Suomen suurin matkablogiyhteisö

Huijareiden kaupunki Ouidah ja saapuminen Cotonouhun

17.–18.6.2022

Benin on afrikkalaiseksi valtioksi melko pieni, mutta kuitenkin suurempi kuin esimerkiksi Islanti tai Bulgaria. Siitä huolimatta täällä etelärannikolla, jossa Grand-Popon kalastajakyläkin sijaitsee, etäisyydet ovat mukavan lyhyitä. Kaikkialle pääsee hetkessä. Aioin matkustaa seuraavaksi yöksi kaupunkiin nimeltä Ouidah, joka sijaitsee vain noin 40 kilometrin päässä Grand-Poposta itään. Söin aamupalan ja kävelin Villa Karon luokse, mistä sain alleni mototaksin, joka kuljettaisi minut Togon rajalta Cotonouhun kulkevan valtatien varteen. Matkalla meidät pysäytti mies, joka välttämättä tahtoi antaa minulle Grand-Popon kilpikonniensuojeluohjelman esitteen ja toivotti tervetulleeksi vierailemaan. Olin aivan unohtanut ne kilpikonnat, joita jo Gracin kanssa aioimme mennä katsomaan, mutta olimmekin päätyneet Hèvèn kylän vodunin ylipapin pitämään seremoniaan, jossa uhrattiin kanoja! Toisaalta, jos joskus tulevaisuudessa vielä kulkisin Beninin halki, olisi Grand-Popossa siis vielä muutakin nähtävää kuin vain Villa Karon pienoismuseon anti, joka niin ikään jäi sateisen sään takia näkemättä.

Mototaksi eli zem kuljetti minut ison tien varteen, Monojoen sillan kupeeseen, johon oli juuri pysähtynyt yksi puskataksi. Tiellä kulkee puskatakseja jatkuvalla syötöllä. Togoon, rajalle, Ouidahiin ja Cotonouhun on äärimmäisen helppoa päästä. Sen kun vain vaivautuu ison tien varteen heiluttelemaan kättä. Maksoin matkasta Ouidahiin 1 500 frangia (n. 2,3 euroa) ja pääsin neljänneksi matkustajaksi takapenkille. Kuski ajoi Comèn kaupungin kautta, jonne jäi suurin osa matkustajista. Minä jäin kyydistä noin 50 minuutin matkan jälkeen ja jatkoin mototaksilla hotelliini.

Olin päättänyt mennä yöksi Le Jardin secret de Ouidah -nimiseen majataloon, siis ”salaisen puutarhan majataloon”. Paikkaa pitää valkoinen ranskalaismies Pascal, joka ajoi lokakuun 2007 ja tammikuun 2008 välisenä aikana kotoaan Etelä-Ranskan Lèzignan-Corbièresistä Espanjan, Marokon, Mauritanian, Senegalin, Malin, Burkina Fason ja Nigerin kautta Togoon ja Beniniin, jossa matka päättyi juuri tänne Ouidahiin. Matkan hän teki vanhalla moottoripyörällä, joka on nykyisin esillä majatalon pihamaalla. Pascal jäi Ouidahiin ja pyörittää edelleen majataloa. Hänellä on palvelusväkeä, jota flegmaattisempaa saa Länsi-Afrikasta etsimällä etsiä. Sain kuitenkin huoneen, se maksaisi 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) yöltä. Olin ainoa asiakas. Huone oli sisustettu hyvällä maulla afrikkalaiseen tyyliin ja se käsitti myös oman kylpyhuoneen ja vessan. Huone oli siisti, kuten se tapaa aina olla ulkomaalaisten pitämissä majataloissa. Hinta-laatusuhde on aina kunnossa. Wifi majapaikasta puuttuu, mutta minullahan oli eilisen jäljiltä paikallinen simkortti ja mobiilidataa vino pino.

Le Jardin secret de Ouidah -majatalon pitäjä Pascal ajoi tällä menopelillä Etelä-Ranskasta halki Länsi-Afrikan ja jäi Beninin Ouidahiin.

