Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kongojoen kosket ja eräs suomalainen kuorma-auto

22.–24.5.2022

Yritinhän minä tänäänkin jalkeille jo varhain, mutta lopulta olin ulkona vasta kymmenen aikoihin. Oli sunnuntai ja aioin vierailla Kongojoen koskilla. Kongojoki on Afrikan toiseksi pisin joki 4 700 kilometrin pituudellaan ja iso osa siitä sattuu olemaan purjehduskelpoista. Vastapäätä Brazzavilleä sijaitsevasta naapurimaan pääkaupungista Kinshasasta voisi matkustaa veneellä, laivalla tai kaikkein todennäköisimmin yhteenkytketyistä vanhoista proomuista kyhätyllä virityksellä yläjuoksulle aina kaukaiseen Kisanganin viidakkometropoliin saakka. Se sijaitsee noin 2 100 kilometrin päässä Kongojoen suulta Atlantin rannalta. Sen sijaan toiseen suuntaan eli Brazzavillestä (tai Kinshasasta) alajuoksulle, matka todennäköisesti päättyisi heti ensimmäiseen koskeen. Tai johonkin niistä 32 koskesta eli kataraktista, joiden kautta Kongo laskee valtavan vesimassansa lopulta Atlantin valtamereen. Se tapahtuu Bananan pikkukaupungissa Kongon demokraattisen tasavallan ja Angolan rajalla.

Kongojoen koskista ensimmäinen (tai mereltä päin laskettuna 32.) on vain muutaman kilometrin päässä Brazzavillen (tai Kinshasan) keskustasta etelään. Kongon tasavallan puolella nämä kosket tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Les Rapides eli ”kosket”. Paikka lienee tunnettu paikallistenkin keskuudessa, kun taksikuskillani ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia löytää koskialueelle. Taksimatka Moungalin kaupunginosasta koskenpartaalle maksoi 2 000 frangia (n. 3 euroa). Kosken ääreen on perustettu useita ravintoloita ja baareja. Itse olin vasta nauttinut aamupalan, joten minusta ravintolat eivät vielä saaneet asiakasta. Toki eräs tarjoilija kävi kurkistamassa kadulle ja ihmetteli varmasti, miksi en jo tule sisään.

Kongojoen partaalla on hyvä pestä pyykkiä.

Kongojoen ensimmäinen koski Brazzavillestä etelään alkaa tässä. Vastarannalla häämöttää Kongon demokraattinen tasavalta.

Autopesula Kongojoen partaalla.

Ihastelin jälleen edessäni avautuvaa näkymää Kongojoelle. Kerta oli nyt jo kolmas. Joki laski koko leveydeltään juuri tällä kohdalla ensimmäistä kertaa sitten Kisanganin. Lasku ei ole silmin nähden merkittävä, mutta en minä näihin kuohuihin lähtisi minkäänlaisella veneellä. Näin jo itseni pyörimässä kosken kuohuissa kohti krokotiilin purukalustoa. Ei näistä koskista selviäisi paikallinenkaan. Tällä kohdalla, näin kaukana keskustasta, olisi jo niitä krokotiilejäkin. Naiset lapsineen olivat tulleet koskenpartaalle pesemään pyykkiä sunnuntaiaamun ratoksi. Heitä eivät krokotiilit pelottaneet. Taksikuskinikin käytti tilanteen hyväkseen ja ryhtyi pesemään rannassa autoaan. Kongojoesta on moneksi.

