Suomen suurin matkablogiyhteisö

Puskarekalla ja bussilla Bétouhun

30.5.2022

Impfondon kristillisestä pioneerisairaalasta on parin kilometrin kävelymatka Océan du Nord -bussifirman terminaalille. Tavallisesti sairaalan portilla päivystää useita mototakseja valmiina kiidättämään asiakkaita ympäri kaupunkia. Aamulla puoli kuudelta yksikään ei ollut vaivautunut paikalle, joten jouduin kävelemään koko matkan asemalle. Impfondo ei ollut vielä herännyt, mutta asemalla kuitenkin odotteli jo joitain matkustajia. Liityin heidän joukkoonsa.

Olin ostanut edellispäivänä lipun kaupunkiin nimeltä Bétou. Se sijaitsee Kongon tasavallan koillisimmassa kolkassa samaisen Ubangijoen rannalla vastapäätä Kongon demokraattista tasavaltaa. Linnuntietä kaupunkien välillä on vain noin 170 kilometriä, mutta suoraa tieyhteyttä kaupunkien välillä ei ole toisin kuin Google Maps väittää. On kierrettävä Enyellén kylän kautta ja matkaan menisi vähintään kellonympärys. Matka Enyelléen tehtäisiin puskarekan kyydissä, sillä tie olisi vähintään yhtä huonossa kunnossa edelleen, eikä isolla linja-autolla matkaa voisi taittaa. Jatkoyhteys Bétouhun (oikeasti kuuluisi kai kirjoittaa ”Bétouun”) oli arvoitus, mutta se selviäisi viimeistään Enyelléssä. Olin henkisesti varautunut myös yöpymään kylässä tutussa Auberge Relaxissa. Olin maksanut lipustani 10 000 frangia (n. 15,2 euroa) ja nimeni oli kirjattu puskarekan matkustajaluetteloon, mutta en ollut saanut minkäänlaista paperista todistetta lippuni olemassaolosta. Jos olisin ollut matkalla Brazzavilleen, Ouéssoon tai mihin tahansa muualle kuin Bétouhun, olisin saanut fyysisen lipun. Bétouhun-menijöille ei jostain syystä annettu lippuja, mutta se ei koituisi ongelmaksi missään vaiheessa. Kellään muullakaan ei ollut lippua.

Puskarekka on pysähtynyt johonkin kylään Impfondon ja Boyellén välillä. Matkustajat lavalla käyttävät maskia, ettei tarvitsisi hengittää hiekkapölyä. Maskeja ei siis käytetä koronaviruksen takia. Keltaisissa kanistereissa kuljetetaan polttoaineita kylästä toiseen, sillä polttoainerekoilla ei ole Kongon syrjäisiin osiin mitään asiaa.

Tämänpäiväinen puskarekkamme perillä Enyellén Océan du Nordin terminaalin pihassa.

Puskarekan oli tarkoitus lähteä kello kuudelta ja lähes aikataulussa lähdimmekin. Kuorma-auton lavalla oli aavistuksen väljempää kuin pari päivää sitten tänne tullessani. Jäin tarkoituksella puskarekan peräpäähän, sillä sieltä näki paremmin maisemia ja ehkä jopa gorilloja, joita reitillä näkee ”joka kerta”. Toki perässä istuminen tarkoitti, että olisin perillä Enyelléssä yltä päältä hiekkapölyssä. Vastapäätä minua istui veljeskaksikko Brazzavillestä. He olivat itse asiassa tulleet Impfondoon samaisella puskarekalla kuin minäkin, mutta en muistanut heitä 70 matkustajan joukosta. Minut sen sijaan oli helppo muistaa. Miehistä nuorempi puhui vähän englantia ja kertoi, miksi olivat käyneet Impfondossa; he työskentelivät turvakamera-alalla ja olivat käyneet tarkistus- ja asennuskäynnillä paikallisessa pankissa. Itse en edes muista nähneeni pankkia Impfondossa. Turvakamerat tulevat Kiinasta, eikä heillä ollut niistä pahaa sanottavaa. Miehistä nuorempi jatkoi, että jos kamerat kerran kelpaavat kiinalaisille, kelpaavat ne afrikkalaisillekin. Nyt kaksikko matkustaisi kanssani Bétouhun, missä edessä olisi samanlainen pankkikeikka. Sen jälkeen pääsisi takaisin kotiin.

