Browsing Category

Benin

Paluu Loméen

25.–27.6.2022

Uusi aamu koitti ja päätin, että se sai olla viimeinen Beninissä. Vointi ei ollut vieläkään hyvä, mutta otin herättyäni kaksi Imodium-tablettia, söin omenan ja lähdin etsimään kyytiä kohti Cotonouta. Sinne olisi tasan 200 kilometriä ja siellä vaihtaisin Togoon menevään autoon. Olin jo pohtinut, kannattaisiko minun satsata tänään yksityiskyytiin. Eli olisin ostanut koko puskataksin pelkästään itselleni, minkä jälkeen olisin voinut päättää, milloin pysähdymme esimerkiksi vessatauolle. Tietenkin vessataukoa voi pyytää, vaikka auto olisi miten täynnä, mutta suomalaisena en oikein kehtaisi. Minun näkökulmastani tarpeettomat ostospysähdykset jäisivät niin ikään pois, jos olisin ostanut auton kaikki paikat. Päätin tehdä lopullisen päätöksen Dassa-Zoumén puskataksiasemalla, joka sijaitsee keskustan eteläpuolella, Cotonouhun johtavan valtatien varressa. Kilometrin tai parin päässä Auberge de Dassasta.

Puskataksiasemalla yksi Cotonouhun lähdössä oleva auto odotteli vielä yhtä matkustajaa. Autoon oli jätetty etupenkki vapaaksi, kun taas kaksi takana olevaa penkkiriviä olivat jo tupaten täynnä. Ilmeisesti etupenkkipaikka oli kalliimpi, koska se ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se kelpasi enemmän kuin hyvin tässä tilanteessa. En edes ryhtynyt kysymään omaa autoa, vaan levittäydyin etupenkille muiden matkustajien kyyristellessä ahtaasti takanani. Autossa oli yhteensä kahdeksan matkustajaa sekä kuljettaja. En muista paljonko maksoin kyydistäni, mutta lähdimme liikkeelle vähän ennen kahdeksaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Dassa-Zouméssa tie haarautuu.

Pysähdys Bohiconin puskataksiasemalla.

Puskataksimme matkalla Cotonousta Loméen. Tässä vaiheessa autosta on hajonnut rengas.

Saavuimme pian Bohiconiin, jossa matkustajat ryhtyivät tekemään ostoksia. Sain erään rouvan käsilaukun vahdittavakseni, sillä itse en lähtenyt kiertämään markkinoita. Pysähdys kesti puolisen tuntia, minkä jälkeen matka jatkui. Kello oli nyt 10. Matkustajia jäi kyydistä matkan varrella, mutta uusia nousi kyytiin tasaiseen tahtiin. Minä jäin kyydistä Cotonoun Place de l’Étoile -aukiolla ja vaihdoin suoraan Togon pääkaupunkiin menevään puskataksiin. Autona oli vanha kunnon Toyota Carina 1990-luvulta, samanlainen kuin autoni Kongon Makouasta Ouéssoon kuukautta aiemmin. Carinan takapenkillä istui jo kolme matkustajaa ja minusta tuli neljäs matkustaja. Sain etupenkin, joka oli säästetty aivan kuin minua ajatellen. Maksoin matkasta Cotonousta Loméen 10 000 frangia (n. 15,2 euroa), mikä on liikaa, mutta etupenkkipaikka maksaa! Minun kokemukseni mukaan auto täyttyy siinä järjestyksessä kuin matkustajat saapuvat asemalle; ensimmäisenä tullut pääsee parhaalle paikalle eli etupenkille, mutta tämä ei vaikuttanut pätevän tänä päivänä täällä Beninissä. Olinhan tullut päivän kumpaankin autoon viimeisenä ja silti päässyt parhaalle paikalle. Tänään tällainen järjestely sopi täydellisesti ja maksoin mielelläni ”liikaa”. Olin tainnut maksaa neljännen takapenkkipaikankin, sillä sinne ei lopulta tullut ketään.

Lähdimme matkaan välittömästi, karistimme Cotonoun pölyt taaksemme, ohitimme Ouidahin ja sitten jossain maaseudulla Comèn ja Grand-Popon välillä autosta räjähti rengas. Kello oli 14.10. Mietin, että jo oli aikakin; en nimittäin ole tainnut kokea rengasrikkoa aiemmin tällä mantereella! Toisaalta olin alkanut taas voida pahoin ja nyt matka viivästyisi, kun vararengastakaan ei ollut. Kuljettaja lähti seuraavaan kylään moottoripyörän kyydissä ja palasi mukanaan uusi rengas. Lopulta renkaanvaihtopysähdys kesti vain puolisen tuntia. Afrikkalaiset puskataksikuskit ovat rautaisia ammattilaisia, eikä heillä mene sormi suuhun missään tilanteessa. Pääsimme samaiselle Hilla-Condjin rajanylityspaikalle, jossa beniniläiset ja togolaiset rajaukot istuvat vierekkäin samassa toimistossa. Minut leimattiin ulos Beninistä ja sisään Togoon. Ostin 10 000 frangin (n. 15,2 euroa) viisumin rajalta ja sillä saisin oleskella maassa taas seitsemän vuorokautta. Se riittäisi, sillä olin pian jatkamassa matkaani Tšadiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Boulevard du 13 Janvier on yksi Lomén pääkaduista.

Takaisin Togossa! Hand of God Church of All Nations on käynyt toukokuussa 2022 Loméssa levittämässä ilosanomaa.

Boulevard du 13 Janvier.

Rajanylitys Togon suuntaan oli monimutkaisempi prosessi kuin toiseen suuntaan, mutta nyt oli paljon enemmän rajanylittäjiäkin. Muu autokunta ylitti rajan ohituskaistaa pitkin, eivätkä käyneet esittelemässä matkustusasiakirjojaan samoilla tiskeillä kuin itse kävin. Puolen tunnin kuluttua kuljettaja tuli etsimään minua, kun ylitys vain venyi. Minulta tivattiin autoni rekisterinumeroa ja niin edelleen. Enhän minä sellaista ollut hoksannut painaa mieleeni. Kuljettaja pelasti pinteestä ja näin olin taas Togossa. Lahjuksia ei kysytty. Rajalta on vain reilu tunti Loméen, minne saapuminen tuntui kuin olisin palannut pitkältä erämaavaellukselta. Olin syönyt matkan aikana vain maapähkinöitä ja kaksi omenaa sekä juonut vettä. Otin mototaksin tuttuun Hotel Le Galioniin keskustan laitamilla. Hain hotellin ravintolasta pizzan ja menin ajoissa nukkumaan. Kelloa oli taas pitänyt siirtää tunnilla taaksepäin.

Seuraavana aamuna, 26. kesäkuuta, söin loput pizzasta aamupalaksi, kävin libanonilaisten pitämässä lähikaupassa ja muuten päätin pitää vapaapäivän. En tehnyt mitään järkevää. Nyt oli vain kerättävä voimia, että olisin hyvissä voimissa lähtemässä kahden viikon röykytysmatkalle Tšadin Saharan dyyneille ja keitaille. Sinne en tahtoisi lähteä vatsavaivaisena.

Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankkia ei saa kuvata.

Togon kansallismuseo.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Togon kolmas presidentti Gnassingbé Eyadéma oli vallassa vuodet 1967–2005. Sen jälkeen poika Faure Gnassingbé on johtanut Togoa. Togon kansallismuseo on kirjoittanut entisen presidentin nimen väärin kuvan yläpuolelle ja lisäksi väittää herran olleen maan neljäs presidentti.

Vointi oli hyvä 27. kesäkuuta, eikä tullut tarpeelliseksi hakeutua lääkärin pakeille. Ruokamyrkytys oli ollut poikkeuksellisen pitkä, mutta loppui kun pääsin Togoon. Normaaliin maahan. Olin jättänyt tälle päivälle vielä yhden ”merkittävän” nähtävyyden, nimittäin Länsi-Afrikan talousyhteisön investointi- ja kehityspankin, katsastuksen. Olin ajanut siitä ohitse monet kerrat ja nyt aioin käydä ottamassa kuvan, vaikka pankit ovat muka strategisia kohteita, joiden kuvaaminen on pankkien itsensä mielestä ehdottomasti kielletty. Kun pääsin rakennuksen eteen ja otin muina miehinä kuvan pytingistä, alkoi investointipankin aidan takaa huuto ja vimmattu sormen heristely. Pankista on Googlen kuvahaussa kuvia mielin määrin, mutta silti sitä ei saisi kuvata.

Kiertelin keskustaa ja vahingossa satuin Togon kansallismuseon luokse. Ensimmäisenä päivänäni Loméssa olin etsinyt museota Palais des Congrès -nimisestä rakennuksesta. Vartija ei ollut tietoinen kansallismuseosta, mutta nyt parin viikon jälkeen löysin museon samaisen rakennuksen toiselta reunalta. Ehkä Palais des Congrèsin vartija ei osannut lukea, sillä museon sisäänkäynnin yläpuolella lukee suurin kirjaimin ”musee”, museo. Pääsymaksu Togon kansallismuseoon on 1 000 frangia (n. 1,5 euroa). Museo on pieni, mutta oikein laadukas läpileikkaus Togon alueen historiasta aina siirtomaakauden loppuun saakka. Mitään ei saanut kuvata, mutta museon alakerrassa voi halutessaan salakuvata, sillä henkilökunnan katse ei yllä sinne asti.

