Browsing Category

Kap Verde

Senegalilaisin siivin Bissauhun

21.7.2015

Kap Verdeltä Afrikan mantereelle pääsee ainoastaan lentokoneilla, ellei sitten ole hyvin onnekas ja löydä rahtilaivaa tai purjevenettä, jotka suostuvat ottamaan matkustajan ja kaiken lisäksi ovat siinä kunnossa, että niihin uskaltautuu. Kap Verden ja mantereen välissä on sentään satoja kilometrejä Atlanttia!

Praian lentoasemalta Afrikan mantereelle operoitavia kohteita ovat Marokon Casablanca, Senegalin Dakar, Guinea-Bissaun Bissau ja Angolan Luanda. Ja koska olin jo nähnyt Casablancan ja Dakarin, olin ostanut lipun Praiasta Dakarin kautta Bissauhun. Senegal Airlinesilla! Bissauhun pääsee myös suoraan Kap Verden omalla yhtiöllä TACV Cabo Verde Airlinesilla, mutta turhan kovaan hintaan ja turhan turvallisesti.

rai31

Tällä Praiasta Dakarin kautta Bissauhun.

Sitten varoituksen sana: Senegal Airlines on konkurssikypsä yritys, jota Senegalin hallitus yrittää pitää pystyssä ainakin siihen saakka, kunnes Dakarin uusi Blaise Diagnen kansainvälinen lentoasema aukeaa. Sen olisi pitänyt avautua liikenteelle jo vuonna 2011 ja näillä näkymin se aukeaa vuonna 2016. Uskoo ken tahtoo. Itse uskon, että lykkäävät lisää. Ja ainakin niin kauan kuin avautuminen lykkääntyy, Senegal Airlines joutuu pyristelemään talousvaikeuksissa, leikkaamaan henkilöstön palkkoja, luopumaan lentokoneistaan, karsimaan kohteita ja toimimaan lakkojen uhan alla. Olisihan se nyt noloa, jos uuden hienon kentän avajaisissa kansallinen lentoyhtiö loistaisi poissaolollaan! Lähteet: [1] & [2]

Senegal Airlinesin lennoille ei saa ostettua lippuja netistä, vaikka he kotisivuillaan sen ”mahdollistavatkin”. Lippu on ostettava matkatoimistosta tai laitettava sähköpostia/soitettava johonkin Senegal Airlinesin lipputoimistoon. Niitä on useita eri puolilla Afrikkaa ja onneksi yksi myös Brysselissä. Brysselin-toimistolla on myös sähköpostiosoite! Huvikseni laitoin sinne kesäkuussa viestiä, enkä hetkeäkään uskonut saavani vastausta. Vuorokauden kuluttua sähköpostissa oli kuitenkin viesti: ei Senegal Airlinesilta, vaan Kales Airline Services B.V. -nimiseltä yritykseltä. He edustavat Senegal Airlinesia (ja muutamia muita kyseenalaisia kehitysmaayhtiöitä) ja voisivat kirjoittaa minulle lipun. Lippu tulisi maksaa tilisiirtona belgialaiselle tilille ja hinta olisi 281 euroa! Senegal Airlines puolestaan kertoo sivuillaan lennon hinnaksi 166 euroa. Ihmettelin vastauksessani korkeaa hintaa ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä hinta oli ” itse asiassa laskenut” tuohon 166 euroon. Löin kaupat kiinni ja aloin toivoa parasta! Kovin paljon rahaa ei firman lentolippuihin kannattane laittaa kiinni, sillä Afrikassa eivät päde Euroopan unionin lentomatkustajien oikeudetkaan! Jos firma menee konkurssiin, rahoja tuskin saa takaisin. Varsinkaan, jos niitä on liikuteltu tilisiirrolla.

Muutamaa päivää ennen lähtöä Kales Airline Services B.V. ilmoitti Senegal Airlinesin aikaistaneen lähtöä useilla tunneilla. Se ei haitannut. Pelkäämääni peruutusta ei kuitenkaan lopulta tullut.

Lähtöaamuna Praian taivas oli poikkeuksellisesti pilvessä. Ajoin taksilla Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Lennon lähtöajaksi oli ilmoitettu 11.30. Lentoasemalla vallitsi pahin sekamelska, jonka olen koskaan nähnyt. Senegal Airlinesin lentoani ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä lainkaan. Viime vuodelta Dakarista tiesin, että afrikkalaiset eivät aina jaksa ilmoittaa kaikkia lähteviä lentoja, joten en ihan vielä huolestunut. Samoihin aikoihin terminaalissa oli myös Yhdysvaltojen Providenceen ja Kanariansaarten Las Palmasiin lähteviä matkalaisia. Providencen-matkalaisia lähtöselvitettiin kolmella tiskillä, mutta ennen sitä kaikkien matkalaukut avattiin ja tutkittiin. Liekö sitten tuttua Yhdysvaltojen-lennoilla. En tiedä.

