Browsing Category

Mauritania

Senegalisoituminen

12.5.2014

Uusi päivä alkoi tuttuun tapaan Nouakchottin moskeijoiden minareeteista kantautuvilla rukouskutsuilla. Ne ovatkin ainoa huono puoli, kun nukkuu kattoterassilla. Oma huone sentään eristäisi jonkin verran ääntä.

Yhdessä puolalaisen reissaajan kanssa lähdimme jo kello seitsemän tienoissa etsimään aamupalaa. Majatalomme, Auberge Menatan, ravintolassa ei ollut vielä minkäänlaista elämää, eikä eilinen aamupalapaikkammekaan ollut vielä avoinna. Lähistöllä, Avenue Kennedyn, varrella oleva Café Tunisie sen sijaan oli jo auki ja aamupala-annosten valmistelu käynnissä. Myös imurointi ja pöytien siivous olivat eilisen jäljiltä vielä pahasti kesken. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Pian paikalle tuli myös arabimies aamukahvilleen. Tuhannella ouguijalla eli 2,5 eurolla pöytään kannettiin luultavasti paras aamupala vähään aikaan: croissant, omeletti, patonkia, jogurttia, kahvia, vastapuristettua appelsiinimehua ja jopa vesipullo. Lähtiessämme tarjoilija mainosti ravintolan laajaa ruokatarjontaa. Kerroimme olevamme lähdössä Nouakchottista.

Aamupalan jälkeen haimme rinkat majatalosta ja lähdimme taksijahtiin. Puolalainen lähtisi puskataksilla Atarin kautta Chinguettiin ja minä puolestani Senegalin rajalle Rossoon. Nouakchottissa on useita puskataksiasemia. Atarin puskataksit lähtevät Garage Atar -nimiseltä ”asemalta” Nouakchottin keskustasta koilliseen ja Rossoon Garage Rossosta muutaman kilometrin päästä keskusta etelään. Yhteinen taksi olisi maksanut liikaa, joten tiemme erkanivat. Perillä Garage Rossossa puskataksimatkasta Rossoon pyydettiin 5000 ouguijaa. Tingin väkisin tonnin pois hinnasta, mutta silti tiesin maksavani vähintään tonnin (2,5 euroa) ylimääräistä. Valkoisesta ihosta ei ole suuremmin haittaa Mauritaniassa, koska hinnat ovat kokemukseni mukaan useimmiten samat paikallisille ja turisteilla. Mutta nyt olinkin poistumassa arabimaailmasta ja menossa mustaan Afrikkaan!

Kaiken huipuksi sain neljällä tonnilla huonoimman mahdollisen paikan puskataksista, sillä pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle maurimiehen viereen. Kuljettajanammekin oli mauri. Takapenkillä istui senegalilaisia. Tie rajalle on huonoimpia mahdollisia: täynnä suuria kuoppia, joiden kiertäminen verottaa matka-aikaa reippaasti. Tien kunnosta johtuen kuljettaja ajoi pitkiä pätkiä vastaantulevien kaistalla. Kukapa sitä haluaisi ajaa autonsa 20 sentin syvyisiin ja parhaimmillaan parin metrin levyisiin reikiin. Onneksi osia tien päällysteestä oli sentään kuorittu pois matkanteon jouduttamiseksi. Maisema muuttui matkan aikana vähä vähältä ”vehreämmäksi”. Olin näkevinäni ensimmäiset apinanleipäpuutkin.

Perillä Rossossa olin reilun parin tunnin matkanteon jälkeen jo ennen puoltapäivää. Puskataksiasemalta on noin kilometrin tai parin matka rajalle. Astuessani ulos autosta, minulla ei ollut mitään käsitystä, missä koko raja olisi. Paikallinen hevostaksari äkkäsi minut ja vaati tulemaan kyytiinsä. Hintaa rajalle tulisi 1000 ouguijaa. Lupasin 200 ouguijaa eli 50 senttiä. Hevosmies suostui lopulta tarjoukseeni, minkä jälkeen hyppäsin hevosen vetämään kärryyn. Tulipahan nyt sitten hevosellakin matkustettua, kun kymmenisen päivää sitten kokeilin kamelia.

Rosson raja-asema sijaitsee samannimisessä kaupungissa Senegaljoen rannalla. Vastarannalla sijaitsee Senegalin Rosso-niminen paikkakunta. Välissä ei ole siltaa, joten joki ylitetään lautalla tai veneillä. Mauritanian Rosso on tunnettu kaaoksestaan ja siitä, ettei siellä ole mitään matkailijaa kiinnostavaa. Juuri näiden seikkojen vuoksi kaupungissa olisi voinut viettää vaikka päivän. No, en nyt sitten kuitenkaan viettänyt.

Rossossa riittää yrittäjää joka lähtöön. Jo lyhyen hevoskärrymatkan aikana vähintään puolentusinaa nuorta miestä yritti tarjota apuaan rajan ylitykseen. Heitä ilmaantui tietenkin lisää, kun laskeuduin kärryistä. Yksi miehistä kertoi vaihtavansa rahaa hyvään kurssiin. Mikäs siinä! Mauritaniasta Senegalin puolelle siirryttäessä vaihtuu myös valuutta. Senegal käyttää Länsi-Afrikan frangia, joka on usean länsiafrikkalaisen valtion yhteisvaluutta. Ranskan takauksesta johtuen Länsi-Afrikan frangi (CFA) eli cefa on varsin vakaa valuutta. Yhdellä eurolla saa 656 frangia. Rahanvaihtaja ei lähellekään tuohon hintaan päässyt, joten aloin tehdä lähtöä. Seuraavaksi sama mies lähti viemään minua rajatarkastukseen. Kieltäydyin avusta. Sen sijaan marssin pankkiin vaihtamaan rahaa. Se ei onnistunut, koska frangeja ei kuulemma vaihdetakaan tässä pankissa. Siispä kohti Senegalia Mauritanian ouguijat taskussa.

