Suomen suurin matkablogiyhteisö
Kirjaudu sisään
☰
×
Browsing Category

Etelä-Afrikka

Kongolaisesta maastakarkotusjonosta Pointe-Noiren vilinään

15.–16.5.2022

Tuli aika hyvästellä Etelä-Afrikka, vaan ei sentään vielä koko Afrikkaa! Maailmassa on kaksi Kongoa: pienempi ja isompi, turvallinen ja vaarallinen, tasavalta ja demokraattinen tasavalta. Olin valikoinut itselleni seuraavaksi kohteeksi Kongon tasavallan, maan joka on säilynyt rauhallisena pitkään ja sinne olisi turvallista suomalaisenkin matkustaa. Valtava Kongon demokraattinen tasavalta vaatii jo yksinään viikkokausien vierailun, joten se saisi vielä odottaa. Olin O. R. Tambon kansainvälisellä lentoasemalla Johannesburgissa ja minulla oli Ethiopian Airlinesin lento Pointe-Noireen, Kongon tasavallan kakkoskaupunkiin. Lentovarauksessa oli mielenkiintoisesti edelleen suluissa lähtökentän entinen nimi; vuoteen 1994 Johannesburgin lentoasema oli nimetty Etelä-Afrikan kaksinkertaisen pääministerin Jan Smutsin (1870–1950) mukaan. Smuts hyväksyi valkoisen ylivallan ja siis myös apartheid-politiikan, minkä vuoksi monet eivät varmaan tahtoisi nähdä herran nimeä lentovarauksessaan.

Lentovarauksen ohella minulla oli taskussa keltakuumerokotustodistus, joka vaaditaan Kongon tasavaltaan matkustavilta. Olin käynyt Kapkaupungissa myös koronatestissä, vaikkei sitä kansainvälisen ilmakuljetusliitto IATA:n mukaan enää vaadittaisikaan. En vain ollut löytänyt tälle mitään vahvistusta muista lähteistä ja päätin pelata varman päälle. En tahtonut, että matkani päättyisi jo Johannesburgissa tai joutuisin karkotetuksi Kongosta. Kongon tasavalta on myös yksi niistä maista, joihin suomalainen tarvitsee viisumin ja se on hankittava ennen maahan saapumista. Rajalla sellaista ei myönnetä. Lisää hankkimastani viisumista tämän jutun lopussa.

Ethiopian Airlinesin kone Addis Abeban lentoasemalla valmiina lähtöön kohti Brazzavilleä ja Pointe-Noirea.

Ethiopian Airlinesin tarjoiluissa ei ole moitittavaa. Tämä ateria tarjoiltiin Addis Abeban ja Brazzavillen välillä. Lautasliinassa on maskin kuva ja siinä lukee ”Remove only for Meal and Drink”, koska lennolla oli teoriassa maskipakko.

Ethiopian Airlinesin lähtöselvityksessä minulta tietenkin tivattiin negatiivistä koronatestitodistusta ja todettiin, että melkein kaikki muutkin ovat menossa Kongoon ja olen ainoa, jolla ei ole koronatestitodistusta! Kerroin käyneeni lentoyhtiön toimistossa Kapkaupungissa ja näytin sieltä saamaani paperilappusta, jossa oli osoite IATA:n matkustusrajoitussivustolle. Jatkoin, että minulle oli kerrottu Ethiopian Airlinesin noudattavan muiden lentoyhtiöiden tapaan tuota tietokantaa. Tiskin takana ollut täti pyöritteli päätään, sanoi tomerasti ”no, no, no!” ja jatkoi, että he eivät katso IATA:n tietokannasta yhtään mitään. Yritin kysyä, että mistä ihmeestä te tiedätte kunkin maan maahantulorajoitukset. En saanut vastausta, mutta päättelin, että Johannesburgin lentoaseman lähtöselvittäjät ammentavat suullisesta perimätiedosta. Täti kyseli viereisiltä tiskeiltä Kongon vaatimuksia ja palavereissa tultiin siihen lopputulokseen, että ainakin koronarokotustodistus pitäisi sitten esittää. Esitin sen ja lähtöselvitys tuli hoidetuksi. En usko, että työntekijät lentoasemalla ovat tietoisia kahden Kongon olemassaolosta, eiväthän he meinanneet löytää upouudesta ja melko tyhjästä passistani edes Kongon viisumia (se oli heti ensimmäisellä aukeamalla). ”No visa?” Joka tapauksessa Kongon tasavallan naapurimaa Kongon demokraattinen tasavalta oli lieventänyt maahantulorajoituksiaan hiljattain ja sinne pääsi pelkillä rokotteilla, ihan virallisestikin.

Ethiopian Airlinesin lento ET858 Addis Abebaan oli täynnä. Istuin ikkunapaikalla, viereeni tuli iso afrikaanerimies ja käytäväpaikan valloitti iso afrikkalaisnainen. Onneksi lento oli melko lyhyt; lähdimme kello 23.30 ja laskeuduimme Etiopian pääkaupunkiin jo kello 5.55. Ethiopian Airlines on erinomainen lentoyhtiö, jolla palvelu pelaa, lentohenkilökunta on loistavaa ja laajarunkokoneen viihdejärjestelmässäkään ei ole moittimista. Voi tietenkin olla, että innostukseni Ethiopian Airlinesia kohtaan johtuu siitä, että se operoi mielenkiintoisiin kohteisiin.

Brazzavillen Maya-Mayan kansainvälisellä lentoasemalla osa matkustajista jäi kyydistä.

Laskeudumme Pointe-Noiren Agostinho Neton kansainväliselle lentoasemalle iltapäiväyhden aikoihin.

Jatkoyhteyteni, Ethiopian Airlinesin lento ET861 Kongon tasavallan Pointe-Noireen lähti kello 8.45 ja teki pysähdyksen maan pääkaupungissa Brazzavillessä jättäen osan matkustajista sinne. Tunnin odottelun jälkeen kone nousi viimeiselle, 40 minuutin mittaiselle, etapilleen kohti Atlantin rannalla sijaitsevaa Pointe-Noirea. Laskeuduimme noin kello yhdeltä iltapäivällä. Myöskään lennon miehistö ei ollut tietoinen, mihin lopulta saavuimme; ”ladies and gentlemen, welcome to the Democratic Republic of Congo”. Kanssamatkustajani pyörittelivät päitään. Nykyisin Ethiopian Airlinesin omistama togolainen Asky Airlines operoi jo taas koronatauon jälkeen lentoja Johannesburgista Kinshasan kautta Brazzavilleen. Kierto Addis Abeban kautta ei siis enää ole tarpeen, vaikka monesti Afrikan lentoliikenne onkin vähän erikoista. Johannesburg–Addis Abeba–Pointe-Noire-reittini on sama asia kuin, jos olisin matkustanut Suomesta Kreikkaan Dubain kautta. Ensin reilusti ohi ja väärään suuntaan!

Pointe-Noiren kansainvälinen lentoasema on nimetty Angolan entisen presidentin Agostinho Neton mukaan. Eiköhän Kongossa muka ole riittävästi omia suurmiehiä. Ensimmäisenä kaikki matkustajat joutuivat täyttämään terveyskyselyn, minkä jälkeen tahdottiin nähdä sekä keltakuumerokotustodistus että negatiivinen koronatestitodistus. Eli jos nyt olette matkustamassa Kongon tasavaltaan lentäen, suosittelen käymään koronatestissä tai askartelemaan testitodistuksen itse. IATA:n mukaan testiä ei siis vaadita, mutta ainakin Britannia matkustustiedotteessaan kertoo testin olevan edelleen pakollinen ja lienee siis oikeassa. Koronarokotteilla ei maahan pääse. Onnittelin itseäni, että olin päättänyt käydä testissä Kapkaupungissa.

Passintarkastusluukulla hymy hyytyi, kun tomera passintarkastajatäti päätti, että minut karkotettaisiin maasta. Minulta muka puuttui täkäläiseltä hotellilta saatu kutsukirje leimoineen ja allekirjoituksineen. Esittelin Booking.comin hotellivarausta ja selitin, että viisumin minulle Tukholmassa myöntänyt Kongon asiainhoitaja monsieur Victor Sekoula ei ollut vaatinut minkäänlaisia kutsukirjeitä. Kehotin heitä ystävällisesti soittamaan Tukholmaan. Niin ei tapahtunut, enkä siihen tosin edes uskonut. Minut ohjattiin pois jonosta ja siirryin pidentämään maastakarkotusjonoa. Jonossa oli ennestään Kiinan passilla matkassa ollut mies, jonka kanssa olimme ymmällämme tilanteesta. Kentällä ei luonnollisesti ole wifiä, joten meidän tuli vain odottaa tietämättöminä. Ehdin miettiä, että mihin ihmeeseen minut karkotettaisiin. Suomeen, Etiopiaan vai Etelä-Afrikkaan? Mietin myös, että haluaisinko tällaiseen maahan edes tulla, vaikka lopulta sisään pääsisinkin.