Tie Impfondosta Enyelléen oli ehkä jopa aavistuksen heikommassa kunnossa kuin toiseen suuntaan ajaessamme. Seudulla oli satanut reippaasti ja tukkirekkoja oli entistä enemmän jumissa syvässä mutavellissä. Oma puskarekkamme puski eteenpäin melko jouhevasti. Brittiträvelleri Oliver päätti jäädä Impfondoon kokonaiseksi viikoksi, sillä hän oli aloittelemassa lääketieteen opintoja myöhemmin samana vuonna ja oli kiinnostunut trooppisista sairauksista ja sitä kautta mahdollisuudesta tulla tohtori Harveyn pioneerisairaalaan joskus vapaaehtoiseksi. Tietenkin ebola kiehtoo minuakin, mutta myöhemmin onnittelin itseäni siitä, että päätin jättää Impfondon taakseni vain kahden yön jälkeen. Impfondossa ja ympäristössä satoi seuraavalla viikolla valtavasti ja tämä tie muuttui ajokelvottomaksi jopa puskarekoille. Samoin Motaba- ja Ibengajoet tulvivat, eikä niiden ylittäminen ollut lainkaan mahdollista. Lossit eivät kulkeneet. Oliver reportoi minulle jääneensä jumiin Impfondoon, kun Océan du Nord oli keskeyttänyt liikennöinnin.

Kyyti Impfondosta Enyelléen.

Puskarekkamme lastia puretaan perillä Enyelléssä.

Saavutimme Enyellén iltapäiväkolmelta noin yhdeksän tunnin matkanteon päätteeksi. Kyläläiset eivät olleet tainneet odottaa meidän saapuvan jo näin hyvissä ajoin, sillä edes ruoanmyyjät eivät olleet saapuneet Océan du Nordin terminaalin pihaan. Juopunut pygmiperhe sen sijaan odotteli paikalla ja tuli kerjäämään rahaa. Että saisi lisää ”juomaa”. Isot kylät, kuten Enyellé, eivät tee alkuperäiskansoille hyvää. Metsässä he olisivat taatusti onnellisempia. Jatkoetappi Bétouhun hoitui siten, että matkustimme aluksi eri puskarekan kyydissä kymmenisen kilometriä, risteykseen, jossa Ouésso–Enyellé-tie ja Bétousta tuleva tie risteävät. Bétouhun oli matkustamassa vajaa kymmenen Impfondosta asti tullutta matkustajaa. Eräs pygmimies tuli jäniksenä puskarekkamme kyydissä Enyelléstä tuohon Bétoun-risteykseen saakka ja elehti lavalla kuin mikäkin maailmanmies, kun ohitimme pygmien majoja tai pygmejä kulki tiellä. Odottelimme risteyksessä tunnin verran ja noin kello viideltä linja-auton ääni vihdoin kantautui sademetsässä. Sitten näkyivät valotkin ja pian olimme kapuamassa kyytiin. Bussi tuli tuli täyteen, kun me vaihtomatkustajat nousimme kyytiin. Kanssamatkustajat ystävällisesti osoittivat minulle vapaan istumapaikan vihoviimeiseltä riviltä. Bussissa oli istumapaikka noin 80 hengelle.

Turvakamerakaksikko oli kertonut vielä Enyelléssä, että olisimme perillä Bétoussa valoisan aikaan. Nyt aurinko kuitenkin alkoi jo laskea, kun bussi kaasutteli kohti päämääräämme. Tie oli siinä kunnossa, että tavallinen linja-auto siinä selviytyi. Olin linja-auton ainoa valkoihoinen, minkä edessäni istunut ehkä viisivuotias tyttö hoksasi. Säännöllisin välein hän nousi penkillään seisomaan, kurkkasi taaksepäin, osoitteli minua ja toisteli kovaan ääneen kikattaen ”chinois, chinois”, siis ”kiinalainen, kiinalainen”. Taas minusta leivottiin kiinalaista, eikä kasvoillani ollut edes maskia!

