Browsing Category

Armenia

Jerevan kahdessa päivässä

1.–3.8.2022

Garni, pikkukaupunki, jossa olimme viettäneet edelliset kaksi yötä, sijaitsee vajaan tunnin ajomatkan päässä Jerevanista, Armenian pääkaupungista. Meidän tuli nyt aamun aikana ajaa Jerevanin lentoasemalle palauttamaan Tbilisistä vuokraamamme Toyota. Kuten todettua, Armenian (ja Georgian) liikenne on maailman hirveintä, enkä ollut innoissani ajamaan Jerevanin halki. Selvisimme halki ruuhkaisen kaupungin, eikä lopulta koko vuokra-aikana autoon tullut muita kolhuja, kuin se heti kättelyssä Tbilisissä saamamme peräänajon aiheuttama naarmu takapuskurissa. Jerevanin lentoaseman Enterprisen työntekijä oli hieman ihmeissään, kun kerroin, että Armenian liikennehän on ihan karmivaa. Mitäs kysyi.

Olimme nyt taksien ja julkisen liikenteen varassa. Valitettavasti Bolt tai Uber ei toimi Jerevanissa ja venäläinen Yandex Taxi pyysi vakavalla naamalla hinnaksi keskustaan 25 000 dramia (n. 60 euroa), eikä ollut edes halukas tinkimään summasta. Yandexilla on siis oma tiski lentoaseman aulassa, joten joku saattaa haksahtaa tähän rankkaan hintavedätykseen. Myös dollareilla olisi voinut maksaa kuulemma. Otimme yksityisyrittäjän ajaman taksin, joka maksoi 6 000 dramia (n. 14,5 euroa). Oikeampi hinta Jerevanin Zvartnotsin kansainväliseltä lentoasemalta kaupungin koillispuolelle 14 kilometrin päähän on noin 3 000 dramia. Sen verran maksoimme paluukyydistä aikanaan. Matka hotellille kesti puolisen tuntia, sillä Jerevan oli tukossa aamuliikenteestä. Puolenpäivän aikoihin saavuimme Comfort House Hotelliin, joka on vaatimaton hotelli Heratsikadulla. Maksoimme kahdesta yöstä ja kahdesta huoneesta yhteensä 65 250 dramia (n. 157,2 euroa). Hinta sisälsi myös aamupalan, ilmastoinnin ja oman kylpyhuoneen. Vastaanotto oli tutun armenialainen eli hyvin ystävällinen.

Jerevanin keskustan liikennettä.

Valio toimii myös Armeniassa.

Charles Aznavourin aukio ja sen takana Moskva-elokuvateatteri.

Кинотеатр Москва eli Moskva-elokuvateatteri.

Jerevanissa tapahtuu.

Jätimme matkatavarat huoneeseen ja lähdimme saman tien tutustumaan helteiseen Jerevaniin. Lämpömittari näytti +36°C ja kivestä rakennettu Jerevan hohkasi mukavasti lämpöä. Kun Bakussa Kaspianmereltä puhaltava tuuli oli tehnyt lämpötilasta jopa heinäkuussa oikein miellyttävän, ei samaa voi sanoa sisämaassa sijaitsevasta Jerevanista. Kaupunki on kesäaikaan varsinainen pätsi. Kuljimme pitkin Abovyankatua, joka on eräs tämän miljoonakaupungin pääkaduista ja halkaisee keskustan koillis-lounaissuunnassa. Jerevanin ydinkeskusta puiden varjostamine katuineen on kaunis ja muistuttaa huomattavasti enemmän Eurooppaa kuin vaikkapa Azerbaidžanin Baku tai Georgian Tbilisi. Venäjän vaikutus on Jerevanissakin kuitenkin melkoinen; tänne saapui Venäjän hyökättyä Ukrainaan tuhansia venäläisiä. Sama ilmiö toistui, kun Venäjä toteutti syksyllä 2022 liikekannallepanon. Venäläisten oli helppo tulla juuri Armeniaan, sillä maa ei ole pannut rajojaan kiinni. Lisäksi Armeniassa pärjää mainiosti venäjällä.

Päädyimme Charles Aznavourin, armenialaissyntyisen ranskalaisen muusikon ja näyttelijän mukaan nimetylle aukiolle, jonka laidalla seisoo jykevä Moskva-elokuvateatteri. Toisella laidalla, kadun varressa hyrskytti aamusta iltaan Rolls-Royce sekä Bentley. Joku viereisestä luksushotellista kun saattoi tahtoa ottaa kyydin milloin tahansa. Olisihan se sääli joutua astumaan sisään kuumaan autoon! Jerevanissa on siis luksushotellejakin, mutta ei kaupungissa oikeastaan turisteihin törmää toisin kuin Bakussa ja Tbilisissä. Muut ulkomaalaiset ovat lähinnä venäläisiä. Jerevan ei ole turistikaupunki, enkä löytänyt keskustasta kuin yhden ainoan matkamuistomyymälän. Ehkä syynä on se, että Jerevaniin on huonot liikenneyhteydet esimerkiksi Euroopan suunnasta, varsinkin nyt, kun Venäjän kauttakaan ei enää uskalla lentää. Turistien puute näkyy myös siinä, että kaikissa ravintoloissa ei ole englanninkielisiä ruokalistoja; pitäisi osata joko armeniaa tai venäjää. Ja ehkä turistien puute näkyy myös hassuna käytöksenä tarjoilijoiden taholta; ensimmäisessä ravintolassa lautaset haettiin pois saman tien, kun viimeiset ruoanmuruset olivat menossa kohti suuta. Toisessa paikassa tarjoilijatar heitti haarukat, veitset ja lautaset pöytään ja kiiruhti pois. Kaikki nämä tekijät tietenkin ovat pelkkää plussaa. Jerevan on pääkaupunki, jota turismi ei ole pilannut millään tavalla. Aivan kaikki toimii armenialaisten ehdoilla.

Armenian hallituksen palatsi Tasavallan aukion laidalla.

Tasavallan aukiota reunustavat kauniit istutukset.

Tasavallan aukion keskellä on suuri lampi suihkulähteineen.

Tasavallan aukion reunustamia rakennuksia.

Tämä puisto juhlistaa Jerevanin 2 800-vuotista taivalta.

Jerevanin kaupungintalo.

Jerevanin sydän on Tasavallan aukio, joka neuvostoaikana tunnettiin Leninin aukiona. Bolševikkijohtajan patsas seisoi aukion keskellä Armenian itsenäistymiseen saakka. Aukion laidalla on liuta 1920-luvulla valmistuneita kauniita rakennuksia, kuten Armenian historian museo, Kansallisgalleria ja Armenian hallituksen palatsi. Olin pannut merkille, että armenialaisetkin tykkäävät suihkulähteistä ja niitä on paljon ja kaikkialla. Toisin kuin Bakussa, Jerevanissa ne ovat myös toiminnassa, kuten juuri Tasavallan aukiolla. Lisää suihkulähteitä löysimme, kun kävelimme halki varjoisen Shahumyanin puiston, jota reunustavat viehättävät puistokahvilat. Suihkulähteitä on myös Vardanyanin puistossa, joka valmistui vuonna 2019 juhlistamaan Jerevanin 2 800-vuotista historiaa. Kuumana kesäpäivänä lapset leikkivät suihkulähteissä.