Jälkeeni karkotusjonoon liittyi Ranskan passilla maahan pyrkinyt kongolaisnainen. Hän oli tulossa sukuloimaan, eikä hänelläkään ollut kutsukirjettä pointenoirelaiselta hotellilta. Varmaankin, koska hän ei ollut hotelliin edes majoittumassa. Nainen nosti äläkän ja yritti suurieleisesti maahan ilman leimoja. Röyhkeästi vain läpi passintarkastuksesta. Yritys ei onnistunut ja madame palasi jonoon. Pian jonossa oli jo neljä ihmistä. Kiinalainen pääsi maahan, kun hänen paikallinen kontaktinsa tuli noutamaan hänet passintarkastuspisteeltä. Kehitysmaiden lentoasemillahan kuka tahansa voi tulla vastaan matkustajia vaikka sitten tullin läpi vastakarvaan. Ranskalais-kongolainen nainenkin pääsi maahan kiukuteltuaan aikansa tiskillä. Jokunen seteli saattoi vaihtaa omistajaa. Kun koko Ethiopian Airlinesin koneellinen oli päässyt maahan, minä pääsin takaisin tiskille puolen tunnin odottelun päätteeksi. Selitin taas samat asiat, mutta siviilivaatteissaan passeja tarkastaneet mies ja nainen pysyivät kovana. Kun kukaan ei ole enää näkemässä, valkoiseltakin kehdataan vaatia rahaa. Minun pitäisi maksaa sakkomaksu ja sitten pääsisin maahan. Nainen tehosti vaatimusta hieroen sormiaan yhteen. Kongo on eräs maailman korruptoituneimmista valtioista, joten olin tällaiseen lypsyyn varautunut. En toki ihan vielä lentoasemalla. Rangaistusmaksuni suuruudeksi arvottiin 50 000 Keski-Afrikan frangia (n. 76 euroa). Onnistuin tinkimään summan 70 euroon ja sain leiman passiin. Kuittia en tietenkään saanut, sillä sakko ei ollut virallinen. Africanews-sivusto kertoo, että kokemani rahastus on ollut normaalia toimintaa Pointe-Noiren lentoasemalla jo vuosia sitten. Maassa maan tavalla.

Pointe-Noiren lentoasemalla ei ole sellaista pankkiautomaattia, josta saisi frangeja suomalaiselle pankkikortilla. Rahanvaihtotiskillä asia hoitui ja 150 eurolla sain yllättäen jopa 104 250 frangia. Se on paljon enemmän kuin normaali vaihtokurssi, 1 euro = 656 frangia. Keski-Afrikan frangi on usean keskisen Afrikan maan, kuten Kongon tasavallan, Keski-Afrikan tasavallan ja Tšadin, yhteisvaluutt. Rahanvaihtotiskillä asioidessani passitäti ilmestyi perääni päivän saaliin kanssa. Hän varmasti tuli tilittämään ”karkotettaviksi” määrätyiltä lypsetyt eurot ja dollarit valtion tilille.

Residence Saint-Jacques Bord du Mer oli majapaikkani Pointe-Noiressa. Kuva otettu meren puolelta seuraavana aamuna.

Residence Saint-Jacques Bord du Merin sisäpiha altaineen näyttää viehättävältä.

Hotellin pihamaata.

Kongon tasavalta ei ole Afrikan edullisin matkailumaa, eikä tänne juuri kukaan pelkästään turistiksi tulekaan. Pointe-Noireen tullaan töihin öljyteollisuuden pariin, mikä on nostanut kaupungin ja koko maankin hintatasoa. Kaupungissa asuu paljon länsimaalaisia. Siispä edullista majoitusta on vaikea löytää. Olin varannut kahden yön majoituksen Residence Saint-Jacques Bord du Mer -nimisestä hotellista, joka sijaitsee hyvällä paikalla merenrannalla ja toisaalta kävelymatkan päässä keskustasta. Pointe-Noiressa on kaksikin Residence Saint-Jacquesta, joten taksikuskille on hyvä tehdä selväksi, että hän ajaa merenrannalla olevaan majataloon. Se toinen majatalo sijaitsee keskustassa. Kuljettajakseni sain Juste-nimisen miehen, joka oli täpinöissään, kun kerroin saapuneeni Kongoon turistina. Sovimme hinnaksi hotellille 4 000 frangia (n. 6,1 euroa). Olisin saanut taksin tonnilla (n. 1,5 euroa), jos olisin jaksanut kävellä ulos lentoasemalta pysäyttelemään takseja. Taksin saaminen ei vain kaikkialla ole kovin helppoa, enkä ollut tietoinen Kongon taksitilanteesta. Nyt olen viisaampi ja tiedän, että Kongo on maailman helpoin maa saada taksi. Niitä on todella paljon ja kaikkialla.

Saavuimme pian hotellille ja sovimme taksikuskini Justen kanssa, että tämä tulisi seuraavana aamuna kello yhdeksältä noutamaan minua ja sitten lähtisimme Diosson rotkolle. Se paikka minun olisi nähtävä. Olin samaa mieltä. Kaksi yötä Residence Saint-Jacques Bord du Merissä maksoi 56 000 frangia (n. 85,4 euroa) ja se tuli maksaa käteisellä, tottakai. Itse hotelli on 1970-luvun asussaan ja siis parhaat päivänsä nähnyt. Siellä on kuitenkin uima-allas ja joten kuten toimiva wifi. Ravintolakin on, mutta se ei ole toiminnassa. Aamupalaa ei siis ole tarjolla. Huoneessani oli sänky, jääkaappi, vaatekaappi, tuoli, pöytä, televisio, toimiva ilmastointi ja oma kylpyhuone pikkuruisella kylpyammeella. Tasoonsa nähden reilusti ylihintainen Residence Saint-Jacques Bord du Mer on edullisin vaihtoehto, mitä Pointe-Noiresta löytyy. Olin majatalon ainoa asukas.

Huoneeni Residence Saint-Jacques Bord du Merissä.

Tällaisen kylpyhuoneen saa Pointe-Noiresta 43 eurolla per yö.

Kongon tasavalta oli näyttänyt keskisormea heti kättelyssä, mutta ihastuin maahan silti heti, kun lähdin ulos kaduille. Tai oikeastaan jo taksin kyydissä lentoasemalta hotellille! Noin Suomen kokoinen (ja vähän muotoinenkin) Kongo sijaitsee päiväntasaajan molemmin puolin Pointe-Noiren sijaitessa eteläisellä pallonpuoliskolla. Ilmasto on kuumankostea ympäri vuoden. Niin tänäänkin. Lämpötila oli päälle kolmessakymmenessä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Paita tarttui kiinni ihoon ja kaduilla oli elämää. Tätä olin kaivannut edelliset viikot. Namibia ja Etelä-Afrikka ovat ihan ok, mutta en minä niistä jaksanut näin innostua. Siispä muistutan itseäni: jatkossa parempi jättää ”kehittynyt Afrikka” käymättä.

Pointe-Noire (suom. ”Musta piste”) on vähän Helsinkiä suurempi kaupunki; asukkaita on reilut 700 000 ja koko metropolialueella noin miljoona. Se on paljon, kun koko Kongossakin on asukkaita vain 5,5 miljoonaa. Eli yhtä paljon kuin Suomessa. Pointe-Noire on, kuten todettua, öljyteollisuudesta elävä kansainvälinen kaupunki. Kaupungissa on maan suurin satama ja täältä johtaa rautatie pääkaupunkiin Brazzavilleen, joka sijaitsee sisämaassa Kongojoen rannalla. Ensimmäiselle päivälle ohjelmassani oli vain paikallisen simkortin hankinta ja rahan nostaminen pankkiautomaatista. Kuljin Pointe-Noiren ydinkeskustaan, jonka pääkatu on Boulevard du Général Charles de Gaulle. Löysin Casino Supermarchén, jonka aulassa oli kolme pankkiautomaattia. Yksi niistä antoi minulle kunnon nivaskan frangeja, joten ensimmäinen tehtävä oli hoidettu. Päätin samalla pistäytyä supermarketin puolella ostamassa iltapalaa. Iso osa tuotteista oli tuotu entisestä emämaasta Ranskasta. Niin varmasti myös nektariinit, jotka poimin hyllystä sen kummemmin hintalappua katsomatta. Nektariinien kilohinta oli 14 990 frangia (n. 22,8 euroa). Siispä tulin ostaneeksi elämäni kalleimmat nektariinit; kaksi nektariinia hintaan 8,5 euroa! Minun piti jatkossa yrittää muistaa, että olen Kongon öljykaupungissa, en missään perus-Afrikassa. Yleensä Afrikassa kaduilla on hedelmäkauppiaita, mutta nyt päivä oli ehkä jo liian pitkällä, että kauppiaita ei näkynyt.

Kävellen kohti Pointe-Noiren keskustaa.

Boulevard du Général Charles de Gaulle on Pointe-Noiren pääkatu.

Boulevard du Général Charles de Gaulle. Oikealla paikallinen SNPC:n huoltoasema, jossa litra lähituotettua bensaa maksaa 595 frangia (n. 0,9 euroa) ja litra dieseliä 475 frangia (n. 0,72 euroa).

