Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kongon tasavalta

Puskarekalla ja bussilla Bétouhun

30.5.2022

Impfondon kristillisestä pioneerisairaalasta on parin kilometrin kävelymatka Océan du Nord -bussifirman terminaalille. Tavallisesti sairaalan portilla päivystää useita mototakseja valmiina kiidättämään asiakkaita ympäri kaupunkia. Aamulla puoli kuudelta yksikään ei ollut vaivautunut paikalle, joten jouduin kävelemään koko matkan asemalle. Impfondo ei ollut vielä herännyt, mutta asemalla kuitenkin odotteli jo joitain matkustajia. Liityin heidän joukkoonsa.

Olin ostanut edellispäivänä lipun kaupunkiin nimeltä Bétou. Se sijaitsee Kongon tasavallan koillisimmassa kolkassa samaisen Ubangijoen rannalla vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa. Linnuntietä kaupunkien välillä on vain noin 170 kilometriä, mutta suoraa tieyhteyttä kaupunkien välillä ei ole toisin kuin Google Maps väittää. On kierrettävä Enyellén kylän kautta ja matkaan menisi vähintään kellonympärys. Matka Enyelléen tehtäisiin puskarekan kyydissä, sillä tie olisi vähintään yhtä huonossa kunnossa edelleen, eikä isolla linja-autolla matkaa voisi taittaa. Jatkoyhteys Bétouhun (oikeasti kuuluisi kai kirjoittaa ”Bétouun”) oli arvoitus, mutta se selviäisi viimeistään Enyelléssä. Olin henkisesti varautunut myös yöpymään kylässä tutussa Auberge Relaxissa. Olin maksanut lipustani 10 000 frangia (n. 15,2 euroa) ja nimeni oli kirjattu puskarekan matkustajaluetteloon, mutta en ollut saanut minkäänlaista paperista todistetta lippuni olemassaolosta. Jos olisin ollut matkalla Brazzavilleen, Ouéssoon tai mihin tahansa muualle kuin Bétouhun, olisin saanut fyysisen lipun. Bétouhun-menijöille ei jostain syystä annettu lippuja, mutta se ei koituisi ongelmaksi missään vaiheessa. Kellään muullakaan ei ollut lippua.

Puskarekka on pysähtynyt johonkin kylään Impfondon ja Boyellén välillä. Matkustajat lavalla käyttävät maskia, ettei tarvitsisi hengittää hiekkapölyä. Maskeja ei siis käytetä koronaviruksen takia. Keltaisissa kanistereissa kuljetetaan polttoaineita kylästä toiseen, sillä polttoainerekoilla ei ole Kongon syrjäisiin osiin mitään asiaa.

Tämänpäiväinen puskarekkamme perillä Enyellén Océan du Nordin terminaalin pihassa.

Puskarekan oli tarkoitus lähteä kello kuudelta ja lähes aikataulussa lähdimmekin. Kuorma-auton lavalla oli aavistuksen väljempää kuin pari päivää sitten tänne tullessani. Jäin tarkoituksella puskarekan peräpäähän, sillä sieltä näki paremmin maisemia ja ehkä jopa gorilloja, joita reitillä näkee ”joka kerta”. Toki perässä istuminen tarkoitti, että olisin perillä Enyelléssä yltä päältä hiekkapölyssä. Vastapäätä minua istui veljeskaksikko Brazzavillestä. He olivat itse asiassa tulleet Impfondoon samaisella puskarekalla kuin minäkin, mutta en muistanut heitä 70 matkustajan joukosta. Minut sen sijaan oli helppo muistaa. Miehistä nuorempi puhui vähän englantia ja kertoi, miksi olivat käyneet Impfondossa; he työskentelivät turvakamera-alalla ja olivat käyneet tarkistus- ja asennuskäynnillä paikallisessa pankissa. Itse en edes muista nähneeni pankkia Impfondossa. Turvakamerat tulevat Kiinasta, eikä heillä ollut niistä pahaa sanottavaa. Miehistä nuorempi jatkoi, että jos kamerat kerran kelpaavat kiinalaisille, kelpaavat ne afrikkalaisillekin. Nyt kaksikko matkustaisi kanssani Bétouhun, missä edessä olisi samanlainen pankkikeikka. Sen jälkeen pääsisi takaisin kotiin.

Tie Impfondosta Enyelléen oli ehkä jopa aavistuksen heikommassa kunnossa kuin toiseen suuntaan ajaessamme. Seudulla oli satanut reippaasti ja tukkirekkoja oli entistä enemmän jumissa syvässä mutavellissä. Oma puskarekkamme puski eteenpäin melko jouhevasti. Brittiträvelleri Oliver päätti jäädä Impfondoon kokonaiseksi viikoksi, sillä hän oli aloittelemassa lääketieteen opintoja myöhemmin samana vuonna ja oli kiinnostunut trooppisista sairauksista ja sitä kautta mahdollisuudesta tulla tohtori Harveyn pioneerisairaalaan joskus vapaaehtoiseksi. Tietenkin ebola kiehtoo minuakin, mutta myöhemmin onnittelin itseäni siitä, että päätin jättää Impfondon taakseni vain kahden yön jälkeen. Impfondossa ja ympäristössä satoi seuraavalla viikolla valtavasti ja tämä tie muuttui ajokelvottomaksi jopa puskarekoille. Samoin Motaba- ja Ibengajoet tulvivat, eikä niiden ylittäminen ollut lainkaan mahdollista. Lossit eivät kulkeneet. Oliver reportoi minulle jääneensä jumiin Impfondoon, kun Océan du Nord oli keskeyttänyt liikennöinnin.

Kyyti Impfondosta Enyelléen.

Puskarekkamme lastia puretaan perillä Enyelléssä.

Saavutimme Enyellén iltapäiväkolmelta noin yhdeksän tunnin matkanteon päätteeksi. Kyläläiset eivät olleet tainneet odottaa meidän saapuvan jo näin hyvissä ajoin, sillä edes ruoanmyyjät eivät olleet saapuneet Océan du Nordin terminaalin pihaan. Juopunut pygmiperhe sen sijaan odotteli paikalla ja tuli kerjäämään rahaa. Että saisi lisää ”juomaa”. Isot kylät, kuten Enyellé, eivät tee alkuperäiskansoille hyvää. Metsässä he olisivat taatusti onnellisempia. Jatkoetappi Bétouhun hoitui siten, että matkustimme aluksi eri puskarekan kyydissä kymmenisen kilometriä, risteykseen, jossa Ouésso–Enyellé-tie ja Bétousta tuleva tie risteävät. Bétouhun oli matkustamassa vajaa kymmenen Impfondosta asti tullutta matkustajaa. Eräs pygmimies tuli jäniksenä puskarekkamme kyydissä Enyelléstä tuohon Bétoun-risteykseen saakka ja elehti lavalla kuin mikäkin maailmanmies, kun ohitimme pygmien majoja tai pygmejä kulki tiellä. Odottelimme risteyksessä tunnin verran ja noin kello viideltä linja-auton ääni vihdoin kantautui sademetsässä. Sitten näkyivät valotkin ja pian olimme kapuamassa kyytiin. Bussi tuli tuli täyteen, kun me vaihtomatkustajat nousimme kyytiin. Kanssamatkustajat ystävällisesti osoittivat minulle vapaan istumapaikan vihoviimeiseltä riviltä. Bussissa oli istumapaikka noin 80 hengelle.

Turvakamerakaksikko oli kertonut vielä Enyelléssä, että olisimme perillä Bétoussa valoisan aikaan. Nyt aurinko kuitenkin alkoi jo laskea, kun bussi kaasutteli kohti päämääräämme. Tie oli siinä kunnossa, että tavallinen linja-auto siinä selviytyi. Olin linja-auton ainoa valkoihoinen, minkä edessäni istunut ehkä viisivuotias tyttö hoksasi. Säännöllisin välein hän nousi penkillään seisomaan, kurkkasi taaksepäin, osoitteli minua ja toisteli kovaan ääneen kikattaen ”chinois, chinois”, siis ”kiinalainen, kiinalainen”. Taas minusta leivottiin kiinalaista, eikä kasvoillani ollut edes maskia!

Noin kymmenen kilometrin päässä Enyellén keskustasta Enyellé–Ouésso-tie risteää Bétouhun johtavan tien kanssa. Tähän risteykseen kaikki Bétouhun menevät vaihtomatkustajat kuljetettiin eri puskarekalla. Tämä puskarekka on sama, millä taitoimme matkan Enyelléstä Impfondoon pari päivää aiemmin.

Maisemaa Bétoun-risteyksestä kohti Ouéssoa. Näissä metsissä asustaa gorilloja, joita emme nähneet tänäänkään.

Tästä lähtee tie kohti Bétoun kaupunkia.

Bétoussa asuu paljon pakolaisia, joita bussissakin vaikutti olevan. Osa keskusteli keskenään englanniksikin ja näytti epäilyttävästi eteläsudanilaisilta. Niin pitkiä ja hyvin mustia he olivat. Ehkä he olivat jostain Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin rajaseudulta. En tiedä. Syrjäisessä Bétoussa asuu siis tuhansia lähimaiden konflikteja paenneita; vuonna 2017 kaupungin leireillä majaili esimerkiksi yli 30 000 Keski-Afrikan tasavallasta paennutta, noin 4 000 ihmistä Kongon demokraattisesta tasavallasta ja tuhansittain väkeä myös Ruandasta. Ruandalaisten tarina juontaa vuoden 1994 kansanmurhaan, joka ajoi tuhansittain ruandalaisia pakolaisiksi ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, mistä edelleen sikäläisten konfliktien pakottamana Kongon tasavallan Bétouhun. Osa on kulkenut Ruandasta ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, mistä edelleen Keski-Afrikan tasavaltaan ja sieltäkin pakomatka on jatkunut konfliktien pakottamana. Kongon tasavalta sentään on säilynyt rauhallisena jo yli 20 vuotta. Bétoussa on kasvanut kokonainen ruandalaissukupolvi, joka ei ole milloinkaan edes käynyt vanhempiensa kotimaassa. Ruandalaisyhteisön kooksi arvioitiin 9 200 henkeä vuonna 2018. Kongon tasavalta on riisunut suurimmalta osalta ruandalaisista pakolaisaseman, sillä Ruandaa ei pidetä enää vaarallisena maana. Osa ruandalaisista onkin palannut, osa jäänyt ja anoo Kongon kansalaisuutta. Lähteet: [1] & [2]

Päivän ensimmäinen ja ainoa tiesulku tupsahti eteemme keskellä säkkipimeää viidakkoa. Kaikki poistuivat bussista ja kävivät esittelemässä matkustusasiakirjojaan virkavallalle. Varauduin rahastukseen, mutta sellaisesta ei edes vihjattu. Matka jatkui, mutta katkesi muutamaa kilometriä ennen Bétoun saavuttamista. Kaksi tukkirekkaa oli jäänyt jumiin ja tukkinut tien. Oli säkkipimeää, mistään ei kajastanut valoja. Bussilla ei ollut mitään mahdollisuuksia kiertää tapahtumapaikkaa. Suuri epätietoisuus levisi matkustajien joukossa, kun kuljettajakin hävisi jonnekin. Kai toteamaan tilanteen. Matkustajat alkoivat soitella mototakseja paikalle, sillä tiedettiin, että olimme lähellä kaupunkia. Kuljettaja oli tehnyt päätöksen, että hän jäisi paikan päälle nukkumaan ja vahtimaan autoa ja että matkatavaratkin saisi vasta seuraavana aamuna Océan du Nordin terminaalissa Bétoussa! Tämä ei käynyt minulle, vaan kerroin jatkavani aamulla suoraan Keski-Afrikan tasavallan rajalle, eikä minulla olisi aikaa odotella rinkkaani saapuvaksi. Tämä piti jopa paikkansa. Onneksi olin tutustunut niihin kahteen brazzavilleläismieheen, jotka pakottivat kuskin antamaan rinkkani minulle jo tänä iltana. Pitkin hampain kuljettaja suostui tähän. Tyytyväisenä lähdimme kävellen kohti jumiutuneiden tukkirekkojen toisella puolella odottavia mototakseja. Niitä ei lopulta edes tarvittu, vaan Afrikan paras ja luotettavin linja-autoyhtiö Océan du Nord järjesti puolessa tunnissa korvaavan linja-auton tukkirekkojen toiselle puolelle. Missä muualla maailmassa asiakkaista pidetään näin hyvää huolta! Osa matkustajista oli tietysti jo ehtinyt karata mototaksien tarakalla Bétouhun, mutta korvaavaan bussiinkin nousi reilusti väkeä. Rumba soi täysillä ja Bétou saavutettiin lopulta noin vartissa ”onnettomuuspaikalta”. Olin nyt kulkenut Atlantin valtameren rannalta Pointe-Noiresta Dolisien, Brazzavillen, Makouan, Ouésson, Impfondon ja Enyellén kautta niin kauas kuin Kongossa vain on mahdollista. Ja yhtä etappia lukuun ottamatta kaikki matkat tein Océan du Nordin kyydissä!

