Suomen suurin matkablogiyhteisö

Boriksen kanssa Ouéssosta Enyelléen

27.5.2022

Vierailu Ouéssossa oli lyhyt, sillä jo aamukuudelta istuin taksin kyydissä kohti kaupungin bussiasemaa. Taskussani oli edellispäivänä ostettu bussilippu Impfondoon. Se maksoi kokonaiset 23 000 frangia (n. 35 euroa), mikä on riistohinta jopa kalliissa Kongossa. Océan du Nord on ainoa linja-autoyhtiö, joka liikennöi Kongon tasavallan syrjäisimpään kolkkaan Impfondoon ja muihin syrjäkyliin maan pohjoisimmassa osassa. Ehkä siksi firma voi pyytää lipuista mitä tahansa ja ihmiset kyllä maksavat. Hinta ei missään nimessä ollut määräytynyt ihonvärini mukaan, vaan Océan du Nordin terminaalilla Ouéssossa on näkyvillä hinnasto. Tai ehkä hinta on kova siksi, että tulisimme yöpymään matkalla! En ollut löytänyt kartalta puoliakaan edessäni olevista kylistä, joiden kautta bussi ajaisi Impfondoon. En ollut itse asiassa löytänyt edes tietä kartoilta. Google Maps ei tiedä näitä Pohjois-Kongon kärrypolkuja, mutta oletettavasti tie kuitenkin on olemassa, kun matkaan oltiin lähdössä kahdella isolla bussilla. Reittiä operoidaan kolmesti viikossa ja pääkaupungista Brazzavillestä lähteneet yöpyvät matkan varrella jopa kahdesti; täällä Ouéssossa ja myöhemmin Enyelléssä.

Linja-auton piti lähteä kello seitsemältä, mutta lähtö viivästyi jonkun verran. Kävin kuitenkin varaamassa paikan sisältä bussista, vaikka oletin, ettei se tulisi täyteen kuitenkaan. Jo bussissa Brazzavillestä Makouaan oli ollut hyvin väljää. Lähtöä odotellessani 27-vuotias nuorukainen, Boris nimeltään, tuli juttusille. Hän kertoi olevansa kotoisin Kamerunin länsiosan Bafoussamista ja nyt matkalla Impfondoon. Kamerun on toki kaksikielinen maa, mutta käytännössä ranskankielisillä alueilla, kuten Bafoussamissa, asuvat harvemmin osaavat maan toista virallista kieltä, englantia. Boris oli poikkeus ja puhui englantia oikein hyvin. Hän oli matkustanut jo usean päivän ajan ja perillä Impfondossa odottaisi vuoden mittainen työharjoittelu elektroniikkakaupassa tietokoneenkorjaajana. Putiikkia pitävät kuulemma maanmiehet, mutta Boris ei ollut Impfondossa käynyt koskaan. Mies oli eronnut lapsensa äidistä ja lapsi oli jäänyt Kameruniin. He näkisivät seuraavan kerran vasta seuraavana kesänä. Boris tahtoi, että lähdemme Ouésson liikenneympyrään ottamaan selfien. Näin teimme ja laitoimme otoksen menemään tulevalle pomolle, Simplice-nimiselle herralle, minun Whatsappillani. Juttu luisti Boriksen kanssa ja olin kovin tyytyväinen, kun olin saanut englanninkielistä seuraa pitkälle matkalleni. Boris voisi myös kääntää minulle ranskaa, jos en jotain ymmärtäisi. Mutta ei Boriskaan kaikkea tiennyt, koska oli muukalainen, kuten minäkin. Luulimme, että lähtisimme kohti Impfondoa kahdella bussilla, joista edellä ajava olisi täynnä pelkkiä matkatavaroita ja rahtia. Näin ei ollut oikeasti, vaan edellä ajoi Bétou-nimiseen kaupunkiin matkalla ollut bussi. Bétou on lähellä Keski-Afrikan tasavaltaa, mutta ajaisimme yhdessä Enyelléen asti.