Öljyteollisuus on synnyttänyt Pointe-Noireen myös kerjäläisten armeijan. Länsimaalaiset öljy-yhtiöiden kai sitten antavat rahaa tälle porukalle, kun niitä kaduilla kohtasin sankoin joukoin. Eräs pummi itse asiassa oli kehittänyt hyvän strategian tullen sisällä kaupassa jutustelemaan muina miehinä. Muutaman sanan vaihdettuamme ostoskoriini sujahti kaksi suurta keksipakettia. Ne minun pitäisi ostaa miehen lapsille. Heillä on nälkä. Yleensä varakkaiden supermarketteihin ei ole pummeilla mitään asiaa, mutta Pointe-Noiressa niin oli päässyt käymään. En ostanut keksejä, enkä maitoa, jota mies seuraavaksi kiikutti koriini. Maksoin vain omat ostokseni ja poistuin.

Taksikuskini Juste oli kertonut Airtelin olevan Kongon paras operaattori, joten ostin kadulta seuraavaksi paikallisen simkortin. Kortti, puheaikaa ja nettiä lähti mukaani 10 000 frangilla (n. 15 euroa). Simkortin ostamista varten pitää ottaa passi mukaan. Kortti on ehdoton, koskapa ainakaan Telian suomalainen liittymä ei toimi Kongon tasavallassa.

Auringonlaskun aikoihin palasin hotellilleni uimaan. Ranta sai vielä odottaa, vaikka meren pauhu kantautuu hyvin myös hotellin pihaan.

Madagaskarilta kotoisin oleva matkustajainpuu koristaa liikenneympyrää Pointe-Noiren keskustassa.

Kongon tasavallan viisumi

Yleensä afrikkalaisten maiden viisumit on suoraviivaisinta ja nopeinta hankkia Afrikassa, joko kohdemaan naapurissa tai jossain muussa lähimaassa. Minäkin aioin alun perin hankkia Kongon viisumin Pretoriassa, mutta vaatimukset ja käsittelyaika olivat samansuuntaiset kuin Tukholmassa toimivassa Kongon tasavallan suurlähetystössä, joka on suomalaisia lähinnä oleva Kongon lähetystö. Kyseinen lähetystö myöntää suomalaisillekin viisumeja. Vaatimukset eivät vaikuttaneet mahdottomilta: turistiviisumia varten lähetystö tahtoo hakijalta täytetyn viisumihakemuksen, alkuperäisen passin, joka on voimassa vähintään kuusi kuukautta matkan jälkeen, kaksi passikuvakokoista värikuvaa, kopion keltakuumerokotetodistuksesta, hotellivarauksen Kongossa, menopaluulentovarauksen sekä tietenkin tiliotteen tai työpaikan pomon kirjoittaman todistuksen, että töissä tosiaan ollaan.

Ongelmaksi muodostui se, että Kongon tasavallan Tukholman-suurlähetystöllä ei ole kotisivuja, minkä lisäksi lähetystön osoitekin vaikutti epäselvältä. En tahtonut matkustaa Tukholmaan henkilökohtaisesti, joten lähestyin ruotsalaista Visumpartner-viisumipalvelua. Sain kaikkiin kysymyksiini vastauksen ja nopeasti. Hotellivaraus voisi hyvin olla Booking.comissa tehty ja sen voisi peruuttaa, kun viisumi olisi passissa. ”Työpaikkatodistus” taas ei ole pakollinen (vaikka sellaisenhan voi askarrella itsekin), vaan pelkkä tiliote kelpaisi mainiosti. Tulostin verkkopankista kolmen kuukauden ruotsinkielisen tiliotteen liitteeksi. Lentolippuvaatimuksen kikkailin siten, että tilasin ranskalaisesta Onewayfly-palvelusta paluulipun Helsinkiin. Tunnin kuluttua sähköpostiini kilahti Air Francen bisnesluokan varaus Brazzavillestä Pariisin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin. Onewayfly piti varaukseni voimassa 14 vuorokautta, minkä jälkeen perui sen automaattisesti. Maksoin palvelusta 29,90 euroa. En vain itse viitsisi varata, perua ja odotella rahojen palautusta maailmanloppuun asti.

Laitoin paperit ja passin kirjattuna kirjeenä kohti Ruotsia. Viisumin normaali käsittelyaika suurlähetystössä on kymmenen vuorokautta, joten reilut kaksi viikkoa lähetyksestä sain hakea passini postista. Minulle oli myönnetty 30 vuorokauden monikertaviisumi. Lähetystö myöntää viisumin lentoaikataulujen mukaan, mutta enintään 90 päiväksi. Turistiviisumi yli 15 vuorokaudeksi eli oma viisumini maksoi 1 000 Ruotsin kruunua (98,78 euroa), minkä lisäksi Visumpartner veloitti 1 250 kruunua (123,47 euroa) palvelumaksua. Passin palautus kirjattuna kirjeenä maksoi 190 kruunua (18,76 euroa). Yhteensä viisumini maksoi 2 440 kruunua (241,03 euroa). Kallista, mutta mielestäni silti jokaisen kruunun arvoista. Enkä toisaalta olisi viisumia edullisemmin pystynyt edes järjestämään. Maksaa se Tukholmaan meneminenkin kuitenkin jokusen kruunun. Siispä lämmin suositus Visumpartnerille. Tulen varmasti käyttämään heidän palveluaan uudelleen jonkun muun epämääräisen maan kohdalla.

10 kommenttia
9.11.2022 by

Viimeinen päivä Pretoriassa ja Etelä-Afrikassa

15.5.2022

Etelä-Afrikasta tuli jälleen yksi Afrikan maa, jossa en mennyt safarille. Kapkaupungin eteläpuolella sijaitsevalla Cape Pointin luonnonsuojelualueella olin toisaalta nähnyt villin strutsin, hirviantiloopin ja karhupaviaaneja, vaikken varsinaisesti ollut niitä katsomaan mennytkään. Safarin sijaan ajattelin viimeisen päivän kunniaksi vierailla Pretorian eläintarhassa. Tai mikäli eläintarha harrastaisi kaksoishinnoittelua ja joutuisin maksamaan kolminkertaisen lipun eteläafrikkalaisiin verrattuna, suuntaisin kulkuni sittenkin jonnekin muualle. Ehkä Cullinanin pikkukaupunkiin, josta löytynyt maailman suurin timantti on nykyisin osa Britannian kruununjalokiviä.

Jätin rinkan hotellille säilöön ja lähdin kävellen kohti keskustan toisella laidalla sijaitsevaa eläintarhaa. Pretorialaiset olivat menossa kirkonmenoihin tai tulossa niistä. Muuten oli rauhallista. Pretorian eläintarha sijaitsee Boom Streetillä ja on J. W. B. Gunningin jo vuonna 1899 perustama. Eläintarha on levittäytynyt 85 hehtaarin alalle ja siellä asustaa yli 9 000 eläintä, jotka kuuluvat 705 eri lajiin. Esimerkiksi nisäkäslajeja on 209 kappaletta. Pretorian eläintarha on Etelä-Afrikan suurin ja maailman mittakaavassakin se lukeutuu kahdeksan suurimman joukkoon. Minua odottaisi kilometrikaupalla kävelemistä.

Leopardi Pretorian eläintarhassa.

Etelänkruunukurki on kaunis lintu.

Isosarvikuonoja.

Antilooppeja.

Vierailu eläintarhassa kustantaa aikuiselta 120 randia (n. 7,3 euroa) ja lapselta 80 randia (n. 4,9 euroa). Hinta on sama kansalaisuudesta riippumatta. Ostin lipun ja näin minusta tuli yksi niistä yli 600 000 vuosittaisesta kävijästä, joita puisto houkuttelee. Halutessani olisin voinut vuokrata golfauton, jollaisella liki jokainen puiston asiakas kulki eläinhäkiltä toiselle. Aloitin kiertämällä lintujen häkkejä ja löysin esimerkiksi undulaatteja ja etelänkruunukurjen, joka on kuvattuna esimerkiksi Ugandan lipussa. Puistoa on pyritty jaottelemaan maanosittain, mutta esimerkiksi Australian osasto käsitti lähinnä punajättikengurun ja emun. Aasiassa oli esimerkiksi tiikeri, Etelä-Amerikassa taas vaikkapa laiskiainen ja muurahaiskarhu. Afrikan osasto on tietenkin laaja, koska ollaanhan sentään Afrikassa. Näin ainakin isosarvikuonopariskunnan, leijonan, seepran, afrikannorsun, kirahvin, leopardin, afrikanpingviinin, kääpiövirtahevon ja gorillan, joita olin vielä tässä vaiheessa matkaani menossa katsomaan ihan luonnossakin Keski-Afrikan tasavallan metsissä. Eläintarhan yhteydessä on myös maailman kalalajeja esittelevä akvaario, kuten myös matelijatalo, jossa pääsin katsomaan Indonesiassa elävän komodonvaraanin ruokintanäytöstä.