Bétoussa on kaksi majapaikkaa: katolinen lähetysasema sekä bussiasemaa vastapäätä sijaitseva, maailman parhaiten nimetty majatalo, Auberge Chico Moto Pamba! Minä ja turvakameroita asentamaan tullut kaksikko kävelimme tien toisella puolella sijaitsevaan Auberge Chico Moto Pambaan, joka mainosti suuresti wifiyhteyttään. Huoneita olisi, mutta wifi ei toimisi. Harmittelin, koska myöskään Airtel-operaattorin mobiilidata ei toiminut Bétoussa. Kaupunki on kai niin syrjässä. Auberge Chico Moto Pamban halvin huoneluokka maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) yöltä, mutta kyseiset huoneet olivat kaikki varattuina. Sen lisäksi tarjolla oli 8 000 (n. 12,2 euroa) ja 10 000 frangia (n. 15,2 euroa) maksaneita huoneita.

Kysyin huvikseni löytyisikö myös ilmastoitua huonetta ja muuten niin flegmaattisen vastaanottovirkailijan ilme kirkastui; totta kai sellaisiakin löytyy ja se maksaisi 15 000 frangia (n. 22,9 euroa). Päätin palkita itseni luksuksella. Sain ilmastoinnin lisäksi mukavat nojatuolit, oman kylpyhuoneen, jonka suihkusta tuli lämmintä vettä. Televisiosta ei näkynyt montaakaan kanavaa, mutta tarjolla tuntui olevan koko Afrikan radiotarjonta. Surffailin nigeriläisillä, senegalilaisilla ja joen takana olevan Kongon demokraattisen tasavallan radioaalloilla. Auberge Chico Moto Pamba voisi olla oikeasti laadukaskin majatalo, jos henkilökunta hieman panostaisi palveluun. Jouduin hakemaan erikseen niin pyyhkeen, kuin vessapaperinkin. Niitä ei ollut huoneessa valmiina. Sen sijaan huoneeni ilmastointilaite oli valmiiksi päällä. Niin se oli naapurihuoneessakin, jossa ei ollut asukasta.

Kävin lähikaupassa, missä paikallinen poikajoukkio tuli mussuttamaan, että minun pitäisi säästää sähköä, sillä Bétoussa kärsitään sähköpulasta. Sana valkoisesta miehestä ilmastoidussa huoneessa oli siis jo ehtinyt kiiriä lähikaduille. En ”ymmärtänyt” heidän viestiään. Mutta en myöskään ymmärrä, että miksi majatalo pitää ilmastointilaitteita käynnissä tyhjissä huoneissa sähköpulasta huolimatta. Sitä en kiistä, etteikö Bétoussa olisi pulaa sähköstä. Olivathan sähköt katkeilleet alvariinsa jopa pääkaupungissa Brazzavillessä. Ehdin nauttia ilmastoinnista noin kaksi tuntia, sitten ne tultiin napsauttamaan pois päältä! Auberge Chico Moto Pambasta jäi huijauksen maku, sillä olisihan henkilökunta voinut kertoa, että ilmastointia ei saa käyttää enää kello yhdeksän jälkeen! Kello kymmeneltä menivät sähkötkin. Seuraavana aamuna päätin yrittää Keski-Afrikan tasavaltaan.

Puskarekkamatka syrjäiseen Impfondoon

28.–29.5.2022

Enyellén rumbabileet jatkuivat naapurissa pitkälle aamuyöhön asti, mutta sain silti melko hyvin nukutuksi. Auberge Relax on kyhätty laudasta, mutta lopputulos on melkoisen harva; laudanraoista oli kajastanut kalpea valo läpi yön. Se tuli viereisestä huoneesta. Siellä nukkui edellispäivänä tapaamani uusi tuttavuus, kamerunilainen Boris, joka oli jättänyt lampun päälle koko yöksi. Heräsin lopullisesti jo neljältä vuohien määkimiseen. Pidän vuohien ääntelystä, se tuo mieleeni Afrikan. Samasta syystä pidän myös kukkojen kiekumisesta, joka niin ikään alkoi aamuyön tunteina. Neljältä on vielä aivan pilkkopimeää ja pihan perällä olevassa vessakopissa on asioitava taskulampun kanssa. Enyelléssä ei tuullut, eikä satanut, joten vessan luo sytytetty kynttiläkin oli ehtinyt palaa loppuun. Viidakkokylässä kynttilän saattaa jättää yksinään palamaan lähes mihin tahansa, sillä kostea luonto ympärillä kyllä pysäyttänee laajemman metsäpalon.

Poistuimme majatalosta muiden asukkaiden tavoin hieman ennen aamukuutta, sillä seuraavan etapin oltiin kerrottu alkavan kuudelta. Ehkä Boris oli ollut edellisiltana turhan ankara majatalon isännille, kolmelle nuorelle pojalle, sillä pojista yksi tuli erikseen kiittämään minua vierailustani. Siis vaikkei Boris ollutkaan arvostellut henkilökuntaa heidän kuullen.

Océan du Nordin puskarekka valmiina lähtemään Enyelléstä kohti Impfondoa.

Asemalla kävi kuhina, kun ihmiset valmistautuivat pitkään matkaan, joka päättyisi Ubangijoen rannalla, vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa sijaitsevaan Impfondon kaupunkiin. Sinne on Enyelléstä reilun 150 kilometrin matka ja siihen kuluisi koko päivä. Tie Impfondoon on niin surkea, että sinne kuljetaan kuorma-autolla, jonka lavalla on tavaratilan sijaan matkustajia varten matkustamo ja sen sisässä neljä puista penkkiriviä. Kahdella sisimmällä rivillä istutaan kasvot ulos päin, kun taas ulommilla penkkiriveillä istutaan kasvot kohti matkustamon sisustaa. Toisin sanoen edessä tuijottaa aina kanssamatkustaja. Ilmastointi toimii erinomaisesti, sillä ikkunat ovat avonaisia. Kattokin löytyy, sillä olimmehan päiväntasaajan tuntumassa ja sade saattoi yllättää milloin tahansa. Ristin kulkuneuvomme puskarekaksi, sillä se kuvastaa sitä mielestäni parhaiten. Se on rekka, joka kulkee puskassa! Siis aivan, kuten puskataksi on Afrikan maaseudulla eli puskassa kulkeva kimppataksi. Puskarekka toi mieleeni Suomen puolustusvoimien maastokuorma-autot, mutta kongolaisessa versiossa ei ole kuppi-istuimia ja turvakaaria turvavöistä ja maksimikapasiteetista puhumattakaan. Puskarekassa on tilaa kaikille, jotka pystyvät matkustamaan tuntikaupalla möykkyisillä kinttupoluilla, eivätkä mussuta siitä, että pää saattaa iskeytyä matkustajakarsinan metallisiin ulokkeisiin milloin tahansa. Suomen armeijan kuorma-auton lavalla käytetään kypärää, mikä ei olisi pahitteeksi täälläkään!

Enyellén bussiasemalla oli tänä aamuna kaksi puskarekkaa ja se eilinen iso linja-auto, jolla olimme tulleet Ouéssosta. Se lähti ensimmäisenä kohti Ouéssoa ja Brazzavilleä. Puskarekoista toinen oli lastattu illan tai yön aikana valmiiksi. Matkustamon perälle oli kasattu hillitön vuori matkustajien nyssäköitä. Loput matkatavarat oli ängetty penkkien alle. Sinne oli sujahtanut omakin rinkkani. Sitten joku sai aamun parhaan idean ja puskarekkaa päätettiinkin vaihtaa. Nyssäkät, pussukat ja oma rinkkani olivat pian takaisin maassa. Lähtö viivästyisi, joten siirryimme Boriksen kanssa läheisen kuppilan terassin puupenkille mutustamaan patonkia. Kuppilan pitäjä paistoi munakkaita kadunvarressa. Afrikkalaiseen tyyliin hän hoiti rahastuksen ja ruoanlaiton sormia välillä puhdistamatta.

Puskarekoista toinen lähti tyhjänä jonnekin. Arvelin, että sitä lähdettiin tankkaamaan. Ajoneuvo palasi jonkin ajan kuluttua mukanaan muutamia matkustajia. Lavalla istui myös yksi valkoinen mies! En ollut enää Enyellén ainoa valkoinen, nyt meitä oli kaksi. Mies oli toki myös huomannut minut ja tuli lavalta laskeuduttuaan suoraan luokseni. Hän oli Oliver, 19-vuotias britti, joka oli tänä aamuna herännyt Bétoussa ja matkannut tänne Enyelléen jatkaakseen niin ikään Impfondoon. Enyellé oli vihoviimeinen paikka, jossa odotin näkeväni toisen valkoisen yksin matkassa olleen reppureissaajan! Oliver oli aloittanut matkansa Brazzavillestä, kulkenut veneellä Ouéssosta Keski-Afrikan tasavallan puolelle Bayangaan, jossa hän oli viettänyt aikaa ja nähnyt Dzanga-Sanghan kansallispuiston gorillat ja metsänorsut. Bayangasta matka oli jatkunut Keski-Afrikan tasavallan pääkaupunkiin Banguihin ja sieltä edelleen takaisin Kongon puolelle. Kun olin itse 19-vuotias, reppureissasin Euroopassa, eikä mieleeni pälkähtänytkään lähteä pimeimpään Afrikkaan!

Nyt kun Bétousta tulleet vaihtomatkustajat oli saatu tänne Enyelléen, alkoi puskarekan lastaus uudelleen. Kun tavarat olivat sisällä ja käsiraudoissa istunut eräs nuori poika kasan päällä (puskarekka kuljettaa muun rahdin ohella vangitkin), seurasi nimenhuuto. Puskarekkaan mentiin siinä järjestyksessä, missä matka oli alkanut. Brazzavillestä asti tulleet pääsivät lavalle ensimmäisinä ja saivat siten parhaat paikat. Ja toisaalta pääsivät lähelle sitä nuorisorikollista, joka ilveili koko matkan ajan. Me Ouéssosta tulleet pääsimme seuraavaksi sisään. Bétousta tulleet nousivat lavalle viimeisinä ja saivat istumapaikat perästä, huonoimmilta paikoilta. Minä ja Boris istuimme vierekkäin, mutta harmittavasti Oliver joutui jäämään perään. Auton lava oli kuin täyteen ammuttu, matkustajat istuivat kylki kyljessä ja jalkoja aseteltiin lomittain. Matkustajien sylissä oli lisäksi reppuja, nyssäköitä, sylivauvoja ja ties mitä. Toinen jaloistani oli tunnoton jo ennen kuin olimme edes lähteneet. Tämä ahtautuminen muistutti hieman guinealaisia puskatakseja, joihin niin ikään ahdetaan niin paljon väkeä kuin mahdollista. Laskeskelin matkan aikana, että lavalla oli noin 70 matkustajaa.

