Browsing Category

Azerbaidžan

Arenin viinikylä, palanen Azerbaidžania ja näkymiä Araratille

30.7.2022

Olin päässyt näkemään elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen skorpionin vasta parisen viikkoa aiemmin, Kalaitin ja Aradan välillä Tšadin Saharassa. Toinen skorpioni tuli vastaan täällä Armenian Jeghegnadzorissa, jossa olimme yöpyneet armenialais-venäläisen pariskunnan pitämässä Exclusive Wine & Gastro Yard -majatalossa. Hotellihuoneessa mönkinyt valkoinen skorpioni pääsi hengestään ennen kuin se ehti pistää. Majatalon pitäjät, etenkin venäläinen Svetlana, olivat järkyttyneitä tapauksesta, mutta samalla kertoivat, että alueella skorpionin näkeminen on pelkästään normaali asia. Tämä valkoinen skorpioni oli kuulemma lisäksi harmiton; ei se ainakaan tappaisi. Samaan lopputulokseen tulimme itsekin, kun selvittelimme omatoimisesti asiaa. Valkoisen skorpionin pisto kannattaa tarkastuttaa lääkärillä, vaikka se ei aiheutakaan vakavia haittoja terveydelle. Joissain harvoissa tapauksissa sellaisen pisto on kuitenkin aiheuttanut allergisen reaktion. Mustan skorpionin pisto taas voi viedä hengen. Se aiemmin heinäkuussa tapaamani Tšadin skorpioni olisi voinut tappaa, mutta sekin heitti henkensä kengän alla.

Jeghegnadzor sijaitsee kauniiden vuorten ympäröimänä. Kuva otettu hotellihuoneen ikkunasta.

Tästä sisään Areni-1-luolaan.

Tuhansia vuosia vanhoja viininsäilytysastioita Areni-1-luolassa.

Armenialainen kukka.

Aamupalan jälkeen lähdimme Jeghegnadzorista kohti lähellä sijaitsevaa Arenin pikkukaupunkia, joka tunnetaan viinistään. Alueella on valmistettu viiniä tuhansia vuosia, minkä osoittaa täkäläisestä Areni-1-luolasta vasta vuonna 2007 löytynyt ”viinikellari”. Luolasta löytyi viinin valmistuksessa käytettyä esineistöä, kuten saviruukkuja, joka ajoitettiin jopa 6 000 vuotta vanhaksi. Viininvalmistuksen ohella luolassa on suoritettu myös ihmisuhreja. Luolaan on pääsymaksu, 1 000 dramia (n. 2,4 euroa) henkilöltä. Samaan aikaan paikalla oli venäläinen nuorisoryhmä, mutta muuten Armeniassakin turistinähtävyyksiin saa tutustua rauhassa.

Enää Arenissa ei uhrata ihmisiä, mutta viiniä täällä vielä valmistetaan; kaikkialla näkyy viiniviljelmiä. Korkeiden vuorten ympäröimä laakso lienee ihanteellinen kasvuympäristö viiniköynnökselle. Kylässä on pari isompaa viinitilaa, joilla on hienot maistatustilat asiakkaille. Lisäksi kylän halki kulkevan valtatien molemmin puolin on kojuja, joissa pientuottajat myyvät tuotantoaan muovipulloissa. Huomio kiinnittyy erityisesti isoihin käytettyihin Coca-Cola-pulloihin, joissa etiketit on säilytetty; näissä pulloissa iranilaiset rekkakuskit salakuljettavat armenialaista viiniä islamilaiseen tasavaltaansa, jossa alkoholi on virallisesti kielletty. Armenia on Iranin pohjoinen naapurimaa ja teillä kulkee runsaasti iranilaisia rekkoja ja linja-autoja. Meille kelpasi mainiosti myös etiketitön muovipullollinen viiniä, sillä emme olleet aikeissa ylittää pullon kanssa rajaa Iraniin tai yhtään mihinkään. Katoksen alla päivystäneet naiset imaisivat suuresta sammiosta muovipullon täyteen (erinomaista) viiniä, minkä jälkeen naisista toinen tahtoi vielä esitellä meille Ar Areni -nimisen viinitilansa viinikellarin.

Arenin kylän halki kulkevan valtatien varrelta voi ostaa paikallista viiniä ja hedelmiä.

Heinäkuu on etenkin persikka-aikaa täällä päin.

Iranilaiset rekkakuskit vievät armenialaista viiniä Coca-Cola-pulloissa rajan yli.

Paikalliset naiset pullottamassa viiniä meitä varten.

Ar Areni -viinitilan kellarista.

Maisemaa Chivassa Arenin jälkeen.

Georgian Tbilisistä vuokrattu Toyotamme Chivassa Armenian vuorilla.

Viinipysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti länttä. Azerbaidžan on sekä Armenian itäinen että läntinen naapurimaa, sillä täällä lännessä sijaitsee Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta. Se on kokonaan vailla maayhteyttä muuhun Azerbaidžaniin. Nahitševanin raja oli Arenista lähdettyämme koko ajan vain kilometrin tai parin päässä. Rajat Kaukasuksella ovat varsin rikkonaisia ja jopa epämääräisiä neuvostoajoista johtuen; sillä kohta sitten saavuimme alueelle, joka kansainvälisoikeudellisesti on osa Azerbaidžanin tasavaltaa ja sen Sədərəkin piirikuntaa, eikä Armeniaa lainkaan. Azeriksi paikka on nimeltään Kərki ja sijaitsee kokonaan Armenian sisällä ollen siis Azerbaidžanin eksklaavi (ja Armenian enklaavi). Kansainvälinen yhteisö tunnustaa Kərkin osaksi Azerbaidžania, mutta käytännössä alue on kuitenkin Armenian miehittämä ja siten sen täysin hallitsema paikka nimeltä Tigranašen.