Pretorian eläintarha kerskuu lukeutuvansa maailman kymmenen parhaan eläintarhan joukkoon, mutta ehkä koronavirus on runnellut tätäkin paikkaa ja tarha on päässyt ränsistymään. Liian moni häkeistä oli tyhjillään, enkä päässyt näkemään lainkaan edes Kongon demokraattisen tasavallan metsien harvinaisuutta, okapia! Karhutkin olivat poissa ja suuren lintuhäkin, aviaryn, seinät olivat rikki. Toivottavasti linnut eivät olleet kuitenkaan karanneet taivaan tuuliin. Tarhan poikki virtaava joki oli täynnä roskaa. Jos jo Pretoriasta oli tullut epäsiisti vaikutelma, ei eläintarha tehnyt siihen poikkeusta. En jää muistelemaan Pretoriaa erityisen lämmöllä, mutta jos näillä kulmilla liikkuu, on ainakin Voortrekker-monumentti näkemisenarvoinen. Muuten kaupunki on vähän jopa tylsä.

Pretorian eläintarha sijaitsee kaupungin keskustan pohjoispuolella.

Pretorian katunäkymää.

Gautrain liikennöi Pretoriasta Marlboron kautta O. R. Tambon kansainväliselle lentoasemalle Johannesburgiin.

Söin hotdogin eläintarhan kioskista ja lähdin noutamaan matkatavaroitani hotellilta. Aioin ottaa Uber-taksin Johannesburgin lentoasemalle, vaikka Pretoriasta pääsisi sinne kyllä Gautrain-nimisellä junallakin. Juna-asemallekin olisi tosin mentävä taksilla, se kun ei ollut ihan hotellin naapurissa. Toissapäivänä olin tullut Uberilla lentoasemalta Pretoriaan ja kuljettaja oli kertonut jotain Uberin ja ”oikeiden” taksien välisistä kiistoista ja tappeluista. Eräs kuljettaja hyväksyi tilaukseni, mutta ei milloinkaan saapunut paikalle. Sovelluksesta näin, että auto kierteli ja kaarteli lähellä hotelliani. Lopulta kuljettaja parkkeerasi auton kilometrin päässä olevan huoltoaseman pihaan. Tavoittelin miestä ja puolen tunnin kuluttua sain viestin, että ”bro, liian vaarallista”. Samansuuntaisen viestin sain seuraavalta kuljettajalta, joka niin ikään aluksi hyväksyi tilaukseni. Uber-kuskit eivät uskaltaneet tulla noutamaan minua. Hotel Manhattanin kuljetuspalvelua hoitava mies oli nähnyt minun seisovan kadun varressa puolisin tuntia ja tuli kertomaan, etten todennäköisesti saisi Uberia. Nimittäin, jos ”oikea” taksikuski sattuisi näkemään minun nousevan Uberin kyytiin hotellin luona, saattaisi syntyä verinen nyrkkitappelu kuljettajien välillä. Sellaista oli sattunut myös hotellin pihalla. ”Oikeat” pretorialaistaksikuskit eivät voi sietää Uber-kuljettajia, sillä ne vievät asiakkaita. Olkootkin, että Uber on täysin laillinen myös Pretoriassa. Esimerkiksi Kapkaupungissa tilanne on toinen ja autoissa näkee jopa Uber-teippauksia. Hotel Manhattanin mies tarjoutui kuljettamaan minut läheiselle Gautrain-asemalle ja perillä annoin vaivanpalkaksi muutaman lantin.

Gautrain on moderni ja turvallinen junayhteys, jossa on kolme linjaa. Pretoriasta pääsee puolessa tunnissa Johannesburgin O. R. Tambon kansainväliselle lentoasemalle, mutta Marlboron asemalla on vaihdettava junaa. Maksoin lipustani 217 randia (13,81 euroa). Uber olisi maksanut hieman enemmän.

2 kommenttia
7.11.2022 by

Voortrekker-monumentti ja kierros Pretoriassa

14.5.2022

Etelä-Afrikka on maailman ainoa valtio, jolla on kokonaiset kolme pääkaupunkia! Kapkaupunki on lakiasäätävä pääkaupunki, Bloemfonteinin ollessa juridinen ja Pretorian hallinnollinen pääkaupunki. Olin edellisiltana saapunut Kapkaupungista Pretoriaan, johon tutustumista odotin innolla. Pretorian metropolialueella on asukkaita likemmäs kolme miljoonaa, mutta olin lukenut ja kuullut kaupungin olevan rauhallinen ja kaunis. Varsinainen Pretoria on myös valkoinen kaupunki, sillä yli puolet väkiluvusta on valkoihoisia ja puhuu afrikaansia äidinkielenään. Kaupunki sopi matkani teemaan, koska minua kiinnosti valkoinen afrikkalaisheimo, afrikaanerit.

Hotel Manhattanissa ei valkoisia tosin näkynyt, eikä heitä näkynyt kaduillakaan, kun lähdin kulkemaan kohti kaupungin tärkeintä nähtävyyttä, massiivista Voortrekker-monumenttia. Se seisoo kaupungin keskustan eteläpuolisilla kukkuloilla ja näkyy kauas. Myös hotellilleni. Aioin kävellä perille asti, sillä matkaa oli vain nelisen kilometriä. Etelä-Afrikan kaupunkeja ei vain ole suunniteltu käveltäviksi, eikä jalkakäytäviä juuri ole ydinkeskustan ulkopuolella. Hieman ennen monumentille kääntyvää tietä, minun olikin lopulta juostava yli moottoritien ja käveltävä puolen kilometrin matka tien laitaa pitkin. Afrikassa tämä on normaalia, enkä ollut ainoa, joka kulki tienlaitaa pitkin kävellen. Viimeksi kävelin pitkin moottoritien laitaa Gabonin Librevillessä. Päätin, että takaisin tulisin taksilla.

Katukuvaa Pretorian keskustan eteläpuolelta läheltä hotelliani.

Matkalla kohti Voortrekker-monumenttia. Etelä-Afrikassakin on Valhalla.

Voortrekker-monumentti on olemassa voortrekkerien, ”edelläkulkijoiden”, muistoksi. Voortrekkereillä tarkoitetaan buureja eli Hollannista 1600-luvulla eteläisen Afrikan alueelle muuttaneiden jälkeläisiä, jotka vuosien 1835–1854 välisenä aikana muuttivat brittihallinnon alle joutuneesta Kapmaasta eli nykyisen läntisen Etelä-Afrikan alueelta Oranjejoen pohjoispuolelle. Syynä oli tyytymättömyys britteihin. Muuttoliikettä kutsutaan nimellä ”Suuri vaellus” (afrikaansiksi Groot Trek) ja sen aikana pohjoiseen siirtyi 7 000–8 000 buuria. Suuri vaellus suuntautui alueelle, joka oli jo valmiiksi mustien asuttamaa ja muuttoliikkeestä seurasi luonnollisesti lukuisia taisteluita; esimerkiksi Bloedrivierin taistelussa joulukuussa 1838 voortrekkerien 464 miehen joukko rökitti 15 000 miehen zuluarmeijan menettämättä yhtään miestä. Zuluja kaatui kolmisentuhatta. Muissa kahakoissa voortrekkereitäkin toki joutui zulujen uhreiksi.

Voortrekker-monumentti valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1949. Se on 40 metriä korkea jyhkeä ilmestys ja oli apartheidin päättyessä varmaan turhan suuri ponnistus räjäytettäväksi. Siispä se seisoo edelleen Pretorian laidalla vaalien voortrekkerien muistoa ja toimien afrikaanerikulttuurin ”kotina”. Juuri kukaan kun ei enää kutsu itseään buuriksi, vaan mieluummin afrikaaneriksi. Nykyisin monumentti on tunnustettu osaksi Etelä-Afrikan kansallista perintöä. Lähde: [1]

Voortrekker-monumentin vieressä olevassa puistossa voi kulkea Suuren vaelluksen ja kohdata norsuja, zuluja ja ties mitä.

Zulut ovat hyökänneet voortrekkerien kimppuun.

Jyhkeä Voortrekker-monumentti on Pretorian tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Saavutin Voortrekker-monumentin. Täällähän kaikki valkoiset olivatkin, kuinkas muuten! Ostin 180 randia (11,05 euroa) maksaneen pääsylipun ja lähdin kapuamaan kohti monumenttiä. Monumentin sisällä on valtava halli, jonka katto on kupolinmuotoinen ja keskellä on pyöreä reikä. Hallin reunoja kiertää reliefejä Suuren vaelluksen tapahtumista; milloin zulut ovat keihästämässä voortrekkereitä ja milloin ollaan neuvottelupöydässä zulujen kanssa. Alakerrassa on buurien historiaa vanhojen esineiden ja valokuvien muodossa. Voortrekker-monumentin parvekkeelle on myös mahdollista kavuta katsomaan Pretoriaa lintuperspektiivistä. On vaikea uskoa, että Pretoria on miljoonakaupunki, sillä monumentin ympärillä on pelkkää tyhjää maalaismaisemaa. Keskustan tornitalot näkyvät horisontissa.

Voortrekker-monumentin vieressä on mielenkiintoinen polku kasveineen, eläinpatsaineen ja paikannimikyltteineen. Pystyin kulkemaan Suuren vaelluksen alusta loppuun ja näkemään tärkeät taistelupaikat, kuten tuon Bloedrivierin eli ”verijoen” taistelun. Seuraavaksi nautin monumentin kupeessa toimivassa Skool op Wiele -ravintolassa aterian nimeltä aardrykskunde hamburger ja Coca-Colan hintaan 70 randia (4,3 euroa). Olin nähnyt joitain päiviä aiemmin kokonaan valkoisen afrikaanerikaupunki Oranian ja odotin afrikaanerikulttuurin tärkeimmällä monumentilläkin näkeväni pelkkiä valkoisia. Kuitenkin niin ravintolassa kuin lipunmyynnissäkin töissä oli myös mustia eteläafrikkalaisia. Joka ikinen asiakas oli kuitenkin ehta afrikaaneri. Paitsi tietenkin minä.