Puskarekka lähti jyristelemään kohti Impfondoa parisen tuntia aikataulusta jäljessä. Seudulla ei ollut satanut ehkä pariin päivään, sillä tie pöllysi iloisesti oikeastaan koko ajan. Tähän vastattiin käyttämällä maskia. Kongon julkisessa liikenteessä, johon Océan du Nord -bussifirman puskarekkakin laskettaneen, oli edelleen maskipakko ja tällä Enyellé–Impfondo-välillä se toteutui parhaiten, joskaan ei sentään koronaviruksen takia. Minäkin olin joutunut kaivamaan maskin reppuni pohjalta, niin rankasti hiekka pöllysi, enkä halunnut hengittää Kongon maaperää litrakaupalla. Vaatteet ja hiukset joka tapauksessa olisivat punertavan hiekkapölyn peitossa, kun joskus saavuttaisimme Impfondon. Kaikki eivät maskia kuitenkaan käyttäneet, eikä pöllyäminen ainakaan laskenut tunnelmaa lavalla, jota kohotti erityisesti oviaukon kohdalla istunut miesryhmä. Kongolaiset ovat hauskaa sakkia. Jos puskarekasta tahtoi poistua keskellä ei-mitään, tuli vain hakata matkustamon rakenteita niin kovasti, että ohjaamon ja matkustamon välissä matkustanut mies kuuli asian ja hakkasi edelleen ohjaamon takalasia. Sama prosessi tuli suorittaa, jos tuli vaikkapa pakottava hätä puskaan tarpeille.

Puskarekkamme on saavuttanut Ibengajoen ja odottaa lossiin pääsyä. Vastarannalla sijaitsee Bissambin kyläpahanen.

Lossissa Ibengajoella.

Maisemat matkan varrella ovat fantastiset, sillä reitti kulkee halki upean sademetsän. Tie ei ole yhtä fantastisessa kunnossa, vaan kyseessä lienee surkein tie, millä olen koskaan matkustanut. Samalla matka menee varmasti unohtumattomampien matkakokemusten listalla kärkipäähän. Puskarekkamme eteni näillä mutaisilla kinttupoluilla leikiten, vaikka auto kallistui välillä puolelta toiselle puolen metrin syvyisessä mutalillingissä ajaessamme. Rapa vain roiskui, mutta ei onneksi juurikaan ylös matkustajiin asti! Jos tälle tieosuudelle aikoisi omalla autolla, olisi siinä oltava neliveto. Muut tielläliikkujat olivat tänäänkin kongolaisia ja kamerunilaisia tukkirekkoja, jotka etenivät miten kuten. Osa oli jäänyt myös jumiin, eikä edennyt yhtään mihinkään. Pygmien asumuksia oli jälleen tiuhaan, mutta eivät kaikki tällä seudulla suinkaan ole pygmejä. Kyliä on kuitenkin harvemmassa kuin edellispäivänä Ouésson ja Enyellén välillä. Ensimmäinen suurehko kylä matkalla on Boyellé, joka sijaitsee Ubangijoen rannalla vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa. Oletin, että virkavaltaa kiinnostaisi keitä tähän rajakylään saapui. Näin ei ollut, vaan ainoat meistä puskarekan lavalla olleista kiinnostuneet olivat kaupustelijoita. Boris kapusi pois lavalta ja kävi ostamassa banaaneja itselleen ja minulle. Itse en poistunut lavalta, sillä paluu olisi ollut niin hankalaa. Eikä minulla ollut vessahätääkään. Viivyimme Boyellén rantakylässä hyvän tovin ja sitten matka jatkui. Pian saavuimme Ibengajoen rantaan. Joki on noin 60 metriä leveä ja vastarannalla sijaitsee Bissambin pikkukylä. Ibenga virtaa luoteesta, joten olimme ylittäneet sen jossain vaiheessa jo edellispäivänä. Yläjuoksullaan joki on kapeampi ja ylittämisen helpottamiseksi oli kyhätty silta. Bissambissa siltaa ei ole, vaan ajoimme puskarekan lossiin, joka kuljetti meidät yli virran, jossa kylän lapset olivat leikkimässä. Joessa asuu myös virtahepoja, jotka ovat hakeutuneet sinne turvaan isommasta Ubangijoesta.

Vähän ennen Botaban pikkukylään saapumista edessä oli päivän toinen joenylitys. Tällä kertaa ylitimme Motabajoen, joka Ibengajoen tavoin virtaa luoteen suunnasta ja laskee myöhemmin Ubangijokeen. Kummallakin vesistönylityksellä lossi oli silminnähden ikäloppu, mutta selvästi toimiva peli iästä huolimatta. Kongolaiset lossimiehet ovat kaikesta päätellen taitavia mekaanikoita, kun pystyvät pitämään siirtomaakaudelta peräisin olevat koneet toiminnassa. Guineassa Gambiajoki ylitettiin lossilla, joka toimi lihasvoimalla. Kongossa sentään kone tekee työn. Motaban ylityksen jälkeen eräs matkustajista osti kunnon kimpaleen bush meatia, jonkun luonnonvaraisen sademetsän eläimen lihaa luineen päivineen. Bush meatin syömisen on sanottu aiheuttaneet ebolaepidemioita ympäri Afrikkaa. Lihankimpale oli ollut myynnissä auringossa ties miten kauan ja nyt se sujahti sellaisenaan, ilman mitään suojapapereita tai -muoveja penkin alle muiden matkatavaroiden kanssa. Joku söisi tänä iltana hyvin perillä Impfondossa!

Kun puskarekka on pysähtynyt, hiekka ei pöllyä, eikä maskeja tarvita. Tässä vaiheessa ylitämme Motabajokea ja matkustajia on jäänyt kyydistä jo niin paljon, että tilaa alkaa olla.

Motabajoen ylitys ennen Botaban kylää.

Viimeiset kilometrit ennen Impfondoa ovat päällystettyä tietä, mutta vain paikoin tämäkin tie on siinä kunnossa, että siinä oikeasti uskaltaa painaa kaasua. En ymmärrä, miksi tänne syrjäisimpään Kongoon on päätetty vetää asfalttia muutaman kilometrin matkalle. Miten ensinnäkin päällystyskalusto on saatu paikalle! Kun vesisade alkoi hieman ennen kaupunkiin saapumistamme, lähes kaikki matkalaiset siirtyivät sisemmille penkkiriveille sateelta suojaan. Minä sen sijaan istuin ihan mielelläni sateessa. Muita matkustajia hymyilytti, kun päivän mittaan kasvoilleni, käsiin, hiuksiin ja kaikkialle kertynyt punertava hiekkapöly alkoi valua sateen ansiosta muodostaen ruskeita juonia iholleni.

Kun matkalaisia oli jäänyt matkan varrella vähitellen kyydistä, oli Oliverkin päässyt minun ja Boriksen luo istumaan. Oliver kertoi olleensa yhteydessä Impfondossa toimivaan evankeliseen sairaalaan, jota pyörittää yhdysvaltalainen lääkäri perheineen. Hän oli menossa sairaalaan yöksi ja minullekin ehkä järjestyisi paikka. Olin varautunut menemään yöksi ihan hotelliin, enkä ollut tällaisesta sairaalamahdollisuudesta edes kuullut. Toki se kelpaisi, jos amerikkalaiset vain huolisivat minutkin. Oliver oli nimittäin joutunut vastailemaan erilaisiin uskoa koskeviin ennakkokysymyksiin ennen kuin hänelle oli luvattu yösija. Pohdin, että ehkä menisin mieluummin hotelliin, kuin alkaisin avata suhtautumistani ”pelastukseen” englannin kielellä.

Saavuimme Impfondoon iltapäivällä, noin tuntia ennen pimeyden laskeutumista. Rankka ukkoskuuro rummutti Océan du Nordin bussiterminaalin kattoa, kun noudimme tavaroitamme puskarekan lavalta. Pihamaa oli muuttunut hetkessä mutavelliksi. Trooppinen vesisade on lämmintä, enkä pidä sitä lainkaan pahana. Impfondo on syrjässä, eikä puhelinverkko toiminut välittömästi saati että mobiilidata olisi toiminut. Emme saaneet yhteyttä sairaalan johtajaan ja olimme jo menossa vastapäätä bussiasemaa toimivaan Auberge La Place de Jules -nimiseen majataloon. Siellä huone maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) yöltä. Yllätykseksemme majatalo oli täynnä, mikä on täysin poikkeuksellista Afrikassa. Olen tottunut siihen, että olen liki aina hotellin kuin hotellin ainoa asukas! Sitten se jenkkilääkäri otti yhteyttä ja kertoi tulevansa noutamaan meidät. Minullekin olisi sija majatalossa. Boris oli tässä vaiheessa jo karannut omille teilleen uudessa kotikaupungissaan. Olimme sopineet näkevämme taas seuraavana päivänä.

Tohtori Joseph Harvey yhdessä Rebecca-vaimonsa kanssa pyörittää perustamaansa Hôpital Evangélique ”Le Pionnier” -nimistä sairaalaa. Sairaalan tarina juontaa vuoteen 1997, jolloin herra Harvey työskenteli ja opiskeli ranskaa Brazzavillessä. Sisällissodan takia hän joutui poistumaan, mutta palasi maahan vuonna 1999 aikeenaan perustaa maan ensimmäinen kristillinen sairaala. Ensiaskel siihen oli klinikan avaaminen täällä Impfondossa tammikuussa 2000. Impfondossa kuitenkin sattui olemaan 29 rakennusta käsittänyt laaja alue, joka oli 1990-luvun alun tienoilla valmistunut kommunistiseksi nuorten leirikeskukseksi. Olihan Kongolla Afrikan ensimmäisenä kansantasavaltana marxilais-leninistinen menneisyytensä. Leiriä ei oltu koskaan ehditty ottaa käyttöön, sillä Neuvostoliitto oli hajonnut ja Kongo palannut monipuoluejärjestelmään. Tohtori Harvey haaveili perustavansa sairaalan entisen leirikeskuksen tiloihin. Maan isä, presidentti Denis Sassou Nguesso vaimoineen sattuivat tulemaan vierailulle Impfondoon vähän myöhemmin, minkä aikana tohtorin onnistui päästä presidentin puolison, Antoinette Sassou Nguesson, juttusille. Selvisi, että rouva oli henkilökohtaisesti valvonut leirin rakennustöitä kymmenisen vuotta aiemmin. Maan ensimmäinen nainen piti ajatuksesta perustaa kristillinen sairaala ja lopullisen päätöksen teki herra presidentti vähän myöhemmin. Nykyisen sairaala-alueen rakennustyöt pääsivät käyntiin vuonna 2002. Hauskasti sama presidenttipari on vallassa edelleen.

Kyseessä on siis ”kristillinen pioneerisairaala”, jossa on 60 sänkypaikkaa. Yleisimpiä sairaalassa hoidettavia vaivoja ovat malaria, lavantauti, tuberkuloosi, hiv/aids, lepra, aivokalvontulehdus, sukupuolitaudit, erilaiset infektiot ja toki myös apinarokko, josta oltiin samoihin aikoihin leipomassa uutta pelottelunaihetta Euroopassa. Myös raskaus, diabetes, mahakatarri ja vaikkapa korkea verenpaine usein tuovat potilaan juuri tähän sairaalaan. Sairaalassa on apteekki, laboratorio, leikkausosasto ja vaikkapa synnytysosasto. Kokonaisuus pyörii palkatun kongolaisen henkilökunnan ja yhdysvaltalaisten vapaaehtoisten terveydenhuollon ammattilaisten voimin. Impfondon pioneerisairaala on yleissairaala, mutta lisämausteen tähän kaikkeen tuo vahva kristillisyys, mikä lienee täällä pelkästään normaali asia. Impfondo, ympäröivä Likoualan alue, koko Kongon tasavalta ja naapurimaatkin ovat ehdottomasti kristittyjä seutuja, joten se, että sairaala tarjoaa myös sielunhoitoa, otettanee hyvin vastaan. Tohtori Harvey pohjoisamerikkalaisine vapaaehtoisineen onkin täällä tekemässä ”lääketieteellistä lähetystyötä” ”with the goal of bringing God’s hope and healing to the people of Congo.” Sairaala taitaa toimia lahjoitusvaroin ja takana on yhdysvaltalainen kristittyjen lääkäreiden ja muiden terveysalan ihmisten järjestö Christian Health Service Corps. Lähteet: [1] & [2]

Vastaanotto sairaalalla oli mitä lämpimin. Tapasimme Oliverin kanssa tohtori Harveyn, tämän vaimon ja tyttären perheineen. Myös paikallinen pappi saapui Harveyn perheen kotiin. Rukoilimme yhdessä, totta kai. Olin kuullut tästä sairaalasta vasta pari tuntia aiemmin ja nyt olin osallistumassa yhdysvaltalaisten ympäröimänä rukoukseen, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Ja tämä tapahtui siis Kongon sademetsässä! Minua typeränä suomalaisena huvitti, kun vaimo,  vävypoika ja muut yhdysvaltalaiset vapaaehtoiset puhuttelivat tohtori Harveya ”dr. Harveyksi”, eikä esimerkiksi etunimellä. Tämähän oli kuin amerikkalaisissa elokuvissa!