Seuraavana päivänä jätin Länsi-Afrikan taakseni ja palasin lentäen keskiseen Afrikkaan; oli aika aktivoida Keski-Afrikan tasavallan Banguissa korruptiolla hankkimani viisumi. Tšad ja sen Sahara jo odottivat.

8 kommenttia
22.1.2023 by

Kukkuloistaan Dassa-Zoumé tunnetaan

22.–24.6.2022

Alun perin olin suunnitellut matkaavani Abomeysta suoraan jonnekin Beninin pohjoisosaan, mistä edelleen Togon puolelle. Pohjoisimmassa Beninissä, Burkina Fason vastaisella rajalla, on esimerkiksi Pendjarin kansallispuisto, johon olisin tahtonut safarille. Se on harvoja jäljellä olevia paikkoja Länsi-Afrikassa, missä edelleen voi tavata leijonan ja norsun. Muualla läntisessä Afrikassa villieläimet on melko tehokkaasti joko syöty tai niiden elinympäristö on yksinkertaisesti kutistunut olemattomiin ihmispopulaation räjähdettyä käsiin. Nyt kuitenkin Burkina Fasosta (ja Malista) tulevat islamistiterroristit ovat tehneet Pendjarista turvattoman paikan nimenomaan ihmiselle ja olin todennut, että paikka on parasta jättää väliin. Viimeksi helmi- ja huhtikuussa 2022 terroristit olivat järjestäneet kuolettavia pommi-iskuja beniniläissotilaita ja puistonvartijoita vastaan kansallispuistossa. Lisäksi vuonna 2019 jihadistit kidnappasivat kaksi ranskalaista turistia ja tappoivat heidän oppaansa.

En tiedä olisiko puisto ollut edes auki tämänhetkisessä tilanteessa, joten olin päättänyt viipyä matkallani pohjoiseen yön tai pari kaupungissa nimeltä Dassa-Zoumé. En ollut muutamaa päivää aiemmin kuullutkaan moisesta kaupungista, mutta sitä ja siellä toimivaa Auberge de Dassa -nimistä majataloa oli mainostettu niin Grand-Popon kuin Abomeynkin majataloissa, minkä vuoksi olin ryhtynyt googlaamaan paikkakuntaa. Missä se ensinnäkin sijaitsisi! Dassa-Zoumé näytti kuvissa kauniilta, joten päätin lähteä sinne ensitilassa eli nyt, kun uusi aamu oli vasta valkeamassa. Jätin huoneeni avaimen Auberge d’Abomeyn yövahdille ja lähdin etsimään kyytiä Abomeyn puskataksiasemalle. En tosin ollut varma, saisiko sieltä edes kyytiä pohjoisen suuntaan. Yritin saada kyytiä asemalle, mutta mototaksikuskit eivät tienneet Abomeyn puskataksiasemaa. Päättelin, että sitä kutsutaan jollain toisella nimellä. Jollain muulla kuin ”gare routière”. Ehkä neljännellä tai viidennellä pysäyttämälläni kuskilla oli jonkinlainen aavistus, minne tahdoin, kun ryhdyin selittämään, että tahtoisin paikkaan, mistä voisi saada puskataksin. Kuljettajani oli välkky ja ajoi oikeaan paikkaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Kahden kukkulan välistä kulkeva tie on eräs Dassa-Zoumén pääkaduista ja yhdistää sen länsiosat itäosiin. Itse jäin tässä kohdassa pois puskataksin kyydistä ja kävelin loput 500 metriä.

Samainen katu vähän myöhemmin.

Dassan kuningaskuntaa johdetaan tästä palatsista eli tämä on kuninkaan asumus. Kuvan vasempaan reunaan on vahingossa sattunut myös itse prinssi!

Abomeyn puskataksiasemalla oli aamulla kuuden jälkeen hiljaista. Vain kaksi kuljettajaa oli paikalla. Matkustajien saapumista vielä varrottiin. Abomeyn asemalta saa suoria kyytejä ilmeisesti vain Cotonouhun ja paikkakunnille sillä suunnalla. Miehistä toinen kuitenkin tarjoutui ajamaan minut Dassa-Zouméen ja hinnaksi hän kertoi 12 000 frangia (n. 18,3 euroa). Se ei kieltämättä ollut hullumpi tarjous 85 kilometrin yksityisestä taksikyydistä. Päätin kuitenkin mennä Dassa-Zouméen kimppataksilla; siispä kerroin mototaksikuskilleni, että ajaisimme nyt naapurikaupunki Bohiconin puskataksiasemalle. Bohicon sijaitsee Cotonousta tulevan ja pohjoiseen suuntaavan valtatien varressa ja sieltä on helpompi saada kyytejä ympäriinsä. Sieltä olisi myös suoria kyytejä Dassa-Zouméen, miehet kertoivat. Mototaksikyyti kahdeksan kilometrin päähän maksoi 800 frangia (n. 1,2 euroa). Bohiconin puskataksiasemalla yksi Dassa-Zouméen suuntaava auto oli sopivasti täyttymässä. Minä pääsin kolmanneksi takapenkille ja parin minuutin päästä auton viideskin matkustaja saapui ja ahtautui viereeni neljänneksi takapenkille. Matka Dassa-Zouméen maksaisi 2 500 frangia (n. 3,8 euroa).

Auto ei ollut pahimmasta päästä, mutta kuljettaja ajoi kuin mielipuoli ohitellen rekkoja ja muita tielläliikkujia vaarallisissa paikoissa. En esimerkiksi haluaisi ajaa kaksipyöräisellä Beninissä; ne ovat liikenteen alinta kastia, josta ei tarvitse välittää. Moottoripyöräilijät tietävät tämän ja heillä on ilmiömäinen kyky havainnoida myös takana tapahtuvia tapahtumia. Myös ilman sivupeiliä. Pääsimme 1,5 tunnissa turvallisesti perille Dassa-Zouméen, missä päätin käydä kysymässä huonetta Auberge de Dassasta. Kadulla vastaan koikkelehti erikoisennäköinen laiha mies, jolla oli rotankasvot ja hämmentävän pieni, epämuodostunut pää. Mies huitoi puukepakkoa ilmassa kuin mielipuoli ja haisi kuin rankkitynnyri. Löyhkä leijaili nenääni metrien päästä. Mies taisi olla paikkakunnalla harmittomaksi todettu, kun kukaan ei reagoinut koikkelehtimiseen keskellä ajorataa mitenkään. En ottanut herraan katsekontaktia, vaan kipitin nopeasti ohitse.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Polku ylös ”pyhälle kukkulalle” alkaa aivan kuninkaanlinnan nurkalta eli tästä. Kuvan rakennukset ovat tavallisten alamaisten asumuksia.

Polku ylös kukkulalle on paikoin porrastettu. Edellä kulkee oppaani Benoît, joka tietää reitin.

Prinssi on juuri kulkenut ohitsemme kivikkoista polkua. Hän taittaa matkan kahdesti päivässä ja se käynee hyvästä kuntoilusta.

Dassa-Zoumén itäpuolista keskustaa kukkulan rinteeltä nähtynä.

Auberge de Dassassa oli jälleen yhtä miellyttävä tunnelma kuin Auberge de Grand-Popossa ja Auberge d’Abomeyssakin. Kaikki kolme majataloa ovat ranskalaisen herrasmiehen Guy Catherinen omistuksessa, joten voin nyt sanoa kokeilleeni jonkun hotelliketjun kaikki majapaikat. Minut otettiin lämpimästi vastaan ja huoneita toki olisi vapaana. Ilmastoidun huoneen olisin saanut saman tien, mutta kattotuulettimella varustettua, hieman halvempaa, huonetta pitäisi vartoa noin kymmenen minuuttia. Huoneen siivous hiljattain uloskirjautuneen asiakkaan jäljiltä kävi nopeasti ja sen aikana huone pestiin lattiasta kattoon. Siltä se ainakin vaikutti. Kivilattia nimittäin oli aivan märkä, kun sitten pääsin katsomaan seuraavan yön majapaikkaani. Huoneessa oli pöytä, tuoli, sänky, moskiittoverkko sekä oma kylpyhuone. Koko komeus maksaisi 13 500 frangia (n. 20,6 euroa) yöltä.

Olin jo kaupunkiin tultuani kiinnittänyt huomiota kaikkialla kohoaviin kukkuloihin, joiden rinteet näyttivät olevan täynnä suuria graniittilohkareita. Tahdoin tietenkin valloittaa ainakin yhden kukkulan, mutta ajattelin tarvitsevani opasta näyttämään reitin. Vastaanoton rouva soitti tietämälleen oppaalle, joka lupasi saapua paikalle tunnin sisällä. Odotellessani nautin spagetti bolognesen, joka oli merkitty päivän annokseksi ruokalistalle. Ruokailun aikana opas sitten saapui ja hänkin kertoi nimekseen Benoît! Dassa-Zoumén Benoît kuitenkin vaikutti olevan vastakohta Ganvién paalukylässä minua ”opastaneelle” kaimalleen. Herralla oli kaksi reittiehdotusta. Toisessa olisimme voineet mennä katsomaan hevosia jonkin kukkulan luokse, mutta koska hevoset eivät kiinnosta (ennemminkin kamelit kiinnostavat), ehdotti hän kaupungin keskustassa olevan kukkulan valloitusta, minkä jälkeen hän näyttäisi minulle vielä paikkakunnan ylpeyden, suuren katolilaisen basilikan. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti erinomaiselta ja sovimme hinnaksi 15 000 frangia (n. 22,9 euroa).