Musta Uber-kuskini ei ollut aiemmin käynyt Voortrekker-monumentillä, eikä tainnut tuskaisesta ilmeestä päätellen erityisesti nauttia paikan ilmapiiristä. Hetkessä olin Pretorian keskustassa, vaikka keskustan määritelmä täälläkin on vähän häilyvä. Jäin pois kyydistä Paul Kruger Streetillä, Ditsongin luonnonhistoriallisen museon edessä. Pretoria oli rauhallinen näin lauantai-iltapäivänä, mutta ihmiset ensimmäistä kertaa tuntuivat ottavan vähän kontaktiakin. Olinhan selvä turisti, kun otin kuvia. Tshwanen kaupungintalon edessä ja ympärillä on korkea ja tiheä aita, jota päivittelin erään paikallisen kanssa. Hän ei tiennyt syytä aitaamiselle. Ehkä syynä ovat talon edessä olevat voortrekker-johtajien Andries ja Marthinus Pretoriuksen patsaat. Marthinus oli ensinmainitun poika ja perusti Pretorian vuonna 1855 nimeten sen isänsä mukaan. Tshwane on muuten laajempi kunta ja kattaa Pretoriankin. Itse Pretoriastakin tahdottiin joitain vuosia sitten ”Tshwane”, mutta se ei ole vakiintunut vastustuksen takia.

Paul Kruger Street luonnonhistoriallisen museon (vasemmalla) ja kaupungintalon kohdalla. Kaupungintalon ympärillä on korkea aita.

Marthinus (etualalla) ja Andries Pretoriuksen patsaat Tshwanen kaupungintalon edessä.

Church Squarea taidetaan pitää Pretorian ytimenä. Keskellä aukiota seisoo Paul Krugerin patsas.

Paul Kruger on saanut patsaansa keskelle Pretoriaa.

Pretorian keskustan kerrostaloja.

Pretoriassa on hienoja, 1900-luvun alkupuolen taloja, kuten kaupungintalo. Pääasiassa ruutukaavan mukaan rakennettu Pretoria edustaa kuitenkin uudempaa arkkitehtuuria, eivätkä täkäläiset uudemmat tornitalot kaupungista kovin kaunista tee. Likaistakin täällä on. Rumat ja likaiset kaupungit ovat tosin heikkouteni. Pääsin mutkien kautta Paul Kruger Streetin päähän Church Squarelle, joka on Pretorian historiallisen keskustan sydän. Church Squaren laidalla on mielenkiintoisia vanhoja rakennuksia, kuten Ou Raadsaal, jossa Etelä-Afrikan (buuri)tasavallan parlamentti Volksraad kokoontui vuosina 1891–1902. Keskellä aukiota on buurijohtaja Paul Krugerin patsas, jonka juurella on tuntemattomien buurisotilaiden patsaita. Transvaalin eli Etelä-Afrikan tasavallan presidenttinä vuosina 1883–1900 toiminut Kruger on ristiriitainen hahmo nykyisessä Etelä-Afrikassa. Afrikaanereille hän eräänlainen kansakunnan isä, kun taas mustalle väestölle hän on sortaja. Patsasta on vaadittu poistettavaksi, mutta kaupunginjohto on puolustanut sitä ja se seisoo edelleen paikallaan, joskin nykyään aidattuna ilkivallan estämiseksi. Pretoriassa on valkoisten enemmistö ja kaupungin johdossa valkoisten suosima oppositiopuolue Demokraattinen allianssi.

Kansankiihottaja purki samaisella aukiolla vihaansa valkoisia kohti meuhkaten mikrofoniinsa, että kaikista maailman ihmisistä ainoastaan mustat kärsivät ja se on valkoisten vika. Yleisönä oli vain kourallinen kuulijoita. Päivän mittaan olin nähnyt äärivasemmistolaisen Economic Freedom Fighters -puolueen (EFF) mainoksia kautta Pretorian. Niissä vaadittiin Ranskan vetäytymistä Afrikasta ja kerrottiin, että 26. toukokuuta Ranskan Pretorian-suurlähetystölle suuntaisi protestimarssi. Ranskan pitäisi poistua, koska Afrikka kuuluu afrikkalaisille. Ranskan pitäisi ainakin lakkauttaa afrikkalaiset sotilastukikohtansa, palauttaa mineraaleista saadut tuotot Afrikkaan ja niiden Afrikan maiden, jotka edelleen käyttävät frangia valuuttanaan, pitäisi luopua tästä. Ja niin edelleen. Puolue taistelee rasismia, fasismia ja ksenofobiaa vastaan, mutta samalla heidän johtajansa toivoo valkoisten eteläafrikkalaisten ”painuvan helvettiin”. Heillä tai muilla valkoihoisilla ei ole oikeutta omistaa maata Etelä-Afrikassa tai muuallakaan Afrikassa. En tiedä, oliko aukion kansankiihottaja EFF:n miehiä, joten katsoin parhaaksi poistua. Olinhan edelleen tienoon ainoa valkoihoinen. Ystävällinen musta mies tuli juttelemaan, kun näki minun ottavan kuvia aukiolla. Turistit ovat hyvin tervetulleita, eikä Pretoriassa vaarallista olisi, jatkoi hän. Kyselin häneltä, missä kaikki kaupungin valkoiset ovat, Pretoriassahan on se valkoinen enemmistökin! Miehen mukaan valkoisia näkyy keskustassa vain arkipäivisin, jolloin he käyvät täällä töissä. Näin viikonloppuisin he pysyttelevät kotonaan sähköaitojen sisällä tai oleskelevat ostoskeskuksissa. Oman kokemukseni mukaan heitä näkee myös Voortrekker-monumentilla. Mielestäni on surullista, että mustat ja valkoiset eivät pysty elämään yhdessä, eikä edes sekapareja käytännössä synny, kertoi tapaamani mies. Ja jos syntyykin, on mustan silloin oltava arvostetussa ammatissa, kuten menestyneenä lakimiehenä.

Paul Kruger Street kohti Church Squarea.

Dr. Sam tarjoaa turvallisia ja kivuttomia abortteja ympäri Pretoriaa.

Tohtori Musa lupaa estää avioerot, pettämisen ja auttaa jopa tuomaan kadonneen rakastajan takaisin. Hänen repertuaariinsa kuuluvat myös ”taloudelliset ongelmat”, oikeusjutut ja eläkeasiat.

Dr. Bicco tarjoaa turvallisia raskaudenkeskeytyksiä pretorialaisille, mutta myös kohdun puhdistusta, veren detoksifikaatiota ja perheneuvontaa. Kaikki tämä samalta luukulta, miten kätevää!

En nähnyt ainuttakaan toista valkoista kulkiessani pitkin Pretorian katuja, mutta toisaalta sain kulkea aivan rauhassa, eikä tunnelma ollut uhkaava kun kuljin halki loputtomien markkinoiden, jotka olivat levittäytyneet keskustan tietyille kaduille. Tavalliset eteläafrikkalaiset ovat aivan yhtä hyvää porukkaa kuin ketkä tahansa afrikkalaiset, vaikka heillä voisi olla syy olla katkeria apartheidin ajoista. Vähän pimeän laskeuduttua lähdin vielä ulos hotellistani. Jätin kännykän ja luottokortin hotellihuoneeseen ja otin pelkän setelin taskuuni. Aioin käydä ostamassa iltapalaa, mutta en löytänyt mitään mieleistä, joten palasin huoltoaseman kaupan kautta takaisin huoneeseen. Afrikkalaiset kadut eivät hiljene heti auringon laskettua, vaan kuhinaa riittää myöhälle yöhön. Näin se on Pretoriassakin.

4 kommenttia
4.11.2022 by

Monikulttuurinen ja värikäs Kapkaupunki

11.–13.5.2022

Reilun kahden viikon vuokra-autoilu Etelä-Afrikassa ja Namibiassa oli tulossa päätökseen ja minun olisi palautettava tämän päivän aikana pikkuinen Toyota Agyani takaisin Kapkaupungin lentoasemalle. Sitten tutustuisin itse Kapkaupunkiin, jonka olin tähän mennessä nähnyt ainoastaan ylhäältä Pöytävuoren laelta pari viikkoa sitten. Afrikan mantereen eteläisimmästä pisteestä, L’Agulhasin kylästä, on 210 kilometrin ja 2,5 tunnin ajo Kapkaupungin lentoasemalle, joten lähdin liikkeelle aamuvarhaisella. L’Agulhasin aamussa oli syksyn tuntua ja niin oli pitkin matkaakin. Lehdet olivat kellastumassa ja osin jo tippuneet maahan. Caledonin kaupungissa käännyin valtatielle 2, joka saa alkunsa Ermelossa kaukana itäisessä Etelä-Afrikassa ja kulkee Durbanin ja Port Elizabethin kautta aina tänne maan toiselle laidalle Kapkaupunkiin. Kun tie vaihtui, halusi myös poliisi nähdä kaikkien kuljettajien ajokortit. Syynä oli kuulemma ”too much traffic”. Poliisi oli jälleen asiallinen, mutta ei ratsian pitäminen ja kaikkien pysäyttäminen ”liialliseen liikenteeseen” taida auttaa. Liikenne alkoi tökkiä jälleen jo hyvissä ajoin ennen Kapkaupungin saavuttamista, eikä siihen auttanut aina edes kolmikaistainen moottoritie. Tien molemmin puolin oli surullisia slummeja, joihin en haluaisi päätyä. Pohjoisempana Afrikassa voisin aivan hyvin mennä slummiinkin, mutta Etelä-Afrikan köyhälistöalueita vaivaa vakava huume- ja aseongelma.

