Browsing Category

Keski-Afrikan tasavalta

Asky Airlinesin siivin Banguista Loméen

9.6.2022

Kirjauduin ulos hotellistani puoli kuudelta aamulla, kun aurinko oli vasta nousemassa. Olin aikeissa ajaa taksilla Banguin lentoasemalle. Oli siis vihdoin tullut aika jättää hyvästit Keski-Afrikan tasavallalle, maalle, joka päätti heittää minut vankilaan. En varsinaisesti jäisi kaipaamaan mitään, pitäkööt tunkkinsa. Sujautin lähtiessäni tonnin setelin (n. 1,5 euroa) Hotel Levy’sin vartijalle ja kiitin turvallisuudesta. Hän yllättyi iloisesti ja pysäytti pyytämättäni minulle taksin kadulta. Hän myös neuvotteli hinnan puolestani. Matka lentoasemalle maksaisi 2 500 frangia (n. 3,8 euroa). Taksin takapenkiltä tein havaintoja; sotilaita on valtavasti, minkä lisäksi Bangui on surkeimmista surkein kaupunki, aivan kuten Keski-Afrikan tasavalta surkeimmista surkein valtio! Se tuli taksimatkalla jälleen selväksi; en voinut käsittää, miten näin surkeissa hökkeleissä ja oloissa ihminen pystyy elämään. Eikä pystykään, koska elinajanodote on maailman alhaisin: vain 54,36 vuotta. Pakistanilainen rauhanturvaoperaation majuri, herra Aftab, oli edellispäivänä kertonut, että menee vuosikymmeniä ennen kuin tämä maa nousee. Kovin luottavainen hän ei toki ollut. Naapurimaa Kongon tasavalta on ainakin 50 vuotta edellä tätä maata. Aivan kaikessa.

Saavuimme Banguin M’Pokon kansainväliselle lentoasemalle kello kuudelta. Lentoasema sijaitsee kaupungin länsilaidalla M’Pokon kaupunginosassa. Paikalle oli kerääntynyt jo melko suuri joukko matkalaisia, jotka odottivat terminaalin ulkopuolella. He olivat tulossa samaiselle Asky Airlinesin lennolle kuin minäkin. Olin ostanut lennon vain paria päivää ennen lähtöä ja maksanut Bangui–Lomé-N’Djamena-varauksestani 586 400 Keski-Afrikan frangia (916,32 euroa). Lentäminen on kallista huvia Afrikan sisällä. Ennen lentoamme lentoasemalta oli lähdössä MINUSCA-rauhanturvaoperaation lento jonnekin päin. Lennolle suunnisti koko joukko valkoisia. Asky Airlinesin lento Doualan kautta Loméen oli lähdössä vasta kello 8.30.

Matkustajia odottamassa pääsyä sisään Banguin M’Pokon kansainvälisen lentoaseman terminaaliin.

Vuosina 2013–2016 lentoasemalle oli kerääntynyt toisenlainen joukko ihmisiä; sisällissodan kauhuja paenneet kymmenet tuhannet banguilaiset etsivät turvaa lentoasemalta ja sinne syntyi valtava epävirallinen pakolaisleiri, jossa enimmillään asui 100 000 asukasta. Olot eivät olleet häävit ja toisinaan sielläkin oli vaarallista, mutta Ranska pystyi silti sotilaidensa ansiosta pitämään leirissä yllä jonkinlaista turvallisuutta, koskapa myös lentoasema piti saada pysymään toiminnassa. Ihmisiä asui hylätyissä lentokoneissa, hangaareissa, kiitotien varressa ja ties missä. M’Pokon pakolaisleiriä johtivat paikalliset ja sinne syntyi vähitellen kauppoja, ravintoloita, kouluja ja kuntosali. Juokseva vesikin saatiin. Olemassaolonsa aikana leirillä syntyi 5 807 vauvaa. Joulukuussa 2016 leiri päätettiin purkaa parantuneen turvallisuustilanteen vuoksi ja nykyisin pakolaisleiriä ei siis enää ole.

Kun MINUSCA-operaation lento oli saatu käsiteltyä, pääsimme me Asky Airlinesin lennolle menossa olevat lähtemään kohti terminaalia ja lähtöselvitystiskejä. Turvallisuus otetaan täällä hyvin vakavasti ja erilaisia tarkastuspisteitä on käsittämätön määrä. Aluksi passi ja lentolippu tahdottiin nähdä kahden eri henkilön toimesta. Sitten matkatavarat läpivalaistiin, minkä jälkeen kaikkien matkatavarat tahdottiin penkoa myös käsikopelolla. Nainen, joka ryhtyi purkamaan rinkkaani, kysyi aluksi, onko minulla laukussa timantteja tai kultaa. Kerroin, että minulla on laukussa vaatteita. Hän ehdotti kuiskaten, että tarkastus päättyisi heti, jos hän saisi rahaa. Pyyntöä tehostaakseen hän hieroi sormiaan yhteen. Kieltäydyin maksamasta lahjusta, joten tarkastus jatkui vielä viisi sekuntia. Sitten nainen kyllästyi ja käski pakata tavarat ja jatkaa matkaa.

Banguin lentoasemalla ei oikein uskaltanut kuvata, koska se on lailla kiellettyä. Strateginen kohde ja niin edelleen. Mutta tässä on kuitenkin salaa otettu kuva kansainväliseltä puolelta. Kentän ainoa portti on suoraan edessä ja kuvassa suurin osa odotushallistakin.

Seurasi vielä lukematon määrä passin ja lentolipun vilkaisuja sekä toinen matkatavaroiden läpivalaisu. Nyt olin vihdoin päässyt sisään terminaaliin, mutta ennen lähtöselvitysjonoon pääsyä tarkastettiin kaikkien negatiiviset koronatestitodistukset, sillä Keski-Afrikan tasavallasta ei lennetä ulkomaille koronaviruksen kanssa! Maa ei tunnusta koronarokotteita, vaan testi on oltava. Lähtöselvitystiskillä koronatestitodistus tarkastettiin uudelleen. Nojailin tiskillä kymmenen minuuttia, sillä lentolippukoneesta oli loppunut paperi. Odotellessani täyttelin maastapoistumiskortin, jota tarvittaisiin pian. Passintarkastuksessa ei ilmennyt ongelmia, eikä rahaa pyydetty. Minut oli nyt leimattu ulos tästä maasta. Muun muassa Britannian ulkoministeriö Keski-Afrikkaa koskevassa matkustustiedotteessaan ilmoittaa, että Banguin lentoasemalla on 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) maastapoistumismaksu. Sitä ei kuitenkaan yllättäen peritty lainkaan, kun pääsin asioimaan seuraavalle tiskille. Virkailija ainoastaan keräsi maastapoistumiskorttini ja asia oli sillä selvä. Keski-Afrikan tasavalta se vain jaksoi yllättää, tällä kertaa tosin positiivisessa mielessä.

Nyt koitti varsinainen turvatarkastus, joka oli perusteellinen; ensin käsimatkatavaran läpivalaisu ja sitten sen tutkimukset käsipelillä. Jälleen kysyttiin, onko minulla mukanani timantteja tai kultaa. Olisipa ollutkin. Perässäni oli kulkenut mies, jonka olisin tunnistanut venäläiseksi vaikka unissani. Venäjän passi hänellä sitten olikin. Näin nyt ihka-aidon venäläisen Wagner-palkkasotilaan kasvot paljaana. Wagner-sotilas oli tulossa samalle lennolle. Kultaa ja timantteja ei löydetty repustani, joten pääsin vihdoin lentoaseman pikkuiseen odotushalliin. Nurkassa toimii pikkuinen kahvila, josta olisi voinut ostaa appelsiinimehua, kahvia ja croissantin. Yhtä pieni tax free -puoti oli suljettu. Sinne oli levitetty joulukuusen koristenauhaa ja jouluvaloja tunnelmaa luomaan. Myyntiartikkeleita oli vähän, joten ne muutamat JP. Chenetin punaviinipullot oli aseteltu hyllyyn harvakseltaan, kuin luomaan illuusiota, että tavaraa riittää ja hyllyt ovat täynnä.

Odotushallissa eräs mies tuli tervehtimään. Hän esittäytyi ja kertoi myös asuneensa Hotel Levy’sissä ja nähneensä minutkin siellä. Minä Hotel Levy’sin ainoana valkoisena olin tietysti mieleenjäävä, mutta valitettavasti itse en muistanut häntä lainkaan. Emme olleet jutelleet aiemmin. Mies oli ollut Banguissa YK:n leivissä ja nyt palaamassa kotiinsa Beniniin. Bangui oli ollut vaikea pala hänellekin, mutta Togo kuulemma olisi hyvä ja rauhallinen maa. Aivan, kuten hänen kotimaansa Beninkin, jonne olin myös aikeissa matkustaa. Hän lentäisi samalla lennolla Loméen ja vaihtaisi siellä Cotonoun-koneeseen.

Asky Airlinesin kone valmiina lähtemään Banguista kohti Doualaa ja Loméa.

Banguin M’Pokon kansainvälisellä lentoasemalla ei ole avointa wifiä, mutta salasanallisten wifien luettelo oli hurjaa luettavaa: ”MINUSCA-MOBILE”, ”MINUSCA-INTERNAL”, ”MINUSCA-VIP” sekä kirsikkana kakun päällä ”INTERPOL AIRPORT”. YK:n rauhanturvaoperaatio näkyy kaikkialla. Sitten ehdin jo pelästyä, kun lentoaseman virkailija tuli luokseni ja vaati nähdä passini. Onneksi en ollut hänen etsimänsä henkilö. Sen sijaan eteläeurooppalainen pappi talutettiin takahuoneeseen. Sinne päätyi myöhemmin se perässäni ollut venäläinenkin. Ehkä heidän ruumalaukuistaan oli löydetty niitä veritimantteja! Kumpikin miehistä kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua takaisin. Mietin, että se eilinen norsun syöksyhammas olisi viimeistään nyt löytynyt ja olisin joko menettänyt ison kasan rahaa tai vapauteni.

Banguin lentoasemalla on yksi lähtöportti, mikä on ihan riittävästi. Ei lentoasema pystyisi edes käsittelemään kahta lentoa yhtä aikaa. Passi ja lentolippu syynättiin vielä pariin kertaan, kunnes tuli aika siirtyä bussikuljetuksella kohti lentokonetta. Bussikuljetus kesti 30 sekuntia. Asky Airlinesin lento KP35 Banguista Doualan kautta Togon Loméen lähti puoli tuntia aikataulusta jäljessä eli noin kello 9. Koneessa oli vain kourallinen matkustajia, minkä vuoksi pysähdys Kamerunissa on vain järkevää. Keski-Afrikan tasavalta oli nyt jäänyt taakse, enkä usko koskaan palaavani ainakaan Banguihin. Jos joskus päätän mennä katsomaan niitä pahuksen gorilloja, metsänorsuja ja muurahaiskäpyjä Dzanga-Sanghan kansallispuistoon, tulee vain maarajan ylitys Kamerunista kyseeseen. Banguin kautta en uskaltaisi enää kiertää.

Asky Airlines tarjosi 1,5 tunnin lennolla Banguista Doualaan erinomaisen aamiaisen.

Asky Airlines (lausutaan ”askai”), Länsi-Afrikan johtava lentoyhtiö, oli hyvin positiivinen yllätys. Kone oli siisti, tyylikäs, lentoemännät ystävällisiä ja ruokaakin tarjoiltiin. Edelleenkin kannustan eurooppalaisia lentoyhtiöitä matkustamaan Afrikkaan ottamaan oppia, miten lentoyhtiöitä pyöritetään. Nytkin tällä 1,5 tunnin lennolla Banguista Doualaan tarjoiltiin laadukas aamupala; croissant, sämpylä, hedelmäsalaatti sekä teetä tai kahvia. Lennolla oli maskipakko, mutta maskia sai olla myös käyttämättä. Lentoemäntiä ei kiinnostanut. Annankin Asky Airlinesille täydet pisteet, mihin tietysti voi vaikuttaa sekin, että firma lentää kaikkiin mielenkiintoisiin kohteisiin.

Doualasta tuli kyytiin paljon matkustajia ja nyt lentokone oli jo liki puolillaan. Lento Kamerunista Togon pääkaupunkiin kesti myös noin 1,5 tuntia ja matkalla tarjottiin jälleen juomia ja iso täytetty sämpylä. Perille laskeuduimme kello 12.50, lähes 1,5 tuntia aikataulussa myöhässä. Olin siirtynyt myös uudelle aikavyöhykkeelle; Togossa kello on tunnin Keski-Afrikan tasavaltaa jäljessä. Ja kesäaikaan kolme tuntia Suomea jäljessä. Lomén Gnassingbé Eyadéman kansainvälinen lentoasema on nimetty vuosina 1967–2005 Togoa johtaneen presidentti Eyadéman mukaan. Hänen kuolemastaan lähtien hänen poika, Faure Gnassingbé, on johtanut maata rautaisella otteellaan. Lentoasema on moderni, suuri ja toimiva, sillä jo Asky Airlinesin solmukohtana toimiminen on vaatinut Togoa panostamaan lentoasemaansa.

Laskeudumme Loméen.