Häslinki oli kaameaa, kun amerikankapverdeläiset ja mormonit (heitä oli jälleen paljon ja kaikkialla) yrittivät jonotella ja etuilla toisiaan pitkässä lähtöselvitysjonossa. Lopulta pääsin omaan Dakar-jonooni. Sinne ei olisi lopulta tarvinnut jonottaakaan puolta tuntia yhdessä muiden kanssa, kuten minua aluksi ohjeistettiin. Henkilökunnan jäsenillä oli afrikkalaiseen tapaan omia, ristiriitaisia ohjeita! Olin kuitenkin lopulta toisena Dakariin menevien jonossa, kun lähtöselvitys avautui. Palvelua sain Dakar-tiskin sijaan Las Palmas -tiskillä, joka ehtiessään hoiteli myös Senegal Airlinesin lentoa, koska edessäni olleen guineabissaulaisen äidin ja lapsen matkustusasiakirjat olivat mitä olivat ja ongelmia oli vaikka muille jakaa. Rinkkani selvitettiin Bissauhun saakka, mutta lentolipun sain vain Dakariin saakka. Kyseessä on silti yksi ja sama lento DN 068. Välilaskun kera.

rai30

Praian lentoasemalla on kaksi porttia. Tällä kertaa portilla yksi menossa TACV Cabo Verde Airlinesin Providencen-koneen boardaus, vaikka monitorissa lukeekin Dakar.

rai33

Ebola-alueet lähestyvät!

Lähtöselvityksen jälkeen seuraava ongelma ilmeni, kun yritin päästä passintarkastukseen. En päässyt, sillä lentoni ”lähtisi” vasta 15.20 (alkuperäinen aikataulu), kuten passintarkastukseen matkustajia päästänyt herra minulle kertoi. Häntä ei juuri kiinnostanut, kun kerroin lennon aikataulun muuttuneen. Kun lähtöön alkoi olla huolestuttavan vähän aikaa, menin uudelleen kokeilemaan, kun näin guineabissaulaisenväristen ihmistenkin yrittävän viimein passintarkastukseen. Onnistuin! Passintarkastus oli läpihuutojuttu, paitsi nähtävästi jos matkustaa Guinea-Bissaun passilla. Turvatarkastuksesta sain jälleen viedä läpi puolentoista litran vesipullon. No problem!

Lähtevien terminaali on pieni, jossa on kahvila-ravintola ja joitain pikkuisia putiikkeja. Matkamuistot voi ostaa täältäkin, jos sellaisia harrastaa. Providenceen menijät nousivat koneeseensa, mutta omaa Senegal Airlinesia ei edelleenkään näkynyt. Sitten noin tunnin kuluttua ilmoitetusta lähtöajasta, pikkuinen, Senegaliin rekisteröity Transairin kone laskeutui kentälle. Se oli koneeni!

rai32

Senegal Airlinesin lennolla DN 068 on koneen pienestä koosta huolimatta väljää. Tässä ollaan Kap Verden ja Senegalin välillä ja valkoinen kapteenikin ajaa ovi auki!

Lopulta pääsimme matkaan puolisentoista tuntia aikataulusta myöhässä. Kyseessä oli Senegal Airlinesin lento, jonka operoi senegalilainen Transair omalla henkilökunnallaan ja ulkoisesti vähän kulahtaneella koneella. Penkkien repsottavia nahkapäällysteitä oli liimailtu kiinni (repsottivat jo uudelleen) ja yläpuolella oleva erilaisia nappuloita ja turvavyön merkkivalon käsittävä paneeli repsotti irti monin paikoin. Omalla kohdallani merkkivalot eivät toimineet lainkaan, mutta korjata niitä oli silti yritetty näkyvillä olevista johdonpätkistä päätellen! Senegal Airlines oli luultavasti myynyt tai vuokrannut oman koneensa talousvaikeuksissaan ja nyt joutunut hankkimaan Transairin lentämään lennon Praiasta Bissauhun. Boarding passissa kerrottiin istumapaikka, mutta lopulta omaa paikkaani ei lentokoneessa edes ollut. Stuertti valisti, että ”saa istua minne haluaa”. Lennolla oli muutenkin hyvin avoin tunnelma, kun koko lento matkattiin ohjaamon ovi sepposen selällään. Tupakointi oli sentään kielletty! Lennolla tarjoiltiin herkullinen sämpylä, jossa täytteenä oli kanaa, porkkanaraastetta ja majoneesia. Juomapuoli käsitti lasillisen vettä.

20150721_009

Senegal Airlinesin tarjoilut: lasi vettä ja sämpylä.

Tavallisesti lentokoneen tömähtäessä kiitorataan, ensimmäiset matkalaiset ovat jo käytävällä paniikissa availemassa matkatavarahyllyjä. Välilaskupaikassa Dakarissa matkustamohenkilökunnan piti erikseen kehottaa poistumaan koneesta. Ovikin oli jo auki. Hämmennystä herätti se, täytyisikö koneesta poistua vai ei. Sama kone jatkaisi Bissauhun ja suurin osa koneen matkustajista oli jatkamassa sinne. Minä mukaan lukien. Myös Bissauhun jatkavien oli poistuttava koneesta.

dkr35

Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema vetelee viimeisiään. Uusi korvaava kenttä on valmistumassa 45 kilometrin päähän Dakarista.

dkr36

Bissaun-lentoa odottelevia matkustajia Dakarissa.