Kapkaupungin Bo-Kaapin alue tunnetaan värikkäistä kivitaloistaan. Tässä paikallinen kauppa, Jordaan Superette.

Bo-Kaap on Kapkaupungin islaminuskoisten keskus.

Tankkasin auton ja palautin sen Hertzin toimipisteeseen. Autoni oli vaurioitunut ajellessani joitain päiviä aiemmin Namibian rajalta kohti Kimberleytä; pikkulintu oli lentänyt suoraan päin Toyotani lampunsuojusta, muovista suojaläppää, jonka saisi ottaa irti, jos autoon tahtoisi asentaa lisävalot. Lintu oli kuollut iskusta ja löysin sen puskurin sisältä yrittäessäni kiinnittää suojusta takaisin. Eteläisen Afrikan pikkulinnuista tahtoisin sanoa muutaman sanan: ne odottavat tiellä aivan liian pitkään auton lähestyessä tai sitten lentävät muuten vain liian matalalla ja joka ikinen päivä vähintään yksi tai kaksi lintua oli kopsahtanut tuulilasiini ja heittänyt henkensä. Onko siis näin, että linnut, jotka eivät muuta kesäksi pohjoiseen, ovat vain tyhmempiä. Suomessahan tyrmään autoillessani korkeintaan ehkä yhden pikkulinnun vuoden mittaan. Joka tapauksessa, lampunsuojus ei enää pysynyt paikoillaan, joten siitä tulisi ehkä noin viiden euron lasku, veikkasi Hertzin työntekijä. Tulkoon vaikka 500 euron lasku, olihan minulla omavastuun nollaan pudottava vakuutus.

Kilometrejä suurella Etelä-Afrikan ja Namibian kiertomatkallani kertyi noin 7 100 kilometriä, mikä kuulostaa kovalta luvulta, mutta täkäläisillä hyväkuntoisilla teillä sen kasaan saaminen on helppoa. Matka on enemmän kuin Kapkaupungista Etiopian Addis Abebaan tai Nigerian Lagosiin. Tai suunnilleen kuin Oulusta Venäjän kautta Pakistanin Karachiin!

Bo-Kaap on Kapkaupungin kaunein alue.

En välittäisi autoilla Bo-Kaapin kapeilla ja jyrkillä kaduilla.

Bo-Kaapin talojen maalipinta on erinomaisessa kunnossa ja kunnostustöitä tehdään koko ajan.

Bo-Kaapissa voi törmätä moskeijaan.

Näkymä Signal Hillin rinteille rakennetusta Bo-Kaapista kohti Kapkaupungin keskustan tornitaloja.

Etelä-Afrikka on siitä miellyttävä maa, että siellä toimii Uber, eikä ole syytä käyttää tavallisia takseja ja joutua huijatuksi joka käänteessä. Matka Kapkaupungin lentoasemalta ytimeen Bo-Kaapin alueelle maksoi 146 randia (n. 8,9 euroa) ja kuskina ollut puhelias herra Lovemore paljastui zimbabwelaiseksi, joka oli tullut Etelä-Afrikan puolelle töihin entisen presidentin Robert Mugaben aiheuttaman hyperinflaation sysäämänä. Taksimatkan aikana herra Lovemore valmisteli minulle matkasuunnitelman Zimbabwea varten!

Olin varannut Kapkaupungista kahden yön majoituksen Nazari House -nimisestä hotellista Jordaan Streetiltä hintaan 1058,4 randia (n. 65 euroa). Hotellia pitää mies nimeltä Jerry, joka on erinomainen esimerkki eteläafrikkalaisesta vieraanvaraisuudesta. Jerry pahoitteli hotellilla käynnissä olevaa myllerrystä, sillä vain oma huoneeni oli käytössä muun hotellin ollessa remontissa. Huoneeni yhteydessä piti olla oma terassikin, mutta se oli täpötäynnä remonttitavaraa, eikä sinne olisi mahtunut edes istuskelemaan. Vaikka Nazari House olikin liki kokonaan remontissa, onnistuisi pyykinpesu siitä huolimatta. Jerryn sisko oli hotellilla siivoojana ja suostui pesemään likapyykkini. Nainen ei oikein ymmärtänyt englantia, enkä itse käsitä, millä kielellä hän operoi Kapkaupungissa, jossa mielestäni olisi ihan hyvä osata englantia.

Taivaalta ripotteli pisaroita, kun lähdin ulos kaupunkia tutkimaan. Jerry tuli perässäni antamaan vinkkejä, mitä kannattaisi nähdä ja minne mennä syömään. Ensimmäisenä päätin tutustua hieman kotikulmiini, boheemiin ja värikkääseen Bo-Kaapiin! Bo Kaap on värikäs monellakin tavalla, sillä talojen ollessa maalattu kaikilla mahdollisilla väreillä, ovat myös asujaimiston juuret ympäri maailmaa. Tämä Kapkaupungin keskustan länsipuolella sijaitseva alue sai alkunsa 1760-luvulla, kun tänne rakennettiin ”huurhuisjes”-nimellä kutsuttuja vuokrataloja orjille. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania oli alkanut rahdata Kapkaupunkiin orjia muun muassa nykyisen Malesian ja Indonesian alueilta. Bo-Kaapista muodostui Kapkaupungin oma malaijilaiskortteli ja islaminuskoisten keskus. Kuljin pitkin näitä jyrkkiä mukulakivikatuja, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota näiden vanhojen kivitalojen hyvään kuntoon ja värikkyyteen. Alun perin talojen oli oltava valkoisia, mutta kun tästä säännöstä luovuttiin ja orjat saivat oikeuden ostaa asuntonsa, tahtoivat he maalata talonsa kirkkailla väreillä. Kuin osoittaakseen vapauttaan. Bo-Kaap on edelleen islamilaisuuden keskus ja näin ainakin kahden moskeijan minareetit. Lisäksi kaupunginosa on taiteilijoiden suosiossa ja minne kuljinkin, kuljin yhtenään taidegallerioiden ohitse. Bo-Kaap on Kapkaupungin kuvauksellisin osa ja vetää turisteja puoleensa. Kaikki asukkaat eivät kuitenkaan kokemukseni mukaan tykkää, kun matkailijat kameroineen kulkevat ympäriinsä nuuskimassa. Sain vihaista huutelua osakseni ja minua viitottiin häipymään, vaikka en ollut edes suunnannut kameraani äkäiseen bokaapilaiseen saati hänen taloonsa. Lähde: [1]

V&A Waterfront -niminen alue on rakennettu entisen sataman tilalle, mutta pieni palanen vanhaa satamaa on edelleen olemassa.

Waterfront on Kapkaupungin luksusalue.

Näkymää Waterfrontiin. Taustalla pilvessä oleva Pöytävuori.

Noin 4,7 miljoonan asukkaan Kapkaupunki on ehdottomasti suurkaupunki, mutta sen keskusta on silti mielestäni hyvin kompakti ja kaikkialle pystyy kävelemään. Kapkaupunki on myös monikulttuurinen, mistä olin jo saanut esimakua tämän päivän aikana. Zimbabwelainen taksikuski oli tuonut minut majoittumaan malaijilaiskortteliin mustan eteläafrikkalaisen pitämään majataloon. Kaduilla tein havainnon, että Kapkaupungissa asuu myös huomattava valkoinen vähemmistö; noin 16,5 prosenttia asukkaista on valkoisia, pormestari Geordin Hill-Lewis on valkoihoinen, afrikaans on paikkakunnan puhutuin kieli ja olinpa nähnyt tähän mennessä jo kaksi valkoista resupekkaa kerjäämässä ohiajavien autojen pysähtyessä liikennevaloihin. Kapkaupungissa valkoiset, muutkin kuin kerjäläiset, uskaltavat kulkea kävellen kaduilla, eivätkä ainoastaan ajele autoillaan joka paikkaan esimerkiksi Kimberleyn tapaan. Tai sitten kaduilla näkemäni valkoiset olivat suureksi osaksi turisteja, joita niitäkin tuntui olevan kaupungissa suurin määrin.