Vasemmanpuoleinen bussi on lähdössä Ouéssosta kohti Bétouta ja olisi perillä saman vuorokauden aikana. Oikealla oma bussini, joka veisi minut päivän mittaan Enyelléen saakka.

Ouésson katunäkymää lähtöaamuna. Kaupunki vaikutti syrjäisyydestään huolimatta melko kehittyneeltä.

Kongon sademetsistä hakataan arvopuuta ulkomaille vietäväksi. Tämä lasti odotti Ouésson satamassa.

Lähdimme matkaan vasta kahdeksalta. Matka pysähtyi muutaman minuutin matkanteon jälkeen Ouésson lauttarantaan, sillä meidän oli ylitettävä suuri Sanghajoki lossin kyydissä. Satamassa kaikkien passit tarkistettiin, mutta lahjuksia ei pyydetty. Sitten odotimme puolisen tuntia. Satamassa odottaneet kongolaiset ja kamerunilaiset tukkirekat olivat odottaneet varmasti jo pitkään. Rekat kuljettavat arvopuuta sademetsien uumenista ja usein kyydissä on vain yksi valtavan paksu runko. Arvopuuta tarvitaan huonekaluteollisuudessa Afrikan ulkopuolella ja hakkuita on arvosteltu vastuuttomaksi toiminnaksi, mitä se taatusti on esimerkiksi Brasilian Amazonilla. Noin 60 prosenttia Kongon tasavallan pinta-alasta on metsää, joten puu ei täältä aivan heti lopu, eikä toiminta edes voi kasvaa kovin massiiviseksi jo teiden huonon kunnon takia. Aikaa tuhraantuu myös vesistöjen ylityksissä, sillä siltoja näissä viidakoissa on harvemmin. Satunnaisen suomalaisen turistin silmin vaikuttaakin, että Kongon sademetsissä on puuta myös länsimaiden sohvakalustoihin. Joka tapauksessa puutavara on Kongon tasavallan toiseksi merkittävin vientituote öljyn jälkeen.

Afrikassa on paljon ikäloppuja matkustaja- ja rahtialuksia. Esimerkiksi Itä-Afrikan Malawijärvellä liikennöi yli 70-vuotias MV Ilala ja Tanganjikajärvellä vuonna 1915 käyttöönotettu MV Liemba. Myös Sanghajoen ylityksessä käyttämämme lossi oli silmämääräisesti hyvin iäkäs, mutta pystyi mainiosti kuljettamaan kaksi isoa bussia kerralla yli virran. Siltaa ei olisi järkevää rakentaa, sillä joki on tällä kohdalla 800 metriä leveä ja liikenne on vähäistä. Joen ylityksen jälkeen bussit painoivat kaasun pohjaan ja lähtivät painelemaan hyvää vauhtia kohti Pokolan pikkukaupunkia. Sanghajoen ylitettyämme emme tulisi enää asfalttitietä näkemään, mutta tie oli kyllä siinä kunnossa, että linja-autolla siinä pystyi ajamaan. Muuta liikennettä ei ole nimeksikään ja jos onkin, on vastaantuleva lähes aina tukkirekka. Meidän oli pidettävä ikkunoita kiinni, sillä muuten punaista hienoista hiekkapölyä tulvi sisään.

Pieni kylä Pokolan ja Enyellén välillä.

