Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Anssi

Piran on Slovenian lyhyen rannikon helmi

29.—31.12.2021

Slovenialla on pikkuinen, vajaan 50 kilometrin pituinen rantakaistale Adrianmeren pohjukassa. Rantakohteita ei sen takia ole kovin montaa, mutta tunnetuin, suosituin ja varmaan myös kaunein on niemenkärkeen kyhätty keskiaikainen Piran. Kompakti reilun 3 000 asukkaan pikkukaupunki, jossa kaikkialla kävelee hetkessä. Se oli meidänkin ryhmämme valinta Alppien katselmuksen jälkeen. Pitäisihän sitä talviturkki päästä heittämään Välimereen, eikä Piranissa varmaan olisi luntakaan. Italian rajalta Novo Goricasta on Piraniin reilun tunnin ajo erinomaista moottoritietä. Slovenian tiestö on kuin pumpulilla ajaisi, minkä lisäksi tänne rannikolle on rakennettu liuta pitkiä, jopa yli kaksikilometrisiä tunneleita. Sloveniassa matka todella joutuu.

Piranin rantakatua aamuauringossa. Tälläkin kadulla on kaksisuuntainen liikenne.

Kalastajien välineistöä Piranin satamassa aamulla.

Piranin satama sijaitsee aivan vanhankaupungin sydämessä. Takana Tartinin aukio ja sen takana Pyhän Yrjön kirkon korkea kellotorni.

Olimme varanneet majoitukset Piranin vanhastakaupungista ja tiedossa oli, ettei kaupunkiin saisi pysäköidä. Matkalaukut kuulemma saa käydä tuomassa ihan sillä omalla vuokra-autollakin, mutta turistien on pysäköitävä autonsa vanhankaupungin ulkopuolelle. Näin talvella Piran ei ole erityisen tukossa turisteista ja autoista, mutta kesällä tilanne lienee toinen. Piranin laitamilla on useita parkkitaloja ja -alueita, joista valikoimme Garažna hiša Fornače -nimisen parkkitalon. Vuorokausi tässä talossa maksaa 22 euroa ja toisen mokoman, jos viipyy minuutinkin yli tuon vuorokauden. Slovenia ei valitettavasti ole edullisin matkailumaa, vaan hinnat ovat mielestäni Tallinnan tasoa. Mikä tarkoittaa, että Suomen hinnoista ei olla kaukana. Fornačen hyvänä puolena on ilmainen bussikuljetus Piranin vanhaankaupunkiin Tartinin aukiolle. Busseja kulkee tiuhaan aamuvarhaisesta yömyöhään, jopa kymmenen minuutin vuorovälillä. Fornače sijaitsee tosin vain reilun kilometrin päässä keskustasta, että periaatteessa matkan voisi helposti myös kävellä.

Tartinin aukiolla tarkenee joulukuun 2021 lopulla nauttia kahvia ja leivoksia ihan ulkonakin.

Palmut pärjäävät Piranissa. Ja kukat kukkivat joulukuun kymmenen asteen lämmössä.

Yövyimme 300 metrin päässä Tartinin aukiolta ja seuraavana aamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Piranin kaunis rantakatu on täynnä ravintoloita ja kahviloita, joista kuulemma saa aamupalaa mistä tahansa. Ihan niin se ei ole, ainakaan näin talvella, mutta saimme eräästä kahvilasta aamupalat ja kaupungin tutkiminen saattoi alkaa. Piran sijaitsee merenrannalla ja aivan keskustan ytimessä, Tartinin aukiolla on satama. Kalastajat olivat kai jo tulleet mereltä, kun verkot ja muut tykötarpeet olivat laiturilla. Rantaviivan pituuden takia kalastaja lienee harvinainen ammatti Sloveniassa. Jatkoimme Tartinijev trglle, Tartinin aukiolle, joka on Piranin sydän ja saanut nimensä italialaisen viulistin ja säveltäjä Giuseppe Tartinin mukaan. 1700-luvulla vaikuttanut herra syntyi Piranissa, joka oli tuolloin osa Venetsian tasavaltaa. Vielä nykyisinkin Piran on kaksikielinen kaupunki, italiaksi nimeltään Pirano.

Aukion takana, muuta vanhaakaupunkia korkeammalla, seisoo Pyhän Yrjön kirkko torneineen. Torni näkyy korkeutensa ansiosta laajalle, mutta oli tietenkin suljettu talven ajaksi. Kukapa sitä talvella torniin tahtoisikaan. Itse kirkko oli kyllä auki. Kirkon takaa avautuu näkymä pitkälle, aina Italian ja Slovenian Alpeille saakka. Italialainen Triesten kaupunki ei aivan näkynyt, juuri sen verran Slovenian pitkä rannikko sattui olemaan edessä! Kuulemma myös Venetsian voisi Piranista selkeällä säällä nähdä. Vaikka selkeää olikin, ei kai kuitenkaan riittävästi. Tai sitten kyseessä on vedätys, aivan kuten sekin, että Somalimaan Berberasta voisi muka nähdä Adeninlahden vastarannalle Jemeniin.

Piranin vanhankaupungin rakennuksia.

Piran on rantakaupunki.

Piran kokonaisuudessaan kaupunginmuureilta nähtynä. Oikealla Pyhän Yrjön kirkko torneineen.

Kapusimme seuraavaksi Piranin keskiaikaisille kaupunginmuureille, jotka edelleen seisovat pystyssä. Muurin vartiotorneihin kapuaminen on paikoin melkoista akrobatiaa, eikä kovin iso ihminen niihin pääsisikään. Muureille on kahden euron pääsymaksu. Opiskelijat maksavat 50 senttiä vähemmän, eikä opiskelijakorttia tarkisteta. Jos jo Pyhän Yrjön kirkon luota äsken näki Pirania kattavasti, näkee muureilta kokonaisuuden entistäkin paremmin. Mutta ei täältäkään Venetsiaa näe.

Piran ei ole rantalomakohde, mutta on vanhankaupungin pohjoisrannalla betoninen uimaranta ja samalla suunnalla olevalta pikkukivirannaltakin pääsee halutessaan uimaan. Sen lisäksi Piranin rantakadulla on useita mereen johtavia portaita kaiteineen. Paikalliset italialaisista turisteista puhumattakaan eivät joulukuun lopulla juuri ui, mutta se ei estä suomalaisten uimaanmenoa. Talviturkki jäi Adrianmereen joulukuun toiseksi viimeisenä päivänä. Vesi on yhtä lämmintä kuin Suomessa toukokuussa.