Olin kulkenut Bo-Kaapista muutamien mutkien kautta merenrantaan, alueelle, joka tunnetaan nimellä V&A Waterfront. Se on Kapkaupungin kiillotettu julkisivu, entisestä satama-alueesta kunnostettu trendikäs kokoelma trendikkäitä ravintoloita, trendikkäitä kahviloita ja trendikkäitä pikku putiikkeja. Kaikki loputkin Kapkaupunkiin eksyneet turistit kohtasin viimeistään täällä. Waterfrontin kupeessa on paljon luksusasuntoja, joista on helppoa kipaista jalkakäytävän poikki omalle venelaiturille ja hurauttaa Atlantin aalloille omalla miljoonajahdilla. Waterfront ja Kapkaupungin eurooppalainen keskusta on melkoinen vastakohta kaupungin laitamien ikuisuuksiin jatkuviin turvattomiin hökkelikyliin.

Kävin nauttimassa trendikästä street foodia trendikkäässä kaksikerroksisessa V&A Food Marketissa eli kauppahallissa. Hintataso on kohtalainen, ehkä eteläeurooppalainen. Tarjolla on artesaanikebabia, artesaanipizzaa, artesaanifishandchipsejä, artesaanihampurilaisia, artesaanileivonnaisia ja muita herkkuja, kuten malaijien ruokalajeja. Kuuntelin rytmikästä eteläafrikkalaista livemusisointia, en mennyt maailmanpyörään, kieltäydyin helikopterilennoista ja pistäydyin Afrikan parhaassa matkamuistomyymälässä, monikerroksisessa African Trading Portissa, josta en tosin ostanut mitään. Mutta olisin voinut ostaa kamerunilaisen tai kongolaisen puisen maskin, piikkisian piikin tai täytetyn seepranpään. Jälkimmäinen maksoi 2 600 euroa pelkän seeprantaljan maksaessa noin tuhat euroa. Tykästyin V&A Waterfrontiin ja sen trendikkääseen tunnelmaan.

Kapkaupungin keskustassa on kiiltäviä tornitaloja.

Ja toisaalta myös köyhien telttoja, joissa asuu niin mustia kuin valkoisiakin.

Kuljin merenrannan trendialueelta takaisin kohti keskustaa. Kapkaupunki on täynnä kontrasteja. Täällä on kiiltäviä lasilla päällystettyjä tornitaloja ja kaduilla kerjäläisiä ja kaupustelijoita sekä erityisesti kullan vaihtaminen rahaksi tuntui olevan suosittua! Eräässä risteyksessä mies nimeltä David oli etsimässä asiakkaita, jotka ehkä tahtoisivat muuttaa kultahelynsä randeiksi. Hänellä oli yllään sininen huomioliivi firman tunnuksin. Tein Davidille selväksi, että olin pelkkä turisti, eikä mukanani ollut yhtään kultakorua. David oli 50-vuotias perheenisä, jota elämä oli kohdellut kaltoin, eikä elämä kotislummissa ollut hääviä. Vaarallistakin se oli, kun ei koskaan tiennyt, koska jengiläiset tulisivat ryöstämään ja ehkä jopa tappamaan. Vaimokin tahtoi erota, kun David ei pystynyt tuomaan tarpeeksi elantoa perheelleen. Davidilla oli provisiopalkkaus, mutta aina sekään ei taannut tuloja. Isäntä kun saattoi ottaa kaiken voiton itselleen. Miehen suurin toive oli perustaa oma kauppa kotislummiin ja ansaita elanto kauppiaana. Omillaan, vailla nykyistä sinistä orjankaapua. Jutustelimme lopulta varmaan puoli tuntia. Opin paljon mustien asemasta nykyisessä Etelä-Afrikassa ja senkin, että hallituksen kritisointi on Etelä-Afrikassa sallittua ja sitä David toden totta teki. Maa on epäonnistunut aivan kaikessa ja sen pitäisi ottaa oppia Euroopasta. Annoin miehelle pari seteliä lähtiessäni, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Kunhan tahtoi jutella.

Greenmarket Squaren laidalla kohoaa goottilainen metodistikirkko.

Kapkaupunkilaista huumoria kahvilan kyltissä.

Kapkaupungin kaupungintalo, jonka parvekkeelta Nelson Mandela puhui vuonna 1990. Talon edustalla päivystäviä City Securityn miehiä kannattaa välttää.

Puheenpitopaikalla on nykyään rauhannobelisti Mandelan patsas.

Seuraavana aamuna kiersin jälleen hetken ensin kulmillani Bo-Kaapissa, kunnes laskeuduin alas keskustaan. Saavuin Greenmarket Squarelle, joka on aukio täynnä matkamuistomyyjien kojuja. Paikka olisi oivallinen metsästysmaa taskuvarkaille, mutta Kapkaupunki on panostanut turistien turvallisuuteen ja paikalla partioi paljon poliiseja ja vartijoita. En ostanut mitään, kunhan kuljin paikan poikki ja ihastelin aukion laidalla seisovaa goottilaista metodistikirkkoa. Grand Paraden ääressä oleva Kapkaupungin kaupungintalo on niin ikään tärkeä nähtävyys. Se on valmistunut vuonna 1905, ja sen kellotorni ilmeisesti jäljittelee Lontoon Big Beniä. Kaupungintalo on tunnettu siitä, että pitkästä vankeudesta vapautunut tuleva presidentti Nelson Mandela piti ensimmäisen puheensa sen parvekkeelta vuonna 1990, kun mustia ja värillisiä syrjivää apartheid-järjestelmää oli alettu purkaa. Puhepaikalla seisoo nykyään Mandelan patsas.

Seuraavaksi aioin vierailla Hyväntoivon linnoituksessa (engl. Castle of Good Hope). Se sijaitsee vain kivenheiton päässä kaupungintalolta, jonka edessä siistiin puvuntakkiin ja suoriin housuihin pukeutunut mies tuli tiedustelemaan aioinko mahdollisesti vierailla seuraavaksi linnoituksessa. Huolitellun herrasmiehen rintapielessä oli pieni kyltti, jossa luki ”City Security”. Henkilön nimeä kyltti ei sisältänyt. Etelä-Afrikka on täynnä vartijoita ja toki ajattelin tämänkin miehen olevan sellainen. City Securityn mies kertoi, että linnoituksen pääsyliput on hankittava jostain tietystä automaatista, vastapäätä itse linnoitusta. Linnoituksen portilla lippuja ei enää myytäisi koronan takia. Herra lähti pyytämättä johdattamaan minua automaatille samalla jutustellen tuttavallisesti. Tällainen käytös on normaalia kautta Afrikan, enkä pitänyt sitä huolestuttavana. Hälytyskellot alkoivat soida päässäni, kun saavuimme läheiselle linja-autoasemalle ja kiipesimme sen toiseen kerrokseen, ehkä parinsadan metrin päähän linnoituksesta. Vaikka lipunmyynti onkin monesti aivan järjenvastaisessa paikassa, ei se nyt sentään täällä olisi! Ei edes koronan takia. Minut johdatettiin tavallisen pankkiautomaatin luo, jossa toinen City Securityn työntekijä jo odottelikin. Minun pitäisi nyt työntää korttini automaattiin, näppäillä tunnusluku ja sen jälkeen olisi mahdollista valita tahdonko nostaa rahaa vai ostaa lipun Hyväntoivon linnoitukseen. ”Vartijat” olisivat kyllä ”auttaneet”. Eli huijaus olisi viimeistelty siten, että miehistä jompikumpi olisi kurkkinut tunnuslukuni, sen jälkeen napannut korttini ja juossut karkuun. Totesin ”vartijoille” tilanteen olevan niin epäilyttävä ja epämääräinen, etten tahtonut täällä Visaani esitellä. Toinen City Securityn miehistä pakeni tässä vaiheessa paikalta juoksujalkaa. Toinen toimi samoin, kun viereisillä pankkiautomaateilla asioivat alkoivat kiinnittää liikaa huomiota tilanteeseen. Oikea vartijakin ilmestyi paikalle. Myöhemmin perehdyin huijaukseen, jota on useiden uutisten ja keskustelupalstojen perusteella harjoitettu Kapkaupungissa jo vuosikaudet. Poliisi ei mahda asialle mitään ja ”City Security” sen kun porskuttaa.

Hyväntoivon linnoitus on 1600-luvulta ja siten kaupungin vanhin rakennus.

Linnoituksen sisäpihaa.

Liput Hyväntoivon linnoitukseen saa koronaviruksesta huolimatta edelleen linnoituksen lipunmyynnistä. Aikuisen lippu maksaa 50 randia (n. 3 euroa), eikä täällä harjoiteta kaksoishinnoittelua. Kaikki maksavat saman verran. Lipunmyyjä juoksutti minut ryhmäni luokse, sillä lipunhintaan sisältyy opastettu kierros halki linnoituksen. Linnoitus, bastioni, on Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian vuosina 1666–1679 rakentama ja samalla Etelä-Afrikan vanhin ”kolonialistinen rakennus”. Alun perin linnoitus oli merenrannalla, mutta Kapkaupungin laajennuttua merelle vuosikymmenten saatossa, on rakennelma nykyisin sisämaassa. Hyväntoivon linnoituksen kammioissa ja saleissa on nykyisin niin linnan historiaa kuin Kapkaupunginkin historiaa esitteleviä näyttelyitä. Itse pidin erityisesti malaijien historiaa esittelevästä museosta.