Noin kymmenen kilometrin päässä Enyellén keskustasta Enyellé–Ouésso-tie risteää Bétouhun johtavan tien kanssa. Tähän risteykseen kaikki Bétouhun menevät vaihtomatkustajat kuljetettiin eri puskarekalla. Tämä puskarekka on sama, millä taitoimme matkan Enyelléstä Impfondoon pari päivää aiemmin.

Maisemaa Bétoun-risteyksestä kohti Ouéssoa. Näissä metsissä asustaa gorilloja, joita emme nähneet tänäänkään.

Tästä lähtee tie kohti Bétoun kaupunkia.

Bétoussa asuu paljon pakolaisia, joita bussissakin vaikutti olevan. Osa keskusteli keskenään englanniksikin ja näytti epäilyttävästi eteläsudanilaisilta. Niin pitkiä ja hyvin mustia he olivat. Ehkä he olivat jostain Keski-Afrikan tasavallan ja Etelä-Sudanin rajaseudulta. En tiedä. Syrjäisessä Bétoussa asuu siis tuhansia lähimaiden konflikteja paenneita; vuonna 2017 kaupungin leireillä majaili esimerkiksi yli 30 000 Keski-Afrikan tasavallasta paennutta, noin 4 000 ihmistä Kongon demokraattisesta tasavallasta ja tuhansittain väkeä myös Ruandasta. Ruandalaisten tarina juontaa vuoden 1994 kansanmurhaan, joka ajoi tuhansittain ruandalaisia pakolaisiksi ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, mistä edelleen sikäläisten konfliktien pakottamana Kongon tasavallan Bétouhun. Osa on kulkenut Ruandasta ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, mistä edelleen Keski-Afrikan tasavaltaan ja sieltäkin pakomatka on jatkunut konfliktien pakottamana. Kongon tasavalta sentään on säilynyt rauhallisena jo yli 20 vuotta. Bétoussa on kasvanut kokonainen ruandalaissukupolvi, joka ei ole milloinkaan edes käynyt vanhempiensa kotimaassa. Ruandalaisyhteisön kooksi arvioitiin 9 200 henkeä vuonna 2018. Kongon tasavalta on riisunut suurimmalta osalta ruandalaisista pakolaisaseman, sillä Ruandaa ei pidetä enää vaarallisena maana. Osa ruandalaisista onkin palannut, osa jäänyt ja anoo Kongon kansalaisuutta. Lähteet: [1] & [2]

Päivän ensimmäinen ja ainoa tiesulku tupsahti eteemme keskellä säkkipimeää viidakkoa. Kaikki poistuivat bussista ja kävivät esittelemässä matkustusasiakirjojaan virkavallalle. Varauduin rahastukseen, mutta sellaisesta ei edes vihjattu. Matka jatkui, mutta katkesi muutamaa kilometriä ennen Bétoun saavuttamista. Kaksi tukkirekkaa oli jäänyt jumiin ja tukkinut tien. Oli säkkipimeää, mistään ei kajastanut valoja. Bussilla ei ollut mitään mahdollisuuksia kiertää tapahtumapaikkaa. Suuri epätietoisuus levisi matkustajien joukossa, kun kuljettajakin hävisi jonnekin. Kai toteamaan tilanteen. Matkustajat alkoivat soitella mototakseja paikalle, sillä tiedettiin, että olimme lähellä kaupunkia. Kuljettaja oli tehnyt päätöksen, että hän jäisi paikan päälle nukkumaan ja vahtimaan autoa ja että matkatavaratkin saisi vasta seuraavana aamuna Océan du Nordin terminaalissa Bétoussa! Tämä ei käynyt minulle, vaan kerroin jatkavani aamulla suoraan Keski-Afrikan tasavallan rajalle, eikä minulla olisi aikaa odotella rinkkaani saapuvaksi. Tämä piti jopa paikkansa. Onneksi olin tutustunut niihin kahteen brazzavilleläismieheen, jotka pakottivat kuskin antamaan rinkkani minulle jo tänä iltana. Pitkin hampain kuljettaja suostui tähän. Tyytyväisenä lähdimme kävellen kohti jumiutuneiden tukkirekkojen toisella puolella odottavia mototakseja. Niitä ei lopulta edes tarvittu, vaan Afrikan paras ja luotettavin linja-autoyhtiö Océan du Nord järjesti puolessa tunnissa korvaavan linja-auton tukkirekkojen toiselle puolelle. Missä muualla maailmassa asiakkaista pidetään näin hyvää huolta! Osa matkustajista oli tietysti jo ehtinyt karata mototaksien tarakalla Bétouhun, mutta korvaavaan bussiinkin nousi reilusti väkeä. Rumba soi täysillä ja Bétou saavutettiin lopulta noin vartissa ”onnettomuuspaikalta”. Olin nyt kulkenut Atlantin valtameren rannalta Pointe-Noiresta Dolisien, Brazzavillen, Makouan, Ouésson, Impfondon ja Enyellén kautta niin kauas kuin Kongossa vain on mahdollista. Ja yhtä etappia lukuun ottamatta kaikki matkat tein Océan du Nordin kyydissä!