Dassa-Zoumé on vehreä kaupunki.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Dassa-Zoumén kukkulat ovat suurten kivenlohkareiden peittämiä.

Perillä kukkulan laella (tai ainakin melkein laella) on voduntemppeli ja kuninkaallinen palatsi.

Voduntemppelin fetissejä.

Voduntemppelin alttari kukkulalla.

Dassa-Zoumé (tai pelkkä Dassa) on Collinesin departementin hallinnollinen pääkaupunki ja asukkaita kaupungissa on noin 120 000. Se on paljon, mutta ei tuntunut paljolta, kun lähdimme Benoît-oppaan kanssa kaupungille ja kohti yhtä paikkakunnan 41 kukkulasta (joidenkin lähteiden mukaan kukkuloita on 42). Tunnelma kaupungilla oli rauhallinen. Dassa-Zoumé on muun Afrikan tavoin kovin monikulttuurinen ja erilaisia heimoja on seudulla runsaasti. Erikoisen kaupungista tekee se, että paikkakunta on eräs idaasha-kansan keskittymistä. Toinen keskus on Dassa-Zoumésta pohjoiseen sijaitseva Glazouén kaupunki. Oppaani Benoît kertoi olevansa idaasha ja yhteensä heitä on noin 200 000. Idaashat ovat joruba-kansaan kuuluva kansansirpale, joka satoja vuosia sitten muutti nykyisen Nigerian alueelta tänne nykyisen Beninin keskiosiin. Idaashoilla on oma kielensä, jota pidetään joruban murteena. Esimerkiksi Dassa-Zoumé on idaashan kielellä Igbo Idaasha.

Dassa-Zoumén eli Igbo Idaashan tunnelma on täysin erilainen kuin mitä se oli ollut esimerkiksi Ouidahissa, Ganviéssa tai Abomeyssa. Liekö syynä se, että täällä ei käy matkailijoita. Tai se, että kuljin paikallisen oppaan kanssa, enkä nuuskinut omin päin. Kaikki tuntuivat tunnistavan Benoîtin ja olihan hän selvästi vaikutusvaltainen mies, minkä hän osoitti pian soittamalla Dassan kuninkaalle! Oppaani tahtoi, että vierailemme kuningas Egba Kotan II:n luona tämän palatsissa. Tänä aamuna olin herännyt Dahomeyn (tai Abomeyn) kuningaskunnassa, mutta nyt olin tupsahtanut Dassan kuningaskuntaan, joka on jorubakuningaskunta. Se oli itsenäinen noin vuodesta 1600 noin vuoteen 1800, jonka jälkeen se oli alistettuna Dahomeyn kuninkaan alaisuuteen aina vuoteen 1889 saakka. Sitten se sai ”itsenäisyytensä” takaisin Ranskan alaisuudessa ja nykyisin kuningas pyörittää valtakuntaansa Beninin tasavallan alaisuudessa, seremoniallisesti. Nykyinen kuningas, oba, on hallinnut vuodesta 2002 ja olisin toki voinut hänet tavata, vaikka kieltämättä toppuuttelin opastani kertoen, että minulla on rahaa häntä varten, mutta ei oikeastaan kuningasta varten. Afrikkalaiset kuninkaat eroavat nykyisin eurooppalaisista kollegoistaan siinä, että täällä kuningas odottaa rahalahjoitusta vierailun aikana.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Palais Yaka on kuninkaallinen palatsi kukkulalla. Tämä kyltti kertoo, että sisään ei ole asiaa ilman maksua. Tosin kyltti oli kaadettuna maahan, eikä oppaani mukaan huipulla ole mitään virallisia maksuja.

Näkymää Dassa-Zoumén länsipuolelle kukkulalla olevan kuninkaallisen palatsin luota.

Rakennuksia alhaalla kaupungissa.

Ihan ylös emme voineet kävellä, sillä huipulle ei kaiketi johda polkuja.

Onneksi kuningas Egba Kotan II ei vastannut puheluun, joten lähdimme kapuamaan ylös ”pyhälle kukkulalle”. Se on se kukkula, joka on niin keskellä Dassa-Zouméa kuin mahdollista ja keskusta-alue on levittäytynyt sen länsi- ja itäpuolille. Kukkulan huipulle johtavat portaat ja teoriassa huipulla voi käydä ominpäinkin, jos vain sattuu löytämään polun alkupään. Suosittelen lämpimästä tulemaan oppaan kanssa, joka kertoo matkan varrelle sattuvista paikoista ja osaa näyttää parhaat valokuvauspaikat. En ollut ensimmäinen turisti tällä kukkulalla, sillä Benoît esitteli jossain vaiheessa kännykästään amerikkalaisturistien vierailua näissä samoissa maisemissa vuonna 2018. Puolivälissä kiipeämistä oppaani kuiskasi, että meidät ohitti juuri ehta prinssi! Dassan kuninkaallisen perheen poika, joka oli jo keski-iässä, kapuaa joka päivä kaksi kertaa kukkulan huipulle ja viettää siellä kolme tuntia kerrallaan. Siksi tätä suurten kivenlohkareiden peittämää mäennyppylää kutsutaan myös ”prinssin kukkulaksi”.

Saavuimme puolen tunnin ja useiden kuvaustaukojen päätteeksi vihdoin niin korkealle, kuin tällä kukkulalla voi kiivetä. Täällä on kuninkaallinen palatsi ”Palais Yaka” sekä voduntemppeli, sillä aivan kuten aiemmissakin paikoissa täällä Beninissä, myös Dassa-Zouméssa vodun-uskonto (myös nimellä voodoo) on merkittävässä asemassa. Täällä huipulla suoritetaan vodunseremonioita, joissa uhrataan eläimiä, kuten vuohia. Myös kuninkaalliset hautajaiset järjestetään täällä sellaisten tullessa ajankohtaiseksi. Prinssi, joka oli ohittanut meidät hetki sitten, istui nyt paidatta voduntemppelin alttarin vieressä ja selasi älypuhelintaan. Oppaani Benoît tahtoi mielistellä prinssiä ja pyysi, josko minulla olisi ylimääräinen kymppitonni (n. 15,2 euroa) hänelle annettavaksi. Minulla ”ei ollut” ja samalla mietin, millainen summa minun olisi pitänyt maksaa audienssistani kuninkaan luo, jos prinssinkin taksa on kymppitonni! Siispä opas pyysi kymppitonnin ennakkomaksua omasta palkkiostaan. Tein miehelle selväksi, että perillä maksaisin vain 5 000 frangia ja tämä prinssin osuus olisi pois hänen omasta summastaan. Benoît ymmärsi yskän oikein hyvin ja oli hetkessä entistä paremmalla tuulella, kun oli päässyt sujauttamaan kuninkaalliselle setelin. Ruotsin kuningaskunnassa avustukset kuninkaalliselle perheelle hoituvat verotuksen kautta, eikä prinssi Daniel varmaankaan vastaanota alamaisten rahalahjoituksia kovin usein.

Dassa-Zouméssa eletään kauniissa ympäristössä kukkuloiden ympäröimänä.

Oppaani Benoît ja näkymä Dassa-Zoumén itäpuoliseen keskustaan.

Kukkulalla on erikoisia syvänteitä, joissa on entisaikoina säilötty vettä. Opas piti huolta, etten menisi kovin lähelle reunaa ja putoaisi alas kaupunkiin.

Dassa-Zoumén katot ovat ruosteessa.

Näkymät ylhäältä olivat upeat, sillä taivas oli lähes pilvetön ja näkyvyyttä riitti pitkälle länteen. Täällä voduntemppelin ja Palais Yakan läheisyydessä kallioon on muodostunut syvänteitä, joihin entisaikoina säilöttiin vettä. Täynnä vettä kolot olivat tietenkin myös nyt, olihan sadekausi. Minulle tuli koloista mieleen meikäläiset hiidenkirnut. Vastaavia koloja oli myös tämän samaisen kukkulan itärinteellä, jonne patikoimme seuraavaksi. Dassa-Zoumésta suurin osa on täällä itäpuolella, sillä yhtäkkiä edessämme oli laaja meri ruosteisia peltikattoja. Lännessä talot ovat harvemmassa. Katsellessani alas kukkulalta, totesin saapuneeni Beninin kauneimpaan paikkaan, minkä ilmoitin myös oppaalleni. Hän piti kuulemastaan.

Benoît lähti seuraavaksi johdattamaan minua kohti kaupungin päänähtävyyttä, vaikka minulle tämä kukkula olikin ollut se tärkein anti Dassa-Zouméssa. Laskeuduimme alas ruostekattoisten talojen sekaan ja lähdimme kiertämään tätä samaista kukkulaa ympäri sen eteläpuolelta. Siten meidän ei tarvitsisi kulkea samoja jälkiä takaisin. Kuljimme halki peltomaiseman, jossa kasvoi ainakin maissia. Ohitimme koulun ja ohitsemme kulki kaksi fulanimiestä, jotka paimensivat lehmälaumaansa. Fulanit ovat muslimeita, joita kaupungissa asuu niin ikään runsaasti.