Kapkaupungissa on taatusti paljon hyviä museoita, mutta pääasiassa jätin ne nyt käymättä. En ollut museotuulella. Sen sijaan askeleeni johdattivat minut iltapäivän mittaan taas V&A Waterfrontiin, jossa menin ostamaan lipun Nelson Mandelan vankilasaarelle Robben Islandille. Saari sijaitsee Kapkaupungin edustalla ja näkyy ainakin Pöytävuoren huipulta. Robben Islandille oli toukokuussa 2022 kolme päivittäistä lähtöä, kello 9, 11 ja 13. Ostin lipun aamun ensimmäiseen lauttaan seuraavaksi päiväksi. Se maksoi ulkomaalaiselta 600 randia (n. 36,8 euroa), mutta on mielestäni aivan sopiva hinta, koska se sisältää opastetun kierroksen ja lauttamatkat. Koko kierroksen pituus olisi 3,5 tuntia. Illalla hotellilla ollessa sain tekstiviestin, jossa aamun ensimmäisen lähdön kerrottiin peruuntuneen. Etelä-Afrikka on edistyksellinen maa ja sain siirrettyä lipun seuraavaan lähtöön ihan netissä. Pian tämäkin vuoro peruttiin ja niin tapahtui viimeisellekin vuorolle. Vaadin rahani takaisin ja rahat todella palautuivat parin päivän kuluttua. Hotellini isäntä Jerry oli kovasti pahoillaan, kun Robben Island jäisi käymättä. Sääennuste seuraavaksi päiväksi lupasi sateita, mutta ei sentään myrskyä.

Cyril Ramaphosa on Etelä-Afrikan nykyinen presidentti.

Etelä-Afrikan autokanta on hyväkuntoista ja uutta, mutta tässä antiikkiauto Bo-Kaapista.

Koitti viimeinen aamu Kapkaupungissa, eikä minulla enää ollut varsinaista tekemistä kaupungissa, kun en kerran pääsisi näkemään herra Mandelan vankiselliäkään. Kunhan kuljeksisin ympäriinsä. Aamulla kuitenkin päätin piipahtaa Ethiopian Airlinesin keskustatoimistossa Strand Streetillä. Olin pian lentämässä Pointe-Noireen Kongon tasavaltaan ja tahdoin varmistaa maahantulorajoitukset koronan osalta. Kansainvälinen ilmakuljetusliitto IATA oli 5. toukokuuta poistanut Kongon tasavallan kohdalta kaikki koronaan liittyvät maahantulorajoitukset. En vain ollut löytänyt asialle minkäänlaista vahvistusta muista lähteistä ja esimerkiksi Britannian matkustustiedote Kongon osalta kertoi edelleen minulta vaadittavan 72 tuntia ennen maahan saapumista tehtävää PCR-testiä. Pelkillä koronarokotteilla en maahan pääsisi. Ethiopian Airlinesin konttorin työntekijä kertoi lentoyhtiön käyttävän nimen omaan IATA:n tietokantaa maahantulorajoitusten selvittämiseen. Sain valmiiksi tulostetun paperilappusen, jossa oli linkki IATA:n matkustusrajoituskarttaan. Kuitenkin sain myös City Medical Centerin mainoksen, jossa voisin käydä testauttamassa itseni, jos siltä tuntuisi.

Iltapäivän aikana siltä alkoi tuntua. En tahtonut joutua käännytetyksi Pointe-Noiressa puuttuvan koronatestitodistuksen takia, joten etsin lääkäriaseman. Se sijaitsee osoitteessa Church Street 66 eli aivan Kapkaupungin ydinkeskustassa. Minulla ei ollut koronaan viittaavia oireita, mutta lääkäri testasi ilmeisen laadukkaalla kiinalaisella kuumepyssyllä lämpöni: 34,2 °C. Edellisen koronatestattavan lämpötila oli ollut 30,4 °C, kun vilkuilin paperia, johon lääkäri lämmöt kirjasi. Ehkä City Medical Center testaa vainajatkin covid-19-infektion varalta. Lääkäri ehdotti oma-aloitteisesti, että hän kirjaisi koronatestitodistukseeni testinottoajan paria tuntia myöhemmäksi. Minä taas ehdotin, että voisin maksaa testitodistuksen ja jätettäisiin tikutus kokonaan tekemättä. Lääkäri empi hetken, mutta lopulta otti testin. Sain valita nenän ja nielun väliltä ja tietenkin valitsin nielun. Olisin saanut itsekin ottaa testin. Koronatesti oli maksettava käteisellä: 620 randia (n. 38 euroa).

Lion’s Head, 669-metrinen vuori näkyy hyvin Bo-Kaapissa sijaitsevan hotellini kattoterassilta.

Näkymä kohti Pöytävuorta hotellini kattoterassilta. Vuorenhuippu on ”pöytäliinan” peitossa.

Koronatestauksen jälkeen hain rinkan hotellilta ja otin Uber-taksin lentoasemalle. Etelä-Afrikka houkuttelee afrikkalaisia paremman palkkatason perässä, niinpä nytkin taksikuskini paljastui nigerialaiseksi. Hän oli lähdössä syyskuussa Lontooseen sukuloimaan ja taisi innostua myös Suomesta. Minä innostuin Nigeriasta, mutta kerroin, että Nigeria ei halua turisteja maahansa vaikean viisumipolitiikkansa ansiosta. Viisumin saamisen vaikeus oli yllätys taksikuskille, eikä tietenkään olekaan mitään syitä, miksei suomalaisille voisi myöntää turistiviisumeita.

Minulla oli lippu eteläafrikkalaisen halpalentoyhtiö Lift Airlinesin lennolle GE134 Johannesburgiin. En ollut viikko sitten vielä kuullutkaan moisesta lentoyhtiöstä, minkä ehkä selittää se, että firma aloitti lentonsa vasta joulukuussa 2020 ja ainoastaan Etelä-Afrikan sisällä. Lift operoi Kapkaupungin ohella vain Johannesburgiin ja Durbaniin. Lisää asiakkaita ja kasvumahdollisuuksia lienee nyttemmin enemmän, kun Kulula-niminen lentoyhtiö meni kesäkuussa 2022 konkurssiin. Lentoni lähti aikataulussa kello 19 ja lentoaika maan toiselle laidalle olisi kaksi tuntia. Lähes jokainen afrikkalaislentoyhtiö päihittää palvelussa ja laadussa jokaisen eurooppalaisen lentoyhtiön. Niin myös halpalentoyhtiö Lift, jonka henkilökunta on miellyttävää, eikä tarjoilua ole pantu jäihin koronan takia (eli oikeasti säästösyistä). Lift tarjoili lipun hintaan kuuluneita juomia ja pussillisen kuivattuja ja suolattuja kikherneitä. Laskeuduimme aikataulussa Johannesburgin lentoasemalle, joka on nimetty apartheidia vastustaneen poliitikko Oliver Reginald Tambon mukaan O. R. Tambon kansainväliseksi lentoasemaksi.

Lift Airlines tarjoili lennolla pussillisen suolattuja kikherneitä ja juomaa.

Manhattan Hotellin Colorado-sviitissä oli illalla meneillään covid-19-valmistujaiset!

Olin pohtinut asettuisinko Johannesburgiin vaiko rauhallisempaan Pretoriaan. Johannesburg on afrikkalainen megacity, jota on viime vuosina pyritty siistimään, mutta ei se edelleenkään maailman turvallisin lomakohde ole. Enkä toisaalta tykkää suurkaupungeista. Ajattelin pitäväni enemmän maan pääkaupungista, joten olin varannut kahden yön majoituksen Pretoriasta. Lentoasemalta pääsee Pretoriaan toki myös junalla, mutta päätin ottaa kuitenkin Uber-taksin, kun ilta oli jo pitkällä. Taksimatka maksoi 338 randia (n. 20,7 euroa) ja kesti puoli tuntia.

Hotel Manhattan on suuri monikerroksinen hotelli Pretorian keskustan laidalla. Odotin aulassa 20 minuuttia ennen kuin pääsin kirjautumaan sisään. Tiskin takana oli työntekijöitä pilvin pimein, mutta vain yksi palveli asiakkaita. Huone kahdeksi yöksi kustansi 1 257,12 randia (n. 77,1 euroa) ja oli tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Kokolattiamatto kaipasi pesua, ilmastointilaitteesta pöllähti huoneeseen pölypilvi ja itse koneen päälläpitäminen olisi vaatinut korvasuojaimia. Aamulla vähän seitsemän jälkeen hotelli kytki äänekkään ilmanvaihdon käyntiin, eikä sen jälkeen enää pystynyt nukkumaan. Sentään televisio toimi kuten pitikin ja näytti ulkoministeri Pekka Haaviston haastattelua Natoon liittymisestä. Suomesta oli tulossa tunnettu Afrikassa ja eteläafrikkalaiset taksikuskitkin olivat tietoisia maamme Nato-hakemuksesta. Sain iltakymmenen jälkeen sähköpostina negatiivisen koronatestitodistukseni ja lääkäri vieläpä soitti hyvät uutiset henkilökohtaisesti sähköpostin jälkeen.

4 kommenttia
2.11.2022 by