Poistuimme bussilla sisään Dakarin Léopold Sédar Senghorin lentoasemalle odottelemaan. Siellä meidät johdatettiin jonkin epämääräisen tiskin kautta. Tiskillä oli aasialaisnainen itkua vääntämässä. Liekö kukaan kertonut hänelle, että rahalla pääsee Afrikassa eteenpäin. Meistä Bissauhun-menijöistä ei tällä tiskillä, jonka merkitys ei selvinnyt, kiinnostuttu. Turvatarkastuksen päätteeksi sain uuden boarding passin, tällä kertaa perille Bissauhun asti. Nimeä tai istumapaikkaa siihen ei oltu merkitty, mutta istumapaikka tultiin myöhemmin merkitsemään kynällä (sillä ei ollut mitään merkitystä).

Dakarin lentokenttä oli hieman siistiytynyt viime vuodesta, sinne oli asennettu ilmastointi ja kulkukissaakaan ei enää näkynyt. Muuten meininki oli entisellään: henkilökunta rukoili Mekkaan päin ja vessoissa sotkettiin edelleen vedellä. Oli siellä vessapaperiakin! Ja puolankielisiä vessanseinäkirjoituksia.

dkr37

Dakarin lentoaseman odotustilasta avautuu näkymä kiitotielle ja Dakarin uudelle symbolille, Afrikkalainen renessanssi -monumentille.

20150721_013

Boarding pass Dakarista Bissauhun.

Joitain tunteja Dakarissa notkuttuamme, pääsimme taas ilmaan. Kone oli sama, mutta matkustamohenkilökunta vaihtui. Heidän tehtäviinsä kuului tällä tunnin kestäneellä lennolla  turvaohjeiden antaminen ja veden tarjoilu matkustajille. Minulle tarjoiltiin vettä myös syliin.

Dakar näkyi hienosti lentokoneen ikkunasta, mutta kun aloimme lähestyä Bissauta, oli jo liian pimeää kuvien ottamiseksi. Jos olisi ollut valoisaa, ikkunasta olisi saanut upeita kuvia Guinea-Bissaun metsistä ja joista, jotka meneillään olleen sadekauden vuoksi olivat ruskeita ja ääriään myöten täynnä! Kaikki oli tavattoman vihreää. Siellä täällä sademetsien keskellä näkyi valoja, jotka tulkitsin alkuasukaskylien tuliksi. Olin matkalla Länsi-Afrikan köyhimpään maahan.

dkr38

Dakar jää taakse.

20150721_017

Matkalla Dakarista Bissauhun.

Guinea-Bissaun tasavallassa on yksi ainoa kansainvälinen lentoasema, Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema. Se sijaitsee pääkaupungin Bissaun laitamilla ja oli yllättävän toimiva kokonaisuus. Terminaalin ovella sain maahantulokortin, joka oli nopeasti täytetty. Sen jälkeen sain parissa sekunnissa leiman passiini ja olin vapaa noutamaan laukkuni hihnalta. Rinkka selässä painelin ulos, enkä välittänyt, vaikkei minulla ollut frangin frangia paikallista valuuttaa. Guinea-Bissau käyttää monen muun alueen maan, kuten Senegalin, tavoin valuuttanaan Länsi-Afrikan frangia (yksi euro on noin 656 CFA-frangia eli cefaa). Lentoaseman seinässä on pankkiautomaatti, josta saanee rahaa Visalla.

oxb1

Osvaldo Vieiran kansainvälinen lentoasema Bissaussa.

Taksikuskit innostuvat Länsi-Afrikassa aina nähdessään valkoisen matkalaisen, niin kävi Osvaldo Vieiran kentälläkin. Sovimme viiden minuutin tiukan tinkimisen jälkeen hinnaksi keskustaan seitsemän euroa!

Vaikka Bissau on sentään pääkaupunki, ei se siltä vaikuttanut illan pimeydessä taksissa istuessani. Kaikkialla on väkeä, mutta katuvaloja muista valoista puhumattakaan ei ole nimeksikään. Olin saapunut myös pimeään Afrikkaan, joka on muuten todella pimeä!

Guinea-Bissaun viisumi

Suomalainen tarvitsee viisumin Guinea-Bissauhun, jonka voi anoa jostain maan Euroopassa olevasta suurlähetystöstä. Se on kallista ja vaatii länsimaalaisen näkökulmasta tyhjänpäiväisiä dokumentteja. Harvemmin eurooppalainen on jäämässä laittomaksi siirtolaiseksi Guinea-Bissauhun. Helpoin paikka anoa Guinea-Bissaun viisumi on Senegalin Ziguinchorissa sijaitseva konsulaatti. Sieltä viisumin on tavannut saada saman tien ja halvalla.

Itse anoin viisumini Guinea-Bissaun pääkonsulaatissa Kap Verden pääkaupungissa Praiassa. Se sijaitsee Palmarejon kaupunginosassa osoitteessa Rua da Ilha da Santa Luzia, nr 43. Konsulaatti on avoinna maanantaista perjantaihin kello 8.30-15.30. Henkilökunta osaa vain ja ainoastaan portugalia ja kreolia. He eivät ole erityisen innokkaita auttamaan viisumiasioissa, ellet osaa portugalia (tai sitä kreolia). Konsulaattiin kannattaakin mennä jonkun portugalia taitavan kanssa. Itse menin yksin, kerroin asiani ja sen jälkeen minut ohjattiin odottamaan. Konsulaatin naispuolinen sihteeri sai puhuttua konsulille järkeä ja sain pienen neuvonpidon jälkeen viisumihakemukseni vireille kerrottuani hymyillen vielä, ettei meillä Suomessa ole Guinea-Bissaun lähetystöjä. Se taisi ratkaista jotain.

