Browsing Category

Gambia

Matka Gambiasta Senegalin Joal-Fadiouthiin

22.5.2014

Edellisiltana olin sopinut Bakaun pyörävuokraaja-Jimmyn kanssa, että pitäisin vuokrapyöräni vielä yön yli. Hintaa moiselle tuli 50 dalasia eli alle euro. Aamulla olin luovuttamassa huonettani Fajara Guesthousessa ja kuten tavallista, ainuttakaan henkilökunnan jäsentä ei taaskaan ollut mailla halmeilla. Hotellissa remonttia tehneet miehet ottivat asian hoitaakseen ja jonkin ajan kuluttua sain avaimen palautettua. Sitten pyöräilin rinkka selässä Bakaun kylään. Jimmy oli jo hereillä, vaikka ilta Lama Lama -yökerhossa oli kuulemma venähtänyt pikkutunneille. Puhetta miehellä riitti taas suomalaisille korvilleni hieman liikaakin. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, sillä sen verran erilaista gambianenglannin ääntämys on: esimerkiksi girl ääntyy ”gall” ja Germany puolestaan ”Jamani”. Sen sijaan esimerkiksi ne senegalilaiset, jotka englantia osaavat, ääntävät kieltä paljon selkeämmin.

Vielä yksi kuva Bakausta.

Lähdin Jimmyn kanssa etsimään Banjuliin menevää shared-taxia eli minibussia. Odotellessamme tien varressa kymmenisen minuuttia, taksit tarjosivat innokkaasti kyytejään. Jimmy torjui tarjouksia, ilmoittamalla minun tulleen tänne Casablancasta saakka, enkä todellakaan tarvitsisi omaa taksia! Casablanca tuntuukin olevan monien haaveiden kohde tässä maassa. Onhan se tietysti jo aika lähellä Eurooppaa. Minibussi tuli, samoin hyvästelyn aika. Minibussin kyydissä noin 20 minuutin matka pääkaupunkiin maksoi 12 dalasia eli noin 0,2 euroa. Matkalaukusta ei veloitettu ylimääräistä. Yksityistaksikyyti Banjuliin olisi maksanut 200-400 dalasia (noin 3,8-7,5 euroa). Bakausta lähtiessämme minibussi oli täynnä, mutta pian etupenkiltä jäi yksi matkustaja pois ja minut ohjattiin sinne. En valkoisena kolonialistiriistäjänä tietenkään odota, enkä edes kaipaa mitään erikoiskohtelua, sillä olen vain vieraana tässä maassa. Kieltämättä tällainen kohtelu kuitenkin tuntui mukavalta, etenkin kun tiesin, että Senegalissa meininki saattaisi muuttua taas päinvastaiseksi.

Veneitä Gambiajoen rannalla Banjulissa.

Perillä Banjulissa minibussi jättää matkustajat Independence Drive -kadun varteen, josta edelleen on käveltävä tai otettava taksi. Noin kilometrin matkasta halki Banjulin vanhankaupungin kaupungin lauttasatamaan on helppo selviytyä, sillä näin pienessä kaupungissa eksyminen on mahdotonta. Lippu Gambiajoen yli Barraan liikennöivään Johé-lauttaan maksaa 15 dalasia (noin 0,3 euroa) ja sen ostaminen tapahtuu lippuluukulta, jonne rynnii kymmenittäin ihmisiä samaan aikaan. Vanhemmat naiset ovat kokemukseni mukaan pahimpia etuilijoita ja kiilaajia. Ennen lähtevien terminaaliin pääsyä, toisella luukulla kysytään vielä kansallisuutta, osoitetta Gambiassa (eli hotellia) sekä nimeä. Näistä muodollisuuksista selvittyäni, istahdin terminaalin penkille odottamaan ja syömään 15 dalasilla ostamiani munkkeja. Ruokamyyjien lisäksi terminaalissa parveilee muitakin myyjiä. Vieressäni mies osti silkkihuivin, ilmeisesti vaimolleen tuliaiseksi. Pian toiselle puolelle istahti senegalilainen hajuvesikauppias, joka myi naisille muun muassa ällöttävänhajuista banaanihajuvettä. Sitä ei totisesti tarvitse kuin vähän sipaista kämmenselkään, niin banaanin löyhkää saa haistella loppuvuoden! Kuulemma kauppa silti käy niin hyvin, että voi hetkisen levähtääkin.

Sitten lautta saapui Banjulin satamaan, tyhjeni ja pian me Barraan-menijät olimme rynnimässä lautalle. Kaikki yhtä aikaa. Mieleeni tuli, että lautta täyttyisi hetkessä, jos ihmiset osaisivat jonottaa. Myös Intiassa tapahtuvat joukkotallautumiset muistuivat mieleen. Olin terminaalissa saanut kaksi uutta kaveria: Laminin ja Musan. Molemmat päälle kolmekymppisiä miehiä, jotka eivät tunteneet toisiaan, mutta nyt he ottivat minut ”suojiinsa”. Tungin itseäni eteenpäin lautassa Laminin ja Musan kulkiessa edellä. Virne kasvoillaan he kertoivat tällaisen olevan ihan normaalia Gambiassa. Lautta lähti, kun sen joka sopukka oli täynnä ihmisiä. Liikkumatilaa ei ollut yhtään, mutta silti kaupustelijanaiset kulkivat taitavasti seassa myyntiartikkelit pään päälle asetetulla vadilla. Sekä Lamin että Musa tuntuivat olevan ylpeitä Johé-lautasta ja kyllähän tästä Gambian ainoasta (toimivasta) lautasta, joka on vieläpä nopea ja uudenaikainenkin, voi ollakin ylpeä!

Perillä Barran rannassa rynnittiin myös. Lamin ja Musa hoitivat minulle paikan paikallisten hintaan seitsemänpaikkaisesta puskataksista. Mahtavia ihmisiä nämä gambialaiset, harmi vain, kun en ”ehtinyt” viettää tässä maassa pidempään.

Puskataksimatka oli hyvin lyhyt, ainoastaan noin 15 kilometriä. Gambian rajamuodollisuudet tapahtuvat Amdallain kylässä. Ulkomaalaiset joutuvat käymään kahdessa huoneessa, joista ensimmäisessä tentataan, mikä oli matkani tarkoitus ja mihin olen Senegalissa menossa. Tenttaajan kysymykset olivat sen verran arkaaista englantia tai muuten vain epäselviä, että ennen minua ollut sierraleonelainen nainen hohotteli avoimesti niille ja väänsi niistä vitsiä minulle. Niin Sierra Leone kuin Gambiakin on virallisesti englanninkielinen maa eli kielimuurin luulisi olevan matala. Seuraavaksi pääsin toiseen huoneeseen, josta sain poistumisleiman aikani jonotettuani. Takanani jonotti Beninissä asuva hollantilainen mies ja Ranskan passilla matkustanut musta pukumies. Pukumies olisi mielellään ohittanut koko lyhyen jonomme, mutta tukin vaivihkaa ovensuun. Odottakoot mokoma vuoroaan. Lopulta kun hän pääsi huoneeseen, kohdeltiin herraa silkkihansikkain ja leima tuli passiin saman tien. Minun passini syynäys oli vielä tässä vaiheessakin kesken ja kysymyksiä herätti, että eivätkö Suomen kansalaiset tosiaan tarvitse Gambiaan viisumia. Yksi virkailija tiesi kertoa, ettemme tarvitse.

Gambian rajamuodollisuuksista selvittyäni, vaihdoin Gambian dalasit takaisin Senegalin valuuttaan, Länsi-Afrikan frangeihin. Koko rajalla oleskeluni ajan yksi hevoskärrymatkaa Senegalin puoleiselle puskataksiasemalle kaupannut mies oli odotellut minua. En ollut pyytänyt häntä odottamaan, mutta hän selvästi haistoi pohjattoman rahavarantoni. Ajattelin matkan maksavan liikaa, sillä hevoskärryt odottivatkin sadan metrin päässä raja-asemalta, rakennusten takana. Olin oikeassa, hän pyysi tähtitieteellistä summaa. Lisäksi kärryihin kömpivät jostain äiti lapsineen, luultavasti minua siis haluttiin vain maksumieheksi. Sanoin käveleväni puskataksiasemalle, sinne olisi noin kilometrin matka. Hinta laski, mutta en silti kiinnostunut.

Minulla ei ollut vielä Senegalin tuloleimaakaan passissani, minkä sain ongelmitta rennon asialliselta, englantia puhuvalta virkailijalta. Hän kysyi ainoastaan, mihin aikoisin Senegalissa mennä. Vastasin, että Mbouriin. Senegalin puoleinen raja-asema on nimeltään Karang. Passintarkastuksen ohi voi kävellä huomaamattaan hyvin helposti. Itsekin huomasin sen sattumalta. Rakennus sijaitsee aivan Gambian vastaavan rakennuksen vieressä.

Näin olin jälleen Senegalissa, maassa, johon minulle oli jo ehtinyt muodostua viha-rakkaus-suhde.

Rajalta puskataksiasemalle kuljin mopotaksilla. Ankaran tinkauksen jälkeen sovimme hinnaksi 200 frangia. Perillä annoin miehellä kuitenkin 250 frangin (noin 0,4 euroa) lantin, koska hän ei edes yrittänyt nostaa sovittua hintaa. Puskataksiaseman rahastajat ja matkustajien haalijat osasivat vielä jotenkuten englantia, mutta silti vanhasta muistista tinkasin ranskaksi. Paikasta sept-placessa pyydettiin tuttuja Senegal-hintoja, joten päätin matkustaa Mbouriin linja-autolla, sillä sellainen oli lähes täynnä ja näin ollen kohta lähdössä. Sovimme tinkauksen jälkeen lippuni hinnaksi 3500 frangia (noin 5,3 euroa). Summaan sisältyi myös matkalaukkumaksu. Maksoin matkan 5000 frangin setelillä, mutta sitten siitä ei yhtäkkiä oltukaan halukkaita antamaan takaisin riittävästi vaihtorahaa. Nostin äläkän ja nousin jo paikaltani osoittaakseni, että minun ei ole pakko matkustaa tällä välineellä. Lähellä olevat matkustajat komensivat rahastajan antamaan minulle oikean määrän vaihtorahaa. Oikeus voitti taas.

