Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kazakstan

Aisha Bibi, Tekturmas ja pari muuta mausoleumia Tarazissa

25.8.2017

Eteläisen Kazakstanin suurimpiin kaupunkeihin lukeutuva vehreä Taraz oli jo edellispäivänä vaikuttanut erittäin mielenkiintoiselta. Nähtävää riittäisi helposti koko päiväksikin. Ensin oli vain saatava rahaa, jota sitten voisi kylvää ympäri kaupunkia. Päivästä tulisi lämmin, se oli selvää, kun kävelimme vahvan neuvostohenkiseltä Taraz-hotelliltamme kohti kaupungin keskustaa. Vaikka oikeastaanhan Hotel Tarazkin sijaitsee keskustassa. Puistoalueen reunustama Suleymanov-bulevardi on eräs kaupungin pääkaduista, jonka varrella sijaitsee useita ravintoloita, hallintorakennuksia sekä pari pankkia. Eurot vaihtuivat ATF-pankissa nopeasti ja seuraavaksi hyppäsimme pääkatu Tole Bille, joka on kaksikaistainen kumpaankin suuntaan, eikä suojateitä ole liiaksi asti.

Tole Bin ja Abay-kadun risteyksessä on hulppeiden vaaleanpunaisten hallintorakennusten reunustama leveä Tarazin keskusaukio, Dostyk alangy. Ja aukion laidalla on Tarazin alueen historiaa laajalti esittelevä museo, johon pääsylippu kustansi 250 tengeä (noin 0,6 euroa). Kuvaus oli toki kielletty. Museo on kokonaan kunnostettu vuonna 2002 juhlittua kaupungin 2000-vuotisjuhlaa varten. Tietenkin museo oli laadukkaampi kuin vaikkapa Atyraussa näkemämme ja kokemamme museo. Tarazin museossa on esillä balbal-nimellä tunnettuja kivitoteemeja, joita on tällä seudulla muinaisten turkkilaisten paimentolaisheimojen jälkeensäjättäminä. Kuulemma ovat 500-800-luvuilta jKr. ja esittävät senaikaisten sotureiden kasvoja. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet pääsevämme näkemään toteemeja vielä luonnossakin myöhemmin samana päivänä.

Suuri kazakkikansan yhdistäjä Baydibek Batyr on saanut ratsastajapatsaan Tarazin keskusaukiolle kaupungin 2000-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2002.

Paikallinen hautamuistomerkki balbal Tekturmasin mausoleumin ääressä Tarazin laitamilla.

Dauitbekin mausoleumi sijaitsee viihtyisässä puistossa Tarazin ydinkeskustassa.

Museovierailun jälkeen kävelimme muutaman sata metriä Tole Bi -katua itäänpäin. Siellä on ehkäpä kaupunkialueen merkittävin nähtävyys: kahden mausoleumin ja yhden moskeijan muodostama kokonaisuus. Paikka on muslimeille pyhä ja naisten on peitettävä hiuksensa alueella vieraillessaan. Huiveja saa alueen porteilta, eikä pääsymaksua ole lainkaan. Ei edes, vaikka tulisi ”kaukaa ulkomailta”. Moskeija, ja ilmeisesti myös mausoleumit, ovat rekonstruktioita. Moskeija oli alun perin 800-1100-luvuilta jKr. Moskeijan jälkeen seuraavana vuorossa on pikkuinen Dauitbekin mausoleumi, alun perin 1200-luvulta. Viimeisenä on Karakhanin mausoleumi, alun perin 1100-luvulta. Kummassakin mausoleumissa on valkoisella liinalla peitelty sarkofagi, mutta se, että onko arkussa joku, jäi epäselväksi. Samoin se, että ovatko mausoleumit oikeastaan uudelleenrakennettuja. Ainakin ne on kunnostettu viimeisen päälle.

Lounasrullakebabin jälkeen päätimme etsiä taksin ja yrittää päästä katsomaan kaksi muuta mausoleumia läheiseen Aisha Bibin kylään. Taksin löytäminen Kazakstanissa vain on, kuten todettua, hankalaa. Kimppatakseja kyllä on saatavilla, sen kuin vain seisoo kadun varressa. Oman taksin saaminen on monesti liki mahdotonta, varsinkin jos on eurooppalainen turisti, joka ei osaa erottaa takseja katukuvasta. Mitään merkintöjä kun niissä ei yleensä ole. Lopulta löysimme parkissa Tole Bi -kadun varressa olleen taksikuskin. Mies kuului sinisine silmineen alueen venäläisvähemmistöön. Kuljettaja taisi olla tauolla, mutta ilomielin suostui lähtemään hieman pidemmälle keikalle 15 kilometrin päähän naapurikylään. Mies innostui turisteista ja kertoili matkan varrelle osuvista paikoista. Kaupungissa on nähtävästi myös merkittävä lentoasema.