Vršičin sola talvella ja Italiaan ilman koronatestiä

27.—29.12.2021

Muistan Slovenian valtion matkailutoimiston aloittaneen mielestäni melko mittavankin mainostuskampanjan Euroopan ollessa vielä hyvinkin kiinni koronaviruksen ties monennenko aallon aikoihin. Tämä tapahtui siis joskus vuoden 2020 lopulla. Muistan nähneeni mainoksia ainakin Helsingin Sanomissa. Maa jäi mieleen ja myöhemmin heitin sen ilmoille, kun minulta kyseltiin sopivaa kohdetta seitsemän hengen porukalle joulun välipäiviksi. Ehkä maa, joka oli synkimpinä korona-aikoina kiinnostunut ulkomaalaisista matkailijoista, voisi olla turvallinen valinta matkakohteeksi. Siis turvallinen siinä mielessä, että se pitää rajansa auki, eikä panikoidu Suomen tapaan. Suomi panikoi loppuvuodesta 2021 ison osan Euroopan mukana ja kiristi maahantulomääräyksiään. Slovenia onneksemme piti päänsä, eikä ryhtynyt vaatimaan esimerkiksi negatiivistä koronavirustestiä

Pyhän Johannes Kastajan kirkko Ribčev Lazin kylässä Bohinjjärven pohjukassa.

Bohinjjärvi Ribčev Lazista kohti länttä.

Slovenia päästää näin vuoden 2021 lopulla ja vuoden 2022 alussa suomalaiset maahan pelkällä koronapassilla sekä EU:n sähköisellä matkustajatietolomakkeella. Koronapassilla Slovenia tarkoittaa sitä EU:n koronatodistusta, jonka saa rokottautumalla, parantumalla koronaviruksesta tai hankkimalla negatiivisen testituloksen. Siis kunhan jokin näistä kolmesta kriteeristä täyttyy, aukeavat Slovenian portit. Slovenian poliisi tarkasti koronapassin maahan saavuttaessa Ljubljanan lentoasemalla. Osan ihan jollain sovelluksella skannaamalla, osan vain silmämääräisesti, osa sai vain kävellä ohi. Poliisisetä kertoi uskovansa korona-asioiden olevan kunnossa. Eipä Lufthansa olisi lennolle muuten päästänytkään, eikä muita saapuvia lentoja ollut samaan aikaan.

Muuten Slovenian koronarajoitukset ovat teoriassa Suomea kireämmät. Koronapassi vaaditaan periaatteessa ihan kaikkialle ruokakauppaa ja apteekkia lukuun ottamatta. Jokaisen puodin ja putiikin ovella on myös lappunen, joka kertoo, monenko asiakkaan on mahdollista tulla sisään samaan aikaan. Käytännössä sisällä olevia ei laske kukaan, puodit eivät tahdo karkottaa asiakkaita kyselemällä koronapasseja, eikä ravintoloissakaan oltu aina kiinnostuneita asiakkaiden terveystiedoista. Joku tarjoilija viittasi koronapasseille kintailla todeten, että emmehän me voisi majoittua maassa missään, ellemme olisi rokotettuja. Majapaikatkin nimittäin saavat majoittaa ainoastaan koronapassillisia. Suomessa olen vältellyt paikkoja, joissa koronapassia kysellään, mutta Sloveniassa siltä ei voi välttyä. Ravintoloissa tarjoilijat kysyvät ”greenpassiksi” kutsumaansa koronapassia hieman anteeksipyydellen, eikä sen näyttäminen mitenkään luontevalta tunnukaan. Ravintolat saavat tällä hetkellä olla avoinna kello 22 saakka, mutta esimerkiksi Piranissa ihmisiä notkui ravintoloissa reilusti kymmenen jälkeenkin. Slovenian maskipolitiikka sen sijaan on selkeä: ulkona maskia ei käytä yksikään, mutta sisätiloissa on maskipakko. Maski nenän alla on slovenialainen standardi ja se sopii minullekin hyvin.

Venäläisten sotavankien 1900-luvun alussa rakentama kappeli, Ruska kapelica, Vršičin solatien varressa.

Slovenian maanteiden korkein kohta on Vršičin solassa 1611 metrissä merenpinnan yläpuolella.

Ensimmäisen päivän vietimme Bohinjjärvellä Slovenian Alppien sydämessä. Paikka on kaunis ja luntakin oli reilusti Suomea enemmän. Emme hiihtäneet, emme lasketelleet. Kunhan katselimme paikkoja. Bohinjjärvi sijaitsee pitkän laakson pohjukassa korkeiden vuorten ympäröimänä, minkä ansiosta maisema oli pitkälti sumun peitossa. Keskiviikkona 29. joulukuuta lähdimme ajelemaan kohti Slovenian 46,6 kilometrin pituista rantakaistaletta Adrianmerellä. Aikomuksemme oli kiepata alas rannikolle Julisten Alppien yli pohjoisesta etelään, kuuluisan Vršičin solan kautta. Ajoimme aluksi Slovenian luoteiskolkassa sijaitsevaan Kranjska Goran kaupunkiin, jonka kupeessa sijaitsee ainakin kuuluisa Planican mäkihyppykeskus. Kranjska Gorassa oli jokunen muukin talvilomailija liikkeellä (=koko Italia ja Itävalta), mutta he pääosin jäivät alas kaupunkiin meidän aloittaessa nousu serpentiinitietä pitkin yli Alppien aina 1 611 metriin merenpinnasta. Siellä olisi Vršičin solan ja samalla Slovenian maanteiden korkein kohta. Matkan tekoa Kranjska Gorasta vuorten toiselle puolelle Trentan kylään voi kätevästi seurata jokaisessa neulansilmämutkassa, jotka on numeroitu ja niissä on kerrottu korkeus merenpinnasta. Näitä neulansilmämutkia on tasan 50. Puoliväli on suunnilleen siellä korkeimmalla kohdalla reilussa 1 600 metrissä.

Vršičin solan molemmin puolin vuoret kohoavat reilusti kahden kilometrin paremmalle puolelle.

Näkymä Vršičin solan huipulta alas kohti etelää.

Slovenian vuoristoteillä vaaditaan talvirenkaita tai lumiketjuja.