Lentoasemalla on toimiva wifi ja ilmastointi, mikä on lupaava merkki. Lupaavaa oli myös se, ettei viisumiluukulla vaadittu lahjusta, kun lykkäsin sinne passini sekä qr-koodin, joka vaaditaan maahan saapuvilta koronaviruksen takia. Sen saa rekisteröitymällä Voyage Togo -sivustolla ja oli kohdallani omanlaisensa prosessi, sillä se vaatii toimivan puhelinnumeron. Keskiafrikkalainen numerokin periaatteessa kelpasi, mutta siihen ei koskaan saapunut tekstiviestiä Togosta. Siispä jouduin vaivaamaan kotiväkeä Suomessa ja käyttämään heidän puhelinnumeroaan rekisteröitymisessä. Keski-Afrikan tasavallassa suomalainen Telian liittymä ei luonnollisestikaan ollut toiminut. Muuten rekisteröitymisessä voi valehdella mielin määrin, ketään ei kiinnosta.

Viisumiluukun ikkunassa on kaksi A4-kokoista paperia, joista voi tarkastaa oman viisuminsa hinnan. Hinta vaihtelee kansalaisuuden mukaan. Suomalaisen visa on arrival maksaa 10 000 Länsi-Afrikan frangia (n. 15,2 euroa) ja summan voi maksaa Länsi-Afrikan frangeilla, Keski-Afrikan frangeilla, euroilla ja dollareilla. Miehillä oli kopissa suuri puulaatikko täynnä seteleitä, josta taatusti löytyy sopiva vaihtorahakin, kunhan vähän penkoo. Sain seitsemän vuorokauden viisumin, kuten kuuluikin. Seuraavaksi kaikki tuntuivat menevän koronatestaukseen, sillä Togo tahtoi testauttaa kaikki maahan saapuvat negatiivisesta testituloksesta huolimatta. Poikkeuksena ovat ne matkustajat, joilla on kaksi koronarokotetta, kuten minä. Sairaanhoitaja ei ollut oikein varma, mitä kanssani pitäisi tehdä, mutta päätti silti johdattaa minut testausjonon ohi. Afrikan koronarokotekattavuus on olematon, joten käytännössä kaikki saapuvat testataan. Esittelin EU:n koronarokotetodistustani ovella terminaalista poistuessani ja näin olin vapaa astumaan Lomén helteeseen. Maskinkin sai taas unohtaa, vaikka se pakollinen sisätiloissa olikin. Mutta vain teoriassa.

Lentoaseman edessä parveili suuri määrä taksikuskeja. Mutta ennen sitä, minun piti saada paikallista valuuttaa. Minulla oli vain Keski-Afrikan frangeja, joka vaihtuisi nyt Länsi-Afrikan frangiksi, joka on usean läntisen Afrikan maan, kuten Togon, Beninin, Malin, Senegalin ja Guinea-Bissaun, yhteisvaluutta. Se on vaihdettavissa Keski-Afrikan frangiin kurssilla 1:1. Yhdellä eurolla taas saa 656 Länsi-Afrikan frangia. Kun olin vetänyt kunnon nivaskan frangeja lentoaseman edessä olevasta pankkiautomaatista, sovin erään taksikuskin kanssa matkasta Hotel Le Galioniin. Hotelli sijaitsee hieman sivuun keskustasta, lähellä Saksan suurlähetystöä ja vajaan kilometrin päässä Ghanan rajalta. Hinnaksi sovimme 6 000 frangia (n. 9,1 euroa), mikä on kova hinta, mutta ainakin matka kestäisi puolisen tuntia. Nelikymppinen kuljettaja kertoi nimekseen Komla Oulouwou, mutta häntä kutsutaan kuulemma Fofoksi. Hän kertoi olevansa myös turistiopas ja voivansa järjestää minulle kierroksia Togossa. Kerroin miettiväni asiaa, sillä enhän tiennyt Togosta ja Lomésta paljoakaan. Enhän ollut edes aikonut matkustaa tähän maahan tällä Afrikan matkallani! Kerroin Fofolle tulevani Keski-Afrikan tasavallasta ja että se oli täysin hullu maa. Fofo onnitteli minua, että olin saapunut juuri Togoon, ”Länsi-Afrikan ainoaan turvalliseen valtioon”. Togossa kieltämättä on mennyt mallikkaasti viime vuosina, kun taas esimerkiksi Mali ja pohjoinen naapurimaa Burkina Faso ovat ajautuneet jihadististen terrori-iskujen kierteeseen ja nyttemmin myös venäläisten Wagner-joukkojen kynsiin. Myös itäisen naapurin, Beninin, pohjoisosassa on ollut ekstremistisiä hyökkäyksiä turisteja kohtaan.

Ja vaikuttihan Lomé kieltämättä olevan täysin vastakohta Banguille, jossa olin herännyt tänä aamuna. Kaduilla oleva päällyste on hyvässä kunnossa, kadut ovat leveitä ja siistejä, liike-elämä kukoistaa, eivätkä ihmisten asumuksetkaan hassummilta vaikuttaneet. Lomé on köyhän afrikkalaisen valtion pääkaupunki, mutta kontrasti Keski-Afrikan tasavaltaan on järisyttävä. Täällä ei ole myöskään YK:n rauhanturvaajia, eikä venäläisiä palkkasotureita. Eikä kehitysapujärjestöjä tai virkavaltaa joka nurkalla. Tämä on normaali afrikkalainen maa.

Hotel Le Galion sijaitsee rauhallisen kadun varrella kävelyetäisyydellä Lomén keskustasta.

Hotel Le Galion nähtynä naapuritalon parvekkeelta. Oma huoneeni sijaitsi siis päärakennuksen viereisessä rakennuksessa.

Hotel Le Galion sijaitsee Kodjoviakopén kaupunginosassa osoitteessa 121 Rue des Camomilles. Kyllä, Loméssa on myös nimettyjä katuja. Fofo kaarsi taksillaan hiekkaiselle kadulle ja pysäytti hotellin eteen. Hän tahtoi tulla samalla vaihtamaan kuulumisia henkilökunnan kanssa. Kun astelimme peremmälle, kommentoin Fofolle ääneen valkoisten ihmisten suurta määrää Le Galionin ravintolan terassilla; Kongossa heitä ei ollut, Keski-Afrikassa heitä ei todellakaan ollut, mutta täällä Togossa he nyt olivat! Harva lopulta taisi olla turisti, sillä lähistöllä oli se Saksan suurlähetystö, minkä lisäksi Kodjoviakopéssa vaikutti asuvan ”paljon” ulkomaalaisia. Vastapäätä hotellia esimerkiksi asui aasialainen pariskunta ja omasta huoneestani näkyi viereisen talon kattoterassille, jossa käyskenteli valkoisia.

Le Galion on ollut olemassa jo 1970-luvulta lähtien, mutta omistaja on välillä vaihtunut. Kymmenisen vuotta sitten omistajat olivat sveitsiläisiä, mutta nyttemmin ilmeisesti (valkoisia) ranskalaisia. Valkoinen nainen tuli toivottamaan minut tervetulleeksi ja kertoi, että huoneita toki on. Ja niitä on kaikissa hintaluokissa. Hintataso romahti Banguihin verrattuna, sillä sain ison huoneen omalla kylpyhuoneella ja tuulettimella hintaan 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) yöltä. Huone oli vaatimaton, mutta täysin riittävä itselleni. Wifi ylsi huoneeseen melko huonosti, mutta ravintolassa se toimii erinomaisesti.

Näkymä hotellihuoneeni ikkunasta.

Annoin pyykkini pestäväksi Hotel Le Galionissa. Tässä ne kuivuvat yhdessä muiden asiakkaiden pyykin kanssa hotellin katolla.

Napostelin Banguista tuomiani eväitä ja lähdin saman tien kaupungille. Ehtisihän sitä syödä kunnolla illallakin. Ai niin, olin saanut myös tuoda 1,5 litran vesipullon käsimatkatavaroissani Banguista asti. Vettäkään ei tarvinnut heti ostaa. Hotel Le Galion sijaitsee näköetäisyydellä merenrannalta ja päätin aluksi tietenkin kävellä 200 metrin matkan katsomaan Atlanttia. Rannan myötäisesti kulkee leveä nelikaistainen tie, joka johtaa Ghanan rajalle ja toisaalta toisessa suunnassa Lomén keskustaan ja edelleen Beninin rajalle. Ylitin rantabulevardin ja uskaltauduin rantahietikolle, vaikka matkaoppaat ja hotellikin varoittelevat rannalla tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä. Ainakaan pimeällä ei kannattaisi mennä rannalle. Merenranta täällä Loméssa on kaunis; hiekka polttaa, aallot lyövät (roskia) rantaan ja rantaa reunustaa kilometrien mittainen palmurivistö.

Minuutin kuluttua kuitenkin jo totesin, että rannalle ei tosiaankaan kannattaisi mennä; ilmiselvä rosvo saapui luokseni mutisemaan jotain. Hämmensin miehen kättelemällä hänet ja kysyin kuulumisia. Samalla kauempana ollut mies viittoili minua pois rannalta. Esitin huoletonta, sillä nyt ei passannut panikoida ja lähteä juoksemaan. Lähdin muina miehinä hiljakseen takaisin sadan metrin päässä olevalle palmubulevardille. Samalla kurkkien olan yli vaivihkaa. Rosvo seurasi perässäni, noin 50 metrin päässä. Seuraaminen jatkui parin kilometrin matkan, kun kuljin sen vilkasliikenteisen bulevardin reunaa pitkin kohti keskustaa. Kadunvarressa olin turvassa, vaikka palmujen alta tasaisin välein joku muukin joutomies saattoi huudella ja pyydellä rahaa. Tai juomaa. Päätin jatkossa ihailla Atlanttia vain kadunvarresta. Ja missään tapauksessahan mereen ei voisi uimaan mennä, sillä aallot olivat yhtä rajut kuin Kongon Pointe-Noiressa vajaata kuukautta aiemmin.

Nuotanvetäjiä Lomén pitkällä hiekkarannalla. Taustalla rahtilaivoja.

Togocel on Togon paras puhelinoperaattori!

Seuraavaksi minun tuli löytää paikallinen simkortti ja hankkia siihen nettiäkin. Ensimmäinen myyjä pahoitteli, että hän oli jo ehtinyt tilittää päivän myynnit operaattorille ja kehotti tulemaan seuraavana päivänä takaisin. Siirryin Avenue Sarakawan toiselle puolelle. Siellä, Stade Omnisport -nimisen stadionin ja Togon tullilaitoksen päämajan vieressä päivysti nuorukainen nimeltä Peter Togocel-operaattorin kopissa ja odotteli asiakkaita. Aina välillä kohdalle pysähtyi moottoripyörä ja joku osti lisää puheaikaa. Minulle ryhdyttiin sorvaamaan simkorttia, mutta en ajatellut siitä tulevan lopulta suuri seikkailu. Edellisen kerran Peteriltä oli ostettu simkortti huhtikuussa, joten ihan jokapäiväinen rutiini tämä ei hänellekään ollut. Togossakin simkortin ostamiseen vaaditaan passi, jonka tiedot Peter näpytteli Togocelin tietokantaan. Kaiken piti olla selvää, mutta sitten miehen puhelimesta loppui akku. Mies meni hieman häpeillen toiselle puolelle katua, sen miehen puheille, jossa olin hetkeä aiemmin kysellyt simkorttia. Peter sai hieman virtaa puhelimeensa, mutta tiedot eivät enää tallentuneetkaan operaattorille. Hän kertoi, että ehkä kahden tunnin kuluttua homma olisi hoidossa, mutta nettiä pitäisi ladata erikseen sitten seuraavana päivänä.

Peter halusi kuitenkin hoitaa asian kuntoon saman tien, joten hän pani lapun luukulle ja lähti kanssani parin kilometrin päähän. Kävelimme halki Lomén keskustan, joka tosiaan vaikutti pieneltä ja rauhalliselta, vaikka kaupungissa onkin kai noin 800 000 asukasta. Peter tiesi, missä hänen esimiehensä asuu, mutta esimies ei ollutkaan paikalla. Siitä hyvästä esimiehen äiti tai joku muu samassa pihapiirissä asuva rouva sai kuulla kunniansa. Peterillä ei kuitenkaan mennyt sormi suuhun, vaan otimme mototaksit allemme ja suunnistimme lähiöön. Esimies löytyi lopulta paikallisilla standardeilla upeasta kaksikerroksisesta talosta. Eräs ”kartanon” huoneista oli operaattorin käytössä ja huoneessa näytti olevan paljon miehiä, selvästi työn touhussa. Minun käskettiin odottaa sisäpihan muovituolilla, kun liittymäasiani pantaisiin kuntoon! Ilta alkoi pimentyä, mutta ei minulla ollut tälle päivälle mitään muutakaan tekemistä. Oikein mielelläni seikkailin simkorttiasioilla ympäri Togon pääkaupunkia. Puhelimeni palautui huoneesta ja siinä kerrottiin nyt olevan sekä puheaikaa että mobiilidataa. Olin ostanut nettiä 6 000 frangilla ja puheaikaa 4 000 frangilla. Yhteensä olin siis maksanut Togocelille noin 15 euroa. Kaikkiaan simkortin hankkimiseen upposi kaksi tuntia. Sitten hyvästelin Peterin ja otin mototaksin hotellilleni. Loméssa on mielestäni helppoa suunnistaa ja osasin jo lyhyen kokemukseni perusteella neuvoa loppumatkan kuskilleni. Mototaksi on paras liikkumismuoto Loméssa ja maksaa vain hiluja. Nyt maksoin kymmenen minuutin kotimatkastani 250 frangia (n. 0,38 euroa).