Aisha Bibin mausoleumi vetää vierailijoita. Koko revohka pakkautui sisään pieneen mausoleumiin.

Vasemmalla Aisha Bibin mausoleumi. Pienempi rakennus oikealla on Babazhi Katunin mausoleumi.

Aisha Bibi on kylä, tai oikeastaan ehkä pikkukaupunki, jonka merkittävimmät nähtävyydet ovat 1000- tai 1100-luvulla jKr. rakennetut hautamausoleumit. Mausoleumien takana on paikallinen rakkaustarina, jossa paikallisen uskonoppineen Khakim-Atan nuori tytär Aisha oli rakastunut Tarazin emiiri Karakhaniin. Khakim-Ata ei hyväksynyt parin rakkautta, eikä sallinut heidän avioitua. Kuitenkin Aisha yhdessä seuralaisensa Babazhi Katunin kanssa lähti salaa Taraziin avioituakseen Karakhanin kanssa. Matkalla naiset päättivät kylpeä joella, mutta yhden tarinan mukaan käärme puri Aishaa tämän noustessa joesta pukeutuakseen. Babazhi Katun kiirehti kertomaan tapahtuneesta emiiri Karakhanille, joka saapui paikalle hieman ennen kuin Aisha kuoli myrkkyyn. Toisen tarinan mukaan Karakhan myöhästyi. Joka tapauksessa Karakhan rakennutti tapahtumapaikalle kaksi mausoleumia, jotka ovat seisseet sijoillaan alusta asti. Nyt Aisha Bibin ja Babazhi Katunin mausoleumit tuntuvat olevan suosittuja nähtävyyksiä, sillä samaan aikaan paikalla oli myös linja-autolastillinen kazakkeja. Jotenkin heidän kaikkien onnistui ahtautua pikkuruiseen Aisha Bibin mausoleumiin. Yhtä aikaa toki. Ostimme matkamuistoksi Taraz-magneetin, sillä itse Tarazissa sellaisia emme olleet nähneet.

Talas virtaa vuolaana Tarazin itäpuolella. Kuva otettu Tekturmasin mausoleumilta.

Tekturmasin mausoleumi on rakennettu uudelleen vuonna 2002.

Taraz loppuu Talasjoelle ja alkaa karu aro.

Alun perin olimme sopineet taksikuskin kanssa vierailevamme ainoastaan Aisha Bibissä. Kuski oma-aloitteisesti ehdotti josko haluaisimme nähdä myös Tarazin itälaidalla sijaitsevan Tekturmasin mausoleumin (Мавзолей Тектурмас). Toki halusimme, koska emmehän olleet nähneet tälle päivälle kuin vasta neljä mausoleumia. Emme olleet kuulleetkaan tällaisesta mausoleumista, eikä siitä liiemmin löydy tietoa netistäkään. Tarazin itäpuolitse virtaavan Talasjoen törmälle rakennettu Tekturmas on sulttaani Makhmudkhanin kunniaksi 1300- tai 1400-luvulla rakennettu. Sulttaani oli legendan mukaan tuon ajan merkittäviä sotapäälliköitä. Mausoleumi tuhottiin 1930-luvun ateismipäissään. Uudelleen se pantiin kasaan vuonna 2002. Mausoleumin ympärillä on balbal-kivitoteemeja, jotka kertovat alueen olevan myös muinainen hautausmaa. Alueelle on haudattu muslimien ohella myös kristittyjä ja zarathustralaisia. Näin kertoo paikalla oleva opastekyltti huonolla englannilla.

Taksikuskimme ajoi meidät lopuksi takaisin hotellillemme, missä annoin miehelle 5000 tengen setelin (noin 12,5 euroa). Mies oli kovasti tyytyväinen saatuaan sovittua enemmän, sillä kazakstanilaiset eivät selvästi tippaa. Kiertoajelumme kesti yli kaksi tuntia.

Ensimmäinen päivä Tarazissa

24.8.2017

Kazakstanin kiertoa ei voi suorittaa vierailematta entisessä pääkaupungissa Almatyssa (ent. Alma-Ata), mutta koska etäisyydet maailman yhdeksänneksi suurimmassa valtiossa ovat hirmuiset, on välillä pysähdyttävä yöksi tai pariksi. Türkistanin ja Almatyn välillä on parikin suurempaa kaupunkia, kuten vanha kauppakaupunki Šymkent. Se ei nyt kuitenkaan kiinnostanut, sillä taisipa paikkakunta jopa olla Kazakstanin kolmanneksi suurin kaupunki. Valikoimme pysähdyspaikaksi reilun 300 000 asukkaan Tarazin, mikä aiemmin on tunnettu nimellä Džambul. Sillä nimellä edellisiltana tapaamamme uzbekkimieskin kaupunkia edelleen kutsui. Mies heitti meidät Türkistanin marshrutka-asemalle, missä saimme paikat lähes heti lähteneestä autosta, pikkubussista. Kazakstanissakin kaupunkien välillä liikennöivät marshrutkat eli reittitaksit lähtevät, kun auto on saatu täyteen. Linja-autot ja junat lähtenevät täällä ihan aikataulujen mukaan.