Viisumihakemukseen vaaditaan passin lisäksi yksi värikuva, kopio passin tietosivusta, kopio Kap Verden leimasta passissa ja lentovaraus. Lentovarauksen pakollisuudesta en tiedä, mutta jos viisumia hakee Praiassa, on varaus olemassa joka tapauksessa. Itselläni oli kaiken lisäksi vain menolippu Bissauhun. Portugalinkielistä viisumikaavaketta ei tarvitse itse täyttää, vaan konsuli tekee sen puolesta. Heinäkuussa 2015 viisumi maksoi 5 550 escudoa (noin 50,5 euroa), ja sen saaminen kesti viikon. Sain 30 päivän turistiviisumin.

Guinea-Bissau on maailman vähiten vierailtujen maiden listoilla, minkä huomaa myös siitä, että oma heinäkuussa myönnetty viisumini on järjestyksessään 27. Kap Verdellä vuonna 2015 myönnetty! Ainakaan liiaksi maassa ei muita käy.

Praia vielä kerran

20.7.2015

Vierailu Fogolla jäi varsin lyhyeksi, kun oli jo palattava takaisin Santiagon saarelle Praiaan. Maanantaiaamuna kahdeksan aikoihin São Filipe oli herännyt koomastaan ja pikkukaupungin kadut kuhisivat väkeä. Minun oli ajettava taksilla satamaan, josta tuttu Liberdadi-katamaraani kuljetti minut, eilen tutuksi tulleen ranskalaisperheen, noin sata kapverdeläistä sekä parisenkymmentä nuorta amerikkalaista mormonilähetyssaarnaajaa takaisin Kap Verden pääkaupunkiin. Minun oli palattava pääkaupunkiin odottamaan lentoani Guinea-Bissauhun, mormoneilla puolestaan oli käännyttämishommia eri puolilla Santiagoa. Katamaraanimatka kesti neljä tuntia ja olimme perillä Praian satamassa yhdeltä iltapäivällä.

rai29

Perillä Praian satamassa!

Nappasin satamasta taksin, fogolaisella kuskilla! Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta 500 escudolla (noin 4,50 euroa) hän ajoi minut Guinea-Bissaun konsulaatin (jossa passini odotti viisumileimalla varustettuna) kautta Achada Santo Antóniossa sijaitsevalle, jo tutuksi tulleelle Brothers & Barros -hostellille.

rai27

Katunäkymää Achada Santo Antóniosta. Kuvassa myös Praian paikallisliikenteen bussi.

rai28

Kap Verden yksikamarinen parlamentti.

Olin Praiassa nyt jo neljättä päivää ja koska kaupungissa ei oikein ole nähtävää, varsinkaan näin monelle päivälle, kiertelin joitain aikoja hostellini kulmilla Achada Santo Antóniossa. Se on yksi pääkaupungin kaupunginosista, jossa sijaitsevat tärkeimmät suurlähetystöt, kuten Portugali ja Kiina sekä maan parlamentti, Assembleia Nacional. Kaikessa laatikkomaisuudessaan se muistuttaa hieman Suomen eduskuntaa.

Vahvasta ulkomaalaisedustuksesta johtuen kaupunginosan kaduilla näkee melko paljon länsimaalaisia kasvoja sekä enimmäkseen heille suunnattuja palveluita, kuten hienompia ravintoloita. Mikään hienostokaupunginosa Achada Santo António ei kuitenkaan ole, sillä sieltä löytyy edelleen myös huonossa kunnossa olevia taloja, siis tavallisen kansan asumuksia. Kaduilla on kaupustelijoita. Osa myy hedelmiä, osa rihkamaelektroniikkaa, osa on keksinyt kaupitella käytettyjä vaatteita. Jos Achada Santo António ei ole hienoston asuinalue, ei se myöskään slummi ole. Ne ovat kauempana.

rai25

Santo Antónion pikkuinen kappeli.

rai26

Näkymä Achada Santo Antóniosta kohti Praia Shopping -ostoskeskusta ja Palmarejon hienostokaupunginosaa.

Pimeän laskeuduttua Achada Santo António ja mahdollisesti koko Praia pimeni. Sähkökatkos. Kun kaikki pimenee, kaduilla alkaa elämöinti. Ihmiset huutelevat toisilleen, taskulamppuja kaivetaan esiin, lapset ovat innoissaan. Kun sähköt lopulta puolen tunnin jälkeen palaavat, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hostellin omistajan mukaan sähkökatkokset olivat hyvin tavallisia vielä joitain vuosia sitten. Nyttemmin niistä on tullut harvinaisia, eikä näin pitkää katkosta oltu koettu vuosiin. Kap Verden sähköyhtiö, Electra, ei silti edelleenkään ole paikallisten suosiossa ja nyt varmasti vielä vähemmän. Sähkön hinnat ovat pilvissä, eikä firmaa oikein kiinnosta panna kuntoon paikoin rempallaan olevia asioita. Ja miksi sen tarvitsisikaan, monopoliasemassa kun on!