Peltomaisemaa kukkulan eteläpuolella.

Samaisen ”pyhän kukkulan” etelärinne on tasainen.

Neitsyt Maria ilmestyi samaisen kukkulan länsipuolen luolassa vuonna 1954 ja nyt paikalla on pyhiinvaelluskohde.

Vuonna 2002 valmistunut Notre-Dame d’Arigbo ei ole maailman kaunein kirkko.

Basilika on kookas, sillä 15. elokuuta se täyttyy tuhansista pyhiinvaeltajista.

Me olimme nyt saapumassa Dassa-Zoumén ylisuuren katolilaisen basilikan, Notre-Dame d’Arigbon, luokse. Se sijaitsee samaisen ”pyhän kukkulan” länsipuolella, joten sama kukkula on pyhä niin voduniin uskoville kuin kristityillekin. Basilika rakennettiin tänne vuonna 2002 ja syynä sille oli Neitsyt Marian patsaan ilmestyminen kukkulan erääseen luolaan, grottoon, vuonna 1954. Grotte Notre-Dame d’Arigbo on nykyisin valjastettu uskonnollisia menoja varten ja yksi sellainen oli meneillään, kun pistäydyimme paikalla. Itse kirkko ei ole kummoinen, vaan muistuttaa sisältä ennemminkin luterilaista kirkkoa kaikessa karuudessaan. Siellä järjestetään messu sunnuntaisin, minkä lisäksi kristityt juhlapyhät houkuttelevat Dassa-Zouméen tuhansia kävijöitä. Tärkein pyhä on kuitenkin 15. elokuuta eli Neitsyt Marian taivaaseenottamisen juhla. Silloin Dassa-Zoumésta tulee kolmen päivän ajaksi Beninin merkittävin turistikeskittymä. Katolilaisia kaikkialta Länsi-Afrikasta ja jopa Euroopasta saapuu tänne pyhiinvaellukselle. Se selittää kirkon massiivisen koon, kuten myös pihamaan suuruuden. Lähteet: [1] & [2]

Benoît todellakin oli kolmen tunnin retkemme päätteeksi tyytyväinen pelkkään 5 000 frangiin (n. 7,6 euroa), mikä taas kertoi vain sen, että sopimamme 15 000 frangin palkkio oli reilusti yläkanttiin. Toisaalta enhän minä voinut tietää, että kukkulan huipulle johtavat portaat ja kuljemme vain kilometrin säteellä majatalostani! Joka tapauksessa kierros oli ollut onnistunut ja Dassa-Zoumé vaikutti mukavalta kaupungilta. Jos olisin ollut liikkeellä kuivan kauden aikana, olisin voinut päivän päätteeksi käydä vielä 25 kilometrin päässä Bétékoukoun kylässä ja sen ohitse virtaavalla Ouéméjoella katsomassa virtahepoja. Näin sadekaudella se oli mahdoton ajatus, kertoi Benoît. Jo pelkät tiet olisivat mahdollisesti huuhtoutuneet pois ja kuivalla kaudellakin kylän saavuttamiseen tarvitaan neliveto. Lisäksi virtahepoja ei taatusti nyt näkyisi.

Majataloni Auberge de Dassa.

Auberge de Dassan ravintolassa syödään valkoisilta pöytäliinoilta.

Iltapäivällä kuljeksin majatalon liepeillä ja kävin kaupassa ostamassa Puolassa valmistettuja sipsejä ja bangladeshilaista mangomehua. Hyvin lyhyen ja pinnallisen oleskeluni aikana olin saanut sen käsityksen Beninistä, että he tuottavat itse vain vettä, olutta, joitain virvoitusjuomia sekä jugurttia. Maa pullistelee tuoreita hedelmiä, kuten juuri mangoja, mutta silti on järkevää tuoda mehua Bangladeshista saakka. Eikä se ollut edes hyvää. Illalla nautin Auberge de Dassan ravintolassa lihavartaita ja ranskalaisia. Ne maistuivat hyviltä ja maksoivat 4 500 frangia (n. 6,9 euroa). Yöllä vartaat heräsivät henkiin mahalaukussa ja vietin jälleen aikaa vessanpönttöön tutustuen. Tilanne meni juuri kuten Grand-Popossa, samaisen hotelliketjun ravintolassa aterioituani. Myös siellä olin hankkinut ripulin, mutta nyt Dassa-Zouméssa sain koko paketin; ruokamyrkytys valvotti ja oksentelin muutaman kerran.

Aamulla 23. kesäkuuta päätin, että en vain kykenisi matkustamaan, joten kävin ilmoittamassa vastaanotossa, että viipyisin vielä yhden yön. Aamupäivällä olo oli parempi ja pystyin syömään aamupalan. Muuten päivä kului pääosin makuuasennossa. Sinänsä minun ei tehnyt mieli enää syödä Auberge de Dassan ravintolassa, mutta en vain kyennyt lähtemään muuallekaan. Tilasin annoksen, jonka pyysin saada syödä loppuun huoneessani kaikessa rauhassa. Ilta ja yö kului oksennellessa. Huoneeni ja etenkin sen vessa oli niin lähellä ravintolaa, että illallistajat takuulla kuulivat pahoinvointini. Hotellissa majoittui valkoisia ranskalaisia, jotka ilmeisesti olivat jonkin kehitysapujärjestön palveluksessa.

Auberge de Dassan sisäpihalla kasvava puu.

Koitti juhannusaatto, 24. kesäkuuta. Minä olin jo haudannut haaveeni koukata takaisin Togon puolelle pohjoisesta. Totesin, että on parasta viettää vielä kolmaskin yö Dassa-Zouméssa ja yrittää seuraavana päivänä suoraan Togon Loméen. Hotellin vastaanoton mukava rouva kertoi olevansa alun perin juuri Lomésta ja hän kertoi, että nopein reitti sinne kulkee Cotonoun kautta. Eli palaisin samaa reittiä takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Aamupäivä oli jälleen toivoa täynnä ja lueskelin parin tunnin ajan kirjaa majatalon sisäpihalla palmun alla. Silloin paikallinen mama säntäsi juoksujalkaa luokseni mukanaan sammiollinen maissijauhoa, kuulemma hyvää tavaraa. Hän kysyi muitta mutkitta, paljonko laitetaan. Ei laitettu yhtään, mutta tällaisesta yritteliäisyydestä pidän. Ehkäpä majatalon keittiön väki osti, kun mama jatkoi myyntimatkaansa seuraavaksi sinne. Dassazoumélaiset muutenkin ovat leppoisaa sakkia ja olin toisaalta onnellinen, kun sairastin juuri täällä, enkä esimerkiksi Ouidahissa.

Iltapäivällä Dassa-Zoumén juhannusaattoa raikasti rankkasade, joka kesti tavallista pidempään. Yleensä kuurot tulevat ja menevät. Ja sitten taas aurinko paistaa. Sähkökatkot toistuivat päivän mittaan monta kertaa; niitä oli ainakin kymmenen päivittäin. Myös muut rutiinit toistuivat, kun vietin taas iltapäivän ja illan vessassa. Nytpä tiedän, että Benin valmistaa veden ja oluen ohella myös vessapaperia!

8 kommenttia
19.1.2023 by

Dahomeyn kuninkaiden jäljillä Abomeyssa

20.–21.6.2022

Kun Cotonou on nähty, on aika siirtyä pohjoiseen. Beninin pääkaupungin Porto-Novon jätin suosiolla väliin aivan, kuten olin Namibiassakin jättänyt käymättä pääkaupungissa. Ennen lähtöäni La Guesthouse Étoilesta ongelmaksi muodostui se, että kukaan ei ollut lupauksista huolimatta paikalla valmistamassa minulle aamupalaa. Odottelin puoli tuntia, kunnes majatalon yleismies saapui ja ryhtyi kahvinkeittoon. Majatalon pohjakerroksessa eleli kaksi suurta koiraa, joista toinen keskittyi lepäilyyn ja aktivoitui vain, kun ruokaa oli tarjolla. Kuten nyt. Toinen, saksanpaimenkoira, taas oli seurallisempi ja tuli aina luokse, kun laskeuduin alakertaan. Koiraa ei selvästi oltu rapsutettu vuosikausiin, mutta asia on nyt kunnossa. Ymmärsin, että koirat olivat majatalon isäntäparin, ranskalais-beniniläisen pariskunnan, lemmikkejä. Itse pariskuntaa en nähnyt koko oleskeluni aikana.