Senegalilaisessa linja-autossa on tiivis tunnelma, sillä myös keskikäytävällä on käännettävät penkit. Näin ollen yhdessä rivissä istuu viisi matkustajaa. Itse istuin käytävällä olevalla penkillä. Olin jälleen ainoa toubab, valkonaama. Pian tuli pysähdys, jonka vuoksi kaikkien tuli poistua linja-autosta. Sotilaat halusivat tutkia bussin läpikotaisin. Osa joutui availemaan matkatavaroitaan. Eräs mies oli kiinnostunut mistä kaukaa olen tulossa, mutta ei hänkään Suomea tiennyt. Pohjois-Eurooppakaan ei soittanut kelloja, mutta la Russie, Venäjä, sentään oli tuttu maa. Tarjosin miehelle keksin, joita olin hamstrannut Gambiasta. Suklaakeksejä Britanniasta!

Matka Karangista sujui miellyttävissä merkeissä: saunamaisissa lämpötiloissa ja jalat mahdollisimman vaikeassa asennossa. Kaolackin kaupungissa käännyimme Dakariin menevälle tielle, jonka varrella myös Mbourin kaupunki on. Aurinko ei ollut ihan vielä laskemassa, kun saavuimme Mbourin suurelle puskataksiasemalle. Päätin muuttaa suunnitelmaa ja jatkaa vielä tänään Joal-Fadiouthiin, jonne on noin tunnin matka Mbourista sept-placella.

Matka alkoi vauhdikkaasti, mutta kaupungin ulkopuolella santarmi pysäytti meidät, kuten myös kaikki muut tielläliikkujat. Kuljettajamme meni selvittelemään asioita. Mukaansa hän otti auton paperit, mutta niitä ei haluttu katsoa. Korruptiopysäytys! Aikansa kuljettajia palloteltiin santarmilta toiselle ja käsiä leviteltiin. Reilun kymmenen minuutin kuluttua matkamme jatkui, kun luultavasti lahjuksia oli ensin maksettu. En ymmärtänyt autossa käydystä keskustelusta mitään, koska se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä.

Perillä Joal-Fadiouthissa otin taksin Le Thiouraye -nimiseen hotelliin. En koskaan oppinut lausumaan hotellin nimeä. Samaan taksiin tuli myös vapaamatkustaja, joka jäi jo aikaisemmin kyydistä. Kuljettaja innokkaasti esitteli kotikaupunkiaan (tai paremminkin kahden kylän, Joalin ja Fadiouthin kokonaisuutta) ja kyseli minulta ne tavalliset kysymykset.

Matka Gambian Fajarasta polkupyörällä, minibussilla, kävellen, lautalla, puskataksilla, mopotaksilla, linja-autolla, toisella puskataksilla ja lopuksi vielä kaupunkitaksilla tänne Senegalin Joal-Fadiouthiin kesti kaikkiaan noin 12 tuntia, vaikka matkaa on vain noin 270 kilometriä. Linnuntietä kylien välinen etäisyys on noin 80 kilometriä.

Tästä sisään hotelli Le Thiourayeen. Tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa on otettu 23.5.

Tässä osassa rakennusta ovat hotellin kolme huonetta. Omani on keskellä.

Le Thiouraye on pieni, vain kolmen huoneen hotelli, mutta ajattelin siellä siltikin olevan tilaa. Eihän nyt ollut mikään turistikausi, eikä Senegal muutenkaan ole mikään maailman suosituin matkailumaa. Hotellin vastaanotossa oltiin aluksi aivan ihmeissään, että minun kanssani nyt tulisi tehdä. Ei sitten tullut mieleenkään, että voisin huoneen ehkä tarvita, kun olen isojen kantamusten kanssa liikkeellä! Vaikka emme olleetkaan yhtään samalla aaltopituudella, sain kuin sainkin huoneen kahdeksi yöksi alennushintaan: kaksi yötä maksoi 26 000 frangia eli noin 39,6 euroa. Huone ja hotelli muutenkin oli tuttuun senegalilaiseen tapaan hyvin siisti. Kun laitoin huoneeseeni valot päälle, lähti edellinen asukas menemään. Seinällä oli nimittäin jonkinlainen lisko (gekko tai joku vastaava). Ensi kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n näin myös torakan. Se pääsi hengestään. Vettä ei tullut, mutta sangollinen vettähän riittää mainiosti suihkussa käyntiin. Wifiä ei tästä hotellista löydy.

Huoneessani oli parisängyn lisäksi yhden hengen vuode. Hyttysverkot olivat ehjiä.

Hotelli Le Thiourayen ravintolan ruokalista on Lonely Planetin mukaan yhden Senegalin parhaimman kokin ”säveltämä”. Opuksesta ei käy ilmi, onko tämä top chef itse myös töissä tässä ravintolassa. Veikkaisin asian olevan näin, sillä keittiöstä kannettiin minulle erinomainen annos kanaa, ranskalaisia ja riisiä. Tänään listalla oli saatavana ainoastaan kanaa ja riisiä sekä kanaa ja ranskalaisia. Sain nähtävästi molempia. Ravintolassa oli samaan aikaan myös hotellin toinen asukas, hollantilainen, Dakariin sijoitettu kirjeenvaihtaja. Hänellä oli pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Ruokaillessani otin kakkospuhelimeni, neljä vuotta vanhan Nokian, takaisin käyttöön. Olin ”joutunut” edellisiltana ottamaan käyttöön kolmospuhelimeni, ainakin kymmenen vuotta vanhan Nokian, sillä Gambiassa puhelimen lataus ei onnistunut englantilaistyyppisistä pistokkeista johtuen. Ykköspuhelimena minulla tällä matkalla oli Jolla, jolla käytin majapaikkojen nettiä. Jolla pysyi useimmiten hotellihuoneessa, eikä kulkenut mukanani kaikissa epämääräisissä paikoissa. Tänä iltana kaikki kolme puhelinta lähtivät vahingossa kanssani kylille, kun lähdin ostamaan vettä. Illan pimeydessä, valaisemattomilla kujilla, yksin liikkuminen ei ole tietenkään järkevää valkoiselle miehelle, mutta ajattelin silti käydä kaupassa. Pieni kauppa löytyi parin sadan metrin päästä. Myyjänä oli vanhempi herrasmies, joka kysäisi, että mistäs kaukaa sitä ollaan tulossa. Herra tiesi Suomen ja osasi yhdistää sen Nokiaan! Ja kuin tilauksesta minulla oli kaksi Nokian puhelinta matkassa, joita sitten aikamme ihastelimme. Oo, Finland, Finland! Myös myyjällä tietenkin oli Nokia, vaikka Senegal nykyisin onkin Samsungin valtakuntaa. En maininnut sedälle mitään Microsoft-kaupasta. Ostin vesipullon, kaupan viimeisen, ja palasin hotellilleni.

2 kommenttia
25.8.2014 by Anssi

Polkupyörällä Bakausta Banjuliin ja takaisin

21.5.2014

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hieman ennen seitsemää. Kattotuuletin oli tosin täytynyt ottaa pois päältä jossain vaiheessa yötä, sillä se viilensi ilmaa jo liikaa! Menin huoneeni ulkopuolelle, muovituolille syömään aamupalaksi eilen ostamiani egyptiläisiä croissantteja. Jos olisin vielä ollut Senegalissa, hotellin työntekijät olisivat esittäneet kysymyksen bien dormi, nukuitko hyvin? Fajara Guesthousessa kukaan ei kysellyt mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä juuri koskaan näkynyt henkilökuntaa. Guesthousessa tuntuu majoittuvan pidempiaikaisia vieraita ja osassa huoneista oli astioiden kilinästä päätellen keittomahdollisuuskin. Yhdestä huoneesta lähti kello seitsemän jälkeen koulutielle arviolta ekaluokkalainen poika englantilaistyyppisessä koulupuvussaan. Toivotimme hyvät huomenet, vaikka hän pitkään tuijottikin ohi kulkiessaan.

Fajara Guesthousen pieni vehreä sisäpiha.

”I pledge to combat and defeat HIV/AIDS” -kyltti Atlantic Roadin varressa Fajarassa. Kuva otettu aamuseitsemän jälkeen kohti Bakauta.

Yöllä oli satanut ja ilma oli raikas. Tai trooppisen raikas. Sadekausi on etuajassa tänä vuonna, minua oli eilen valistettu. Arvioin käveleväni Fajarasta Bakauhun reilussa puolessa tunnissa. Matkaan meni lähemmäs 45 minuuttia. Liikenne kyläkeskustat toisiinsa yhdistävällä Atlantic Roadilla oli rauhallista, sillä diplomaatit olivat vielä nukkumassa ja siten citymaasturikaahailu ei ollut vielä alkanut. Ihmisiäkin oli vähän liikkeellä. Kaksilapsinen brittiperhe oli uimaleluineen matkalla jo tähän aikaan rannalle. Moikkasimme.

Jimmy Old Cape Roadilla Bakaun ulkopuolella. Hän polki hieman pienemmällä polkupyörällä.