Tohtorin tyttären perhe otti meidät huomaansa ja johdatti asunnolleen syömään, vaikka kieltämättä olisin voinut mennä ensimmäisenä suihkuun, sillä olin tosiaankin aivan ruskea. Sade rummutti Impfondoa läpi illan ja matkalla talolle kenkänikin olivat kastuneet. Maa ei tuntunut imevän enää yhtään, vaan vesi lainehti nurmikolla. Tohtorin vävy, Michael, kertoi, että seuraavana päivänä voisimme pelata frisbeegolfia. Hänellä on täällä Kongon tasavallan ensimmäinen ja ainoa frisbeegolfkenttä. Korit oli valmistanut eräs sairaalan työntekijöistä tuntematta lajia lainkaan. Michael tiesi, että frisbeegolf on kovassa suosiossa myös Suomessa. Ruoka oli herkullista ja kovin länsimaalaista ja pöytään tuotiin tietenkin myös itsetehtyä maapähkinävoita, koska oltiinhan kuitenkin amerikkalaisessa kodissa.

Illan päätteeksi Michael saattoi meidät sairaalan vierastaloon. Kun potilaiden omaisia ei olisi paikalla, voisi vierashuoneissa hyvin majoittua myös satunnaisia turisteja. Joita ei tosin ikinä Impfondoon eksy, meille kerrottiin. Tänään eksyi kuitenkin jopa kaksin kappalein. Jaoimme Oliverin kanssa huoneen, jossa kummallekin oli oma sänky. Kylpyhuoneessa oli vessa ja suihku sekä juokseva vesi, jota kuulemma saattoi jopa juoda. Tietysti yhdysvaltalaisen lääkärin sanaan voi luottaa, mutta päätin silti pitäytyä pullovedessä, kun sitä kerran oli. Joka tapauksessa, jos Afrikassa sairastuisin ja tarvitsisin joskus sairaalahoitoa, toivoin sen tapahtuvan juuri täällä. Puitteet ovat kunnossa! Yö tässä vierastalossa maksoi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa), jonka siis jaoimme Oliverin kanssa.

Yhdysvaltalaisen lääkärin perustaman kristillisen sairaalan kappelin seinässä on ote Markuksen evankeliumista paikallisella lingalan kielellä.

Pyhän Paavalin katedraali sijaitsee Impfondossa, mutta ei kuitenkaan sairaalan alueella.

Kristillinen pioneerisairaala ei olisi kristillinen ilman jokapäiväistä jumalanpalvelusta. Sinne meidätkin oli kutsuttu, mutta ajattelimme palveluksen kestävän tuntikausia, kuten Afrikassa on tapana. Siispä jätimme Jumalan sanan välistä ja painelimme seuraavana aamuna katsomaan Impfondoa. Kaupunki on Likoualan alueen hallinnollinen pääkaupunki ja siellä asuu noin 40 000 asukasta, mikä saattaa pitää paikkansakin, onhan alueelle saapunut paljon naapurimaiden konflikteja paenneita. Mutta hiljaista kaupungissa oli silti, sillä kaupunki on niin tavoittamaton, ettei tänne voi mitenkään saada muuta kuin nelivetoautoa. Ja sellainen maksaa omaisuuden. Brazzavilleen on kahden päivän matka halki Enyellén ja Ouésson. Tai vaihtoehtoisesti voi matkustaa päiväkaupalla lautalla Ubangijokea pitkin tai ottaa lennon, jollainen toteutuu kerran kuukaudessa tai parissa. Tarkemmin silloin, kun YK, niin päättää ja tarvitsee. Säännöllinen reittiliikenne siis uupuu tyystin. Siispä kaupungin pääkadulla kulki lähes pelkästään mopoja.

Impfondo oli vasta heräilemässä, kun kävelimme kohti keskustaa. Päätimme etsiä edellispäivät kanssani reissanneen kamerunilaisen Boriksen. Etsintä tuotti tulosta nopeasti, sillä kaupungissa on vain yksi elektroniikkakauppa ja siellä Boris olikin jo tiskin takana. Mies oli matkustanut päiväkausia Kamerunin Doualasta Kongon Impfondoon suorittaakseen vuoden mittaisen työharjoittelun ja saapunut paikkakunnalle kanssamme vasta edellisenä iltapäivänä. Nyt ensimmäisenä aamuna mies oli jo työn touhussa! Tapasimme miehen työkaverin kamerunilaisen Tiwin, joka niin ikään puhui oikein hyvää englantia. Jatkoimme matkaa kohti etelää. Kaupungin keskusta on muodostunut Ubangijoen varteen ja näkymät joelle olivat mahtavat. Joessa elää krokotiilejä ja joskus kaupungin kohdalla tavataan virtahepojakin. Vastarannalla on jälleen Kongon demokraattinen tasavalta, mutta toisin kuin Brazzavillessä, nyt vastapäätä ei sijaitse minkäänkokoista asutuskeskusta. Vastassa on vain sankka sademetsä.

Valitettavasti Impfondostakaan ei ole paljoa kuvia jäljellä, mutta tässä eräs keskustan kaduista.

Impfondo on kuin mikä tahansa afrikkalaiskaupunki.

Impfondolaiset ovat muiden kongolaisten tapaan ystävällistä sakkia ja moni tuli juttusille, sillä he tahtoivat harjoitella englannin puhumista. Englantia ei ranskankielisessä Afrikassa osata, mutta Impfondossa englannin osaaminen lienee sen kristillisen pioneerisairaalan ”syytä”. Eräs paikallinen mies pahoitteli kovin suomalaiseen tyyliin kielitaitonsa heikkoutta, sillä englannin opetusta ei tällä hetkellä järjestetty kaupungissa. Kerroimme miehelle, että hän voisi aivan hyvin toimia vaikka itse englanninopettajana, niin hyvää oli hänen englantinsa. Mies kertoi, ettei hänellä ollut tällä hetkellä edes kännykkää, koska oli joutunut sen myymään lääkärikulujen kattamiseksi. Emme kysyneet, missä sairaalassa hän oli asioinut.

Kiertelimme Impfondon torilla, jossa oli hiljaista ja vain muutama myyjä oli vaivautunut paikalle. Oliver tiesi, että Kongossakin juodaan bissapia, hibiskuksen kukista valmistettua raikasta juomaa. Olin tutustunut ja ihastunut bissapiin Senegalissa. Bissapia todellakin löytyi myös impfondolaisen kaupan pakastealtaasta vanhoihin limsapulloihin pakattuna. Kulautimme juomat kurkkuun, mutta olen edelleen senegalilaisen version kannalla.

Iltapäiväksi olimme palanneet takaisin sairaalalle ja omaan huoneeseemme. Lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajat tulivat pyytämään meidät kanssaan syömään heidän valmistamaansa lounasta. Naisista osa oli kätilöitä, osa sairaanhoitajia. Yksi oli Kanadastakin. Impfondon kiertelyn jälkeen nautimme herkullisen aterian intialaista ruokaa. Enpä olisi odottanut syöväni intialaista ruokaa Kongon korvessa. Naiset kertoivat, etteivät olleet nähneet kovin paljon ympäristöä, sillä olivathan he ensinnäkin saapuneet paikkakunnalle lentokoneella, eivät Océan du Nordin puskarekalla meidän tapaan. Kuitenkin heidän kokemuksiaan kongolaisesta sairaalaelämästä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuunnella. Saimme illaksi kutsun saapua viikoittaiseen ”perhepalaveriin” tohtorin ja tämän vaimon talolle. Kertomaan ja kuuntelemaan, mitä viikon mittaan oli tapahtunut. Lupasimme miettiä asiaa.

Ubangijoki virtaa Impfondon ohitse ja laskee osaksi Kongojokea etelässä. Vastarannalla sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan Équateurin maakunta.

Tunti edellisen kuvan jälkeen taivas on seljennyt ja aurinko alkanut paistaa.

Ubangijoen vastarannalla häämöttää naapurimaa Kongon demokraattinen tasavalta. Laiton rajanylitys voisi hyvinkin onnistua täällä.

Minun itse asiassa ei pitänyt tulla lainkaan Impfondoon, mutta en voinut tietää, että tie Keski-Afrikan tasavallan rajalle ei kuljekaan Impfondon kautta. Itse asiassa Impfondosta johtaa tie ainoastaan Enyelléen ja Epenaan. Minun olisi pitänyt matkustaa alun perin suoraan Bétouhun. Océan du Nord liikennöi vain kolmesti viikossa pois Impfondosta, joten vierailustani tulisi vain kahden yön mittainen. Kävin varaamassa paikan seuraavan aamun puskarekkaan. Sitten kävin hyvästelemässä Boriksen, kamerunilaisen, jota en välttämättä enää koskaan tapaisi. Toisaalta minun on palattava vielä joskus Kameruniin, sillä sen koluaminen jäi vuonna 2018 pahasti kesken. Boris pyysi myöhemmin minua etsimään hänelle valkoisen naisen, mutta olen epäonnistunut tehtävässä.

Illalla Suomi ja Kanada pelasivat jääkiekon maailmanmestaruudesta Tampereella. Minä sen sijaan lauloin Oliverin kanssa amerikkalaisia uskonnollisia lauluja, osallistuin rukouksiin ja toisaalta kuuntelin jännittäviä tarinoita elämästä Kongon takamailla. Paikallisten ystävällisyyttä korostettiin joka käänteessä, mihin en voi kuin yhtyä. Tohtori Harveyn vaimo kertoi esimerkiksi kohtaamisesta paimentolaismiehen kanssa. Harveyt olivat kuulleet, että paimentolaiset olivat ajaneet karjaansa lähiseudulle ja mukana olisi hevosiakin. Niitä lähdettiin tietenkin katsomaan ja tšadilaisiksi paljastuneet muslimipaimentolaiset olivat ottaneet valkoiset kristityt yhdysvaltalaisnaiset sydämellisesti vastaan. Tšadilaismies oli jopa pessyt Rebecca-vaimon jalat, koska ne olivat kuraantuneet. Oli jännittävää kuulla, että paimentolaiset olivat vaeltaneet parempien laitumien perässä Tšadista Keski-Afrikan tasavallan poikki aina Kongoon asti.