Tien Vršičin solan poikki ovat rakentaneet venäläiset sotavangit ensimmäisen maailmansodan aikana. Senpä vuoksi alkumatkasta, ennen neulansilmämutkaa numero 9 on noilta ajoilta ortodoksinen venäläinen kappeli, Ruska kapelica. Samaiset venäläiset rakensivat kappelin vuoren rinteeseen kunnianosoituksena kovissa oloissa, lumivyöryissä ja ties missä kuolleille maanmiehilleen. Olot ovat kovat vielä nykypäivänäkin, sillä ylhäällä vuorilla sataa runsaasti lunta, eikä tietä pystytä pitämään avoinna koko talvea. Niitä lumivyöryjäkin tapahtuu edelleen. Joulukuun 2021 loppu oli leuto, eikä vuorilla ollut satanut uutta lunta vähään aikaan. Siispä tie oli edelleen auki tienvarren korkeista kinoksista huolimatta. Viikkoa myöhemmin Vršičin sola suljettiin liikenteeltä lumen takia ja sola taitaa pysyä kiinni pitkälle kevääseen saakka. Luin, että sola on auki noin seitsemän kuukautta vuodessa. Ajankohtaisen tiedon Slovenian vuoristoteiden aukiolosta näkee sloveenin- ja englanninkieliseltä Promet.si-sivustolta.

Ruska kapelica -pysähdyksen jälkeen pysähdyimme aina kauniin kohdan sattuessa eteemme. Näin sydäntalvella muuta liikennettä on vähän ja pysähtymispaikkoja oli riittämiin. Paitsi sitten ylhäällä Vršičin solan korkeimmalla kohdalla, jonka parkkipaikalla oli tila enää meidän autoillemme. 1 611 metrissä sijaitseva parkkipaikka tuntuu olevan suosittu aloituspiste patikointiretkille lähimaastoon. Lähimaasto vain sattuu olemaan yli 2 500-metristä vuorenseinämää lähtipä miltei mihin suuntaan tahansa. Ihmiset ottivat sukset kantoon ja lähtivät kapuamaan koiriensa kanssa ylös vuorenseinämiä. Sieltä he sitten laskivat alas. Kesällä paikalla on pieni kioskikin, josta saa matkamuistoja ja juomia. Nyt se oli kiinni. Oven edessä oli suuri lumikinos. Aurinkoinen ja lumihuippuisten vuorten ympäröimä Vršičin sola oli ehdottomasti Slovenian-matkan kohokohta.

Oikealla Trg Evrope ja Slovenia. Vasemmalla Piazza della Transalpina ja Italia. Joulukuun 2021 lopulla täällä ei ollut rajavartijoita.

Toinen jalka Sloveniassa, toinen Italiassa.

Italialainen postilaatikko Goriziassa.

Parissa tunnissa ajoimme vuorilta alas Novo Gorican kaupunkiin, joka yhdessä Italian puolelle sijaitsevan Gorizian kaupungin kanssa muodostaa hieman Tornio-Haaparantaa muistuttavan yhteenkasvaneen kaksoiskaupungin. Olen jotenkin onnistunut välttämään myös Italiassa käynnin, joten nyt tuli ainutlaatuinen mahdollisuus ”nähdä” tuokin maa. Italia vain oli laittanut hiljattain kapuloita turistien rattaisiin alkamalla vaatia Sloveniasta (ja kaikkialta EU-alueelta) saapuvilta 48 tuntia ennen maahantuloa tehtyä negatiivistä PCR-testiä tai 24 tuntia aiemmin tehtyä antigeenitestiä. Jotain matkustajatietolomakkeitakin pitäisi täytellä. Jätimme autot Slovenian puolelle ja kävelimme Novo Gorican rautatieaseman edustalle. Sen edessä on pieni aukio, sloveeniksi Trg Evrope eli Euroopan aukio. Slovenian ja Italian välinen raja kulkee keskeltä aukiota, eikä paikalla ollut minkäänlaisia esteitä saatikka kummankaan maan rajavartijoita. Ihmiset ylittivät rajan molempiin suuntiin ilman mitään. Eli aivan, kuten aavistelinkin. Slovenia liittyi Euroopan unioniin vuonna 2004, mihin asti aukion poikki kulki muuri estäen ihmisten rajanylitykset. Uusi este aukiolle nousi vuonna 2020 koronaviruksen leviämisen estämiseksi. Se purettiin kesällä 2021 ja siitä lähtien aukiolla on ollut jälleen mahdollista seistä toinen jalka Sloveniassa ja toinen Italiassa. Trg Evropesta tulee Italian puolella Piazza della Transalpina ja näin minäkin olen nyt nähnyt ja kokenut Italian! Ja nähnyt eniten Fiat-merkkisiä autoja niin pienellä alueella.

Aukiolta on parinkymmenen minuutin kävely Gorizian keskustaan. Slovenian puolella ei ole ulkona maskipakkoa, mutta Italian puolella pitää pakkomaskittaa itsensä myös ulkona. Näin teimme mekin nyt. Täällä kaupungin laitamilla ehkä joka toinen käytti maskia ulkonakin, mutta keskustassa lukema nousi lähemmäs sataa prosenttia. Maski nenän alla on Goriziassakin kansalaisten vastaus maskipakkoon.

Gorizian keskusaukio, Piazza della Vittoria. Kuvassa myös paikallista maskinkäyttöä.

Piazza della Vittorian laidalla seisoo Pyhän Ignatiuksen kirkko. Etualalla Neptunuksen suihkulähde.

Italia kehuskelee ruoallaan, mikä oli oikeastaan se tärkein syy pistäytyä Goriziassa. Aito italialainen pizza kiinnosti. Yleensä ruoka ei ole mikään syy matkustaa minnekään, mutta tällä kertaa se oli. Pian kävi selväksi, että Gorizian jokaikinen pizzeria ja ravintola oli kiinni. Ensimmäiset näyttivät Googlen mukaan avaavan ovensa vasta kello kuudelta illalla. Mietimme, että Suomessa ravintolat pakotetaan sulkemaan kello viideltä, kun taas Italiassa ne eivät ole vielä edes ehtineet aueta tuohon mennessä. Ehkä Italiassa kiertää eri variantti. Gorizian pizzeriat saivat jäädä odottamaan muita asiakkaita meidän siirtyessä keskusaukion, Piazza della Vittorian, ihastelun jälkeen takaisin Slovenian puolelle. Siellä ravintolat ovat auki päiväsaikaankin. Kaikkiaan Italia-visiitti kesti tunnin verran ja lienee lyhin viettämäni aika missään maassa.

Novo Goricasta oli enää reilun tunnin ajo Adrianmeren rannalle Piraniin.