Olin Bakaun postitoimiston nurkalla, Kairo-pyörävuokraamon edessä tasan kello kahdeksan eli juuri niin kuin olimme edellisenä iltana vuokraamon Jimmyn kanssa sopineet. Afrikkalainen aikakäsitys ei ollut vieläkään tarttunut minuun, mutta ilmeisesti Jimmykin on eurooppalaisilta turisteilta oppinut, että olemme usein paikalla silloin kun on sovittukin, sillä myös hän saapui paikalle tasan kello kahdeksan ja kiitteli ajoitustani. Jimmy nouti läheisestä ravintolasta aamupalaa, jota riitti minullekin. En oikein tiedä, mitä se oli, mutta aivan hyvää joka tapauksessa. Sitten lähdimme polkemaan Bakausta kohti Gambian pääkaupunkia Banjulia. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka, josta suuri osa moottoritien vartta pitkin. Olin pukeutunut vihreään paitaan, että autoilijat huomaisivat minut helpommin. Myös Jimmy oli rastafarina pukeutunut keltaiseen paitaan ja vihreisiin shortseihin. Jimmy polki aluksi edellä ja pian pääsin rytmiin, eikä gambialainen liikenne lopulta kovin pahalta vaikuttanut. Kaikki väistelevät kyllä toisiaan. Bakaun kyläkeskustan jälkeen maisema muuttuu avonaisemmaksi. Täällä on apinanleipäpuita, mangrovesoita ja niillä pelikaaneja.

Apinanleipäpuita ei voi koskaan kuvata liikaa.

Mangrovekasvillisuutta Bakaun ulkopuolella. Joessa uimassa pelikaaneja.

Banjuliin päästäksemme meidän tuli kääntyä Bakausta tulevalta rauhalliselta Old Cape Roadilta nelikaistaiselle Banjul-Serekunda Highwaylle. Poljimme moottoritien vasemmassa reunassa. Suurimman osan pystyin ajamaan reunaviivan turvallisemmalla puolella. Jimmy paikallisena ajeli välillä reilusti autojen kaistoilla. Vastaantulevat väistelivät kyllä, eikä kukaan räpsytellyt valoja, soittanut torvea tai heristänyt nyrkkiä. Ajokulttuuri on mukavan joustava.

Suunnilleen matkan puolivälissä ylitimme siltaa pitkin Gambiajokeen kuuluvan haaran. Haara laski tässä kohtaa Atlanttiin. Tämä haara näytti jo täysveriseltä joelta, mutta varsinainen Gambiajoen päähaara laskee Atlanttiin muutaman kilometrin päässä Banjulissa ja on kilometrien levyinen. Pidimme sillalla kuvaustauon. Joensuu on ilmeisesti suojainen ankkuripaikka, sillä sillan kupeessa oli parisenkymmentä venettä ankkurissa. Osa oli kuulemma eurooppalaisten purjeveneitä.

Ennen Banjulia pysähdyimme kristityllä hautausmaalla.

Hyvää syntymäpäivää, herra presidentti.

Gambiassa ei voi olla välttymättä Yahya Jammehilta. Gambian valtion virallisten sivujen mukaan šeikki, professori, Mekassa pyhiinvaelluksella käynyt kunnon muslimi eli alhaji ja tohtori, Hänen ylhäisyytensä, Yahya Abdul-Azziz Jemus Junkung Jammeh Nasiru Deen Babili Mansa on maan asevoimien ylipäällikkö, Gambian Pyhän Perustuslain Ylin Vartija ja kaiken lisäksi myös maan puolustusministeri. Jo useat arvonimet paljastavat presidentin rakentavan hyvää vauhtia henkilökulttia itselleen. Kiinnitin Banjuliin johtavan moottoritien varressa oleviin presidentin kuviin huomiota. Lisää kuvia löytyy Banjulin keskustasta. Milloin presidentti toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää kuvan kanssa, milloin Mr. Presidentiä itseään onnitellaan syntymäpäivän johdosta. Jo vuonna 1994 vallankaappauksella valtaan 29-vuotiaana noussutta presidenttiä on moitittu ihmisoikeuksien polkemisesta. Kuolemantuomioita toimeenpannaan ja jopa jonkinlaista noitavainoa on viritelty. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Jammeh on julistanut pystyvänsä parantamaan astmaa ja aidsia omilla salaisilla yrttiseoksillaan. Lähteet: [1], [2] & [3]

Banjulin keskusta alkaa tästä. Vuoden 1994 vallankaappauksen muistoksi rakennettu Arch 22.

Näkymä yli Banjulin Arch 22:n ylimmästä kerroksesta.

Näkymä toiseen suuntaan. Pieni Banjul loppuu melkein heti keskustan ulkopuolelle.

Jonkin aikaa ennen Banjuliin saapumista, Arch 22 -niminen monumentti, riemukaari, kohoaa korkeuksiin horisontissa. Se on presidentti Jammehin 22. heinäkuuta 1994 tehdyn vallankaappauksen muistomerkki. Monumentin sisään voi kiivetä sadan dalasin (noin 1,9 euroa) pääsymaksua vastaan. Arch 22:n sisällä on pieni näyttelytila. Lisäksi korkeuksista avautuvat upeat maisemat Banjuliin. Kiipesimme Jimmyn kanssa riemukaaren sisään ihastelemaan maisemia. Banjul tosiaan on pieni pääkaupungiksi. Kaupungissa asuu ainoastaan alle 40 000 asukasta. Arch 22:n takana on suuri katettu katsomo, jossa kansalaiset voivat kuunnella presidentin puheita. Diktaattorin elkeet tällä Jammehilla!

Gambian vanhin kirkko Banjulin keskustassa.

Independence Drive -katu Banjulin keskustassa.

Arch 22 on ehdottomasti käymisen arvoinen, mahdollisesti Banjulin tärkein nähtävyys. Ellei tärkein ole sitten Russell Streetillä lähellä rantaa sijaitseva Albert Market -torialue. Lähdimme pyöräilemään Arch 22:lta kohti 1800-luvulla perustettua Albert Marketia. Matkan varrella oli presidentinlinna, jonka pihalla niin ikään on katsomoita. Presidentti varmaankin puhuu kansalle myös täällä. Albert Market itsessään on pienehkö ja paljon siistimpi kuin vaikkapa Marché Capitale Mauritanian Nouakchottissa. Onko tätä siistitty turistien vuoksi vai ovatko gambialaiset tosiaan vain siistiä porukkaa. Albert Marketilla näin Marokon Casablancasta alkaneen ja läpi Mauritanian islamilaisen tasavallan kulkeneen matkani ensimmäisen mustaan burkhaan pukeutuneen naisen. Mieleeni tuli välittömästi Senegalin Saint-Louisissa käymäni keskustelu ranskalaisen rouvan kanssa Gambiasta. Hän oli ennen matkaa kysellyt Ranskan ulkoministeriöstä Senegalin ja Gambian turvallisuustilanteista. Rouva oli päättänyt jättää koko Gambian väliin, koska virallisen Ranskan mukaan ääri-islamilaisuus on kasvussa Gambiassa ja sen mukana terroristijärjestö al-Qaida on juurtumassa maahan. Jotenkin en vain jaksanut silloin uskoa tällaiseen. Burkhanainen kuitenkin horjutti epäilyksiäni. Pian näin toisen naisen, jolla vain silmät olivat näkyvissä niqabin ansiosta. Kaikki muut naiset sitten olivatkin pukeutuneet, kuten maallistuneessa maassa yleensäkin. Nuoret länsimaalaisittain, hieman vanhemmat afrikkalaisittain värikkäisiin kankaisiin.

Albert Marketilta.

Tungosta Albert Marketilla. Tässä osassa torialuetta myydään jalkineita.

Albert Marketin jälkeen mutkittelimme sivukujilla pyöriämme välillä kantaen. Ajelimme hiekkarantaa pitkin Banjulin lauttasatamaan. Sieltä jatkaisin matkaani seuraavana päivänä. Seurasimme Johé-nimisen lautan täyttymistä. Johé on tällä hetkellä ainoa käytössä oleva lautta Banjulista yli Gambiajoen vastarannan Barraan. Muut, epäkunnossa olevat, lautat ovat Banjulin lauttaterminaalin laiturissa ja niissä on edelleen kapteeni. Jimmy tiesi kertoa, että kapteenit vuorottelevat Johén ruorissa: kun yksi on käynyt vastarannalla Barrassa, hyppää toisen lautan päällikkö ruoriin. Mielenkiintoista.

Banjulin vanhankaupungin kaduilta.

Kalastajien veneitä rannalla Albert Marketin takana.

Gambiajoen yli liikennöivä Johé-lautta.

Kun lautta oli täynnä, jatkoimme satamassa pyöräilyä. Gambiajoen yli ei ole rakennettu siltaa, mikä ei varmaan joen leveyden vuoksi olisi järkevääkään. Tämän vuoksi kummallekin puolelle jokea kerääntyy kymmenittäin rekkoja, jotka odottavat vuoroaan lautalle. Satamasta lähdimme pyöräilemään takaisin kohti Bakauta.

Hengähdimme hetkisen Jimmyn rasta-ystävien luona Bakaun laitamilla. Mukavan leppoisaa sakkia. Rento hengailumme keskeytyi yllättäen, kun kaksi naispoliisia pölähti tontille. Jotain huudeltiin puolin ja toisin, minkä jälkeen tunnelma taas vapautui ja jutustelumme jatkui. En kysynyt, mistä oli kyse, mutta ainakin kannabiksen pössyttely on yleistä maassa ja varsinkin täällä rannikon turistivyöhykkeellä. Ja sellainen on laissa kielletty. Yksi miehistä olisi ollut myymässä minulle rannekorua, mutta en ollut tällä kertaa kiinnostunut. Hän ymmärsi yskän, eikä yrittänyt pakkomyydä. Sen sijaan kaksi nuorta tyttöä olisi väkisin myynyt banaaneja meille!

Jonkin ajan kuluttua lähdimme polkemaan kohti Gambian ehkä tunnetuinta nähtävyyttä, Kachikallyn krokotiiliallasta. Jo edellisiltana olin yrittänyt löytää sitä, mutta koska mitään opastekylttejä ei ole, niin en ollut paikkaa sokkeloisilta sivukujilta löytänyt. Jimmy tiesi paikan ja osasi suunnistaa labyrintissa. Labyrintin varrella, erään talon metalliporttiin oli maalattu tre kronor. Naureskelin sille ja Jimmy valisti sen olevan Ruotsin kunniakonsulaatti. Täällä kuulemma asuu paljon ruotsalaisia. Bakaussa on myös Norjan konsulaatti, mutta Suomella ei ole minkäänlaista edustusta koko maassa.