Bétoussa on kaksi majapaikkaa: katolinen lähetysasema sekä bussiasemaa vastapäätä sijaitseva, maailman parhaiten nimetty majatalo, Auberge Chico Moto Pamba! Minä ja turvakameroita asentamaan tullut kaksikko kävelimme tien toisella puolella sijaitsevaan Auberge Chico Moto Pambaan, joka mainosti suuresti wifiyhteyttään. Huoneita olisi, mutta wifi ei toimisi. Harmittelin, koska myöskään Airtel-operaattorin mobiilidata ei toiminut Bétoussa. Kaupunki on kai niin syrjässä. Auberge Chico Moto Pamban halvin huoneluokka maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) yöltä, mutta kyseiset huoneet olivat kaikki varattuina. Sen lisäksi tarjolla oli 8 000 (n. 12,2 euroa) ja 10 000 frangia (n. 15,2 euroa) maksaneita huoneita.

Kysyin huvikseni löytyisikö myös ilmastoitua huonetta ja muuten niin flegmaattisen vastaanottovirkailijan ilme kirkastui; totta kai sellaisiakin löytyy ja se maksaisi 15 000 frangia (n. 22,9 euroa). Päätin palkita itseni luksuksella. Sain ilmastoinnin lisäksi mukavat nojatuolit, oman kylpyhuoneen, jonka suihkusta tuli lämmintä vettä. Televisiosta ei näkynyt montaakaan kanavaa, mutta tarjolla tuntui olevan koko Afrikan radiotarjonta. Surffailin nigeriläisillä, senegalilaisilla ja joen takana olevan Kongon demokraattisen tasavallan radioaalloilla. Auberge Chico Moto Pamba voisi olla oikeasti laadukaskin majatalo, jos henkilökunta hieman panostaisi palveluun. Jouduin hakemaan erikseen niin pyyhkeen, kuin vessapaperinkin. Niitä ei ollut huoneessa valmiina. Sen sijaan huoneeni ilmastointilaite oli valmiiksi päällä. Niin se oli naapurihuoneessakin, jossa ei ollut asukasta.

Kävin lähikaupassa, missä paikallinen poikajoukkio tuli mussuttamaan, että minun pitäisi säästää sähköä, sillä Bétoussa kärsitään sähköpulasta. Sana valkoisesta miehestä ilmastoidussa huoneessa oli siis jo ehtinyt kiiriä lähikaduille. En ”ymmärtänyt” heidän viestiään. Mutta en myöskään ymmärrä, että miksi majatalo pitää ilmastointilaitteita käynnissä tyhjissä huoneissa sähköpulasta huolimatta. Sitä en kiistä, etteikö Bétoussa olisi pulaa sähköstä. Olivathan sähköt katkeilleet alvariinsa jopa pääkaupungissa Brazzavillessä. Ehdin nauttia ilmastoinnista noin kaksi tuntia, sitten ne tultiin napsauttamaan pois päältä! Auberge Chico Moto Pambasta jäi huijauksen maku, sillä olisihan henkilökunta voinut kertoa, että ilmastointia ei saa käyttää enää kello yhdeksän jälkeen! Kello kymmeneltä menivät sähkötkin. Seuraavana aamuna päätin yrittää Keski-Afrikan tasavaltaan.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 3.12.2022 at 16:42

    Olen ollut Ugandan metsissä katsomassa gorilloja. Uskaltaisin väittää, että tuo ”joka kerta” tarkoittaa joskus ja jouluna. Mahtavia otuksia ovat kyllä, toivottavasti niitä tulee kuitenkin jatkossa vastaan.