Seuraavana aamuna, 2. elokuuta, kävelimme Jerevanin ydinkeskustan luoteispuolella sijaitsevaan paikkaan nimeltä Cascade. Nämä 302 metriä pitkät ja 572 askelman pituiset massiiviset kalkkikiviportaat olivat ennen Armeniaan matkustamistani käsitykseni Jerevanista. Olin nähnyt niistä kuvan ja Jerevania ajatellessani ajattelin näitä portaita. Cascade onkin eräs Jerevanin ykkösnähtävyyksistä ja paikalla parveili sankoin joukoin väkeä jo aamupäivällä. Portaiden rakennustyöt alkoivat 1980-luvulla, jolloin Armenia oli edelleen osa Neuvostoliittoa. Vuoden 1988 tuhoisa maanjäristys pani projektin jäihin ja vuonna 1991 Neuvostoliittokin sitten hajosi. Vasta vuonna 2002 amerikanarmenialainen liikemies ja filantrooppi Gerard Cafesjian (1925–2013) päätti elvyttää paikan. Portaiden tasanteiden monumentit entisöitiin ja paikalle perustettiin herra Cafesjianin säätiön pyörittämä Cafesjian Center for the Arts, joka toimii osittain portaiden ulkopuolella ja osittain niiden sisällä. Sisällä kulkee myös liukuportaat, joita pitkin on kuumana kesäpäivänä ehkä mukavampi siirtyä katsomaan maisemia portaiden yläpäähän. Samalla näkee lukuisten maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Pääsymaksua portaille tai niiden sisään ei ole, vaan kaikki on ilmaista.

Mielestäni Jerevan on ruskea kaupunki, sillä keskustan talot on rakennettu ruskeasta kivestä.

Koristeellinen seinä.

Cascade-nimellä kulkevat portaat on eräs Jerevanin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Portaat ovat jääneet yläosastaan kesken, kun Neuvostoliitto romahti.

Näkymiä Jerevaniin ylhäältä Cascade-portaiden huipulta.

Jerevanin ydinkeskustasta löytyy runsaasti muitakin merkkejä Neuvostoliitosta.

Pääsimme Cascade-portaiden yläpäähän, josta näkyy niin neuvostohenkinen Äiti Armenia -patsas kuin myös neuvostokaudella kesken jääneet rakennustyöt. Tavallaan toivon, että portaita ei milloinkaan rakenneta loppuun, vaan yläpäässä törröttävät ruostuneet raudanpätkät jätetään muistuttamaan neuvostokaudesta. Ylhäältä pitäisi periaatteessa näkyä myös Armenian kansallissymboli, Turkin puolella seisova yli 5 000 metriä korkea Araratvuori. Sen lumihuippu erottui horisontissa vain heikosti, vaikka sää oli muuten selkeä.

Laskeuduimme alas portaiden alapäähän ja lähdimme kävellen kohti Jerevanin oopperataloa, jossa ensi-iltaan oli tänä samaisena päivänä tulossa Willian Shakespearen Romeo ja Julia. Kansallisoopperan vieressä taas on joutsenlampena tunnettu lätäkkö, jossa ei ainakaan nyt lipunut ainuttakaan joutsenta. Lammesta tuli kuuluisa huhtikuussa 2015, kun yhdysvaltalaisräppäri Kanye West järjesti paikalla tuhansille jerevanilaisille ilmaiskonsertin ja sen päätteeksi hyppäsi lampeen. Nykyisin ”Swan Lake” tunnetaankin myös nimellä ”Swanye Lake”. West oli Armeniassa armenialaistaustaisen vaimonsa Kim Kardashianin kanssa.

Jerevanin kansallisooppera.

Kansallisoopperan vieressä sijaitseva joutsenlampi.

Olen lukenut monia ylistäviä juttuja Jerevanista, mutta mielestäni kaupunki on jopa vähän tylsä. Yksi päivä täällä on riittävästi, vaikka keskustan kaduilla kyllä toisaalta kelpaa kierrelläkin. Kaukasuksen pääkaupungeista ehdoton ykkönen on Baku, toisen sijan nappaa Tbilisi ja Jerevanin jätän viimeiselle sijalle. Armeniassa on mielestäni paineltava maaseudulle ja jätettävä pääkaupunki vähälle huomiolle.

Viimeisenä päivänä, 3. elokuuta, ehdotin menoa armenialaisten kansanmurhan muistomerkille, Tsitsernakaberdille, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, joten jätimme paikan lopulta kokonaan käymättä. Tsitsernakaberd on muistomerkki turkkilaisten vuosina 1915–1917 murhaamille armenialaisille. Illalla lensimme Wizzairin lennolla Liettuan Vilnaan. Vierustoverikseni sain ukrainalaisen pariskunnan, joka paheksui voimakkaasti, kun kaikki lentoemännät eivät taitaneet venäjää, eikä Wizzairin asiakaslehti ollut по-русски. Vilnasta lensimme kahden yön kuluttua Helsinkiin.

18 kommenttia
20.3.2023 by

Garnin temppeliltä Geghardin luostariin

31.7.2022

Garnista on vain vajaan tunnin ajomatka Jerevaniin, Armenian pääkaupunkiin. Ehkä siitä syystä Garnissa tungeksii turisteja jo aamuvarhaisesta lähtien. Veikkaisinpa, että suurin osa on päiväretkeläisiä pääkaupungista, eivätkä siis yövy Garnissa lainkaan. Me olimme yöpyneet ja nyt aamupalan jälkeen liityimme Garnin tärkeimmälle nähtävyydelle, pakanatemppeliin, vievään ihmisvirtaan. Garnin temppeli seisoo pitkän kadun päässä, eikä katuun ole katsottu järkeväksi satsata dramin dramia. Katu oli kuoppainen, paikoin maasta törrötti putkia ja raudanpätkiä ja koko komeuden kruunasi vuolaana virrannut vesivuoto. Vuoto oli ollut olemassa jo edellispäivänä, eikä siihen oltu kiinnitetty mitään huomiota. Siinähän virtasi ja teki kadusta paikoin mutavelliä. Armenia on ehkä neuvostomiehityksen aikana omaksunut liikaa neuvostomentaliteettia, jossa paikoista ei ole tarpeen pitää huolta.