Päätin kävellä vähän matkaa alajuoksulle päin. Pääsin sillalle, joka vie Djouéjoen yli. Djoué on pikkuruinen Kongoon verrattuna, mutta sen vesimäärä on valtava ja joki puskee sen tällä kohdalla osaksi Kongojokea. Djouén vesi lisää koskien voimaa ja muuttaa ne väkivaltaisen rajuiksi. Koskialue, sen rannat ja joessa olevat saaret ovat olleet vuodesta 2009 lähtien Ramsarin sopimuksen alainen 2 500 hehtaarin laajuinen vesistönsuojelualue. Suojelualue takaa teoriassa suojaa lukuisille eri kalalajeille ja linnuille, jotka asuttavat erityisesti Île du Diable -nimellä tunnettua saarta. Käytännössä alueella ei kuitenkaan ole minkäänlaista hallintoa, vaan ainoastaan Kongon tasavallan kansalliset lait suojelevat sitä. Rannassa on erilaista toimintaa autokorjaamoista hotelleihin ravintoloihin ja jopa autopesulaan. Paikallinen autopesula toimii siten, että auto peruutetaan jokeen, koskenpartaalle, siten, että ainakin renkaat ovat kunnolla vedessä. Kun auto on joessa, voi alkaa heitellä vettä auton päälle esimerkiksi sangolla. Kuorma-auton peseminen sangon avulla on kovaa hommaa. Painepesuria ei tunneta.

Djouéjoki puskee vesimassansa osaksi suurta ja mahtavaa Kongojokea, jonka kuohut näkyvät taustalla.

Siellä täällä on tyveniä, joissa voi meloa suojassa Kongon rajuilta kuohuilta.

Djouéjoen eteläpuolella ja Kongojoen rannalla on siis muutamia ravintoloita ja pari hotellia. Paikka on kaunis ja kaukana Brazzavillen hälystä. Mielelläni viettäisin täällä rantalomaa, pohdin. Kävelin hiekkaisen kadun päähän ja päätin jatkaa eräästä portista vielä eteenpäin. Portti kun kerran oli auki ja sen takana avautui vain heinikko. Portin takana oli joskus ollut rakennus, mutta se oli purettu. Kävelin polun päähän, missä puheilleni tuli vanhempi mies, paikan vartija. Ilman muuta voisin käydä ihailemassa Kongojokea ja hän lähtisi mielellään oppaaksi. Sovimme hinnaksi tuhat frangia (n. 1,5 euroa). Mies piti päivätyönään silmällä rakennustyömaata; myöhemmin samana vuonna tai ensi vuonna paikalle avautuisi upouusi rantaravintola, Restaurant Bord du Fleuve. Toukokuussa 2022 valmiina olivat seinät ja katto. Olisin tervetullut asiakkaaksi, kunhan paikka avautuisi. Sitä odotellessa lähdimme hyppimään Kongojoen rantakallioille, joiden välissä voi olla laajoja tyveniä, mutta toisaalta vain muutamien metrien päässä Kongon väkivaltaiset kuohut pitivät huolen, että pysyisimme loitolla. Tyvenissä oltiin pyykillä ja samalla oli hyvä peseytyä itsekin. Oppaani kertoi, että koskialueella tavataan joskus krokotiilejäkin, mutta että emme todennäköisesti sellaisiin tänään törmäisi. Kallioilla oli liikaa ihmisiä. Krokotiilin näkökulmastahan tällainen on mielestäni vain positiivinen asia; ruokaa on tarjottimella yllin kyllin.

Kuohujen vastarannalla ei ollut tällä kertaa pelkästään Kongon demokraattinen tasavalta, vaan rypäs metsäisiä saaria, joista osa kuuluu Kongon tasavaltaan ja osa Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Osa saarista on jaettu maiden kesken ja ehkä kuuluisin niistä on mystinen Île du Diable (suom. ”paholaisen saari”), josta kerrotaan paljon erilaisia tarinoita. Syynä mystisyyteen lienee ainakin se, että saarelle on äärimmäisen vaikea päästä koskien ja voimakkaan virtauksen ansiosta. Kerrotaan, että kukaan ei ole ikinä palannut saarelta elävänä, mutta huhut kertovat, että vuosina 1969–1977 hallinnut Kongon tasavallan presidentti Marien Ngouabi vieraili Île du Diablella, mahdollisesti helikopterilla, ratkoessaan rajakiistaa naapurimaan kanssa. Rajalinja kun kulkee keskeltä saarta. Vierailun on sanottu vaikuttaneen presidentti Ngouabin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1977. Hän oli tuolloin vain 38-vuotias. Tällä asumattomalla ”esihistoriallisessa tilassa” olevalla saarella kerrotaan asustavan myrkyllisiä käärmeitä, lepakoita sekä toki myös vampyyreja. Huhut kertovat, että Île du Diablella asustaa jopa ihmiskunnalle ennestään tuntemattomia eläinlajeja. Kaiken kukkuraksi myös veden jumalatar Mami Wata mainitaan usein Île du Diablesta puhuttaessa; saari on jonkinlainen tukikohta hänellekin. Yksi asia on kuitenkin varma; saaren metsä on neitseellisessä tilassa ja sellaisena tullee säilymäänkin. Kiitos voimakkaan Kongojoen.