Google Mapsiin joku vääräleuka on lisännyt alueen rajoille raja-asemat, mutta kuten olimme todenneet, ”rajoilla” ei ole vastassa mitään. Rajoja ei ole merkitty luontoon mitenkään, sillä Armenia pitää aluetta erottamattomana osana itseään. Armenialainen valtatie kulkee alueen poikki, eikä ”azerbaidžanilaisuus” käy ilmi mistään. Alkuperäinen azeriväestö muutti pois vuosina 1992–1994 käydyn Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen ja alue asutettiin armenialaisilla. Alueella sijaitsevassa Tigranašenin kylässä asui vuonna 2011 yhteensä 154 asukasta. Eksklaavin tilanne nousi esiin jälleen vuonna 2020 käydyn toisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen, kun keskusteltiin vastaavien eksklaavien kohtaloista. Pitäisikö niiden antaa olla osa miehittäjävaltiotaan vai ei. Azerbaidžanilla on kaikkiaan viisi pientä tai pienehköä eksklaavia Armenian kokonaan ympäröiminä ja miehittäminä, kun taas Armenialla on Artsvašenin (az. Başkənd) eksklaavi Azerbaidžanin miehittämänä. Kərki on pinta-alaltaan pieni, vain 19 neliökilometriä (vertailun vuoksi: Suomen pienin kunta Kauniainen on kooltaan 6 km²).

Yllättävä paluu Azerbaidžaniin! Armenia miehittää tätä Tigranašen-nimellä kutsumaansa aluetta, jota Azerbaidžan pitää omanaan ja kutsuu sitä Kərkiksi.

Kərki eli Tigranašen on vuoristoinen maapläntti.

Entinen azerikylä Kərki, nykyinen armenialaiskylä Tigranašen kokonaisuudessaan.

Kərki eli Tigranašen on hiljainen kyläpahanen.

Kərki eli Tigranašen on kaunis ja vuoristoinen maapalanen, jossa jalkauduimme pariin otteeseen. Ihan vain siksi, koska olimme taas Azerbaidžanissa! Jos esiintyisin blogissa koko nimelläni, voisi Azerbaidžanin valtio nyt lisätä minut ei-toivottujen henkilöiden listalleen, sillä vierailu Armenian ”väliaikaisesti miehittämillä” Azerbaidžanin alueilla on rikkomus esimerkiksi Azerbaidžanin suvereniteettiä ja alueellista koskemattomuutta vastaan. Välttääksemme persona non grata -leiman, olisi meidän pitänyt etukäteen anoa Azerbaidžanilta lupaa vierailla tässä maantieteellisessä kummajaisessa. Teoriassa minulla ei Kərkin läpiajon jälkeen siis ole enää asiaa Azerbaidžaniin. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]

Kərkista ”palasimme takaisin” Armenian tasavallan alueelle. Azerbaidžanin raja on kuitenkin hyvin lähellä koko matkan Jeraskhin rajakaupunkiin asti ja tien varteen on rakennettu maavalli estämään tai ainakin hidastamaan naapurimaan invaasiota Armenian puolelle. Maavallissa oli runsaasti bunkkereita, joihin olisi voinut helposti kavuta sisään tähystämään Azerbaidžanin puolelle. Tietenkin vastapuoli tähystää yhtä lailla Armenian suuntaan, joten ehkä oli parempi jättää bunkkerivierailu tekemättä. Esimerkiksi marraskuussa 2020 Azerbaidžan ampui täällä alas Venäjän ilmavoimien taisteluhelikopterin. Olimme Armenian puolella, mutta radiosta kuuluivat myös Azerbaidžanista tai Turkista tulevat radiolähetykset. Kun saavuimme Jeraskhiin, oli parasta vaihtaa radiokanava taas armenialaiseksi. Kaupungissa nimittäin parveili runsaasti venäläisiä sotilaita ”rauhaa turvaamassa”. Azerbaidžanin rajalle on vain noin kilometrin matka, mutta raja on tietenkin visusti suljettu. Turkkikin on hyvin lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Samoin Iran.

Tie kulkee aivan Azerbaidžanin rajan tuntumassa ja tienvarteen on rakennettu maavalli. Taustalla häämöttää jo Turkin puolella sijaitseva Araratvuori.

Armenialainen bunkkeri.

Khor Virapin luostari ja lumihuippuinen Ararat.

Pyhän Jumalan äidin kirkko seisoo keskellä Khor Virapin luostaria.

Khor Virapin luostarin vieressä kohoava kukkula.

Khor Virap kukkulalta nähtynä.

Olimme Araratin maakunnassa, mikä on tietenkin saanut nimensä mahtavasta Araratvuoresta, jolle Nooan arkki Raamatun mukaan karahti vedenpaisumuksen alkaessa hellittää. Ararat on Armenialle ja armenialaisille tärkeä osa kansallista identiteettiä; se on esimerkiksi etunimi, sen mukaan on nimetty alkoholituotteita, se on kuvattuna maan vaakunassa ja passileimoissa. Lisäksi se näkyy hyvin laajalle alueelle; onhan vuori 5 137 metriä merenpinnasta. Ensikertaa Ararat oli ilmestynyt meidänkin näkökenttäämme jo pian Kərkista eli Tigranašenista selvittyämme. Lumihuippuinen uinuva tulivuori on mahtava ilmestys, mutta se ei enää sijaitse Armenian puolella, vaan naapurimaassa Turkissa! Jos armenialaiselta kysyy tämän hartainta toivetta, vastaus on monesti Araratin takaisin saaminen.

Erityisen hyvin Ararat näkyy pienelle kukkulalle rakennetun Khor Virapin luostarin luota, josta Turkin vastaiselle rajalle on vain noin 500 metriä. Rajalla seisoo vartiotorneja ja kuulemma myös turkkilaisia rajavartijoita saattaa onnistua bongaamaan luostarin luota. Meillä sellaista tuuria ei nyt ollut. Kuitenkin Turkin puolelta kantautuva islamilainen rukouskutsu kyllä kuului myös Khor Virapiin. Välittömästi suljetun rajan vastapuolella sijaitsee pikkuinen turkkilaiskylä nimeltä Yukarı Çiftlikköy. Näkymät Araratille ja sen lumihuipulle ovat mitä parhaimmat täältä Khor Virapista, joka on eräs Armenian tärkeimmistä turistinähtävyyksistä, ehkä juuri Ararat-näkymiensä ansiosta.

Vartiotorni Armenian ja Turkin rajalla.

Ararat sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä Armenian rajalta.

Matkalla Garnin pikkukaupunkiin.

Garni ei ole maailman kaunein kaupunki.

Vanhaa ajokalustoa Garnissa.