Pokola sijaitsee noin 40 kilometrin päässä lauttarannasta, samaisen Sanghajoen rannalla. Entisestä kalastajakylästä on kehittynyt tärkeä metsäteollisuuden keskus, sillä paikkakunnalla toimii Congolaise Industrielle des Bois -niminen singaporelaistaustainen metsäteollisuusyritys. Yritys hallinnoi 2,1 miljoonan hehtaarin laajuista metsäaluetta ja sen toiminta on houkutellut paikkakunnalle kongolaisten tulijoiden ohella paljon kamerunilaisia, angolalaisia ja jopa ruandalaisia. Väkiluku on nykyään noin 13 000. Pokolassa toimii sairaala ja koulu. Myös sähkö on ilmaista kaikille. Pokolassa matkustajien oli poistuttava bussista ja käytävä näyttämässä passia poliisin kopissa. Kongolaisille tämä on läpihuutojuttu, mutta ulkomaalaiset on kirjattava kirjoihin ja kansiin, totta kai. Impfondon ja Bétoun busseissa matkusti kongolaisten ohella joitain keskiafrikkalaisia ja tšadilaisia. Sekä yksi kamerunilainen ja suomalainen. Eli Boris ja minä! Minulta poliisi ei kehdannut pyytää lahjusta, mutta Boris joutui raottamaan kukkaronnyörejään, kunhan olin ensin poistunut kopista. Afrikkalaiset ovat niin tottuneet tällaiseen, etteivät välttämättä edes osaa kyseenalaistaa rahastuksen laillisuutta. Boriksellekin tilanne oli maailman luonnollisin asia.

Matka eteni hyvää vauhtia ja elättelin toiveita, että ehtisimme perille Impfondoon vielä samana päivänä. Bussi pysähtyi siellä täällä, pienissä viidakkokylissä, joita ovat ainakin Makao, Kabo, Loundoungou ja Thanry. Ennen jotain pikkukylää, kävimme jälleen esittelemässä matkustusasiakirjoja. Minulta ei taaskaan pyydetty lahjuksia. Niiltä välttyivät myös keskiafrikkalaiset ja tšadilaiset. Vain Boris jäi koppiin, sillä hänen matkustusasiakirjoistaan löydettiin ”ongelma”. Boris oli jo matkustanut halki puolen Kongon, eikä ongelmia ollut ennen tätä tarkastusta ilmennyt. Hänellä oli Kamerunin tasavallan myöntämä henkilökortti ja sen ohessa valtiolta saatu muovitettu paperilappunen, jonka avulla hän matkusti. Boris kieltäytyi maksamasta lahjuksia ja lopulta jäi tarkastuspisteelle, kun bussi jatkoi matkaansa Boriksen reppu mukanaan. Boris oli tosiaankin muuttamassa vuodeksi naapurimaahan pelkkä pieni selkäreppu mukanaan!

Parin rivin päässä istunut nainen kertoi minulle, että huolestuminen on turhaa, sillä ilmiselvästi väärin menettelevän virkavallan on tuotava bussista jäänyt matkustaja takaisin bussille. Oli selvää, että Boriksen paperit olisivat kunnossa, kun mies oli jo näin pitkälle Kongon sisällä edennyt. Kun bussi pysähtyi muutaman kilometrin päässä seuraavassa kylässä, myös Boris saapui pian perässä. Poliisi tai santarmi kuljetti miehen bussille moottoripyörällään ja bussissa muut matkustajat kyselivät, paljonko hänen piti maksaa. Boris kertoi hymyssä suin kieltäytyneensä maksamasta mitään. Se nainen, joka oli kertonut, että Boris kyllä palaisi pian, paljastui Australiassa asuvaksi kongolaiseksi. Olin kiinnittänytkin naisen ulkonäköön huomiota jo aiemmin, sillä hän ei ollut kuin muut matkustajat. Hänellä oli yllään parempaa vaatetusta, peruukki oli tavallista laadukkaampi ja lisäksi hän oli bussin ainoa matkustaja, joka käytti maskia maskipakosta huolimatta. Nainen oli menossa tapaamaan vanhempiaan Enyellén kylään, mutta kuulemma vain kolmeksi päiväksi. Jos itse matkustaisin Australiasta päiväkaupalla Pohjois-Kongon viidakkokylään, saattaisin viipyä hieman pidempään! Nainen kertoi matkustavansa Enyellén jälkeen Atlantin rantaan Pointe-Noireen tapaamaan ystäviään.