Paikallista limonadia hintaan 350 frangia (n. 0,5 euroa). Hintataso putosi Togossa puoleen Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna.

Hotel Le Galionin ravintola on paikan parasta antia; ruokalistalla on niin eurooppalaisia kuin paikallisiakin erikoisuuksia. Ja erinomaisen fantastista pizzaa! Kun Afrikassa on mahdollista saada pizzaa, kannattaa tilaisuuteen ehdottomasti tarttua. Yleensä pizzaa ei nimittäin saa, vaikka sitä olisikin listalla. Ravintolan hinnat lähtevät 4 600 frangista (n. 7 euroa) ylöspäin, mikä on edullinen hintataso näin laadukkaalle, mutta silti rennolle ravintolalle Länsi-Afrikassa. Special Galion -pizza esimerkiksi maksoi 5 800 frangia (n. 8,8 euroa). Ravintolan kokki on muuten vanhempi valkoinen ranskalaisherra, joka tapasi käydä tiuhaan baaritiskin takana ja kierrellä sitten lasin kanssa ravintolassa, kun keittiössä oli rauhallisempi hetki. Ravintolan afrikkalainen henkilökunta ei osaa sanaakaan englantia, mutta on oikein ystävällistä ja korostuneen kohteliasta. Heidän käytöksensä on erilaista kuin rempseillä afrikkalaistarjoilijoilla yleensä. Heistä näki, että Le Galionissa aterioi lähinnä valkoisia ja äveriäitä paikallisia. Nytkin asiakkaina oli valkoisia ranskalaisia turisteja, kuten Ranskassa asuva perhe, jonka isä oli selvästi löytänyt Togosta nuoren naisen ja perustanut tämän kanssa perheen. Nyt he olivat lomalla naisen kotikonnuilla ja mies käytti ajan hyväkseen juopottelemalla kaiket päivät ravintolassa. Illalla kadulla pelattiin sitten jo petankkiakin, kun olin jo vetäytynyt huoneeseeni.

Seuraavana päivänä tutustuisin Loméen paremmin ja kävisin kuuluisalla vodun-uskonnon fetissitorilla.

4 kommenttia
21.12.2022 by Anssi

Keskiafrikkalainen koronatestaus ja syöksyhammas

8.6.2022

Olin ostanut lentolipun pois Keski-Afrikan tasavallasta. Lähtö koittaisi seuraavana aamuna, mutta Keski-Afrikan tasavalta on niitä afrikkalaisvaltioita, jotka eivät tahdo koronavirusta vietävän pois maasta. Siispä matkani kävi aamulla ensimmäisenä kohti koronatestausta. Banguissa on kaksi koronatestauspaikkaa, Institut Pasteur de Bangui sekä Laboratoire national de Centrafrique. Olisin varmasti selviytynyt jälleen yhdestä kehitysmaalaisesta koronatestistä yksinäänkin, mutta Hotel Levy’sin johtaja oli pyytänyt erästä hotellin yleismiestä lähtemään kanssani testiin. Niin tapahtui.

Kansallislaboratorio sijaitsee lähellä santarmilaitoksen vankilaa ja testaus alkaa noin kello seitsemältä. Olimme tunnin etuajassa. Pääsin ensimmäisenä odotustilaan, lisäsin nimeni listan kärkeen ja ryhdyin odottamaan. Periaatteessa odotustilassa tuli käyttää maskia, mutta Keski-Afrikan tasavallassa juuri kukaan ei käytä maskia, joten maskia saattoi pitää leuan alla. YK:n ja kehitysapujärjestöjen palveluksessa olevat valkoiset ovat ainoita, jotka enää pukeutuvat maskiin. Heitä valui paikalle hiljakseen. Kaikki tarvitsivat testitulosta maasta lentoteitse poistumiseen. Puoli kahdeksalta testattavat siirrettiin toiseen koppiin, minä ensimmäisenä. Testaus oli ammattimainen ja suurin yllätys oli, että testi oli ilmainen! Ymmärtäisin, jos koronatestauksen varjolla tahdottaisiin kohentaa valtionkassaa, mutta Keski-Afrikka tahtoo, ettei koronavirusta viedä ulkomaille ja vielä maksaa testauksen. Käsittämätöntä. Testituloksen kerrottiin valmistuvan viiden ja kuuden välillä iltapäivällä. Samana päivänä Sanna Marinin uutisoitiin sairastuneen koronaan.

Laboratoire national de Centrafriquen koronatestauksen odotustila.

Banguilainen puisto.

Kiertelin päivän aikana Banguita viimeistä päivää. Iltapäivällä löysin viimein kaupungin pääpostin ja pääsin lähettämään pari postikorttia Suomeen. Ne todella saapuivat perille. Postimerkeissä oli kuvattuna maniokki, Afrikan vastine perunalle. Banguin pääpostin ympäristö on paras paikka ostaa matkamuistoja Keski-Afrikan tasavallasta. Olisin mielelläni ostanut vaikkapa Banguin kartan, mutta uskoin, että se johtaisi vain vaikeuksiin, jos se löydettäisiin matkatavaroistani lentoasemalla. Sitten tapahtui jotain erittäin hämmentävää; minut talutettiin takaisin sisään pääpostiin ja ovensuussa olleesta lukitsemattomasta metallikaapista kaivettiin muovipussi, josta esiin nousi ehta norsun syöksyhammas! Miksei näin käy ikinä Suomessa! Norsujen salametsästys voi tässä osassa maailmaa hyvin, valitettavasti. Iso osa Keski-Afrikan tasavallasta on täysin anarkian vallassa, eikä ketään kiinnosta, jos joku salametsästää norsuja.

Jos syöksyhammasta olisi esitelty minulle ennen pidätystä ja vangitsemista, olisin varmaan ottanut siitä kuvan ja kysynyt hintaa. Nyt vain kerroin myyjämiehelle, että syöksyhampaan ostaminen johtaisi vuosikausien vankeusrangaistukseen viimeistään Suomessa. Tai ainakin toivottavasti johtaa. Keski-Afrikasta syöksyhampaan kyllä saisi ulos varmaan lentoteitsekin, kunhan ottaisi valtavan riskin ja olisi valmis latomaan tarpeeksi euroja tiskiin. Maarajalla syöksyhammasta tuskin edes olisi löydetty. Kun en ollut kiinnostunut syöksyhampaasta, oli tarjolla toki myös toisenlainen mötikkä norsunluuta. En tiedä, mistä kohtaa norsua se oli, enkä kysellyt. Pyrin poistumaan paikalta mahdollisimman liukkaasti, sillä minua ei kiinnostanut uusi pidätys ”norsunluun ostamisesta”. En halunnut koskea luihin, enkä antaa myyjälle minkäänlaista signaalia, että olisin kiinnostunut. Tämähän saattoi olla myös ansa, mihin en tosin uskonut.

Leijonapatsas banguilaisessa puistossa.

Kansallislaboratorion odotustila.

Iltapäivällä Bangui sai taas sadekuuron ukkosen kera. Kun sade alkaa, sähköt katkeavat aina noin puolen tunnin kuluttua. Niin nytkin. Sade kuitenkin onneksi taukosi, kun tuli aika lähteä hakemaan koronatestitodistustani Kansallislaboratoriosta. Kävelin paikalle ja astuin laboratorion odotustilaan. Tiskillä minulle kerrottiin, että tuloksien saaminen myöhästyisi puolisen tuntia. Siirryin odottelemaan. Noin puolen tunnin kuluttua paikalla oli jo muitakin kyselijöitä. Maskia käytti hyvin harva.

Viereeni istahti mies nimeltä Aftab, joka kyseli minulta, koska niitä tuloksia rupeaisi saamaan. Hän ei nimittäin osannut sanaakaan ranskaa. Aftab kertoi olevansa Pakistanista ja työskentelevänsä sotilaana YK:n johtamassa MINUSCA-rauhanturvaoperaatiossa täällä Banguissa. Sotilasarvoltaan mies oli majuri. Aftab kollegoineen oli lähdössä Eurooppaan ilmeisesti lomalle. Heillä oli parin yön päästä lento Casablancaan, mistä edelleen Eurooppaan. Hän kertoi tiukasta aikataulusta, jonka aikana pakistanilaiset pyrkivät kiertämään puolet Länsi-Euroopasta ja sen tärkeistä turistinähtävyyksistä. Eiffelin torni oli aivan ehdoton. Pohjoismaista miehet olivat valinneet kohteeksi Kööpenhaminan. Luultavasti pakistanilaisen on hyvin vaikea saada Schengen-viisumia, mutta YK:n rauhanturvaajana sellainen oli lohjennut. Loman jälkeen miehet olivat palaamassa Banguihin. Aftab sanoi, ettei ollut kuullut kenenkään tulleen Keski-Afrikan tasavaltaan turistina. En maininnut olleeni vankilassa.

Majuri Aftab oli niin kärsimätön, että pyysi jo minua vastaanottamaan hänen ja hänen kollegoidensa koronatestitodistukset ja lähettämään niistä kuvat hänelle Whatsappilla. Häntä ei vähääkään tuntunut kiinnostavan, että minähän voisin vuotaa rauhanturvaoperaatioon osallistuvien sotilaiden nimiä, puhelinnumeroita ja ikiä vihollisille, kuten kapinallisryhmille tai Venäjän Wagner-joukoille. Tai sitten pakistanilainen rauhanturvaaja oli todennut minut harmittomaksi, mikä tietysti olenkin. Kerroin, että luukulta ei välttämättä annettaisi todistuksia ilman asiaankuuluvia henkilöllisyystodistuksia. Aftab jäi odottamaan.

Lopulta koronatestien tulokset olivat valmistuneet ja ne annettiin luukulta ilman minkäänlaisten henkilöllisyystodistusten tarkastusta. Sain negatiivisen paperit. Samoin kävi Aftabille ja tämän kollegoille. Kello oli jo 18 ja ilta oli pimentynyt. Aftab lähti kävellen kohti tukikohtaansa ja pahoitteli, ettei voinut kutsua minua kylään MINUSCA-tukikohtaan. Kuljin vähän matkaa hänen kanssaan ja totesin naurahtaen, että Banguin pimeässä illassa lienee turvallista kulkea, jos mukana on pakistanilainen majuri. Aftab vastasi, että näin on. Sitten otin mototaksin ja lähdin hotellilleni viettämään viimeistä iltaani tässä maassa. Aftab jatkoi yksinään tukikohtaansa.

4 kommenttia
19.12.2022 by Anssi

Kahden päivän ”aresti” ja paluu Banguin santarmiasemalle

5.–7.6.2022

En tiedä, mutta luulenpa, että ihminen, joka on juuri vapautunut vankilasta, nukkuu erinomaisesti. Minä ainakin nukuin. Minusta oli tullut maailman onnellisin ihminen heti sen jälkeen, kun Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä oli todennut minut syyttömäksi ja vapauttanut kiven sisästä. Olin erinomaisella tuulella siitäkin huolimatta, että joutuisin nyt pysymään hotellilla kaksi vuorokautta. Passini nimittäin oli edelleen santarmien hallussa ja saisin sen, kunhan helluntai ja toinen helluntaipäivä olisi juhlittu. Ne ovat yleisiä vapaapäiviä Keski-Afrikan tasavallassa, eikä silloin tapahdu mitään.

Ensimmäisen päiväni epävirallisessa ”hotelliarestissa” aloitin aamupalalla. Hotel Levy’sin aamupala on tyypillinen ranskankielisen Afrikan aamupala; patonkia, omeletti sekä kahvi. Patongin kanssa tarjoiltiin nokare voita ja hilloa. Vankilassa en ollut saanut omelettia, mutta patonkia kylläkin ja keitettyä kananmunaa, kiitos vankitoveri Ahmatin. Aamupalaa syödessäni pala nousi kurkkuun, kun näin kahden sotilaan tulevan hotellin ravintolaan. Onneksi miehillä oli muut metkut mielessä, eivätkä olleet minun perässäni. Sotilaat hörppivät suuret pullolliset olutta ennen aamuyhdeksää ja sitten hyppäsivät aseineen erään kehitysapujärjestön auton lavalle turvamiehiksi. Ainakin Unicefin työntekijöitä majoittuu Hotel Levy’sissä.

Bangui on kauneimmillaan aamukuudelta, kun kaduilla on vielä hiljaista. Tässä näkymää Avenue Barthélemy Bogandalle hotellini muurin päältä.

Hotel Levy’s hotellin muurin päältä nähtynä.

Hotel Levy’sin aamupala.