Länsi-Afrikan frangin setelit. Noin 15 euron arvoisessa kymppitonnissa on kuvattuna @-merkki.

Tiesin etukäteen, että jalan rajan ylittävät menevät eri paikasta kuin autot ja rekat, minkä myös yksi rajavartija vahvisti. Jalkamatkustajille tarkoitettu Mauritanian raja-asema löytyy, kunhan ei mene suoraa tietä autoille tarkoitetulle ja korkein vihrein metalliportein varustetulle raja-asemalle, vaan kääntyykiin ennen tätä porttia vasemmalle ja noin 50-100 metrin jälkeen oikealle. Minkäänlaisia opasteita ei ole, mutta oikealle kääntymisen jälkeen näkee kyllä oviaukon lyhyen kadunpätkän päässä. Nimettömän aukon kautta kulkee tie ulos Mauritaniasta. Oviaukossa istuu rajavartija tietokoneensa ääressä. Hän pyytää fichen ja naputtelee tiedot passista ylös. Naputtelun lomassa setä kysyi asioita, kuten ammattiani tai kansallisuuttani, jotka hän varmasti olisi osannut tavata joko fichestäni tai passistani. Tietojen ylöskirjaamisen jälkeen ostin lipun Senegaljoen ylittävään lauttaan. Lippu maksoi 40 ouguijaa eli kymmenen senttiä. Vielä ennen passintarkastusta kaikkien rokotuskorteista tarkistetaan, että keltakuumerokotus on voimassa. Passintarkastuksesta sain sotkuisen ja väärin päin olevan leiman passiini viisumin viereen. Kaiken kaikkiaan jouheva rajanylitys, vaikka Rosson pitäisi olla yksi maailman ikävimmistä rajanylityspaikoista rahaa pyytävine virkamiehineen. Mainettaan parempi raja!

Mauritanian puoleinen raja-asema keskeltä Senegaljokea nähtynä.

Senegaljoen yli Senegalin Rossoon pääsee melko säännöllisesti kulkevien lauttojen kyydissä, mutta myös puisilla, pitkillä moottoriveneillä. Itse olin ostanut paikan lauttaan, mutta sen lähtöajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin laiturilla odotteli jonkin verran väkeä ja heidän määrä kasvoi koko ajan. Lautta oli Senegalin puolella, mutta lähti pian tulemaan kohti Mauritanian puoleista rantaa. Lautta kuljettaa ihmisten lisäksi muutamia autoja, linja-autoja ja rekkoja.

Lautta ylittämässä Senegaljokea. Kuva otettu Mauritanian puoleiselta rannalta.

Lautalla tarjoutui mahdollisuus päästä eroon Mauritanian rahoista. Tartuin tarjoukseen ja ouguijat vaihtuivat kasaksi cefoja. Lauttamatka kesti juuri sopivasti rahanvaihtotapahtuman verran. Matkan aikana minulle oli myös löytynyt paikka Saint-Louisin kaupunkiin saakka jonkun yksityisautosta. En ollut sellaista kysellyt, enkä ollut järin innostunutkaan siitä. Lautta karahti Senegalin tasavallan rantaan ja väki alkoi purkautua rantaan. Ennen lautasta pääsyä Argentiinan jalkapallomaajoukkueen paitaan pukeutunut nuorukainen katsoi kaikkien passit. Minun passi jäi hänen käteensä ja kun verensokeritkin alkoivat olla aika alhaalla, aloin tiedustella vihaiseen äänensävyyn, että kuka hän oikein on, kun ei ole univormuakaan. Ei vastausta. Arvelin, että kohta alkaisi lahjusrumba. Kun Mauritanian rajan yli selvisin ilman lahjuksien maksamista, niin kai edes Senegalin rajan vartijat haluaisivat ylimääräisen palkkapäivän. Suuri päällikkö saapui ja otti passini, mutta samassa hänelle tuli oikeita töitä, kun mauritanialaista rekkaa ryhdyttiin ajamaan lautasta rantaan. Päällikkö antoi passini ja näytti, mihin minun pitäisi mennä. En sanonut mitään, vaan marssin Senegalin passintarkastukseen. Siellä oli uudet ”auttajat”, jotka käskivät antaa 2000 frangia eli kolmisen euroa passintarkastajille. Tämäkin yritys kuivui kokoon, kun olinkin heidän harmikseen hankkinut Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa sijaitsevassa Senegalin suurlähetystössä. Leima tuli passiin viitisen minuuttia luukulla notkuttuani ja samalla tukittuani muiden tien selässä olevalla rinkallani. Olin vapaa menemään. Ei lahjuksia tälläkään puolen jokea.

Saavumme Senegaliin.

Senegalin puolella meno oli samankaltaista kuin Mauritanian Rossossakin. Sain tietää ympärilläni parveilevilta ja kyytiä tarjoavilta mopopojilta, että Rosson puskataksiasema olisi muutaman kilometrin päässä. Olin elänyt siinä luulossa, että voisin hypätä puskataksiin jo rajalla. Aikani käveltyäni sain yhden nuorukaisen viemään minut mopollaan 200 frangilla eli noin 30 sentillä puskataksien lähtöpaikalle. Tarkoituksenani oli yrittää päästä sadan kilometrin päähän Saint-Louisin kaupunkiin.

Puskataksiasemalla huomasin saapuneeni uuteen maahan, kun pienten lasten resupekka-armeija hyökkäsi kimppuuni tyhjien peltipurkkien kanssa. Eivät mauritanialaiset lapset kerjänneet, eivätkä olleet näin kurjannäköisiä! En antanut rahaa, mutta sen sijaan ostin paikan Saint-Louisiin menevästä puskataksista. Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille! Millaista luksusta! Rinkkani sidottiin katolle. Asemalla pakkomyytiin senegalilaisia sim-kortteja, mutta päätin ostaa sellaisen vasta Saint-Louisista, sillä mauritanialainen Mattelin sim-korttini toimi vielä. DNA:n liittymä ei muuten toimi Senegalissakaan, joten paikallinen liittymä on tosiaan pakko-ostos.