Garnin temppelille on 1 500 dramin (n. 3,15 euroa) pääsymaksu, mitä vastaan pääsee tutustumaan Kaukasuksella ja itse asiassa koko entisen Neuvostoliiton alueella ainutlaatuiseen kreikkalais-roomalaiseen temppeliin. Temppelin perusti mahdollisesti Armenian kuningas Tiridates I, joka hallitsi 50-luvulla ajanlaskun alun jälkeen, ja se oli omistettu armenialaisen mytologian auringonjumalalle Mihrille. Ateenan Akropolis-kukkulalla seisovaa Parthenonin temppeliä muistuttava, joonialaisten pylväiden kannattelema pakanatemppeli muistuttaakin ajasta ennen kristinuskon juurtumista Armeniaan 300-luvulta lähtien. Valitettavasti vuoden 1679 maanjäristys romahdutti temppelin, mutta se pantiin uudelleen kasaan neuvostokaudella, vuosina 1969–1975. Garnin temppelistä on tullut eräs Armenian tärkeimmistä nähtävyyksistä ja nyt ensikertaa kuulin venäjän ohella etenkin amerikanenglantia muiden turistien suista. Paikalla oli paljon amerikanarmenialaisia, muttei kuitenkaan Kim Kardashianista lähtien. Suurin osa armenialaisista elääkin Armenian ulkopuolella, kuten Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Ranskassa.

Garnin temppelillä on ikää liki 2 000 vuotta, mutta kerran se on romahtanut maanjäristyksen seurauksena.

Näkymä alas Garnin rotkoon temppeliltä.

Hotel Harmonia Garden Garnissa.

Garnin temppeli ja itse kaupunkikin sijaitsee syvän Garnin rotkon reunalla, josta on hienot näkymät ympäröiville vuorille. Temppelivierailun jälkeen kävelimme takaisin Harmonia Garden -hotellillemme ja otimme Tbilisistä vuokratun Toyotan allemme. Suunnaksi otimme Geghardin kylän kupeessa sijaitsevan samannimisen luostarin. Luostarille on helppo päätyä, sillä se sijaitsee H3-tien päätepisteessä, eikä Garnista lähdettäessä tarvitse kääntyä kertaakaan. Matkaa on vain 11 kilometriä. Geghardin luostari sijaitsee Azatjoen laaksossa korkeiden vuorten ympäröimänä. Etenkin luostarikompleksin pohjoispuoliset vuoret ovat toimineet samalla myös luonnollisena suojamuurina. Muilta osin luostaria ympäröi ihmisen tekemä suojamuuri.

Geghardin luostarin tarina alkoi legendan mukaan jo 300-luvulla, kun Gregorios Valontuoja käännytti Armenian kuningas Tiridates III:n ja hänen myötään koko Armenian kansan kristinuskoon ensimmäisenä kansakuntana maailmassa. Ensimmäinen luostari toimi tällä paikalla luolassa, ja sitä kutsuttiin nimellä Ayrivank (”luolaluostari”). Siitä ei ole jäljellä mitään, sillä arabit tuhosivat paikan myöhemmin. Nykyinen luostari on paljon nuorempaa tekoa, sillä sen vanhin kirkko, Pyhän Jumalan äidin kirkko, valmistui 1100-luvulla ja on osittain hakattu kallion sisään. Juuri tällaisesta ympäröivän kallion hyödyntämisestä Geghardin luostari onkin tunnettu, sillä suurin osa monista 1100- ja 1200-luvuilla rakennetuista kirkoista ja hautakammioista on hakattu kallioon. Samoin munkit asuivat kallioon hakatuissa kammioissaan. Näissä hämärissä luolissa on jännittävää kuljeskella ja ihmetellä, miten jo liki tuhat vuotta sitten on pystytty rakentamaan tällaisia luolakirkkoja. Tuorein osa luostarista on valmistunut 1600-luvulla.

Geghardin luostari sijaitsee Azatjoen laaksossa.

Luostari tunnetaan etenkin kallioon hakatuista kirkoista ja hautakammioista.

Muinaista armenialaista kirjoitusta Geghardin luolaluostarin seinämissä.

Erästä Geghardin luostarin kirkoista remontoitiin heinäkuussa 2022.

Yksityiskohta erään kallioon hakatun kirkon seinästä.

Luostarin nimi tarkoittaa keihästä, sillä perimätiedon mukaan apostoli Taddeus, eräs Jeesuksen 12 opetuslapsesta, toi luostariin keihään, jolla Longinus-niminen roomalaissotilas puhkaisi ristillä riippuneen Jeesuksen rinnan. Keihäs oli Geghardin luostarissa 500 vuotta, kunnes se siirrettiin Armenian apostolisen kirkon päämajaan Etšmiadzinin luostariin Jerevanin länsipuolelle. Myös Vatikaanissa ja Wienissä on omat keihäänsä, joita väitetään ”Longinuksen keihäiksi”. Vaikka keihäs onkin nyt viety pois Geghardin luostarista, on se silti otettu Unescon maailmanperintöluetteloon. Lähde: [1]

Nautimme kevyen lounaan luostarilta muutaman sata metriä paluusuuntaan sijaitsevassa ravintolassa, jossa on mainiot näkymät Azatjoen laaksoon. Sitten palasimme autolle, maksoimme 200 dramin (n. 0,5 euroa) pysäköintimaksun ja suunnistimme takaisin Garniin. Aamuisen Garnin temppelin ohella paikkakunnalla kannattaa katsastaa myös se rotko, jonka pohjalle olimme katselleet jo aamulla. Rotkon pohjalla on jännittävä geologinen nähtävyys, joka englanniksi kulkee nimellä ”Symphony of the Stones”. Seurasimme kylttejä ja saimme auton parkkiin lähelle paikkaa. Paikka oli heinäkuisena iltapäivänä niin kaoottinen, ettemme lopulta edes hoksanneet ostaa pääsylippuja, eikä niitä kukaan missään vaiheessa sitten tullut tivaamaankaan.

”Symphony of the Stones” on temppelin ohella Garnin tärkein nähtävyys.

Basalttipylväiden päät ovat kuusikulmioita.

”Symphony of the Stones” tuo mieleen urut.

”Symphony of the Stones” ei ole Turun telakalla valmistunut Karibian-loistoristeilijä, vaan rotkon reunoja molemmin puolin reunustavia basalttipylväitä, joista pisimmät ovat noin satametrisiä, ja joiden päät ovat hämmentävän tasalaatuisia kuusikulmioita. Pylväät muistuttavat urkuja, minkä ansiosta paikka on saanut nimensä. Rotkon pohjalla virtaa pieni Goghtjoki, jossa kävimme huljuttelemassa varpaita.

