Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Guinea-Bissau

Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi ”mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat ”normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien ”ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä ”Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.

Bijagojen luota fulbejen maille Gabúun

29.7.2015

Aamu ei ollut vielä edes valjennut, kun jo löysin itseni ennen kello viittä Bubaquen satamasta. Koko pikkuinen kaupunki oli aivan pimeä, sillä tähän aikaan ei ole sähköäkään. Muutamien taskulamppujen valot olivat ainoat valopilkut pimeän Afrikan pimeässä yössä. Ilma oli huikean kostea ja kosteuden näki taskulampullakin. Satamassa oli jo joitain ihmisiä odottamassa veneeseen pääsyä. Myös itse vene, puinen katettu pirogue, oli jo siellä. Ja veneessä iso joukko sikoja, vuohia ja kanoja. Luultavasti vene oli tullut yön tai edellisillan aikana joltain toiselta saarelta Bubaquelle ja jatkaisi nyt edelleen Bissauhun. Ja minä sen mukana. Bijagóssaaristoa kanssani kiertänyt saksalainen Sissy päätti vielä jäädä Bubaquelle.

gabu9

Talo Gabússa, itäisessä Guinea-Bissaussa.

Bubaquen saarelta pääsee takaisin Guinea-Bissaun pääkaupunkiin Bissauhun isolla lautalla vain sunnuntaisin. Keskiviikkoisin, eli nyt, on tyytyminen pikkuiseen piroguehin. Oikeasti pirogue taitaa tosin olla canoa portugaliksi.

Vähän viiden jälkeen vene hilattiin laituriin siten, että sinne saattoi hypätä kyytiin. Pimeässä se on vähän vaikeaa, etenkin kun kymmenet ihmiset heittelevät tavaraa aluksen katolle ja hyppivät itse kyytiin. Heitin rinkkani katolle ja taiteilin itseni piroguen kyytiin. Ihan täyteen se ei tullut, joten ihmisillä oli tilaa levittäytyä alusta kiertävälle puupenkille. Paatin keskiosassa olivat kaikki tavarat ja Bissauhun myyntiin matkalla olleet kotieläimet. Osittain tavaraa lastattiin myös sikojen ja vuohien päälle. Siitäkös eläimet innostuivat, mutta innostusta hillittiin potkimalla reilusti kylkiin. Ja jatkossa aina kun röhkintä ja vinkuminen yltyi, kävi lähimpänä istunut potkimassa eläimiä takamukseen tai kylkeen. Kanat ja kukot oli sidottu kätevästi yhteen nippuun jaloistaan. Kaikkiaan nipussa oli kymmenisen lintua. Yksi epätoivoinen kukko kiekui säännöllisin väliajoin, mutta kaukana merellä se ei juuri saanut vastakaikua. Yksi onnekas kana puolestaan matkusti ilman kahleita, koska sillä oli eri omistaja.

Lähtö oli puoli kuudelta, siis edelleen pimeydessä. Alkumatkan etenimme pimeässä, sitten valon määrä alkoi vähä vähältä lisääntyä. Aloin nähdä, keitä ja mitä kaikkea aluksessa olikaan. Veneen vauhti oli hiljainen, eikä Bijagóssaaristosta Bissauhun suurta vauhtia pystyisi ajamaankaan aallokon vuoksi. Piroguella matkustaminen on lisäksi kaikkea muuta kuin turvallista, sillä näitähän kaatuu ja uppoaa aina silloin tällöin. Aluksen kunto saattaa olla mitä sattuu, eikä pelastusliivejä välttämättä riitä kaikille. Minä olin onnistunut sellaisen saamaan.

Maisemissa merellä ei ollut valittamista. Pääosin näkyi aavaton meri, mutta aina silloin tällöin jossain kaukaisuudessa oli saariakin. Ne olivat kuitenkin aivan liian kaukana, että niille olisi voinut merihädässä uida. Varsinkin kun saaristossa on kovia virtauksia.

Suoraan edessäni, piroguen pohjalla, oli parisenkymmentä senttiä vettä ja vedessä kelluskeli kuollut kala. Melkein jaloissani ollut vuohi (ainoa jota ei oltu peitelty matkustajien tavaroilla), tuijotti tiiviisti koko viisituntisen matkan ajan tuota kalaa. Taitaa vuohi kuitenkin olla kasvissyöjä. Totisen vuohen seuraaminen oli huvittavaa ajanvietettä minullekin, kun nukkuakaan en uskaltanut.