Ouidah on valjastanut orjakaupan matkailuvaltikseen ja tarjoaa ”orjareitillä” tällaista katseltavaa.

Ouidah on Beninin tärkeimpiä turistipyydyksiä ja luultavasti jokainen maahan turistina tuleva vierailee myös täällä. Kaupunki on vodun-uskonnon (myös nimellä voodoo) tärkeimpiä keskuksia ja joka vuosi, ilmeisesti tammikuussa, täällä järjestetään kansainvälinen vodun-festivaali. Ulkomaalaisetkin ovat tervetulleita. Toiseksi Ouidah tunnetaan orjakaupastaan, sijaitseehan se entisellä Orjarannikolla, joka alkoi Ghanasta ja käsitti Ouidahinkin. Afrikkalaiset orjakauppiaat keräsivät orjia ympäri Länsi-Afrikkaa ja kuljettivat heitä esimerkiksi juuri Ouidahiin, mistä edelleen orjalaivat poimivat heidät ja kuljettivat  Amerikkaan. Orjakaupassa mukana olivat ranskalaiset, britit, portugalilaiset, hollantilaiset ja tanskalaiset.

Ouidah itsessään näytti melko kauniiltakin kaupungilta; keskustassa on paljon siirtomaa-aikaisia rakennuksia, jotka odottavat kunnostajaa. Kaupunkiin olisi helppo ihastua, mutta paikalliset tekevät parhaansa, ettei niin tapahdu. Mototaksikuskit pyysivät matkoista kymmenkertaisia summia esimerkiksi Grand-Popoon ja Loméen verrattuna ja ihmiset huutelivat kiukkuisesti, jos otin kameran esiin. Siis vain kuvatakseni jotain rakennusta ilman, että ketään ihmistä tulisi kuvaan. Myös lapset kantavat kortensa kekoon; joka ikinen lapsi (ja aika moni aikuinenkin) huutaa valkoisen nähdessään ”yovo, yovo”, ”valkoinen, valkoinen”. Tai ”yovo, cadeaux”, ”anna lahja, yovo”! Monesti lapset myös laulavat erityistä ”yovolaulua”, joka opetetaan beniniläisissä kouluissa tapana ottaa kontaktia ulkomaalaisiin. Laulu menee näin:

Yovo, yovo, bon soir

ça va? ça va, merci

et chez vous?

(Yovo, yovo, hyvää iltaa, kuinka voit? Voin hyvin, entä sinä?)

Lapset eivät tietenkään tarkoita mitään pahaa, mutta pidemmän päälle tällainen on äärimmäisen raivostuttavaa. Varsinkin, kun tarkistaa Beninin väestöpyramidin ja hoksaa, että lapsia on melkoisesti. Toisinaan saatoin vilkuttaa huutelevien lasten suuntaan, mikä sai yleensä aikaan suuria riemunkiljahduksia, mutta aika monesti vain sivuutin mokomat huutelijat, enkä kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Vastaavaa huutelua tapahtuu lähes kaikissa afrikkalaisvaltioissa, mutta ei missään tässä mittakaavassa kuin Beninissä ja etenkin Ouidahissa. Minulla oli jo ikävä Grand-Popon miellyttävää tunnelmaa ja sikäläisiä ihmisiä, vaikka olin yovolaulun kuullut sielläkin.  Ouidahissa tuntui kuin olisin tullut kokonaan uuteen maahan, vaikka välimatkaa Grand-Popoon on vain 40 kilometriä. Linnuntietä paljon vähemmän.