Kun sitten lähdimme paikalta, mietimme jälleen, miten reikäpäisiä kuskeja armenialaiset ovat. Täkäläisenä tapana kun on panna auton kuin auton renkaan taakse kivenmurikka, kun pysäköidään. Kun matka sitten taas jatkuu, ei kiviä todellakaan siirretä pois ajoradalta. Tämä oli suuri ongelma varsinkin ”Symphony of the Stonesilta” lähtiessämme, sillä paikka oli, kuten sanottua, kaaoksessa ja tukossa turisteista. Armenialainen liikennekulttuuri on muutenkin maailman surkein, enkä usko yhdenkään kuljettajan oikeasti käyneen autokoulua. Esimerkiksi Jordania on edistyksellinen länsimaa, mitä tulee liikenteeseen; siellä osataan ajaa ja joustetaan mukavasti. Armeniassa painetaan kaasua ja soitetaan torvea, eikä muita tielläliikkujia huomioida mitenkään. En suosittele kenellekään autonvuokrausta Armeniassa, vaikka ehjänä perille hotellille taas pääsimmekin.

Toisen maailmansodan muistomerkki Garnin keskustassa.

Tämä kuoppainen katu johtaa Garnin temppelille.

Garni on suosittu turistikaupunki, minkä vuoksi ravintoloita on riittämiin. Silti, täälläkin olisi osattava venäjää, sillä joka paikassa tarjoilijat eivät osanneet sanaakaan englantia. Eräässä paikassa saimme vastaukseksi hymähdyksen, kun kerroimme, ettemme puhu venäjää. Edellispäivänä olimme syöneet lähellä Garnin temppeliä, ravintolassa nimeltä Merojakh. Heillä oli englanninkielinenkin ruokalista. Samaan aikaan paikalla oli suuren suuri seurue armenialaisia, joita viihdyttämässä oli äärimmäisen kovaääninen bändi, joka soitti armenialaisia ja venäläisiä kappaleita. Armenialaiset eroavat suomalaisista siinä, että suomalaiset kyllä malttavat istua pöydässä syömässä, vaikka kappale olisi miten hyvä. Armenialaiset, etenkin miehet, vähät välittivät pöytään kannetuista ruoka-annoksista ja viinapulloista ja suunnistivat aina hyvän kappaleen sattuessa tanssilattialle joraamaan. Usein miesten kesken. Tunnelma oli siis mukava, vaikka äänekkään musisoinnin takia omiakaan ajatuksia ei oikein kuullut.

Tänään päätimme mennä syömään ravintolaan nimeltä G.A.T.A.house, jossa niin ikään oli syntymäpäiväseurue samaan aikaan. Kuitenkin myös muut asiakkaat ovat tervetulleita. Ravintolan kolmikymppinen omistajapariskunta ei osannut englantia, mutta heidän ehkä 12-vuotias tyttärensä tuli hätiin ja palveli meitä erinomaisella englannillaan. Ehkäpä Armenia on vähitellen heräämässä siihen, että englanti on se kieli, johon kannattaa panostaa, ei venäjä. Jälkiruoaksi eteemme kannettiin vielä hedelmälajitelma ja palat Etelä-Kaukasuksella tunnettua makeaa gata-leivonnaista, sitä samaa, jonka mukaan koko ravintolakin on saanut nimensä. Olen edelleen sitä mieltä, että Armeniaan voi ihan hyvin matkustaa vain syömään.

6 kommenttia
7.3.2023 by

Arenin viinikylä, palanen Azerbaidžania ja näkymiä Araratille

30.7.2022

Olin päässyt näkemään elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen skorpionin vasta parisen viikkoa aiemmin, Kalaitin ja Aradan välillä Tšadin Saharassa. Toinen skorpioni tuli vastaan täällä Armenian Jeghegnadzorissa, jossa olimme yöpyneet armenialais-venäläisen pariskunnan pitämässä Exclusive Wine & Gastro Yard -majatalossa. Hotellihuoneessa mönkinyt valkoinen skorpioni pääsi hengestään ennen kuin se ehti pistää. Majatalon pitäjät, etenkin venäläinen Svetlana, olivat järkyttyneitä tapauksesta, mutta samalla kertoivat, että alueella skorpionin näkeminen on pelkästään normaali asia. Tämä valkoinen skorpioni oli kuulemma lisäksi harmiton; ei se ainakaan tappaisi. Samaan lopputulokseen tulimme itsekin, kun selvittelimme omatoimisesti asiaa. Valkoisen skorpionin pisto kannattaa tarkastuttaa lääkärillä, vaikka se ei aiheutakaan vakavia haittoja terveydelle. Joissain harvoissa tapauksissa sellaisen pisto on kuitenkin aiheuttanut allergisen reaktion. Mustan skorpionin pisto taas voi viedä hengen. Se aiemmin heinäkuussa tapaamani Tšadin skorpioni olisi voinut tappaa, mutta sekin heitti henkensä kengän alla.

Jeghegnadzor sijaitsee kauniiden vuorten ympäröimänä. Kuva otettu hotellihuoneen ikkunasta.

Tästä sisään Areni-1-luolaan.

Tuhansia vuosia vanhoja viininsäilytysastioita Areni-1-luolassa.

Armenialainen kukka.

Aamupalan jälkeen lähdimme Jeghegnadzorista kohti lähellä sijaitsevaa Arenin pikkukaupunkia, joka tunnetaan viinistään. Alueella on valmistettu viiniä tuhansia vuosia, minkä osoittaa täkäläisestä Areni-1-luolasta vasta vuonna 2007 löytynyt ”viinikellari”. Luolasta löytyi viinin valmistuksessa käytettyä esineistöä, kuten saviruukkuja, joka ajoitettiin jopa 6 000 vuotta vanhaksi. Viininvalmistuksen ohella luolassa on suoritettu myös ihmisuhreja. Luolaan on pääsymaksu, 1 000 dramia (n. 2,4 euroa) henkilöltä. Samaan aikaan paikalla oli venäläinen nuorisoryhmä, mutta muuten Armeniassakin turistinähtävyyksiin saa tutustua rauhassa.

Enää Arenissa ei uhrata ihmisiä, mutta viiniä täällä vielä valmistetaan; kaikkialla näkyy viiniviljelmiä. Korkeiden vuorten ympäröimä laakso lienee ihanteellinen kasvuympäristö viiniköynnökselle. Kylässä on pari isompaa viinitilaa, joilla on hienot maistatustilat asiakkaille. Lisäksi kylän halki kulkevan valtatien molemmin puolin on kojuja, joissa pientuottajat myyvät tuotantoaan muovipulloissa. Huomio kiinnittyy erityisesti isoihin käytettyihin Coca-Cola-pulloihin, joissa etiketit on säilytetty; näissä pulloissa iranilaiset rekkakuskit salakuljettavat armenialaista viiniä islamilaiseen tasavaltaansa, jossa alkoholi on virallisesti kielletty. Armenia on Iranin pohjoinen naapurimaa ja teillä kulkee runsaasti iranilaisia rekkoja ja linja-autoja. Meille kelpasi mainiosti myös etiketitön muovipullollinen viiniä, sillä emme olleet aikeissa ylittää pullon kanssa rajaa Iraniin tai yhtään mihinkään. Katoksen alla päivystäneet naiset imaisivat suuresta sammiosta muovipullon täyteen (erinomaista) viiniä, minkä jälkeen naisista toinen tahtoi vielä esitellä meille Ar Areni -nimisen viinitilansa viinikellarin.