Auto täyttyi puolessa tunnissa ja pääsimme matkaan. Jos ihmiset olivat erilaisia, niin myös maisemat olivat. Ruskeaan mauritanialaismaisemaan tottuneena Senegalin vihreys laajoine riisipeltoineen oli mukavaa vaihtelua. Rossosta Saint-Louisiin kulkeva tie on Nouakchottista Rossoon kulkevaan tiehen verrattuna loistokunnossa. Senegal on tienvarren plakaattien mukaan saanut tien kunnostamiseen rahaa Euroopan unionilta.

Perillä Saint-Louisissa päätin majoittua Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan.

Näkymä Saint-Louisin majataloni dormin parvekkeelta.

Senegalin viisumi

Suomen kansalainen on tarvinnut Senegaliin viisumin heinäkuun 2013 alusta lähtien. Suomi ei ole tietenkään ainoa viisumipakotettu maa, vaan Senegal vaatii nykyään kaikkien niiden maiden kansalaisilta viisumia, jotka vaativat senegalilaiseltakin viisumia. Useiden turismin parissa työskentelevien senegalilaisten mukaan viisumipakko on vähentänyt kävijöiden määrää reippaasti. Onhan Afrikassa maita, joihin ei viisumeita tarvitse hankkia! Vielä tänä vuonna charter-turistit pääsevät maahan ilman tätä kostoviisumia, mutta kuulemma erivapaus päättyy ensi vuonna. Viisumipakko on ilmeisesti maan uudehkon presidentin Macky Sallin hallituksen yritys täyttää valtion tyhjää kassaa, mutta mielestäni maa ampuu asiassa pahasti itseään jalkaan.

Viisumi anotaan netissä täyttämällä lomake, jossa vaaditaan edestakaista lentovarausta, hotellivarausta ja passikopiota. Lento- tai hotellivaraus eivät kuitenkaan liene aivan pakollisia, sillä internetin keskustelupalstojen perusteella länsimaalainen saa viisumin yleensä ilmankin. Kolmen kuukauden viisumi maksaa käsittelykuluineen 52,5 euroa. Lisäksi nykyisin on saatavana kuuden ja 12 kuukauden viisumeita. Heti anomuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin kilahtaa virallisen näköinen dokumentti. Se kannattaa tulostaa ja näyttää viisumia noutaessa… Päätös viisumista luvataan nykyisin sähköpostiin ilmeisesti 24 tunnin sisällä. Itse anoin viisumia maaliskuussa, jolloin käsittelyajaksi luvattiin enintään 48 tuntia, mutta se venyi kahteen viikkoon. Osa länsimaalaisista ei saa päätöstä sähköpostiin koskaan internetin turhautuneiden keskusteluketjujen perusteella. Kun hyväksyntä on tullut sähköpostiin, voi hyväksymislapun kanssa mennä Senegalin suurlähetystöön hakemaan viisumi passiin. Viisumin saa myös useimmilta maarajoilta ja lentoasemilta saavuttaessa maahan. Tällöin lahjuksien pyytäminen ei ole ennenkuulumatonta.

17 kommenttia
28.7.2014 by Anssi

Takaisin Nouakchottiin

10.-11.5.2014

Lauantaiaamuna koitti paluu takaisin uuteen suosikkikaupunkiini Nouakchottiin. Edellisenä päivänä tapaamani puolalainen päätti muuttaa suunnitelmiaan ja lähteä kanssani pääkaupunkiin. Alun perin hänen tarkoituksenaan oli matkustaa malmijunalla Choumiin ja sitä kautta edelleen jalanjäljilleni Chinguettiin. Junia ei kuitenkaan jostain syystä kulkenut nyt muutamaan päivään.

Otimme taksin minibussien lähtöpaikalle, muutaman kilometrin päähän pohjoiseen Nouadhiboun majatalostamme. Minibussissa oli kaikkiaan yhdeksän paikkaa ja vielä kahta matkustajaa odoteltiin. Valtasimme kaksi viimeistä paikkaa ja matka saattoi alkaa. Lippu maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa, ja siihen kirjoitettiin nimeni hassaniyaksi! Lähdön jälkeen kävimme tankkaamassa ja osa matkustajista osti matkaevästä. Ja eväitä tietenkin kuului taas jakaa muiden matkustajien kanssa ja niin tapahtui. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana oli ainakin kolme poliisin tai santarmin tarkastuspistettä. Toisella pisteellä poliisi huomasi minut ja puolalaisen ja pyysi läheiseen koppiin, jossa passin tiedot kirjattiin ylös. Turvallisuuden vuoksi.

Maisema Nouadhiboun ja Nouakchottin välillä on tasaista Saharan autiomaata eli hiekkaa, hiekkaa ja lisää hiekkaa. Välillä toki ikkunasta näkyi pieniä kyliä ja kameleita. Noin puolessavälissä pysähdyimme huoltoasemalle jaloittelemaan. Yksi matkustajista kielsi meiltä sadan metrin päässä sijaitsevan kyläpahasen kuvaamisen. Mahtoiko sitten haluta, ettei ulkomailla nähtäisi miten hänen maassaan asiat oikeasti ovat.

Vajaan kuuden tunnin matkanteon jälkeen minibussimme saapui Nouakchottiin, jätti ensin muutamia matkustajia kaupungin laitamille ja ajoi sitten minut ja puolalaisen maksutta jo tutuksi tulleeseen Auberge Menata -majataloon. Päätimme majoittua sinne, sillä sen sijainti on lyömätön. Menatassa oli tällä kertaa tarjolla ainoastaan kattoterassilla olevia hyttysverkoin varustettuja sänkyjä. Otimme sellaiset, olivathan ne halvemmatkin (yö maksoi 2500 ouguijaa eli 6,25 euroa) kuin tavallinen huone.