Härkätaisteluareena ja palanen Paraguayta Madridissa

23.—25.7.2021

Alun perin en aikonut kirjoittaa Madridista mitään, koska kaupungista on kirjoitettu jo niin paljon. Muut ovat ottaneet asioita selville, selvittäneet hyviä ruokapaikkoja, tärkeitä turistinähtävyyksiä. Oikeita Madrid-vinkkejä saa esimerkiksi Historia de Viajes -blogista. Minulla taas ei ollut minkään valtakunnan suunnitelmaa. Hotellin olin varannut Puerta del Solilta, eräältä Madridin keskeisimmältä aukiolta, koska olin ajatellut sen olevan keskellä kaikkea. Hostal Guerra on pieni hotelli, jossa ei keskeisestä sijainnista huolimatta ollut paljon asiakkaita ja tiskin takana olevassa avainhyllyssä oli paljon avaimia. Aivan kaikki eivät vielä olleet lähteneet matkustamaan ja toisaalta näin keskikesällä espanjalaisetkin painelevat meren ääreen. Madrid sijaitsee keskellä Espanjaa kaukana merestä ja lämpötila huiteli pilvissä. Se ei haitannut, mutta väsymys haittasi. En ollut edellisyön 10,5 tunnin lennon aikana juuri pystynyt nukkumaan. Toisaalta Espanjassa oli kellokin kuusi tuntia Paraguayta edellä.

Kuljeksin Solin aukiolta El Retiron puistoon, joka on valtaisa vehreä keidas keskellä miljoonakaupunkia. Madridilaiset olivat puiston varjoisissa paikoissa, suurten puiden alla piknikillä. Tai istuskelivat penkeillä ystävien kanssa. Ja täällä oli nyt myös turistejakin. Kuulin erityisen paljon amerikanenglantia. Paraguayssa olin nähnyt kaksi turistia. El Retiron puiston keskellä sijaitsee Estanque del Retiro -niminen lampi, jonne ihmiset olivat lähteneet polkuveneilemään. Lammen takana on vaikuttava kuningas Alfonso XII:n muistomerkki valkeine pylväineen. Lammen edustalla taas seisoskeli Murad, Pariisissa asuva yksin matkassa oleva nuorimies. Murad pyysi ottamaan kännykällään kuvan hänestä lammen edessä ja kuvanoton jälkeen kysyin, että arabiaako miehen puhelimessa luki. Mies kertoi olevansa alun perin Algeriasta, Tipasan kaupungista Välimeren rannalta. Tipasa on kuuluisa rauniokaupunki Rooman valtakunnan ajoilta ja olisin siellä jo vieraillut ilman koronavirusta. Murad oli asunut Algeriasta lähdön jälkeen ainakin Sveitsissä ja Saksassa, mutta nykyään majaili Pariisissa. Mies oli ahkera reissaaja ja nyt se onnistui Euroopassa oikein hyvin, sillä miehellä oli Algerian passin ohella myös oleskelulupa Ranskaan. Murad oli hyvin kartalla maailmasta ja tiesi ehdottomasti Paraguaynkin, vaikkei ollut Etelä-Amerikassa vielä koskaan käynytkään. Jonain päivänä hän tahtoo Etelä-Amerikkaan matkustaa.

Palacio de Cristal on 1800-luvun lopun lasipaviljonki El Retiron puistossa.

Argentiinaan en ollut Paraguayn-matkani yhteydessä päässyt koronaviruksen pidettyä maan rajat visusti kiinni. Onneksi Madridissa on Buenos Airesin metroasema.

Näkymä Cerro del Tío Píolta.

Murad kertoi tykkäävänsä erityisesti suurkaupungeista, kuten Madridista, sillä niissä sulautuu paremmin joukkoon. Kukaan ei kuulemma ihmettele potentiaalista terroristia nurkillaan, vaikka mielestäni Murad olisi voinut mennä espanjalaisestakin. Hänellä ei esimerkiksi ollut partaa islamistisesta pukinparrasta puhumattakaan. Hän kertoi reissaavansa erittäin pienellä budjetilla. Budjetti oli niin piskuinen, että saavuttuaan Madridiin edellisiltana bussilla Málagasta puolenyön aikoihin, oli Murad levittänyt makuupussinsa johonkin puistoon ja nukkunut siellä. Herätys oli tullut, kun suuri kulkukoira oli tullut nuolemaan kasvoja. En aluksi uskonut tätä, mutta hän näytti reppunsa sisältöä. Repussa oli makuupussi, pieni pyyhe ja puoliksi syöty bocadillo, espanjalainen sandwich. Yhdellä leivällä pärjäisi koko päivän, eikä hotelliin ollut järkeä kuluttaa rahaa, koska hän oli saapunut Madridiin niin myöhään ja kotona Pariisissa ehtisi sitten nukkua. Tässä vaiheessa olimme jo jatkaneet Madridin tutkimista kaksistaan tunnin parin verran. Muradin taktiikka Madridin ja ilmeisesti muidenkin kaupunkien koluamiseen oli Googlen kuvahaku. Niihin paikkoihin mentäisiin, mitä Google kustakin paikasta näyttäisi päällimmäisinä. Ja Googlehan tietää ja tämä kävi myös minulle oikein hyvin. Tarkkoja hakusanoja en muista, mutta ainakin kuninkaanlinna, Sabatini-puisto, Cibelesin aukiolla sijaitseva suihkulähde leijonien vetämine vankkureineen ja Solin aukiolla sijaitseva ”Karhu ja mansikkapuu” -monumentti (esp. ”El Oso y el Madroño”) piti vielä nähdä. Kuljin Muradin kanssa iltaan saakka Madridin nähtävyyksiä katsellen, jolloin minun oli luovutettava. Silmäni eivät vain olisi enää pysyneet auki siitä edellisyön valvomisesta johtuen. Murad olisi tahtonut, että ostamme olutta ja menemme nauttimaan sitä johonkin puistoon. Suunnitelma olisi ollut hyvä milloin tahansa, paitsi valvotun mannertenvälisen lennon jälkeen! Algerialainen tuttavuuteni kertoi katselevansa Madridin viikonloppumenoa loppuillan ja jatkavansa matkaa kohti Ranskaa yöllä tai viimeistään seuraavana aamuna.

Madridissa parasta on mielestäni se, että minne meneekin, on aina jotain mielenkiintoista katsottavaa. Usein vieläpä kaunista sellaista. Vanhoja monumentteja, taloja, viihtyisiä puistoja suihkulähteineen. Olin ensimmäisen päivän algerialaisopastuksen aikana tykästynyt kaupunkiin.

Seuraavana aamuna otin metron kohti itää ja Buenos Airesin asemalla poistuin. Olin kuullut, että Cerro del Tío Pío -nimiseltä kukkulalta olisi kaunis näkymä Madridiin ja sellainen se todellakin oli! Kukkulan ympäristö on köyhää maahanmuuttajalähiötä, mutta näin aamusta jalkeilla oli vain kantaväestö. Espanjalaiset olivat hölkkäämässä ja ulkoiluttamassa koiriaan kukkulan rinteillä. Ilma alkoi olla melkoisen kuuma, eikä minkäänlainen tuulenvire käynyt. Onneksi sentään maskia ei ole enää pakko käyttää ulkoilmassa. Ehkä 30 prosenttia käytti siitäkin huolimatta. Äärimmäistä mielestäni näissä olosuhteissa!