Khor Virapin luostarin merkitys Armenian historiassa on huomattava, sillä juuri tällä paikalla, maakuopassa, Gregorios Valontuoja virui kuningas Tiridates III:n määräyksestä vangittuna ja kidutettuna 13 vuoden ajan. Gregorioksen kuitenkin katsottiin parantaneen kuninkaan sairauden, minkä vuoksi kuningas kääntyi kristityksi ja käännätytti koko Armenian kansan. Niinpä vuonna 301 Armeniasta tuli ensimmäinen kristitty valtio koko maailmassa. Nykyinen luostari on 600-luvulta, mutta sen keskellä seisova Pyhän Jumalan äidin kirkko vasta 1600-luvulta. Khor Virapin luostariin ei ole pääsymaksua, mutta pysäköinti maksaa 200 dramia (n. 0,5 euroa). Lähde: [5]

Palasimme takaisin Jeraskhista Jerevaniin johtavalle valtatielle. Aioimme seuraavaksi pikkukaupunkiin nimeltä Garni, jonne on Khor Virapista noin tunnin ajomatka. Matkalla poliisi pysäytti ja tarkasti auton liikennevakuutuksen olemassa- ja voimassaolon. Ei sakkoja, ei lahjuksia. Garniin saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä, sillä Armenia on pieni maa, jossa etäisyydet ovat miellyttäviä. Olimme varanneet kahden yön majoituksen hotellista nimeltä Harmonia Garden. Kahden huoneen hinta sisältäen aamupalan oli yhteensä 65 076 dramia (n. 156,8 euroa). Huoneissamme piti olla ilmastointi, mutta lopulta toinen varaamistamme huoneista olikin täysin ilman ilmastointia. Sentään korttimaksu onnistui, eikä korttiterminaalista oltu luovuttu myötätunnosta venäläisiä kohtaan.

6 kommenttia
1.3.2023 by

Buta Airwaysilla venäläisten valtaamaan Tbilisiin

25.7.2022

Kun Baku ja sen ympäristö oli nähty, tuli aika jatkaa matkaa. Azerbaidžanin ohella toisena pääkohteena tällä parin viikon Kaukasuksen kierroksellamme oli Azerbaidžanin läntinen naapurimaa Armenia. Jos Azerbaidžanista olisi päässyt suoraan Armeniaan, olisimme suunnanneet tietenkin saman tien sinne. Armenia kuitenkin sattuu olemaan Azerbaidžanin verivihollinen, eikä maiden välinen raja todellakaan ole avoinna. Myöskään lennot eivät kulje, eikä maiden välillä ole edes diplomaattisuhteita. Välejä hiertää armenialaisten asuttama Vuoristo-Karabahin alue, joka Azerbaidžanin mukaan kuuluu sille. Alueesta oli sodittu viimeksi loppuvuodesta 2020, jolloin Azerbaidžan sai Turkin avustuksella hallintaansa laajoja maa-alueita. Mutta onneksi on Georgia, maa, joka on väleissä niin Azerbaidžanin kuin Armeniankin kanssa. Siispä olimme hankkineet lennon Bakusta Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin, mistä jatkaisimme parin päivän päästä vuokra-autolla Armeniaan. Lennon Tbilisiin lentäisi Azerbaijan Airlinesin kokonaan omistama halpalentoyhtiö Buta Airways. Lippu lennolle oli maksanut 86 euroa, mikä sisältäisi myös ruumalaukun.

Heydər Əliyevin kansainvälinen lentoasema Bakussa on kaunis ja hyvintoimiva kenttä, kunhan vain lähtöselvittäjä ensin selvitti puhelimitse suomalaisia koskevat Georgian maahantulosäädökset. Lopulta lähtöselvitystiskin takana päädyttiin siihen, että emme tarvitsisi viisumia Georgiaan. Myös edelliskerran Georgiassa käytyäni Kutaisin lentoaseman passintarkastajat palaveerasivat viisumitarpeeni kanssa. Jo silloin, vuonna 2016, Suomen passilla pääsi Georgiaan viisumivapaasti. Georgia oli myös joitain aikoja sitten luopunut koronavirukseen liittyvistä maahantulorajoitteista, eikä lähtöselvitystiskillä haluttu nähdä koronarokotustodistuksiakaan. Sitten pääsimme tax free -kauppoihin ja löysimme myynnissä olevat Fazerin suklaat.

Buta Airwaysillä Bakusta Tbilisiin.

Harva eurooppalainen halpalentoyhtiö tarjoaa alle tunnin mittaisella lennolla syötävää. Buta Airwaysilla palvelu kuitenkin pelaa.

Kaarros Kaspianmeren yllä heti nousun jälkeen.

Buta Airwaysin lento J2 9223 lähti aikataulussa kello 9.30 ja lentoajaksi kerrottiin noin 50 minuuttia. Saapuisimme Tbilisiin hyvissä ajoin. Kaarsimme Kaspianmeren rantaa pitkin pohjoiseen ja edelleen kohti sisämaata. Lyhyestä lennosta huolimatta lennon hintaan kuului iso täytetty kinkku-suolakurkku-patonki ja mukillinen vettä. Hädin tuskin saimme patongit kouraan, kun kone jo aloitti lähestymisen kohti Tbilisiä. Jos jo emoyhtiö Azerbaijan Airlinesista olin saanut positiivisen kuvan Bakuun lentäessäni, ei sen halpalentotytäryhtiö ole juuri sen hassumpi. Lentäisin toistekin.

Tbilisin kansainvälisellä lentoasemalla saimme leimat passeihimme ilman kysymyksiä ja nopeasti, sillä edellinen saapuva lento oli juuri saatu käsiteltyä. Siirryimme odottamaan matkatavaroita. Matkatavarankäsittelijöillä oli pelisilmää, kun he päättivät panna meidän Bakusta tulleiden matkatavarat samalle hihnalle Armenian Jerevanista äskettäin tulleiden matkustajien matkatavaroiden kanssa. Toinen hauska yksityiskohta matkatavarahallissa oli nähdä kotoisan VR:n logo uudessa käytössä; täällä lyhenne ”VR” ei tarkoita ”Valtionrautateitä”, vaan ”Villa Residenceä”. Se on täkäläisen liikemiehen Noshrevan Namoradzen vuonna 2010 perustama yritys, joka omien sivujensa mukaan rakentaa ”moderneja taloja moderneille ihmisille”. Jotain onkin jo valmiina, mutta olisihan liikemies Namoradze voinut käyttää hieman omaakin mielikuvitusta logon luomiseen. Nyt värikin on tismalleen sama kuin suomalaisen VR:n logossa. Ostimme paikallisen simkortin nettipaketilla heti lentoasemalta, minkä jälkeen siirryimme Bolt-taksilla Tbilisin ytimeen ja Hotel Vitaan, joka sijaitsee kaupungin halki virtaavan Kurajoen pohjoispuolella.