Itse krokotiilipaikka löytyi lopulta. Samaan aikaan kanssamme altaalle saapui parin aikuisen kanssa pienten tyttöjen ryhmä, jokaisella ryhmän noin 20 lapsesta oli huntu päässään. En tiedä, mikä ryhmä oli kyseessä, mutta veikkaisin tyttökoululuokkaa. Kachikallyn krokotiiliallas on pyhä paikka gambialaisille, mutta paikka oli houkutellut sinne kävijöitä myös Senegalin Dakarista, kuten Jimmyn kanssa yhden Peugeotin rekisterikilvestä havaitsimme. Altaan kerrotaan olevan perustettu jo 500 vuotta sitten, uskoo ken tahtoo. Krokotiilit edustavat hedelmällisyyttä maassa ja naiset tapaavat tulla altaalle rukoilemaan vaikeuksien kohdatessa. Krokotiili on kuvattu myös Gambian yhden dalasin (noin 0,02 euroa) kolikossa.

Kachikallyn altaalle on 50 dalasin (alle euro) pääsymaksu. Jimmy gambialaisena pääsi sisään ilmaiseksi. Ennen krokotiilejä, tutustuimme museoon, jossa esiteltiin Gambian eri heimojen kulttuuria. Esillä oli esimerkiksi valokuvia, soittimia ja perinteisiä asusteitakin. Mihinkään ei saanut koskea, mutta Jimmy vähät välitti moisista kielloista ja rummutteli mielin määrin rumpuja ja näppäili kielisoittimia. Hän itse on mandinka, kuten valtaosa gambialaisista. Erityistarkasteluun päätyi siis mandinkojen kulttuuri.

Niumi Kankurang on mandinkojen naamio, jota käytetään esimerkiksi nimenantojuhlissa ja häissä. Tavallisesti naamioon pukeutunut esiintyy illalla vanhojen naisten säestäessä sitä laulaen, tanssien ja taputtaen.

Sitten krokotiilejä katsomaan! Kachikallyn krokotiiliallas on suhteellisen pieni monttu, kun ottaa huomioon sen, että siellä asuu noin sata niilinkrokotiilia. Kuulemma monttu on hyvin syvä. Osa altaan asukeista on ”vauvakrokotiileja”, kuten yksi altaan työntekijä asian selvällä suomella minulle ilmaisi. Osa on täysikasvuisia. Kaikki krokotiilit eivät ole altaassaan, vaan jotkut ovat nousseet kuivalle maalle ja niitä voi löytyä mistä tahansa tältä alueelta. Sadekaudella krokotiileja löytää myös kuulemma alueen poikki kulkevasta, kannella peitetystä vesikanavasta. Erästä altaasta kiivennyttä krokotiiliyksilöä pääsin jopa taputtelemaan, kuten kunnon turistit tekevät! Altaan reunalla on matkamuistomyymälä, jossa minua kehotettiin kirjoittamaan nimeni vieraskirjaan. Vieraskirjassa on oma sarake nimelle, kotimaalle, terveisille ja sitten viimeisessä sarakkeessa lukee amount! Ihmettelin sitä ääneen, mutta kuulemma krokotiilit tarvitsevat paljon kalaa ruoakseen, minkä vuoksi tarvitaan lahjoituksia. Kysyin, että mihin pääsymaksurahat sitten menevät. Sain epämääräisen vastauksen. En kirjoittanut nimeäni, enkä lahjoittanut mitään. Kaikki nimensä kirjoittaneet näyttivät lahjoittaneen satoja dalaseja, enkä itse saa moisia summia kulumaan edes päivässä tässä maassa. Kissa lampsi pitkin altaan reunoja, parin metrin päässä lähimmistä krokotiileistä. Vitsailinkin Jimmylle, että tuossahan on nyt jollekin krokotiilille hyvä lounas. Kuulemma nämä matelijat eivät syö lihaa ollenkaan, vaan ainoastaan kalaa. Nirsoja eläimiä!

Tämä niilinkrokotiiliyksilö oli kiivennyt pois altaasta.

Päivää paistattelemassa altaan reunalla.

Tässä altaassa asuu noin sata krokotiilia.

Kachikallystä selvittyämme lounastimme Bakaun pääkadun varren kansankuppilassa. Sitä pyörittää ravintolan nimen, Three Sisters, mukaisesti kolme siskosta. Kahden henkilön lounaat maksoivat yhteensä 65 dalasia eli noin 1,2 euroa. Annokseen sisältyi kasa riisiä, kalanpala ja hyvin tulista kastiketta. Erinomaista! Jimmyn ruokailu ja siskosten kokkailut keskeytyivät, kun kadulla käveli kuuluisa jamaikalainen reggaeartisti. Rastapää sai kirjoittaa nimikirjoituksia urakalla. Itse en muista edes jampan nimeä. Sain sellaisen käsityksen, että Jamaikan ja Gambian välillä on vilkasta liikennettä reggaen ympärillä. Jamaikalaisia artisteja kuulemma esiintyy maassa usein. Gambiassa vietetään vuosittain 11. toukokuuta jopa Bob Marley Dayta, joka on tämän jamaikalaisen reggaemuusikon kuolinpäivä. Jimmyn puheiden perusteella päivä on iso juttu tässä maassa. Varmaan ainakin nuorison keskuudessa. Kuulin myös, että Marleyn sukulaisia on vieraillut takavuosina Gambiassa tämän päivän vuoksi.

Sovimme ruoan jälkeen, että tulisin illansuussa takaisin Bakauhun ja sitten hakisimme rannan kalasatamasta kalan ja paistaisimme sen. Maksoin Jimmylle päivän ”opastuksista” 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Se oli selvästi liikaa, koska hän hyppäsi kaulaani ja melkein liikuttui. Mieluummin maksoin hänelle kuin ostin krokotiileille kalaa.

Kairaba Avenueta matkalla Fajarasta Serekundaan.

Taivas oli edelleen pilvessä, mutta hiostavan lämmin oli silti. Päätin mennä rannalle, kunhan ensin kävin pyöräilemässä Kairaba Avenuella. Tie johtaa Fajarasta Serekundaan. Ensimmäinen yritys rannalle menossa epäonnistui, kun tie olikin umpikuja. Asian vahvisti myöskin siellä mangoaan järsinyt Muhammed-niminen pikkupoika. Hän pyysi vettä ja sai, seuraavaksi hän halusi nähdä reppuni sisällön, en näyttänyt. Vuokrapyöräni herätti myös ihastusta, sekin olisi hänelle kelvannut. Lopuksi hän vielä heitti: give me some money! En antanut. Lopulta löysin itseni eilen löytämältäni tyhjältä rannalta, jossa tänään oli urheilijanuorukainen, joka hölkkäili rannan toisessa päässä ympyrää. Itse kävin uimassa.

Viiden aikoihin poljin takaisin Bakaun postitoimiston nurkalle. Kävin ostamassa pari postikorttia, jotka lähetin Suomeen. Tulipahan tästäkin maasta ostettua jotain muutakin kuin vain ruokaa! Illallisen aioimme hankkia Bakaun kalasatamasta. Annoin Jimmylle 75 dalasia (noin 1,4 euroa), jolla hän ostaisi meille hyvän kalan. Ensimmäinen myyjä pyysi kalasta 300 dalasia (noin 5,7 euroa). Sen jälkeen pysyttelin hieman kauempana ja päädyin juttelemaan vanhemman kalamyyjän kanssa. Kuultuaan saapuneeni tänne Senegalista, kyseli hän, kumpi on parempi, Senegal vai Gambia. Vastasin empimättä ”Gambia”. Ihmiset täällä ovat täysin erilaisia Senegaliin verrattuna. Mies oli hyvin tyytyväinen vastaukseeni ja toivotti tervetulleeksi maahansa. Samaan aikaan Jimmy oli ostanut kalan 50 dalasilla. Kalasatamassa oli samaan aikaan vanhemmista saksalaisista muodostunut turistiryhmä oppaansa kanssa.

Bakaun kalasatama.

Kala pilkottiin kolmeen osaan, laitettiin erillisiin foliovuokiin ja seuraksi aseteltiin ainakin bataattia, porkkanaa, tomaattia ja kurkkua sekä vahvaa mausteseosta. Lisäksi Jimmy kasvatti postitoimiston nurkalla persiljaa, jota myös lisättiin vuokiin. Annosten valmistuminen pienellä teenkeittoon tarkoitetulla ”tulisijalla” vei pitkään. Odotellessamme ruoan valmistumista Bakaun postitoimiston pihamaalla, Jimmyn kaksi kaveria tuli paikalle. Toinen kävi ostamassa maapähkinöitä, itse sain oman pussillisen! Kuuntelimme reggaeta, opettelimme mandinkan kieltä, vertailimme Gambiaa ja Senegalia sekä hätistelimme nälkäistä kissaa tiehensä. Kyseessä oli lihava kissa, sillä joku läheisestä hotellista ruokki sitä. Tuli pimeää ja vieressä kulkevan Bakaun pääkadun katuvalotkaan eivät palaneet. Söimme maittavat kala-ateriat käsin, minkä jälkeen yksi kavereista päätti kiivetä korkean metalliaidan yli hakemaan meille jälkiruoaksi mangot, joita kopsahteli puusta aina silloin tällöin maahan. Osa putoili kuulemma hedelmälepakkojen vuoksi, joita suhahteli puiden ympärillä. Mangot maistuvat siis myös lepakoille. Kissakin pääsi viimein osingoille, kun tyhjät vuoat heitettiin pihan perälle. Aikansa se siellä kalusi kalanruotoja.

Kokkailua Bakaun postitoimiston nurkalla.