Türkistanista on kahden tunnin matka Šymkentiin. Tie on hyvää moottoritietä liki koko matkan. Emme pysähtyneet matkalla.

Šymkentin marshrutka-asema onkin jo astetta suurempi, minkä lisäksi autojen tuulilaseissa olevat suuntaa kertovat plakaatit ovat ainoastaan kyrillisillä kirjaimilla. Taraz on kyrillisesti Тараз. Oikea marshrutka löytyi ja pian istuimme tällaisen auton takapenkillä. Auto oli suuri farmariauto, missä oli etupenkin lisäksi kaksi penkkirivistöä, joilla kullakin istui kolme matkustajaa. Kaikkiaan matkustajia oli siis seitsemän. Kazakstanissa kenenkään ei tarvitse matkustaa katolla. Tunnelmaa oli tästä huolimatta, kun kuljettaja huudatti täysillä kazakstanilaista ja venäläistä musiikkia. Jostain oudosta syystä joukossa oli muutamia italiankielisiäkin kappaleita.

Marshrutkamme Šymkentin ja Tarazin puolivälissä.

Tie Šymkentin ja Tarazin välillä on erinomaisessa kunnossa. Liikennettä on kovin vähän.

Myös tie Šymkentin ja Tarazin välillä on lähes kokonaan kaksikaistaista moottoritietä, jolla voi paahtaa niin lujaa kuin uskaltaa. Poliiseja ei näkynyt missään. Puolivälissä matkaa pysähdyimme levikkeelle, missä kukin saattoi keventää rakkoaan, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Törkyisiähän nämä tienvarren vessat ovat, sillä tuskin kukaan niistä huolehtii.

Noin 180 kilometrin matka Taraziin oli ohi kolmessa tunnissa. Tai oikeastaan vain matka Tarazin keskustan tuntumaan. Seurasin nimittäin Google Mapsista matkan edistymistä ja halusin selvittää, missä päin kaupunkia marshrutka-asema olisi. Selvisi, että meidän (ja kaikkien muiden matkustajien) tuli vaihtaa autoa, joka veisi perille. Tästä matkasta ei toki joutuisi mitään pulittamaan. Tässä tilanteessa päätimme napata taksin, jollainen näytti odottelevan tienvarressa.

Hotel Taraz.

Hotel Tarazin kerrosten seinillä on hienoa taidetta.

Tässä lisää.

Olimme varanneet huoneen Villa Hotelista osoitteesta 200 Žambyl Avenue. Kuskimme, vanha herrasmies, toki tiesi paikkaan suunnistaa. Hotellista hän ei ollut milloinkaan kuullut. Osoitteessa ei ollut hotellia, eivätkä paikalla olleen rakennustarvikeliikkeen työntekijätkään olleet kuulleet hotellista. Ajelimme edestakaisin Žambyl Avenueta tuloksetta: toiset taksikuskitkaan eivät hotellia tunteneet, eikä edes suuren Hotel Tarazin henkilökunta. Lisäksi kazakstanilaisen sim-korttimme puheaika oli juuri parahiksi ehditty kuluttaa. Päättelimme, ettei hotellia ehkä olisi olemassakaan. Booking.comin osoitetiedot ja kartat ovat valitettavan usein täysin virheellisiä. Annoimme kuskin viedä meidät Hotel Taraziin, valtavaan hotellikompleksiin, jota epäilimme hintavaksi. Tuloksettomasta ja pitkähköstä etsinnästä johtuen halusin tipata taksikuskiamme 500 tengellä (noin 1,25 euroa), mitä hän olisi millään tahtonut ottaa vastaan. Hinnaksi hotellille olimme alun perin sopineet hurjat tuhat tengeä (noin 2,5 euroa).