VR:n logo oli vastassa Tbilisin kansainvälisellä lentoasemalla.

Georgia ei ole EU-maa, mutta Tbilisissä EU-liput ovat läsnä minne meneekin.

Vakhtang Gorgasalin aukio Tbilisin vanhassakaupungissa Kurajoen rannalla. Ylhäällä näkyy Nariqalan linnoitus, jonne oli tarkoitus kavuta seuraavana päivänä.

Hotel Vita on pieni hotelli hyvällä paikalla Metekhikadulla ja hotellin emäntä odotteli jo meitä portailla päivystäen. Meillä oli kahden yön varaus neljälle hengelle ja sen hinta olisi 438,6 Georgian laria (n. 156 euroa). Huoneissa olisi oma kylpyhuone ja aamupalakin kuuluisi hintaan. Booking.comin mukaan korttimaksun piti onnistua, mutta koska Tbilisissä on nyt niin paljon venäläisiä, oli majapaikka luopunut koko korttiterminaalista. Koska venäläiset eivät voi maksaa kortilla Georgiassa, ei muidenkaan tarvitse voida maksaa! Oikeasti korttikin kyllä käy siellä täällä, mutta ei kaikkialla. Lupasimme maksaa huoneemme myöhemmin, sillä meillä ei ollut nyt larin laria. Yhdellä eurolla sai heinäkuun 2022 lopussa noin 2,8 laria.

Lähdimme saman tien tutustumaan Tbilisiin, kaupunkiin, jossa en ollut koskaan käynyt. Vuonna 2016 kävin kyllä Georgiassa, mutta vain Kutaisissa ja Mestiassa, joka sijaitsee erittäin kauniilla ja vuoristoisella Svanetian alueella Venäjän rajan tuntumassa. En ollut silloin täysin rakastunut georgialaisiin, joista olin saanut tylyn ja osin jopa ilkeän kuvan. Omasta mielestään he ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Mestiassa kaikilla kyllä tuntui olevan oma majatalo talonsa yhteydessä, joten kyllä mestialaisetkin varmasti aidosti turisteista tykkäsivät, vaikkeivat sitä näyttäneetkään. Ehkä neuvostomentaliteetti oli jäänyt päälle. Olin vuonna 2016 pähkäillyt georgialaisten käytöksen johtuneen hiljattain, vuonna 2008, käydystä sodasta Venäjän kanssa, jossa pohjoinen naapurimaa miehitti Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet ja sittemmin tunnusti ne itsenäisiksi. Siispä venäläiset eivät ole olleet enää pitkään aikaan liiemmin tykättyjä henkilöitä tässä maassa ja valitettavasti suomalaiset usein ulkonäkönsä perusteella päätyvät tähän samaan kategoriaan. Nyt täällä Tbilisissä oli jännittävää nähdä, millaisia pääkaupunkilaiset sitten olisivat. Olisivatko he yhtä juroja, kuin vuoriston väki Pohjois-Georgiassa. Ainakin hotellin väki oli ollut sydämellistä, samoin meidät hotellille ajanut taksikuski. Mutta toisaalta he tiesivät, ettemme ole Venäjältä. Irvokasta oli kuitenkin nähdä nyt katujen varret täynnä Venäjälle rekisteröityjä autoja. Välillä tuntui, että joka neljäs auto Tbilisissä oli venäläinen. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Georgiaan muutti sankoin joukoin venäläisiä, mutta nyt kesällä 2022 Tbilisi pullisteli erityisesti venäläisturisteista.

Venäläinen turisti on tullut lomallaan tbilisiläiseen Sota-hotelliin. Lexus on rekisterikilven perusteella Moskovasta.

Vladimir Putin ratsastaa karhulla tbilisiläisen rakennuksen seinässä.

Valko-Venäjä sotaa vastaan.

Fuck Russia.

Georgia havittelee näkyvästi jäsenyyttä Euroopan unionissa, mistä merkkinä ovat kaikkialla Tbilisissä liehuvat EU:n liput. Kuitenkin maan hallitus ei ole halunnut sulkea Venäjän vastaista rajaa tai estää venäläisten tuloa, minkä lisäksi Georgian kautta Venäjälle valuu pakotteiden alaisia tuotteita, kuten luksusautoja. Georgialla ei kuulemma ole varaa luopua taloudellisesta yhteistyöstä Venäjän kanssa, vaikka Venäjä miehittääkin suurta osaa Georgiasta. Tavallinen kansa ei tykkää Venäjästä, vaan kaupunki on täynnä Ukrainan lippuja, Slava Ukraini -iskulauseita sekä Venäjää ja sen johtajaa, Vladimir Putinia, herjaavia julisteita, graffiteja ja iskulauseita. Siitä huolimatta georgialaiset hymyssä suin ostavat Venäjällä valmistettuja tuotteita kaupoista ja ottavat venäläisiltä turisteilta rahat pois, kun he tulevat tänne lomailemaan. Ja toisaalta vuokraavat asuntoja venäläisille, jotka Ukrainan sodan alettua pakenivat tänne. Tilanne on mielestäni vähän ristiriitainen. En ollut tottunut tällaiseen, näin massiiviseen tuen osoittamiseen Ukrainan puolesta; Afrikassa Venäjän hyökkäys ei ollut hetkauttanut sikäläisiä ihmisiä suuntaan eikä toiseen, sillä eihän Euroopassakaan afrikkalainen sota näy mitenkään. Myöskin Azerbaidžanissa oli ollut hiljaista Slava Ukraini -rintamalla; Ukrainaa oli tuettu jopa kahden lipun voimin, joista toinen oli viritetty ukrainalaisen ravintolan ikkunaan.

Venäjä on täälläkin kakkoskieli neuvostoajan perintönä ja sillä kielellä tarjoilijat yrittivät saada meitä ravintoloihinsa. Turistia luullaan täällä automaattisesti venäläiseksi. Sillä kielellä yrittävät puhutella myös erilaisten veneristeilyiden kaupittelijat, joita vanhassakaupungissa on tuhottomasti. Kun kerroimme, ettemme puhu venäjää, osa kyllä vaihtoi englanniksi, mutta muuten täälläkin pitäisi osata vain sitä venäjää. En toisaalta olisi edes halunnut Kurajoelle seilaamaan venäläisten turistien kanssa.

Georgian lipusta muokattu tuen osoitus Ukrainan puolesta.