Punatiilinen härkätaisteluareena Las Ventas on vaikuttava ilmestys.

Härkätaistelulippujen hinnat Las Ventasilla vaihtelevat 152,10 ja 5,20 euron välillä.

Ennen härkätaistelua on hyvä ottaa tuoppi olutta.

Las Ventas -härkätaisteluareenan katsomoita ja itse härkätaistelurinki, ruedo.

Las Ventasin katsomoa. Espanjan kuningas seuraa härkätaisteluita omasta koristeellisesta boksistaan.

Seuraavaksi otin metron Ventasin asemalle. Tahdoin nähdä härkätaisteluareenan, sillä olin sentään Espanjassa. Maan suurin, kaunein ja tärkein härkätaisteluareena Las Ventas on valmistunut vuonna 1931 ja edustaa uusmaurilaista rakennussuuntausta. Las Ventas on maailman kolmanneksi suurin areena, sillä ainoastaan Meksikossa ja Venezuelassa on vieläkin suurempi. Las Ventas on edelleen aktiivisessa käytössä ja areenan luona on lipunmyyntikoju. Lipun hinta määräytyy sen mukaan, miten kaukana ringistä tahtoo istua ja tahtooko esimerkiksi varjopaikan. En ollut menossa itse taistelua katsomaan, eikä tänään moista olisi ollutkaan. Sen sijaan härkätaisteluareenaan pääsee tutustumaan itsekseen pääsylipun ostamalla. Lippu maksoi 14,9 euroa ja siihen hintaan mukaan sai audio-opaskapulan, joka selostaa kattavasti härkätaisteluareenan yksityiskohdista, historiasta ja tietenkin itse härkätaistelun etenemisestä. Madridin kuumassa iltapäivässä Las Ventasille oli eksynyt lisäkseni vain aasialainen äiti kahden pienen lapsensa kanssa. Puhuivat keskenään ranskaa.

Itse areena muistuttaa kovasti jääkiekkohallia (ilman kattoa), sillä myös täällä käytävillä myydään olutta ja tuoppien ääreen keräännytään ennen ottelua. Laskeuduin alas ruedolle, rinkiin. Siellä tapahtuu itse taistelu. Paikka on upea, kuin mikäkin antiikinaikainen amfiteatteri, missä arvostetut härkätaistelijat näyttävät taitojaan ja asettavat itsensä hengenvaaraan ilmeisen asiantuntevan yleisön hurratessa. Joskus Espanjan kuningaskin pistäytyy taistelua katsomassa. Jos toreron ammatti onkin arvostettu, esittelee härkätaisteluareenakierros myöskin homman nurjan puolen; aina välillä härkätaistelija kuolee tai loukkaantuu vakavasti härän vaikkapa lävistäessä leuan. Las Ventas on käymisenarvoinen ja mielenkiintoinen on myös kierroksen päätteeksi tuleva härkätaistelumuseo. Se esittelee esimerkiksi kuuluisien espanjalaisten torerojen asuja ja niiden eroja alueittain ja aikakausittain samoin kuin vaikkapa härkätaistelijoita esittäviä maalauksia.

Paseo del Paraguay johtaa marsalkka Lópezin monumentille.

Paraguayn kansallissankarille marsalkka Francisco Solano Lópezille omistettu monumentti El Retiron puistossa keskellä Madridia.

Kävelin Las Ventasilta monien mutkien jälkeen jo edellispäivänä tutuksi tulleeseen El Retiron puistoon. Pidin hetkisen siestaa varjoisessa kolkassa nurmikolla istuskellen. Olin viettänyt edelliset 2,5 viikkoa kaukaisessa Paraguayssa, joten tahdoin seuraavaksi paikallistaa merkkejä tuosta entisesti Espanjan siirtomaasta. El Retiron puiston kävelykatuja on nimetty muun muassa Argentiinan, Kuuban, Kolumbian, Nicaraguan, Hondurasin ja toki myös Paraguayn mukaan. Paseo del Paraguay on leveä puistikkokatu, jonka varressa on ”Paraguayn kansan” eli Paraguayn Espanjan-suurlähetystön Madridin kaupungille lahjoittama monumentti. Monumentti on paraguaylaisen arkkitehdin Ramiro Rodríguez Alcalán ja kuvanveistäjä Francisco Javier Báez Rolónin tekemä, ja se on paljastettu Paraguayn itsenäisyyspäivänä 14. toukokuuta 1976. Paraguaylla on muuten kaksipäiväinen itsenäisyyspäivä, sillä se jatkuu myös 15. toukokuuta!

Ja mitäpä muutakaan Paraguay olisi halunnut entisen emämaan pääkaupungille lahjoittaa kuin monumentin Paraguayn kansallissankarista marsalkka Francisco Solano Lópezista ja tämän viimeisistä hetkistä! Marsalkka López johti Paraguayta vuosina 1864—1870 käydyn, täysin järjettömän, kolmoisliiton sodan aikana, jolloin herra viisauksissaan julisti sodan Uruguayta, Argentiinaa ja Brasiliaa vastaan. Etelä-Amerikan verisimmässä sodassa Paraguay menetti puolet pinta-alastaan ja 90 prosenttia miespuolisesta väestöstään. Pahoista vainoharhoista kärsinyt marsalkka ihaili Napoleonia, kidututti siskojaan, teloitutti veljensä, äitinsä, ministereitä, tuomareita, merkittäviä sotilashenkilöitä, pappeja, piispoja, ulkomaalaisia diplomaatteja ja ties mitä muita. Vaikuttavasta meriittilistastaan huolimatta marsalkka Lópezin mukaan on edelleen nimetty keskeisiä katuja paraguaylaiskaupungeissa ja maan hallitus presidenttiä myöten pitää Lópezin rakennuttamaa palatsia toimitiloinaan. Ja keskellä Madridia on siis hänelle omistettu monumentti! (Lähteet: [1], [2], [3] & [4])

Sunnuntain 25. heinäkuuta aikana matkustin Air Francella Pariisin kautta takaisin Suomeen. Air France noudattaa kohdemaan koronarajoituksia eli Suomen ollessa kohdemaa, ei kyytiin päästäkseen suomalainen tarvitse koronatestejä tai -rokotteita. En ollut vaivautunut testauttamaan itseäni Madridissa koronaviruksen varalta, joten pienen väännön koneeseenpääsy vaati niin Madridissa kuin Pariisissakin. Pariisissa kaikilta Helsingin-koneeseen haluavilta tivattiin koronarokotetodistusta, mutta koska itselläni oli vain yksi rokote, en halunnut sitä esittää ja tokaisin, ettei se ole tarpeen Suomeen. Pääsin pienen epäröinnin jälkeen koneeseen.