Hotel Taraz (venäjäksi Гостиница Тараз eli Gostinitsa Taraz) paljastui kaikkea muuta kuin hintavaksi jo valtaisassa sisääntuloaulassa. Hotelli on joskus voinut ollakin kallis, mutta nykytilassa paikka on kovin laiminlyöty ja hotellissa näytti majoittuvan vain kazakkeja. Vastaanottotiskillä saimme hyvän vastaanoton, vaikkei siellä englantia tietenkään osattu sanaakaan. Suomi kyllä oli tuttu maa. Huoneen kerrottiin maksavan 4 000 tengeä (noin 10 euroa) yöltä ja sen saimme vieläpä itse valita kolmesta vaihtoehdosta. Otimme huoneen numero 313, missä esimerkiksi vessan vesisäiliön kantta ei ollut olemassakaan, lavuaarista puuttui hana, eikä televisio toiminut. Ilman niitäkin selviää. Huone on suuri ja parasta on valtava terassi, jolle olisin hotellinjohtajana voinut hankkia tuolin ja pöydän. Tai edes tuolin.

Näkymä Žambyl Avenuelle Hotel Tarazin huoneen numero 313 parvekkeelta.

Hotellihuoneen kylpyhuone.

Hotellin ”buffetti”.

Hotel Taraz tarjoaa myös wifin, joka tosin on saatavilla vain ala-aulassa ja sielläkin käytännössä vain vastaanottotiskin välittömässä läheisyydessä ja viereisessä ”ravintolassa”. Henkilökunta vinkkasikin meidät sisään viereiseen huoneeseen, jonka ovessa luki Буфет eli buffetti. Tässä buffetissa tilaaminen hoituu siten, että täti nostelee kahdesta kolmeen erilaista annosta jääkaapista. Herkullisimman näköisen voi sitten käskeä laittaa mikroon ja kohta edessä on jokin kazakstanilaisen keittiön luomuksista. Tilasin pilahvin, jolla hintaa oli 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Annos oli hyvänmakuinen, mutta vietti turhan lyhyen ajan mikrossa. Televisiosta tuli samaan aikaan intialaista saippuaoopperaa. Buffetin tätiä kiinnosti mahdoimmeko katsoa intialaisia sarjoja Suomessakin.

Syömällä buffetissa vältyimme ravintolan etsinnältä. Nyt siis kohti Tarazin ihmeitä, jos sellaisia nyt edes olisi! Hotel Taraz sijaitsee Žambyl Avenuen ja Lenininkadun kulmauksessa ja ehkä nimen perusteella lähdimme tarpomaan kohti keskustaa juuri Lenininkatua pitkin. Taraz vaikutti jälleen tyystin erilaiselta kaupungilta kuin aavikon ympäröimä kuuma ja rutikuiva Aktau, puuton ja kosteankuuma öljykaupunki Atyrau tai pohjoisen rauhallinen maalaiskaupunki Kandyagash virkistävän raikkaine ilmoineen. Taraz on vehreä kaupunki, missä puut ja muu kasvillisuus kukoistaa. Ehkäpä läheisiltä vuorilta saadaan vettä pitämään ne elossa tässä kuumuudessa.

Tarazin huvipuisto.

Katunäkymä Tarazista.

Keskustassa on huvipuisto (Қиял-әлем Тараз), jollainen on tosin tuntuu olevan kaikissa  kazakkikaupungeissa. Laitteisiin pääseminen jäi edelleen mietityttämään, sillä lipunmyynneistä emme löytäneet ketään. Aina silloin tällöin laitteet kuitenkin olivat toiminnassa. Jo Aktaussa olimme yrittäneet tuloksetta ostaa lippuja maailmanpyörään.

Vähän kauempana sijaitsee uusi ”kulttuurikeskus” hienoine puistoineen. Paikka on ilmeisen uusi, eikä sitä mainita Lonely Planetissakaan. Eikä Google Mapskaan paikkaa tunne. Kulttuurikeskuksen pihamaalla seisoo näkötorni, jonne pääsee pientä pääsymaksua vastaan. Ylhäällä on hienojen maisemien lisäksi maan isän, ikuisen presidentin ja rakkaan johtajan Nursultan Nazarbajevin kädenjälki. Maan isällä on iso kämmen, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Tarazin ”kulttuurikeskus”. Vasemmalla uusi näkötorni.

Näkymä Tarazin kaupunkiin.

Tarazin takana kohoaa vuoristo.

Itse kulttuurikeskus (tai mikä ikinä onkaan) oli jo suljettu ja nyt paikalle alkoi kerääntyä hääkansaa. Kazakstanissa hääseurueita näkee missä liikkuukaan. Seurueet liikkuvat kuitenkin valkoisilla limusiineilla, niin täälläkin. Venäjän rekisterissä näytti auto olevan. Kulttuurikeskuksen edessä on patsas herra Žambyl Žabajeville (Жамбыл Жабаев ескерткіші), suurelle kazakkirunoilijalle, jonka mukaan Tarazin kaupunkikin vuosina 1938–1997 tunnettiin nimellä Džambul.

Kazakstanin kartta Tarazin kulttuurikeskuksen puistossa.