Tbilisin vanhaakaupunkia. Ylhäällä kukkulalla seisoo neuvostoaikainen Äiti Georgia -patsas.

Tbilisin vanhaakaupunkia.

Ravintoloiden tarjoilijat kyllä osaavat englantiakin, mutta muuten kaupungin ravintolakulttuurista ei ole juuri hyvää sanottavaa. Ruoka kyllä oli aina erinomaista, mistä Georgia erityisesti tunnetaan. Kuitenkin ruoka-annokset saapuivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pöytään hyvin eri aikoihin. Eräässä vanhankaupungin ravintolassa valitin, kun oma ruokani saapui vasta, kun muut olivat jo ateriansa nauttineet. Ei ole mitenkään mahdollista tuoda kaikkien ruokia samaan aikaan, tokaisi tarjoilija. Kuitenkin esimerkiksi ruoka-annokseen kuuluneet ranskalaiset saattoi tuoda pöytään jo 40 minuuttia ennen varsinaista annosta. Ehkä tilanne on erilainen, jos olisi matkassa vain yhden matkakumppanin kanssa, mutta nyt meitä oli matkassa neljä ihmistä. Tai ehkä suomalaiset ovat vain tottuneet liian hyvään ja tällainen on maan tapa. Tbilisin ravintolat myös poikkeuksetta lisäsivät loppulaskuun 18 prosentin arvonlisäveron ja 8–10 prosentin palvelumaksun. Eikä Tbilisi mitenkään edullinen enää ole, ehkä kiitos venäläisinvaasion. Julistankin Tbilisin olevan pilalla, enkä taida sinne enää palata. Ehkäpä myös koko Georgia olisi nyt tämän parin päivän pikavisiitin jälkeen nähtynä.

On Tbilisi ilman Ukrainalle osoitettua tukeakin mielenkiintoinen kaupunki, joskin ihan erilainen kuin öljyrahalla rakennettu ja kullalla silattu Azerbaidžanin pääkaupunki Baku. Georgialla ei ole öljyä, eikä kaasua, joten Tbilisi on päässyt aavistuksen rappiolle. Vanhakaupunki sijaitsee Kura- eli Mtkvarijoen etelärannalla ja on kaunis ja paikoin hyvinkin ränsistynyt. EU-rahoille olisi toden teolla käyttöä täällä, mutta Euroopan unioni ei ottane jäseneksi Venäjää myötäilevää valtiota. Haahuilimme ympäri kaupunkia, jossa on paljon nähtävää, kuten runsaasti ortodoksikirkkoja ja Vapauden aukion keskellä seisova Vapauden monumentti, jonka huipulla seisoo hevosen selässä käärmettä seivästävä Pyhä Yrjö.

Kävimme myös Georgian parlamentin edustalla, jossa meneillään oli yhden miehen mielenosoitus vankilassa viruvan Mikheil Saakašvilin puolesta. Voimakkaan länsimielinen Saakašvili toimi Georgian presidenttinä vuodet 2004–2013 kitkien korruptiota, uudistaen maata ja pitäen hyviä suhteita sekä EU:hun että Yhdysvaltoihin. Saakašvilin alun suuri suosio oli osittain mennyttä presidenttikausien päätteeksi, sillä miestä syytettiin itsevaltaisuudesta. Sittemmin Saakašvili lähti ulkomaille maan alkaessa polttaa jalkojen alla ja toimi presidentti Petro Porošenkon Ukrainassa Odessan alueen kuvernöörinä. Vuonna 2021 Saakašvili palasi Georgiaan ja joutui tietenkin vankilaan, mikä tuntuu olevan yleinen kohtalo entisillä poliittisilla johtajilla. Mielenosoittajan rintamuksessa oli sydänpinssi Ukrainan väreissä.

Metekhin Pyhän Neitsyen ortodoksikirkko Kurajoen rantatörmällä.

Georgian kieltä kirjoitetaan omilla kauniilla aakkosillaan.

Yhden miehen mielenosoitus vankilassa viruvan Mikheil Saakašvilin puolesta maan parlamentin edessä.

Parlamentin takana avautuu palanen entistä ränsistyneempää vanhaakaupunkia, jossa turisteja ei enää näkynytkään. Mutta samat ”Fuck Russia” -iskulauseet kyllä olivat läsnä myös täällä. Otimme taksin takaisin hotellille. Kuski kertoi olevansa abhaasi ja asuneensa Ukrainan Mariupolissa vuosikausia, mutta muuttaneensa pois sieltä vuonna 2014, kun Venäjä ensikerran tunkeutui Ukrainan maaperälle. Hän oli silloin päätellyt, että jossain vaiheessa venäläiset vyöryisivät Mariupoliinkin ja lähti perheineen Tbilisiin. Alkuvuonna 2022 Venäjä sitten saapui ja moukaroi kaupungin maan tasalle. Kuljettaja puhui jonkinlaista englantia ja kertoili matkan aikana erilaisten rakennusten tarkoituksia. Aika moni tuntui olevan presidentti Saakašvilin aikaansaannos, eikä kuljettaja tuntunut olevan miehen suurin fani.

Ensimmäisen päivän perusteella tbilisiläiset vaikuttivat olevan toista maata vuoriston väkeen verrattuna. Kymmenistä tuhansista kaupungissa olevista venäläisistä huolimatta kaupunkilaiset olivat oikein ystävällistä kansaa, melkein bakulaisiin verrattavissa olevia. Ja antoihan hotellin emäntäkin meille lasilliset paikallista viiniä, kun saavuimme takaisin hotellille ja saimme maksettua majoituksemme. Olimme kävelleet päivän aikana kilometritolkulla, mikä on kovaa hommaa näillä Tbilisin kukkuloisilla kaduilla ja kujilla.