Arenin kylän halki kulkevan valtatien varrelta voi ostaa paikallista viiniä ja hedelmiä.

Heinäkuu on etenkin persikka-aikaa täällä päin.

Iranilaiset rekkakuskit vievät armenialaista viiniä Coca-Cola-pulloissa rajan yli.

Paikalliset naiset pullottamassa viiniä meitä varten.

Ar Areni -viinitilan kellarista.

Maisemaa Chivassa Arenin jälkeen.

Georgian Tbilisistä vuokrattu Toyotamme Chivassa Armenian vuorilla.

Viinipysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti länttä. Azerbaidžan on sekä Armenian itäinen että läntinen naapurimaa, sillä täällä lännessä sijaitsee Azerbaidžanille kuuluva Nahitševanin autonominen tasavalta. Se on kokonaan vailla maayhteyttä muuhun Azerbaidžaniin. Nahitševanin raja oli Arenista lähdettyämme koko ajan vain kilometrin tai parin päässä. Rajat Kaukasuksella ovat varsin rikkonaisia ja jopa epämääräisiä neuvostoajoista johtuen; sillä kohta sitten saavuimme alueelle, joka kansainvälisoikeudellisesti on osa Azerbaidžanin tasavaltaa ja sen Sədərəkin piirikuntaa, eikä Armeniaa lainkaan. Azeriksi paikka on nimeltään Kərki ja sijaitsee kokonaan Armenian sisällä ollen siis Azerbaidžanin eksklaavi (ja Armenian enklaavi). Kansainvälinen yhteisö tunnustaa Kərkin osaksi Azerbaidžania, mutta käytännössä alue on kuitenkin Armenian miehittämä ja siten sen täysin hallitsema paikka nimeltä Tigranašen.

Google Mapsiin joku vääräleuka on lisännyt alueen rajoille raja-asemat, mutta kuten olimme todenneet, ”rajoilla” ei ole vastassa mitään. Rajoja ei ole merkitty luontoon mitenkään, sillä Armenia pitää aluetta erottamattomana osana itseään. Armenialainen valtatie kulkee alueen poikki, eikä ”azerbaidžanilaisuus” käy ilmi mistään. Alkuperäinen azeriväestö muutti pois vuosina 1992–1994 käydyn Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen ja alue asutettiin armenialaisilla. Alueella sijaitsevassa Tigranašenin kylässä asui vuonna 2011 yhteensä 154 asukasta. Eksklaavin tilanne nousi esiin jälleen vuonna 2020 käydyn toisen Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen, kun keskusteltiin vastaavien eksklaavien kohtaloista. Pitäisikö niiden antaa olla osa miehittäjävaltiotaan vai ei. Azerbaidžanilla on kaikkiaan viisi pientä tai pienehköä eksklaavia Armenian kokonaan ympäröiminä ja miehittäminä, kun taas Armenialla on Artsvašenin (az. Başkənd) eksklaavi Azerbaidžanin miehittämänä. Kərki on pinta-alaltaan pieni, vain 19 neliökilometriä (vertailun vuoksi: Suomen pienin kunta Kauniainen on kooltaan 6 km²).

Yllättävä paluu Azerbaidžaniin! Armenia miehittää tätä Tigranašen-nimellä kutsumaansa aluetta, jota Azerbaidžan pitää omanaan ja kutsuu sitä Kərkiksi.

Kərki eli Tigranašen on vuoristoinen maapläntti.

Entinen azerikylä Kərki, nykyinen armenialaiskylä Tigranašen kokonaisuudessaan.

Kərki eli Tigranašen on hiljainen kyläpahanen.

Kərki eli Tigranašen on kaunis ja vuoristoinen maapalanen, jossa jalkauduimme pariin otteeseen. Ihan vain siksi, koska olimme taas Azerbaidžanissa! Jos esiintyisin blogissa koko nimelläni, voisi Azerbaidžanin valtio nyt lisätä minut ei-toivottujen henkilöiden listalleen, sillä vierailu Armenian ”väliaikaisesti miehittämillä” Azerbaidžanin alueilla on rikkomus esimerkiksi Azerbaidžanin suvereniteettiä ja alueellista koskemattomuutta vastaan. Välttääksemme persona non grata -leiman, olisi meidän pitänyt etukäteen anoa Azerbaidžanilta lupaa vierailla tässä maantieteellisessä kummajaisessa. Teoriassa minulla ei Kərkin läpiajon jälkeen siis ole enää asiaa Azerbaidžaniin. Lähteet: [1], [2], [3] & [4]

Kərkista ”palasimme takaisin” Armenian tasavallan alueelle. Azerbaidžanin raja on kuitenkin hyvin lähellä koko matkan Jeraskhin rajakaupunkiin asti ja tien varteen on rakennettu maavalli estämään tai ainakin hidastamaan naapurimaan invaasiota Armenian puolelle. Maavallissa oli runsaasti bunkkereita, joihin olisi voinut helposti kavuta sisään tähystämään Azerbaidžanin puolelle. Tietenkin vastapuoli tähystää yhtä lailla Armenian suuntaan, joten ehkä oli parempi jättää bunkkerivierailu tekemättä. Esimerkiksi marraskuussa 2020 Azerbaidžan ampui täällä alas Venäjän ilmavoimien taisteluhelikopterin. Olimme Armenian puolella, mutta radiosta kuuluivat myös Azerbaidžanista tai Turkista tulevat radiolähetykset. Kun saavuimme Jeraskhiin, oli parasta vaihtaa radiokanava taas armenialaiseksi. Kaupungissa nimittäin parveili runsaasti venäläisiä sotilaita ”rauhaa turvaamassa”. Azerbaidžanin rajalle on vain noin kilometrin matka, mutta raja on tietenkin visusti suljettu. Turkkikin on hyvin lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Samoin Iran.

Tie kulkee aivan Azerbaidžanin rajan tuntumassa ja tienvarteen on rakennettu maavalli. Taustalla häämöttää jo Turkin puolella sijaitseva Araratvuori.

Armenialainen bunkkeri.

Khor Virapin luostari ja lumihuippuinen Ararat.

Pyhän Jumalan äidin kirkko seisoo keskellä Khor Virapin luostaria.

Khor Virapin luostarin vieressä kohoava kukkula.

Khor Virap kukkulalta nähtynä.

Olimme Araratin maakunnassa, mikä on tietenkin saanut nimensä mahtavasta Araratvuoresta, jolle Nooan arkki Raamatun mukaan karahti vedenpaisumuksen alkaessa hellittää. Ararat on Armenialle ja armenialaisille tärkeä osa kansallista identiteettiä; se on esimerkiksi etunimi, sen mukaan on nimetty alkoholituotteita, se on kuvattuna maan vaakunassa ja passileimoissa. Lisäksi se näkyy hyvin laajalle alueelle; onhan vuori 5 137 metriä merenpinnasta. Ensikertaa Ararat oli ilmestynyt meidänkin näkökenttäämme jo pian Kərkista eli Tigranašenista selvittyämme. Lumihuippuinen uinuva tulivuori on mahtava ilmestys, mutta se ei enää sijaitse Armenian puolella, vaan naapurimaassa Turkissa! Jos armenialaiselta kysyy tämän hartainta toivetta, vastaus on monesti Araratin takaisin saaminen.