Harhailua Asunciónissa ja koronatestaus paraguaylaisittain

21.—23.7.2021

Yhdysvaltain silmissä Paraguay on koronavirusnäkökulmasta turvallinen maa ja sieltä on voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ”vapaasti”. Paraguayn naapurimaa Brasilia, samoin kuin esimerkiksi Schengen-valtiot Suomi mukaan lukien, on luokiteltu vaarallisiksi maiksi, eikä niistä ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin lainkaan. Touko- ja kesäkuussa koronaviruksen ilmaantuvuusluku huiteli Paraguayssa maailman huippulukemissa, minkä vuoksi oli hieman outoa, että alemman ilmaantuvuuden Brasiliasta (tai Suomesta) tuli matkustaa esimerkiksi Paraguayhin 14 vuorokauden ”karanteeniin” ennen lentoa Yhdysvaltoihin. Logiikka on puuttunut Joe Bideninkin koronatoimista. Oma hotellini Asunciónissa, Hotel Esplendor, kaupitteli brasilialaisille ”karanteenihotellipaketteja”, mihin ei sisälly mitään pakollista lukitussa hotellihuoneessa oleskelua Australian tai Kiinan malliin, vaan täysin normaalia lomanviettoa kaikissa hotellin tiloissa, ympäri Asunciónia ja halutessaan vaikka ympäri Paraguayta! Moni oli tainnut tarttua tarjoukseen, sillä hotellin aamupalabuffethuoneessa puhuttiin pääosin Brasilian valtakieltä portugalia. Kahden viikon ”karanteenin” päätteeksi oli sitten muka turvallista lentää Yhdysvaltoihin. Minäkin olisin voinut niin halutessani tehdä.

Aamupalabuffet oli monipuolinen, kuten se ”viiden tähden” hotellissa kuuluu ollakin. Oli paraguaylaisia erikoisuuksiakin, kuten sopa paraguaya, joka on eräänlainen maissijauhosta, maidosta, munista ja juustosta valmistettu pehmeä maissileipä. Tarinan mukaan vahingossa syntynyt, kun sopan sekaan oli lorahtanut liikaa maissijauhoa. Söin ja päätin lähteä kohti koronatestausta, sillä minulla oli aikeena katsastaa Espanjan pääkaupunki Madrid ennen Suomeen paluuta. Minulla oli vain yksi koronarokote, eikä sillä Espanjassa tehnyt mitään, varsinkin jos Paraguaysta aikoi saapua. Toisaalta en myöskään usko, että Asunciónin lentoasemalla minua olisi päästetty millekään lennolle ilman negatiivista koronatestitodistusta.

Uutta Asunciónia.

Matkalla koronatestiin kuljin värikkään Meksikon suurlähetystön ohitse.

Meyer Lab Asunciónin keskustassa tekee muun muassa koronatestejä. Testipaikka sijaitsee vastapäätä rakennusta, kuvan vasemmassa reunassa.

Olin etukäteen kysellyt hotelliltani suosituksia mahdollisista koronatestauspaikoista. Sellaisia on kaksi: Horvath Lab lentoaseman parkkipaikalla (tuloksen saa, kunhan menee tarpeeksi ennen lentoa) ja Meyer Lab Asunciónin keskustassa Cnel. Irrazábal ja Mcal. Estigarribia -katujen kulmauksessa. Kummassakin aika PCR-testiin oli varattava etukäteen ja koska Meyer Labilla se onnistui näppärästi heidän nettisivujensa kautta, valinta oli selvä. Hotellilta koronatestaukseen oli 6,6 kilometrin matka, jonka päätin kävellä, koska aikaa kerran oli. Siinähän sitä näkisi samalla kaupunkiakin. Huono puoli kävelyssä oli se, että periaatteessa minun tuli kävellä koko tuo matka maski naamalla ja minulla vuoti nenä. Olo oli muutenkin flunssainen. Tiesin kokemuksesta, että se johtui vain jännityksestä, enkä oikeasti olisi sairas. Sitä vain ylitarkkailee omaa vointiaan, kun tietää, että kohta nenään runnottaisiin kivuliaasti tikkua ja välttämättä en pääsisi maasta edes ulos, jos voittaisin PCR-lotossa!

Aikani olisi kello 10.00, mutta jo 20 minuuttia aiemmin saavuin paikalle. Meyer Lab sijaitsee keskellä keskiluokkaista naapurustoa, kivenheiton päässä Brasilian suurlähetystöstä. Kadut ovat siistit, katujen varsien autot uudehkoja, liikennettä on vähän ja se soljuu ilman kaaosta. Moottoripyöriä näkee vähemmän. Viittä vaille kymmenen astelin testauspaikalle, joka on itse asiassa ”drive thru”. Minä olin testauttamassa itseäni ilman autoa, enkä ollut ainoa. Autolliset ohjattiin parkkiin eri puolille sorakenttää ja siellä heidän tuli täyttää kyselylomake autossa istuen. Sitten lomake kerättiin pois, samoin rahat ja potilas oli näin valmis tikutukseen. Jalkaisin matkassa olevat, kuten minä, istutettiin muovituoleille samaisen sorakentän laitaan. Annoin vain passin ja ilmoittautuminen oli sillä selvä. Olinhan täyttänyt lomakkeen jo netissä ilmoittautuessani. Meyer Labin nettisivuilla oli mahdollista maksaa testi etukäteen, mutta sitä varten olisi pitänyt olla paraguaylainen pankkikortti. Olin varautunut isolla kasalla käteistä, mutta korttimaksu olisi ollut täällä paikan päälläkin mahdollista. PCR-testi maksoi 0,49 miljoonaa guarania (n. 62 euroa) ja testituloksen oli määrä tulla 24 tunnin sisällä sähköpostiini. Myöhemmin manailin sitä, että olin tullut ilmoittaneeksi oikean hotellini testilaboratoriolle. Oikeastihan ei kannattaisi kertoa oikeaa sijaintia, sillä en edes halunnut ajatella, mitä tapahtuisi positiivisen testituloksen osuessa kohdalle! Harmittelin muutenkin Meyer Labin hyvin ammattimaista otetta, sillä täältä en ikimaailmassa saisi rahalla negatiivisen papereita. Itse testi tehtiin survomalla tikku kumpaankin sieraimeen sekä myös nieluun. Tietysti odotinkin saavani vastinetta 490 000 guaranilleni. Jos Komorien koronatestaaja otti testin takki auki ja maski nenän alla, oli Paraguayn koronatestaus jälleen kuin Suomessa; avaruuspuvut, maskit ja visiirit löytyivät.