Vähän ennen Bissaun satamaa, oli lipuntarkastus ja ellei lippua ollut, sai sen ostettua veneestä. Hinta on 3 500 frangia (noin 5,3 euroa). Rantauduimme Bissaun Pidjiguiti-satamaan, aivan siihen rahtisataman viereen keskelle pääkaupungin sykettä. Syke oli miellyttävän rauhallinen, eikä kukaan tullut edes taksia tarjoamaan, saatikka muuten häiritsemään! Ostin satamalaiturilta muutaman muffinssin ja lähdin niitä mutustaen kävellen kaupungin pääkatua Avenida Amílcar Cabralia pitkin Ecobankin konttorille. Siellä on toinen ydinkeskustan pankkiautomaateista. Se on ehkä jopa toinen koko kaupungissa, joka antaa rahaa ulkomaalaisella Visa-kortilla. MasterCardilla ei täällä, eikä monin paikoin muuallakaan Länsi-Afrikassa, tee yhtään mitään. Noh, tällä kertaa Ecobankista ei saanut rahaa suomalaisella Visallani. Jatkoin kävellen Avenida Domingos Ramosin varrella, Kalliste-hotellia vastapäätä olevalle toiselle automaatille. Se on Banco da África Ocidentan ja sieltä sai rahaa.

Olin päättänyt lähteä Bissausta samantien maan itäosaan Gabúun. Bissaun puskataksiasema vain sattuu sijaitsemaan noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten oli otettava taksi. Bissaun siniset kaupunkitaksit toimivat siten, että matkustaja pysäyttää taksin ja kysyy sattuuko auto olemaan menossa omaan kohteeseen tai edes sinne päin. Vaihtoehtoisesti kyydintarvitsija voi huutaa tai viittoa kuskille haluamansa suunnan. Minä yritin kyytiin Praça Che Guevaralta, aivan pankkiautomaatin nurkalta. Pysäytin ensimmäisen taksin ja lausuin puskataksiasemaa tarkoittavan taikasanan paragem. Kuski ei ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt seuraavankaan auton kuski. Myös kolmannen kuljettaja vahtasi minua suu auki ja levitteli käsiään, mutta apukuskin paikalla istuneella nuorukaisella onneksi välähti! Paragemia ei todellakaan lausuta suomalaisittain kovalla g:llä, vaan pehmeästi portugalilaisittain jonkinlaisen šuhuässän ja g:n sekoituksella. (Vastaavanlainen ongelma on vessan kysyminen Senegalissa. Toilet ei sano mitään, mutta tualet-ääntämys saa jo aikaan ahaa-elämyksiä.)

Pääsin keskustasta paragemille 500 frangilla (noin 0,75 euroa). Matkan varrella auto oli vähitellen täyttynyt samaan suuntaan tulleista kyytiläisistä. Minä sen sijaan olin tuttuun tapaan täyttynyt aggressiosta, ärtymyksestä ja vihasta. Tunnen nimittäin suurta vihaa afrikkalaisia puskataksiasemia kohtaan, sillä niissä joutuu lähes poikkeuksetta kärsimään ihonväristään. Niin nytkin. Ensin pyydettiin reilua ylihintaa, sitten tinkasin hintaa alemmaksi ja kun maksoin ylihintaisen lippuni, en saanut oikein takaisin. Valitin ja valitin ja lopulta sain loputkin vaihtorahat. Samaan autoon kanssani oli tulossa valkoinen nainen, jonka päättelin libanonilaiseksi (joita on Länsi-Afrikka täynnä), koska hän ei lähtenyt jutustelemaan kanssani. Eurooppalainen olisi vähintään tervehtinyt solidaarisuudesta toista samanväristä kohtaan. Minä puolestaan olen yleensä niin ärtynyt näillä puskataksiasemilla, etten oma-aloitteisesti halua olla sosiaalinen.

Puolen tunnin odottelun jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja pääsimme matkaan. Kaikkiaan autossa, joka poikkeuksellisesti oli uudehko farmariauto, oli kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Kyseessä oli siis niin kutsuttu sept-place. Enemmän puskataksisysteemistä täällä.

Matka Gabún kaupunkiin taittui hyvää asfalttitietä pitkin Bafatán kautta. Ennen tuota Guinea-Bissaun ja Kap Verden kansallissankarin ja suuren afrikkalaisen valtiomiehen, Amílcar Cabralin, syntymäkaupunkia, pysähdyimme ruukkuostoksille. Etupenkin muslimimies osti ison saviruukun ja saman teki takapenkillä kanssani istunut vanhempi guinealaispariskunta. Säilyttävät juomavettä niissä. Seuraava pysähdys oli perunapysähdys. Matkalaiset ostivat kilokaupalla perunoita ja minä tylsänä länsimaalaisena jätin omani ostamatta, vaikka niitä ikkunoista sisään tungettiinkin!

Guinea-Bissaun suurin uskontokunta ovat muslimit, mitä ei bijagojen asuttamassa Bijagóssaaristossa eikä edes Bissaussa juuri huomaa. Nyt siirtyessämme syvemmälle Guinea-Bissaun takamaille, siirryimme samalla myös islaminuskoisen fulbekansan maille. Jokainen puskataksimme matkustaja, paitsi minä, oli muslimi ja sen näki pukeutumisesta. Etupenkin muslimilla oli lisäksi soittoäänenä jonkinlainen islamilainen rukous. Ja kuin uskontoaan korostaakseen, hän antoi puhelimensa soida jonkin aikaa ennen kuin vastasi. Ja puhelinhan soi usein!

Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme viimein Gabúun. Se on Guinea-Bissaun ”muslimipääkaupunki”, minkä lisäksi kaupunki oli 1500-luvulta 1800-luvulle olemassa olleen Kaabun kuningaskunnan keskus. Asukkaita tässä kaupungissa on nykyisin noin 44 000. (Lähteet: [1])

gabu1

Parturiliikkeen pitäjä Mohamed on saanut innoitusta Yhdysvalloista. Tämä parturi löytyy ihan paraatipaikalta Gabún halki vievän valtatien varrelta.

gabu5

Gambialainen oppaani Gabússa.

En vielä ehtinyt heittää rinkkaanikaan selkään, kun jo eräs nuorukainen tuli juttusille. Hän oli Gambiasta ja osasi englantia. Mies oli kotopuolessa ollut käytettyjen vaatteiden myyjä. Guinea-Bissauhun hänet oli tuonut cashewpähkinöiden sadonkorjuu ja siten mahdollisuus panna rahoiksi. Mies oli vain saapunut Gabúun liian myöhään ja sadonkorjuukausi oli ollut jo ohi. Nyt gambialainen oli kuin vankina täällä Länsi-Afrikan köyhimmässä maassa. Hän yritti ansaita rahaa kotimatkaa varten työntelemällä ihmisten tavaroita kärryillään. Kysäisin tietäisikö hän mitään halpaa majapaikkaa Gabússa ja tokihan hän tiesi. Lähdimme talsimaan kohti Hotel Perolaa.

gabu10

Tämän kadun varressa sijaitsee Hotel Perola. Kuivalla kaudella tie voi olla paremmassa kunnossa.

gabu11

Hotel Perola kelpaa ministerillekin.

Uutuuttaan kiiltävä Hotel Perola sijaitsee puolen kilometrin päässä keskustasta, surkeassa kunnossa olevan tien varrella. Siellä majoittuu kuulemma bisnesmiehiä ja valtion virkamiehiä ministereitä myöten, enkä epäilekään. Perola on taatusti paikkakunnan paras hotelli, jossa huoneet on varusteltu jääkaapein ja televisioin. Sähköä on saatavilla vain kello seitsemästä lähtien eli silloin kun saapuu pimeys. Tinkasin hinnan 15 000 frangiin (noin 22,9 euroa), sillä tiesin, että siihen hintaan saa huoneen kaupungin toisesta hotellista Residencial Djaraamasta. Palkitsin gambialaisen ystäväni avustaan tonnin setelillä (noin 1,5 euroa), sillä pienempää minulla ei ollut. Kerrankin tipin saaja ei ruinannut lisää, vaan siunasi minut ja kiitteli vuolaasti. Olin hyvällä tuulella, joten sovimme, että myöhemmin mies esittelisi hieman Gabúa minulle.

gabu2

Matkalla kohti ydinkeskustaa.

gabu8

Gabún pääkatu.

gabu7

Gabún halki kulkevan valtatien varteen on keskittynyt kaupungin torielämä.

Tunnin kuluttua kävelin mutalätäkköjä väistellen Gabún halki kulkevalle ”valtatielle”, jonka varrelta gambialainen tuttavuuteni liittyi mukaan ”opastamaan” minua. Kuulemma turisteja ei kaupungissa käy, eikä juuri valkoisia ylipäänsäkään. Gabússa ei ole miehen mukaan yhtään mitään nähtävää. Kuljimme aluksi kaupungin ytimeen. Olin odottanut paljon vähemmän kehittynyttä kaupunkia, mutta yllätyin, kun pääkadut olivat siistejä (länsiafrikkalaisittain) ja niiden varrella oli jopa kaksikerroksisia taloja! Pääkadun varrella on myös jonkin YK:n alaisen järjestön toimisto ja portailla seisoskeli valkoihoinen herra. Kävimme Gabún puskataksiasemalla, minkä jälkeen kävelimme Bissausta Guinean rajalle kulkevaa tietä pitkin takaisinpäin. Tämän ”valtatien” varrelle on keskittynyt kaupungin liike-elämä. Saatavilla on kaikkea mahdollista vaatteista, mopon osiin ja hedelmiin. Vesipullot sen sijaan ovat kiven alla. Vasta viidennestä kaupasta sain ostettua puolentoista litran vesipulloja. Ilahduin, kun pullovesi oli tällä kertaa guineabissaulaista, eikä portugalilaista, kuten kaikkialla muualla. Länsi-Afrikan köyhin maa pystyy kuin pystyykin tuottamaan vettä!

Gambialainen oppaani esitteli minulle myös vähän syrjemmässä sijaitsevan jalkapallokentän, toisen puskataksiaseman, käytettyjen vaatteiden torin ja moskeijan. Kierroksen päätyttyä olin edelleen hyvällä tuulella, joten annoin 2 000 frangia (noin 3 euroa) miehelle ja tämä oli yhtä hymyä. Hän oli lyhyessä ajassa tienannut kuukauden vuokran, joka oli 3 000 frangia (noin 4,6 euroa).

gabu3

Muslimienemmistöisessä Gabússa on myös kirkko.

gabu6

Guineabissaulainen kirpputori.

gabu4

Moskeija Gabún keskustan laitamilla.