Iltaa olisi voinut jatkaa vielä Lama Lama -nimisessä yökerhossa, jonne ainakin Jimmy kertoi suunnistavansa. Itse pyöräilin takaisin Fajaraan, sillä aioin varhain aamulla lähteä takaisin Senegaliin. Nyt Atlantic Roadin katuvalaistus oli päällä, mutta hotellille johtava hiekkatie ei todellakaan ollut valaistu. Taisin törmätä tiellä maanneeseen koiraan vihaisesta haukunnasta päätellen, eikä itse guesthousenkaan löytäminen säkkipimeydessä ollut mikään yksinkertainen asia. Lopulta olin oikean rakennuksen kohdalla, kun pimeydestä kysyttiin, mitä etsin. Se oli Fajara Guesthousen ”vastaanottovirkailija”, joka myös kysyi, enkö tunnista häntä. No en tunnista, kun on niin pimeää, etten edes näe sinua. Valkoinen iho varmaan loistaa pimeydessä paremmin!

Kirjoita kommentti
23.8.2014 by Anssi

Rajan yli Gambian rauhaan

20.5.2014

Olin jalkeilla jo viiden aikoihin aamuyöstä. Tämän päivän aikana tarkoituksenani oli siirtyä Afrikan mantereen pienimpään valtioon, Gambian tasavaltaan, maahan, joka työntyy pitkulamaisena ja hyvin kapeana syvälle Senegalin sisään jakaen sen käytännössä kahtia. Senegal rajaakin Gambiaa kaikista muista ilmansuunnista paitsi lännestä, jossa Gambialla on lyhyehkö rantaviiva Atlantin valtamerelle. Sinne Atlantin rannikolle aioin yrittää.

Ziguinchorin Le Relais de Santhiaba -hotellin huoneestani pääseminen oli ensimmäinen ongelma. Nimittäin huoneen paksun metallioven lukko oli jotenkin jumittunut. Mietin jo, pitäisikö minun alkaa jyskyttää, että joku heräisi ja tulisi vapauttamaan minut huoneestani. Onneksi puukolla sain kangotettua lukon kielen auki ja olin vapaa. Eilisen illan ongelmaopasta ei enää käytävässä näkynyt, joten puukolle ei ollut muuta käyttöä tänä aamuna. Valoa oli vielä kovin vähän, mutta päätin silti kävellä läheiselle suuremmalle kadulle, josta ajattelin saavani taksin puskataksiasemalle. Niin kävi ja vakiotaksalla, 500 frangilla (noin 1,5 euroa), olin pian asemalla. Yksi sept-place lähti Gambian rajalle juuri saavuttuani asemalle, joten pääsin seuraavaksi täytettävän auton etupenkille. Etupenkkipaikan vuoksi jaksanut nyt käydä kovin suurta sotaa rahastajan kanssa, vaikka tiesin maksavani noin 2000 frangia (noin kolme euroa) ylihintaa. Ostin muffinsseja ja vesipullon aamupalaksi. Gambian-autojen lähtöpaikalle saapui pian rahanvaihtaja, joka valisti minua, että Gambiassa on eri rahayksikkö. Tiesin asian ja kysyin, onko tällä vaihtaa 5000 frangin seteliä (noin 7,6 euroa) Gambian dalaseiksi. Asiaa alettiin hoitaa, mutta lopulta kahdelta eri rahanvaihtajalta ei löytynyt tarpeeksi dalaseja. Samapa tuo, rajalla on aivan varmasti rahanvaihtajia!

Auto täyttyi noin puolessa tunnissa, minkä jälkeen kuljettaja painoi kaasun pohjaan ja matka saattoi alkaa. Minä ja kuski käytimme turvavyötä. Bignonan kaupungin jälkeen tiellä oli jälleen Senegalin armeijan tiesulku Casamancen alueen separatismitoiminnan vuoksi, josta matkustajat kävelivät läpi näyttäen henkilöllisyystodistuksia. Auto oli odottamassa tiesulun päätteeksi, minkä jälkeen matka taas jatkui. Seletyn kylässä sijaitseva Senegalin raja-asema oli läpihuutojuttu. Kolmisen autokunnallista yritti rynniä samaan aikaan passintarkastajien pieneen koppiin, minä tietysti mukana. Maassa maan tavalla! Senegalilaiset pääsivät henkilökorttiaan vilauttamalla eteenpäin, muut matkalaiset heittivät tarkastajalle pienen setelin, minkä jälkeen he olivat vapaita menemään. Myös minä sain lopulta poistumisleiman passiini, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Leimauksen jälkeen vaihdoin rajalla parveilevilta rahanvaihtajilta 5000 Länsi-Afrikan frangia Gambian dalaseiksi. Sain 410 dalasia eli yksi euro oli noin 53 dalasia.

Puskataksi Ziguinchorista Gambiaan jättää matkustajat Giborohiin, joka on ensimmäinen kylä Gambian puolella. Giborohissa on Gambian raja-asema, jossa aluksi jonotin muiden kanssa passintarkastusluukulle. Pian rakennuksesta tuli siviiliasuinen mies, joka kehotti minua jättämään rinkkani ulkopuolelle ja tulemaan sisään rakennukseen. En jättänyt, vaan otin mukaan. Kun Suomessa meuhkataan paperittomista toimistoista, niin nyt olin tietokoneettomassa toimistossa. Sisällä passintarkastajanainen kirjasi tietoni passista muistikirjaansa ja löi leiman, jolla saisin oleskella Gambiassa 30 päivää. Oikeasti Suomen kansalaisen kuuluisi saada 90 päivän leima, mutta mistäpä toimiston väki kaikkia asioita voi muistaa! Joka tapauksessa Gambia päästää maahan esimerkiksi lähes kaikkien Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaiset ilman viisumia, mikä tietysti on vain positiivinen asia maan matkailun kannalta. Olin jo lähdössä, kun jouduin vielä takahuoneeseen, jossa kaksi miestä (jälleen siviiliasuista) halusi tutkia matkatavarani. He olivat kiinnostuneet lähinnä lääkkeistä. Purin laukkuni sisällön, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Toinen miehistä löysi repustani Omar-karkkeja, joita alkoi lappaa käsiinsä ja samalla kysyi saisiko ottaa niitä muutaman. No et taskuja täyteen ainakaan! Mies laittoi karkit takaisin, minkä jälkeen annoin Suomen-tuliaisina karkit mieheen. Sain poistua.

Raja-asemaa vastapäätä lähtevät puskataksit Serekundaan ja maan suurimpaan kaupunkiin Brikamaan. Ostin paikan Serekundaan menevästä autosta, joka lähti samantien. En joutunut maksamaan ylihintaa, eikä sellaista edes pyydetty. Hyvä ensivaikutelma uudesta maasta! Giborohista Serekundaan on vain noin 30-40 kilometrin matka, joten se oli nopeasti ohi. Maisemat eivät Senegalista juuri eroa muuten kuin siisteydellään. Senegalissa sata prosenttia maapinta-alasta on roskien peitossa, vesialastakin lähes yhtä suuri osuus, mikä ei tosin itseäni pätkääkään haitannut. Nyt tein huomion, että Gambiassa jätehuolto toimii tai ihmiset eivät muuten vain ole yhtä välinpitämättömiä.

Perillä Serekundan puskataksiasemalla päätin ottaa taksin lähelle merenrantaa, Fajaraan. Valitsin opaskirjasta muutaman kilometrin päässä sijaitsevan Fajara Guesthouse -nimisen majatalon, minkä taksikuski sanoi tietävänsä. Näytin hänelle myös karttaa, jossa sijainti oli merkitty. En ollut perillä Gambian taksihinnoista, mutta sovimme hinnaksi pienen tinkimisen jälkeen 225 dalasia (noin 4,2 euroa), maassa kun on 25 dalasin seteli! Kuljettaja osoittautui huijariksi ja rosvoksi, sen näki jo naamasta. Heti asemalta lähdettyämme hän ilmoitti hinnan olevan sitten 250 dalasia, minkä jälkeen käskin tämän pysähtyä ja jättää minut pois kyydistä. Otin turvavyön jo pois. Tämä sai hinnan laskemaan takaisin sovittuun 225 dalasiin. Pian hän pani tupakaksi ja yritti saada tienvarresta toisenkin matkustajan taksiin. Tällainen ei todellakaan ole tapana, kun olen ostanut koko auton itselleni yksityisajoon. En halua vapaamatkustajia kyytiin! Tienvarressa huitonut mies ei tullut autoon, koska näki kuljettajani tupakoivan. Kuljettaja ei vakuutteluistaan huolimatta tiennyt reittiä hotellille, vaan kyseli pariin otteeseen tietä, eikä ymmärtänyt kartastani mitään. Ilmeisesti kyseessä oli taas yksi lukuisista lukutaidottomista taksikuskeista. Ensimmäisen harhaanajon jälkeen kuljettaja taas kertoi, että nyt voin lisätä summaan 25 dalasia eli hinta olisi taas 250 dalasia. Kerroin, ettei se ole minun ongelmani, jos kuljettaja ei tiedä hotellia, vaikka sanoo tietävänsä. Maksaisin sen mitä on sovittu. Hän oli eri mieltä. Parin väärän paikan jälkeen saavuimme oikeaan paikkaan. Jälkeenpäin arvioin, että olimme ajaneet korkeintaan puoli kilometriä ylimääräistä. Annoin kuljettajalle kolme satasen seteliä ja hän antoi vain 50 dalasia takaisin. Tämän jälkeen hän avasi takaluukun. Vaikka 25 dalasia onkin suomalaiselle mitätön summa, korpeaa tällainen, jo Senegalissa hyvin tutuksi tullut, rosvoaminen silti. Tivasin puuttuvaa seteliä, johon sain vastaukseksi tuhahduksen: ”for why?”. Kiitos vain, olikin näköjään hyvä ajatus tulla Gambiaan. Sen verran nälkä ja väsy oli taas, että laukun saatuani haukuin kuskin fucking criminaliksi. Enkä katunut sanojani myöhemmin.