8 kommenttia
16.2.2023 by

Viimeinen päivä Bakussa

24.7.2022

Viimeisenkin päivän aamu Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa valkeni pilvisenä, mutta iltapäivällä jo taas varmasti paistaisi. Suunnistimme aamupalan jälkeen kävellen parin kilometrin päässä sijaitsevaan elintarvikebasaariin (tai kauppahalliin), joka kantaa nimeä Yaşıl Bazar. Basaari on hiljattain saanut upouuden rakennuksen ja kaikki paikat ovat edelleen viimeisen päälle. Yaşıl Bazarista on siis turha etsiä Lähi-idän tai edes Keski-Aasian basaaritunnelmaa, mutta tarjonta on silti hyvä, joskin turisteilta kyllä yritetään nyhtää ylihintaa. Azerbaidžan on teemaa ja täkäläinen Azerçay-brändi on levittäytynyt halki entisen Neuvostoliiton. Azerçaytakin mukaamme lähti myöhemmin, mutta täältä kauppahallista hankimme pientuottajien teelaatuja, kuten granaattiomenateetä. Granaattiomena on tärkeässä osassa azerien elämässä; sitä on usein ruoissa, salaateissa, mehuina, jäätelöinä ja niin edelleen. Harvoista azerinkielisistä sanoista mieleeni onkin jäänyt granaattiomenaa tarkoittava sana nar. Teekauppias puhua pulputti venäjää, koskapa ei osannut englantiakaan. Sama strategia oli muillakin kauppiailla, mikä ei kieltämättä tuntunut miellyttävältä, mutta Neuvostoliiton peruina täkäläinen kakkoskieli on ehdottomasti venäjä, ei englanti. En minä halunnut täälläkään leimautua venäläiseksi, vaikka sota Ukrainassa ei näkynytkään Bakun katukuvassa juuri lainkaan. Olin nähnyt Bakussa vain kaksi Ukrainan lippua, joista toisen ukrainalaisen ravintolan ikkunassa.

Päätimme seuraavaksi siirtyä vielä kerran Bakun vanhaankaupunkiin, İçərişəhəriin,  vaikka olimme sitä jo ensimmäisenä päivänämme tässä kaupungissa tutkineet. Unescon maailmanperintökohde oli hyvin hiljainen, kun kuljimme halki sen sokkeloisten ja kapeiden katujen. Pian ajauduimme ulos İçərişəhərista ja äkkäsimme funikulaarin, joka kuljettaisi ylös Bakun silhuettia hallitsevien liekkitornien juureen. Baku on rakennettu Kaspianmeren rantaan, mutta ranta nousee paikoin hyvinkin jyrkästi. Bakun keskusta onkin kuin amfiteatteri, puolikuunmuotoisen lahden ääreen syntynyt suurkaupunki. Jo vanhankaupunginkin pohjoisimmat osat ovat paljon Kaspianmeren tasoa ylempänä.

Bakun vanhankaupungin kapeita katuja.

Vanhankaupungin kaduilla aika oli pysähtynyt.

Bakun vanhakaupunki İçərişəhər näköalatasanteelta, Baku Panoramic View’lta nähtynä.

Bakun funikulaari on lajissaan ainoa koko maassa ja kulkee 455 metrin matkan Neftçilər Prospekti -kadulta ylös Şəhidlər Xiyabanılle, jonka voinee suomentaa ”marttyyrien kujaksi”. Itse funikulaari liikennöi kello 10 ja 22 välillä, mutta välillä on runsaasti katkoja erilaisten taukojen tähden. Lipunmyyntijonossa on oltava erityisen tarkkana, sillä täkäläiset ja venäläiset eivät malta jonottaa, vaan pyrkivät kiilaamaan röyhkeästi edelle. Myös lapsia käytetään apuna etuilussa ja heitä usutetaan livahtamaan ohi jonon, minkä jälkeen vanhempien on tietysti mentävä ”hätiin”. Siitä huolimatta kaikki jonottajat kyllä mahtuivat sisään funikulaariin ja se lähtee, kunhan on täynnä. Ei siis kymmenen minuutin välein, kuten netissä lukee. Lippu kuitenkin maksoi vain yhden manatin (n. 0,6 euroa). Funikulaari on helppo tapa päästä ylös, mutta jos ei tahdo odotella puolta tuntia jonossa ja sisällä funikulaarissa, kannattaa kävellä tai mennä taksilla. Ne ovat nopeampia ja järkevämpiä keinoja saavuttaa liekkitornien juuret ja toisaalta myös se ”marttyyrien kuja”.

Funikulaarin yläasemalla aivan ensimmäisenä kävelimme läheiselle näköalatasanteelle, joka Google Mapsissa kulkee nimellä ”Baku Panoramic View”. Bakun vanhastakaupungistakin oli ollut paikoin hienoja näkymiä alas Bakuun ja Kaspianmerelle, mutta nyt täältä näköalatasanteelta avautui koko Bakun keskusta. Näimme niin liekkitornit, muut kaupungin lukuisat pilvenpiirtäjät, kansallisen mattomuseon, jossa olimme käyneet eilen, vanhankaupungin sekä Baku Cristal Hallin, jossa Azerbaidžan järjesti Euroviisut vuonna 2012. Horisontissa näkyi myös öljynporaustorneja.

Liekkitorneista voi vaikka peilata itseään. Oikealla ”marttyyrien moskeija”.

Kaspianmerestä vallatulle niemimaalle rakennetussa Baku Cristall Hallissa järjestettiin Eurovision laulukilpailu vuonna 2012 ja sen kilpailun voitti Ruotsin Loreen.

Azerbaidžanilainen marttyyri.

Bakun taivaanrannassa on pilvenpiirtäjiä.

Bakun silhuetti. Alhaalla oikealla näkyy rullaksi kääräistyä mattoa muistuttava rakennus, kansallinen mattomuseo.

Şəhidlər Xiyabanı, ”marttyyrien kuja”, on noin 15 000 ihmisen viimeinen leposija ja muistomerkki. Paikan taustalla ovat mellakat armenialaisväestöä kohtaan ja niiden jälkeiset tapahtumat Bakussa tammikuussa 1990, jolloin kaupunki oli vielä Azerbaidžanin sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki. Kansallistunne oli jo alkanut voimistua ja ihmiset eivät enää nielleet kaikkea Moskovasta saneltua. Neuvostoarmeija hyökkäsi Mihail Gorbatšovin määräyksestä kaupunkiin palauttamaan bakulaiset takaisin Moskovan ikeen alle ja tuossa tuoksinassa se tappoi 131 kaupunkilaista, mukaan lukien naisia ja lapsia. Se oli viimeinen pisara azereille ja seuraavana vuonna Azerbaidžan itsenäistyi. ”Mustan tammikuun” tapahtumien uhrien lisäksi ”marttyyrien kujalle” on haudattu vuosina 1992–1994 käydyn Vuoristo-Karabahin sodan uhreja. Se sota käytiin azerien ja armenialaisten välillä ja päättyi armenialaisten voittoon. Yritin etsiä paikalta myös vuonna 2020 käydyn lyhyen sodan uhreja niitä kuitenkaan löytämättä. Ehkä heistä ei ole tehty ”marttyyrejä” ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan uhrien tavoin. Paikalla palaa ikuinen tuli, jolla ovat Azerbaidžanin presidenttien ohella käyneet hiljentymässä ainakin Venäjän Vladimir Putin ja Turkin Recep Tayyip Erdoğan.