Pysyttelin koko päivän hotellin muurien sisäpuolella, sillä en voinut tietää, mitä jekkuja santarmit mahdollisesti kehittelisivät varalleni. Samaa oli alleviivannut hotellinjohtaja Levykin; ilman passia ei kannattaisi missään nimessä lähteä kaduille. Istuin pitkiä aikoja ravintolassa läppärini kanssa. Minusta oli alkanut tulla jo osa hotellin kalustoa. Tunnistin työntekijät ja tunnistin myös asukkaat, jotka niin ikään tuntuivat viihtyvän kaupungissa päiväkausia. Kuka mistäkin syystä. Hotellin ravintolan tunnelma oli aina kovin kansainvälinen; oli arabeja, aasialaisia, afrikkalaisia ja sitten minä, ainoana länsimaiden edustajana. Olin ollut ainoa länsimaalainen jo siitä lähtien, kun olin saapunut Banguihin ja hotelliin neljä päivää sitten.

Eräs hotellissa pitkään viihtynyt oli isokokoinen kamerunilaismies, joka epäili minun olevan saksalainen ja puhutteli minua aluksi saksaksi. Tästä lähtien toivotimme toisillemme aina hyvät huomenet auf Deutsch. Kamerunilainen istui kaiket päivät ravintolassa katsellen televisiosta jalkapalloa. Afrikkalaiset maajoukkueet ottivat yhteen karsiessaan Afrikan vuoden 2023 mestaruusturnaukseen.

Toinen tuttavuus oli vietnamilaismies nimeltä Joseph, joka oli maassa liikeasioissa; hän toimi puualalla ja oli aikeissa hankkia Keski-Afrikan tasavallasta puuta Vietnamiin vietäväksi. Alun perin olimme tutustuneet minun vapauduttua vankilasta edellisiltana. Olin menossa huoneeseeni, kun hän kysyi, että mistä olen tulossa. Vastasin, että vankilasta! Maassa kieltämättä on valtavat metsävarat, mutta silti puunhankinta takkusi pahasti. Hänellä oli kymmeniätuhansia dollareita omaa rahaa kiinni täkäläisissä metsissä. Josephilla oli vaikeuksia luoda kontakteja keskiafrikkalaisiin ja valitteli, kuinka kehenkään ei voinut lopulta luottaa. Kaikki lupailivat asioita, mutta mitään ei tapahtunut. Joseph ei puhunut ranskaa, vaan yritti luovia eteenpäin englanniksi. Englantiahan ei tässä maassa puhu kukaan, paitsi ehkä hotellinjohtaja Levy. Joseph karsasti keskiafrikkalaista ruokaa ja kertoi syövänsä aina Banguin kiinalaisessa ravintolassa. Kehotin Josephia tulemaan Suomeen, sillä meilläkin olisi taatusti puutavaraa Vietnamiin asti myytäväksi. Näytin googlesta, mitä puulajeja meillä kasvaa.

Avenue Barthélemy Boganda on yksi Banguin pääkaduista. Puoliltapäivin tietä on vaikea ylittää kävellen, koska liikennettä on niin paljon.

Näkymä toiseen suuntaan. Banguissa turvallisuus otetaan tosissaan ja tässä piikkilankaa Hotel Levy’sin muurin päältä.

Jo vankilassa maatessani olin päättänyt paeta Keski-Afrikan tasavallasta ensimmäisellä sopivalla lennolla. Nyt minulla oli aikaa selvitellä matkani jatkoa. Keski-Afrikan tasavalta ja sen pääkaupunki Bangui vain sattuvat olemaan niin köyhiä ja pussinperällä, että lentoja on vähän ja harvoin. Suurin osa lentoyhtiöistä lisäksi operoi Banguihin tai Banguista aina Kamerunin Doualan tai Yaoundén kautta kiertäen. Air France lentää Banguista Yaoundén kautta Pariisiin. Royal Air Maroc lentää Doualan kautta Casablancaan, Rwandair kiertää Doualan kautta Kigaliin ja Kenya Airways lentää suoraan Ugandan Entebbeen sekä joskus Nairobiin. Ethiopian Airlinesin tytäryhtiö Asky Airlines taas lentää Doualan kautta Togon Loméen, joka on Länsi-Afrikan merkittävin lentosolmukohta tällä hetkellä. Olen käynyt Kamerunissa vuonna 2018, mutta taatusti olisin palannut nyt sinne, jos olisin vain saanut viisumin pari päivää aiemmin. Kamerunin Banguin-suurlähetystö myöntää viisumeita vain Keski-Afrikassa vakituisesti asuville. Siispä pakokohteeni tuli olla sellainen, jonne viisumin saisi joko netistä tai maahan saavuttaessa.

Lento Nairobiin oli aivan liian kallis. Kigalissa vastassa olisi ollut koronarajoitettu elämä, joten kelkka alkoi kääntyä Togoon. Maa antaa suomalaiselle seitsemän vuorokauden viisumin maahan saavuttaessa. Lisäksi Togosta olisi myöhemmin hyvät yhteydet Tšadin N’Djamenaan, jonne ehdottomasti tahdoin matkustaa, kun olin viisuminkin onnistunut korruptiolla veistämään täältä Banguista. Katsoin toki myös lentoja Suomeen, mutta hintataso on täysin järjetön, jos Banguista olisi lähtenyt tulemaan. En ikimaailmassa maksaisi 2 000 euroa yhdensuuntaisesta lennosta Helsinkiin. Lisäksi kotiinpaluu olisi tuntunut luovuttamiselta Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitoksen edessä. Päätin ostaa lentolipun Togon Loméen torstaille 9. kesäkuuta. Myös jo tiistaiaamuna olisi ollut lento, mutta silloin minun oli määrä palata Gendarmerie Nationalen pakeille vaatimaan omaisuuteni takaisin.

Koitti maanantai 6. kesäkuuta, jota tuttuun tapaan aloittelin aamupalalla hotellin ravintolassa. Näin hotellinjohtaja Levyn aamulla ja sovimme lähtevämme santarmien luo seuraavana aamuna kello kahdeksalta. Samalla kysyin, josko voisin kuitenkin pistäytyä lähikaupassa ostamassa tuliaisia vankitovereilleni. Herra Levy sanoi, että totta kai. Sardiinit, kahvi ja sokeri olisivat hyvä tuliainen, hän jatkoi. Mitään keksejä ei kannattaisi ostaa, kertoi herra Levy. Itse olin miettinyt, että olisin mielelläni syönyt vankilassa vaikkapa tuoreita hedelmiä ja siis voinut hankkia suuren määrän mangoja vankien järsittäväksi. Päätin tietysti uskoa paikallista. Hän tietää paremmin, mitä keskiafrikkalainen tahtoo vankilassa syödä. Sardiinit ovat lisäksi säilykkeitä, joten niitä pystyy syömään milloin vain. Mango taas mädäntyy Banguin oloissa parissa päivässä.

Siispä iltapäivällä astelin hotellin portille ja tarkastin reitin olevan selvä, minkä jälkeen kävelin 20 metrin matkan lähimpään kauppaan. Kauppaa pitää arabimies ja se toimii hotellin muurissa. Tarpeen tullen olisin päässyt poistumaan kaupasta myös takaovesta suoraan hotellin sisäpihalle. Ostin puolet kaupan sardiinirasioista, kaksi kiloa Kamerunissa valmistettua sokeria sekä purnukan kahvia, josta saa sata kuppia. Samoin ostin yhtä ison purkin maitojauhetta, jota saa halutessaan lisätä kahvin sekaan. Ostokseni maksoivat 30 euroa. Arabimiehen pitämä puoti on pikkuinen, mutta työllistää silti suuren joukon paikallisia. Pitkästä, pitkästä aikaa minulla oli kaupassa oma kantaja ostoksilleni.

Epävirallisessa hotelliarestissa on hyvä vähän maistella keskiafrikkalaista Mocaf-olutta.

Vihdoin oli tullut tiistai 7. kesäkuuta, jolloin minun oli määrä palata santarmilaitoksen tutkintavankilaan tivaamaan sinne pidätyksen ja vangitsemisen vuoksi jääneitä tavaroitani takaisin. Laskeuduin alakertaan hieman ennen kahdeksaa. Olin maksamassa majoitusta torstaille asti, kun Gendarmerie Nationale muistutti olemassaolostaan! Santarmit Zydie ja Socrete saapuivat moottoripyörällä hotellille. Socrate ajoi ja Zydie istui tarakalla. Kaksikko asteli vastaanottoon ja istahti nurkkaan mukaville nojatuoleille. Jälleen pala nousi kurkkuun ja ehdin jo miettiä heidän hakevan minut nyt takaisin vankilaan. Menin kuitenkin tervehtimään parivaljakkoa, kun he eivät olleet tulleet käsirautojen kanssa suoraan luokseni vastaanottotiskille. He kertoivat tulleensa tiedustelemaan, ettenkö jo tule asemalle. Naissantarmi Zydie oli edelleen hyväntuulinen ja kyseli, miten minulla oli mennyt hotellilla. Oliko sänky ollut mukava, oliko olut maistunut hyvältä. Miessantarmi Socrate ei sanonut mitään, ainoastaan tuijotti pistävillä silmillään. Pian herra Levy saapui aulaan ja kertoi, että menisimmekin asemalle vasta kello yhdeksältä. Hänellä oli jokin tärkeä työtehtävä hoidettavanaan. Santarmit poistuivat paikalta, kun lupasimme saapua tunnin kuluttua. En ehtinyt nähdä, oliko Euroopan unioni sponsoroinut myös tämän kaksikon menopelin. Todella toivon, että ei!

Herra Levy oli kertonut minulle vapauduttuani lauantai-iltapäivällä, että kun sitten tiistaina palaisimme santarmiasemalle, odottaisi suuri päällikkö kuitenkin lahjusta. Siis vaikka Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä olikin todennut, ettei vangitsemiselleni ollut syytä. Jos kerran Euroopan unionin miljoonia euroja maksava EUAM RCA -neuvontaoperaatio ei ole pystynyt tekemään muutosta läpimätään Gendarmerie Nationaleen, niin en itsekään satunnaisena suomalaisturistina taatusti pystyisi lopettamaan korruptiota tässä maassa, joten totta kai lupasin leikkiä mukana. Maassa maan tavalla. Herra Levy oli kertonut, että 50 000 frangia (n. 76,2 euroa) olisi sopiva lahja.

Kun sitten saavuimme jälleen santarmiasemalle, kävelimme sisään siihen rakennukseen, jossa minut oli määrätty pidätettäväksi perjantai-iltapäivällä. Paikka kuhisi santarmeja. Aivan ensimmäiseksi santarmien huomio kiinnittyi kahteen muovipussiin, joita kanniskelin mukanani. Niissä oli vangeille tarkoitetut tuliaiseni. Aluksi vangeille tarkoitetut tuliaiset aiottiin tietenkin takavarikoida, kuten olin pelännyt. Santarmeillakin on nälkä, vaikka he pystyvätkin jollain verukkeella ryöstämään kenen tahansa kadulla kulkevan siviilin rahat ruokaa varten. Hotellinjohtaja selitti asian laidan santarmeille ja lopuksi tuliaiset tarkastanut santarmi otti itselleen vain yhden sardiinirasian. Muut saisin antaa vangeille. Vein ne juoksujalkaa muurissa olevan kalteri-ikkunan luokse ja nostin sisään ennen kuin nämä uniformuissa esiintyvät kriminaalit muuttaisivat mielensä. Vankitoverini ottivat tuliaiset kiitollisena vastaan.

Hotellinjohtajan apu oli jälleen korvaamatonta, sillä minua pompoteltiin päälliköltä toiselle ja kerran lähdimme ison päällikön saattamana toiselle santarmiasemalle pompoteltavaksi. Osa päälliköistä istui siivouskomeronkokoisessa huoneessa, osalla oli pramea toimisto. Herra Levy kertoi asiani kerta toisensa jälkeen. Taisin päästä tapaamaan myös koko Gendarmerie Nationalen johtajaa, joka osasi muutaman sanan englantiakin. Hänen pöydällään oli venäjä-ranska-sanakirja, joka lienee tätä nykyä ehdoton tässä maassa venäläisten Wagner-palkkasotilaiden läsnäolon takia. Kerroin omin sanoin, että olen pelkkä turisti, jonka aikeena oli mennä Dzanga-Sanghan kansallispuistoon katsomaan gorilloja ja metsänorsuja. Selitin, että moni eurooppalainen vierailee siellä tätä nykyä. Kerroin myös, missä hotellissa olisin siellä aikonut majoittua ja esittelin vangitsemispäivänä saamaani Satguru Travels & Tourismin käyntikorttia. Päällikkö kertoi, että voisin nyt aivan hyvin lähteä kansallispuistoon. Hymähdin ja totesin, että poistuisin maasta torstaina.

Palasimme takaisin vankilan luokse, jossa pääsimme lopulta vankilan asioita hoitavan suuren päällikön puheille. Tätä ennen olin antanut 50 000 frangin lahjuksen herra Levylle salamyhkäisesti. Olin pannut lompakon ja käteni oven taakse. Siellä otin rahat esiin ja sujautin Levylle. Suuri päällikkö kertoi saman kuin koko santarmilaitoksen johtaja; ilman muuta lähtisin nyt kansallispuistoon. Siitä Keski-Afrikan tasavallan matkailuministeriöstä anottavasta ”turismiluvasta”, jonka puuttumisen vuoksi minut oli pidätetty, hän ei maininnut sanallakaan. Hymyillen kerroin, että se on aivan mahdoton ajatus ja että olin ostanut lennon ulos maasta.