Paikallisen hääseurueen kulkuneuvo.

Ilta alkoi hämärtää, eivätkä pankit olleet enää avoinna. Olisin tahtonut vaihtaa euroja tengeiksi, mutta ehtisihän sen seuraavanakin päivänä.

Tuulinen Türkistan on Keski-Aasian Mekka

23.8.2017

Pitkän junamatkan päätteeksi saavuimme viimein Türkistaniin. Itse asiassa juna oli etuajassa viitisentoista minuuttia! Olimme likaisia, sillä emme olleet voineet peseytyä kahteen päivään. Edellinen suihku oli Kaspianmeren rannalla Aktaussa. Otimme taksin Turkestan-hotellille, joka näyttää ulkoapäin kalliilta. Sama vaikutelma tulee vastaan myös aulassa, mutta hinta oli silti edullinen: vain 6 000 tengeä (noin 15 euroa) yöltä. Teoriassa hotelli hyväksyy myös luottokortit, mutta käytännössä summa oli pulitettava käteisellä. Saimme kuudellatonnilla huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi, televisio, jääkaappi ja oma kylpyhuone. Ja kokolattiamatto. Mutta ei torakoita.

Puhdistautumisen jälkeen olimme nopeasti takaisin ulkona. Türkistanissa vaikutti tuulevan, eikä ihan vähää! Tietenkin kaupunki sijaitsee eteläisessä Kazakstanissa keskellä valtaisia aroja, joilla ei kasva kuin kameleita ja heinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötilat pysyivät ehkä tuulen vuoksi maltillisissa numeroissa.

Ahmed Jasawin mausoleumi takaapäin.

Mausoleumi on kauniisti koristeltu.

Kaunis yksityiskohta Ahmed Jasawin mausoleumin seinässä.

Türkistaniin tullaan katsomaan vuosina 1389–1405 rakennettua Ahmed Jasawin mausoleumia, joka kohoaa keskellä kaupunkia noin kymmenen minuutin rauhallisen kävelymatkan päässä Turkestan-hotellistamme. Mausoleumi on 1100-luvulla eläneen uskonnollisen vaikuttajan ja saarnamiehen hauta. Tietenkään muslimipyhimys ei elänyt mausoleumin rakentamisajankohtaan saakka, vaan silloin Timur Lenk päätti pystyttää paikalle suureellisen rakennuksen. Houkuttelihan paikka muslimipyhiinvaeltajia laajalti. Vaikka mausoleumi onkin ilmeisesti keskeneräinen, koska Timur Lenk ehti kuolla ennen pytingin valmistumista, houkuttelee se tuhansittain pyhiinvaeltajia kaupunkiin edelleen erityisesti Keski-Aasian alueelta. Türkistania onkin kuvailtu Keski-Aasian Mekaksi tai vähintään Kazakstanin pyhimmäksi paikaksi.

Mausoleumin hinnasto.

Me emme olleet pyhiinvaeltajia, vaan muuten vain kiinnostuneita mausoleumista. Lähestyimme rakennusta takaapäin ja sieltä se upeammalta näyttääkin, kuin edestä. Hienot kaakelit seinissä ja kupoleissa! Mausoleumiin pääsee toki sisäänkin ja sisään pääsevät myös vääräuskoiset. Mutta pääsylippu pitää ostaa, onhan rakennus Unescon maailmanperintöluettelossa! Kehitysmaissa pääsymaksu monesti riippuu kansalaisuudesta, niin täälläkin: Kazakstanin kansalainen maksaa sisäänpääsystä 200 tengeä (noin 0,50 euroa), naapurimaiden kansalaiset 300 tengeä (noin 0,75 euroa) ja citizens of the far abroad eli me, maksoimme 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Tietenkään lipunmyyjätär ei kysynyt kansalaisuutta, mutta ehkä aisti heikosta venäjästämme meidän olevan kaukaa ulkomailta.

Ahmed Jasawin mausoleumi edestäpäin.

Mausoleumi, kuten koko Türkistan sijaitsee keskellä puutonta aroa.

Mausoleumin sisällä ei saa kuvata, mutta tätä kuvasivat kaikki. Minä mukaan lukien.

Mausoleumin ovella lippu sitten tarkistettiin ja myös reppu oli laitettava vierailun ajaksi lukittavaan lokeroon. Lukko oli rikki, kuten se oli kaikissa lokeroissa. Lipuntarkastaja kertoi paikan olevan turvallinen, olihan yläpuolella valvontakamerakin. Sisällä naisten on peitettävä päänsä, minkä lisäksi kuvaaminen on kielletty. Tietenkään paikallisten kuvaamiseen ei puututtu, joten minäkin otin kännykällä parit kuvat, johon tietenkin puututtiin. Ja olihan sisällä myös suuri televisioryhmä, mutta heillä ehkä oli lupa kuvata. Sisällä mausoleumi tosiaankin näytti keskeneräiseltä, eikä siellä ole oikein mitään hienoa tarjottavaa matkailijalle, joka ei ole muslimi.