Keskellä jokea sijaitsee mystinen ja tavoittamaton Île du Diable.

Bantu Beach on paikallinen rantaravintola, jossa voi istua Djouéjoen suistossa.

Djouéjoen rantaa seuraileva katu.

Näillä samaisilla rantakallioilla, koskien pauhua ihasteli 12. maaliskuuta 1877 myös muuan walesiläinen tutkimusmatkailija Henry Morton Stanley. Stanley kirjoitti olleensa vaikuttunut paikan kauneudesta. Herra Stanley tunnetaan erityisesti koko Kongojoen kartoittamisesta. Hän myös perusti yläjuoksulla sijaitsevan Kisanganin kaupungin, joka alun perin tunnettiin Stanleyvillenä. Nyt 145 vuotta myöhemmin minä ihastelin samaa näkymää.

Vartija-opas tahtoi näyttää minulle vielä läheisen Bantu Beachin, rantaravintolan. Kutsuin hänet mukaani Coca-Colalle. Bantu Beach on rakennettu hiekkarannalle, Djouéjoen suistoon, paikkaan vähän ennen tämän kyseisen jokihaaran laskemista Kongojokeen. Osa ravintolan tuoleista ja pöydistä seisoo joessa, mikä on erinomainen idea; jalkojen vilvoittelu samalla, kun siemailee kylmää juomaa, on parasta. Krokotiileistä ei kuulemma olisi vaaraa. Bantu Beach oli sunnuntaina puolen päivän aikaan hiljainen ja vain yhdessä toisessa pöydässä istui asiakkaita; kiinalainen mieskolmikko poltti siellä ketjussa tupakkaa. Kun he poistuivat vessaan, pukivat he maskin kasvojensa suojaksi. Hauskasti Bantu Beachin vessa on mallia reikä lattiassa ja seiniä on noin puolen metrin verran kahdella sivulla, mutta ei tietenkään ravintolan puoleisella sivulla. Lienee sanomattakin selvää, että kattoakaan ei siis ole. Käymälä seisoo näkyvällä paikalla rinteessä, mutta ajanee asiansa ainakin pimeällä.

Oppaani kertoi puhuvansa lingalaa äidinkielenään. Se on kikongon ohella yleinen kieli molemmissa Kongoissa, mutta etenkin Brazzavillestä pohjoiseen puhuttaisiin lähinnä lingalaa:

  • Terve/päivää = mbote
  • Kiitos = nalingijó (miten se ikinä kirjoitetaankaan…)
  • Kyllä = ee
  • Ei = te
  • Nimeni on… = Kombo na ngai…