Päivälliseksi päätimme metsästää pizzaa, koska sitä emme Nouadhiboustakaan olleet saaneet. Kyllä sitä ihminen välillä tarvitsee kunnon länsimaista ruokaakin. Avenue du Général de Gaullen varresta löysimme Pizza Hot -nimisen pizzerian. Laajasta listasta huolimatta tarjolla oli jälleen vain yksi vaihtoehto, joten se sai kelvata ja aivan hyvän lätyn maurit paistoivatkin. Joskin ehkä turhan tulista näihin lämpötiloihin.

Cinquièmen torin vilinää.

Pari päivää sitten tapaamani uusi ystävä Cheikh ajeli itsensä takseilla majatalolle ja lähdimme kolmistaan tutkimaan kaupunkia. Otimme taksin Cheikhin kotikulmille, Cinquièmen kaupunginosaan, joka sijaitsee Nouakchottin keskustasta lounaaseen. Cinquièmen tori (ransk. marche Cinquième) on kaoottinen ja roskainen paikka, ja on turha edes alkaa luetella mitä kaikkea siellä myydään. Menkää itse katsomaan. Meidän retkueemme ei ostanut mitään, mutta kupilliset vahvaa kahvia kahvinmyyjä antoi maksutta.

Taksin kyydistä.

Loppuilta sujui Cheikhin pienessä asunnossa minttuteetä keitellessä, kitaraa soitellessa (tai en minä mitään osaa soittaa), niitänäitä jutellessa sekä senegalilaista Baaba Maalia ja Cheekiä kuunnellessa. Kyllä vain! Suomalaista Cheekiäkin oli Cheikhin suomalainen, Nouakchottissa asuva, ystävä tälle hankkinut. Kuulemma Mikael Gabrieliakin olisi löytynyt. Siihen vedin jo rajan, sillä mielestäni Baaba Maalin senegalilaiset rytmit vain sopivat paremmin Nouakchottin pimenevään iltaan. Oli Cheikhillä Suomi-paitakin, mutta sillä oli tukittu peltikatossa oleva reikä. Ettei sataisi sisään. Palasimme melko myöhään takaisin Auberge Menataan taksilla ja menimme nukkumaan.

Aamu lähti käyntiin ihan liian aikaisin, kun kaikista kaupungin moskeijoista pärähti rukouskutsu ilmoille. Tuntui siltä kuin ensimmäisen lopetettua kutsunsa, seuraava olisi aloittanut ja niin edelleen. Lievästi sanottuna tänä aamuna ärsytti. Jatkoimme aamua runsaalla aamupalalla läheisessä kahvila-ravintolassa. Pöytään kannettiin kahvia, appelsiinimehua, omeletti, croissant ja patonginpaloja. Ravintolan televisiosta tuli tanskalainen A Royal Affair -elokuva arabiaksi ja englanniksi tekstitettynä. Suomalainen ja puolalainen katsomassa tanskaksi puhuttua elokuvaa mauritanialaisessa ravintolassa dubailaiselta televisiokanavalta! Mielenkiintoista.

Kalastajien veneitä Port de Pêchessä aamupäivällä.

Aamupäivä kului rannalla. Pyörimme aikamme Port de Pêchessä eli Nouakchottin kalasatamassa veneiden ja kalastajien seassa. Itse tunsin paikan parin päivän takaa, mutta puolalaiselle paikka oli uusi. Saimme kulkea rauhassa ja räpsiä huomaamatta kuvia, kunnes yhtäkkiä vastaan käveli lyhyt vanhempi maurimies sanko kädessään. Hän on jonkinlainen kummajainen muuten täysin mustista afrikkalaisista koostuvassa kalastajayhteisössä. Itselläni oli kamera repussa, mutta mies näki puolalaisen kameran ja alkoi valittaa hassaniyan kielellä kuvaamisesta. Häntä emme olleet kuvanneet, vaan siinä paikassa ainoastaan merta. Sen verran saimme miehen puheesta selvää, että santarmin juttusille olisi pitänyt lähteä. Hän tehosti vaadettaan tarttumalla puolalaisen kädessä oleviin sandaaleihin. Hän änkkäsi ja änkkäsi ja me tietenkin änkkäsimme vastaan. Minä latasin pöytään koko hassaniyan olemattoman sanavarastoni. Kerroimme herralle olevamme turisteja, kuvaavamme vain rantaa, emme ihmisiä ja että on problem, kun tämä ei suostunut irrottamaan otettaan sandaaleista. Sitten tilanne (joka ei missään vaiheessa ollut mitenkään uhkaava) jostain syystä laukesi, kättelimme ja asia olikin sillä selvä. Kyseessä oli nyt kolmas (ja viimeinen) mauritanialainen, joka ei pitänyt valokuvauksesta. Eikä yksikään heistä ollut lähelläkään päästä valokuvaan.

Kalastajia ja veneitä Port de Pêchessä.

Port de Pêchen pohjoispuolella on upea leveä hienohiekkainen ranta. Oikeastaan luulen, että koko Mauritanian rantaviiva on pelkkää hiekkarantaa. Onhan maa Saharaa Atlanttiin saakka. Rannalla oli muutamia ihmisiä viettämässä päiväänsä, mutta muuten omaa tilaa löytyy jonkin matkan päästä varmasti vaikka neliökilometreittäin. Me jäimme pariksi tunniksi rannalle istuskelemaan. Meri oli matala rannan läheisyydessä, mutta aallot aika kovat ja ilmeisesti Mauritanian edustalla on kovia merivirtauksiakin. Uimassa oli kuitenkin käytävä.

Hiekkaranta Port de Pêchestä pohjoiseen. Oikealla on hylätyn hotellikompleksin aurinkovarjoja. Vain palmut puuttuvat!