Kaupungilla minut yhytti Ouidahin turistioppaiden järjestön puheenjohtaja, Mathias, joka kaupitteli minulle kierroksen ”orjareitillä”. Ajaisimme miehen moottoripyörällä orjatorilta, Place Cha Chalta, erinäisten tärkeiden kohteiden kautta aina Atlantin rantaan, jossa seisoo ”Ovi jolta ei ole paluuta”. Siellä orjat näkivät Afrikan viimeistä kertaa elämässään ja astuivat orjalaivan kyytiin. Sovimme hinnaksi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Route des esclaves, ”orjareitti”, tuntuu tekemällä tehdyltä ja kaikki patsaat ja muut viritykset sen varrella hatusta vedetyiltä. Opas kertoili yhdessä vaiheessa ”unohduksen puusta”, jonka ympäri orjat kiersivät matkallaan kohti orjalaivaa. Puuta kiertämällä orjien oli tarkoitus unohtaa juurensa ja kulttuurinsa. Ehkä olen vain kyyninen, mutta en jaksa uskoa moista soopaa. Seuraavaksi pidimme hiljaisen hetken orjien joukkohaudalla, jonne moni päätyi, eikä koskaan selvinnyt edes orjalaivaan asti. Mathias kertoili, miten esimerkiksi nykyisen Nigerin alueelta tulevat orjat olivat heikkoja, kun taas rannikkoseudun orjat, eli hänen omat heimoveljensä, olivat ”very, very strong”.

Atlantin rannalla Ouidahissa seisoo ensimmäisten katolilaisten lähetyssaarnaajien tuloa nykyisen Beninin alueelle juhlistava monumentti, Mémorial du grand jubilé de l’an 2000.

Transatlanttinen orjakauppa kesti noin 400 vuotta ja on ehdottomasti synkimpiä ajanjaksoja ihmiskunnan historiassa, eikä sitä saa unohtaa. Mutta voisi kaiken esittää jotenkin tyylikkäämmin, ilman outoja patsaita, ”unohduksen puita” ja turisteja varten keksittyjä tarinoita. Hyvä esimerkki löytyy Senegalin Dakarin edustalla Goréen orjasaarelta ja sikäläisestä Maison des esclavesista. Sielläkin on muuten ”ovi jolta ei ole paluuta”. Beninin Ouidahissa on kokonaan unohdettu se, että orjuutta oli ollut Länsi-Afrikassa pitkään jo ennen kuin eurooppalaiset ilmestyivät kuvioihin ja kun he sitten ilmestyivät, itse asiassa oma väki niitä orjia haali rannikolle kaupiteltaviksi. Ja toisaalta orjuus on jatkunut eurooppalaisten lähdön jälkeen näihin päiviin saakka etenkin Sahelin alueella, jossa Mauritania on malliesimerkki, maailman johtava orjayhteiskunta.

”Ovi jolta ei ole paluuta” (ransk. Porte de Non-Retour) seisoo Atlantin rannalla noin neljän kilometrin päässä Ouidahin keskustasta etelään ja on orjakaupan uhrien muistomerkki. Mielestäni se ja hyvä orjuutta käsittelevä museo riittäisi vallan hyvin. Kesällä 2022 orjille omistettu monumentti oli remontissa ja niin hyvin peitetty, etten nähnyt sitä juuri lainkaan. Muutaman sadan metrin päässä on muistomerkki nimeltään Mémorial du grand jubilé de l’an 2000, joka on katolilaisen kirkon rakennuttama ja juhlistaa ensimmäisten katolilaisten lähetyssaarnaajien saapumista Dahomeyn alueelle eli nykyiseen Beniniin.

”Ovi jolta ei ole paluuta” oli remontissa, mutta kiinalaiset olivat rakentaneet viereen oman riemukaarensa. Sen taakse on valmistumassa luksushotelli.

Mathias ajoi minut takaisin Ouidahin keskustaan, jossa kävin toteamassa, että portugalilaisten rakentama linnoitus ja siellä toimiva kaupungin historiallinen museo olivat kiinni remontin takia. Kiinni oli myös afrikkalaisen taiteen museo. Hauska paikka oli myös Ouidahin basilika, jossa näytti olevan messu meneillään. Ihmisiä virtasi sisään ja minä tietenkin tahdoin myös vilkaista sisään. Se ei käynyt, vaan minua ja ainoastaan minua vaadittiin ostamaan pääsylippu. En ostanut, vaan päätin tutustua kirkkoon vain ulkoa päin. Sekään ei käynyt, edes kuvia ei saanut ottaa. Olisi pitänyt maksaa. Ärähdin lipunmyyjäpojille, kun nämä tarttuivat käsiini, ja tokaisin, että kirkko ei taida ollakaan kristityille. Heidän mukaansa se on kristitty kirkko. Paavi Benedictus XVI vieraili basilikassa vuonna 2011. Samanlainen pääsymaksu on toki myös Temppeliaukion kirkossa Helsingissä, joten kyllä muuallakin rahastus osataan. Otin kirkosta kuvan kadun toiselta puolelta, mitä ei ehditty kieltää tai estää. Oikeasti Beninissä ei ole kuvauskieltoa.