Suuri päällikkö palautti passini, mutta loppujen matkatavaroiden palautus otti oman aikansa. Aluksi niitä ei meinattu löytää lainkaan, mutta sitten selkäreppuni kannettiin eteeni. Sain käskyn nostaa kaikki tavarat pöydälle, sillä myöhemmin ei enää kannattaisi palata valittamaan, jos jotain olisikin viety. Kamera oli tallessa, samoin kännykkä ja rahavyö. Rahavyöni on kuin mikä tahansa vyö, mutta siinä on huomaamaton vetoketju sisäpuolella. Santarmit eivät olleet hoksanneet vetoketjua ja vyössä ollut sata euroa oli edelleen tallessa. Kun kaikki oli palautunut, lähdin rakennuksesta ja menin viimeistä kertaa vankilan muurin taakse hyvästelemään vankitoverini. Kukaan ei näyttänyt vapautuneen, mutta tunnistin joukosta uusia naamoja. Santarmien saalistus oli pyhienkin aikana tuottanut tulosta. Yritin antaa puhelinnumeroni sille 11 kuukautta kiven sisässä olleelle entiselle ammattisotilaalle, jonka kanssa olimme jutelleet pitkään esimerkiksi venäläissotilaiden hirmuteoista tässä maassa. Tämä ei käynyt päinsä santarmien mielestä, joten lopulta vain kättelin miehen ja toivotin kaikkea hyvää.

Sen sijaan vapautumiseeni vankilasta voimakkaasti myötävaikuttanut santarmi Zydie kiikutti minulle oman puhelinnumeronsa. Kiitin häntäkin. Hän oli ainoa valopilkku santarmien joukossa, vaikken häntäkään kotiini uskaltaisi kutsua. Passinhakumatkalla kului lopulta parisen tuntia. Toisin kuin pidätyshetkellä ja vankila-aikani aikana, nyt kohtelu oli ollut asiallista. Se tietysti oli pelkästään herra Levyn ansiota, joka hoiti lahjuksen maksun puolestani, kun olin poistunut suuren päällikön toimistosta. Sitten lähdimme santarmiasemalta ja palasimme hotellille. Olin viimeistään nyt täysin vapaa. Ja nytpä tiedän, että vuorokausi keskiafrikkalaisessa vankilassa kustantaa 126,2 euroa (50 euroa santarmi-Zydielle ja 76,2 euroa suurelle päällikölle).

Herra Levy kehotti minua välttämään esimerkiksi kuvien ottamista kaupungilla, jonne päätin lähteä saman tien. Kerroin jättäneeni kameran hotellille. Hotellinjohtaja myös ehdotti tosissaan, että lähtisimme seuraavana päivänä yhdessä Boalin vesiputoukselle, koska en voisi missään nimessä lähteä maasta näkemättä sitä. Hänen kanssaan pääsisin paikalle ongelmitta. Kieltäydyin tarjouksesta, koska olihan herra Levykin ollut kerran vankilassa! Mietin, että viimeistään Boalissa minut muistettaisiin ja passitettaisiin uudelleen vankilaan ties minkä syyn nojalla.

Aioin vierailla Keski-Afrikan tasavallan kansallismuseossa, joka on nimetty Barthélemy Bogandan mukaan. Museon pyörittäminen Afrikassa on hankalaa, sillä museot eivät useinkaan ole täkäläisten hallitusten prioriteettilistan kärjessä. Rahasta on aina pulaa. Keski-Afrikan tasavallassa riesana on ollut myös vuonna 2013 alkanut verinen sisällissota, joka sai museon sulkemaan ovensa. Museon artefaktit säilöttiin puukontteihin suojaan sodan melskeiltä. Museo kärsi ryöstelystä sodan aikana, mutta suurin osa tavaroista silti onnistuttiin säilyttämään. Nyttemmin tilanne on rauhoittunut ja kansallismuseo on jälleen auki. Olin ainoa asiakas ja sain paikan johtajan johdattamaan minua halki museon. Johtaja pahoitteli, että koko museo ei ole vielä avoinna sodan jäljiltä, minkä vuoksi museoon ei ole myöskään pääsymaksua tällä hetkellä. Lopuksi voisin kuitenkin halutessani antaa jotain. Johtaja oli silminnähden innostunut museostaan, vaikka oli taatusti esitellyt paikat satoja kertoja.

Aluksi menimme toisen kerroksen huoneeseen, joka on omistettu Barthémely Bogandalle, Keski-Afrikan tasavallan merkittävimmälle henkilölle. Boganda syntyi vuonna 1910, opiskeli katolilaiseksi papiksi ja vuonna 1946 hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen. Siellä hän esitteli itsensä kollegoilleen hieman itseironisesti ”moniavioisen ihmissyöjän poikana”. Hänestä tulikin näkyvä poliitikko, joka vastusti Ranskan siirtomaavaltaa. Bogandasta tuli vuonna 1957 Ranskan Keski-Afrikan suurneuvoston presidentti. Ranskan Keski-Afrikka käsitti tuolloin Ubangi-Šarin (nyk. Keski-Afrikan tasavalta) ohella myös Tšadin, Ranskan Kongon (nyk. Kongon tasavalta) ja Gabonin. Boganda haaveili yhdistävänsä edellämainitut alueet sekä nykyiset Kongon demokraattisen tasavallan, Ruandan, Burundin, Angolan, Päiväntasaajan Guinean ja Kamerunin yhdeksi suureksi itsenäiseksi liittovaltioksi nimeltään ”Latinalaisen Afrikan yhdysvallat” (engl. United States of Latin Africa). Boganda suunnitteli nousevansa liittovaltion ensimmäiseksi presidentiksi. Hän ehti suunnitella liittovaltiolle jo lipunkin, joka nykyisin tunnetaan Keski-Afrikan tasavallan lippuna. Suunnitelma kariutui ja Boganda keskittyi taas pelkkään Keski-Afrikan tasavaltaan, jonka ensimmäiseksi pääministeriksi hänet valittiin vuonna 1958 maan ollessa vielä Ranskan alusmaana. Mies ehti valmistella perustuslain vuonna 1960 itsenäistyneelle maalle. Kuitenkaan Boganda ei ehtinyt nähdä valtionsa itsenäistyvän, sillä hän kuoli lento-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa edellisvuonna. Barthélemy Bogandaa juhlitaan Keski-Afrikan tasavallassa ”kansallisena marttyyrina”. Lähteet: [1] & Vakkuri, Juha; Afrikan sydämeen: 2014: 408–410

Keisari Bokassa I ja yksi hänen vaimoistaan istuivat näillä istuimilla kruunajaistilaisuuden jälkeisessä banketissa. Nyt ne ovat Keski-Afrikan tasavallan kansallismuseon toimistotiloissa odottamassa pääsyä jälleen esille. Valokuvaamista sain hieman suostutella, mutta ehkä avokätinen lahjoitukseni museon hyväksi edesautti siinä.

Kansallismuseon johtaja esitteli Bogandalta jääneitä esineitä, kuten vanhaa Raamattua. Valitettavasti kuvaaminen oli kielletty. Kun suuri nationalisti oli esitelty, johdatti johtaja minut Keski-Afrikan tasavallan luontoa ja eläimiä esittelevään huoneeseen. Osa täytetyistä eläimistä oli ollut täytettynä jo siirtomaakaudelta lähtien ja selvästi hieman kärsinyt monista konflikteista. Seuraavaksi pääsin tutustumaan keskiafrikkalaisten elämää esittelevään huoneeseen, jossa oli perinteisiä soittimia, asusteita ja vaikkapa paikallisen perheen maja. Olin vaikuttunut kansallismuseosta ja siitä, miten sen työntekijät selvästi pyrkivät määrätietoisesti saamaan kansallismuseon taas kukoistukseen. Lahjoitin kokonaisen kymppitonnin (n. 15,2 euroa) kansallismuseolle kierroksen päätteeksi ja kysäisin, onko myös keisari Bokassa I:n sänky edelleen museossa. Olin nähnyt siitä kuvan Juha Vakkurin Afrikan sydämeen -kirjassa. Sängyn sijaan johtaja vei minut katsomaan keisarin valtaistuimia, jolla hän ja yksi monista vaimoista istui ainakin kruunajaisseremonian banketissa vuonna 1977.

Keski-Afrikan keisarikunnan tarina kesti vuodet 1976–1979 ja Bokassa I oli sen ainoa keisari. Bokassa I on mainio esimerkki siitä, että on Keski-Afrikan tasavallassa ennenkin osattu; kruunajaisiin hankittiin muun muassa 60 Mercedes-Benzin limusiinia, kullatut vaunut, Belgiassa koulutettuja hevosia, 785 000 helmellä ja 1,2 miljoonalla kristallikoristeella koristeltu keisarillinen kruunajaisasu, kaksi miljoonaa dollaria maksanut kultakruunu, 24 000 pulloa parasta ranskalaista samppanjaa sekä suuri kannellinen kaviaarikulho, jota kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Lähde: Vakkuri, Juha; Afrikan sydämeen: 2014: 412–414

Limsaa vapautumisen kunniaksi Ubangijoen tuntumassa.

Bokassa I oletti, että mahtipontiset kruunajaiset toisivat Banguihin rikkaita eurooppalaisturisteja. Toistaiseksi tuo turistitulva on tulematta ja maa on ymmärrettävästi maailman vähiten vierailtujen maiden luettelossa melko korkealla. En nähnyt taaskaan muita valkoisia, kun sitten lähdin kansallismuseolta. Yritin vältellä virkavaltaa ja erityisesti santarmeja. Tarpeen tullen vaihdoin kadun puolta, jos satuin näkemään noita pirulaisia. Kävelin takaisin Ubangijoen rantaan, jossa kävin tukemassa paikallista vammaisten käsityöläisten yhdistystä juomalla yhden limsan heidän ravintolassaan.

Sitten lähdin etsimään jotain kiitoslahjaa minut santarmien kynsistä pelastaneelle hotellinjohtaja Levylle. Rahan antaminen olisi tuntunut hölmöltä, sillä tulisinhan majoittumaan hänen hotellissaan kaikkiaan 304 euron edestä. Paikallisessa alkossa kerrottiin, että viinipullo on oikein hyvä lahja myös keskiafrikkalaiselle. Päätin ostaa alkon myyjän suositteleman ranskalaisen punaviinipullon. Pullo vuoden 2016 Château La Tour Camblanea maksoi 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) ja sain ostoksesta kuitin. Keski-Afrikan tasavallassa on kuin onkin kuitteja, vaikka maan santarmilaitos oli kertonut minulle täysin muuta kymmeniä kertoja päivien mittaan! Viinipullo pakattiin tyylikkääseen puulaatikkoon, jonka sitten myöhemmin lahjoitin herra Levylle kiitokseksi avustaan taistelussa Gendarmerie Nationalea vastaan.

10 kommenttia
17.12.2022 by Anssi

Vuorokauteni vankilassa Keski-Afrikan tasavallassa

3.–4.6.2022

Oli perjantai-iltapäivä. Hetkeä aiemmin Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitos, Gendarmerie Nationale, oli pidättänyt minut, sillä olin pyrkinyt Boalin vesiputoukselle. Santarmien mukaan minulta puuttui maan matkailuministeriöstä anottava ”turismilupa” ja lisäksi olin laiminlyönyt ilmoittautumisvelvollisuuden Ranskan Banguin-suurlähetystöön. Siitäkin huolimatta, että olen pelkästään Suomen kansalainen.

Pidätyksestä seuraava askel on vankila. Kello oli 16.45, kun minut sitten passitettiin sinne. Vankila toimii santarmiaseman vieressä ja on tarkoitettu tutkintavangeille. Sieltä lähdetään joko vapauteen tai ”oikeaan” vankilaan. Banguissa toimii ainakin pahamaineinen ja täyteenahdettu Ngaragban miesvankila, jossa täkäläisessä safarifirmassa työskennellyt nuori britti David Simpson virui viisi kuukautta vuonna 2012 löydettyään syrjäiseltä alueelta 18 yhteensidottua ja silvottua ruumista. Hän ilmoitti asiasta virkavallalle ja hänestä leivottiin syyllinen. Simpson pääsi kokemaan jopa aidon vankilamellakan, jonka aikana vankila pantiin palasiksi ja kaikki karkasivat. Sittemmin mies todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Youtuben Real Crime -kanavalla on hänen tarinastaan Safari, Witchcraft & Murder -niminen mainio dokumentti. Olen lisäksi katsonut aivan liikaa Vankilassa ulkomailla -sarjaa ja muodostanut päähäni ajatusta, millaista meno vankiloissa ulkomailla pahimmillaan on. Nyt olin Keski-Afrikan tasavallassa, joka on kaikin mahdollisin tavoin maailman pohjasakkaa. Miten minä selviäisin kaltereiden toisella puolella ensinnäkin hengissä! En tunne ketään, joka olisi ollut vankilassa, enkä olisi kuvitellut itsekään sellaiseen ikinä joutuvani.