Aioin siis matkustaa tänään kaupunkiin nimeltä Abomey. Se sijaitsee noin 130 kilometrin päässä Cotonousta pohjoiseen ja aikaa matkaan kuluisi noin 2,5 tuntia. Läheinen Place de l’Étoile, ”tähtiaukio”, toimii ainakin yhtenä lähtöpaikkana pohjoiseen suuntaaville puskatakseille. Kävelin siis samaan paikkaan, kuten edellisaamuna matkallani Ganvién paalukylään. Place de l’Étoilella kuskit tietenkin ryhtyivät kilpailemaan minusta, vaikkeivat edes tienneet, minne olin matkalla. Kerroin olevani matkalla Abomeyhin, joten rinkkani kannettiin puolestani sinne lähtevän ikälopun Nissanin peräkonttiin. Hinnaksi kerrottiin 3 500 frangia (n. 5,3 euroa) ja lähtö koittaisi heti. Lähtö ei tietenkään ikinä tapahdu heti, sillä auto on saatava täyteen. Vasta sitten lähdetään, ilman mitään aikatauluja. Voi kulua kymmenen minuuttia, tunti tai kahdeksan tuntia. Näin toimii julkinen liikenne Länsi- ja Keski-Afrikassa. Varhainen aamu on paras aika kalastaa kyytejä, sillä afrikkalaiset heräävät varhain ja lähtevät liikkeelle niin ikään varhain. Olin menettänyt majatalon aamupalan odotteluun kallisarvoista aikaa, joten olin valmistautunut pitkäänkin odotteluun.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Odottelemassa puskataksin täyttymistä Cotonoussa.

Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille. Vielä piti saada takapenkki täyteen matkustajia, kokonaiset neljä kappaletta. Istuin autossa ja katselin ympäröivää elämää. Kaupustelijoita kävi luonani useaan otteeseen; milloin olisin voinut ostaa kätevän matkakaiuttimen, milloin leipää, milloin mitäkin. Eräs mies osti kaupustelijalta lautasellisen ruokaa ja koska miehen kädet olivat jo valmiiksi täynnä tavaraa, kaivoi hän oikean setelin nivaskastaan suulla. Minulla oli mennyt maha taas edellispäivänä vähän sekaisin jo pelkästä kadulta ostetusta patongista, eikä siihen vaadittu edes sopivan setelin etsimistä hampailla. Siispä en mielelläni odottaisi auton täyttymistä koko päivää. Puolentoista tunnin kuluttua meitä matkustajia oli nyt kolme ja kahta vielä odoteltiin. Kävin ilmoittamassa kuljettajalleni, että ostaisin takapenkin puuttuvat kaksi paikkaa ja lähtisimme saman tien. Matka Abomeyhin maksaisi nyt 9 500 frangia (n. 14,5 euroa). Kuljettaja oli hyvillään, kun pääsimme lähtemään ”etuajassa”. Samoin olivat takapenkin tytöt, joilla oli yhtäkkiä ruhtinaallisesti tilaa levittäytyä.

Alkumatkasta kävimme tankkaamassa. Beninin huoltoasemat ovat mallia puukehikko tai -pöytä tien sivussa, jonka päällä on suuria lasipulloja täynnä polttoainetta. Lasipullot ovat kauniita ja kuka tahansa ostaisi sellaisen kotinsa sisustuselementiksi Suomessa. Litra bensiiniä maksoi kesäkuussa 2022 huimat 0,75 euroa. Benin ei myöskään poikkea muista Saharan eteläpuolisen Afrikan maista siinä, että aina auton pysähdyttyä, kaupustelijat piirittävät ja yrittävät myydä autokunnalle mahdollisimman paljon. Vaikkapa munkkeja, tomaatteja, keitettyjä kananmunia tai vaikka vain pyykkipoikia. Meidän autokunta oli tavallista huonompi beniniläisen tienvarsikaupustelijan näkökulmasta, sillä kyydissä oli tavallista vähemmän matkustajia. Siitä huolimatta takapenkin tytöt tekivät ostoksia matkan varrella. Minä keskityin vain havainnoimaan; Benin on ihan yhtä köyhää ja toisaalta kaunista Afrikkaa, kuten muutkin käymäni maat. Sen sijaan Beninissä tuntui olevan tavallista enemmän vanhaa suomalaista ajokalustoa liikkeellä; eräässä kuorma-autossa luki Pro-Huolto Ky ja toisessa vähän myöhemmin ohittamassamme ajokissa Lemminkäinen. Tämä ei varmaan ole kuitenkaan maassa toimivan suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskus Villa Karon ansiota.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey3.jpg

Värikäs lisko Abomeyssa.

Takapenkin tytöistä ensimmäinen jäi kyydistä Zogbodomeyssa, toisen jäädessä Bohiconissa. Bohicon on tärkeä tienristeys ja kauppakaupunki, josta on enää noin kahdeksan kilometriä Abomeyhin. Käytännössä kaupungit ovat kasvaneet yhteen ja kanssakäyminen on vilkasta. Kun aloimme saapua Zoun departementin pääkaupunkiin Abomeyhin, kysyi kuljettajani, tarvitsisinko paluukyytiä Cotonouhun myöhemmin tänään. Kerroin, että aioin yöpyä Abomeyssa, sillä olin tullut katsomaan kaupungin kuninkaallisia palatseja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Abomeyn puskataksiasema on pieni, eikä itse kaupunkikaan suurkaupunki ole, vaikka siellä onkin asukkaita yli 120 000. Olin aikeissa mennä kysymään huonetta Auberge d’Abomey -nimisestä majatalosta. On tyhmää antaa majatalolle nimeksi ”auberge” eli majatalo, eikä kukaan mototaksikuskeista ollutkaan sitten tietoinen kyseisestä paikasta. He kysyivät toistuvasti majatalon nimeä ja minä toistin heille haluavani ”Abomeyn majataloon”. Sitten keksin pyytää kyytiä Abomeyn kaupungintalolle, joka sijaitsee majatalon naapurissa. Niinpä pian löysin itseni Auberge d’Abomeyn edestä. Majatalon omistaa samainen ranskalaismies, Guy Catherine, joka pitää myös Auberge de Grand-Popoa. Olin yöpynyt siellä kolme yötä Beniniin saavuttuani ja pitänyt paikan tunnelmasta kovasti, joten tahdoin kokeilla myös Abomeyn vastinetta. Tietenkin toivoin, että täältä en saisi ripulia, jollaisen olin hankkinut Grand-Popossa. Taisin olla Auberge d’Abomeyn ainoa asukas, joten tilaa oli, tervetuloa vain! Vastaanotto ainakin oli mitä lämpimin. Aivan kuten Grand-Popossakin, myös täällä sain huoneen numero kolme. Siellä oli ilmastointi, oma kylpyhuone sekä parisänky ja moskiittoverkko sen yllä. Huonehinta oli 19 000 frangia (n. 29 euroa), mikä tosin on jo vähän liikaa omalla budjetillani.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey9.jpg

Auberge d’Abomey.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey1.jpg

Tästä sisään kuninkaalliselle palatsialueelle.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey7.jpg

Abomeyn kuninkaalliset palatsit ovat Unescon maailmanperintökohde jo vuodesta 1985.

Päätin lähteä saman tien tutustumaan Abomeyn kuninkaallisiin palatseihin, joiden vuoksi olin kaupunkiin tullutkin. Syödä ehtisi sitten myöhemmin. Pyysin mototaksikuskia ajamaan minut palatsien luokse ja kuski teki työtä käskettyä. Perillä mies vaati minua ottamaan hänen yhteystietonsa, jos tarvitsisin kuskia myöhemminkin. Nimekseen mies kertoi Parfait, ”täydellinen”. Miehen toisen käden sormissa oli tekokynnet. Kerta ei ollut ensimmäinen, kun näin afrikkalaisen miehen asennuttaneen tekokynnet sormiinsa.

Kuninkaalliset palatsit muistuttavat ajasta, jolloin Abomey toimi Dahomeyn kuningaskunnan pääkaupunkina. Dahomey oli eräs läntisen Afrikan voimakkaimmista kuningaskunnista ja käsitti nykyisen Beninin eteläosan. Dahomeyn johdossa ehti olla vuosina 1625–1900 kaikkiaan 12 kuningasta. Sitten Ranska alisti Dahomeyn kuningaskunnan ja riisui kuninkaalta poliittisen vallan. Siitä lähtien, myös itsenäisen Beninin aikana, Abomeyssa on istunut seremoniallinen kuningas. Kuninkailla oli kuningaskunnan aikana tapana rakennuttaa oma palatsi noustuaan valtaan. Sen vuoksi Abomeyssa on 47 hehtaarin alueella kaikkiaan kymmenen palatsia, joista osa on rakennettu vieri viereen, kun taas jotkut on rakennettu entisten päälle. Palatsit on rakennettu punertavasta lateriittimaasta, siitä samasta kovasta maaperästä, jonka päälle Abomeykin on syntynyt. Lisäksi palatseissa on käytetty rakennusmateriaalina puuta. Katot ovat joko (ruostunutta) peltiä tai olkea. Palatsit ovat kuuluneet Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1985. Lähde: [1]

Kuningas Glélén itselleen rakennuttaman palatsin sisäpihaa, jota ei olisi saanut kuvata, mutta kuvasin, kun en vielä tiennyt kiellosta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey6.jpg

Kuningas Agonglo hallitsi vuosina 1766–1797 ja tässä on hänen palatsinsa.