Mausoleumia kiertää osittain muuri, jolle saa kiivetä ihan maksuttakin. Kukaan muu ei ollut vaivautunut muurille. Muurilta avautuu näkymä Türkistanin keskustaan. Muurin lisäksi mausoleumin tuntumassa on ruusutarha ja muutamia matkamuistomyymälöitä! Kazakstan ei ole tunnettu matkailumaa, mutta Türkistanissa matkailijoita käy. Etupäässä matkamuistot olivat uskonnollista krääsää. Postikortteja ei myyty, joten en ostanut mitään.

Ruusutarha.

Kameli aterioimassa.

Perjantaimoskeija.

Lähistöllä kohoaa myös perjantaimoskeija, joka on rakennettu 1800-luvulla. Sinne emme enää menneet, sillä muslimit eivät usein suvaitse vääräuskoisia pyhissä paikoissaan. No, ehkä Kazakstan voisi vapaamielisyydessään olla poikkeus. Sen sijaan perjantaimoskeijan ja mausoleumin välisellä alueella laidunsi muutamia kameleita, jotka voittavat jokaisen moskeijan. Ne maiskuttivat rauhallisina heinää ja vahtasivat puoliuteliaina meitä. Lähellä on myös Türkistanin historiaa esittelevä hyvä museo, johon pääsi sisään samalla pääsymaksulla kuin Ahmed Jasawin mausoleumiinkin. Tässäkin museossa oli luonnollisesti oma osastonsa presidentti Nazarbajeville.

Itse kaupungin keskusta on varsin tyypillinen kazakstanilaisen kaupungin keskusta eli tarjolla ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Parin kilometrin päässä mausoleumilta kohti rautatieasemaa sijaitsee jotain sykähdyttävää: basaari, jonka sokkeloissa voi eksyä hyvin helposti. Saatavilla on ainakin kaikkea Kiinasta ja kaikkea tuoretta. En viitsinyt kaivaa väkijoukossa kameraa esiin, mutta kyseessä on ehdottomasti käymisenarvoinen paikka.

Näkymiä Türkistanin keskustaan Ahmed Jasawin mausoleumin muurilta. Etualalla Türkistanin historiaa esittelevä museo.

Katunäkymä Türkistanissa.

Portti Türkistanin basaariin.

Illalla tutkimme hotellin erinomaisesti toimivalla wifillä matkan jatkoa. Kaupungin linja-autoasemalta emme olleet saaneet oikein mitään irti; mitään aikatauluja emme löytäneet. Kuitenkin löysimme Aralskiin lähdössä olleen bussin. Löysimme netistä junan, johon päätimme lähteä ostamaan lippuja rautatieasemalta. Samalla ilta alkoi hämärtyä.

Taksin löytäminen Türkistanissakin on vaikeaa, mutta vanhempi herrasmies huitoi meidät luokseen kadun toiselle puolelle. Hän oli uzbekki ja lähdössä viemään keitettyjä maisseja vaimolleen mausoleumin lähistölle. Vaimo on maissikauppias. Kävimme viemässä maissit ja tapasimme samalla puolet miehen perheestä. Sitten ajoimme rautatieasemalle. Mies kertoi työskennelleensä asemalla ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa. Hänen johdollaan etuilimme lipunmyyntijonossa. Etelänmaillahan se on toki normaalia. Pyysimme lippuja Taraziin, näytimme passeja ja lopulta meillä oli liput aivan väärään junaan. Liput kahdelle maksoivat noin 14 euroa, enkä pitänyt menetystä suurena. Uzbekkiystävämme kuitenkin kertoi, että lipuista oli mahdollista saada suurin osa takaisin. Menimme passien kanssa asemalla olevaan pieneen kioskiin, jossa oli skanneri. Skannasimme parilla hilulla passit ja etuilimme takaisin luukulle. Pian kourassani oli noin kymmenen euron edestä rahaa kourassa! Kylläpä Kazakstanin rautatiet toimivatkin loistavasti! Päätimme yrittää Taraziin marshrutkakyydillä Šymkentin kautta, sillä muut junat olivat täynnä.

Matka takaisin hotellille kulki parin mutkan kautta, sillä kuskimme tahtoi ostaa uzbekkityylistä leipää ja sitä saimme lopulta mekin. Sovimme myös, että mies tulee aamulla yhdeksältä tuomaan meidät marshrutka-asemalle, aivan siihen basaarin kulmille.