Kävin myös vastapäätä sijaitsevassa pytontemppelissä (ransk. Temple des pythons), johon maksoin 3 000 frangin (n. 4,6 euroa) pääsymaksun. Näin huoneellisen pytoneita, joita olisin halutessani saanut myös kaulalleni. Ei kiitos. Temppelivierailu kesti viisi minuuttia ja sen päätteeksi opas pyysi palkkiota opastuksestaan. Vetosin sihen, että olin jo maksanut pääsymaksun. Lähdin pois maksamatta juomarahoja tai ostamatta matkamuistoja. En minä tahtoisi Ouidahista muistoja, kaupunkihan on harvinaisen kamala. Hirveimpiä lääviä Afrikan mantereella. Kuljin vielä hetken kaupungin kaduilla ja otin kuvaa eräästä siirtomaa-aikaisesta talosta, kun ohi moottoripyörän selässä ajanut mieskaksikko teki u-käännöksen ja palasi luokseni tivaamaan, miksi olin kuvannut jotain naista. He vaativat kuvia nähtäviksi ja nyt menisimme poliisiasemalle! Kerroin, etten ollut kuvannut ketään naista, vaan pelkkää taloa, enkä suostunut esittämään kuvaa miehille. Miehet poistuivat pitkin hampain ja niin päätin minäkin poistua. Ouidah oli nähty ja harmittelin, kun olin päättänyt olla täällä yhden yön. Palasin hotellille kävellen, sillä en päässyt yhteisymmärrykseen mototaksikuskien kanssa hinnoista. En saanut ostettua edes tuoreita hedelmiä kadun varresta, sillä niiden hinta kaltaiselleni yovolle oli sama tai korkeampi kuin Suomessa. Siitäkin huolimatta, että hedelmä saattoi olla peräisin samaisesta puusta, jonka alla kauppias istuskeli. Ouidah on onnistuneesti valjastanut orjakaupan matkailuvaltikseen ja täällä todella tuntee olevansa toisen luokan kansalainen, syyllinen transatlanttiseen orjakauppaan.

Päätin lounastaa hotellilla. Tilasin spagetti bolognesen ja salaatin. Kun ne valmistuivat, parkkeerasi samaan pöytään myös majataloni nuori naiskokki, joka oli aiemmin päivällä ollut niin flegmaattinen, että olin jo diagnosoinut hänellä erilaisia sairauksia, vaikken ole lääkäri edelleenkään. Haarukoidessani spagettia suuhuni, sain vastailla erilaisiin vihjaileviin kysymyksiin mahdollisista lapsista ja vaimosta. Hän olisi mieluusti lähtenyt minulle vaimoksi Eurooppaan. Tai ainakin minun olisi pitänyt ostaa hänellekin ruokaa ja Coca-Colaa. En ymmärtänyt vihjauksia ja lopulta nainen valmisti itselleenkin aterian, jota ei sentään lisätty minun laskuuni. Paikan pomo, ranskalainen Pascal, saapui jonkin ajan kuluttua ja kävi virtsaamassa majatalon seinään. Olisihan täällä myös vessoja, mutta maassa maan tavalla.

Spagetti bolognesea Le Jardin secretissä Ouidahissa.