Ostin kaupasta iltapalaksi patongin ja kadunvarresta erilaisia guineabissaulaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Sitten tuli pimeys, sähköt palautuivat, mutta hotellihuoneeni televisio ei toiminut, enkä päässyt internetiinkään, vaikka Hotel Perolassa on teoriassa myös wifi. En valittanut, sillä olinhan jo selvinnyt lähes viikon ilmankin.

Olin päättänyt jatkaa matkaani seuraavana aamuna Guinean puolelle.

Retki Orangon ja Unon saarille

28.7.2015

Tiistai-aamunakin satoi. Aloittelimme päivän hotellin isännän, Julion, baarissa, joka on herran sukunimen mukaan nimeltään Bar Dalilann ja sijaitsee vastapäätä Bubaquen satamaa. Bijagon kielen sana dalilann tarkoittaa suomeksi tyytyväisyyttä. Mikäpä olisikaan parempi sukunimi! Bar Dalilannista oli hyvä tähystää, milloin UNDP:n miehet saapuisivat tänä aamuna. Saimme juuri syötyä aamupalan ja hörpättyä kahvit, kun miehet vähän ennen yhdeksää saapuivat ja lähdimme matkaan. Tämän päivän ohjelmassa olisi ainakin Orangon saari, ehkä myös Uno.

bijagos58

Bubaquen kuumimpia menomestoja: Bar Dalilann ihan siinä sataman nurkilla!

bijagos59

Bubaque on kuin mikä tahansa Bijagóssaariston saari eli matala ja metsäinen.

Pääsimme eteenpäin muutaman sata metriä, muttemme vielä edes Bubaquen ja viereisen Rubanen saaren välisestä salmesta, kun veneen moottorit jo sammuivat. Vartin verran miehet fiksailivat niitä ja käynnistyiväthän ne lopulta vain hajotakseen uudelleen jonkin ajan kuluttua! Eikä silloinkaan sentään lopullisesti. Afrikassa kaikki on aina korjattavissa!

Merialue Bubaquen ja Orangon välillä on hyvin matalaa, pääosin alle kymmenmetristä. Välillä syvyys tosin näyttää vaihtelevan kahdesta metristä 20 metriin silmänräpäyksessä. Merivirrat ovat arvaamattomia, samoin vuorovedet. Tällä kertaa myös aallokko oli kohtuullisen kova, minkä lisäksi satoi ja tuuli. Kastuin matkan aikana niin sateesta kuin meren pärskeistäkin. Bijagóssaariston vedet ovat delfiinien elinympäristöä ja pari UNDP:n miestä havaitsi delfiinin tai kaksi Bubaquen ja Orangon välillä. Itse en kylläkään nähnyt mitään!

bijagos60

Orangon rantaa Ponta Anabacassa, paikassa jossa rantauduimme saarelle.

bijagos66

Tästä alkaa Eticogan kylä.

bijagos63

Eticogan näkymiä.

Orango (tai Orango Grande) on Bijagóssaariston suurin ja yksi eteläisimpiä saaria. Asukkaita saarella oli vuoden 2015 tietojen mukaan 1 409. Ja kun isolla saarella on vain vähän väkeä, on siellä tilaa villille luonnolle. Saari yhdessä itäpuolella sijaitsevien Menequen, Canogon, Imbonen ja Orangozinhon saarten kanssa muodostaa 150 000 hehtaarin laajuisen Orangon kansallispuiston, joka perustettiin vuonna 1998. Kaiken muun ainutlaatuisen luonnon lisäksi puisto tunnetaan erityisesti harvinaisista suolaisessa vedessä elävistä virtahevoistaan. Orangon kansallispuisto on lisäksi läntisin paikka, missä virtahepoja tavataan maailmalla. Lähde: [1]

Rantauduimme Orangolla pitkälle valkohiekkaiselle rannalle Ponta Anabaca -niemen luona saaren pohjoisrannikolla. Laituria ei ole, vaan veneestä pitää kahlata muutamia metrejä rantaan. Rannassa on Orango Parque Hotel, joka taitaa olla saaren ainoa majapaikka ja olemassa se on tietenkin kansallispuiston vuoksi. Rannasta saimme kyydin kolmipyöräisellä lavamopolla Orangon pääkylään Eticogaan. Ja siellä kylän terveysasemalle.

bijagos67

Näin asutaan Eticogassa. Sää oli kuvaushetkellä liian märkä paikallisille ihmisille, vuohille ja etenkin kameralleni.

bijagos62

Kaikkialla on hyvin vehreää.