Parfait oli jättänyt minut kuninkaallisen palatsialueen matkamuistomyymälän luokse, enkä tiennyt, mistä palatsialueen kiertäminen pitäisi aloittaa. Pääsylippukin varmaan pitäisi jostain hankkia. Ajattelin, että kyllä joku minut kohta äkkäisi ja ohjaisi oikeaan paikkaan. Ehdin jo astua palatsialueen muurien sisään, kun sitten viimein joku huomasi minut ja tuli ohjaamaan lipunmyyntitiskille. Ostin 3 000 frangia (n. 4,6 euroa) maksaneen lipun, minkä jälkeen minua lähdettiin opastamaan kahden henkilön voimin. Se tietysti tarkoittaisi kahta juomarahaa, mutta se ei haittaisi; oppaat vaikuttivat huipputyypeiltä, jotka tuntisivat nämä palatsit ja niiden historian kuin omat taskunsa. Syy kahdelle oppaalle oli se, että kun satuin palatsialueelle, olisi ollut ranskankielisen oppaan vuoro lähteä esittelemään palatseja ja niissä sijaitsevaa Abomeyn historiallista museota. Minä olin erehtynyt kysymään englanninkielistä opasta ja kun sellainenkin oli päivystämässä, lähti tämä kääntämään ranskankielisen oppaan puheet. Tietenkään ei tullut kysymykseen, että miehet olisivat vaihtaneet vuoroja keskenään. Englanninkielinen oppaani puhui niin hyvällä amerikkalaisaksentilla, että en voinut olla kysymättä, oliko hän joskus ollut Yhdysvalloissa. Sain kieltävän vastauksen.

Oppaani kertoivat, että tulisimme nyt vierailemaan kuningas Ghézon ja kuningas Glélén palatseissa, joissa nykyisin siis toimii Abomeyn historiallinen museo. Ghézo hallitsi Dahomeyta vuosina 1818–1858, minkä jälkeen tämän poika Glélé johti kuningaskuntaa vuoteen 1889 saakka. Palatsien seinät ovat jyhkeät, jopa puolimetriset, minkä ansiosta sisällä oli jopa näin keskellä sadekautta miellyttävän viileää. Ulkoseiniä koristavat korkokuvat, joissa on kuvattuna erilaisia eläimiä ja kasveja. Esimerkiksi kuningas Glélén symboli oli leijona. Palatsialueella ei saanut kuvata missään vaiheessa, mikä on harmi, sillä palatseissa oli esillä mielenkiintoisia tavaroita ihmisenkalloista, aseista ja vaatetuksesta lähtien aina kuningas Ghézon valtaistuimeen, jota koristaa neljä ihmisen pääkalloa. Vihollisten ruumiista irrotettuja.

Abomeyn kuninkaiden palatsit saattavat ulkomuodoltaan olla hämyisiä ”savimajoja”, mutta niistä pidetään hyvää huolta jatkuvien entisöintitöiden ansiosta. Nytkin tuore maali kuivui useammassakin kohdassa palatsialuetta. Lisäksi palatsit ovat edelleen satunnaisessa käytössä, vaikkei niissä kukaan enää asukaan. Sen sijaan niissä järjestetään perinteisiä seremonioita. Osat palatseista ovat lisäksi pyhiä, joihin ei ole satunnaisella turistilla mitään asiaa. Lisäksi viikonpäivä saattaa vaikuttaa; nyt oli maanantai, siis markkinapäivä, jolloin tiettyyn osaan aluetta ei saanut astua jalallaan. Olin nyt nähnyt Abomeyn kymmenestä palatsista kaksi, minkä jälkeen kurkistin vielä kuningas Agonglon palatsiin, joka seisoo edellisten vieressä. Sitten päätin lähteä hotellille sulattelemaan kokemustani.

Muurissa oleva ovi johtaa vuosina 1889–1894 hallinneen kuningas Béhanzinin palatsin pihamaalle

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey10.jpg

Kuninkaallisten palatsien muureja on koko ajan paranneltava.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey12.jpg

Katunäkymä Abomeyn keskustasta.

Palasin hotellille mototaksilla, mutta vielä ennen ruokailua tahdoin käydä hankkimassa itselleni rahaa, vaikkei minulla kovin akuuttia tarvetta edes ollut. Ilmeisesti kaupungissa ei ole Ecobankin automaattia, joten ainoa tapa saada rahaa oli Western Union. Se myös säästää pitkän pennin pankkikuluissa, joita tulee hirmuisesti, jos suomalaisella kortilla haluaa Afrikassa nostaa rahaa. Olen käyttänyt Western Unionia lukuisat kerrat ja jokaisella kerralla olen lähettänyt rahaa itselleni. Nyt kuitenkin Western Union jäädytti rahansiirtoni, sillä se epäili rahanpesua tai muuta rikollista toimintaa. Jouduin soittamaan Western Unionin asiakaspalveluun Belgiaan ja samalla sain heittää hyvästit edulliselle rahansiirrolle. Mannertenväliset puhelut ovat kalliita. Itäeurooppalaisella aksentilla puhunut asiakaspalvelija haastatteli minua rahojen alkuperästä, käyttötarkoituksesta, kysyi kotiosoitettani ja teki muita turvakysymyksiä. Sitten minulta loppui puheaika. Puhelu oli maksanut 7,6 euroa ja nyt pitäisi lähteä hankkimaan lisää puheaikaa, minkä jälkeen soittaa uudelleen Belgiaan. Kävin ostamassa 5 000 frangilla (n. 7,6 eurolla) puheaikaa ja palasin nopeasti takaisin hotellihuoneeseen. Western Union oli tällä välin vapauttanut varani, kaikki 381,12 euroa, vaikka haastattelu oli loppunut ennenaikaisesti. Vastaisuudessa on mietittävä tarkkaan kannattaako Western Unionia enää käyttää.

Myös Western Unionin toimipisteiden sijainti oli mysteeri hotellin edustalla päivystäneille mototaksikuskeille. Niitä piti olla useita ympäri Abomeyta. Paikalle porhalsi kuninkaallisille palatseille minut aiemmin ajanut Parfait, joka kertoi tietävänsä erään toimipisteen sijainnin. Muut kuskit olivat vihaisia, kun Parfait vei keikan heidän nenänsä edestä. Oikeasti Parfaitkaan ei tiennyt, mutta hän ajoi keskustaan, jossa kyselemällä hän paikallisti yhden konttorin. Se oli sulkeutumassa kymmenen minuutin kuluttua, joten minun käskettiin palata seuraavana päivänä. Ajoimme seuraavaan toimipisteeseen, joka toimii Afrikan kehityspankin Abomeyn-konttorin yhteydessä. Periaatteessa kaiken piti olla selvää, mutta kahteen otteeseen minun piti selvittää, missä maassa Suomi sijaitsee. Kassaneiti epäili sen olevan Kanadassa. En kysynyt tarkemmin, miksi hän epäili Finlanden sijaitsevan juuri siellä. Yritin selvittää, että se on itsenäinen valtio Euroopassa. Lopulta poistuin Afrikan kehityspankista mukanani 250 000 frangia. Ostin itselleni ja Parfaitille limsapullot viereisestä putiikista, missä minun olisi pitänyt ostaa limsaa myös kauppa-apulaiselle itselleen. Tästä en pidä Beninissä; liian usein kaupan työntekijä vaatii, että myös hänelle olisi ostettava jotain! Tai kommentoidaan tuhahtaen, että ostokset ovat jotenkin vääriä. Ethän nyt voi ostaa pelkkää jugurttia ja vettä, pitää ostaa muutakin! Keksejä ainakin pitää ostaa! Palasimme takaisin Auberge d’Abomeyhin, jossa kävin suihkussa ja lopulta pääsin lounastamaan, kun aurinko jo laski.

Kuningas Houégbadjan palatsin muuria.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey4.jpg

Kuningas Houégbadjan palatsi.

Houégbadjan symboli oli kala.

Kaikesta huolimatta olin ehkä vähän tykästymässä Abomeyhin, joten päätin, että olisin kaupungissa toisenkin yön ja kävisin katsomassa myös joitain muitakin kuninkaallisia palatseja. Aamulla, 21. kesäkuuta, Auberge d’Abomeyn henkilökunta melkein hihkaisi riemusta, kun kerroin, että olisin vielä toisenkin yön. Kai se vaikuttaisi heidänkin tilipussiinsa, jos majatalossa olisi edes yksi asiakas. Voisin olla vaikka kuukauden, jos vain haluaisin, minulle kerrottiin. Olinkohan tipannut henkilökuntaa edellisiltana vähän liikaa!

Kävelin aamupalan jälkeen ensitöikseni kuningas Houégbadjan palatsille. Hän hallitsi Dahomeyta vuosina 1645–1685. Edellisiltana olin vähän ehtinyt ihastua Abomeyhin, mutta mieli muuttui kävelyn aikana. Ei niinkään kaikkialta kantautuneiden yovolaulujen tai yovoksi, valkoiseksi, huutelun takia, vaan siksi, että aistin olevani ei-toivottu henkilö. Mitään ei saanut kuvata, vaan aina jostain joko huudettiin vihaisesti tai heristettiin sormea. Usein jo pelkkä jonkin rakennuksen ohi käveleminen kamera repussa sai aikaan vihaista huitomista. Edes kuninkaallisten palatsien muureja ei olisi saanut kuvata. Benin pyrkii houkuttelemaan matkailijoita maahan, jossa juuri Abomey on syystäkin eräs tärkeimmistä houkuttimista. Turistit tuovat rahaa, joilla pystytään pitämään palatseja kunnossa. Ehkä abomeylaisetkin ovat vain saaneet turisteista tarpeekseen tai ehkä minun olisi pitänyt liikkua kaupungilla oppaan kanssa. Minä kuitenkin julistin beniniläiset mielessäni äärimmäisen rasittaviksi ihmisiksi. Grand-Popon ihmisiä en laske tähän joukkoon, he ovat sydämellisiä ja ystävällisiä, vaikka niin ikään ovat tottuneet länsimaalaisiin kylänsä raitilla. Samalla mietin, että miten vaikkapa naapurimaa Togo voikin olla niin toista maata suhtautumisessaan länsimaalaisiin. Benin nousee nyt ikävimpien maiden luettelossa sijalle kaksi. Sijaa yksi pitää Senegal, jonka vieraanvaraisuus on pelkkä myytti. Muilla sijoilla ei ole maita.