Ravintolan terassi Avenue du Général de Gaullen varressa. Söin tajineannoksen, enkä ottanut siitä kuvaa.

Taksi toi meidät takaisin keskustaan. Kävimme suihkussa, syömässä Avenue du Général de Gaullen varressa olevan ravintolan terassilla ja pian olimme jälleen matkalla taksissa kohti Cinquièmessa sijaitsevaa Cheikhin kotia. Teet keiteltyään Cheikh ehdotti, josko haluaisimme vieraille hänen perheensä luona kaupungin toisella laidalla, Dar-Naimissa. Dar-Naim sijaitsee Nouakchottin itäosassa, lentoaseman kiitotien takana. Cheikhin mukaan kaupunginosan väestö koostuu enimmäkseen arabitaustaisista maureista, mutta asui siellä hänen fulbejen kansaan kuuluva perheensäkin. Oli serkkuja, sisko, siskon lapsia, setä, vanha isoäiti ja ties ketä. Hetkisen katsoimme televisiosta perinteistä senegalilaista painia, kunnes Cheikh ja tämän sisko ehdottivat kouluvierailua. Sisko on läheisessä koulussa ranskanopettajana.

Taksissa matkalla Cinquièmesta Dar-Naimiin. Edessä mennään aasin vetämilllä kärryillä.

Näkymä Dar-Naimin kaupunginosan kaduilta. Vuohia kaupungin hiekkaisilla kaduilla riittää.

Luokkahuone ja tuolit pöydillä!

Vierailumme ei todellakaan ollut mikään etukäteen suunniteltu eli koululla ei tiedetty tulostamme. Tosin aurinkokin oli jo laskemassa, joten emme tietenkään mitään opetusta nähneet. Koulu sijaitsi lähellä, ja se on ihan pienimmille lapsille eli 1-2-luokkalaisille tarkoitettu. Kävellessämme koululle, lapsia liittyi seuraamme ja he tulivat innokkaasti kouluun sisäänkin. Enemmän koulu muistutti mielestäni suomalaista esikoulua, sillä siellä oli mukava määrä kirjoja, leluja sekä jopa keinu ja koripallokori sisällä. Samoin seinillä oli lasten tekemiä piirustuksia. Ja kaikkialla hyvin siistiä. Toisaalta koulussa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, joten ihan pelkkää leluilla leikkimistä ei koulunkäynti liene. Kouluun mukanamme tulleet lapset säntäilivät huoneesta toiseen, hokivat aakkosia ja kirjoittelivat liitutaululle. Sitten löytyi lelu, josta oltiin eniten innoissaan. Nimittäin sähköllä toimiva muovinorsu, joka puhalsi kärsästään ilmaa ja aina välillä mukana tuli muoviperhosiakin, joita sitten haaveilla kerättiin. Myöhemmin kuulin, että vastaavia värkkejä on Suomessakin. Koulun johtajakin oli vielä paikalla myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän oli kotoisin Gambiasta ja osasi hyvin englantia. Vierailun päätteeksi otimme eri kokoonpanoissa valokuvia. Kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen yllätys kehitysmaassa sijaitsevaksi kouluksi. Maaseudulla tilanne saattaa olla toinen.

En tiedä, miltä suomalaisissa esikouluissa nykyään näyttää, mutta ei täälläkään kovin huonosti asiat ole ainakaan lelujen suhteen.

Koulun pieniä oppilaita.

Kouluvierailun jälkeen istuimme iltaa vielä Cheikhin sukulaisten kanssa ja opettelimme yhdessä aakkosia ranskaksi. Ne olivat maailman tärkein asia eräällekin pienelle koululaiselle. Pimeällä palasimme Auberge Menata -majatalollemme, hyvästelimme Cheikhin ja menimme nukkumaan. Aamulla rajan yli Senegaliin!

2 kommenttia
24.7.2014 by Anssi

Terroristeja, tiesulkuja ja hiekkaa?

Mauritanian kohdalla on syytä käsitellä maan turvallisuustilannetta, koska aihe nousee esiin lähes aina maasta puhuttaessa. Internetin keskustelupalstoilla kysellään, onko maa nyt ihan oikeasti turvallinen, onko kukaan ollut siellä viime aikoina, voiko maan kaakkoisosaan Malin rajan läheisyyteen matkustaa…

Esimerkiksi Ranskan ja Britannian ulkoministeriöt eivät suosittele Mauritaniaan matkustamista terrorismin uhan vuoksi. Kuitenkin samaan aikaan erilaiset keskustelupalstat, lukuisat matkablogit ja Lonely Planet (vuoden 2013 West Africa -matkaopas) toteavat Mauritanian olevan hyvinkin turvallinen maa. Lonely Planet sanoo maan olevan ”yleisesti ottaen yksi Afrikan turvallisimmista maista”. Vuodesta 1999 Atarin kaupungissa Bab Sahara -majataloa pitänyt saksalais-hollantilainen pariskunta oli täysin eri mieltä Ranskan virallisista suosituksista.

Chinguettin kaduilla sai kulkea rauhassa.

Terrorismin pelko on näivettänyt maan tärkeimmän ”turistialueen” Adrarin matkailun ja tehnyt monesta työttömän. Bab Saharan pariskunnan mukaan ranskalaiset olivat aiemmin suurin matkailijaryhmä Adrarissa, mutta kehotus pysyä poissa on purrut ja ranskalaisten sijaan alueella vierailee nyt enimmäkseen muista läntisen Euroopan maista kotoisin olevia. Jopa ruotsalaisia. Kaiken kaikkiaan puhutaan kuitenkin hyvin pienistä matkailijamääristä, sillä Mauritania on yksi maailman vähiten vierailtuja valtioita.