Tulivuoriseikkailu Fogolla

19.7.2015

Kap Verden ainoa aktiivinen tulivuori, 2 829-metrinen Pico do Fogo, sijaitsee nimensä mukaisesti Fogolla. Tavattoman karunnäköisessä ympäristössä, jyrkkärinteisen kalderan ympäröimänä sijaitseva tulivuori yllätti fogolaiset purkauksellaan marraskuun lopulla 2014. Purkaus tapahtui oikeastaan Pico do Fogon rinteeseen muodostuneesta Pico Pequenosta, ”pikkutulivuoresta”, eikä sieltä korkeimmalta kohdalta lähes kolmestatonnista. Edellinen suuri purkaus tapahtui sieltä vuonna 1951 ja edellinen purkaus Fogolla ylipäänsä koettiin vuonna 1995. Sillä kertaa pikkutulivuoresta.

fogo20

Lähes kolmeentonniin yltävä Pico do Fogo. Pico Pequeno, ”pikkutulivuori”, jää Pico do Fogon juurella näkyvien nyppylöiden taakse.

Marraskuun 24. päivä alkanut purkaus aiheutti aluksi vulkaanisen räjähdyksen, nostatti valtavan savupilven, joka näkyi Santiagon saarelle saakka, keskeytti Fogon lentoliikenteen ja lopulta aiheutti Chã das Caldeirasin kylässä asuvien 700 ihmisen evakuoinnin. Joskin osa asukkaista pakeni jo ennen viranomaisten määräystä. Tulivuoresta valunut laava eteni alussa noin metrin vauhtia tuhoten Chã das Caldeirasiin johtavan tien ja lopulta myös itse evakuoidun kylän, joka koostui Portela- ja Bangaeira-nimisistä erillään toisistaan olevista osista.

Tulivuorenpurkaus päättyi vasta helmikuussa 2015, mitä tosin Suomen ulkoministeriön matkustustiedote ei vielä tiedä! Toisin kuin matkustustiedote kertoo, lentoliikenne on jo aikoja sitten palautunut normaaliksi. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]

fogo25

Jähmettynyttä laavaa ja kivituhkaa tulivuoren rinteellä.

fogo26

Alle vuoden vanha laavakivi.

Tulivuori on ehdottomasti Fogon tärkein turistinähtävyys, eikä kukaan vieraile saarella vierailematta tulivuorella. Sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan oppaani Paulinho tuli noutamaan minut hotelliltani. Kyytiin päästyäni hän ajoi São Filipen toiselle laidalle toiseen hotelliin noutamaan kuusihenkisen ranskalaisperheen. He olivat tulleet Fogolle edellispäivänä samalla laivalla kanssani ja koska São Filipe on niin pieni paikka, Paulinho oli löytänyt myös heidät ja ylipuhunut tulivuoriretkelle. Omatoimisesti vuorelle meneminen ei olisi onnistunut, sillä sunnuntaisin Chã das Caldeirasiin ei kuulemma ole julkista liikennettä. Tosin omatoiminen harhailu aktiivisella tulivuorella ei välttämättä olisi muutenkaan järkevä ajatus. Teoriassa se on kuitenkin mahdollista.

Paulinho ei ole mikään virallinen opas, vaan ilmeisesti taksikuski. Epävirallisuutensa vuoksi hän on halpa, sillä itse maksoin tulivuoriretkestä 3 000 escudoa (noin 27,3 euroa). Oppaamme Paulinho opasti ranskalaisille enimmäkseen portugaliksi (perheen isä osasi sitä) ja ranskaksi. Itse sain englanninkielistä tietoa. Perheen vanhemmat osasivat kyllä englantiakin, joten kommunikointi onnistui myös siihen suuntaan. Perheen isä olisi laittanut lähes päänsä pantiksi siitä, että Suomessakin on tulivuoria. Hän ilmeisesti sekoitti Suomen Norjaan. Siellä on toki vuoria, mutta ilman vulkaanista toimintaa. (Fogolla on myös virallinen opas, Fabio, jonka näin myöhemmin samana päivänä São Filipen kaduilla.)

Kun ranskalaisperhe oli noukittu kyytiin, lähdimme ajamaan ulos São Filipestä. Tie nousi hiljakseen ylöspäin. Ohitimme pieniä kyliä ja mango- ja papaijaviljelyksiä. Banaanejakin saarella kasvaa.

fogo18

Achada Furno on viimeinen kylä ennen Chã das Caldeirasia.

fogo19

Serpentiinitietä ylös kalderan sisään.

Achada Furnon kylässä pysähdyimme ja kävimme kyläkaupassa ostamassa vettä. Resuiset pikkupojat tulivat myymään matkamuistoja, laavakivestä muotoiltuja pikkuisia fogolaistaloja. Perheen isä osti lapsilleen mökit ja kaikki olivat tyytyväisiä. Achada Furno on viimeinen kylä ennen Chã das Caldeirasia ja tulivuorta. Sieltä lähtee hyväkuntoinen serpentiinitie ylös kalderalle.