Kävin Abomeyn postissa lähettämässä muutaman postikortin. Yksi postimerkki Eurooppaan maksoi tuhat frangia (n. 1,5 euroa). Puolet korteista ei ikinä saapunut perille eli niistä oli luultavasti irrotettu postimerkit ja myyty uudelleen. Dahomeyn kuningaskunnan ”pääuskonto” oli vodun (myös nimellä voodoo), minkä ansiosta vodunilla on edelleen merkittävä asema kaupungissa. Kuitenkin paikkakunnalla on myös suuri katolilainen kirkko, Pyhän Pietarin ja Paavalin katedraali (ransk. Cathédrale Saints Pierre et Paul d’Abomey). Kävin katsomassa kirkkoa, minkä jälkeen pistäydyin vielä Abomeyn torilla. Ostin ananaksen, patonkia, tomaattia, kurkkua ja sardiineja. Lounaaksi nauttisin edullisen, itsetäyttämäni patongin. Palasin hotellille syömään sen.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey11.jpg

Abomeyn postiin ei ole luottamista.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey13.jpg

Abomeyn keskustaa on siistitty ja tänne on asennettu aurinkopaneeleilla toimivat katuvalot.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Abomey8.jpg

Pyhän Pietarin ja Paavalin katedraali Abomeyssa.

Iltapäivällä palasin vielä lyhyesti Abomeyn keskustaan. En jäisi kaipaamaan Abomeyta, vaikka kuninkaalliset palatsit ovatkin erinomainen nähtävyys. Illansuussa Auberge d’Abomey sai toisen asiakkaan, kun pihaan kurvasi ruskea Toyota Avensis, jonka kyydistä asteli nuori valkoinen mies. Kuljettajana oli miehen henkilökohtainen opas. Istuskelin samaan aikaan hotellin terassilla ja odottelin ruokaa. Mies tervehti minua espanjaksi, koska niin kuuluu tehdä ranskankielisessä maassa. Espanjalainen oli ilmeisesti turistina maassa ja oli jotenkin onnistunut löytämään espanjaa puhuvan beniniläisen oppaakseen. Espanjalainen kertoi ensitöikseen hotellin henkilökunnalle, että hän tahtoisi ostaa matkamuistoja. Asia luvattiin järjestää. Seuraavaksi parivaljakko poistui takaisin kaupungille, sillä Auberge d’Abomeyn kasvisruokatarjonta oli ilmeisesti turhan vaatimaton.

Sain ruokani, söin sen ja kun olin maksamassa laskua, alettiin pöydälleni latoa matkamuistoja. En ollut kiinnittänyt lähellä istuskelevaan mieheen mitään huomiota, mutta hän oli nyt se espanjalaisen tilaama matkamuistomyyjä, joka kai kuvitteli minun olevan asiakas. Herra espanjalainen oli edelleen kaupungilla syömässä. Minunko piikkiini tämä nyt menisi! Kerroin, etten ollut kiinnostunut matkamuistoista, enkä ostaisi mitään. En halunnut matkamuistoa Abomeysta tai Beninistä ja toisaalta matkaa oli vielä jäljellä aivan liikaa. Sinne Tšadiinkin matka vielä veisi. En siis haluaisi lisää painoa matkalaukkuuni. Puheet menivät kuuroille korvilla ja pian pöytä oli aivan täynnä helyjä, puumaskeja ja metallisia veistoksia. Myyjä ja ilmeisesti myös ravintolan henkilökunta pahoitti mielensä, kun poistuin ostamatta mitään. Siltikin, vaikka olin vähän aiemmin suostunut vaihtamaan heidän juomarahana saamansa eurokolikot frangeiksi. Eurokolikkoja ei Länsi-Afrikassa vaihda kukaan rahanvaihtaja, paitsi minä.

4 kommenttia
17.1.2023 by

Veden päälle kyhätty Ganvién kylä

19.6.2022

Taas oli koittanut sunnuntaiaamu, mutta en ollut paikallisten tavoin aikeissa mennä kirkkoon, vaan tutustumaan Ganvié-nimiseen kylään vähän matkaa Cotonousta pohjoiseen. Ouidahin ohella Ganvié kiehtoo (kaikkia) Beniniin tulevia matkailijoita, sillä kyseessä on keskelle järveä, paalujen varaan aikoinaan syntynyt kylä. Jotkut vääräleuat ovat kuvailleet Ganviéta jopa ”Afrikan Venetsiaksi”.

Kylän tarina alkoi noin 400 vuotta sitten, kun täkäläiset tofinu-heimon jäsenet etsivät suojaa voimakkaammalta fon-heimolta, joka metsästi ihmisiä orjiksi myytäväksi. Tuohon aikaan portugalilaiset olivat jo saavuttaneet nykyisen Beninin ja Ouidahissa kävi orjalaivoja. Tofinut totesivat, että on parempi muuttaa asumaan keskelle matalaa järveä, lyödä paalut järvenpohjaan ja rakentaa talot niiden varaan. Fonit olisivat tietenkin voineet hakea tofinuja myös järveltä, mutta täkäläinen uskonto kielsi hyökkäykset vedessä asuvien kimppuun. Siispä järvelle muuttaneet selviytyivät ja jopa kylän nykyinen nimi ”Ganvié” tarkoittaa suomeksi suunnilleen ”me selviydyimme”. Kylää asuttavat noiden aikoinaan sinne muuttaneiden jälkeläiset, eikä heillä ole aikomustakaan muuttaa kuivalle maalle siitäkään huolimatta, että orjanmetsästyskausi on päättynyt jo aika päiviä sitten näillä main. Lähteet: [1] & Lonely Planet: West Africa: 2017: 45

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Cotonoun La Guesthouse Étoilen huonehintaan kuuluu aamupala, joka käsittää kahvin sekä korillisen patonkia, jonka kanssa saa voita ja hilloa. Esimerkiksi munakas voisi olla hyvä lisä nyt muuten niin köyhään aamupalaan. Aamupalan jälkeen kävelin läheiselle Place de l’Étoile -nimiselle aukiolle, jolta lähtee julkista liikennettä eri suuntiin, kuten Togon rajalle ja pohjoiseen, kuten Abomeyhin. Pohjoiseen oli minullakin suunta, mutta ei vielä tänään Abomeyhin asti, vaan nyt pelkkään Abomey-Calaviin, joka on Cotonouhun kiinni kasvanut yliopistokaupunki. Käytännössä kyseessä on Cotonoun pohjoinen lähiö. Matkaa sinne on vain noin 15 kilometriä eli puolisen tuntia.

Alamme saapua Ganviéen, kylään, joka on rakennettu keskelle järveä paalujen varaan. Punaisen julkisivun omaamassa rakennuksessa toimii matkamuistomyymälä, ravintola ja hotelli.

Ganvién hotelleista toinen.

Liikenne Abomey-Calaviin hoituu ikälopuilla pakettiautoilla, jotka lähtevät kun ovat suunnilleen täysiä. Loput matkalaiset nousevat kyytiin matkan varrelta, mistä tahansa. Täydessä autossa oli noin 25 matkustajaa. Abomey-Calavi tunnetaan paikallisten suussa pelkkänä Calavina, joka lausutaan ”käläviä”. Siispä, kun lähdimme matkaan, rahastajapoika huusi avoimesta liukuovesta kadulle koko matkan ”käläviä, käläviä”, pyrkien saamaan kyytiin Calaviin (ei Kälviälle) menossa olevia. Auto täyttyi vähitellen. Rahastaja rahasti matkustajat auton ollessa liikkeessä ja minä annoin pojalle vain tonnin (n. 1,5 euroa) setelin kyselemättä hintaa, kuin näyttäen, että tietäisin matkan hinnan. Matka Abomey-Calaviin maksoi 300 frangia (n. 0,45 euroa).