Eticogan terveysasemalla ei ollut eilisen kaltaista tungosta, vaan UNDP:n miehet saivat kerättyä tietonsa varsin nopeasti. Minä ja Bijagóssaariston reissukaverini Sissy teimme pikaisen kierroksen Eticogassa. Se on eilisen Canhabaquen saaren pääkylän tavoin varsin mielenkiintoinen paikka. Heinäkattoisia savimajoja, vapaina kulkevia kotieläimiä ja iloisia ilmeitä niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat sateesta huolimatta ulkona. Vettä tuli taivaan täydeltä ja luultavasti kamerani vihasi minua sillä hetkellä. Eticogassa on Canhabaquen Indenan kylän tavoin terveysasema ja koulu, minkä lisäksi myös jalkapallokenttä ja päiväkoti. Päiväkodin seinään on maalattu Bijagóssaariston kuninkaan, nyt jo edesmenneen, Okinca Pampan kuva. Juuri Orangon saari onkin saariston kuninkaan pääpaikka ja tukikohta! Ja tänne kuninkaalliset myös haudataan.

bijagos64

Eticogan jalkapallokenttä sijaitsee terveysaseman takana ja siellä oli sateesta johtuen tällä kertaa ainoastaan parvi lehmiä.

bijagos61

Okinca Pampan päiväkoti Eticogassa.

bijagos65

Vetistä maisemaa Eticogan laitamilta.

Emme nähneet Orangolla juuri muuta kuin Eticogan sekä pusikkoista rantamaisemaa matkalla takaisin Ponta Anabacaan. Tällä matkalla eräs UNDP:n miehistä kadotti älypuhelimensa, eikä sitä enää löytynyt vaikka kaikki tarkkaavaisesti maahan tuijottivatkin lavamopon lavalta.

Perillä Ponta Anabacassa odottelimme noin puolisen tuntia, sillä moottoriveneemme oli laskuveden vuoksi lähtenyt pois saarelta. Laskuveden aikana veneen rantautuminen oli hyvin vaikeaa ja siten myös veneeseen nousu osoittautui hankalaksi ja hankaluutta lisäsi rankkasade, tuuli ja pinnan alla olleet liukkaat kivenmurikat. Lopulta retkikuntamme pääsi veneeseen kahlaten ensin puolen metrin syvyisessä vedessä parinkymmenen metrin matkan.

bijagos68

Näkymä Ponta Anabacasta kohti itää laskuveden aikana.

Retkikunta oli päättänyt ahnehtia myös Unon saaren samana päivänä. Venematka Orangon pohjoispuolella sijaitsevalle Unolle ei kestänyt pariakymmentä minuuttia kauempaa.

Noin sadan neliökilometrin kokoinen Uno on Bijagóssaariston toiseksi suurin saari väestöltään. Vuonna 2015 väkiluku oli 3 750. Unolla kohteenamme oli Ancobemin kylä saaren kaakkoisrannikolla ja siellä on jopa laituri veneitä varten. Tai ehkä kyseessä on ennemminkin aallonmurtaja, mutta rantautuminen on joka tapauksessa helpompaa kuin Orangolla.

Aamusta lähtien jatkunut vesisadekin loppui viimein Unolla! Rannalla oli yksinäinen kalastajavene ja kalastaja, joka yritti saalista rannalta käsin. Rannasta Ancobemin kylään on parin sadan metrin matka ja matkan varrella mitä upeimpia veden valtaamia maisemia. Kaikki on hurjan vihreää!

bijagos76

Ancobemin satama Unon saarella.

bijagos75

Ja näkymä toiseen suuntaan eli itään samaisesta satamasta.

bijagos69

Kaunista maisemaa matkalla satamasta itse kylään.

bijagos73

Näkymä kylästä kohti merta.

Ancobemin kylä taitaa olla Unon pääkylä, sillä siellä on terveysasema, koulu ja jalkapallokenttä. Muutahan ei sitten tarvitakaan. Perinteisiä savimajoja näin vain muutamia, joten saaren suuri populaatio asunee pääasiassa muissa kylissä. Ancobemissä on myös jonkin verran raunioita ja hylättyjä taloja, mutta syytä tähän en tiedä. Itse asiassa myös koulu vaikutti hylätyltä, mutta ehkä meneillään ollut sadekausi saa kasvit kasvamaan sitä tahtia, että ne valtaavat kaiken nopeasti! Kylä oli nopeasti kierretty. Kun yritin kaiken koluttuani mihin suuntaan tahansa, törmäsin aina vain metsään tai vähintään jonkinlaiseen pusikkoon. Niinhän se Suomessakin toki menee.

Palasin siis takaisin terveysasemalle odottelemaan UNDP:n töiden valmistumista. Odotellessa eräästä huoneesta säntäsi ulos huutaen ja itkien nainen, jonka lapsi oli juuri menehtynyt tuossa huoneessa. Vaikka terveydenhoito ei aina kovin lähellä täälläkään liene, on kuitenkin hyvä, että syrjäisellä Unolla ylipäätään on terveysasema, jossa on aina sairaanhoitaja. Lääkärin jatkuvasta läsnäolosta en tiedä.