Pygmien taloja matkalla Enyelléen. Valitettavasti paremmat kuvat hävisivät rosvon mukana Tšadin N’Djamenassa pari kuukautta myöhemmin.

Pohjois-Kongon viidakoissa asuu lyhytkasvuinen pygmiheimo, joiden majoja alkoi näkyä tien varsilla. Ne erottaa pygmien majoiksi siitä, että ne ovat huomattavasti tavallista matalampia. Joka ikisen pygmikylän kohdalla lapset riensivät, usein täysin alastomina, tien varteen huutamaan. Huuto oli iloinen ja samanlainen kyläyhteisöstä riippumatta. Linja-auton ajaminen ohitse on iso asia, sillä tiellä ei tosiaankaan liiku juuri muita kuin satunnaisia tukkirekkoja. Pygmien asumukset ovat monesti alkeellisia risu- ja lehtimajoja, mutta heimo on kuitenkin kuulemma ilmeisen onnellinen. Heillä ei ole rahaa tai muuta omaisuutta, mutta ei myöskään halua muuttaa suuriin keskuksiin. Ympäröivä sademetsä tarjoaa kaiken tarpeellisen eli suojaa ja ruokaa. Boris oli keskustellut jonkun toisen matkustajan kanssa ja kertoi, että lähes aina tällä matkalla näkee myös gorilloja. Ensin tielle tulee suurikokoinen urosgorilla, joka varmistaa, että reitti on selvä. Sen jälkeen seuraa uroksen haaremi. Tällä matkalla emme gorillaa nähneet.

Saavuimme Enyellén kylään hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Täällä selvisi, että kylästä eteenpäin tien kunto olisi surkea ja että tosiaankin jatkaisimme vasta aamulla, mutta emme tavallisella linja-autolla. Se ei kuulemma mitenkään selviäisi seuraavasta etapista. Enyellén Océan du Nordin terminaalin pihassa oli seuraavan aamun ajoneuvo, puskarekka, mistä lisää täällä. Terminaalin pihaan on rakennettu suuri makuusali, jonka lattialla oli patjoja, ja siellä nukkuminen kuului lipun hintaan. Suurin osa matkustajista leiriytyikin sinne ja tulisi nukkumaan siellä vailla mitään yksityisyyttä. Yhden yön pystyn mainiosti nuokkumaan missä tahansa, vaikka sitten hyttysten syötävänä suuressa yhteisessä makuusalissa kongolaisten kanssa, mutta Boris oli jo kyselemässä majatalon perään. Häntä yhteismajoitus ei innostanut.

Kivenheiton päässä, ehkä sadan metrin päässä terminaalista on Auberge Relax, melkoisen alkeellinen majatalo. Huoneita on paljon ja asiakaskunta oli bussin vauraammasta päästä. Oma huone maksoi vain 3 000 frangia (n. 4,6 euroa). Huoneessani oli pelkkä sänky ja sen yllä moskiittoverkko. Myös lamppu oli, mutta se ei toiminut. Luulin, että se oli normaalia, mutta kun viereisessä Boriksen huoneessa valo paloi, aloin minäkin vaatia sitä omaan huoneeseen. Asia korjattiin ja heikko valaistus valaisi pian myös minun huonetta. Sanomattakin on selvää, että vessa on reikä lattiassa pihan perällä ja suihku on koppi sen vieressä. Suihkuttelu hoituu napolla ja sangollisella vettä.

Auberge Relax on Enyellén paras majoitusvaihtoehto.

Auberge Relax on panostanut hotellivieraiden viihtyvyyteen.