Erityisen hyvin Ararat näkyy pienelle kukkulalle rakennetun Khor Virapin luostarin luota, josta Turkin vastaiselle rajalle on vain noin 500 metriä. Rajalla seisoo vartiotorneja ja kuulemma myös turkkilaisia rajavartijoita saattaa onnistua bongaamaan luostarin luota. Meillä sellaista tuuria ei nyt ollut. Kuitenkin Turkin puolelta kantautuva islamilainen rukouskutsu kyllä kuului myös Khor Virapiin. Välittömästi suljetun rajan vastapuolella sijaitsee pikkuinen turkkilaiskylä nimeltä Yukarı Çiftlikköy. Näkymät Araratille ja sen lumihuipulle ovat mitä parhaimmat täältä Khor Virapista, joka on eräs Armenian tärkeimmistä turistinähtävyyksistä, ehkä juuri Ararat-näkymiensä ansiosta.

Vartiotorni Armenian ja Turkin rajalla.

Ararat sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä Armenian rajalta.

Matkalla Garnin pikkukaupunkiin.

Garni ei ole maailman kaunein kaupunki.

Vanhaa ajokalustoa Garnissa.

Khor Virapin luostarin merkitys Armenian historiassa on huomattava, sillä juuri tällä paikalla, maakuopassa, Gregorios Valontuoja virui kuningas Tiridates III:n määräyksestä vangittuna ja kidutettuna 13 vuoden ajan. Gregorioksen kuitenkin katsottiin parantaneen kuninkaan sairauden, minkä vuoksi kuningas kääntyi kristityksi ja käännätytti koko Armenian kansan. Niinpä vuonna 301 Armeniasta tuli ensimmäinen kristitty valtio koko maailmassa. Nykyinen luostari on 600-luvulta, mutta sen keskellä seisova Pyhän Jumalan äidin kirkko vasta 1600-luvulta. Khor Virapin luostariin ei ole pääsymaksua, mutta pysäköinti maksaa 200 dramia (n. 0,5 euroa). Lähde: [5]

Palasimme takaisin Jeraskhista Jerevaniin johtavalle valtatielle. Aioimme seuraavaksi pikkukaupunkiin nimeltä Garni, jonne on Khor Virapista noin tunnin ajomatka. Matkalla poliisi pysäytti ja tarkasti auton liikennevakuutuksen olemassa- ja voimassaolon. Ei sakkoja, ei lahjuksia. Garniin saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä, sillä Armenia on pieni maa, jossa etäisyydet ovat miellyttäviä. Olimme varanneet kahden yön majoituksen hotellista nimeltä Harmonia Garden. Kahden huoneen hinta sisältäen aamupalan oli yhteensä 65 076 dramia (n. 156,8 euroa). Huoneissamme piti olla ilmastointi, mutta lopulta toinen varaamistamme huoneista olikin täysin ilman ilmastointia. Sentään korttimaksu onnistui, eikä korttiterminaalista oltu luovuttu myötätunnosta venäläisiä kohtaan.

6 kommenttia
1.3.2023 by

Sevanjärven rantoja pitkin Jeghegnadzoriin

29.7.2022

Nousimme jo varhain ja nautimme aamupalan Guest House Dilijan Orranin terassilla katsellen vuorille. Vuoria olisi tänäänkin luvassa, kun aioimme ajaa puolen Armenian halki aina Jeghegnadzorin kaupunkiin asti. Armenia on pieni maa ja mahtuu Suomen sisään noin 11 kertaa. Siitä huolimatta en oikein osannut arvioida, miten pitkään 170 kilometrin ajoon Armeniassa kuluisi; juurikin niiden vuorten ansiosta. Dilijanista lähdimme M4-valtatietä kohti kaakkoa ja Sevanjärveä, jossa olisi päivän ensimmäinen pysähdys. M4 on hyvässä kunnossa ja mutkittelee huolella ylös ja alas ja syöksyy lopulta pitkään tunneliinkin. Noin puolen tunnin kuluttua saavuimme Sevanjärven rannalle.

Vuorten ympäröimä Sevan on Kaukasuksen ehdottomasti suurin järvi, jolla on kokoa 1 360 neliökilometriä. Syvin kohta yltää 85,9 metriin. Jos Sevan sijaitsisi Suomessa, olisi se toiseksi suurin järvemme päihittäen selvästi Päijänteen. Lisäksi Sevan sijaitsee korkealla, 1 905 metrissä merenpinnasta, minkä vuoksi järvellä oli hieman viileämpää kuin vaikkapa Dilijanissa ja Goshavankin luostarilla edellispäivänä. Toki sekin saattoi vaikuttaa, että olimme liikkeellä aamulla. Sevanjärven rannat houkuttelevat lomalaisia, joista suurin osa on armenialaisia ja venäläisiä. Turismin ohella kirkasvetinen järvi elättää kalastuksen kautta, sillä järvessä elää etenkin taimenta.

Sevanavankin luostarin kirkot: vasemmalla Surp Arakelots ja oikealla Surp Astvatsatsin. Taustalla läikehtii Sevanjärvi.

Sevanjärven luoteisnurkka nähtynä niemimaaksi muuttuneelta Sevansaarelta.

Näkymä Sevanjärvelle ja kohti itää samaiselta niemimaalta.

Sevanavankin luostarin kirkoista toinen.

Sevanjärveä kohti etelää niemimaalta, jonka huipulla kohoavat Sevanavankin luostarin kirkot. Tämän aidan taakse ei ole asiaa, sillä Armenian presidentti viettää siellä kesiään.

Saavuimme järven lounaiskolkkaan, jossa järvelle pistää lyhyehkö niemimaa, jonne kurvasimme vuokra-automme hetken mielijohteesta; ehkä siellä pääsisi uimaan. Ainakin siellä olisi Sevanavankin luostari, kuten valtatien varressa olevat opastekyltit olivat kertoneet. Alun perin niemimaa oli Sevan-niminen saari ja Sevansaareksi sitä edelleenkin kai kutsutaan. Saari muuttui niemimaaksi Josif Stalinin kaudella, Armenian ollessa osa Neuvostoliittoa, kun järven vettä päätettiin ohjata viljelysmaille kasteluvedeksi sekä rakennuttaa vesivoimalaitoksia järvestä laskevaan Hrazdanjokeen, joka edelleen laskee Sevanjärven vettä Arasjoen kautta Kaspianmereen. Kaikkiaan vedenpinta laski noin 20 metrillä. Pysäköimme auton tyhjälle parkkipaikalle, jonne pysäköiminen maksaisi 200 dramia (n. 0,5 euroa). Matkamuistomyymälät olivat vielä suureksi osaksi kiinni, kun kapusimme ylös Sevanavankin luostarille.