Uno, tai ainakin Ancobem, on sikälikin sivistyksen parissa, että siellä on kuuluvuutta puhelimessa. Soitin Suomeen ja kerroin olevani vieläkin hengissä!

bijagos74

Hylätty talo Ancobemissä.

bijagos70

Asuttu talo Ancobemissä.

bijagos72

Sikoja on paljon Unollakin.

bijagos71

Tästä lähtee polku kohti Unon pohjoisosan kyliä.

Iltapäivällä palailimme veneeseen ja aloitimme kotimatkan takaisin Bubaquelle. Ehkä paria kilometriä ennen Bubaquen satamaa, näimme lauenneen kalastusveneen. Sieltä heilutettiin valkoisia lippuja ja merellä kun ollaan, heidät oli otettava hinaukseen. Ennen satamaa miehistömme irrotti hinausköyden ja pirogue pääsi kotipoukamaansa Bubaquen kaupungin länsirannalle.

Loppuilta kului hotellilla korttia pelatessa. Se oli viimeinen iltani Bubaquella ja Bijagóssaaristossa.

Päivä Canhabaquen alkuasukassaarella

27.7.2015

Kun lähdin Bijagóssaaristoon, olin asennoitunut viipyväni kaksi yötä Bubaquen saarella ja lähteväni sunnuntaina samalla lautalla takaisin Bissauhun. Lauantaina suunnitelmat muuttuivat, kun hotellimme isäntä Julio oli pyytämättä järjestänyt (mistä tällaista osaisi edes kysyä!) meidät YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedonkeruumatkoille eräille toisille saariston saarille. Etukäteistiedot näistä ”retkistä” jäivät kovin hatariksi, sillä Juliokaan ei ollut oikein varma, mitä tulisi odottaa.

bijagos1

Pikkuvuohia Indenan kylässä Canhabaquen saarella.

bijagos53

Indenan kylä Canhabaquen saarella.

Kun sitten maanantaiaamuna kahdeksan aikaan kävelimme rinkat selässä Bubaquen satamaan, oli siellä odottamassa pikkuinen moottorivene. Julio kertoi, että lähtisimme sillä ja niin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui puolentusinaa UNDP:n miestä. Guineabissaulaisia. Ryhmän johtajalla oli tosin myös Portugalin passi. Yksikään miehistä ei ollut lääkäri, vaikka sellaista odotimme, emme tulisi yöpymään muilla saarilla, emmekä edes olisi menossa tänään Unon tai Orango Granden saarille, kuten Julio oli vihjannut. Juttutuokio porukan johtajan kanssa selvensi monta asiaa: palaisimme aina yöksi Bubaquelle, tulisimme käymään seuraavien päivien kuluessa Canhabaquen, Unon, Orango Granden ja Formosan saarilla, eikä meidän tarvitsisi maksaa tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta mitään! UNDP maksaa veneenvuokran ja veneessä oli tilaa kahdelle ylimääräisellekin. Onnenpotku!

Jos onni ei potki, on Bijagóssaaristossa matkaamiseen varattava paljon aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Ellei ole latoa tiskiin setelinippuja, joutuu turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja se on aikaavievää. Saarten välillä liikutaan pienillä ja mahdollisesti ääriään myöten täynnä olevilla puuveneillä, pirogueilla. Jonkinlainen aikataulukin on olemassa ja sen saa selville kyselemällä Bubaquen majapaikassa ja mielellään myös satamassa. Usein tiedot ovat ristiriitaisia ja alttiita muutoksille. Yleensä kullekin saarelle pääsee jotain reittiä pitkin kerran tai kaksi viikossa. Esimerkiksi vene Orango Granden ja Unon saarille lähtee Bubaquelta kahdesti viikossa ja menee aluksi Orango Grandelle ja jatkaa sieltä Unolle. Tai toisinpäin.

Me pääsimme kuitenkin siis UNDP:n siivellä ja oikein moottoriveneellä tutkimaan saaristoa. Maanantain kohde oli Bubaquen itäinen naapurisaari Canhabaque (myös nimellä Roxa). Se on pinta-alaltaan Bubaqueta suurempi, mutta väestö on yli puolet pienempi. Canhabaquella ei ole majoituspalveluita tai teitä, eivätkä sinne turistit todennäköisesti juuri poikkea. Jos siis saarelle joku päättää omatoimisesti matkustaa, on mukaan otettava oma teltta tai luotettava paikallisten vieraanvaraisuuteen majoituksen suhteen. Ja omat eväät mukaan!

bijagos41

Mutkikas mangrovereunusteinen väylä johtaa Canhabaquen satamaan.

bijagos40

Canhabaquen satama.

bijagos38

Tynnyrikaupalla paikallista cajeu-viinaa odottamassa Canhabaquen satamassa kyytiä eteenpäin myytäväksi.