Täällä huipulla on myös ”marttyyrien moskeija” kuin myös maan parlamentti, jonka kuvauksesta kukaan ei pahoittanut mieltään. Tarkistin vasta kuvan ottamisen jälkeen rakennuksen merkityksen. Myös itse presidentinpalatsin piti olla jossain täällä liekkitornien juurella, mutta opasteista huolimatta emme sitä löytäneet. Sen sijaan menimme erääseen kaupungin ukrainalaisista ravintoloista. Annokset Mama Nakormila -ravintolassa olivat hyviä ja palvelu erinomaista.

12 kommenttia
13.2.2023 by

Bakun mattomuseo ja pulahdus Kaspianmereen Mərdəkanissa

23.7.2022

Uusi päivä Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa valkeni tällä kertaa pilvisenä, mutta kylmä ei silti ollut. Lämpötila pysyttelisi tutussa, noin 30 asteessa, läpi päivän. Lämpötilaa laski Kaspianmereltä puhaltava melko navakka tuuli. Paikalliset kutsuvatkin Bakua ”tuulten kaupungiksi”. Olimme olleet aikeissa mennä tänään rannalle, jonnekin Bakusta pohjoiseen, mutta pilvisen sään takia päätimme ensin ajaa taksilla kaupungin keskustaan ja vierailla kuuluisassa mattomuseossa. Azerbaidžanin kansallinen mattomuseo on toiminut jo vuodesta 1967 saakka, mutta nykyiseen, itävaltalaisen arkkitehdin Franz Janzin suunnittelemaan, rullaksi kääräistyä mattoa muistuttavaan rakennukseen museo muutti vuonna 2014. Kansallisessa mattomuseossa on esillä maailman suurin azerbaidžanilaisten mattojen kokoelma, yli 6 000 mattoa. Minua ei yllätä, että se sijaitsee juurikin Azerbaidžanissa! Sen lisäksi, että esillä on mattoja eri vuosikymmeniltä (ja jopa eri vuosisadoilta) sekä eri alueilta, on museo keskittynyt laajasti myös matonkudontaperinteeseen sekä siihen liittyviin materiaaleihin ja tekniikoihin. Lähteet: [1] & [2]

Taitavasti tehty azerimatto neuvostoajalta. Huomaa öljynporaustornit ihanneperheen takana.

Azerbaidžanilaisen maton kuvioita kansallisessa mattomuseossa.

Azerbaidžanin neuvostotasavallan kartta maton muodossa.

Mattomuseossa on yli 6 000 mattoa.

Kansalliseen mattomuseoon on turvatarkastus ja pääsymaksu, joka heinäkuussa 2022 oli seitsemän manattia (n. 4,1 euroa). Opiskelijat maksavat vain kolme manattia. Muita museovieraita oli paljon eli paikallinen mattoperinne tuntuu kiinnostavan Bakuun tulevia matkailijoita. Erästä mattoa tutkiessamme museon työntekijä tuli luoksemme ja kysäisi olemmeko ehkä Norjasta. Azerit ovat hyvin tietoisia myös Suomen olemassaolosta ja poikkeuksetta mielipide maastamme on hyvin positiivinen, niin nytkin. Toisaalta myös minun kuvani Azerbaidžanista ja azereista oli entistä positiivisempi, mitä pidempään olimme tässä maassa oleskelleet. Kiertelimme museossa hyvän tovin ja vierailun päätteeksi olisin tietysti tahtonut ostaa aidon azerimaton, mutta niiden hinnat alakerran matkamuistomyymälässä ovat pilvissä. Jos mattokaupoille oikeasti tahtoo, löytynee vanhastakaupungista halvempiakin mattoja kotiin vietäväksi. Minä jätin mattoni kuitenkin ostamatta. Ehkä sitten joskus, jostain.

Azerbaidžanin kansallinen mattomuseo vasemmalla. Takana jälleen Bakun kuuluisat liekkitornit.

Heydər Əliyevin kulttuurikeskus.

Seuraavaksi ajoimme taksilla Heydər Əliyevin kulttuurikeskukseen (azeriksi Heydər Əliyev Mərkəzi), joka on vuonna 2012 valmistunut ja irakilais-brittiläisen arkkitehdin Zaha Hadidin suunnittelema lennokas vitivalkoinen rakennus. Heydər Əliyev oli siis maan ensimmäinen presidentti ja hallitsi vuodet 1993–2003. Kulttuurikeskus on epäilemättä eräs kaupungin maamerkeistä, mutta edes lipunmyynnissä emme oikein päässeet selvyyteen, mitä mielenkiintoista sisällä lopulta olisi. Heydər Əliyevin autokokoelman näimme ihan ilmaiseksi lipunmyynnin ikkunan läpi. Päätimme jättää käymättä sisällä sen kummemmin ja siirryimme sitten ruokailemaan läheiseen ravintolaan. Bakun vanhankaupungin tarjoilijat osaavat englantia ja ruokalistat ovat usein englanniksi. Nyt täällä vähän ydinkeskustan ulkopuolella englantia ei enää osattu ja ruokalistakin oli vain azeriksi. Onneksi azerit sentään käyttävät latinalaisia aakkosia, joten tilaaminen onnistui Google-kääntäjän hienoisella avustuksella.

Iltapäivällä aioimme vihdoin uimaan. Kazakstanilainen rantakulttuuri Kaspianmeren vastarannalla Aktaussa oli ollut omanlaisensa kokemus, joten Azerbaidžanin vastaava tietenkin kiinnosti. Baku sijaitsee Kaspianmereen pistävällä Apšeronin niemimaalla, tarkemmin sen etelärannalla. Myös täällä eteläpuolella voisi pulahtaa uimaan, mutta vesi on kuulemma kaupungin ja toisaalta varmaan myös öljynporauksen vuoksi likaista. Paremmat rannat ja uimamahdollisuudet sijaitsevat niemimaan pohjoisrannalla, minne on rannasta riippuen noin 30–40 minuutin ajomatka Bakun keskustasta. Hyviä rantoja on kuulemani mukaan ainakin Bilgəhissa ja Mərdəkanissa. Me arvoimme kohteeksemme jälkimmäisen, jonne olisi noin 30 minuutin ajomatka. Bolt-taksi maksoi noin seitsemän euroa.