Boristakin kiinnosti, millaiseen paikkaan olimme tulleet, joten lähdimme tutustumaan kylään kaksistaan. Kylänraitti on heikkokuntoinen hiekkatie, jolla juoksentelee sikoja. Keskusta sijaitsee ehkä kilometrin päässä Océan du Nordin terminaalilta. Siellä on pieniä kauppoja, parturi, kirkko ja muutama baari. Illalla lähdimme erikseen vielä Enyellén yöelämään. En juuri käy Afrikan yöelämässä, koska tapana on nousta jo varhain ja jatkaa matkaa. Bussit ja puskataksit kun lähtevät yleensä auringonnousun aikaan. Ja toiseksi, pimeän aikaan valkoisella turistilla on kohonnut riski joutua rikoksen uhriksi (hieman tietenkin kohteesta riippuen). Siksipä lähes aina yöelämässä mukanani on afrikkalainen tai joku toinen valkoinen. Mielellään useampi.

Boris tahtoi syödä jotain ja löysimme pääkadun varresta grillin, jossa kypsyi erilaisia lihoja. Kypsymistä odotellessa kadulla syntyi tappelu, johon osallistui onneksi vain kaksi, ilmeisen kännistä, miestä. He mukiloivat toisiaan tovin ja sitten kolmas mies meni keskeyttämään rähinän. Boris sai lihansa ja ne pakattiin muovipussiin. Liha kieltämättä tuoksui hyvältä, mutta en vain uskaltanut ottaa vatsataudin riskiä huomista, ilmeisen epämukavaa, puskarekkamatkaa ajatellen. Olen liian usein sortunut katuruokaan ja lähes yhtä monta kertaa katunut sitä seuraavana yönä tai aamuna. Kerroin syöväni säilykesardiineja ja patonkia majatalolla. Istahdimme paikallisen baarin terassille. Boris alkoi syödä kananpalojaan ja minä tilasin meille Fantat. Olihan Boris kuitenkin moneen kertaan alleviivannut hänen terveellisiä elämäntapojaan, joihin kuului aamulenkki ja alkoholista kieltäytyminen. Joimme Fantat, minkä jälkeen Boris yllätti tilaamalla itselleen jonkinlaisen ginipohjaisen tölkkiin pakatun juoman. Tutkin uteliaana tölkkiä ja kerroin sen olevan 9-prosenttinen alkoholijuoma. Boris häkeltyi tästä, tutki itsekin tölkkiä tarkemmin ja lopulta kuitenkin sihautti sen auki. Baarissa oli miellyttävä tunnelma; kongolainen rumba raikui suurista kaiuttimista, naapuripöydässä läiskittiin korttia, johon otti osaa myös baarin noin 50-vuotias tarjoilijatar. Kongolaisen Ngok’-oluen ohella baarista olisi saanut myös angolalaista olutta. Pian baariin saapui erään kehitysapujärjestön paikallinen työntekijä, järjestön autolla, totta kai. Muuten Enyellén raitilla kuljettiin kävellen tai mopolla.

Enyellén yöelämää.

Kun lähdimme takaisin kohti Auberge Relaxia, Boris naureskeli sille tosiasialle, että vastaantulleet ihmiset näyttivät silminnähden yllättyneiltä nähtyään minut, valkoisen miehen, Enyellén kadulla! Olin kiinnittänyt samaan huomiota. Kävelimme Océan du Nordin terminaalille ja varmistimme seuraavan aamun lähtöajan. Terminaalin ympäristössä kävi kuhina. Bussit olivat tuoneet kylään kymmenittäin ihmisiä, jotka käyttivät rahaa ruokaan ja juomaan. Lähellä oli meneillään rumbabileetkin, joiden poikki kuljimme mennen tullen. Voisinkin veikata bussifirman tuovan paljon elinvoimaa tähän syrjäkylään.