Tästä sisään Meyer Labin koronatestaukseen.

Paraguaylainen koronatestitodistus väärennöksiänne varten.

Paraguaylaisten into ottaa koronarokote on ollut laimeaa, joten ainakin Asunciónissa rokotteen hakemalla sai hakea myös yhden oluen. Jonoja ei ole päässyt muodostumaan.

Nenän vuotaminen loppui välittömästi koronatestistä päästyäni eli aivan, kuten ennustinkin. Nyt voisin lähteä kiertelemään Paraguayn pääkaupunkia. Minulla ei ollut mitään suunnitelmia, kunhan vain kuljeksisin ympäriinsä. Katujen varret Meyer Labista kohti historiallisessa keskustassa sijaitsevaa Plaza Uruguayaa ovat jälleen sellaista, millaiseksi olin Etelä-Amerikan suurkaupungit kuvitellutkin; värikkäitä, hieman rappiolla olevia taloja vierivieressä. Itse Plaza Uruguaya on suuri vehreä aukio, jonka maakunnista tullut köyhä intiaaniväestö on ottanut kodikseen. Telttoja ja pahvihökkeleitä oli hieman liikaa, että olisin viitsinyt puistossa aikaa viettää. Jostain oli saatu vettä ja intiaanilapset oli pantu pyykkäyshommiin. Osa väestä kerjäsi, mutta ei mitenkään aggressiivisesti. Jatkoin matkaani. Aukion laidalla olisi ollut vanha rautatieasema vanhoine höyryvetureineen, mutta en ole junista kiinnostunut, joten jätin paikan välistä. Enää tältä asemalta ei kuulemma ole liikennöintiä minnekään. Ajauduin vähä vähältä kohti ensimmäisenä päivänäni tutuksi tulleita kulmia.

Tällä kertaa päädyin kaupungin katedraalin luo, jonka ovi oli avoinna. Messu oli kaiketi alkamassa, sillä väkeä valui paikalle. Asunciónin vuonna 1846 valmistunut katedraali sijaitsee melko huomaamattomassa paikassa yhtä korkeiden rakennusten ympäröimänä. Katedraalin seinässä oli laatta, jossa kerrottiin paavi Johannes Paavali II:n vierailleen täällä vuonna 1988. Samalla reissullahan paavi pistäytyi tapaamassa maakuntien intiaaneja kaukana Mariscal Estigarribiassakin. Mielenkiintoisempi seikka täällä kirkon nurkilla on se, että viereiselle Plaza de la Independencialle oli muodostunut hökkelikylä! Aukio rajautuu toisessa suunnassaan Paraguayn kongressirakennukseen. Kongressin ja slummin välissä oli passissa iso joukko aseistettuja poliiseja. Plaza de la Independencia on ilmeisesti suosittu poliittisten mielenosoitusten pitopaikka ja ehkä nykyinen slummikin on mielenosoitus. Tunnetuin mielenosoitus, ”Marzo paraguayo” eli ”paraguaylainen marssi”, tapahtui maaliskuussa 1999, kun varapresidentti Luis María Argañan salamurhasta syntyneet demokratiamielenosoitukset eskaloituivat väkivaltaisiksi ja hallituksen tarkka-ampujat ampuivat kuoliaaksi seitsemän mielenosoittajaa. Satoja loukkaantui. Tapahtumat johtivat presidentti Raúl Cubas Graun eroon.

Matkalla kohti Asunciónin ydinkeskustaa.

Asunciónin katedraali.

Plaza de la Independencialle, pääkaupungin paraatipaikalle, on muodostunut hökkelikylä.

Shawarmaravintolassa Asunciónin sydämessä.

Tarkkana oltiin myös Palacio de Lópezin, maan presidentin ja hallituksen työtilojen edustalla: nurmikolle oli ajettu muutamia maastoajoneuvoja tykit valmiudessa, kuten kunnon kehitysmaassa kuuluu ollakin! Kävin ostamassa vielä yhden postikortin ja sen jälkeen nautin lounaaksi matkan ensimmäisen shawarman aidossa libanonilaisessa katuravintolassa. Libanonilaistaustaista väkeä on laajalti Afrikan lisäksi kai myös Etelä-Amerikassa. Sitten tahdoin vierailla Asunciónin kasvitieteellisessä puutarhassa ja eläintarhassa. Ne sijaitsevat isolla, usean hehtaarin alalla, muutaman kilometrin päässä keskustasta pohjoiseen. Otin taksin, jonka kuski oli puheliasta sorttia. Hänkin oli täpinöissään, kun olin valinnut matkakohteekseni nimenomaan Paraguayn kaikista Etelä-Amerikan maista. Tämä on kuulemma hyvä ja kaunis maa. Erityisen ylpeä mies oli Paraguayn suurista vesivaroista ja kyseli, onko meillä Suomessa paljon vettä. Paraguayhan on kuin Suomi: harvaanasuttuja ja syrjäisiä maita, joilla kummallakin on suuret vesivarat ja joista kumpikin on valittu maailman onnellisimmaksi. Vieläpä samoina vuosina.

Sekä eläintarha että kasvitieteellinen puutarha olivat tietenkin suljettuina, kun pääsin portille saakka. Syynä taitaa olla koronavirus, eikä ainakaan eläintarha ollut ollut avoinna pitkiin aikoihin sisäänkäynnin luona olevista risuista ja muusta puuroskasta päätellen. Se sama virus oli pannut säppiin myös maan kansallispuistot. Aitojen raoista pystyin näkemään vihreitä papukaijoja ja nanduja! Nandu on Paraguayssakin elelevä suurikokoinen lintu, joka ei osaa lentää. Harhailin tunnin verran laajalla puistoalueella, joka ympäröi eläintarhaa. Puisto oli suosittu lenkkeilymaasto, eikä lenkkeillessä nähtävästi tarvinnut käyttää maskia. Puistosta poistuttuani, kävin kaupassa ja päätin kävellä muutaman kilometrin matkan halki hieman köyhemmän asuinalueen takaisin hotellilleni. Mitä lähemmäksi Hotel Esplendoria pääsin, sitä vauraammaksi naapurusto muuttui. Liikkeet ja ravintolat muuttuivat varakkaalle väelle suunnatuiksi ja olipa joukossa Venäjän ja Perun suurlähetystötkin. Kun pääsin hotellille, sain sähköpostia Meyer Labista. Minut oli todettu negatiiviseksi ja olisin vapaa poistumaan maasta. Aikaa tuloksen saamiseen kului ainoastaan viisi tuntia ja viisi minuuttia.