Kalteriovi sulkeutui takanani ja yhtäkkiä olin vankitovereideni ympäröimänä. Vangeista osa istuskeli pienehköllä hiekkakentällä avoimen taivaan alla kaikessa rauhassa ja jutusteli keskenään. Osa istui moottoripyörien päällä, jotka olivat päätyneet kaltereiden sisään kai rikoksentekijän mukana. Minut toivotettiin tervetulleeksi. Oli kuin olisin saapunut hyvien ystävien luokse. Jos jo Kongon tasavallassa sain aikaisessa vaiheessa sikäläisistä ihmisistä hyvin älykkään kuvan, sellainen kuva minulla oli ehtinyt muodostua myös keskiafrikkalaisista. Vankitoverini vain vahvistivat käsitystä. En voinut olla miettimättä, mitä pahaa keskiafrikkalaiset ovat tehneet ansaitakseen niin läpimädän ja surkean hallinnon ja virkavallan. Keskiafrikkalaiset ansaitsisivat parempaa.

Ensimmäisenä päivänäni Banguissa olin ostanut katukauppiaalta Keski-Afrikan tasavallan lipun. Pidän lipusta, vaikka siihen onkin ollut pakko mahduttaa viittä eri väriä.

Kättelin muut miehet ja he olivat tietysti kiinnostuneita kuulemaan, minkä ihmeen takia valkoinen eurooppalainen maasta nimeltä Finlande yhtäkkiä putkahti banguilaiseen vankilaan. Missä sellainen maa edes on? Kerroin olevani turisti, joka tahtoi vierailla Boalin vesiputouksella. Mies nimeltä Simplice kommentoi naama virneessä, että Keski-Afrikan tasavallassa on vakava pula vankilapaikoista, mutta silti valkoiselle turistille sellainen löytyy! Vangit olivat kuin yksi suuri perhe, jossa kaikkien kanssa väännettiin vitsiä ja kaikki tulivat toimeen toistensa kanssa. Täällä oli pakko puhaltaa yhteen hiileen. Televisiosta tuttuja jengejä ei ole, eikä huumekauppaa harjoiteta. Mielestäni sujahdin vankilaelämään mallikkaasti. En vetäytynyt nurkkaan, vaan olin aktiivisesti jutustelemassa, vaikkei se ranskan kielellä maailman sujuvinta olekaan.

Vankila, johon olin joutunut, on erikoinen sekamelska ulkoilmaa sekä pimeitä sellejä, joihin valoa tulvii vain pienestä kalteri-ikkunasta. Sellejä on kuusi kappaletta, joissa on vaihteleva määrä vankeja. Neljään isompaan selliin oli ahdettu noin kuusi vankia selliä kohden. Neliömetrejä on noin neljä kappaletta. Sanomattakin on selvää, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ole. Lisäksi on kaksi pientä selliä, joissa mahtuu lähinnä vain makaamaan. Niissä oli kaksi vankia kummassakin. Sellaisessa kopissa oli maannut nuorukainen nimeltä Victor jo useita kuukausia. Victor pyysi auttamaan häntä, mutta olin aivan yhtä neuvoton kuin hänkin. Diagnosoin miehellä masennuksen, vaikken lääkäri olekaan. Selleistä pääsi ulos kahdesti päivässä eli aamulla puoli kuudelta ja uudelleen iltapäivällä noin neljän aikoihin. Sen aikana sellivankien tuli hoitaa vessa-asiat, peseytyminen, kuntoilu, vaatteiden pesu ja mahdollisten omaisten tapaaminen. Muun ajan miehet istuivat selleissä ilman paitaa hirvittävässä kuumuudessa. Minä en joutunut selliin, vaan sain onneksi jäädä noin 15 muun miehen kanssa vankilan osin hiekkaiselle ulkoilualueelle. Meillä hieman vapaammilla vangeilla oli lisäksi betonilattia ja katos nukkumista varten. Saimme kuljeksia suhteellisen laajalla alueella (eli hiekka-alueella ja betonilattialla) vapaasti, käydä vessassa milloin tahdoimme sekä ostaa muurissa olevasta kalteri-ikkunasta ruokaa itsellemme. Kaupustelijoita kulki ohitsemme silloin tällöin. Ympärillämme oli muuri, mutta halutessaan sen olisi voinut ylittää melko vaivattomasti, vähintäänkin niiden hiekka-alueen laidalla nojailevien moottoripyörien avulla! Toisaalta kiinnijääminen olisi ollut edessä välittömästi santarmien päivystäessä vankilan edessä muovituoleillaan. Valvontakameroita en vankilan alueelta löytänyt.

Piirsin itselleni muistiin vankilan pohjapiirroksen. Minä ja noin 15 muuta miestä saimme kuljeksia vapaasti ruskealla (hiekkamaata) ja harmaalla (betonilattia) alueella. Katettu nukkuma- ja oleskelualue betonilattialla on merkitty vinoviivoilla. Kysymysmerkillä merkittyjen osien merkitys ei koskaan selvinnyt, eikä niihin ollut ikkunoita tai ovia meidän vankien alueelta. Vankilan tarkka sijainti on tässä.

Katselin ennen pimeyden laskeutumista muurissa olevasta kalteri-ikkunasta vapauteen, kun eräs santarmeista tuli pyytämättä luokseni ja ryhtyi ivaamaan. Hän tokaisi lopuksi ”tu dois souffrir”, sinun pitää kärsiä. Santarmit olivat iloisia saatuaan valkoisen eurooppalaisen nalkkiin. Oli tullut hyvin selväksi, että vangitsemiseni oli silkkaa kiusantekoa. Santarmi, joka käski minun kärsiä, kulki vankien keskuudessa nimellä Putin. Mies oli lyhyt ja muutenkin samaa näköä kieltämättä oli. Miestä kutsuttiin Putiniksi myös hänen kuullen, eikä mies pannut sitä pahakseen. Venäjähän on hyvässä huudossa Keski-Afrikan tasavallassa, vähintäänkin valtaapitävien silmissä. Alun perin Kremliä lähellä olevan ja oligarkki Jevgeni Prigožinin johtaman Wagner-ryhmän palkkasotilaita ja toisaalta myös venäläisiä aseita ja ammuksia saapui maahan vuonna 2018, kun sisällissota oli kuumimmillaan ja presidentti Faustin Archange Touadéra tarvitsi venäläisiä työntämään kapinallisia pois maasta. Virallisesti Putinin palkkasotilaat saapuivat maahan ”antamaan sotilaskoulutusta”. Presidentti Touadéra on valtaannousustaan lähtien pyrkinyt eroon entisestä emämaasta Ranskasta ja siirtynyt vähitellen yhä enemmän Venäjän syliin. Venäjä houkuttelee, sillä se ei ole länsimaa, eikä entinen siirtomaavalta. Eikä se tuputa ihmisoikeuksia tai demokratiaa. Lisäksi länsimaiden yritykset vakauttaa maa ovat epäonnistuneet. Vuonna 2020 presidentti kutsui maahan satoja Wagner-sotilaita entisten satojen oheen. Samalla ranskalaisjoukot ovat pakanneet kimpsunsa ja poistuneet.

Olen seurannut keskiafrikkalaista Corbeau News Centrafrique -mediaa, joka raportoi venäläisten sotilaiden toiminnasta ympäri Keski-Afrikkaa. Mediaa voinee pitää asiallisena ja luotettavana, sillä ensin Venäjä syytti sitä venäläisvastaisuudesta, minkä jälkeen se kiellettiin Keski-Afrikan tasavallassa, ainakin hetkellisesti. Ymmärtääkseni Venäjän käskystä. Venäjä toimii Keski-Afrikassa, kuten siirtomaaisäntä eli vastineeksi palveluistaan se on saanut kaivosoikeuksia maan valtaviin luonnonrikkauksiin, joista tärkeimpinä timantit ja kulta. Tätä presidentti Touadéra ei ole tainnut vielä hoksata tai sitten tilanne on mennyt liian pitkälle. Corbeau News on uutisoinut Wagner-ryhmän pitävän presidenttiä käytännössä panttivankinaan ja olevansa itse merkittävin vallankäyttäjä. Wagner-joukkojen on nähty ajelevan Banguin kaduilla santarmilaitoksenkin autoilla, mikä kertoo olennaisimman myös Gendarmerie Nationalesta. Venäjä on syyllistynyt maassa lukemattomiin rikoksiin, kuten laittomiin ja mielivaltaisiin pidätyksiin, kidnappauksiin, pahoinpitelyihin, murhiin, raiskauksiin, kidutukseen ja ihan vain yleiseen tuhoamiseen, kuten ihmisten kotien ja kauppojen polttamiseen. Puhtaaseen mielivaltaan.

Hyvänä esimerkkinä käy tilanne suuressa läntisessä Berbératin kaupungissa, jossa Wagner on kieltänyt kaikenlaisen metelöinnin kello 19 jälkeen. Wagner tuhosi sikäläisen kirkon musiikki-instrumentit ja hakkasi pastorin, kun tämä oli järjestänyt iltamessun. Samoin kävi illalla tapahtuneessa hautajaisseremoniassa, johon venäläissotilaat hyökkäsivät ja hakkasivat osallistujat. Alkuvuodesta 2022 Wagner-joukot yhdessä Keski-Afrikan armeijan kanssa lahtasivat mielivaltaisesti kymmeniä aseistamattomia siviilejä itäisissä Aïgbadon ja Yangan kylissä, YK:n mukaan osan teloitustyyliin. Tuho viimeisteltiin polttamalla liuta ihmisten koteja. Esimerkkejä Wagnerin terrorista on aivan liikaa. Corbeau News uutisoi marraskuussa 2022 YK:hon viitaten, että Wagner-joukkojen intervention seurauksena 1,4 miljoonaa keskiafrikkalaista on joutunut jättämään kotinsa ja että 63 prosenttia väestöstä tarvitsee humanitääristä apua. Samalla maan Venäjä-mielinen (ja Venäjän rahallisesti tukema) lehdistö kertoo Venäjän itse asiassa antavan keskiafrikkalaisille humanitääristä apua. Ja Venäjän mielestähän maassa on ainoastaan 1 135 ”aseistamatonta sotilaskouluttajaa”. Ei Wagner-joukkoja lainkaan. Lähteet: [9], [10], [11], [12], [13], [14] & [15]

Hauraasta Keski-Afrikan tasavallasta on muodostunut eräänlainen tutkimuslaboratorio Venäjälle, missä se selvittää, mitä tässä maanosassa pystyy toteuttamaan. Sittemmin maa on laajentanut vaikutusvaltaansa ympäri Afrikkaa; viimeksi Malissa ja Burkina Fasossa, jotka ovat niin ikään luisumassa Putinin taskuun. Keskiafrikkalaisia on värvätty sotimaan Venäjän joukoissa Ukrainaa vastaankin. Ja onhan Venäjällä ja monella Afrikan maalla toki myös paljon yhteistä; alhainen elinajanodote, kukoistava korruptio ja valtavia sisäisiä ongelmia. Moni valtaapitävä on myös saanut koulutuksensa Neuvostoliitossa. Anteeksi, Afrikka.

Faustin Archange Touadéra on Keski-Afrikan tasavallan kymmenes ja nykyinen presidentti. Hän on ollut vallassa vuodesta 2016 ja hänellä on kaksi vaimoa, Tina ja Brigitte, joista kumpikin väittää olevansa maan ensimmäinen nainen.

Illan pimentyessä juttelin pitkään erään nuoren miehen kanssa, joka oli ollut vankilassa jo 11 kuukautta. Hän oli ollut ammattisotilas ja ymmärsin, että joutunut kiven sisään niistä touhuista johtuen. Miehellä oli vahva mielipide venäläisistä Wagner-palkkasotilaista; tilanne Keski-Afrikan tasavallassa on mennyt vain pahempaan suuntaan heidän saavuttua maahan. Ihmiset ovat kauhuissaan ja joutuneet pakenemaan kotiseuduiltaan venäläisten takia. Ihmisiä tapetaan ja hakataan täysin mielivaltaisesti. Venäläiset toimivat kuulemma vailla minkäänlaista kuria ja järjestystä. Esimerkiksi kunnon johto puuttuu tyystin. Kertomukset vastaavat hyvin median kertomaa Venäjän puuhista maassa. Mies jatkoi, että Venäjän kansallista armeijaa vastaan hänellä ei ole mitään, mutta Wagner on kammottava. Hän oli ollut vankilassa jo Venäjän hyökättyä Ukrainaan, eikä ehkä ollut lainkaan tietoinen sodasta. Vankilasta oli kuulemma vaikea päästä pois, sillä rahaa ei ollut ja ilman lahjusta ei pääse vapauteen. Mies kysyi, miksi en vain tarjoa santarmeille rahaa vastineeksi vapautumisestani. Kerroin yrittäneeni.

En kuullut muiltakaan vangeilta mitään positiivista Wagner-sotilaista. Sen sijaan kaikki tuntuivat osaavan muutaman sanan venäjää; harasoo, davai, kak dila, rabota normalna. Joku kommentoi, että venäjä on vaikeaa ja kuulostaa rumalta. Ranskan kieli on parempi. Ranskan ohella Keski-Afrikan toinen virallinen kieli on sango, joka on eräänlainen lingua franca, kieli jota kaikki osaavat. Jos olisin joutunut jäämään vankilaan pitkäksi aikaa, olisin varmasti joutunut opettelemaan sangon. Opin, että Keski-Afrikassa tervehditään sanomalla ”barala”, joka tarkoittaa ”hei” tai ”hyvää päivää”. Tervehdykseen vastataan ”merci”, joka taas tarkoittaa kiitosta ranskaksi. ”Kiitos” taas on sangoksi ”singila”. ”Mitä kuuluu” on ”töngana nye?” Kirjoitettu sangon kieli on harvinaisuus, sillä se sisältää ö-kirjaimen. Keski-Afrikan tasavalta on sangoksi Ködörösêse tî Bêafrîka! Opin myös miten vankilassa kysytään kuulumisia ranskaksi; ”mitä kuuluu” on ranskaksi ”ça va” ja siihen tavallisesti vastataan ”ça va bien” eli ”hyvää kuuluu”. Vankilassa kuuluu vastata ”ça va pas” eli ”ei kuulu mitään”!