Huoneeni Fajara Guesthousessa. Pistokkeet ovat englantilaistyyppiset, joten puhelimen lataus ei onnistunut.

Fajara Guesthousessa oli hyvä vastaanotto, joskin gambianenglannista oli vähän vaikeaa saada selvää. Olinko ollut liian pitkään ranskan kielikylvyssä! Olin nyt englanninkielisessä maassa, Britannian entisessä siirtomaassa. Vaikkei englanti todennäköisesti kenenkään äidinkieli tässä maassa olekaan, osaavat kieltä (lähes) kaikki, aivan kuten ranskaa Senegalissa. Fajara Guesthousessa oli vapaita huoneita, joten valitsin sellaisen toisesta kerroksesta. Huoneessa oli tehokkaan kattotuulettimen lisäksi oma suihku ja vessa. Maksoin kahdesta yöstä yhteensä 1400 dalasia eli noin 26 euroa.

Hain kävellen pankkiautomaatilta lisää Gambian rahaa. Automaatilta sai nostaa kerrallaan ainoastaan 3000 dalasia, mikä on noin 56 euroa. Otin sen verran ja sain 30 seteliä! Tuhti nippu taskussani lähdin takaisin hotellilleni. Hotellin pitäjältä kuulin, että 100 dalasia eli noin 1,9 euroa on maan suurin seteli. Itse näen tällaisessa tilanteessa pelkästään hyviä puolia: kaikilla on ainakin aina antaa vaihtorahaa! Esimerkiksi Marokossa olin tuskaillut sadan ja kahdensadan dirhamin seteleiden, Mauritaniassa 5000 ouguijan seteleiden ja Senegalissa 10 000 frangin seteleiden kanssa.

Olin tietoisesti majoittunut Gambian ”turistirannikolle”, pääkaupunki Banjulista lounaaseen sijaitsevalle suhteellisen lyhyelle, Atlanttiin rajoittuvalle alueelle. Alue muodostuu lähes yhteenkasvaneista Bakaun, Fajaran, Kotun ja Kololin ”lomakylistä”. Niiden tuntumassa sijaitsee Serekunda, joka on maan suurin asutuskeskus. Kuitenkin gambialaisten mukaan etelämpänä sijaitseva Brikama on suurin kaupunki. Talviaikaan rannikon lomakyliin saapuu lentokonelasteittain eurooppalaisia pakettimatkustajia, pääasiassa ilmeisesti entisestä emämaasta Britanniasta, mutta myös esimerkiksi Pohjoismaista Suomi mukaan lukien. Näin kesällä on hiljaista, mutta valkonaamoja näkee enemmän kuin vaikkapa Senegalin Cap Skirringissä, jonka matkailu nyt onkin vaatimatonta Gambiaan verrattuna.

Gambialaista hedelmälimsaa.

Matkoilla pitäisi syödä paikallisia ruokia, mihin aluksi aina pyrinkin. Ei niitäkään silti loputtomiin jaksa. Oikeastaan ei niitä Länsi-Afrikassa jaksaisi edes paria viikkoa, koska ruoka on useimmiten kanaa/kalaa ja riisiä. Mutta kun kebabia (nimellä shawarma) ei saa oikein mistään, vaikka se aina ruokalistalta löytyykin ja pizzeriatkin loistavat poissaolollaan, on tyydyttävä kanaan ja kalaan. Tai sandwichiin. Jokainen eteen sattuva pizzeria on hyödynnettävä, joten majoittumisen jälkeen marssin lähimpään pizzeriaan ja tilasin pizzan. Tilauksen otti vastaan yksi henkilö, toinen toi juoman ja kolmas itse pizzan. Outoa asioida englanniksi. Vielä oudompaa oli ostaa ruokailun jälkeen vanhalta mummulta englanniksi mangoja.

Gambia on tunnettu ”bumstereistaan”, nuorista tai nuorehkoista kielitaitoisista paikallisista miehistä, jotka pörräävät pääasiassa rannoilla ja pyrkivät hurmaamaan turistinaisia, joista sitten kuvittelevat hyötyvänsä rahallisesti. Gambia onkin tunnettu naisten seksiturismista, minkä vuoksi näitä bumstereita näkee täällä (talviaikaan tietenkin lähinnä) keski-ikäisten ja paljon vanhempienkin eurooppalaisrouvien seurassa. Lisäksi bumsterit ovat kuin takiaisia ja lähtevät väkisin opastamaan jonnekin. Eikä tarvitse olla edes nainen, riittää, että on valkoinen iho! ”Opastaminen” ei tietenkään tapahdu korvauksetta. Osa bumstereista on vain huijareita, osa pelkkiä rosvoja. Osa tekee vähän kaikkea tehdäkseen turistien olon mahdollisimman ikäväksi.

Fajaran rantaa kohti etelää.

Minä löysin ensimmäisen bumsterin Fajaran rannalta, jossa kävin pikaisesti pyörähtämässä. Ranta on rakennettu täyteen hotellikomplekseja ja rannalla aurinkoa otti muutamia eurooppalaisia naisia. Nimenomaan naisia! Pienessä huumepöllyssä oleva bumsteri tuli juttusille. Ajattelin, että kai tuon kanssa nyt voi muutaman sanan vaihtaa. Finland? Nice, very nice! Se oli virhe, sillä hän lähti kulkemaan mukanani rannalta. Kun pääsimme tielle, toinen bumsteri kiikutti miehelle kengät jalkaan. Nyt menisimme kuulemma Kachikallyn krokotiilialtaalle ja se olisi nice, very nice! Kerroin, etten ole menossa sinne nyt, vaan lähinnä käveleväni ilman päämäärää. En enää juurikaan vastaillut miehen ”opastukseen”. Ohitimme Britannian suurlähetystön, mikä oli nice, very nice. Pian tuli Libyan suurlähetystö, joka myös oli nice. Bumsteri tiesi kertoa, että Libyan lähetystö on saamassa pian uuden suurlähettilään. Voi kiitos, mitä tämä tieto mahtaa maksaa? Haluatko tonnin vai samantien kaksi? Ja vielä edessä olisi se krokotiilipaikkakin! Seuraavana tien oikealla puolella oli sairaala, nice, very nice! Itse en osaakaan lukea, onneksi minulla oli opas kertomassa, minkä rakennuksen ohi kulloinkin kuljimme.

Autio ranta parhaalla paikalla, hieman ennen Bakauta Fajarasta päin tullessa.

Vähän ennen Bakauhun saapumistamme, päätin karistaa bumsterin ja käännyin kohti rantaa. Bumsteri vähän tietenkin ihmetteli, että eivät ne krokotiilit täällä ole, mutta seurasi perässä. Löysin aivan tyhjän hiekkarannan, jota pitkin lähdin kulkemaan. Bumsteri luovutti, sillä tiesi rannan olevan umpikuja. Kävin rannan toisessa päässä kivikossa syömässä jälkiruokamangot. Sen jälkeen nousin pois rannalta, kuljin halki Bakaun välillä poiketen sivukujille. Bakaussa voi huomata, että on saapunut turistirysään: ravintoloita on tavallista enemmän, samoin katukuvassa oli nyt ensimmäistä kertaa matkani aikana uimalelukauppiaita. Olin harvoja turisteja, mutta sain silti kulkea melko rauhassa. Paikalliset ovat kai sitten tottuneet meikäläisiin. Toubab-huutoja silti kuulee niin lasten kuin aikuistenkin suusta.

Bakaun sivukujilta.

Katunäkymä Cape Pointista.

Päätin käydä Cape Pointissa, joka on Bakaun kylän pohjoisin kolkka. Matkalla sinne sain kutsun tulla tutustumaan erääseen guesthouseen. Omistaja toki ymmärsi, etten ollut muuttamassa tähän hotelliin. Mutta nyt minulla olisi kuulemma majapaikka valmiina, kun palaan Gambiaan. Hinnat olivat kohdillaan ja muutenkin kyseessä oli hyvin siisti paikka. Uima-allaskin löytyy. Cape Point on suurten hotellikompleksien valtaama, mutta sieltä löytyy myös siisti leveä hiekkaranta. Ja rannalta voimakkaista virtauksista kertova suomen- ja ruotsinkielinen varoituskyltti! Tällä rannalla ei ollut ainuttakaan auringonpalvojaa, eikä uimaria. Ainoastaan paikalliset kalastajat olivat touhuissaan. Niemennokan mökin seinässä olevan tekstin perusteella he ovat parhaita kalamiehiä Ruotsin eteläpuolella!

Ruotsin- ja suomenkielinen varoituskyltti Cape Pointin rannalla.

Cape Pointin leveää hiekkarantaa.

Muutamien mutkien kautta päädyin Gambian pieneen kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on perustettu jo vuonna 1924. Paljon eksoottisia kasveja! Kaupan hyllyiltä tuttuja hedelmiä, kesäkukkina Suomessa käytettäviä kasveja… Paikka on nähtävästi myös hyvä lintubongauspaikka, koska värikkäitä lintuja lehahteli lentoon puiden oksilta. Puutarhaan on 50 dalasin (hieman alle euro) pääsymaksu, jonka peri puistonhoitaja, afrikkalaiseksi hyvin rauhallinen mies, joka lähti oma-aloitteisesti esittelemään minulle puistoa. Olin taas ainoa kävijä. Lopuksi vielä rupattelimme tovin ja kuultuaan olevani Suomesta, osasi hän sanoa terve, terve! Selvästi suomalaisiakin täällä siis käy.

Sisäänkäynti Gambian kasvitieteelliseen puutarhaan.

Yleiskuva kasvitieteellisestä puutarhasta.

Purppurajuoru.

Nuori ”silk cotton-tree”. Vanhemmiten rungon terävät piikit putoavat pois.

Tämä saattaa olla passionhedelmän kukka.

Passionhedelmä. Edelleen kasvitieteellisessä puutarhassa.