Nykyisin turistit ovat vähitellen palaamassa, mikä tietysti sopii paikallisille. Päivittäin saa kätellä kymmeniä paikallisia, tulla toivotetuksi tervetulleeksi ja saada tietenkin kutsuja teelle. Kutsuista on ikävä kieltäytyä, mutta ilman sitä Mauritaniassa joutuisi viettämään loppuelämän. Ihmiset ovat uteliaita siitä, mitä mieltä vieras on heidän maastaan ja mistä päin maailmaa vieras on kotoisin. Finlande ei ole tietenkään tuttu paikka. Sen sijaan Englanti ja Hollanti tunnetaan, samoin aika usein Irlantikin.

Mauritanian presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz hallituksineen on taistellut onnistuneesti terrorismia vastaan. Abdel Aziz on muuten vallankaappauksella elokuussa 2008 valtaan noussut kenraali, minkä vuoksi Mauritania aikoinaan erotettiin väliaikaisesti Afrikan unionista. Nykyisin Abdel Aziz on unionin puheenjohtaja!

Mauritanian terrorismivaroittelut johtuvat pitkälti naapurimaa Malin sekasortoisesta tilanteesta. Tai tarkemmin ottaen Pohjois-Malin tilanteesta, jossa ääri-islamistit aiheuttavat parhaillaan sekasortoa minkä ehtivät. Eteläinen Mali on nykyisin suhteellisen turvallinen ja turistit ovat sinne palailemassa sisällissodan jälkeen. Mauritanialla on pitkä yhteinen raja Malin kanssa ja maiden väliseltä rajalta lienee oikeastikin järkevää pysytellä poissa, sillä rajaseudulla saattaa liikkua terroristeja ja muuta roskasakkia. Toisaalta todennäköisyys sille, että yhdessä maailman harvaanasutuimmista valtioista eli Mauritaniassa törmäisi terroristeihin, on pieni. Mauritania on kuitenkin myös erittäin köyhä valtio, jossa hallitukset ovat perinteisesti olleet heikohkoja, presidentit vaihtuneet vallankaappauksilla ja elinolot ovat monin paikoin surkeat, joten maan voisi kuvitella olevan hyvä kasvualusta ääriaineksille.

Pientä kärhämää bandiittien ja hallituksen välillä onkin silloin tällöin. Viimeksi joulukuussa 2011 syrjäiselle raja-asemalle Malin vastaiselle rajalle hyökättiin ja yhtä santarmia pidettiin siepattuna lähes kolme kuukautta. Edellinen ja ainoa (vuoden 2003 jälkeen) ulkomaalaisiin kohdistunut kidnappaus tapahtui vuonna 2009, kun kolme espanjalaista avustustyöntekijää kidnapattiin Nouadhiboun ja Nouakchottin väliseltä valtatieltä, jossa he matkustivat 13 auton saattueessa. Heidät vapautettiin muutaman kuukauden jälkeen. Ranskan suurlähetystöä vastaan on tehty vuonna 2009 pommi-isku, jossa kuoli ainoastaan pommittaja itse. Mauritanian hallitus on viime vuosina ahkeroinut terrorismitoiminnan kitkemiseksi maasta ja saanut siihen taloudellista tukea länsimailta.

Tie Nouadhiboun kaupungin liepeillä.

Fiche

Valtio haluaa pysyä selvillä ulkomaalaisten liikkumisesta maassa. Turvallisuuden vuoksi. Tämä tapahtuu teiden varsilla olevilla tarkastuspisteillä, joilla autot pysäytetään ja ulkomaalaisen tiedot kirjataan ylös passista. Tähän on parempi ratkaisu, nimittäin tarkastuspisteellä viranomaiselle ojennettava itse rustattu paperi – fiche. Itse noudatin kanadalaisen matkabloggarin Brendan van Sonin ohjeita eli kirjoitin ranskaksi ficheeni seuraavat tiedot:

koko nimi
syntymäaika
syntymäpaikka
kansallisuus
ammatti
passin numero
passin voimassaoloaika
päivä, jolloin saavun Mauritaniaan
päivä, jolloin poistun Mauritaniasta (suunnilleen)
suurpiirteinen luettelo paikoista, joissa aion vierailla Mauritaniassa
Mauritanian viisumin numero
Kohde Mauritanian jälkeen

Fiche ei ole pakollinen, mutta helpottaa suuresti matkustamista ja lisäksi viranomaiset lähes aina pyytävät automaattisesti ficheä. Tarkastuspisteitä on tiheästi. Välillä välimatkaa on ihan vain kilometri tai pari, välillä matka taittuu tunninkin verran ilman pysähdystä. Fichejä kannattaa olla kymmenittäin mukana, jos aikoo pitempäänkin matkustaa maassa. Esimerkiksi Atarin ja Nouakchottin välillä annoin vähintään kymmenen ficheä santarmille tai poliisille, kumman tahon tarkastuspiste sattuikin olemaan kyseessä. Toisinaan ficheä ei tarvitse antaa, jos viranomaista ei kiinnosta tutkia minkä näköisiä matkustajia autossa istuu. Viranomaiset ovat hyvin asiallisia. Esimerkiksi Terjitin keidaskylässä odottelin heidän heinämajansa edustalla puskataksia. Teetä tarjottiin ja tuolinkin he jostain kantoivat minulle. Ainakin teoriassa viranomaiset lähtevät etsimään ulkomaalaista, jos tämä katoaa kahden tarkastuspisteen välissä.

Lopuksi

Matkustustiedotteet ovat äärimmäisen hyödyllisiä, mutta yleistävät liian helposti koko maan olevan läpeensä vaarallinen. Kaikissa maissa on mahdollisuus kuolla pommi-iskussa, tulla ryöstetyksi ase ohimolla tai vaikkapa joutua kidnapatuksi. Voin hyvin yhtyä Bab Saharan pariskunnan mietteisiin Ranskan ulkoministeriön suosituksista ja todeta, että Mauritania on turvallinen maa matkustaa (jopa yksin). Tietenkään se, ettei minulle tapahtunut mitään, ei tarkoita, etteikö muille voisi käydä jotain ikävää. Mutta ei Mauritania sentään mikään Syyria tai Libya ole!