Kun aurinko oli painunut kokonaan mailleen, koitti ruokailuaika. Minullakin oli nälkä, vaikka ajattelin, että tarpeen tullen olen vaikka syömättä seuraavaan päivään asti. Kävi ilmi, että talon puolesta ei anneta ruokaa, vaan vangit ovat omaistensa vastuulla tai sitten he voivat ostaa ruokaa kaltereiden takana käyviltä kaupustelijoilta. Siksi minäkin olin saanut pitää lompakkoni. Siellä oli noin 13 000 frangia (n. 19,8 euroa). Omaiset tuovat ruokaa aamuseitsemän aikoihin tai iltapäivällä neljän aikoihin. Minun omaiseni eivät olleet tuoneet ateriaa, joten olin keskiafrikkalaisen vieraanvaraisuuden varassa. Pyytämättäni eräästä sellistä minulle ojennettiin palanen kananlihaa ja patonkia. Olisin saanut myös palasen maniokkileipää, joka on sangoksi muuten ”mbambere”. Olin tutustunut sellin miehiin ja ihmetellyt, miten he saattoivat olla niin hyvällä tuulella näissä ankeissa oloissa. Eräskin mies oli ollut kopissa viisi kuukautta. Ehkä eurooppalaisen tulo vankilaan oli mukavaa vaihtelua tylsään arkeen kaltereiden takana.

Vankilan mahtimies tuntui olevan isokokoinen nuori muslimimies nimeltä Ahmat, joka oli kotoisin Keski-Afrikan tasavallan pohjoisosasta läheltä Tšadin rajaa. Muut vangit piikittelivät Ahmatia nimellä ”prisonnier de guerre”, siis sotavanki. En tiedä oikeaa syytä vangitsemiselle, enkä kysynyt. Ahmat oli kuin kuka tahansa meistä vangeista, eikä tehnyt asemastaan minkäänlaista numeroa, vaikka hänen perheensä tuomilla ruoilla eli useampi vanki. Ja nyt myös minut kutsuttiin mukaan rinkiin. Ruoka maistui erinomaiselta. Ahmatilla oli myös termospullo täynnä makeaa teetä, sellaista mitä esimerkiksi Tšadissa juodaan. Sain lasillisen jälkiruoaksi.

Vähitellen alettiin käydä yöpuulle. Se on järkevää, sillä vankilassa ei ole sähköjä, eikä siis valojakaan. Vangit ryhtyivät peseytymään sadevesisaaveista ammentamallaan vedellä. Muilla oli pyyhkeet, minulla ei. Omani oli hotellissa, koska olin suunnitellut yöpyväni tämänkin yön hotellissa. Päätin, etten kävisi ”suihkussa”. Vessoja vankilassa on kaksi kappaletta ja ne ovat tietenkin mallia reikä lattiassa. Vessoista toisessa ei ollut ovea, mutta kukaan ei voinut tulla häiritsemään, sillä kyykkysillään olevan vangin kengänkärjet kyllä aina paljastivat, jos vessa oli varattu. Vankila oli siisti, sillä vangit lakaisivat paikat ennen nukkumaanmenoa ja lattiaa saatettiin pestä vedellä päivän aikana. Vedestä ei ole pulaa, sillä sitä tulee liki päivittäin taivaalta. Usein saavista kaatamalla.

Simplice tahtoi väkisin antaa minulle oman patjansa nukkumista varten. Se taisi olla paikan paras patja. Vastustin tietenkin, sillä olin ajatellut, että yhden yön nukun vaikka betonilattialla. Tai nurkassa istualtaan. Lopulta suostuin ottamaan patjan, kun Simplice ehti jo asettua makuulle viereeni. Olin suuresti kiitollinen. Rahaa hän ei suostunut ottamaan vastaan missään tapauksessa. Simplice nimesi minut nukkumaanmenon aikoihin Anicet Pedroksi, kuuluisan keskiafrikkalaisen muusikon mukaan, sillä nimi ”Anssi” oli liian hankala äännettävä. Anicet Pedrosta löytyy vain vähän tietoa netistä, eikä esimerkiksi lainkaan hänen itsensä tekemää musiikkia. Sen sijaan hänen mukaansa on nimetty lauluja, kuten Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan rumba-artisti Faya Tessin ”Anicet Pedro”. Samasta maasta tuleva maailmankuulu Koffi Olomide laulaa Anicet Pedrosta jo vuonna 1992 ilmestyneessä lingalankielisessä ”Galerie”-rumbakappaleessaan. Hänelle on eräässä vanhassa haastattelussa annettu lisänimet ”grand prêtre” eli ”ylipappi” ja ”Le meilleur sapeur de tous les temps” eli ”kaikkien aikojen paras sapeur”. Sapeurit ovat etenkin Brazzavillessä ja Kinshasassa eläviä slummien miehiä, jotka tahtovat pukeutua erityisen näyttävästi, jopa hätkähdyttävästi. Ainakin Anicet Pedro osaa pukeutua haastattelunkin perusteella hämmentävästi, eikä mies mikään köyhäkään enää liene!

Vangit jutustelivat jonkin aikaa, kunnes alkoi rukoilu. Joka ikinen vanki taisi rukoilla tahollaan iltarukouksen, useimmiten hiljaisella äänellä. Edessäni nukkunut kristitty mies rukoili ääneen puolisen tuntia yhtä soittoa. Ja sama aamulla herätessä! Muslimivankeja oli Ahmatin ohella kaksi muutakin ja he rukoilivat yhdessä kohti Mekkaa. Vankilassa oli vaikea käsittää, miksi muslimien ja kristittyjen välille syttyi verinen sisällissota. Täällä kaikki tulivat toimeen erinomaisen hyvin.

Ajattelin, etten varmaan nukkuisi silmäystäkään koko yönä. Minulle oli kerrottu, että pääsisin ison päällikön juttusille seuraavana päivänä, mutta Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitos oli osoittautunut rikollisjärjestöksi, enkä voinut olla varma, tapahtuisiko niin todella. Vangeista suurin osa oli ollut vankilassa kuukausikaupalla. Kuka kolme kuukautta, kuka viisi ja se yksi ammattisotilas jopa 11 kuukautta! Entä jos minullekin keksittäisiin syyte, ehkä repustani voisi löytyä ”huumeita” tai ”vallankaappaussuunnitelma” ja sitten viruisin täällä kuukausikaupalla. Banguin yö oli tähtikirkas, kun makasin vankilan lattialla. Olin vain puoliksi katoksen alla ja siksi näin taivaankin. Ylitsemme lensi lentokone ja päätin, että jos vapautuisin kiven sisästä, lähtisin heti ensimmäisellä sopivalla lennolla ulos maasta. Dzanga-Sanghan kansallispuiston gorillat saisivat pitää tunkkinsa. Minä veisin rahani johonkin muualle. Ja rahani, kaikki 13 000 frangia, olin pannut varalta kalsareihin yön ajaksi, vaikka olinkin tullut siihen lopputulokseen, että muut vangit ovat maailman mahtavinta sakkia ja voisin kutsua heistä jokaisen milloin tahansa kotiini. Santarmeista en uskaltaisi kutsua ainuttakaan.

Yöstä tuli pisin ikinä. Minulla ei ollut kelloa ja odotin vain sitä hetkeä, kun valon määrä alkaisi lisääntyä ja yö loppuisi. Osa vangeista kuorsasi ja lähistöllä pauhasi disko. Banguissa oli teoriassa öinen ulkonaliikkumiskielto, mutta jossain kuitenkin juhlittiin. Olihan perjantain ja lauantain välinen yö. Hyttyset kiusasivat läpi yön ja hiirikin kuljeksi vankien ruoka-astioiden välissä kolinaa pitäen. Saatoin torkahtaa hetkeksi, mutta lopulta sain nousta uuteen aamuun. Ehkä vapautuisin tänään. Olin yön aikana pohtinut, millä verukkeella yrittäisin vapautua, jos sitä ei muuten tapahtuisi. Olin keksinyt, että minullahan on ”sydänvika”, joka vaatii säännöllistä lääkitystä ja lääkkeeni olisivat hotellilla. Päätin esittää mahdollisimman huonovointisennäköistä santarmien nähden.

Santarmit tulivat muurin sisään puoli kuudelta ja päästivät selleissä viruneet vangit aamutoimilleen. Moni tuli suoraan luokseni ja tahtoi kätellä. Yksi nuorukainen oli selvästi arabi melko vaaleasta ihosta päätellen. Päättelin, että hänen oli pakko olla Sudanista, sillä esimerkiksi tšadilaiset ovat jo hyvin mustia ihonväriltään. Seurasi nimenhuuto, jonka pitänyt santarmi toivotti minut tervetulleeksi. Voi kiitos! Seitsemän aikoihin muurissa olevan kalteri-ikkunan luo kerääntyivät omaiset ruoka-annoksineen. Ahmat sai taas suuren määrän ruokaa ja sain kutsun jakamaan ateriaa. Se huuhdeltiin alas makealla arabiteellä.

Aamu ei ollut vielä pitkällä, mutta santarmiasemalla oli tapahtunut vuoronvaihto ja paikka kuhisi noita pirulaisia. Minut tultiin hakemaan ”kuulusteluun”. Se tapahtui viereisen rakennuksen pienessä huoneessa, joka olisi sisustuksensa ja varustuksensa puolesta voinut sijaita Euroopassakin. Euroopan unioni oli lahjoittanut tietokoneen ja muut tykötarpeet. Hyllyssä oli myös kertakäyttökäsineitä.

Kuulustelijani oli nuori nainen, joka suhtautui minuun asiallisesti, eikä lainkaan ylimielisesti, kuten eilen minut ”virallisesti” pidättänyt ja vankilaan passittanut mies, joka kävi vähän väliä ovella paasaamassa minulle. Pyytelin anteeksi ja kerroin, etten tiennyt ”turismiluvan” olemassaolosta. Pahoittelut eivät nyt auttaisi, tokaisi miessantarmi ovensuussa. Nainen hätisti miehen matkoihinsa. Naissantarmi kyseli henkilötietoni, osoitteeni, puhelinnumeroni, vanhempieni nimet sekä sen, oliko minulla lapsia. Passinnumeroa en voinut kertoa, koska passini oli santarmeilla jemmassa. Santarmi kirjasi tietoja tietokoneelle, mutta sitten menivät sähköt ja tietokoneesta tuli käyttökelvoton. Lähetin mielessäni taas terveisiä Euroopan unioniin, onpa todella järkevää lahjoittaa tietokoneita maahan, jossa sähkökatkot toistuvat lukuisia kertoja päivän mittaan. Jopa täällä pääkaupungissa. Euroopan unionin neuvonantajien majapaikoissa sähköä toki riittää ympäri vuorokauden generaattoreiden ansiosta. Kuulustelijanainen kuuluu siihen 26 prosenttiin Keski-Afrikan naisista, jotka osaavat kirjoittaa. Hän jatkoi sitten kynän ja paperin kanssa. Hän tenttasi, miksi olin maassa, milloin olin saapunut maahan ja missä yövyin. Sekä tietysti, missä minut pidätettiin. Ja niin edelleen. Kerroin kaiken totuudenmukaisesti ja samalla yritin näytellä vähän huonovointista. Pidätyksen ja vangitsemisen syyksi muodostui nyt ”séjour irrégulier”, laiton oleskelu! Viisumihan minulla toki oli ja se oli voimassa edelleen, mutta se ei kiinnostanut kuulustelijaa. Lopulta kysyin, että karkotetaanko minut maasta vai mitä nyt tapahtuu. Nainen kertoi, että vapautuisin tänään. Kiittelin kovasti ja sen jälkeen minut vietiin odottamaan takaisin muurien taakse. En pelannut yöllä kehittelemääni ”vikaa sydämessä” -korttiani aamun aikana.

En täysin uskonut vapautumiseeni, mutta olin vähän paremmalla tuulella. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla. Päivästä tuli pisin ikinä ja se tapettiin jutustelemalla. Joku vankitovereistani kertoi, että vähän aikaa sitten vankilassa oli ollut kiinalainen järjestötyöntekijä sekä ranskalaisia sotilaita. Päättelin myöhemmin, että kyseessä on täytynyt olla tapaus Banguin lentoasemalla helmikuussa 2022, jolloin presidentti Touadéran oli määrä palata matkaltaan Brysselistä, jossa hän oli osallistunut Euroopan unionin ja Afrikan unionin kokoukseen ja tavannut muun muassa Ranskan presidentin Emmanuel Macronin. Samaan aikaan ranskalaiset MINUSCA-rauhanturvaajat olivat tuoneet lentoasemalle ranskalaisen kenraalin Stéphane Marcheniorin, joka on korkea-arvoinen päällikkö rauhanturvaoperaatiossa. Kun Marchenior oli lähtenyt ja ennen kuin Touadéra laskeutui, päättivät valppaat ja fiksut Euroopan unionin miljoonilla euroilla tukemat Keski-Afrikan turvallisuusjoukot pidättää kenraalin saattaneet sotilaat epäiltynä presidentin salamurha-aikeista. Miehet lähtivät santarmikyydillä (kuten kuvasta näkyy) lusimaan kokonaiseksi kolmeksi yöksi. Mitään virallista syytä pidätykselle ei annettu. Sen sijaan kuvat miesten henkilökorteista pantiin kiertoon keskiafrikkalaisten sosiaaliseen mediaan ja Ranska pantiin syylliseksi presidentin salamurhayrityksestä.