Tunnelmaa latisti hieman tohtorin toisen tyttären joutuminen auto-onnettomuuteen Pokolan liepeillä. Tukkirekka oli ajanut holtittomasti vastaan ja tyttären auto oli lentänyt katon kautta ympäri. Suojelusenkeli oli kaiketi ollut matkassa, kun autossa olleet olivat säilyneet hengissä ja vieläpä melko hyvässä kunnossa siitäkin huolimatta, että turvavöitä ei oltu käytetty. Tohtori Harvey oli ajanut tämän päivän aikana Pokolan sairaalaan katsomaan tytärtään. Rukoilimme, että kaikki olisi hyvin ja toisaalta myös minun matkani jatkon puolesta rukoiltiin. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhdysvaltalaiset ja näköjään myös britit rukoilevat silmät kiinni. Kuulemma kongolaisetkin rukoilevat silmät suljettuina. Tosin erään kongolaisen sairaanhoitajan mukaan vähintään toinen silmä on kyllä pidettävä auki, jos potilas sattuu olemaan hullu! Ilta päättyi siihen, että Suomi voitti Kanadan jatkoajalla 4–3. Sairaalan pihalla oli vain muutama paikka, joissa sain heikon internetyhteyden ja pystyin tarkistamaan tilanteen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta vierailu Impfondossa oli ollut miellyttävä, enkä ollenkaan kadu, että tosiaan erehdyin matkustamaan tänne asti. Ilman erehdystä en olisi tavannut näitä mahtavia amerikkalaisia, enkä rohkeaa brittiträvelleriä, Oliveria.

Boriksen kanssa Ouéssosta Enyelléen

27.5.2022

Vierailu Ouéssossa oli lyhyt, sillä jo aamukuudelta istuin taksin kyydissä kohti kaupungin bussiasemaa. Taskussani oli edellispäivänä ostettu bussilippu Impfondoon. Se maksoi kokonaiset 23 000 frangia (n. 35 euroa), mikä on riistohinta jopa kalliissa Kongossa. Océan du Nord on ainoa linja-autoyhtiö, joka liikennöi Kongon tasavallan syrjäisimpään kolkkaan Impfondoon ja muihin syrjäkyliin maan pohjoisimmassa osassa. Ehkä siksi firma voi pyytää lipuista mitä tahansa ja ihmiset kyllä maksavat. Hinta ei missään nimessä ollut määräytynyt ihonvärini mukaan, vaan Océan du Nordin terminaalilla Ouéssossa on näkyvillä hinnasto. Tai ehkä hinta on kova siksi, että tulisimme yöpymään matkalla! En ollut löytänyt kartalta puoliakaan edessäni olevista kylistä, joiden kautta bussi ajaisi Impfondoon. En ollut itse asiassa löytänyt edes tietä kartoilta. Google Maps ei tiedä näitä Pohjois-Kongon kärrypolkuja, mutta oletettavasti tie kuitenkin on olemassa, kun matkaan oltiin lähdössä kahdella isolla bussilla. Reittiä operoidaan kolmesti viikossa ja pääkaupungista Brazzavillestä lähteneet yöpyvät matkan varrella jopa kahdesti; täällä Ouéssossa ja myöhemmin Enyelléssä.

Linja-auton piti lähteä kello seitsemältä, mutta lähtö viivästyi jonkun verran. Kävin kuitenkin varaamassa paikan sisältä bussista, vaikka oletin, ettei se tulisi täyteen kuitenkaan. Jo bussissa Brazzavillestä Makouaan oli ollut hyvin väljää. Lähtöä odotellessani 27-vuotias nuorukainen, Boris nimeltään, tuli juttusille. Hän kertoi olevansa kotoisin Kamerunin suurimmasta kaupungista Doualasta ja nyt matkalla Impfondoon. Kamerun on toki kaksikielinen maa, mutta käytännössä ranskankielisillä alueilla, kuten Doualassa, asuvat harvemmin osaavat maan toista virallista kieltä, englantia. Boris oli poikkeus ja puhui englantia oikein hyvin. Hän oli matkustanut jo usean päivän ajan ja perillä Impfondossa odottaisi vuoden mittainen työharjoittelu elektroniikkakaupassa tietokoneenkorjaajana. Putiikkia pitävät kuulemma maanmiehet, mutta Boris ei ollut Impfondossa käynyt koskaan. Mies oli eronnut lapsensa äidistä ja lapsi oli jäänyt Kameruniin. He näkisivät seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Boris tahtoi, että lähdemme Ouésson liikenneympyrään ottamaan selfien. Näin teimme ja laitoimme otoksen menemään tulevalle pomolle, Simplice-nimiselle herralle, minun Whatsappillani. Juttu luisti Boriksen kanssa ja olin kovin tyytyväinen, kun olin saanut englanninkielistä seuraa pitkälle matkalleni. Boris voisi myös kääntää minulle ranskaa, jos en jotain ymmärtäisi. Mutta ei Boriskaan kaikkea tiennyt, koska oli muukalainen, kuten minäkin. Luulimme, että lähtisimme kohti Impfondoa kahdella bussilla, joista edellä ajava olisi täynnä pelkkiä matkatavaroita ja rahtia. Näin ei ollut oikeasti, vaan edellä ajoi Bétou-nimiseen kaupunkiin matkalla ollut bussi. Bétou on lähellä Keski-Afrikan tasavaltaa, mutta ajaisimme yhdessä Enyelléen asti.

Vasemmanpuoleinen bussi on lähdössä Ouéssosta kohti Bétouta ja olisi perillä saman vuorokauden aikana. Oikealla oma bussini, joka veisi minut päivän mittaan Enyelléen saakka.

Ouésson katunäkymää lähtöaamuna. Kaupunki vaikutti syrjäisyydestään huolimatta melko kehittyneeltä.

Kongon sademetsistä hakataan arvopuuta ulkomaille vietäväksi. Tämä lasti odotti Ouésson satamassa.

Lähdimme matkaan vasta kahdeksalta. Matka pysähtyi muutaman minuutin matkanteon jälkeen Ouésson lauttarantaan, sillä meidän oli ylitettävä suuri Sanghajoki lossin kyydissä. Satamassa kaikkien passit tarkistettiin, mutta lahjuksia ei pyydetty. Sitten odotimme puolisen tuntia. Satamassa odottaneet kongolaiset ja kamerunilaiset tukkirekat olivat odottaneet varmasti jo pitkään. Rekat kuljettavat arvopuuta sademetsien uumenista ja usein kyydissä on vain yksi valtavan paksu runko. Arvopuuta tarvitaan huonekaluteollisuudessa Afrikan ulkopuolella ja hakkuita on arvosteltu vastuuttomaksi toiminnaksi, mitä se taatusti on esimerkiksi Brasilian Amazonilla. Noin 60 prosenttia Kongon tasavallan pinta-alasta on metsää, joten puu ei täältä aivan heti lopu, eikä toiminta edes voi kasvaa kovin massiiviseksi jo teiden huonon kunnon takia. Aikaa tuhraantuu myös vesistöjen ylityksissä, sillä siltoja näissä viidakoissa on harvemmin. Satunnaisen suomalaisen turistin silmin vaikuttaakin, että Kongon sademetsissä on puuta myös länsimaiden sohvakalustoihin. Joka tapauksessa puutavara on Kongon tasavallan toiseksi merkittävin vientituote öljyn jälkeen.

Afrikassa on paljon ikäloppuja matkustaja- ja rahtialuksia. Esimerkiksi Itä-Afrikan Malawijärvellä liikennöi yli 70-vuotias MV Ilala ja Tanganjikajärvellä vuonna 1915 käyttöönotettu MV Liemba. Myös Sanghajoen ylityksessä käyttämämme lossi oli silmämääräisesti hyvin iäkäs, mutta pystyi mainiosti kuljettamaan kaksi isoa bussia kerralla yli virran. Siltaa ei olisi järkevää rakentaa, sillä joki on tällä kohdalla 800 metriä leveä ja liikenne on vähäistä. Joen ylityksen jälkeen bussit painoivat kaasun pohjaan ja lähtivät painelemaan hyvää vauhtia kohti Pokolan pikkukaupunkia. Sanghajoen ylitettyämme emme tulisi enää asfalttitietä näkemään, mutta tie oli kyllä siinä kunnossa, että linja-autolla siinä pystyi ajamaan. Muuta liikennettä ei ole nimeksikään ja jos onkin, on vastaantuleva lähes aina tukkirekka. Meidän oli pidettävä ikkunoita kiinni, sillä muuten punaista hienoista hiekkapölyä tulvi sisään.

Pieni kylä Pokolan ja Enyellén välillä.

Pokola sijaitsee noin 40 kilometrin päässä lauttarannasta, samaisen Sanghajoen rannalla. Entisestä kalastajakylästä on kehittynyt tärkeä metsäteollisuuden keskus, sillä paikkakunnalla toimii Congolaise Industrielle des Bois -niminen singaporelaistaustainen metsäteollisuusyritys. Yritys hallinnoi 2,1 miljoonan hehtaarin laajuista metsäaluetta ja sen toiminta on houkutellut paikkakunnalle kongolaisten tulijoiden ohella paljon kamerunilaisia, angolalaisia ja jopa ruandalaisia. Väkiluku on nykyään noin 13 000. Pokolassa toimii sairaala ja koulu. Myös sähkö on ilmaista kaikille. Pokolassa matkustajien oli poistuttava bussista ja käytävä näyttämässä passia poliisin kopissa. Kongolaisille tämä on läpihuutojuttu, mutta ulkomaalaiset on kirjattava kirjoihin ja kansiin, totta kai. Impfondon ja Bétoun busseissa matkusti kongolaisten ohella joitain keskiafrikkalaisia ja tšadilaisia. Sekä yksi kamerunilainen ja suomalainen. Eli Boris ja minä! Minulta poliisi ei kehdannut pyytää lahjusta, mutta Boris joutui raottamaan kukkaronnyörejään, kunhan olin ensin poistunut kopista. Afrikkalaiset ovat niin tottuneet tällaiseen, etteivät välttämättä edes osaa kyseenalaistaa rahastuksen laillisuutta. Boriksellekin tilanne oli maailman luonnollisin asia.

Matka eteni hyvää vauhtia ja elättelin toiveita, että ehtisimme perille Impfondoon vielä samana päivänä. Bussi pysähtyi siellä täällä, pienissä viidakkokylissä, joita ovat ainakin Makao, Kabo, Loundoungou ja Thanry. Ennen jotain pikkukylää, kävimme jälleen esittelemässä matkustusasiakirjoja. Minulta ei taaskaan pyydetty lahjuksia. Niiltä välttyivät myös keskiafrikkalaiset ja tšadilaiset. Vain Boris jäi koppiin, sillä hänen matkustusasiakirjoistaan löydettiin ”ongelma”. Boris oli jo matkustanut halki puolen Kongon, eikä ongelmia ollut ennen tätä tarkastusta ilmennyt. Hänellä oli Kamerunin tasavallan myöntämä henkilökortti ja sen ohessa valtiolta saatu muovitettu paperilappunen, jonka avulla hän matkusti. Boris kieltäytyi maksamasta lahjuksia ja lopulta jäi tarkastuspisteelle, kun bussi jatkoi matkaansa Boriksen reppu mukanaan. Boris oli tosiaankin muuttamassa vuodeksi naapurimaahan pelkkä pieni selkäreppu mukanaan!

Parin rivin päässä istunut nainen kertoi minulle, että huolestuminen on turhaa, sillä ilmiselvästi väärin menettelevän virkavallan on tuotava bussista jäänyt matkustaja takaisin bussille. Oli selvää, että Boriksen paperit olisivat kunnossa, kun mies oli jo näin pitkälle Kongon sisällä edennyt. Kun bussi pysähtyi muutaman kilometrin päässä seuraavassa kylässä, myös Boris saapui pian perässä. Poliisi tai santarmi kuljetti miehen bussille moottoripyörällään ja bussissa muut matkustajat kyselivät, paljonko hänen piti maksaa. Boris kertoi hymyssä suin kieltäytyneensä maksamasta mitään. Se nainen, joka oli kertonut, että Boris kyllä palaisi pian, paljastui Australiassa asuvaksi kongolaiseksi. Olin kiinnittänytkin naisen ulkonäköön huomiota jo aiemmin, sillä hän ei ollut kuin muut matkustajat. Hänellä oli yllään parempaa vaatetusta, peruukki oli tavallista laadukkaampi ja lisäksi hän oli bussin ainoa matkustaja, joka käytti maskia maskipakosta huolimatta. Nainen oli menossa tapaamaan vanhempiaan Enyellén kylään, mutta kuulemma vain kolmeksi päiväksi. Jos itse matkustaisin Australiasta päiväkaupalla Pohjois-Kongon viidakkokylään, saattaisin viipyä hieman pidempään! Nainen kertoi matkustavansa Enyellén jälkeen Atlantin rantaan Pointe-Noireen tapaamaan ystäviään.