Trans-Aralin rautatiellä halki Kazakstanin loppumattomien arojen

22.-23.8.2017

Venäjän keisarikunnan ollessa vielä voimissaan, aivan 1900-luvun alussa valmistunut Trans-Aralin rautatie yhdistää nykyisen Venäjän alueella sijaitsevan Orenburgin ja nykyisen Uzbekistanin pääkaupungin Taškentin. Väliin jää pääasiassa Kazakstan ja sen silmänkantamattomiin jatkuvat tasaiset ja kuivat arot. Siis nähtävyys vailla vertaa, ajattelin. Lentämällä aron yli, esimerkiksi Aktausta tai Atyrausta vaikkapa Almatyyn, olisi säästänyt kolmisen päivää. Mutta matkailijalla ei saa olla liian kiire, minkä lisäksi lentäessä ei pääse näkemään sitä osaa Kazakstanista, jota suuri osa maasta itse asiassa taitaa olla.

Näkymiä junan yläpediltä pian Kandyagashista lähdön jälkeen.

Maisemassa ei paljon vihreää näy.

Näkymät muuttuvat entistä kuivemmiksi mitä etelämmäksi matka etenee.

Junamatkalle ei toki niin vain lähdetä. Ei ainakaan kesäaikaan. Liput on ehdottomasti varattava hyvissä ajoin, mieluiten viikkoja etukäteen. Kuten todettua, se onnistuu netissä suoraan Kazakstanin rautateiden sivuilta. Se onnistuu jopa Uzbekistanin rautateiden operoimaan junaan, kuten tapauksessamme. Juna, ”Uzbekistan” nimeltään, olikin tulossa Moskovasta saakka ja matkalla Taškentiin. ”Uzbekistan” oli lähtenyt Moskovasta jo sunnuntaina 20. elokuuta kello 22.40 paikallista aikaa, kolkutellut Venäjän rautateillä reilun vuorokauden verran ja sitten siirtynyt aamukahdeksan tienoissa (22. elokuuta) Kazakstanin puolelle. Me hyppäsimme kyytiin Kandyagashissa miltei aikataulussaan eli kello 11.40 paikallista aikaa.

Platzkart-vaunu ”Uzbekistan”-junassa. Kuva otettu käytävän suuntaiselta yläpediltä.

Internetistä ostettu ja tulostettu e-lippu tuli vaihtaa Kandyagashin rautatieaseman lipunmyynnissä tähän, joka sitten luovutettiin junassa konduktöörille. Konduktööri piti lippua hallussaan koko matkan ajan ja määränpäässä sen olisi saanut halutessaan takaisin.

Meillä oli makuupaikat platzkart-vaunussa, eli kolmannessa luokassa. Muita paikkoja junaan ei ollut enää tarjolla, kun lippuja varasimme. Platzkart tarkoittaa avointa vaunua eli siellä ei ole mitään hyttejä. Koko vaunu on kuin yhtä suurta hyttiä! Käytävän toisella puolella on käytävän suuntaisesti ylä- ja alapeti, käytävän toisella puolella on sitten neljä petiä (ylä- ja alapeti ×2), mutta ne eivät ole käytävän suuntaisesti. Käytävä on ahdas, eikä siitä rinkan kanssa oikein helposti mentykään. Varsinkaan, kun juna on täynnä sosiaalisia uzbekkeja, jotka palaveeraavat keskenään milloin missäkin.

Löysimme paikkamme: toinen oli jopa tyhjä, kuten pitikin. Minun paikallani nukkui venäläinen mies, jonka tökin hereille. Mies oli tietenkin äreä, eikä olisi tahtonut siirtyä omalle paikalleen. Enkä minä tahtonut hänen paikalleen. Paikalle saapuneella uzbekkikonduktöörilla ei ollut muuta tehtävissä, kuin patistaa venäläinen pois paikaltani. En suostunut joustamaan tippaakaan. Mies oli venäläis-kazakstanilaisperheen pää; vaimo oli kazakki ja lapsia oli kolme kappaletta. (Perhe jäi pois lopulta pois keskellä yötä kello 2.14 Zhosalyssa lähellä Baikonurin avaruuskeskusta ja heidän tilalleen tuli uusia matkalaisia. Onneksi pidin pääni.)

Shalkarin kaupungin rautatieaseman tienoota.

Shalkarin jälkeen maisemassa näkyy hetken verran hiekkadyynejä.

Muuten junassa tuntui olevan lähinnä uzbekkeja matkallaan kotiin. Uzbekit ovat tummempia kuin kazakit, samoin ehkä hieman sosiaalisempia. Konduktöörimme Kolja oli vähän väliä kyselemässä mistä tulemme, mitä täällä teemme ja miksemme menisi suoraa päätä Uzbekistaniin. Se kun on kaikkein paras paikka maan päällä! Kuten usein julkisessa kulkuneuvossa kehitysmaissa, myös täällä meistä tuli siis ”julkkiksia”. Suomen sijainti tuntui olevan tiedossa ja tietoutta lisättiin kyselemällä maan presidentistä ja vaikkapa rahayksiköstä.