Sitten löytyi kebabpaikka! Minun ei ollut nälkä, mutta kohta varmaan olisi, joten päätin ennakoida ja käydä nauttimassa shawarmat. Olihan se taas hyvää, eikä pari pitkää luutakaan haitannut tahtia. Luiden perusteella en osannut päätellä kebabin alkuperää. Bakaun pääkadun varrella on myös länsimaalaistyyppinen valintamyymälä, ehkä Siwan kokoinen. Olin ainoa asiakas. Lappasin ostoskoriin Egyptistä rahdattuja täytecroissantteja, pari rullaa indonesialaista vessapaperia, bangladeshilaista mehua ja muuta tuontitavaraa, sillä eihän tässäkään maassa varmaan juuri mitään valmisteta. Paitsi pähkinöitä ja pullovettä.

Bakaun läpi kulkeva tie.

Takaisin Fajaraan päin kävellessäni, tien varresta, Bakaun postitoimiston nurkalta huikattiin minulle. Kairo-nimisen pyörävuokraamon Baboucarr eli Babu eli Jimmy tervehti iloisesti, hän halusi jutella. Juttelimme lähes tunnin ajan kuin olisimme tunteneet aina, minkä myös Jimmy totesi. Katselimme kartastani matkareittiä ja hän puolestaan esitteli omaa pakoreittiään. Hän yritti vuosi tai pari sitten Eurooppaan, niin kuin niin moni Saharan eteläpuolisesta Afrikasta nykyään yrittää. Paremman elämän toivossa. Jimmy oli yhdessä muiden nuorten gambialaismiesten kanssa matkustanut Gambiasta Senegalin poikki Guinea-Bissauhun, mistä edelleen Guinean kautta Maliin, mutta tammikuussa 2012 alkanut ja yhä jatkuva konflikti Malin hallituksen, tuaregikapinallisten ja terroristiryhmien välillä Pohjois-Malissa sai ryhmän palaamaan takaisin Gambiaan. Jatkuva ammuskelu ja pommitus olivat olleet liikaa. Viimeisen yön ennen kotimaahan paluuta porukka oli nukkunut Gambian suurlähettilään tai konsulin luona Senegalissa. Tarkoitus olisi ollut ylittää Sahara ja yrittää meriteitse Italiaan. Kotiin palattuaan Jimmy oli perustanut pyörävuokraamon, jossa nykyään on viitisen polkupyörää. Turisteilta saatuja. Olin aiemmin päivällä miettinyt pyöränvuokrausta, mitä nyt kysäisin Jimmyltä. Hän ei ollut sitä itse vielä ehtinyt ehdottaa. Sovimme, että seuraavana aamuna kahdeksalta tulisin paikalle ja vuokraisin pyöristä parhaan, norjalaisturistin lahjoittaman sveitsiläisvalmisteisen maastopyörän, päiväksi ja lähtisimme yhdessä pääkaupunkiin Banjuliin. Sinne olisi noin 15 kilometrin matka. Hinnaksi sovimme sata dalasia, mikä on vajaa kaksi euroa.

Ensivaikutelma Gambiasta oli erittäin positiivinen, nämä ihmisethän ovat kuin mauritanialaisia. Leppoista sakkia. Asiaan tietenkin voi vaikuttaa alueelle suuntautuva (massa)turismi. Senegalin Saint-Louisista alkanut kulttuurishokkini päättyi Gambian rajalle!

Kasvitieteellisen puutarhan kasvillisuutta.

Kirjoita kommentti
20.8.2014 by Anssi

Päivä Ziguinchorissa

19.5.2014

Cap Skirring oli nähty nopeasti, samoin sen pitkä upea ranta. Ranskalaiset pakettimatkailijat taatusti viihtyvät kylässä viikon tai kaksi, mutta minä en halunnut enää rentoutua ja ottaa aurinkoa! Cap Skirring on käymisen arvoinen juurikin rantansa ansiosta, mutta en silti oikein usko, että suomalaiset tykkäisivät tänne joskus tulevaisuudessa pakettimatkustaa. Kulttuuri ja ihmiset sitä myöten ovat vain niin toiselta planeetalta.

Aamupalan jälkeen heitin rinkan taas selkään ja kävelin Cap Skirringin puskataksiasemalle tarkoituksenani matkustaa Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin. Sinne olisi noin tunnin matka. Mikäli puskataksiasemalla on lähdössä erilaisia kulkuneuvoja kohteeseen, kilpailevat niiden rahastajat matkustajista kiivaasti, niin nytkin. Tällä kertaa päätin valita minibussin, sillä se oli hieman halvempi ja matkustajia oli jo melkein riittävästi. Seitsemänpaikkainen sept-place täyttyi aikaisemmin ja lähti matkaan, mutta mekin pääsimme pian lähtemään. Vielä ennen lähtöä minibussin kuljettaja yritti raivata yhdelle matkustajalle istumapaikan, jolle pääsyn eräs mama oli penkin eteen lattialle kasaamillaan nyssäköillä tukkinut. Kuljettajan viesti oli, että moiset tavarat kuuluisivat katolle tai peräkonttiin, ei todellakaan lattialle! Niin silmitöntä raivoa en ollutkaan vielä tällä matkalla nähnyt, mitä kuljettajamme nyt mamalle osoitti. Mama pisti parhaansa mukaan vastaan, mutta taipui lopulta ja viimeinen matkustaja sai hänelle kuuluvan paikkansa.

Matka Ziguinchoriin kulki taas niiden samojen kauniiden mangrovesoiden poikki, kuin menomatkakin. Kuljettaja soitatti auton radiosta iloista afrikkalaista musiikkia. Mikäs sen parempaa matkamusiikkia ja hyvän tuulen nostattajaa! Vaikka Senegal onkin 90-prosenttisesti muslimimaa, on tässä osassa maata paljon myös kristittyjä ohi vilahtavista kirkoista päätellen. Myös Cap Skirringin pääkadun varressa on pieni kirkko. Minibussissa vieressäni istui nainen, jolla oli ristikorvakorut.

Santhiaban kaupunginosan maisemaa.

Nykyisin noin 230 000 asukkaan Ziguinchor on portugalilaisten 1600-luvulla perustama. Portugalilaiset käyttivät paikkakuntaa orjasatamanaan. Tietenkin Ziguinchorilla on myös ranskalainen menneisyytensä, mitä perua on kaupungin historiallinen keskusta. Se on täynnä rappiolla olevia kolonialismin aikakauden rakennuksia. Ziguinchor sijaitsee leveän Casamancejoen rannalla. Jokea pitkin liikennöi pari kertaa viikossa Aline Sitoé Diatta -niminen lautta Atlantille ja edelleen Dakariin. Laivaliikenteen lisäksi kaupungin kautta kulkee liikenne etelän Guinea-Bissauhun ja pohjoisen Gambian kautta Senegalin muuhun osaan, kuten pääkaupunkiin Dakariin. Ilmastoltaan Ziguinchor kuuluu tropiikkiin, minkä voi huomata päälle 30 asteen lämpötiloista, mukavan korkeasta kosteusprosentista ja paidan liimautumisesta selkään.

Hotel Le Relais de Santhiaba sijaitsee hiljaisen hiekkakadun varrella.

Perillä Ziguinchorissa minibussi jätti useita matkustajia kyydistä ennen kuin kurvasi kaupungin puskataksiasemalle. Aioin mennä Le Perroquet -nimiseen hotelliin, mutta asemalla työskentelevän miehen (työnkuva ei ihan tarkasti selvinnyt) mukaan minun kannattaisi majoittua hänen ystävänsä Le Relais de Santhiaba -nimiseen hotelliin. Se olisi paljon halvempi ja kaikki samat mukavuudet löytyisivät. Mikäpä siinä, mennään vain katsomaan! Luulin miehen olevan taksikuski, mutta asia ei ollutkaan näin. Mies tuli kuitenkin mukanani taksilla ja lähtiessäni maksoin hänelle 500 frangia, että hän pääsi takaisin ”työpaikalleen”. Hotel Le Relais de Santhiaba vaikutti oikein hyvältä ja vieläpä edulliseltakin. Täällä sentään oli off-sesongin hinnasto käytössä ja maksoin yöstä 8000 frangia eli noin 12 euroa. Huoneessa oli oma vessa ja suihku. Wifikin toimi.

Santhiaban kaupunginosan kadut ovat silkkaa hiekkaa.

Kuorma-autoja vuosikymmenten takaa.

Taksikuski ja puskataksiaseman mies kertoivat hotellini sijaitsevan Santhiaban alueella ja että keskusta olisi kivenheiton päässä. He osoittivat minulle myös suunnan, mistä keskusta löytyisi. Lähdin tarkistamaan, pitikö väite paikkansa. Kiertelin alueella ja lopulta palasin vahingossa lähtöpisteeseeni kulkematta samaa reittiä takaisin. Olihan reitin varrella tietenkin kauppoja ja pankkeja, mutta ei se kaupungin historiallinen keskusta ollut. Otin uuden suunnan. Nyt löysin Guinea-Bissaun konsulaatin ja myöhemmin yliopiston, jonka edessä parveilevilla opiskelijoilla oli koulupuku. Katujen nimetkin alkoivat viestiä keskustan läheisyydestä: Avenue Carvalho, Rue de France…

Rond-Point Jean-Paul II. Oikealla kuvassa on senegalilainen minibussi, ndiaga ndiaye.

Eiköhän tämäkin ole ollut jonkun siirtomaaherran kartano.

Siirtomaa-arkkitehtuuria Ziguinchorin keskustassa.