Aamulla 18. heinäkuuta tahdoin syödä aamupalan majataloni ravintolassa. Menin sinne heti, kun omistaja-Pascal oli kertonut sen avautuvan. Ensimmäinen työntekijä saapui 20 minuuttia myöhässä ja eilinen kokki ja tuleva vaimoni 35 minuuttia myöhässä. Kokki oli opetellut täksi aamuksi, miten sanotaan hyvää huomenta englanniksi. Kai hän kuvitteli sillä valloittavansa sydämeni lopullisesti ja lunastavansa matkalipun Suomeen. Vaikutuksen minuun kieltämättä teki ”virhe” loppulaskussani; oikeasti majoitus, eiliset ruokani, juomani ja tämän aamuinen aamupalani olisivat maksaneet 21 800 frangia (n. 33,2 euroa), mutta laskussa seisoi 23 500 frangia (n. 35,8 euroa). Onneksi Le Jardin secret de Ouidah ilmoittaa hinnat liitutaulussaan. Laskimme laskun yhdessä uudelleen ja keittiön työntekijöistä toinen meni vaikeaksi, kun vedätys paljastui. Annoin ”virheen” mennä juomarahasta.

Ouidah oli nyt nähty ja etenkin koettu. En suosittele kaupunkia kenellekään, olkaa ylimääräinen yö Grand-Popossa tai ajakaa suoraan esimerkiksi Beninin suurimpaan kaupunkiin Cotonouhun. Sinne minäkin nyt aioin, kun kävelin lyhyen matkan valtatien varteen ja ryhdyin viittoilemaan autoja pysähtymään. Ensimmäinen puskataksi, jossa oli tilaa, pysähtyi noin viiden minuutin odottelun jälkeen. Tuhannella frangilla (n. 1,5 euroa) matkustaisin nyt Cotonouhun, joka niin ikään sijaitsee Beninin etelärannikolla. Matkaa Ouidahista kertyisi noin 40 kilometriä ja aikaa kuluisi noin tunti.

Saavumme Beninin suurimpaan kaupunkiin Cotonouhun, jossa kuljetaan kaksipyöräisillä.

Tästä sisään La Guesthouse Étoileen.

Cotonoukin kulkee lähinnä kaksipyöräisillä, jollaisen otin alleni Place de l’Étoile -nimisellä aukiolla, melko lähellä keskustaa. Olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi La Guesthouse Étoile -nimisestä majatalosta Sikecodjin kaupunginosasta. Perillä selitin varanneeni majoituksen Booking.comin kautta, mutta juuri varaamani 13 000 frangin (n. 19,8 euroa) huone oli jo ehditty antaa toisille asiakkaille, jotka olivat saapuneet ”yllättäen”. Tarjolla oli vielä 9 000 frangin (n. 13,7 euroa) huone, jonka kelpuutin. Vessa ja kylpyhuone olisivat käytävällä. Wifi on ehkäpä Länsi-Afrikan paras ja oleskelutilan kirjanurkkauksesta löysin Pirkko Saision kirjan Pienin yhteinen jaettava (1998), jota en tosin nyt ryhtynyt lukemaan.

Matkalla kohti Cotonoun keskustaa.

Cotonoun keskustaa.

Lähdin sen sijaan uhmaamaan vesisadetta Cotonoun kaduille. Itsessään Cotonoussa ei ole juurikaan nähtävää, paitsi ehkä kaupungin punavalkoinen katedraali. Kävin sisällä kirkossa, etsin merenrannan ja kunhan vain harhailin ympäriinsä. Kaupungilla ei tosiaankaan ollut juuri mitään annettavaa, mutta silti palasin vasta vähän ennen auringonlaskua takaisin majatalolleni. Keskustassa olin nähnyt poliisin ohjaamassa liikennettä huomioliivi yllään, jossa oli Osuuspankin logo rintapielessä. Lisäksi olin ostanut mangoja, joiden hinta oli Ouidahin jälkeen laskenut taas normaalille tasolle. Lähellä hotelliani pistäydyin vielä lähikauppaan, jossa kaupanpitäjärouva käytti asiointiani opetustilanteena pienelle, ehkä kymmenvuotiaalle,  tyttärelleen, joka sai rahastaa minut. Kerroin, etten tarvitsisi muovipussia, sillä hotellini olisi vastapäätä, mutta rouva vaati, että ostokset on ehdottomasti pakattava muovipusseihin. Niin tapahtui ja poistuin ostokset pakattuna jopa kahteen muovipussiin. Oikeasti Benin on kieltänyt muovipussit jo vuonna 2017. Kielto ei vain toimi.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Elisa 12.1.2023 at 11:29

    Todella mielenkiitoinen postaus, niinkuin aina.
    Oidauh vaikuttaa aika jännältä, onko kaikki siellä niin ärtyisiä?
    Mikä on seuraava kohde Beninin jälkeen?