Kun valtion pinta-ala on yhtä suuri kuin Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteenlaskettu ala, niin vaikea sitä on valvoa. Kuva on Pohjois-Mauritanian Zouérat’n kaupungin läheltä.

3 kommenttia
23.7.2014 by Anssi

Retki Cap Blancin eteläkärkeen

9.5.2014

Cap Blanc (hassaniyaksi Ras Nouadhibou) on noin 60 kilometriä pitkä ja kapea niemi Mauritanian rannikolla, maan pohjoisosassa. Kapeudestaan huolimatta niemimaa on jaettu pituussuunnassa kahtia. Tällainen jako suoritettiin Ranskan ja Espanjan välillä jo vuonna 1900. Itäpuoli jäi Ranskan Länsi-Afrikalle ja länsipuoli Espanjan Saharalle. Nykyisin itäosa kuuluu Mauritanialle ja länsiosa puolestaan Marokolle. Tai oikeastaan Marokon miehittämälle Länsi-Saharalle. Lähde: [1]

Niemimaan itärannikolla, alle kahden kilometrin päässä Länsi-Saharan rajasta, sijaitsee Mauritanian toiseksi suurin kaupunki Nouadhibou. Länsi-Saharan puoleisessa niemimaan osassa sijaitsee espanjalaisten siirtomaakaudellaan perustama La Güeran aavekaupunki. Vaikka hylätty kaupunki sijaitsee Marokon miehittämässä Länsi-Saharassa, on se Mauritanian hallinnassa tällä hetkellä. Aavekaupungissa on jopa mahdollista vierailla, jos anoo Nouadhiboussa poliisilta, santarmilta tai joltain vastaavalta taholta luvan.

Tie Cap Blancin eteläisimpään kolkkaan. Ei ihme, etteivät taksikuskit innostu Cap Blancin -keikoista.

Nouadhiboun keskustasta on matkaa niemimaan eteläkärkeen noin 15 kilometriä. Tie on Cansadon kylään saakka päällystettyä. Pian kylän jälkeen käännytään oikealle, pois rannikon tuntumasta, ja tie muuttuu surkeaksi hiekkapoluksi. Tien huonon kunnon vuoksi taksikuskit eivät ole innokkaasti tai ainakaan normaaleilla taksoilla lähtemässä eteläkärkeen. Netistä löytyy tarinoita, joissa eteläkärkeen halunneet ovat maksaneet jopa 60 euroa edestakaisesta taksimatkasta. Kävellen niemenkärkeen meneminen on mielestäni lähes mahdotonta, sillä ”teitä” risteilee Cansadon jälkeen minne sattuu, eikä opastekylttejäkään ole yhtä enempää. Halusin ehdottomasti vierailla Cap Blancin eteläisimmässä kolkassa ja Camping Chez Abba -majataloni pitäjä tiesi kuljettajan, joka ajaisi retken järkihintaan. Taksa olisi kuulemma vähän päivästä riippuen 9000-12 000 ouguijaa. Pyysin soittamaan hänelle. Kuljettaja ilmoitti taksakseen 12 000 ouguijaa, missä ei olisi tinkimävaraa, koska oli kaiken lisäksi perjantai eli muslimien pyhäpäivä. Very important, very important ! Pyhäpäivästä huolimatta sain hinnan laskemaan tuhat ouguijaa eli edestakaiselle matkalle tuli hintaa 11 000 ouguijaa (27,5 euroa).

Kuljettaja ajoi jo vartin kuluttua puhelusta Mersullaan pihaan ja lähdimme matkaan. En muista miehen nimeä, mutta Mohamed on aina hyvä arvaus. Kuljettaja ei tietenkään osannut englantia, mutta ralliranskallani tulimme toimeen. Hän osoittautui oivalliseksi oppaaksi, vaikka aluksi olikin vähän hiljainen.

Rantahiekkaan ajettuja ja hylättyjä laivoja matkalla Cap Blancin eteläkärkeen.

700 kilometriä pitkä rautatie Pohjois-Mauritanian Zouérat’sta päättyy tähän. Taustalla kaivosyhtiö SNIM:n malmiterminaali.

Keskustasta päästyämme maisema oli taas tuttua Saharaa eli puutonta hiekkaerämaata. Tosin kyllä Saharan huomaa jo Nouadhiboun keskustassakin. Cansadon risteyksen ohitettuamme käännyimme hiekkatielle (ransk. piste), ylitimme junaradan ja siitä lähtien tiet olivat mitä olivat. Matkan varrelle osuu Société Nationale Industrielle et Minière de Mauritanie -nimisen (SNIM) valtion kaivosyhtiön maita ja entinen öljynjalostamo. SNIM louhii rautamalmia Zouérat’n kaupungissa ja sen lähialueilla, minkä jälkeen malmi kuljetetaan maailman pisimmillä junilla Nouadhiboun kaupunkiin. Kaivosyhtiö lastaa rautamalmin laivoihin lähellä Cap Blancin eteläkärkeä. Laivauksesta aiheutuva valtaisa musta pölypilvi näkyi horisontissa.

Tervetuloa Cap Blancin luonnonsuojelualueelle.

Cap Blancin vuonna 1910 valmistunut majakka.

Iäkäs luonnonsuojelualueen vartija kulkee kuin mikäkin nuorukainen näillä niemimaan eteläkärjen kallioilla ja kivikoissa. Kuvassa myös vuonna 2009 valmistunut Ras Nouadhiboun majakka.