Seurasin matkaa Google Mapsista ja hyppäsin pois risteyksessä, josta lähti katu alas Nokouéjärven rantaan. Rannassa, 800 metrin päässä isolta tieltä, sijaitsee paikallinen venesatama, ”embarcadère d’Abomey-Calavi”. Olen lukenut, että aiemmin Ganviéssa vierailu vaati hyviä neuvottelutaitoja, sillä hinta venekyydistä ja opastuksesta tuli neuvotella omin päin, suoraan venekuskin tai oppaan kanssa. Paikallisten kanssa samaan veneisiin yovoilla, valkoisilla, ei ole mitään asiaa. Nyt Beninin valtio on ryhtynyt siistimään toimintaa ja toisaalta keräämään tuloja itselleenkin. Siispä venesatamassa on ”station touristique d’Abomey-Calavi”, joka hoitaa rahastuksen venekuskin ja oppaan puolesta. Olemassa on valmis hinnasto. Lipunmyyjätär nukkui tiskinsä takana, mutta heräsi, kun hieman ryin kurkkuani. Nainen oli ystävällinen ja auttavainen, vaikka olin tullut häiritsemään päiväunia. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa moottorivene Ganviéen tai sitten mennä ihan lihasvoimalla. Se, että venekuski meloisi ja sauvoisi veneen kylään asti, olisi halvempi versio ja tietenkin kestäisi pidempään. Aikaahan minulla oli, joten valitsin jälkimmäisen ja halvemman tavan käydä Ganviéssa. Se maksoi 5 400 frangia, minkä lisäksi valtiolle oli maksettava 650 frangin turistiliikennevero. Yhteensä Ganviéssa vierailu maksoi siis 6 050 frangia (n. 9,2 euroa). Sain viralliset kuitit kummastakin maksusta, joissa seisoo suurin kirjaimin, että maksamani matka sisältää kaikki palvelut eli kuljetuksen, opastuksen ja vierailumaksun. Samat kuitit toimivat pääsylippuna.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Sunnuntaina Ganvié kulkee kirkkoon ja sinne mennään tietenkin veneellä.

Ganviéssa ei ole autoja, eikä edes katuja, joten kaikkialle mennään veneillä.

Oppaakseni sain miehen nimeltä Hermann-Bénoît, joka oli myös kirjattu kuittiini. Pelkkää Bénoît-nimeä käyttänyt mies oli tullut lipunoston aikana tiskille ja kaupitteli minulle ensialkuun leveää olkihattua, sellaista, mitä ganviélaisetkin käyttävät. Minulla ei ollut tarvetta hatulle, joten lähdimme yhdessä kohti venesatamassa odottavaa venettämme. Bénoît kulki kyynärsauvojen kanssa, sillä hänen kumpikin jalkansa oli epämuodostunut, eivätkä ne olisi kantaneet kävelyä. Onneksi Ganviéssa ei periaatteessa tarvitse jalkoja, sillä kaikkiallehan mennään veneellä. Laskeuduin veneeseen, jossa vastassa oli nuori mies nimeltä Michel. Hän sauvoisi ja meloisi veneen Ganviéen.

Olin lukenut etukäteen, että Ganviéssa ei pidetä turisteista, jotka käyvät nuuskimassa heidän nurkillaan. Kyläläiset eivät siis myöskään pidä kameroista ja siihen leveä olkihattu on tietenkin erinomainen lääke; hattu naamalle, jos turisti yrittää ottaa kuvia. Bénoît kertoi, että satamassa olisi hyvä olla ottamatta kuvia. Annoin kamerani siis olla vielä repussa. Samaan aikaan satamasta kohti Ganviéta lähti veneellinen kyläläisiä. He etenivät moottorin voimalla, kun taas minä olin ostanut moottorittoman siirtymisen kylään. Michel sauvoi ensimmäiset pari sataa metriä, minkä jälkeen käynnisti moottorin. Matka-aika kylään oli parisenkymmentä minuuttia.

Tyypillinen asumus Ganviéssa. Etupihalla ei ole autoa, vaan vene.

Eräs Ganvién vesiväylistä.

Jo ensimetreillä oppaani Bénoît teki minulle selväksi, että minun tulisi maksaa hänelle sitten myös juomarahaa, 20 000 frangia (n. 30,5 euroa) olisi sopiva tippi, hän itse kertoi. Esittelin vain hetki sitten käsiin saamaani pääsylippua, jossa selvästi kerrottiin, että kaikki palvelut sisältyvät. Myös opastus. Opas ryhtyi hankalaksi ja kertoi, että opastuksesta kuuluisi maksaa erikseen. Hän vetosi siihen, että hän on ensinnäkin minun ystävä ja toiseksi hän on vammainen. Tätä ruinausta jatkuisi koko kahden tunnin vierailun ajan. Länsi-Afrikassa on tapana maksaa pieni juomaraha juurikin tällaisten retkien päätteeksi, jos asiakkaan ihonväri sattuu olemaan valkoinen. Ilomielin olen aina maksanut muutaman setelin tai lantin, kunhan palvelu on ollut vähintäänkin tyydyttävää, eikä palveluntarjoaja ole ruinannut lisää rahaa joka käänteessä. Esimerkiksi viikko sitten olin maksanut Togon korkeimmalla vuorella minua opastaneelle Selomille ruhtinaallisen tipin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Bénoît totesi, ettei hän opastaisi lainkaan, jos ei saisi rahaa. Hän olisi vain hiljaa. Pyysin häntä palauttamaan minut takaisin venesatamaan. Niin ei tapahtunut, vaan vähitellen aloimme saapua itse Ganviéen, joka sijaitsee Nokouéjärven pohjoisosassa. Sen verran Bénoît oli nyt kuitenkin opastanut, että hän oli kertonut kylässä olevan 40 000 asukasta. Se ei suomalaisen korvaan kuulosta enää kylältä, vaan suurelta kaupungilta! Ganviéssa onkin kaikki ihmisen vaatimat palvelut, kuten ruokakauppoja, kirkko, ravintoloita ja jopa pari hotellia. Itse en tahtoisi Ganviéssa yötäni viettää, sillä tunnelma oli oppaani käytöksestä johtuen kireä. Myös kyläläisistä aisti, että en ollut tervetullut. Ganvié elää kalastuksen ohella matkailutuloilla, mutta paikalliset ovat saaneet turisteista tarpeekseen. Kunnioitin paikallisia, enkä laukonut kuvia lähellä ihmisiä. Näin matkalla toisenkin turistiveneen, jonka kyydissä oli aasialaisia maski kasvoillaan.

Lisää paikallisten koteja.

Keskellä kylääkin voi kalastaa.

Venekuski vei minut aluksi kylän matkamuistomyymälään, jonka yhteydessä toimii myös toinen kylän hotelleista sekä ravintola. Tarjosin oppaalleni ja venekuskille Coca-Colat. Itse valitsin beniniläisen ananasmehun. Matkamuistoja en ostanut, koska Bénoît oli tehnyt parhaansa, etten jäisi muistelemaan hänen kotikyläänsä lämmöllä. Olisin halutessani voinut nauttia ravintolassa kala-aterian. Kala olisi kalastettu ympäröivästä järvestä, mutta kun olin ehtinyt nähdä pienen otoksen kylästä ja sen elämästä, en ollut kiinnostunut syömään täällä. Ihmiset, kaikki 40 000, uivat, pyykkäävät ja tekevät tarpeensa järveen. Paikalliset käymälät on nimittäin myös rakennettu paalujen varaan ja kakkakikkareet molskahtavat iloisesti siihen samaan veteen, joka on tarjonnut ganviélaisille edellytykset elämälle jo 400 vuoden ajan. En kysynyt, mitä kyläläiset juovat. Järvivettäköhän.

Palasimme veneeseen ja Michel lähti ajamaan venettämme pitkin kylän ”kanavia”, paalutalojen väleissä risteileviä vesiväyliä. Sunnuntaina ganviélaisetkin käyvät kirkossa ja sinne mennään tietenkin veneellä. Liikkeellä oli paljon kirkkoveneitä, joiden kyydissä istui ihmisiä puhtaan valkoisissa asuissa. Näky oli kaunis ja kaunis oli kyllä itse kyläkin. Vähän ajan päästä olimme päässeet Ganvién toiselle laidalle, jossa Bénoît ehdotti, että voisimme veneillä vielä seuraavaankin kylään, Sô-Avaan. Se sijaitsee Ganviésta pohjoiseen So-nimisen joen suulla. Siellä olisi santarmiasemakin, kertoi oppaani ja kuvitteli kai sillä saavan minun kiinnostuksen heräämään. Minulla on tältä matkalta niin huonoja kokemuksia santarmeista, joskaan ei Beninistä, joten kieltäydyin tarjouksesta. Tosin oikeampi syy kieltäytymiselle oli oppaani käytös. Ellei hän olisi ruinannut rahaa jokaisessa lauseessaan, jotka hän päästi ilmoille, olisin ehdottomasti neuvotellut käynnin myös Sô-Avassa. Totta kai se kiinnosti, mutta nyt tunnelma oli ollut pilalla heti alusta lähtien.

Asutus harventuu kylän laitamilla. Kuvassa myös venekuskini Michel.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Vielä yksi kuva Ganviésta.

Lähdimme takaisin Abomey-Calaviin. Sen sijaan, että opas olisi kertonut esimerkiksi ympärillä verkoilla kalastavista kyläläisistä, kävi hän viimeiseen taistoon juomarahan saamiseksi. Lapset ovat nälkäisiä ja minä olen hänen paras ystävänsä. Annoin lopuksi tonnin (n. 1,5 euroa) setelit sekä venekuskille että oppaalleni. Venekuski-Michel oli kiitollinen, mutta Bénoît ei. Hänhän oli halunnut 20 000 frangia, vaikka itse lippu oli maksanut vain 6 050 frangia.

Palasin mototaksilla ison tien varteen, josta otin puskataksin takaisin Cotonouhun. Paluumatka puskataksilla maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa). Loppupäivän kulutin lähialueita tutkien. Cotonou oli hiljainen näin sunnuntai-iltapäivänä.

10 kommenttia
14.1.2023 by