Kaldera-alue on kansallispuistoa ja se ilmaistaan myös kyltillä. Ja kyltin kohdalle sattui seuraava matkamuistopysähdys. Ranskalaisisä osti lisää muistoja lapsilleen. Itse keskityin kuvaamaan edessäni ollutta valtavaa Pico do Fogoa. Matkamuistokauppiaiden huomio keskittyi ranskalaisiin, eikä minun suuntaan edes yritetty tarjota mitään.

fogo30

Tästä eteenpäin ei pääse autolla, sillä tie on jähmettyneen laavavirran katkaisema. Pico do Fogon rinne kuvassa oikealla. Pico Pequeno, ”pikkutulivuori”, on keskellä oleva rinteenjatke (ei siis etualalla oleva nyppylä).

fogo31

Marraskuussa 2014 alkanut purkaus valutti laavansa katkaisten ja tuhoten Chã das Caldeirasiin menevän tien. Mittakaavana kaksi ranskalaislasta.

Kansallispuiston rajalta on vain muutamia kilometrejä tulivuoren juurelle, mutta autolla ei juurelle asti pääse. Täytyy kävellä. Jätimme auton marraskuussa 2014 tuhoutuneen linkkimaston korvaajan juurelle. Nykyinen masto on väliaikainen.

Suuri, lähes kolmetonninen, huippu oli heinäkuussa turvallisuussyistä suljettu, minkä vuoksi lähdimme kiipeämään Pico Pequenon huipulle. Ehkä se ajankohtaisuutensa vuoksi oli mielenkiintoisempikin. Ennen purkausta sinne oli päässyt helposti ja nopeasti polkuja pitkin, mutta nyt kiipeäminen on vaikeampaa. Mitään reittejä ei ole ja kaikki on tuoreen kiven ja tuhkan peitossa. Lisäksi matkalla pikkutulivuoren huipulle on vielä kuumia kohtia, joissa voisi valmistaa ruokaa tai mahdollisesti polttaa jalkansa. Paulinho osasi varoittaa niistä.

fogo22

Näkymä Pico Pequenon huipulta. Tummempana keskellä näkyy viimeisin laavavirta. Tosin kaikki ympäröivät alueetkin ovat tuoreen purkausmateriaalin peitossa. Takana kalderan rinnettä.

fogo28

Pico Pequenon suurempi purkausaukko.

fogo24

Rikki näkyy ja haisee Pico Pequenon huipulla.

fogo27

Ruska-aika!

fogo23

Suurempi ja pienempi purkausaukko toisesta suunnasta.

Pico Pequenon laki on keltaisen ja oranssin rikkikiven peitossa. Jos olisi sokea, rikin myös haistaisi. Sen verran voimakas haju huipulla on. Laella on itse asiassa kaksi kraatteria, pienempi ja suurempi. Kummastakin purkautui edellisessä purkauksessa, mutta suurempi on ilmeisesti ollut se suurin tuhoaja. Edelleen kumpikin kraatteri tuprutti pistävänhajuista savuaan. Pico Pequenon laelta näkyy selvästi myös tuhoutunut Chã das Caldeiras. Se on ilmeisesti edelleen asumaton. Sen sijaan vuoren juurella oli pari mökkiä, jotka olivat jälleen asuinkäytössä.

fogo29

Paluumatkalla huipulta.

fogo21

Fogolaisia viinirypäleitä.

Paluumatka alas vuorelta oli paras tehdä juosten, mikä on vain mukavaa tuoreessa kivituhkakerroksessa! Tulivuoren juurella ahnehdin viinirypäleitä suoraan puskista ja niin tekivät ranskalaisetkin! Takaisin Fogon pääkaupungissa São Filipessä olimme puolenpäivän jälkeen.

Matka Fogolle ja São Filipen hiljainen kaupunki

18.-19.7.2015

Lähtöni Fogon saarelle lykkääntyi lopulta  reilulla yhdeksällä tunnilla ja samalla käytännössä menetin yhden päivän perillä. Syytä voi vain arvailla, sillä säästä se ei johtunut. Kahdeksan jälkeen aamulla alkoi rynniminen kohti laivaa, vuonna 2014 käyttöön otettua Liberdadi-katamaraania. Kap Verden kehittyneisyys näkyy satama-alueella siinä, että siellä ei parveile kaiken maailman joutomiehiä istuskelemassa ja ”auttelemassa”. Pienoinen kaaos terminaalin ja aluksen välillä kuitenkin vallitsee: ihmiset säntäilevät paikasta toiseen ja ylitäyteen lastattuja lava-autoja yritetään ajattaa laivan kyytiin. Aina se ei onnistu kerralla! Isot matkalaukut ja muut suuret kantamukset tulee jättää laiturialueelle suureen häkkiin, joka sitten nostetaan katamaraanin kyytiin. Rinkkaani ei puututtu ja sain vietyä sen matkustamoon.

rai24

Aurinko on noussut Praian sataman ylle ja Liberdadi on valmiina ottamaan matkustajat ja rahdin kyytiin.