Eräs rantakatu ja Lada Mərdəkanissa Kaspianmeren rannalla.

Ehkä Tropicana Beach on kallis diskoteekkinsä ansiosta.

Mərdəkanin rantakadulla on ravintoloita ja uimalelukauppiaita.

Ladalla rantakahvilaan.

Mərdəkan on pieni, noin 25 000 asukkaan kaupunki, joka siis sijaitsee maailman suurimman järven, Kaspianmeren, rannalla. Jäimme pois taksista eräällä kaupungin rantakaduista, joka on osittain jopa päällystetty, mutta jos lähtee kävelemään rantaa pitkin pidemmälle, muuttuu tie pian kuoppaiseksi hiekkatieksi. Täällä on muutamia rantaravintoloita ja -kahviloita, kuten myös putiikkeja, joista voi ostaa palloja ja muita uimaleluja rantaleikkejä varten.  Lisäksi rantaan on kyhätty eritasoisia ”rantaklubeja”, joihin on usein sisäänpääsymaksu. Se sisältää oman rantatuolin makoilua varten sekä sisäänpääsyn itse rannalle. En muista, mitä pääsymaksu Tropicana Beach -nimiselle rantaklubille maksoi, mutta sen muistan, että sillä hinnalla olisi neljä henkeä saanut rantatuolit Kreikassakin. Emme jääneet riistohintaiselle Tropicana Beachille, emmekä menneet myöskään Casablanca Beachille. Emme olleet tulleet ottamaan aurinkoa tuntikausiksi, vaan halusimme vain uimaan. Vaatteet ja pyyhkeet voisivat ihan hyvin lojua myös rantahiekalla, jos sinne vain pääsisi ilmaiseksi. Aloimme jo epäillä, ettemme löytäisi ilmaisrantaa, kunnes rantakadun muututtua hiekkatieksi, päätimme kokeilla onneamme ja pujahdimme rannalle jonkin parkkipaikan läpi. Niin tekivät muutkin. Kukaan ei tullut pyytämään rahaa ja näin olimme yhtäkkiä ihan ilmaiseksi Kaspianmeren rannassa.

Azerbaidžan on muslimimaa ja netistä löytyy ohjeita siitä, miten maassa tulisi pukeutua. Shortsit miehillä ovat muka pahasta, aiheuttavat pahoja katseita ja niin edelleen. Pukeutumiskoodi on nyttemmin vapautunut ja pääkaupungin katukuvassa näkyy runsaasti shortseja myös azerimiesten yllä. Shortsit ovat ehdottomasti sallittuja myös naisille, kuten mutatulivuorille ja Gobustaniin meitä edellispäivänä opastanut naisopas oli esimerkillään näyttänyt. Hänellä oli ollut yllään lyhyet shortsit ja t-paita. Sama länsimainen pukeutumiskoodi pätee myös Kaspianmeren rannoilla; lisäksi bikinit ovat sallittuja naisväelle. Kuitenkin rannoilla näkee paljon myös päälaesta kantapäähän hunnutettuja naisia, jotka ovat ehkä turisteja Persianlahdelta. Rannalla oli väkeä, mutta tilaakin on hulppeasti; onhan kyseessä maailman suurin järvi.

Mərdəkanin ranta.

Näin Mərdəkanissa ja Fras Beachillä vietetään rantapäivä.

Rantakoira suunnittelee yllätystä.

Rantakoiran merkkauksen uhreista toinen. Huomaa myös uintikielto sekä kielto uida alkoholin vaikutuksen alaisena. Kumpaakaan ei täällä noudateta.

Päätimme pysäköidä itsemme Fras Beach -nimiselle rantaklubille ja sen aurinkovarjojen alle. Paikallisena erikoisuutena Azerbaidžanin rantakulttuuriin kuuluu muovituoleilla istuskelu. Niinpä meidänkin allemme pian kiikutettiin muovituolit ja eteemme pitkä muovipöytä. Koko komeus viimeisteltiin azerityylisellä pöytäliinalla. Maksoimme tästä ylellisyydestä noin kymmenen euroa, mikä oli vähintään puolet vähemmän kuin Tropicana Beachissä, jonne aluksi pyrimme. Sen ja oman Fras Beachin välillä on vain noin 200 metriä, eikä se juuri kummemmalta vaikuttanut, kun kävin myöhemmin ihmettelemässä heidän rannallaan. Oikeasti rannat eivät ole yksityisiä, vaan rantaa saa kävellä vapaasti kenenkään estelemättä. Sen sijaan, että olisimme kävelleet edestakaisin, pulahdimme Kaspianmeren suolaisiin aaltoihin. Ranta syvenee loivasti ja pohja on hiekkainen. Vesi oli miellyttävän lämmintä ja aalloissa tarkeni puolisen tuntia yhtä soittoa.

Azerbaidžanin rantakulttuuri on lähempänä länsimaalaista, kuin vaikkapa Kazakstanissa järven vastarannalla. Silti tämä on valovuoden päässä vaikkapa Kreikan ja Espanjan rannoista, mutta ehkä juuri tämän eksotiikan takia tulisin Mərdəkaniin milloin tahansa uudelleen rantalomalle. Täällä ei kuule suomea, ei edes englantia, eikä tosin mitään muutakaan eurooppalaista kieltä. Muut rantalomailijat ovat azereita, venäläisiä tai Persianlahden maista tulevia, jollaisia taisivat olla edessämme loikoilleet kaksi miestä. Eväänä heillä oli muovipussiin pakattu punaviinipullo. Kun miehet häipyivät Kaspianmeren aaltoihin, kävi rantakoira merkkaamassa miesten pyyhkeet ja jolkotteli sitten matkoihinsa. Vedestä palattuaan miehet hieroivat pyyhettä antaumuksella kasvoihinsa tietämättä, mitä juuri oli tapahtunut. Rantakoirien lisäksi rannalla parveilee kaupustelijoita, joilta saa ostettua maissintähkiä. Fras Beachillä on pukukoppeja ja suihkuja, joten välttämättä taksin takapenkille ei tarvitse istahtaa suolaisella iholla. Niiden käyttöä ei myöskään valvo kukaan, joten myös ei-asiakkaiden on mahdollista hyödyntää niitä. Illaksi palasimme takaisin Bakun loistoon ja säihkeeseen.

6 kommenttia
10.2.2023 by