    Toivottavasti pääsy Keski-Afrikan tasavaltaan onnistuu!

    • Reply Anssi 3.12.2022 at 19:31

      Ai sinäkin olet gorillat päässyt näkemään! Mahtavilta vaikuttavat kieltämättä. Kyllä minäkin vielä joskus…

  • Reply Daniel 3.12.2022 at 21:12

    Olet kyllä nykypäivän Charles Marlow. Pitäisi varmaan lukea Heart of Darkness uudelleen. Edellisestä kerrasta on todella kauan. Gorilloja tai ei, niin kyllä tuolla moottorimarssilla on nähtävää ja koettavaa riittänyt. Bussifirma voittaa kyllä palvelussa Onnibussin mennen tullen!

    Onko tuolla Ubangi-joella mitään liikennettä? Jos on, niin voisiko kaupunkien välillä kulkea myös vesiteitse? Katselen karttaa ja totean, että olet kyllä niin keskellä-ei-mitään kuin voi olla.

    • Reply Anssi 4.12.2022 at 16:34

      Ja kun itse en pidä itseäni perusturistia kummempana. 😀 No toisaalta, harvemmin noissa korvissa meikäläisiä liikuskelee… Pitäisi lukea Pimeyden sydän joskus ekaa kertaa!

      Bussifirma todellakin toimi erinomaisen loistavasti. Kun saataisiin Ocean du Nord Suomenkin teille ja vaikka rautateillekin. Alkaisi olla taso kohdillaan!

      Unohtuikin mainita tuo, että Ubangijoella todellakin on liikennettä. Brazzavillestä kulkee jotain paatteja Banguihin asti ja toisinpäin. Keski-Afrikan Mongoumbassa näin ikälopun jokilaivan, joka kyllä puksutti sitä tahtia, että taitaisi mennä viikkokausia… Voisi olla hankalaa yrittää omin päin lunastaa lippua sellaiseen saati selvittää, mistä ja milloin niitä lähtee…

      • Reply Daniel 4.12.2022 at 17:53

        Otitko jokilaivasta kuvaa? Voi olla, että ihan oman turvallisuuden vuoksi sen kyytiin on parempi olla menemättä. Vaikka uimataito olisikin hyvä, niin krokotiileja ei ehkä pääsisi karkuun, jos laiva uppoaa. Ja tuleehan noiden puskarekkojen kyydissä nähtyä varmasti enemmän.

        Mä tilasin juuri Adlibriksesta Elmore Leonardin kirjan Djibouti. Enpä tiedä, onko siinä juurikaan kuvausta Djiboutista, mutta ainakin sitä muuten kehuttiin netissä kovasti. Samalla mietin tässä, pitäiskö yrittää soitella Lidingöhön, että jos kesälle jotenkin voisi saada viisumin Eritreaan sieltä heidän suurlähetystöstään. Veikkaan, etteivät kyllä vastaa puhelimeen.

        • Reply Anssi 4.12.2022 at 23:59

          Otinhan minä ja hyviä kuvia olivatkin, vaan katosivat tsadilaisen rosvon mukana. Trooppiset makean veden vesistöt on kyllä semmosia, että en menisi uimaankaan. Kaikkea ikävää niissä elää krokotiileistä lähtien.

          Leonardin kirjassa on ”Jama Raisuli, a black al Qaeda terrorist from Miami, who’s vowed to blow up something big.” Eihän tuo voi olla kuin hyvä kirja! Itse luin Kyösti Pietiläisen Verisen keitaan, kun luulin pääseväni Djiboutiin. Hienoa kuvausta ajalta, jolloin djiboutilaiset taisteli itsenäisyyttä itselleen ja muukalaislegioona pani vastaan.

          Pitäisiköhän sitä saada kutsukirje Eritreasta vai mitähän ne vaativat…

    Leave a Reply