Pygmien taloja matkalla Enyelléen. Valitettavasti paremmat kuvat hävisivät rosvon mukana Tšadin N’Djamenassa pari kuukautta myöhemmin.

Pohjois-Kongon viidakoissa asuu lyhytkasvuinen pygmiheimo, joiden majoja alkoi näkyä tien varsilla. Ne erottaa pygmien majoiksi siitä, että ne ovat huomattavasti tavallista matalampia. Joka ikisen pygmikylän kohdalla lapset riensivät, usein täysin alastomina, tien varteen huutamaan. Huuto oli iloinen ja samanlainen kyläyhteisöstä riippumatta. Linja-auton ajaminen ohitse on iso asia, sillä tiellä ei tosiaankaan liiku juuri muita kuin satunnaisia tukkirekkoja. Pygmien asumukset ovat monesti alkeellisia risu- ja lehtimajoja, mutta heimo on kuitenkin kuulemma ilmeisen onnellinen. Heillä ei ole rahaa tai muuta omaisuutta, mutta ei myöskään halua muuttaa suuriin keskuksiin. Ympäröivä sademetsä tarjoaa kaiken tarpeellisen eli suojaa ja ruokaa. Boris oli keskustellut jonkun toisen matkustajan kanssa ja kertoi, että lähes aina tällä matkalla näkee myös gorilloja. Ensin tielle tulee suurikokoinen urosgorilla, joka varmistaa, että reitti on selvä. Sen jälkeen seuraa uroksen haaremi. Tällä matkalla emme gorillaa nähneet.

Saavuimme Enyellén kylään hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Täällä selvisi, että kylästä eteenpäin tien kunto olisi surkea ja että tosiaankin jatkaisimme vasta aamulla, mutta emme tavallisella linja-autolla. Se ei kuulemma mitenkään selviäisi seuraavasta etapista. Enyellén Océan du Nordin terminaalin pihassa oli seuraavan aamun ajoneuvo, puskarekka, mistä lisää täällä. Terminaalin pihaan on rakennettu suuri makuusali, jonka lattialla oli patjoja, ja siellä nukkuminen kuului lipun hintaan. Suurin osa matkustajista leiriytyikin sinne ja tulisi nukkumaan siellä vailla mitään yksityisyyttä. Yhden yön pystyn mainiosti nuokkumaan missä tahansa, vaikka sitten hyttysten syötävänä suuressa yhteisessä makuusalissa kongolaisten kanssa, mutta Boris oli jo kyselemässä majatalon perään. Häntä yhteismajoitus ei innostanut.

Kivenheiton päässä, ehkä sadan metrin päässä terminaalista on Auberge Relax, melkoisen alkeellinen majatalo. Huoneita on paljon ja asiakaskunta oli bussin vauraammasta päästä. Oma huone maksoi vain 3 000 frangia (n. 4,6 euroa). Huoneessani oli pelkkä sänky ja sen yllä moskiittoverkko. Myös lamppu oli, mutta se ei toiminut. Luulin, että se oli normaalia, mutta kun viereisessä Boriksen huoneessa valo paloi, aloin minäkin vaatia sitä omaan huoneeseen. Asia korjattiin ja heikko valaistus valaisi pian myös minun huonetta. Sanomattakin on selvää, että vessa on reikä lattiassa pihan perällä ja suihku on koppi sen vieressä. Suihkuttelu hoituu napolla ja sangollisella vettä.

Auberge Relax on Enyellén paras majoitusvaihtoehto.

Auberge Relax on panostanut hotellivieraiden viihtyvyyteen.

Boristakin kiinnosti, millaiseen paikkaan olimme tulleet, joten lähdimme tutustumaan kylään kaksistaan. Kylänraitti on heikkokuntoinen hiekkatie, jolla juoksentelee sikoja. Keskusta sijaitsee ehkä kilometrin päässä Océan du Nordin terminaalilta. Siellä on pieniä kauppoja, parturi, kirkko ja muutama baari. Illalla lähdimme erikseen vielä Enyellén yöelämään. En juuri käy Afrikan yöelämässä, koska tapana on nousta jo varhain ja jatkaa matkaa. Bussit ja puskataksit kun lähtevät yleensä auringonnousun aikaan. Ja toiseksi, pimeän aikaan valkoisella turistilla on kohonnut riski joutua rikoksen uhriksi (hieman tietenkin kohteesta riippuen). Siksipä lähes aina yöelämässä mukanani on afrikkalainen tai joku toinen valkoinen. Mielellään useampi.

Boris tahtoi syödä jotain ja löysimme pääkadun varresta grillin, jossa kypsyi erilaisia lihoja. Kypsymistä odotellessa kadulla syntyi tappelu, johon osallistui onneksi vain kaksi, ilmeisen kännistä, miestä. He mukiloivat toisiaan tovin ja sitten kolmas mies meni keskeyttämään rähinän. Boris sai lihansa ja ne pakattiin muovipussiin. Liha kieltämättä tuoksui hyvältä, mutta en vain uskaltanut ottaa vatsataudin riskiä huomista, ilmeisen epämukavaa, puskarekkamatkaa ajatellen. Olen liian usein sortunut katuruokaan ja lähes yhtä monta kertaa katunut sitä seuraavana yönä tai aamuna. Kerroin syöväni säilykesardiineja ja patonkia majatalolla. Istahdimme paikallisen baarin terassille. Boris alkoi syödä kananpalojaan ja minä tilasin meille Fantat. Olihan Boris kuitenkin moneen kertaan alleviivannut hänen terveellisiä elämäntapojaan, joihin kuului aamulenkki ja alkoholista kieltäytyminen. Joimme Fantat, minkä jälkeen Boris yllätti tilaamalla itselleen jonkinlaisen ginipohjaisen tölkkiin pakatun juoman. Tutkin uteliaana tölkkiä ja kerroin sen olevan 9-prosenttinen alkoholijuoma. Boris häkeltyi tästä, tutki itsekin tölkkiä tarkemmin ja lopulta kuitenkin sihautti sen auki. Baarissa oli miellyttävä tunnelma; kongolainen rumba raikui suurista kaiuttimista, naapuripöydässä läiskittiin korttia, johon otti osaa myös baarin noin 50-vuotias tarjoilijatar. Kongolaisen Ngok’-oluen ohella baarista olisi saanut myös angolalaista olutta. Pian baariin saapui erään kehitysapujärjestön paikallinen työntekijä, järjestön autolla, totta kai. Muuten Enyellén raitilla kuljettiin kävellen tai mopolla.

Enyellén yöelämää.

Kun lähdimme takaisin kohti Auberge Relaxia, Boris naureskeli sille tosiasialle, että vastaantulleet ihmiset näyttivät silminnähden yllättyneiltä nähtyään minut, valkoisen miehen, Enyellén kadulla! Olin kiinnittänyt samaan huomiota. Kävelimme Océan du Nordin terminaalille ja varmistimme seuraavan aamun lähtöajan. Terminaalin ympäristössä kävi kuhina. Bussit olivat tuoneet kylään kymmenittäin ihmisiä, jotka käyttivät rahaa ruokaan ja juomaan. Lähellä oli meneillään rumbabileetkin, joiden poikki kuljimme mennen tullen. Voisinkin veikata bussifirman tuovan paljon elinvoimaa tähän syrjäkylään.

Palasimme majatalolle. Olin maksanut huoneen isolla setelillä, enkä ollut saanut vaihtorahaa. Vaihtoraha oli luvattu illaksi ja nyt sen ehdottomasti myös tahdoin. Jos asian hoitaa vasta aamulla, ei henkilökuntaa silloin ainakaan näkyisi missään. Rahasta pidetään kiinni kynsin ja hampain. Auberge Relaxin henkilökunta käsittää kolme nuorta poikaa, jotka hoitavat rahastuksen, vesisaavien täytön suihkuunmenijöitä varten ja varmaan myös siivouksen. Ketään ei näkynyt missään, joten Boris soitti ”vastaanottona” toimivan huoneen ovelle raapustettuun numeroon ja kertoi asiamme. Numerosta vastattiin ja neuvottiin tulemaan tiettyyn huoneeseen. Kolusimme koko majatalon läpi etsien pimeässä oikeaa huonetta. Lopulta se huone olisi ollut ihan vieressämme, mutta pojat eivät olleet vaivautuneet tulemaan ulos, vaikka tiesivät meidän olevan ihan lähellä. Siellä he röhnöttivät patjoilla televisiota katsomassa. Kun raha-asiat olivat järjestyksessä, haukkui Boris minulle majatalon työntekijät laiskoiksi ja typeriksi. Tuohtunut Boris jatkoi, että Afrikka ei ikinä tule nousemaan, koska afrikkalaiset ovat laiskoja. Ainakin Auberge Relaxin kohdalla asia on juurikin näin. Palvelualttiutta ei ole, mutta miksi pitäisi ollakaan; onhan majatalo paikkakunnan ainokainen!

Päiväntasaajan ylitys Makouassa ja matka Ouéssoon

25.–26.5.2022

Koitti viimeinen aamuni Brazzavillessä. Tänään matka jatkuisi kohti maan pohjoisosaa ja päiväntasaajaa. Aamukuudelta ilmestyin hotellini vastaanottoon, jossa ei ollut ketään näin varhain. Kolisteluni kuitenkin herätti ravintolasalin nurkassa patjalla nukkuneen neidin, jolla oli ollut yöpäivystys. Samalla patjalla, vastaanottovirkailijattaren vieressä, nukkui myös hotellin huoltomies! Kiitin ja poistuin etsimään taksia. Kongossa on maailman helpointa saada taksi; ei ole väliä, minkä kujan varressa seisoo, sillä aina vähintään yksi taksi saapuu alle 30 sekunnissa valoja vilkauttaen tai töötäten. Kuin merkkinä, että kyytiin vaan! Niin kävi nytkin. Tuhannella frangilla (n. 1,5 euroa) sain kyydin Océan du Nord -linja-autofirman Moungalin-terminaalille. Se sijaitsee noin 900 metrin päässä hotelliltani.

Olin edellispäivänä lunastanut 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) maksaneen bussilipun Makouan kaupunkiin Kongon pohjoisosaan. Kongo on, kuten todettua, yhtä suuri kuin Suomi. Myös väkiluku on liki tismalleen sama, noin 5,5 miljoonaa. Väestö on keskittynyt Kongossakin etelään, lähinnä Brazzavilleen ja Pointe-Noireen. Pohjoinen on täälläkin harvaanasuttua, eikä siellä ole suuria kaupunkeja. Etelään kulkee tiuhaan busseja, mutta pohjoiseen lähtee vain yksi Océan du Nordin linja-auto päivässä. Samalla linjalla liikennöi myös ainakin Trans Afrique Express. Kello seitsemältä aamulla Brazzavillestä lähtevä bussi olikin ainoa Océan du Nordin vaihtoehto pohjoiseen haluaville. Seuraava mahdollisuus koittaisi vasta seuraavana aamuna. Oma bussini saapui Moungalin terminaalille aikataulussa ja lähti vain vartin myöhässä kohti pohjoista. Ensin tietenkin kierrettiin vielä pari muutakin pääkaupungin terminaalia, joista kyytiin nousi lisää matkalaisia. Eräs makoualainen hihkui innoissaan kuullessaan, että olisin tulossa nimen omaan Makouaan. Linja-autossa oli hyvin väljää, eikä viereeni tulisi koko päivänä ketään. Oli hyvin tilaa levittäytyä. Itse asiassa väki vain väheni, mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Uusia matkustajia tuli vain harvakseltaan.

Kongossa on laajoja suoalueita.

Oil Congon huoltoasema Obouyan pikkukaupungissa.