Olin oppinut paljon Keski-Afrikan tasavallasta lusiessani kiven sisässä. Paikalliset asukkaat ovat melko toivottomassa tilanteessa, sillä virkavalta, armeija, poliitikot ja Wagner saa tehdä aivan mitä lystää ja kukaan ei joudu vastuuseen. Miehet kuittasivat kaiken toteamalla naurahtaen, että ”tämä on RCA!” RCA on lyhenne maan ranskankielisestä nimestä Republique centrafricaine. Keski-Afrikan tasavalta todellakin on täysin ainutlaatuinen maa, jossa olisi paljon potentiaalia vaikka mihin. Mineraalivarat ovat valtavat, väestöä on vähän Ukrainaa suuremmalla alueella saman verran kuin Suomessa ja väestökin vaikuttaa ahkeralta ja hyvältä kansalta. Mutta miten maasta saisi kaikki ulkomaalaiset sotilaat pois ja samalla nykyisen virkavallan koulutetuksi sellaiseksi, että heistä oikeasti olisi jotain hyötyäkin. Tai miten kaikki santarmit saisi lusimaan! Turvallisuustilanne ainakin kohentuisi.

Vankitovereitani kävi koko ajan kuulusteluissa, mutta kukaan ei päässyt vapaaksi. Minä yritin pysyä lähellä vankilan muuria, jos nimeäni huudettaisiin. Vankilaan tuli päivällä kaksi uutta asukasta, ensin nuori mies, joka luuli minua aluksi venäläiseksi, kun olimme taas haukkumassa porukalla venäläisiä vähän kauempana. Kerroin, etten ole venäläinen, enkä osaa venäjää. Pian muurien sisään tuotiin myös nuori tyttö, hädin tuskin täysi-ikäinen. Tyttö tihrusti itkua ja oli varmasti kova paikka joutua vankilaan, jossa oli pelkkiä miehiä. Tytölle tehtiin heti tilaa katoksesta ja olin varma, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Vankeja on kaikista ikäluokista ja kyllä tytöstä huolta pidettäisiin. Eri asia olisi joutua nuorena naisena Wagnerin leiriin.

Koitti lounasaika ja santarmit lähtivät porukalla syömään. Minä, Ahmat, Simplice ja Daniel vetäydyimme vankila-alueen perimmäiseen nurkkaan lounastamaan. Daniel oli vankilassa siksi, että oli alkuviikosta ajanut kolarin moottoripyörällään. Ahmat tahtoi minun puhelinnumeron ja näytti, että hänellä on pikkuinen Samsung mukana vankilassa, vaikka kännykät ovatkin kiellettyjä. Sellainen on tietenkin helppoa saada muurien tälle puolelle vaikkapa ruokalähetyksen mukana. Ahmat lupasi soittaa, kunhan vapautuisi. Vielä ei ole kuulunut. Ahmat myös tahtoi antaa yhden siskoistaan minulle vaimoksi!

Banguin ylle lankesi iltapäivällä massiivinen rankkasade, joka rummutti vankilamme katosta parin tunnin ajan. Sateen ajaksi santarmienkin työ loppuu, koska he eivät halua kastua käymällä hakemassa seuraavaa kuulusteltavaa. Vankilan pihamaalla oli hetkessä valtava järvi, mutta onneksi trooppinen vesisade on sentään lämmintä. Vesisateesta huolimatta kävin notkumassa muurin luona olevan kalteri-ikkunan luona, että santarmit näkisivät minut. Sitten kello tuli kolme ja santarmien isot päälliköt poistuivat. Suurin päällikkö naureskeli ohi kulkiessaan. Hänellä oli päässään sininen suikka.

Muut vangit olivat kertoneet, että seuraava mahdollinen vapautumispäivä olisi vasta tiistaina, sillä maanantai 6. kesäkuuta olisi toinen helluntaipäivä ja siten yleinen vapaapäivä tässä maassa. Kakkuni uhkaisi kasvaa neljän yön mittaiseksi ja sitä en tulisi nielemään. Pian santarmi nimeltä Socrate tuli vankien keskuuteen päästämään sellivangit tarpeilleen. Kerroin hänelle tönkköranskallani ”sydänongelmistani” ja, että tarvitsisin lääkkeitä hotelliltani. Yksi yö ilman lääkkeitä oli vielä ok, mutta seuraavana aamuna teillä olisi täällä mahdollisesti ruumis. Socrate tokaisi englanniksi ”are you sick?” ja asia jäi siihen. Tuli aika ottaa kovimmat keinot käyttöön. Viittoilin seuraavaksi vanhemman naissantarmin luokseni ja lupasin hänelle 50 euroa ja päällikölle 100 euroa, jos pääsisin vapaaksi.

Naissantarmin nimi oli Zydie ja hän osoitti santarmeista ainoana jonkinlaista inhimillisyyttä. Ystävällisesti hymyillen hän lupasi soittaa päällikölle ja niin hän todella teki. Minut oli luvattu päästää vapaaksi vankilasta, mutta olisin joutunut jäämään santarmien tilaan vähintään tiistaihin asti. Toisaalta ajattelin sen olevan askel kohti vapautta, mutta toisaalta mieluummin halusin viettää aikaa vankitoverieni kanssa, en santarmien. Päätin silti tulla pois vankilasta ja Zydie lupasi pyynnöstäni soittaa uudelleen päällikölle. Ja pyysin päästä hakemaan rinkkani pois hotellilta, sillä minun oli pitänyt kirjautua ulos jo tänään puoliltapäivin ja nyt iltapäivä oli jo pitkällä. En ollut maksanut seuraavasta yöstä ja mietin, mitä ihmettä matkatavaroilleni tapahtuisi. Hotellihuoneessani oli kuitenkin kaksi luottokorttia ja läppäri.

Socrate ja toinen miessantarmi lähtivät viemään minua hotellilleni. Sain matkustaa ilman käsirautoja ja matkakin oli vain viisi minuuttia. Santarmit selittivät asiani vastaanottovirkailijalle ja tulivat perässäni huoneeseeni. Santarmeista toinen kommentoi huoneen tainneen olla halpa. Niin se oli, kerroin. Vain 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Pakkasin tavaroitani kiireellä santarmien nuuskiessa nurkkia. Onneksi huoneen ovi oli koko ajan auki käytävään ja hotellin työntekijä sattui näkemään, mitä tapahtui. Ja ehkä vastaanottovirkailijakin oli jo pannut viestiä eteenpäin. Kerroin huolestuneelle naispuoliselle työntekijälle olevani turisti ja levittelin käsiäni. Santarmit ivasivat minua. Socratella oli kännykkänsä taustakuvana uniformu päällä otettu omakuva, mikä mielestäni jo kertoo jotain ihmisestä. Yleensä afrikkalaisilla on taustakuvana oma lapsi, vaimo, aviomies, tyttöystävä tai poikaystävä.

Pian huoneen ovelle ilmestyi hotellinjohtaja Levyksi esittäytynyt herrasmies, joka tiedusteli mitä ihmettä nyt tapahtui. Herra Levy kertoi haluavansa seurata meitä vankilaan ja varmistamaan, että minulla on kaikki hyvin. Maksoin hotellihuoneen ja lähdimme takaisin vankilaan. Herra Levy seurasi omalla autollaan. Perillä leiriydyin santarmiaseman nurkkaan, nappasin malarialääkkeen ja esittäydyin. Santarmit tekivät samoin, osa vähän pitkin hampain. Herra Levy oli sillä välin soittelemassa läpi laajaa kontaktiverkostoaan. Hänen isänsä muutti Keski-Afrikkaan 1970-luvun lopulla Israelista keisariksi itsensä vuonna 1976 kruunauttaneen Jean-Bédel Bokassan eli keisari Bokassa I:n neuvonantajaksi. Sittemmin hän perusti Hotel Levy’sin ja nykyään poika-Levy johtaa sitä. Ja puhuu erinomaista englantiakin. Keskiafrikkalais-israelilainen herra Levy kertoi, että lauantai-iltapäivä ei ole paras aika tavoitella ketään, mutta lopulta hän kertoi, että hänellä saattoi olla hyviä uutisia. Hän oli soittanut ”hyvin korkealle päällikölle” ja kysynyt tämän mielipidettä minun vangitsemiselle. Samalla Socrate oli kieltänyt minua ja Levyä juttelemasta. Häntä pisti vihaksi, kun juttelimme englanniksi, eikä hän ymmärtänyt. Painuin siis kaltereiden luokse vaihtamaan muutaman sanan vankitovereideni kanssa.

Kului minuutti ja santarmiaseman senhetkinen päällikkö, naissantarmi Zydie sai puhelun korkealta taholta. Minut oli määrätty vapautettavaksi ja niin tapahtui. Zydiekin taisi olla aidosti onnellinen, kun pääsin pois. Hänen hymynsä ei ollut lainkaan väkinäinen. Paiskasimme kättä ja annoin hänelle siinä yhteydessä luvatun 50 euron setelin. Olihan se lopulta hänen ansiotaan, että olin ensinnäkin päässyt käymään hotellilla hakemassa ”sydänlääkkeeni” ja samalla mukaan oli tarttunut hotellinjohtaja, kuin onnenkantamoisena. Päälliköltä sen sijaan jäi luvattu satanen saamatta, sillä hän olisi halunnut pitää minua asemalla tiistaihin asti, eikä hän ollut edes palannut asemalle. Reppuni, kamerani, passini ynnä muun omaisuuden saisin vasta tiistaina pyhien päätteeksi. Ne olisivat lukkojen takana ja avain oli vain päälliköllä. Herra Levy kertoi, että tulisimme tiistaina yhdessä noutamaan omaisuuteni. Kerroin asian myös vankitovereilleni ja kiitin heitä.

Herra Levy totesi matkalla hotellille, että nyt minun olisi vain pysyttävä hotellilla seuraavat kaksi päivää, sillä ilman passia ei kaupungille kannattaisi lähteä. Ei voisi tietää, mitä ansoja santarmit mahdollisesti virittelisivät pääni menoksi. Lupasin pysyä hotellilla, totta kai. Hotellillahan on ravintola, wifi toimii ja sänkykin on oikein mukava. Viipyisin hotellilla vaikka kuukauden, kunhan vain en joutuisi takaisin kaltereiden taakse. Herra Levy tahtoi kiittää avusta ”hyvin korkeaa päällikköä” ja pyysin välittämään myös minun kiitokseni hänelle. Puhelimen näytöltä näin, että minut oli määrännyt vapautettavaksi Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä! Hän mukaansa minun vangitsemiselle ei ollut perusteita. Herra Levyn mukaan santarmit olivat luultavasti epäilleet minun olleen palkkasotilas, eivätkä siksi olleet uskaltaneet ottaa vastaan lahjuksiani.

Oma huoneeni Hotel Levy’sissä. Hotelli on pitkälti 1970-luvun asussaan.

Kiittelin herra Levyä tuhannesti. Joku henkilökunnasta lähti hoitamaan minulle uutta simkorttia, sillä myös puhelimeni oli jäänyt santarmiasemalle. Onneksi mukanani oli vanha nokialainen tällaisia tilanteita varten. Soitin kotiin ja kerroin olevani vapaa. Samoin soitin Suomen ulkoministeriön päivystysnumeroon ja käskin vetää nimeni yli. Olin vapaa. Päivystäjä oli sama kuin edellisenä päivänä ja totesi, että ei tule suosittelemaan Keski-Afrikan tasavaltaan matkustamista kenellekään.

Olin ollut vankilassa noin 26 tuntia. Kyseessä oli ehdottomasti elämäni pisin vuorokausi. Kun olin soittanut Suomeen, menin suihkuun. Koskaan aiemmin en ole ollut yhtä likainen kuin tuon vankilavuorokauden jälkeen; viemäriin valunut vesi oli totaalisen ruskeaa! Kun menin nukkumaan hotellihuoneen täydelliseen sänkyyn moskiittoverkon alle ilmastoinnin puhaltaessa yläpuolellani, en voinut olla ajattelematta vankitovereitani santarmien kynsissä. He olisivat vankilassa ties miten pitkään, sillä heillä ei ole mahdollisuutta lahjoa itseään ulos. Kukaan ei soita valtakunnansyyttäjälle heidän asiastaan. Herra Levykin muuten kertoi, että hänkin on ollut vankilassa. Kuka tahansa voi joutua täällä kiven sisään. ”Koska tämä on RCA!”

12 kommenttia
14.12.2022 by Anssi

Older Posts