Slaavit pitävät teestä ja ehkä Neuvostoliiton peruina myös kazakit ja uzbekit kittaavat sitä näemmä minkä ehtivät. Teetä olisikin ollut tarjolla ilmeisesti ihan ilmaiseksi. Samoin ruokatarjoilu pelasi ellei tahtonut ravintolavaunuun asti mennä: uzbekkikokki kulki pilahvivadit käsissään parinkymmenen minuutin välein ja kauppa kävi. Meillä oli omat eväät, joten emme perehtyneet hintatasoon. Siitäkään en ole varma, olisivatko Kazakstanin tenget edes kelvanneet junassa. Uzbekistanin rahayksikkö on som.

Suolajärvi jossain keskellä aroja.

Hevosia kauniissa maisemassa.

Kazakstanin puolella junamme pysähtyi kaikkiaan 17 kertaa, meidän mukana ollessamme muutaman kerran vähemmän. Aina pidemmällä pysähdyksellä junan vaunut täyttyivät kaupustelijoista. Esimerkiksi 20 minuutin paussin aikana Shalkarissa paikalliset mummot tungeksivat myymään villakäsitöitään. Ainakin villasukkia olisi ollut tarjolla. Mitä pidemmälle junamatka eteni, sitä enemmän oli myös kaupustelua: mitä ihmeellisempää (lue: tarpeettomampaa) tavaraa kaupusteltiin. Tavara oli selvästi heikkolaatuista roskaa Kiinasta, mutta sitä myytiin tietenkin saksalaisena laatuna. Ja kauppa kävi!

Itse lähinnä keskityin lukemiseen ja maiseman ihailuun, paljon muutakaan tekemistä ei Trans-Aralilla juuri keksi. Wifiä ei siis todellakaan ole, eikä aina edes verkkoa puhelimelle. Maisema oli kaunista, joskin harvinaisen yksitoikkoista, mutta sitähän suomalainen metsäkin on. Kazakstanilaisessa maisemassa näkyy kuivakkaa aroa niin kauas kuin silmä kantaa. Vihreää, kuten puita on hyvin harvassa. Lähinnä vain asutuksen, kuten kylien ja kaupunkien ympäristössä. Tosin sitä asutusta on vähän. Enemmän on hevoslaumoja ja etelämmäs mentäessä enemmän ja enemmän kameleita!

Toinen suolajärvi jossain päin Trans-Aralia.

Ruskea aromaisema.

Kandyagashin jälkeen pysähdyimme ensimmäisen kerran noin kahden tunnin matkanteon jälkeen pikkupaikkakunnalla nimeltä Zhem. Sen jälkeen juna pysähtyi kello 17.32 Shalkarissa, kello 20.25 Saksaulskajassa ja viimein puoli kymmenen aikoihin illalla Aralskissa! Harmittavasti oli jo pimeää, enkä nähnyt juuri mitään, mutta olihan elämys edes ajaa junalla Aralskin halki! Kaupunkihan tunnetaan siitä, että Araljärven ranta oli aikoinaan täällä. Nyt se on kaukana. Alun perin aioimme pysähtyä Aralskissa, mutta huonojen junayhteyksien vuoksi jätimme paikan väliin. Lisäksi kiinalaiset ovat ilmeisesti romuttaneet ”kuuluisan laivojen hautausmaan” laivat, joten mitään nähtävääkään ei ole enää.

Yöllä juna pysähtyi Kazalinskissä, Tjuratamissa, Zhosalyssa, Kyzylordassa ja aamulla seitsemän maissa Shielissä. Yö meni mukavasti, ilmastointi pelasi ja aamulla saattoi herätä virkeänä. Maisema oli edelleen sama. Kahdeksalta Zhanakorganissa oli viimeinen pysähdys ennen omaa asemaamme Türkestania, jonne saavuimme hieman aikataulua edellä kello 9.40. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämmintä oli jo noin +30 ja tuuli oli melkoinen. Olimme keskellä tasaista puutonta aroa (ehkä aavikko olisi oikeampi termi Türkistanissa).

Perille Taškentiin junan piti saapua saman päivän aikana kello 16.50. Kaiken kaikkiaan matka-aika Moskovasta Taškentiin on 2 vuorokautta ja 16 tuntia! Laskeskelimme matkan aikana, että ”Uzbekistan”-junan keskinopeus oli huimat 60 kilometriä tunnissa!