Bussi ajoi N2-tietä pitkin kohti pohjoista. Maisemat olivat kumpuilevaa ruohomaata, joka on ilmeisesti luonnostaan liki puutonta aluetta. Maisemasta saisi helposti käsityksen, että kukkulat on kaluttu puuttomiksi. Jossain väkirikkaassa afrikkalaisessa maassa ihmiset ovatkin hakanneet maiseman paljaaksi, mutta se ei ole tilanne täällä. Mitä pohjoisemmaksi kiipesimme, sitä enemmän maisemassa näkyi metsää. Ylitimme suuria jokia, jotka tuovat vettä kaukaa Kongon sademetsistä ja laskevat myöhemmin osaksi suurta ja mahtavaa Kongojokea. Siellä täällä oli laajoja suoalueita. Kongoa ja Suomea yhdistääkin myös metsäisyys sekä valtavat suot.

Kongon tasavallan presidentti Denis Sassou Nguesso on ollut vallassa liki 40 vuotta (ei yhtäjaksoisesti) ja hänen politiikastaan voi olla montaa mieltä, mutta siitä hänelle on nostettava hattua, että päätiestöön on satsattu öljystä saatuja tuloja. Matka pohjoiseen todella edistyi. Niin ikään presidentin kotikaupungista, matkani varrelle osuneesta reilun 5 000 asukkaan Oyosta, voi olla montaa mieltä; presidentti on rakennuttanut kaupunkiin lukuisia prameita huviloita ja kartanoita itselleen, perheenjäsenilleen ja muulle lähipiirilleen. Kaupunki on kuin mikäkin kiiltokuvakaupunki keskellä keskisen Afrikan sademetsiä. Kaduilla on roskapönttöjä, katuvalot ovat päällä päivälläkin ja ylevät hallintorakennukset ovat oikeasti kunnossa. Niitä maalataan säännöllisesti tai niistä muuten vain pidetään parempaa huolta. Tavallisessa afrikkalaisessa syrjäseudun kaupungissa rakennuksille ei tehdä minkäänlaisia huoltotoimenpiteitä sen jälkeen, kun ne valmistuvat. Ei ole osaamista. Tai rahaa. Tai kiinnostusta. Mutta Oyo ei olekaan tavallinen kaupunki.

Pöyhkeä on myös kaupungin lentoasema Ollombon kylässä vajaan kymmenen kilometrin päässä Oyosta etelään. Monen afrikkalaisen valtion päälentoasemakin on pienempi ja vaatimattomampi kuin jyhkeä, presidentin mukaan nimetty Denis Sassou Nguesson kansainvälinen lentoasema, joka valmistui vuonna 2013 ja maksoi 50 miljoonaa dollaria. Lentoasemalta ei nimestään huolimatta ole kansainvälistä reittiliikennettä. Eikä edes kotimaanlentoja! Lentokenttää käyttänee lähinnä presidentti lähipiireineen vieraillessaan huviloillaan Oyossa. Kansainvälisen lennon kenttä tosin vastaanotti vihdoin heinäkuussa 2022, kun Denis Sassou Nguesso päätti ottaa Afrikan-kiertueella olleen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin vastaan Oyossa.

Harvalla 5 000 asukkaan syrjäisellä maakuntakaupungilla on yhtä pramea kaupungintalo kuin Oyolla. Huomaa talon moitteeton, joskin kehitysmaankeltainen, maalipinta, siistityt istutukset kadulla, roskakori, aurinkopaneelilla toimiva kellonajan ja lämpötilan näyttävä mittari, presidentin kuva portilla sekä hiljattain punavalkoisiksi maalatut kadun reunakiveykset.

Presidentti Denis Sassou Nguesso tervehtii myös perillä Makouassa. Huomaa myös, että kadun reunakiveys kaipaisi uutta maalia. Toisin oli Oyossa!

Oyo sijaitsee 400 kilometrin päässä Brazzavillestä pohjoiseen. Olimme lähteneet matkaan kello seitsemältä ja nyt hieman ennen kolmea iltapäivällä olimme Oyossa. Kongo on merkillinen maa, sillä Oyoonkin olimme vain ajaneet, eikä virkavalta ollut vaatinut nähdä matkustajien papereita missään vaiheessa. Ei vaikka Oyo onkin presidentin kotikaupunki. Normaalissa afrikkalaisessa valtiossa poliisi, santarmi, armeija, tulli, kapinalliset ja maantierosvot pitävät tiesulkuja tasaisin välimatkoin. Useimmissa maissa tällaiseen ei ole muuta syytä kuin ihmisten työllistäminen ja tielläliikkujien kiusaaminen. Usein on noustava bussista, kaikkien matkatavarat halutaan penkoa ja monesti tämä näytös päättyy lahjuksen pyytämiseen. Esimerkiksi Gabonissa ja Kamerunissa matkailu on yhtä tiesulkua, mutta Kongossa kaikki on toisin; Kongon presidentti ei kaikesta päätellen ole vainoharhainen ja pelkuri, joten annankin hänelle papukaijamerkin järjenkäytöstä! Huutooni toisaalta vastattiin viimein Obouyan pikkukaupungissa Oyon ja Makouan välillä, kun poliisi nousi bussiin ja kulki nopeasti halki auton tarkastaen kaikkien matkustusasiakirjat. Satuin syömään sillä hetkellä jugurttia ja ystävällinen miespoliisi kertoi palaavansa asiaan hetkisen kuluttua. Onhan sentään ruokarauha oltava myös valkoisella miehellä. Tarkastus oli rutiinitoimenpide, enkä nähnyt kenenkään maksavan lahjuksia.

Saavuimme Makouan pikkukaupunkiin vähän ennen viittä. Takana oli 580 kilometriä ja lähes kymmenen tuntia istumista. Matka oli ollut miellyttävä, sillä ilmastointi toimi, tilaa oli ja rumba raikasi radiosta. Bussi jatkaisi Makouasta vielä muutaman tunnin matkan Ouéssoon saakka. Itse ajattelin matkata sinne vasta seuraavana päivänä. Sitä en vielä tiennyt, että miten, sillä esimerkiksi Océan du Nordilla on vain tämä samainen vuoro päivässä ja se lähtee tähän samaan aikaan eli illansuussa. Joka tapauksessa lähdin seuraavaksi etsimään yöpaikkaa. Paikkakunnan taatusti paras ja ehkä ainoakin majapaikka on Hôtel La Fleur, jonka olin lukenut sijaitsevan jossain gare routièren, linja-autoaseman, läheisyydessä. Google Maps ei hotellia tunnista, mutta paikallinen taksikuski tietenkin tiesi sen. Kuski pyysi tähtitieteellistä summaa kyydistä hotellille, mutta kerroin hotellin olevan lähellä ja että maksaisin 500 frangia (n. 0,76 euroa). Se kävi ja noin 15 sekunnin kuluttua saavuimme kohteeseen. Minua nauratti ja niin nauratti kuskiakin. Nyt voin sanoa kokeneeni elämäni lyhimmän taksimatkan Kongon Makouassa.

Hôtel La Fleurin huoneeni.

Makoua on unelias pikkukaupunki. Kuva otettu seuraavana aamuna, jolloin kaupunki oli vasta heräilemässä. Toisaalta ei meno tästä juuri vilkastunut. Keltaisessa kopissa myydään ainakin puheaikaa ja simkortteja.

Makouan keskusta on tässä.

Hôtel La Fleur on laadukas hotelli, joka kelvannee vaikka ministerille, pohdin sisään astellessani. Nytkin pihassa oli parkissa yksi musta muskelimersu. Huoneita on 18 kappaletta, mutta ravintolaa ei ole. Eikä täältä saisi edes aamupalaa. Wifiäkään ei ole. Sen sijaan ilmastointi ja oma kylpyhuone kyllä löytyisivät. Mielestäni huoneen hinta, 20 000 frangia (n. 30,5 euroa), on reilusti yläkanttiin tasoon nähden. Ehkä siis ministerikin jatkaisi matkaansa yöksi presidentin huvilakaupunkiin Oyoon. Hôtel La Fleur edustaa täkäläistä modernia rakennusperinnettä, jossa kaikkia yksityiskohtia ei ole mietitty aivan loppuun asti; kylpyhuoneen ikkunastani saattoi seurata, kun hotellissa majoittunut seurue vietti iltaa puutarhapöydän ääressä terassilla. Päätin teipata ikkunaan muovipussin, sillä näkyväisyys oli toki myös toiseen suuntaan. En halunnut heidän katselevan, kun käyn suihkussa.

Kävin ostamassa iltapalaa kaupungilta vähän ennen auringonlaskua. Kaupassa minut toivotettiin ystävällisen hymyn kanssa tervetulleeksi Makouaan! Ostin taas jugurttia ja patonkia. Kadunvarresta ostin lisäksi kasan pieniä tomaatteja ja sipuleita 300 frangilla (n. 0,45 euroa). Niitä myi niin ikään hymyileväinen rouva, joka taisi olla yllättynyt, kun sai asiakkaan Euroopasta asti. Afrikkalaiset ovat pohjimmiltaan yrittäjiä, sillä kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen bisnes. Tämäkin rouva ansaitsee voita leivän päälle myymällä itse kasvattamiaan vihanneksia kadun varressa. Joku toinen myy hedelmiä, kolmas kiertää kaupittelemassa sukkia, neljännellä on arpoja tai puheaikaa kännykkään. Afrikka on todellinen pienyrittäjien manner.

Aamulla 26. toukokuuta kävin ostamassa samaiselta rouvalta tomaatteja ja sipuleita aamupalaksikin. Huolellisesti pestyt vihannekset, patonki, keksit ja jugurtti olivat tänäkin aamuna aamupalani. Aika usein minulla oli myös jokin hedelmä aamupalapöydässäni, mutta en ollut sellaista löytänyt edellisiltana Makouan kaduilta. Afrikkalainen ruoka ei sovi minulle, vaan liian usein aiheuttaa vain ripulin. Siispä on järkevää syödä omia eväitä, ainakin toisinaan. Aamupalan päätteeksi lähdin ulkoilmaan, katsomaan, millaiseen kaupunkiin olinkaan saapunut. Makoua on noin 10 000 asukkaan pikkukaupunki, joka sijaitsee Cuvetten alueella ja paikkakunnan halki sattuu kulkemaan päiväntasaaja. Makoua oli vasta heräilemässä, kun lähdin kävellen kohti tuota maagista rajaa. Se olisi vain noin 800 metrin päässä hotellistani pohjoiseen. Vettä sateli ja samalla aurinko pilkisteli pilvien välistä. Tietenkin päiväntasaajalla sataa!

Makoua on perustettu täsmälleen päiväntasaajalle ja sen sijaintia merkitsemään on rakennettu massiivinen monumentti, jonka päälle johtavat portaat.

Makouan päiväntasaajamonumentti.

Myös Makouassa on joitain prameita hallintorakennuksia, mutta täällä ne saavat rappeutua ihan rauhassa. Kyseinen rakennus sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta kuva on otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Ensimmäistä kertaa ylitin päiväntasaajan kävellen São Tomé ja Príncipeen kuuluvalla Rolasin saarella. Sen jälkeen ylitin päiväntasaajan Gabonissa autolla pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Kolmas kerta sattui tänne Pohjois-Kongon Makouaan, jonne on rakennettu monumentti päiväntasaajan merkiksi. Monumentti on pyöreä betonimöhkäle, jonka huipulle johtavat vihreiden porttien takaa alkavat portaat kahdesta suunnasta. Portaikoista toinen on kuitenkin tukittu säilömällä se risuja ja muuta puuroskaa täyteen. Päiväntasaajamonumentista on moneksi! Toinen portaikko on esteetön ja jopa portti oli avoinna. Kapusin monumentin huipulle, jossa seisoo suuri maapallo. Olin yhtäkkiä maapallon puolessavälissä. Makouasta on yhtä pitkä niin pohjois- kuin etelänavallekin.