    • Reply Anssi 12.1.2023 at 12:19

      Kiitos, kiitos! Ouidah ei vakuuttanut millään tavalla, se on pilalla. Ehkä turistit pilanneet. On viljelty rahaa huoletta ja nyt oletetaan, että kaikki maksaisivat.

      Beninin jälkeen Togon Lomén kautta Tšadiin 2,5 viikoksi. Siitä ajasta tulikin jo kirjoitettua alkusyksystä.

  • Reply Daniel 12.1.2023 at 22:38

    Leppoisan Grand Popon jälkeen pääsit toteamaan, että Beninkin on Afrikkaa. Ja Ouidah nähtävästi turisti-Afrikkaa. Harmi. Majatalon omistaja oli selkeästi oppinut paikallisille tavoille!

    Nigerissä paikalliset heimopäälliköt ovat selkeästi myyneet sitten heikoimmat kyläläiset orjiksi, kun taas Beninissä (vai Dahomeyssä) eurooppalaisille myytiin parhaat miehet. En ole ihan vakuuttunut siitä, että tuosta kannattaa beniniläisen olla ylpeä.

    Mä olisin varmaan ollut niin pirullinen, että olisin kysynyt kumpaan suuntaan puuta kierrettiin ja montako kierrosta piti tehdä. Olisi opas pysynyt hereillä lisää satuja keksiessään.

    • Reply Anssi 12.1.2023 at 23:39

      Turisti-Afrikkaa pahimmasta päästä, vaikken ainuttakaan toista turistia nähnytkään missään.

      Niin, noinkin sen tietysti voi tulkita, että Nigerin alueella ollaan oltu vain fiksumpia, kun jätetty parhaat ukot kotipuoleen.

      Olisipa pitänyt älytä kysyä myös kiertosuunnasta 😀

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 12.1.2023 at 22:39

    Piti oikein katsoa, että onko nyt varmasti faktat oikein. En olisi missään tapauksessa arvannut, että Benin on suurempi kuin Bulgaria! Tuota huutelua tosiaan tapahtuu varsin paljon ympäri Afrikkaa, itse olen toistaiseksi onnistunut ohittamaan ne enempää raivostumatta. Benin on Togon lisäksi sellainen maa, jossa Länsi-Afrikassa haluaisin käydä, täytyy pitää mielessä, että Ouidah ei välttämättä ole se paras paikka.

    • Reply Anssi 12.1.2023 at 23:43

      Kartalla Benin näyttää niin pieneltä ja Bulgaria taas melko isolta. Kokoero ei silti ole kummoinen.

      Joo, huutelua tapahtuu, enkä minäkään siihen pahemmin kiinnitä huomiota saati, että vihastuisin. Ouidahissakaan en tietenkään näyttänyt ”raivostumistani” ulospäin, parempi pitää omana asiana.

      Niin, minä en jaksa suositella Ouidahia. Kovin epäaito…

  • Reply Mervi 13.1.2023 at 20:54

    Ai jai! Olen aina sanonut, että vastoinkäymiset ovat parasta bloginruokaa! Ei sillä hetkellä naurata, mutta tuo väriä tekstiin.
    Terveisiä Paraguaysta!

    • Reply Anssi 13.1.2023 at 21:53

      Näinhän se kieltämättä on, parhaiten minäkin edellisistä postauksistanne muistan sen lentosekoilun. Onneksi lopulta pääsitte perille! Seuraan mielenkiinnolla, mitä siellä Etelä-Amerikassa seuraavaksi tapahtuu.

    Leave a Reply