Palasimme majatalolle. Olin maksanut huoneen isolla setelillä, enkä ollut saanut vaihtorahaa. Vaihtoraha oli luvattu illaksi ja nyt sen ehdottomasti myös tahdoin. Jos asian hoitaa vasta aamulla, ei henkilökuntaa silloin ainakaan näkyisi missään. Rahasta pidetään kiinni kynsin ja hampain. Auberge Relaxin henkilökunta käsittää kolme nuorta poikaa, jotka hoitavat rahastuksen, vesisaavien täytön suihkuunmenijöitä varten ja varmaan myös siivouksen. Ketään ei näkynyt missään, joten Boris soitti ”vastaanottona” toimivan huoneen ovelle raapustettuun numeroon ja kertoi asiamme. Numerosta vastattiin ja neuvottiin tulemaan tiettyyn huoneeseen. Kolusimme koko majatalon läpi etsien pimeässä oikeaa huonetta. Lopulta se huone olisi ollut ihan vieressämme, mutta pojat eivät olleet vaivautuneet tulemaan ulos, vaikka tiesivät meidän olevan ihan lähellä. Siellä he röhnöttivät patjoilla televisiota katsomassa. Kun raha-asiat olivat järjestyksessä, haukkui Boris minulle majatalon työntekijät laiskoiksi ja typeriksi. Tuohtunut Boris jatkoi, että Afrikka ei ikinä tule nousemaan, koska afrikkalaiset ovat laiskoja. Ainakin Auberge Relaxin kohdalla asia on juurikin näin. Palvelualttiutta ei ole, mutta miksi pitäisi ollakaan; onhan majatalo paikkakunnan ainokainen!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Daniel 27.11.2022 at 19:00

    Enyellé kuulostaa joltain kalliilta kosmetiikkamerkiltä tai vastaavalta, mutta onkin jotain ihan muuta! Tulee väistämättä mieleen, että tuollaisiin tarpeisiin ne Riihimäet ja Pieksämäet ja muut on aikanaan syntyneet – pitkät, hitaat matkat ja siellä on sitten yövytty keskellä ei-mitään, mikä on luonut sitten elinkeinon majoittajille, ravitsemusliikkeille ja juottoloillekin.

    Pojilla on hyvä bisnes.

    Pygmit kiinnostavat. Tuleeko heistä lisää tietoa? Ilmeisesti Kongo antaa heidän sitten elää tavoillaan ja tahoillaan kaikessa rauhassa, ja hyvä niin.

    • Reply Anssi 27.11.2022 at 23:30

      Joo näinpä, ja nyt Pieksämäet ja vastaavat (Riihimäki tuskin) sitten kuihtumassa pois, kun yhteydet parantuneet. Enyellé elää siihen asti, kunnes Impfondoon saadaan kunnon tie.

      Meinasin mennä pygmejä katsomaan paremmin Keski-Afrikan tasavallassa, mutten sitten mennyt, vaan piti paeta maasta. Kyllä minä Pohjois-Kongossa näin paljon toki heikäläisiä, mutta kaikki kuvat yms. katosivat eli en ajatellut käsitellä tämän kummemmin. Joskus vielä päästävä aitoon pygmikylään jossain päin keskistä Afrikkaa… Kongossa pygmikulttuuria uhkaa lähinnä metsänhakkuut, vaikkakin metsiä luulisi riittävän myös pygmeille.

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 3.12.2022 at 15:39

    Noita ikäloppuja aluksia on muuten myös joissain Aasian maissa. Pakko myöntää, että niiden kyydissä on kyllä pelottanut usein. Hyvin ovat kuitenkin matkat sujuneet ja oletettavasti yllättävänkin vähän onnettomuuksia tapahtuu kaikesta huolimatta. Tuo on tavallaan vähän yllättävää, että länsimaalaisilta ei pyydetä lahjuksia. Voisi olla päinvastoinkin.

    • Reply Anssi 3.12.2022 at 19:30

      Totta, aivan varmasti löytyy ympäri kehitysmaailmaa! Harvoinhan noita lopulta uppoaa, vaikka niistä usein uutisoidaankin myös Suomessa. Tuurilla seilataan.

    Leave a Reply