Liberdadin 158-paikkainen matkustamo on siisti ja uudenaikainen. Kaikilla on oma istumapaikka, joka ilmoitetaan lipussa. Itselle ei osunut ikkunapaikkaa. Aluksen viimein lipuessa ulos Praian satamasta, joskus yhdeksän aikoihin, kävi hyvin selväksi, että mitään miellyttävää merimatkaa tästä ei tulisi. Aurinko toki paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli ei ollut kummoista, merellä ei ollut vaahtopäitä, mutta silti katamaraani keinui kuin viimeistä päivää. Tämä alustyyppi ei vain maallikon arvion mukaan ole sopiva Kap Verden vesille, vaikka nopea onkin! Keinuminen on ilmeisesti arkipäivää näillä lautoilla, minkä vuoksi joillain istumapaikoilla oli jo valmiiksi oksennuspussi. Lähdön jälkeen laivahenkilökunta jakoi varmuuden vuoksi vielä toiset. Ehkä puolen tunnin kuluttua lähdöstä ensimmäiset matkustajat antoivat ylen. Valehtelematta joka toinen, ellei useampikin, matkustaja oksensi matkan aikana.

Varustamo, Cabo Verde Fast Ferry, näytti matkan aikana kaksi elokuvaa, joista kummatkin alkuperäiskielellä eli englanniksi. Mahtaako elokuvien dubbaamattomuus täälläkin olla siirtomaaisäntä Portugalin perintöä. Onneksi Kap Verde ei ollut Espanjan siirtomaa, sillä en olisi halunnut katsella espanjaa puhuvaa Indiana Jonesia! Elokuvia katsoessa pystyi sulkeutumaan ympäröivästä todellisuudesta. Nimittäin niin edessä kuin takana, kuin myös oikealla ja vasemmalla kanssamatkustajat oksensivat tunnista toiseen. Osa juoksenteli penkin ja vessan väliä. Vessoja oli mielenkiintoisesti ainoastaan yksi! Siis yksi ainoa vessa koko 158-päiselle matkustajajoukolle!

fogo1

Ohitamme Fogoa. Korkea kartiomainen vuori keskellä on Fogon ja Kap Verden korkein kohta, Pico do Fogo.

Aluksen ohittaessa Fogoa, uskaltauduin katamaraanin kannelle ottamaan kuvia saaresta ja sen tulivuoresta. Lähellä rannikkoa meri oli rauhallisempi ja kannellakin joten kuten pysyi putoamatta suoraa päätä Atlanttiin. Kannelle oli paennut muitakin haukkaamaan raitista ilmaa. Paluu sisälle oli vaikeampi tehtävä, sillä eräs henkilökunnasta oli ilmeisesti lukinnut oven, eikä olisi enää tahtonut päästää sisään. Tämä laivaneiti kävi ikkunassa kurkkaamassa, näki meidän kannella olevien tahtovan takaisin sisään ja lähti pois mitään tekemättä. Toinen henkilökunnan jäsen avasi oven. Cabo Verde Fast Ferry totisesti on outo yhtiö!

brava

Furnan kylässä sijaitsee Bravan satama.

Suureksi pettymyksekseni Liberdadi seilasi aluksi Fogon ohi Bravalle. Bravaa kutsutaan Kap Verden ”kukkaissaareksi”. Näin heinäkuussa ainakin se oli samaa kuivettunutta maisemaa kuin muutkin näkemäni Kap Verden saaret Sal (ilmasta), Boa Vista, Maio (ilmasta), Santiago ja Fogo. Noin puolen tunnin jälkeen matka jatkui Bravalta Fogolle. Vielä Bravan satamassa ollessamme, hain laivan kioskista nuudelikeiton. Sitä lusikoidessani ja aluksen keinuessa entiseen malliinsa, oli minullakin oksennus lähellä.

Noin neljän aikoihin iltapäivällä alus saapui Fogon satamaan. Selvisin oksentamatta koko matkan Praiasta Fogolle saakka, mutta en silti suosittele katamaraanimatkailua Kap Verden saaristossa kenellekään! Menkää lentokoneella, vaikka se puolet kalliimpaa onkin. Se on luotettavampaa, mahanesteet pysyvät sisällä ja aikaakin säästyy! Bravalle katamaraani valitettavasti tosin on ainoa mahdollisuus, koska sikäläinen lentoasema on suljettu.

fogo15

Fogon pääkaupunki São Filipe. Taustalla häämöttää Bravan saaren silhuetti.

Fogo on noin 37 000 asukkaan saari Santiagon ja Bravan välissä. Portugalin kielen sana ”fogo” kääntyy ”tuleksi”, mikä kertoo olennaisimman tästä saaresta. Saarta hallitsee 2 829 metriin merenpinnasta kohoava Pico do Fogo, tuliperäisen Kap Verden saariston ainoa aktiivinen tulivuori ja valtion korkein kohta. Edellinen purkaus saarella tapahtui vuoden 2014 marras-joulukuussa! Pico do Fogon ansiosta saari on ulkonäöltään erilainen kuin muut Kap Verden saaret. Ensinnäkin saari näkyy tulivuorensa ansiosta varsin kauas, ainakin Bravalle ja selkeällä säällä myös Santiagolle. Toiseksi saari on varsin hiljattain tapahtuneen vulkaanisen toiminnan tuloksena musta ja luotaantyöntävän näköinen. Miten kukaan tahtoo asua näin karussa paikassa! Oikeasti Fogo on muiden tuliperäisten paikkojen tavoin hyvin hedelmällinen: saarella kasvatetaan hedelmiä, kahvia ja jopa viiniä. Fogo on Kap Verden Lanzarote!

fogo10

Aukio São Filipessä. Keskellä taustalla hotellini Pousada Belavista.

fogo8

Casa Comercial Rodrigo.

fogo7

São Filipessäkin talot on maalattu iloisin värein.

fogo2

Iso osa kaupungin keskustasta odottaa kunnostajia.

fogo4

São Filipen kirkko on sentään hyvässä maalissa.