Canhabaque on vain vartin moottorivenematkan päässä Bubaquen kaupungista. Toisin kuin Bubaquella, Canhabaquella ei ole kunnon satamaa. Saarelle päästäkseen tulee navigoida varovasti mutkikkaan mangrovekasvillisuuden vierustaman lahden pohjukkaan. Perille pääsee vain nousuveden aikana ja silloinkin on oltava varovainen. Menomatkalla veneemme karahti kerran pohjahiekkaan, minkä jälkeen peruutettiin ja yksi miehistön jäsen asettautui roikkumaan veneenkeulaan. Miehen roikkuessa keulassa ja tunnustellessa samalla jaloillaan pohjaa, pääsimme perille ”satamaan”. Siellä ei ollut ketään ja vettäkin alkoi tulla taivaalta. Olimme saapuneet satoja vuosia ajassa taaksepäin, paitsi että satamassa oli yli kymmenen muovitynnyriä alkuasukasviinaa, cajeuta!

bijagos37

Polku satamasta Indenan kylään.

Canhabaquella on muutamia alkuasukaskyliä, joissa elämä on typerän länsimaalaisen silmään alkeellista. Hyvin koskematonta ja alkuperäistä meininkiä, vaikkemme taatusti ensimmäiset saarella vierailleet valkoiset olleetkaan! Satamasta saaren pääkylään Indenaan johtaa polku halki tiheän sademetsän. Hieman ennen kylää vastaan käveli muutamia ihmisiä suuret ja leveät kantamukset pään päällä ja kuin ohitustilannetta varten, viereen oli muodostunut toinen polku. Se oli vähemmän käytetty ja siellä joutui kumartumaan alas kaartuvien puiden ja pensaiden tieltä.

bijagos43

”Bush meat” on Guinea-Bissaussakin kielletty ebolariskin vuoksi, mutta ei hallitus kaikkialle näe. Kuva näpätty terveysaseman seinustalta. Sopivasti selän takana olivatkin ebolavaroitusjulisteet.

bijagos47

Indenan kirkko.

bijagos44

Indena päättyy tähän. Seuraava kylä polun varrella etelään on Ambiur.

Indena koostuu kahdesta osasta. Kylän ”moderni” keskus käsittää kirkon, koulun, kyläpäällikön talon sekä terveysaseman, joka oli meidän määränpäämme. Olimmehan UNDP:n matkassa! Saimme kuljeskella saarella omaan tahtiimme, mikäli halusimme. Nyt vain sattui satamaan kaatamalla, joten jäimme terveysaseman seinustalle sateensuojaan. UNDP:n miehet ryhtyivät hommiin. Muun muassa saarella viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet merkittiin kirjoihin ja kansiin. Ihan paperisiin sellaisiin. Tietokoneita näin märkään paikkaan on turha tuoda. UNDP käy Canhabaquella kahdesti vuodessa, puolen vuoden välein.

bijagos42

Canhabaquen terveysasemaa sponsoroi muun muassa Euroopan unioni.

bijagos46

Terveysasemalla vauvat rokotettiin poliota vastaan.

bijagos45

Ebolajulisteita terveysasemalla. Toistaiseksi tauti ei ole levinnyt naapurimaasta Guineasta Guinea-Bissauhun. Oikeanpuolimmainen juliste varoittaa trakoomasta ja kieltää käsittelemästä ulosteita. ”Ka bu pupu na matu!”.

Vierailumme vuoksi terveysasema oli täynnä äitejä vauvat selässään, sillä UNDP rokotti samalla vauvat ainakin poliota vastaan. Äitien keski-ikä näytti olevan reilusti alle 18 ja UNDP:n ryhmän johtaja kertoikin, että Canhabaquella ja muualla Bijagóssaaristossa naiset saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 15-vuotiaana. Siltä se näyttikin. Ja lapsia syntyy sitten paljon, mutta vastaavasti elinajanodote on hyvin alhainen eli toisaalta kuolleisuuskin on korkea. Saarella syntyy lapsia keskimäärin kolme päivässä, mutta siltikään Canhabaquen väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 2013 vuoteen 2015 kuin vain 78 hengellä. Vuoden 2015 väkiluku on 2 866.

bijagos52

Indenan kylän taloja.

bijagos51

Bijagóssaariston alkuperäiskansalla bijagóseilla on ihan oma uskonto, joka on voimissaan ainakin Canhabaquella. Tässä heidän pyhäkkönsä.

bijagos48

Viljelyksiä Indenan kylässä.

Sateen salliessa tein pieniä kävelyjä lähimaastoon ja vielä ennen lähtöämme terveysasema tarjosi lounaan. Koko kymmenen hengen porukkamme söi yhdestä ja samasta vadista riisiä ja kalaa. Ruokailun päätteeksi sade loppui ja lähdimme terveysasemalta Indenan kylän ”vanhempaan” osaan, varsinaiseen alkuasukaskylään. Siellä talot ovat savimajoja heinäkattoineen, joista puskee savu läpi. Savupiippuja kun ei harrasteta. Kylän keskusaukio on suuren puun juurella ja puusta roikkuu kongi, jolla edelleen kutsutaan kylän väki koolle. Kylässä on myös pikkuinen kauppa, pimeä parin neliön koppi, johon oli nyt ahtautunut joukko kylän miehiä katsomaan jalkapalloa maailman pienimmästä televisiosta. Kauppa saattoi hyvinkin olla Indenan vanhemman osan ainoa talo, jossa oli sähköt. Myyntiartikkelit mahtuivat yhteen metrin levyiseen ja pari metriä korkeaan hyllyyn. Ainakin säilykkeitä oli valikoimissa. Indenassa on kuulemma myös Canhabaquen ainoa auto! Kukaan ei oikein osannut kertoa, miten se ensinnäkin oli saarelle saatu ja mitä sillä voi tehdä tiettömällä saarella.