Asunciónin keskustan taloja.

Paraguaynkin lajistoon kuuluva nandu Asunciónin eläintarhassa.

Hotel Esplendorin kattoterassin altaalla kelpasi lekotella ja pulikoida koronanegatiivisena sekä nauttia viimeisistä hetkistä Etelä-Amerikan sydämessä.

Näkymä kohti länttä hotellin altaalta.

Hotel Esplendorin kattoterassin uima-altaalta avautuu hieno näkymä pohjoiseen ja länteen. Uima-altaalle valui väkeä, mutta veteen ei uskaltautunut kukaan. Paitsi minä. Vesi oli suomalaisittain lämmintä. Illalla ajattelin käydä syömässä läheisessä Paseo la Galería -ostoskeskuksessa, sillä se nyt vain oli lähin ja helpoin tapa saada ruokaa. Oman hotellini ravintola vaikutti turhan hienolta. Ja niin kyllä lopulta vaikutti Paseo la Galeríankin ruokatarjonta. En minä sentään yhdeksää euroa suostuisi jostain pasta-annoksesta maksamaan! Tämä kauppakeskus on suunnattu rikkaille, eikä sen kymmenissä kaupoissa juuri ketään sitten ollutkaan. Kodinkonekauppa oli päätynyt laittamaan jääkaapin ja pesukoneen näyteikkunalleen. Ruokailun suoritin lopulta vastapäisessä Shopping del Sol -ostoskeskuksessa. Se on kaiken kansan ostosparatiisi ja siellä myös syö edullisesti.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään, kävin aamupalalla, minkä jälkeen kirjauduin ulos Hotel Esplendorista. Lentoni Madridiin lähtisi vasta illalla, joten minulla oli aikaa tapettavaksi usean tunnin ajan. Santa María de Fessä tapaamani ranskalaiset reissaajat Mathieu ja Marion olivat tulossa aamupäivän aikana takaisin Asuncióniin ja sovimme tapaavamme Shopping del Sol -kauppakeskuksessa lounaan merkeissä. Kolmen tunnin jälkeen ranskalaiset ottivat taksin kohti majapaikkaansa ja minä kävelin hakemaan reppuni hotellilta. Otin taksin hotellin liepeillä olevalta taksitolpalta. Kuski teki parhaansa, että minulla jäisi hapan maku koko maasta. Hän ei olisi tahtonut ajaa mittari päällä, sillä Hotel Esplendorista tulevilla oli kuulemma vakiotaksa lentoasemalle. Hän oli nähnyt minun tulevan hotellin ovesta ja oli katkera, koska hotelli ei ollut tilannut taksia etukäteen hotellin eteen. En ollut edes miettinyt tällaista, sillä tolppa oli tosiaankin 50 metrin päässä hotellin ovelta. Kyllä minä sen verran jaksaisin kävelläkin, vaikka superkalliissa superrikkaiden hotellissa olinkin majoittunut. Mittari saatiin päälle, mutta ilmastointi ja radio pysyivät kiinni. Ne olisivat lisämaksullisia. Perille kuitenkin pääsin.

Asunciónin Silvio Pettirossin kansainvälinen lentoasema on varsin toimiva kokonaisuus. Varsinkin, kun lentoja oli samaan aikaan lähdössä kaksi kappaletta.

Air Europan koneeni odottamassa lähtöä.

Silvio Pettirossin kansainväliseltä lentoasemalta oli illalla lähdössä kolme lentoa: Latam Airlines São Paoloon, Air Europa Madridiin ja Eastern Airlines Miamiin. Se on vähän, kun kyseessä on kuitenkin seitsemän miljoonan asukkaan valtion päälentoasema. Turvatarkastus tahtoi takavarikoida hyttysmyrkkyni, jonka olin kuskannut tänne Suomesta saakka. Lentoaseman turvatarkastuksessa on suuri läpinäkyvä kuutio täynnä kiellettyjä esineitä ja sinne oli nyt pakko saada täytettä. Oikea ongelma tuli passintarkastuksessa, jossa selvisi, että olin saanut vain 15 päivän leiman passiini, vaikka olin esitellyt paluulentolippuni maahan saavuttaessa samaiselle rouva Olmedolle, joka leimasi passini. Jonkinlaisen käsinkirjoitetun sotkun rouva oli kieltämättä leimani viereen raapustanut. Siinä luki kuulemma ”15 dias”eli 15 päivää. Heittäydyin tyhmäksi ja vain englantia osaavaksi ja kerroin, että eikös suomalaisten kuuluisi saada 90 päivän leima. Niin kertoo internet. Koska tarkastajasetä ei oikein osannut asiaa selittää minulle englanniksi, päästi hän minut jatkamaan matkaani korea lähtöleima passissani.

Air Europan lento UX 24 lähti kello 18.40 ja 10,5 tunnin päästä laskeuduimme Madridiin. Olin nyt varustautunut omilla eväillä, sillä edelleenkin illallista lukuun ottamatta kaikki maksoi erikseen. Ja jälleen paikan vaihtaminen oli kiellettyä ”turvallisuussyistä”, vaikka vapaita penkkejä olikin!

Loppuyhteenveto 2,5 viikon matkasta Paraguayssa

Paraguay oli ensimmäinen vierailemani maa Etelä-Amerikassa, joten en osaa verrata sitä muihin maanosan valtioihin. Maa on naurettavan halpa, halvempi kuin yksikään vierailemani Afrikan valtio. Vastaavansuuntaisia hintoja löytää Euroopasta Ukrainasta ja Kosovosta. Paraguaylaiset ovat ystävällisiä, mutta ei heihin liiaksi tutustu kielitaidottomana, eikä toisaalta omalla vuokra-autolla ajellessa. Ilman koronavirusta olisinkin reissannut julkisilla. Toisaalta ilman omaa autoa on vaikea päästä pienempiin tuppukyliin ja toisaalta espanjaa tarttuu matkaan melko kiitettävästi jo 2,5 viikon matkankin aikana. Matkani ehdottomia kohokohtia olivat vierailu Chacon mennoniittasiirtokunnissa ja villien kaimaanien näkeminen siellä sekä toisaalta tohtori Mengelen piilopirtin etsintä Hohenaussa, Trinidadin jesuiittalähetysasema ja Villa Alboradan suomalaissiirtokunnan jälkien jahtaaminen. Isommista kaupungeista syrjäinen ja värikäs Concepción kauniine jokimaisemineen on ehdottomasti käymisenarvoinen. Ciudad del Esten voi jättää hyvällä omallatunnolla väliin!