Mersu kesti röykytyksen huonoilla teillä ja saavuimme kohta Cap Blancin luonnonsuojelualueelle. Pienehkö, 200 hehtaarin laajuinen, suojelualue käsittää Cap Blancin eteläkärjen, ja on osa suurempaa, Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvaa Banc d’Arguinin kansallispuistoa. Erillään Cap Blancista, Atlantin rannikolla Nouadhiboun ja Nouakchottin välillä sijaitseva Banc d’Arguin on yksi maailman merkittävimmistä lintualueista, minkä lisäksi siellä on rannikkosoita, pieniä saaria, matalia rantavesiä ja hiekkadyynejä. Taatusti upea paikka, mutta itseäni kiinnostaa enemmän ihmisen kädenjälki, kuten kaupungit, kylät ja Nouadhiboun tapauksessa esimerkiksi hylyt rantahiekassa. Näin ollen Banc d’Arguin jäi odottamaan mahdollista toista vierailua Mauritaniassa. Lähde: [2]

Niemimaan eteläkärjessä sijaitsee kaksi majakkaa noin 150 metrin etäisyydellä toisistaan. Vanhempi majakka on valmistunut jo vuonna 1910 ja kunnostettu vuonna 2009. Uusi majakka on 99 vuotta nuorempi eli valmistunut vuonna 2009. Kumpikin majakka on toiminnassa ja väritykseltään musta-valkoraidallinen. Meri-ilmasto on tietenkin jonkin verran muuttanut väritystä, kuten kuvista voi havaita. Lähde: [3]

Sahara ja Atlantti kohtaavat. Kuva otettu niemimaan eteläkärjestä kohti pohjoista, Marokon puoleista länsirantaa. Jos valtionraja ulottuu ihan eteläisimpään kohtaan saakka, tämä kuva on otettu jo Marokon puolelta.

Cap Blancin eteläisimmän kärjen maisemaa. Taka-alalla haaksirikkoutunut marokkolainen laiva.

Cap Blancin luonnonsuojelualueen jylhissä maisemissa elelee yksi viimeisiä munkkihyljeyhdyskuntia maailmassa. Äärimmäisen uhanalaisia munkkihylkeitä (Monachus monachus) asustaa Cap Blancissa noin 130 yksilöä ja koko maailmassakin vain noin 350-450 yksilöä, joista 250-300 itäisellä Välimerellä. Munkkihylkeiden levinneisyysalue on siis kovin pirstoutunut, mikä on esimerkiksi jo 1400-luvulla alkaneen metsästyksen ansiota. Hylkeistä on saatu öljyä ja nahkaa. Cap Blancin yhdyskunta laskettiin vielä 1990-luvun alussa 317 yksilön vahvuiseksi, mutta vuoden 1996 massakuolemat pienensivät yhdyskunnan koon miltei kolmannekseen. Siitä huolimatta alueella on melko hyvät mahdollisuudet bongata hylje. Eteläkärjessä on jopa munkkihylkeistä kertova pieni vierailukeskus, joka oli suljettu vierailuni aikana. Lähteet: [4] & [5]

Kuljettajani kutsumassa vihellyksellään munkkihylkeitä näytille korkean rantatörmän reunalla.

Luonnonsuojelualueelle on 1200 ouguijan eli kolmen euron pääsymaksu, jonka tuli perimään alueella asustava iäkäs mies, suojelualueen vartija. Miehellä oli ollut pyykkipäivä ja hän esitteli vaatteidenkuivausoperaatiotaan. Miehellä ei ollut pyykkinarua, vaan hän oli levittänyt puhtaat vaatteet kuuman hiekan päälle ja laittanut muutaman kiven painoksi, ettei tuuli pääsisi nappaamaan vaatteita mukaansa. Rahastuksen ja esittelyn jälkeen vartija alkoi yhdessä kuljettajani kanssa vislailla merelle päin, josko kuuluisat munkkihylkeet tulisivat näyttäytymään. Pian yksi suurehko hylje ilmaantuikin jostain pintaan. Se oli kalastamassa. Minulla oli tuuria, kun onnistuin näkemään moisen harvinaisuuden. Jotkut turistit kuulemma viipyvät Nouadhiboussa pitkäänkin ja käyvät toistuvasti niemenkärjessä yrittäen nähdä munkkihylkeen. Ja pian näkyi toinenkin munkkihylje! Kalastuspuuhissa sekin.

Hyvä kuva lounastaan etsimässä olleesta munkkihylkeestä.

Tämännäköisistä otuksista siis on kyse.

Hylkeitä enemmän minua kiinnosti Cap Blancin eteläkärkeen jo elokuussa 2003 haaksirikkoutunut yli sata metriä pitkä marokkolainen kylmäkuljetuslaiva United Malika. Kalojen kuljetukseen käytetyn aluksen miehistön pelasti Mauritanian merivoimat, mutta itse laiva on edelleen rantahiekassa. Lähelle laivaa ei tällä kertaa saanut mennä. Lähde: [6]

Marokon lipun alla purjehtinut United Malika on maannut elokuusta 2003 lähtien Cap Blancin eteläkärjen hiekkarannalla.

Laivan viereen on kaatunut nosturiauto. Ollaankohan pahasti ruostunutta alusta purkamassa?

Vajaan tunnin ajan eteläkärjessä oleskeltuamme, lähdimme takaisin kohti Nouadhiboun majataloani. Otimme niemenkärjestä kyytiin miehen, jonka lupasimme jättää Cansadon kylän kohdalla pois. Auton radio soitti perinteistä monotonista mauritanialaista musiikkia, mikä on länsimaisille korville useimmiten vaikeaa kuunneltavaa. Takapenkin kyytiläinen lauloi mukana ja se vasta vaikeasti kuunneltavaa olikin!

Näkymä niemen eteläkärjestä kohti pohjoista, Mauritanian puoleista itärannikkoa. Horisontissa näkyvä pölypilvi tulee kaivosyhtiö SNIM:n terminaalista, kun rautamalmia lastataan laivoihin.

4 kommenttia
20.7.2014 by Anssi

Older Posts