Sevanavankin luostari (arm. Սևանավանք) on vanhaa tekoa, sillä se on ajoitettu 800- ja 900-luvuille. Luostari oli vuosisatojen ajan merkittävä hengellinen keskus, missä asui suuri määrä munkkeja. Lisäksi tuhannet pyhiinvaeltajat kautta Armenian vierailivat luostarissa. Sama tietysti jatkuu edelleen, sillä luostari on edelleen toiminnassa ja matkailijoita käveli paikalle tasaiseen tahtiin. Joskin luostarista on jäljellä vain kaksi kirkkoa; Surp Arakelots eli ”Pyhien Apostolien kirkko” sekä Surp Astvatsatsin eli ”Pyhän Jumalan äidin kirkko”. Muu osa Sevanavankin luostarista on tuhoutunut. Kuten Goshavankin luostarissakin, myös täällä ketään ei kiinnostanut, oliko kirkkovieraalla shortsit jalassaan vai ei.  Sevanavankin luostari sijaitsee Sevansaaren eräällä korkeimmista kohdista ja näkymät sieltä ovat upeat. Turkoosinvärinen Sevanjärvi, ”Armenian meri”, kimmelsi aamuauringossa houkuttelevana. Sinne olisi nyt päästävä pulahtamaan. Ennen sitä päätin kuitenkin kävellä eteen päin luostareilta ja katsoa, mihin niemimaa päättyisi. Hieman ennen niemenkärkeä vastaan tuli aita, jossa kerrottiin selvästi, että pidemmälle ei olisi mitään asiaa. Paikalla on antenneja ynnä muuta tarpeistoa, joista päättelin niemenkärjessä olevan ehkä sotilastukikohdan. Oikeasti niemenkärjessä on Armenian presidentin kesäasunto ja onhan täältä pääkaupunkiin Jerevaniin vain tunnin ajomatka. Armenian johdossa on maaliskuusta 2022 lähtien ollut mies nimeltä Vahagn Hatšaturjan.

Armeniassakin ajetaan vanhoilla autoilla.

Sevanavankin luostarin luona toimii armenialaisten kirjailijoiden residenssi.

Armenialaista rantaelämää Sevanjärven rannalla Sevanavankin luostarin alapuolella.

Palasimme autolle, otimme peräkontista pyyhkeet ja lähdimme etsimään rantaa pulahdusta varten. Parkkipaikan laidalla oli luostarivierailumme aikana avautunut matkailuneuvonta, jossa kaksi avuliasta nuorta naista palveli armeniaksi, venäjäksi ja englanniksi. Saimme ohjeet rannalle. Saimme myös matkailuesitteitä, joita oli joka lähtöön, myös ranskaksi. Itse asiassa rahat brosyyrien julkaisuun olivat tulleet Ranskalta. Google-käännetyn englanninkielisen esitteen perusteella Sevanjärven syvin kohta on 1 256 metrissä, mikä on räikeä virhe, sillä muut lähteet puhuvat noin 80 metrin syvyydestä. Jos esitettä uskoisi, olisi Sevan maailman kolmanneksi syvin järvi siperialaisen Baikalin ja afrikkalaisen Tanganjikajärven jälkeen.

Armenialainen rantakulttuuri on jälleen erilaista vaikkapa azerbaidžanilaiseen verrattuna; olimme muutama päivä aiemmin käyneet pulahduksella Bakun takana Kaspianmeressä, joten nyt oli jännittävää verrata kokemusta siihen. Ainakin täällä Sevanavankin luostarin läheisyydessä rannat on rakennettu betonista, eikä alkuperäistä rantaa ole katsottu järkeväksi jättää näkyviin juuri lainkaan. Armenialaisten mielestä on kai mukava pulahtaa uimaan likaamatta varpaitaan hiekassa. Lisäksi rantaan on rakennettu erikoisia istuskelukatoksia, joissa voi nauttia eväitä suojassa auringolta. Rantatuolit ovat karuja ilmestyksiä, mutta pukukopit sentään ovat kuin missä tahansa muualla. Järvessä ei uinut juuri kukaan, sillä vesi oli viileää. Ehkä sellaista, mitä se on Suomessa alkukesällä. Viileyteen vaikuttanee järven kirkasvetisyys ja korkeus merenpinnasta. Järven pohja oli täynnä erikokoisia kivenlohkareita, joten on oltava tarkkana, ettei loukkaa jalkojaan uimaan mennessään. Polskimme aikamme Sevanjärvessä, eikä lopulta kukaan tullut perimään maksua istuskelukatoksen käytöstä, vaikka rantaa operoivat ihmiset kyllä huomasivat läsnäolomme. Sevansaaren rannoilla on joitain ravintoloita, hotelleja sekä venekyytejä järvellä tarjoavia venekuskeja.

Noratus-nimisen kaupungin keskustaa ja paikkakunnan kirkko.

Noratuksen laitamilta voi löytää Ladan ovista tehdyn aidan.

Pramea hauta vuonna 2020 kuolleelle nuorukaiselle Noratuksen hautausmaan uudella alueella.

Noratuksen hautausmaalla on 900 khatškaria, muinaista kivipaatta. Osa on jopa 900-luvulta.

Armenian risti kaiverrettuna erääseen Noratuksen hautausmaan khatškariin.

Vanha hauta Noratuksen hautausmaalla.

Me jatkoimme matkaa Sevansaarelta ennen puolta päivää ja otimme suunnaksi järven länsirannan. Sitä seuraillen ajaisimme nyt Noratus-nimiseen pikkukaupunkiin. Matkalla näimme, että Sevanjärvelle pääsee uimaan lähes mistä tahansa; kylttejä rannoille oli tiuhaan. Ehkä tarjolla on myös ei-betonirantoja, en tiedä. Vähän Sevanavankin jälkeen olimme kääntyneet M10-tielle, joka ei ollut enää niin hyvässä kunnossa kuin aamun ensimmäinen tie, mutta onneksi liikennekin oli rauhallista.