Tulivuoren tutkimiseen aioin varata seuraavan päivän, joten ajoin nyt satamasta taksilla saaren pääkaupunkiin São Filipeen. Majoituin pienen etsimisen jälkeen lopulta kahdeksi yöksi Pousada Belavista -nimiseen hotelliin. Yö kahden hengen huoneessa maksoi tinkimisen jälkeen 3 000 escudoa (27,3 euroa). Normaali hinta on 3 200 escudoa yöltä. Hintaan kuuluu runsas aamupala ja kahvikin on paikallista. Wifiä ei hotellissa ole.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan noin 8 000 asukkaan São Filipeä. Kaupunki sijaitsee Fogon länsirannikolla, mutta ei suinkaan ihan merenrannassa, vaan ikään kuin parvekkeella! Korkealta on huima näkymä kauas merelle ja aina Bravalle saakka. Kaupungista pitää laskeutua kymmeniä metrejä alaspäin päästäkseen rantaan. São Filipen edustan ranta on pitkä, leveä ja laavahiekkainen. Siellä oli runsaasti väkeä, muun muassa palloa potkimassa. Luultavasti koko São Filipe oli siellä lauantai-iltaansa viettämässä, sillä muuten kaupunki oli aivan kuollut paikka. Juuri ketään ei näkynyt missään, paitsi kaksi kalifornialaista mormonilähetyssaarnaajaa. He ovat tuttu näky Santiagon saarellakin. Joitain avoimia kauppoja löysin, samoin pari avoinna ollutta ravintolaa. São Filipessä on useampikin hotelli, mutta pääsääntöisesti niiden ovella oli myydään-lappu. Hotellibisnes ei ilmeisesti ole kannattavaa Fogolla.

fogo3

Katu São Filipen keskustassa. Taustalla kirkko, oikealla suljettu entinen hotelli-ravintola.

fogo5

Katunäkymää kaupungista.

fogo6

Sitä samaa.

fogo9

São Filipen ravintolat ja kaupat olivat lauantai-iltana pääasiassa kiinni.

Illan jo hämärtyessä ja minun palatessani hotellille, São Filipeen minun tuoneen taksikuskin ystävä Paulinho ryhtyi kauppaamaan seuraavaksi päiväksi retkeä tulivuorelle. Sovimme retkestä, jolle osallistuisi myös eräs ranskalainen perhe.

Aamuvarhaisella 19.7. lähdimme tulivuorelle. Siitä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Retken jälkeen minulla oli koko iltapäivä ja ilta vain São Filipelle. Alun perin olin haaveillut käyväni myös Mosteirosin pikkukaupungissa Fogon koilliskolkassa. Laiva-aikataulun muututtua huonompaan, minulla ei ollut aikaa matkustaa sinne lainkaan.

fogo11

São Filipe on suurten korkeuserojen kaupunki.

fogo12

Upouusia Kap Verde -aiheisia seinämaalauksia.

fogo13

São Filipen ranta ylhäältä kaupungista nähtynä. Fogon satama näkyy hieman taka-alalla.

Sunnuntaina São Filipe oli entistä kuolleempi. Museoidenkin ovet olivat säpissä. Pienet ruokakaupat olivat avoinna aamupäivällä. Iltapäivällä ja illalla löysin vain yhden pienen avoinna olleen kaupan. Muuten iltapäivä sujahti São Filipen kaduilla, välillä rannalla ja uudelleen kaduilla. Uimaan en aallokosta johtuen uskaltautunut, sillä näin vain itseni huuhtoutuneena kuukausia myöhemmin jollekin brasilialaiselle rannalle. Illalla ranta oli jälleen täyttynyt jalkapalloilijoista ja muusta nuorisosta. Harva oli uimassa.

fogo14

Lisää São Filipen katuja.

fogo17

Lisää samaa.

fogo16

Hieman uudempia rakennuksia hieman ylempää kaupungista. Vasemmalla pizzeria, keskellä Shellin huoltoasema.

Illalla avasin hotellihuoneessani television, ja kuinka ollakaan, sieltähän oli alkamassa juuri parahiksi Angola Music Awards uusintana! Vaikken mitään ymmärtänytkään, jumahdin katsomaan koko portugalinkielisen lähetyksen, jossa totisesti kaikki angolalaiset muusikot tuntuivat saavan jonkun palkinnon jossain huvittavassa kategoriassa. Siitä huolimatta jopa Lemba Catchiokwe osasi arvostaa voittamaansa ”parhaan itäangolalaisen musiikin” palkintoaan. Afro-Jazz/World Music -kategorian palkinto meni omiin korviini länkkärimusiikilta kuulostavalle kappaleelle, mutta niinhän se on aivan luonnollista.