Kuvailin keskustan kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia, kunnes päivän ensimmäinen ”opas” ilmoittautui palvelukseensa. Tein heti alkuun selväksi, etten ollut aikeissa maksaa mitään ja että olin jättänyt rahani hotellilleni. Se ei ihan pitänyt paikkansa. Miehen mukaan maksaminen ei olisi oleellista, hän opasti ”vapaaehtoisesti”. Joopajoo. Olin kulkemassa Casamancejoen rantaan ja ”opas” tuli mukanani kuin takiainen. Rannassa mies sitten ehdotti, että hän voisi valmistaa minulle aterian, sillä oli ammatiltaan kokki. Talviaikaan hän työskentelee Cap Skirringin Le Nature -ravintolassa kokkina eli samassa ravintolassa, missä olin eilen syönyt! Maailma on pieni. Hän olisi halunnut soittaa Le Naturen Abrahamille eli Ibrahimille ja kertoa kohtaamisestamme, mutta puheaikaa ei ollut, enkä itsekään tahtonut tällaiseen omaani tuhlata. Kesällä Cap Skirringissä asiakkaita ei juuri ole, joten hän asusti äitinsä kanssa kotonaan Ziguinchorissa. Luulin aluksi hänen työskentelevän näin kesäaikaan jossain ziguinchorilaisravintolassa, mutta hän halusikin kokata minulle kotonaan, parin kilometrin päässä keskustasta. Kala-aterian saisin 2000 frangilla ja lihaa 3000 frangilla (noin 4,5 euroa). Aluksi kieltäydyin, mutta lopulta olimme matkalla slummiin. Päätin antaa Le Naturelle toisen mahdollisuuden.

Perillä miehen ja tämän äidin kotona, tervehdimme aluksi kaikkia paikallaolleita. Tämän jälkeen istahdin pihamaalle odottelemaan, kuuntelemaan radiota ja olemaan huomion keskipisteenä. Sana toubabista kiiri etenkin lasten keskuudessa ja heitä tuli tasaisena virtana ihmettelemään minua. Osa vain kurkki nurkan takaa, rohkeammat tulivat lähemmäs, mutta heistäkään kaikki eivät uskaltaneet sanoa mitään. Osa vastasi tervehdyksiini. Tietenkin minulla oli taas mahdotonta erottaa näitä lukuisia ihmisiä toisistaan, kaikki kun näyttivät samalta. Luultavasti tervehdin samoja naamoja useita kertoja. Kokkini kävi ostamassa ruokatarpeet liha-ateriaan, valmisti ruoan ja ehdimme hörpätä lasilliset teetäkin ennen ruokailua. Varsinainen ruokailu ei taaskaan ollut mikään kulinaristinen nautinto. Vuohenlihaa, riisiä ja kastiketta. Kyllähän sitä tietenkin hengissä pysyy ja söin lautasen eilisestä Le Nature -kokemuksesta poiketen miltei tyhjäksi. Vain muutama oudonnäköinen vuohenpalanen jäi lautaselle. Samalla olin tullut ruokkineeksi kokin iäkkään äidin ja muutamia muita sukulaisia. Äiti kiitteli kovasti, muutenhan perhe olisi luultavasti syönyt taas vain kalaa, kuten kaikkina muinakin päivinä.

Pihapiiri.

Senegalilainen käymälä Ziguinchorin laitamilla.

Aterian päätyttyä mies olisi halunnut lähteä kanssani pariksi päiväksi vielä Abeneen ja Kafountineen, jotka ovat kuulemma kauniita pikkukyliä Casamancen rannikolla, luonnon keskellä. Kokin sukua asuu Abenessa, jossa olisi järjestynyt majoitus ja ruokailu. Kafountine taas olisi ollut kävelymatkan päässä Abenesta. Tarjous oli houkutteleva ja hinta varsin edullinen, mutta en siltikään luottanut kokkiini tarpeeksi. Sen sijaan olin ajatellut suunnata pariksi päiväksi Gambiaan, minkä jälkeen palata vähitellen takaisin Dakariin. Viimeistään Gambian epätoivoinen haukkuminen sai minut tekemään päätökseni olemaan menemättä Kafountineen ja Abeneen: Gambian rajavartijat ja poliisit kynisivät minut puhtaaksi rahoistani, joko lahjuksien muodossa tai ihan vain ryöstämällä. Samoin gambialaiset itse olisivat outoa porukkaa, luontoa ei olisi nimeksikään… Lisäksi mies valehteli, ettei Gambiajoen vastarannalta Barrasta pääsisi Senegalin rajalle muuten kuin vuokraamalla auton, mikä taas maksaisi paljon. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa, sillä puskataksit ja bussit kulkevat välillä tiuhaan.

Sain kuitenkin kokin puhelinnumeron, jos muuttaisin mieltäni. Paluumatkalla kuljimme lasten koraanikoulun eli madrasan ohi. Siellä tytöt ja pojat opettelevat varsinaisen koulupäivän jälkeen muutaman tunnin lausumaan ulkoa islamin pyhää kirjaa Koraania. Kokki kehotti hieman epäsuorasti minua antamaan lahjoituksen koululle. Koraanikoulun opettaja kuulemma ruokkii lahjoitusvaroilla lapsia, joista osa on orpoja. En epäile yhtään, varmasti näin onkin. En silti ”ymmärtänyt” kehotusta, koska en länsimaalaisena myöskään oikein ymmärrä koko instituutiota.

Tuntematon tropiikin kasvi.

Rue du Général de Gaullen varressa sijaitseva siirtomaahenkinen postitoimisto.

Pyörähdin hotellilla, minkä jälkeen lähdin takaisin keskustaan. Löysin kauniin siirtomaa-aikaisen postirakennuksen, jonka luota olisin jälleen saanut uuden oppaan. Tämän opasehdokkaan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa, jonka jälkeen sain jatkaa yksikseni eteenpäin. Kyllä palveluitaan saa tulla kauppaamaan ja heidän kanssaan on hauskaa jutustellakin hetkinen, mutta väkisin mukana kulkeminen on raivostuttavaa. Opasehdokkaan lisäksi löysin lähistöltä aasin, joka seisoi rauhassa keskellä risteystä välittämättä liikenteestä. Kaistapäisesti ajavat autoilijat tottuneesti väistelivät eläintä. Sain kulkea rauhassa vain kymmenen minuuttia, kun Casamancejoen rannasta mukaan tarttui seuraava opasehdokas. Jälleen tein selväksi, etten halua opasta, eikä minulla ole mitään millä maksaa palveluksista. Oikeastikin minulla oli vain muutamia kolikoita mukana. Jälleen opas kertoi, ettei ole rahan perässä matkassa. En uskonut hetkeäkään tähän! Hän kulki kanssani ensin läheiseen kalasatamaan, minkä jälkeen sain kuulla paikat, mihin hän nyt aikoisi minut viedä. Kerroin meneväni juuri sinne, minne tahdon ja seuraavaksi suunnistin uponneen Le Joola -nimisen matkustajalaivan muistopaikalle. ”Opas” kulki mukana. Le Joola oli Ziguinchorin ja Dakarin välillä kulkenut matkustajalaiva, joka kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Gambian edustalla 26. syyskuuta 2002. Turmassa hukkui yli 1800 ihmistä laivan kaikkiaan noin 2000 matkustajasta. Laiva oli tarkoitettu alle 600 matkustajalle. Lähde: [1]

Matkalta kalasatamaan. Näissä rakennuksissa Casamancejoen rannalla asuu paikkakunnan vauraampi väki, kuten useita eurooppalaisia.

Place Joola eli Le Joola -laivan muistopaikka.

Rue du Capitaine Javelierin alkupää.

Palasin kuvia ottaen takaisin hotellilleni, enkä mennyt yhteenkään paikkaan, johon ”oppaani” olisi minut halunnut viedä. Osan olin jo nähnyt, osa ei kiinnostanut. Hotellin lähestyessä, ”opas” aloitti kaupustelun, sillä hänkin oli taiteilija. Sain nähdä muutaman rannekorun ja avaimenperän. Lisäksi sain kuulla pitkän ranskankielisen tarinan siitä, miten huonosti hänellä menee. Vauvakin olisi ja kaikkea. En innostunut kauppatavaroista, minkä jälkeen hän alkoi vaatia rahaa kierroksesta, jonka hän oli kanssani kulkenut. Kerroin, että olin jo alussa kertonut, etten tarvitse oppaita, enkä maksaisi mitään kenellekään. Hieman jo hurjistuneena hän ilmoitti, että luulenko tosiaan voivani olla maksamatta mitään. Voisin antaa 200 frangin lantin, en enempää. Hän kertoi, ettei 200 frangia ole mitään. Totesin sitten asian käsitellyksi, heitin pari sanaa suomeksi ja menin hotellihuoneeseeni. Mies heitti kirosanoja perääni. Olin aikeissa vielä lähteä hakemaan lähikaupasta iltapalaa, mutta puolisen tuntia tapahtuman jälkeen ovelleni koputettiin. No voi hohhoijaa, hotellin omistaja oli kai sitten kertonut ”afrikkalaiselle veljelleen”, missä huoneessa olen. En avannut, vaan päätin pysyä huoneessani koko illan ja syödä iltapalaksi Mauritaniasta ostamiani marokkolaisia sardiineja. Olihan pimeyskin jo ehtinyt laskeutua. Parin tunnin kuluttua mies koputteli oveen toistamiseen. Ovi oli raskainta tekoa, aivan kuin tilauksesta. Ei siitä ainakaan läpi tultaisi. Olkoot vaikka koko yön käytävässä, minulle on aivan sama! Mutta mitä ”vauva” mahtaa tuumata, kun isä ei ole kotona, vaan luuhaa kiusaamassa turisteja pitkin yötä!

Rue du Général de Gaullen ja rue du Capitaine Javelierin kulmassa sijaitseva Conseil Régionalin rakennus. Rakennuksessa toimii Casamancen alueen matkailutoimisto.

Katunäkymä ydinkeskustasta.

Nukkumaan mennessäni mietin, miksi olin tässä maassa edelleen. Miksi en jättänyt koko maata väliin ja mennyt esimerkiksi Maliin tai Guinea-Bissauhun. Olin etukäteen päättänyt lähteä seuraavana aamuna maanpakoon Gambiaan.

8 kommenttia
15.8.2014 by Anssi