Noin 40 minuutissa Sevanavankista saavuimme Noratuksen kaupunkiin. Ajoimme suoraan kaupungin hautausmaalle, joka on paikkakunnan tärkein (ja ehkä ainoakin) nähtävyys. Hautausmaa on jaettu uuteen ja vanhaan osaan. Ainakin suomalaisten kannattaa vierailla myös uudella hautausmaalla katsomassa paikallista hautakiviperinnettä, jossa vainajan kuva laitetaan hautakiveen. Sama tapa on tietenkin myös esimerkiksi Georgiassa ja Venäjällä. Samalla avautuu näkymä Noratuksen kaupunkiinkin ja sen keskustassa seisovalle kirkolle. Vanha hautausmaa on kuitenkin se ykkösnähtävyys, sillä siellä seisoo noin 900 kappaletta khatškar-kiveä, koristeellista kivipaatta, joiden keskiössä on Armenian risti. Khatškareita on käytetty esimerkiksi muistokivinä, kuten täällä Noratuksessa. Vanhimmat ovat jo 900-luvulta, onhan Armenia sentään maailman vanhin kristitty maa. Saimme aluksi kierrellä näiden muinaisten hautojen keskellä rauhassa, kunnes luoksemme saapui mies, joka yritti ryhtyä oppaaksemme, vaikkei osannut sanaakaan englantia. Hautausmaalle ei ole pääsymaksua, eikä opasta ole pakko ottaa. Portille Yhdysvaltain Armenian-suurlähetystö on sponsoroinut asialliset opastekyltit hautausmaasta ja sen erikoisista hautakivistä.

Sevanjärven rantamia Noratuksen ja Martunin välillä.

Sevanjärven rannoilla on paljon kalakauppoja, mutta tämä koppi saattaa myydä auki ollessaan myös rapuja, sillä venäjän sana ”rak” kääntynee ravuksi?

Hevosmies Sevanjärven rantamilla.

Pyhän Yrjön kirkko Noratuksen ja Martunin välillä Sevanjärven rannalla.

Maisemaa Martunin kaupungin jälkeen matkalla kohti Jeghegnadzoria.

Vähän Noratuksesta etelään, Sevanjärvi alkaa hävitä maisemasta, joten pysäytimme vielä viimeisen kerran maisemaa ihailemaan. Nyt rannalla näkyi muinainen Pyhän Yrjön kirkko khatškareilla ympäröitynä. Samassa näköpiiriin ilmestyi armenialainen mies hevosen selässä. Armenian maaseudulla elämä on vielä yksinkertaista. Martunin kaupungin jälkeen käännyimme etelään, mutta tienä jatkui samainen M10. Tie oli riivitty pitkältä matkalta auki ja sitä pantiin nyt kuntoon siellä täällä. Huristelimme kuoppaista ja kuraista tietä maiseman samalla muuttuessa karummaksi. Tie nousi vähitellen ja vähitellen alkoi myös serpentiinitie. Lämpötila laski ja ihmisten asumukset muuttuivat entistä alkeellisemmiksi. Armenia on hyvin köyhä, mutta kaunis maa.

Lopulta olimme Vardenyatsin solassa 2 410 metrissä merenpinnasta, josta alkaa pitkä alamäki ja serpentiinitie kohti Jeghegnadzorin kaupunkia. Dilijanin majatalon emäntä oli kertonut edellispäivänä, että meidän pitäisi ehdottomasti vierailla myös ”Armenian vanhimmassa hotellissa”, joka osuisi matkamme varrelle. Nyt täällä kohdassa, missä alamäki alkaa, eteemme tupsahti Orbelianin karavaaniseralji (myös nimellä Selimin karavaaniseralji), silkkitien varrelle vuonna 1332 valmistunut majatalo matkustajille ja heidän eläimilleen. Jyhkeä kivirakennus ei tietenkään enää toimi majatalona, mutta tuskin kukaan pahoittaa mieltään, vaikka sen pimeydessä ja kivilattialla yöpyisikin. Keskiaikaiseen karavaaniseraljiin ei ole pääsymaksua, vaikka sen etupihalla päivystikin vanhempi pariskunta, joka oli valjastanut sinisen Ladansa myyntipöydäksi. Tarjolla oli kotipolttoista viinaa Finlandia-vodkapulloissa, persikoita ja jopa magneetteja. Ostimme pelkkiä persikoita ja lähdimme laskeutumaan Vardenyatsin solasta.

Vardenyatsin solan korkein kohta noin 2 410 metrissä merenpinnasta. Tästä alkaa alamäki kohti Jeghegnadzoria. Kuvassa etualalla alhaalla Orbelianin karavaaniseralji, ”Armenian vanhin hotelli”.

Tästä sisään Orbelianin karavaaniseraljiin.

Katossa olevat aukot luovat valoa karavaaniseraljiin.

Matkalla alas Vardenyatsin solaa.

Saavuimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä pienehköön Jeghegnadzoriin, joka on Vajots’ Dzorin maakunnan pääkaupunki, ja jossa kadunnimikyltit ovat armeniaksi ja venäjäksi. Olimme samalla saapuneet Armenian viinintuotantoalueelle; viiniviljelmät olivat jatkuneet kilometritolkulla kaupunkia lähestyessämme. Majoituksen olimme varanneet kaupungin laitamilta Levonyankadulta majatalosta nimeltä Exclusive Wine & Gastro Yard. Kaksi huonetta yhdeksi yöksi maksoivat 25 369,38 dramia (n. 63 euroa) sisältäen aamupalan. Paikan piti hyväksyä myös korttimaksun, mistä kertoivat kaikkien luottokorttien kuvat majatalon pääoven vieressä. Oikeasti vain käteinen kelpasi. Majatalossa on useampia huoneita, mutta armenialais-venäläinen omistajapariskunta ei ollut silti nähnyt järkeväksi asentaa minkäänlaista kylttiä porttinsa pieleen. Muuten paikka on kyllä pramea, venäläiseen tyyliin sisustettu majatalo, jossa on kiiltävä marmorilattia, värikkäät seinät ja huoneetkin ovat viimeisen päälle. Wifi toimii, ilmastointi toimii, sänky on leveä ja mukava. Kyllä täällä helposti yhden yön viipyisi.

Kotikatumme Jeghegnadzorissa.

Majatalo Exclusive Wine & Gastro Yard Jeghegnadzorissa.

Majatalomme käytävästä löytyvät niin riikinkukot kuin enkelitkin.

Pieni osa majatalon tarjoilemasta illallisesta.

Näissä maisemissa kelpaa illallistaa. Lämpötilakin oli noussut 35 asteeseen.

Pariskunnan mies oli armenialainen, kun taas nainen, Svetlana punaisessa mekossaan, oli Venäjältä ja pulputti pelkkää venäjää, vaikka kyllä ymmärsi vähän myös englantia. Pariskunnan poika osasi sujuvaa englantia ja pian saimme pullon hänen valmistamaansa granaattiomenaviiniä. Svetlana oli surullinen Ukrainan tilanteesta. Hän oli muuttanut Armeniaan selvästi jo ennen sodan alkamista, vaikkei majatalo vielä heinäkuussa 2022 ihan valmis ollutkaan; terassi oli vielä puoliksi keskeneräinen. Illalla nautimme majatalon terassilla erään parhaista illallisista ikinä, kun eteemme kannettiin loputon määrä armenialaisia ruokalajeja. Ei armenialainen keittiö ainakaan maussa häviä georgialaiselle keittiölle! Illallisen hinta oli 8 000 dramia (n. 19,3 euroa) per henkilö.

4 kommenttia
26.2.2023 by