bijagos57

Indenan kylän keskusaukio. Suuresta puusta roikkuu kongi, jolla kutsutaan väki koolle.

bijagos54

Ilmeisesti yksi kylän keittiöistä.

bijagos49

Canhabaquella ei juuri käytetä peltikattoja, eikä savupiippuja.

Aikamme tässä Indenan ”vanhemmassa” osassa oli vain ajantappamista, sillä vesi oli alhaalla, emmekä olisi päässeet satamasta minnekään. Eräs UNDP:n miehistä ryhtyi huvikseen omaksi matkaoppaaksemme, guía turísticoksi. Kiertelimme siellä täällä. Näimme perinteistä savimajan rakentamista, kotieläimiä ja ihmisten viljelyksiä. Täällä kasvaa kaikki mahdollinen banaaneista avokadoihin. Ryhmän johtaja tosin kertoi myöhemmin saarelaisten ruokavalion olevan kovin yksipuolinen, minkä vuoksi aliravitsemus ja lapsikuolleisuus on yleinen riesa. Canhabaquelaiset kun eivät ole oppineet viljelemään maata suuressa mittakaavassa, eivätkä syö kotieläimiäänkään, joista saisi arvokasta proteiinia. Sen sijaan kotieläimet kuljetetaan joko Bubaquelle tai Bissauhun myytäväksi.

bijagos56

Sian ja vuohen risteytys.

bijagos55

Perinteistä talonrakennusta Indenassa.

bijagos36

Palmuöljyn valmistusta Indenassa. Palmuöljy tekee riisistä erinomaisen makuista. Kattilassa taitaa olla cajeu-viina porisemassa.

Iltapäiväneljän aikaan vesi oli noussut, joten hyvästelimme kylän. Vielä ennen sitä tuli ottaa muutamat kuvat palmuöljyn valmistuksesta. Enkä ollut ainoa kuvaaja, vaan osa UNDP:n miehistä tuntui myös olevan turistimatkalla, vaikka omassa maassaan olivatkin. Selfieitäkin otettiin silloin tällöin! Lyhyehkön kävelymatkan jälkeen olimme jälleen Canhabaquen satamapoukamassa, missä hyppäsimme veneeseen. Vartissa olimme Bubaquen kaupungissa.

Casa Julion isäntä oli yllättynyt, kun olimme palanneet yöksi takaisin, mutta tietenkin hän otti meidät sydämellisesti vastaan. Olimmehan edelleen ainoat majoittujat.

bijagos50

Canhabaquelaisia avokadoja.

bijagos39

Bubaquen silhuettia mereltä. Etualalla kaupungin satama.

Illallakin satoi. Reissukaverini Sissy lähti vielä pimeällä yksin uimaan. Takaisin tullessaan hänelle oli tuttuun tapaan vannottu ikuista rakkautta ja olipa taas kosittukin. Tuttua varmasti kaikille yksin Afrikassa matkustaville länkkärinaisille. Loppuilta menikin asiaa puidessa. Mielestämme oli hyvinkin huvittavaa, että jotkut länsimaalaiset naiset tosiaan lämpenevät näille ”puskista” tuleville rakkaudentunnustuksille, mutta mitäpä sitä ei tekisi afrikkalaisen miehen paremman elämän (ja oleskeluluvan) puolesta! Reissukaverini oli kuukausitolkulla Senegalissa asuneena myös todennut, että länsiafrikkalainen mies on kaiken lisäksi monesti kuin nainen. Tosiaan: vaatteet ovat viimeisen päälle, hajusteita käytetään reippaasti, samoin koruja, hikipisaroita pyyhitään otsalta sievästi paperinenäliinalla ja näinpä kerran kynsienpidennyksetkin eräällä nuorukaisella! Noh, nämä ovat näitä mielenkiintoisia kulttuurieroja. Maassa maan tavalla.

Sissyn mukaan kiinnostusta on myös toisinpäin eli afrikkalaiset neidot ovat kiinnostuneita länsimaalaisista miehistä. Ketäpä ei raha kiinnostaisi. Naiset eivät vain valitettavasti harrasta rakkaaksi huutelua, eivätkä ole hihassa roikkumassa ja pyytämässä teelle ja syömään (ja oleskelulupaa Eurooppaan). En osaa portugalia, enkä ranskaa, joten en ymmärtäisi lähestymisyrityksiä. Se siitä sitten!