Tulin ylittäneeksi päiväntasaajan useita kertoja, minkä jälkeen lähdin kävellen kohti pohjoista. Kartan mukaan lähellä virtaisi suuri joki. Likoualajoki toden totta virtaa Makouan pohjoispuolella ja toimii porttina ”eedenin puutarhaan”, Kongon loppumattomiin sademetsiin. Kaikkialla vallitsi rikkumaton rauha, lämpötila oli noin 30°C ja kosteusprosentti huikean korkea. Tuulenvirekään ei käynyt. Joku meloi seisoaltaan tyynellä joella, joku oli pyykillä jokirannassa, linnut syöksähtelivät joen yllä. Makoua vaikutti paratiisilta. Likoualajoki sopii jonkinlaiseen jokiliikenteeseen, minkä ansiosta rannassa on myös pikkuinen satama. Ja satamassa liuta kanootteja odottamassa.

Joku on pyykillä Likoualajoen rannassa Makouan pohjoispuolella. Ja pohjoisella pallonpuoliskolla.

Kongossakin kanootit veistetään yhdestä puusta. Tässä esimerkkejä Likoualajoelta.

Makouan pieni satama Likoualajoen varrella.

Likoualajoen rantamia ja sen takana alkavaa suoaluetta.

Palasin viimeisen kerran takaisin eteläiselle pallonpuoliskolle ja lähdin tutustumaan myös itse kaupungin keskustaan. Keskusta on pieni ja sen näkee nopeasti. Täällä ei tapahdu paljoakaan. Itse asiassa koko Makouan näkee halutessaan tunnissa. Päätin poiketa gare routièrella tiedustelemassa jatkoyhteyksiä pohjoisen Ouéssoon. Aluksi minulle kerrottiin, että ainoa mahdollisuus olisi odottaa iltaan asti Océan du Nordin bussia. Se lähtisi kello 18. Sitten eräs mama keksi, että Trans Afrique Expressin bussi lähtisi alkuiltapäivästä kohti Ouéssoa. Kävin kyseisen firman vastapäätä olevassa toimistossa kyselemässä lippua kyseiselle vuorolle. Kävi ilmi, että tänään ei olisi lainkaan bussia Ouéssoon, vaan tienvarressa seisonut bussi olisi lähdössä Brazzavilleen. Lähdin miettimään jatkoyhteyksiä läheiseen puistoon, jossa seisoo Ranskan puolesta kuolleille sotilaille omistettu muistomerkki. Totesin, että on parempi jatkaa matkaa välittömästi, eikä saapua Ouéssoon keskellä yötä. Ja toisaalta, mitä ihmettä enää Makouassa tekisinkään. Gare routièrella päivysti kolme taksia, joista jokainen oli halukas lähtemään Ouéssoon. Tingin hinnan 40 000 frangiin (n. 61 euroa), jota pidin sopivana hintana 248 kilometrin taksimatkalle, jonka arvioin kestävän kolme tuntia.

Lähdimme matkaan välittömästi eli kiersimme Hôtel La Fleurin kautta, josta otin rinkkani matkaan ja palasimme sitten takaisin gare routièrelle. Muut kuskit olivat tällä välin päättäneet, kuka lähtisi minulle kuskiksi. Ilmeisesti alkuperäinen kuskini oli vain renki ja nyt isäntä tahtoi tehdä tilin ja hyppäsi autonsa rattiin. Jossain vaiheessa kävi sitten ilmi, että herra itse asiassa asui Ouéssossa. Hän oli nyt pääsemässä kotiin vähintäänkin etuajassa. Tai sitten ei; vain vajaan tunnin matkanteon jälkeen auto sammui. Tummanvihreä 1990-luvun Toyota Carina oli parhaat päivänsä nähnyt jo sisustuksensakin puolesta, vaikka olen tosin paljon pahempiakin tapauksia nähnyt. Sivupeileistä ei nähnyt mitään, tuulilasi oli säröillä, takalasi oli korvattu vanerintapaisella, erilaisia johtoja roikkui siellä täällä ja penkitkin oli istuttu pilalle. Minua autonkunto ei sinänsä haitannut vähääkään, eikä sekään, että matkanteko tosiaan pysähtyi. Saisinhan ihailla rauhassa kummallakin puolella levittäytyvää sankkaa sademetsää, joka itse asiassa oli levittäytymässä myös tielle. Täällä tarvittaisiin paikoin kipeästi viikatetta! Ilman ihmistä luonto söisi tien vuodessa. Mutta itse tie on jälleen fantastista asfalttitietä, jolla kelpasi ajaa (jos vain auto liikkuisi). Kovin moni muu tiellä ei liikkunut, sillä vastaantulijoita tuli todella harvakseltaan. Kun kuski korjasi Carinaa tienvarressa ensin puolen tunnin ajan, ei tulosuunnastamme tullut kuin pari autoa. Pohjois-Kongon metsissä ei ole paljon asutusta, mutta aina joku kuitenkin kömpi tielle puskista. Ja tuli kaupittelemaan minulle kokonaista valtaisaa banaaniterttua. Tai ananaksia. Annoin myyjättärelle 500 frangin (n. 0,76 euroa) setelin ja sain viisi suurta keittobanaania. Sujautin kuskini syliin kaksi banaania. Hän oli kiitollinen.

Ouéssolainen taksikuski rakastaa ilmeisesti pehmoleluja.

Auton varustetaso on huvennut vuosien varrella.

Tie Makouasta Ouéssoon on erinomaisessa kunnossa ja kulkee halki sankan sademetsän.

Puu täynnä linnunpesiä matkalla Ouéssoon.

Kun auto oli kursittu kasaan, matka jatkui. Mutta katketakseen taas parinkymmenen minuutin kuluttua. Tällä kertaa auto sammui erään kylän keskustaan. Kuljettaja on taitava mekaanikko, kuten kaikki afrikkalaiset, joilla on oma auto. Hänellä ei mennyt sormi suuhun missään vaiheessa, vaan ongelman syy oli aina tiedossa. Sen korjaaminen vain vaati paljon työtä. Tällä pysähdyksellä kului tunti, kun kuski irrotti kuskinpuoleisen eturenkaan kahdesti ja purki ja kasasi puolet autosta. Kiertelin autoa ja tein havaintoja; renkaista kaksi oli kiinni vain neljällä pultilla viiden sijaan ja yksi renkaista oli vanha kunnon talvirengas! Päiväntasaajalla toki sataa lunta, mutta se vaatii riittävän korkean vuoren, kuten Kilimanjaron Tansaniassa tai Ruwenzorivuoriston Kongon demokraattisessa tasavallassa. Matkalla Ouéssoon ei ole tarvetta talvirenkaille. En tiedä kylän nimeä, mihin olimme haaksirikkoutuneet, mutta hiljaista siellä oli. Iäkäs mieskolmikko piti meitä silmällä kauempana istuskellen ja selvästi tilannetta päivitellen. Koira makasi keskellä tietä lähes koko sen ajan, kun olimme kylässä. Vain pari rekkaa ohitti meidät tällä välin. Pohjois-Kongossa on rauhallista.

Matka jatkui taas hetken verran. Kuski kertoi, että vasemmalla puolellamme olisi Odzala-Kokouan kansallispuisto. Puistossa asuu metsänorsuja, gorilloja ja muuta jännittävää viidakon faunaa. Kerroin, että puisto on suunnattu miljonääreille ja että minä itse olin menossa safarille Keski-Afrikan tasavallan puolella. Siellä se olisi halvempaa. Esimerkiksi seitsemän yön all-inclusive-paketti Odzala-Kokouan kansallispuistossa maksaa vuonna 2022 kokonaiset 13 235 dollaria henkilöltä. Jossain vaiheessa kyytiin liftasi Bernard-niminen ehta metsien mies. Bernard oli leppoisa kaveri, joka haisi vanhalta viinalta ja yritti pummia tupakkaa minulta. Kerroin kahdesti, etten polta, eikä minulla olisi tupakkaa. Bernard höpötteli paikallisella kielellä kuskini kanssa ja yritti olla avuksi, kun automme hajosi kolmannen kerran. Bernardilla oli nimittäin sakset repussaan! Saksilla ei autoa saatu korjattua, mutta jotenkin kuski taas parsi autonsa kasaan. Tälläkin kerralla puskista oli tullut ihmisiä hätiin. Eräs mies piti huolta linkkimastosta ja tämän rouva taisi hoitaa pariskunnan kotia siinä samassa. He asuivat kaukana kaikesta, mutta puhelinyhteys samoin kuin mobiilidata kyllä toimivat koko matkan ajan. Kongo on panostanut tälläkin saralla.

Kuskini korjaamassa autoa. Autoon nojaileva mies ja oikealla oleva muu väki asuvat ympäröivissä puskissa. Kuvassa on siis kylänraitti.

Kongon sademetsissä ihmiset asuvat kuin paratiisissa.

Ananaksia on pantu tienvarteen myyntiä varten.

Tyylikäs Bernard on liftannut kyytiimme ja yrittää olla avuksi korjaustöissä.

Sanghajoki on leveä Ouésson kohdalla.

Matkan piti kestää kolme tuntia, mutta kesti lopulta kuusi tuntia. Olin perillä Ouéssossa viiden aikaan iltapäivällä. Kaupunki on pohjoisen Kongon suurin kaupunki, jossa asuu noin 30 000 asukasta. Ouéssossa on suurehko tori, pankkeja (myös Ecobank, jonka automaatista saa rahaa suomalaisellakin kortilla), huoltoasemia, ravintoloita ja hotelleja. Olin päättänyt mennä yöksi Auberge Nianinaan, joka sijaitsee kaupungin keskustassa, mutta ei siinä kohdassa, missä Google Maps sen kertoo sijaitsevan. Taksikuskit kyllä tietävät oikean sijainnin. Auberge Nianinassa on paljon huoneita, joista itse päädyin edullisimpaan hintaluokkaan. Kymppitonnilla (n. 15,2 euroa) sain oikein pätevän huoneen, jossa oli oma kylpyhuone ja toimiva ilmastointi. Auberge Nianinan yhteydessä toimii ravintolakin, mutta päätin syödä tänään taas omia eväitä, sillä seuraavana päivänä edessä olisi pitkä bussimatka Impfondoon. Olisin perillä vasta ylihuomenna.

Google ei tunne myöskään Océan du Nord -bussifirman terminaalin sijaintia, joten kalastin itselleni taksin. Itse asiassa taksikuski toivoikin juuri minun tulevan hänen kyytiinsä, sillä takapenkin kaksi tyttöä eivät olleet kuulemma pysyä penkeissään, kun olivat nähneet minun kävelevän kadulla. Kerroin, että en ole ranskalainen ja ranskaakin puhuisin vain vähän. Tytöt vaativat minua puhumaan englantia, vaikkeivat siitä mitään ymmärtäneetkään. Nyt enää kuskikaan ei meinannut pysyä penkissään. Niin hauskaa meillä oli. Tytöt jäivät pois jossain päin Ouéssoa ja minä jatkoin kuskini kanssa Océan du Nordin terminaalille. Se sijaitsee parinsadan metrin päässä Totalin huoltoasemalta pohjoiseen. Océan du Nordin lipunmyyjä tahtoi puhua kanssani englantia ja osasi sitä oikein mallikkaasti. Hän selitti, että matka Impfondoon olisi pitkä ja välillä yövyttäisiin! Se tapahtuisi Enyellén kylässä keskellä ei-mitään.

Lippu taskussani kävelin seuraavaksi Sanghajoen varteen. Joki saa alkunsa Keski-Afrikan tasavallan alueella, josta se virtaa tänne Ouéssoon ja lopulta yhtyy Kongojokeen satojen kilometrien päässä täältä etelään. Seuraavana päivänä ylittäisin Sanghan bussin kyydissä. Aurinko alkoi laskea ja päätin palata vähitellen takaisin hotellilleni. Toki kaupan kautta, sillä tahdoin hankkia eväitä pitkälle bussimatkalleni. Olisin toivonut voivani viipyä Ouéssossa pidempään, mutta Impfondoon ei mene busseja päivittäin, joten matkaa oli jatkettava jo seuraavana päivänä.