Maksoin juomat ja lähdimme omille teillemme. Opas palasi työpaikalleen, minä päätin lähteä kävellen kohti Brazzavillen keskustaa. Sinne oli noin kymmenen kilometrin matka, mutta en keksinyt enää muutakaan tekemistä. En pitänyt pahana kävelyä Brazzavillen yli kolmenkymmenen asteen helteessä ja kosteudessa. Tuuli ei edelleenkään tuntunut sopivan Kongoon, mutta aurinko alkoi vähitellen tulla esiin repeilevän pilviverhon takaa. Brazzavillen rantakatu, La Corniche, seurailee lähes koko matkan Kongojoen vartta aina täältä Makélékélén kaupunginosasta saakka. Lisäksi näin sunnuntaina se on täysin suljettu kaikelta moottoriliikenteeltä. Jossain vaiheessa valkoinen keski-ikäinen mies tuli bulevardilla vastaan pyöräillen. Perässä seurasivat miehen lapset, joiden äiti oli lasten ihonväristä päätellen paikallinen. Polkupyöräily jos joku on hikistä hommaa näissä oloissa, enkä siihen pystyisi ainakaan ilman loputtomia vesivarantoja. Rumba raikui kadun varren taloista ja lapset leikkivät suljetulla La Cornichella. Tein havainnon, että täkäläiset lapset leikkivät leikkiä, joka muistutti erehdyttävästi ”kuka pelkää mustaa miestä” -leikkiä. Kongossa ei kuitenkaan pelätä mustaa miestä, vaan se on korvattu kiinalaisella miehellä! Kongon tasavalta istuu tiukasti Kiinan sylissä, minkä vuoksi kongolaiset taitavat nykyään olla tottuneempia kiinalaisiin, kuin valkoisiin. Aikuiset kongolaiset kyllä erottavat kiinalaiset ja valkoiset länsimaalaiset toisistaan, mutta lapset harvemmin. Minua oli huudeltu kiinalaiseksi jo monet kerrat ja joka kerta se herätti hilpeyttä. Puolin ja toisin.

Brazzavillessä on rakennettu silta kuivalle maalle: 15. elokuuta 1960 -silta!

Kuljetus M. Kovalainen Oy:n vanha kuorma-auto on pysäköitynä paraatipaikalle Brazzavillen keskustassa.

Kuljetus M. Kovalainen Oy:n entisellä kuorma-autolla on uusi elämä Kongossa. Valitettavasti kuljettajaa ei näkynyt.

Vähitellen olin ajautunut takaisin Brazzavillen ytimeen. Ylitin Le Pont du 15 Août 1960 -nimisen sillan, joka on rakennettu Kongojoen rantaan kuivalle maalle. Siis ylittämään pikkuinen jokeen viettävä laakso. Silta juhlistaa Kongon itsenäistymistä Ranskasta 15. elokuuta 1960. Kuljeksin ympäriinsä keskustan katuja ja sitten yhtäkkiä silmäni kiinnittyivät johonkin harvinaiseen; näin suomenkielisen tekstin kadun varteen pysäköidyn kuorma-auton ovessa. Kuljetus M. Kovalainen Oy, Pello! Erään Brazzavillen pääkadun, Avenue de l’Indépendancen, varressa tosiaan seisoi ehta 1990-luvun Scania, joka oli entisessä elämässään palvellut pellolaisessa yrityksessä ja sittemmin laivattu Afrikkaan. Vanhojen autojen laivaus Afrikkaan on toki yleistä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin suomalaisen auton suomenkielisellä tekstillä varustettuna. Kuorma-autoon on yhdistetty belgialaisen Eurobrokers-firman entinen kaappi eli tavaratila, mutta luultavasti sekä kaappi että kuorma-auto ovat matkanneet Afrikkaan erikseen ja yhdistetty vasta perillä. Kuljetus M. Kovalaisen entinen kuorma-auto ei silmämääräisesti ole kummoisessa kunnossa; sitä on parsittu kasaan rautalangalla, mutta silti moni osa repsottaa. Tästä huolimatta olen varma, että autolla on vielä pitkä elämä uudessa kotimaassaan Kongossa. Maassa on paljon vanhempaakin kalustoa.

En ole Tornionjokilaaksosta kotoisin, mutta laitoin Pellon ja Ylitornion paikallislehteen, Meän Tornionlaaksoon, juttuvinkin asiasta ja päätoimittaja Minna Siilasvuo kirjoitti ”tapauksesta” jutun torstaina 16. kesäkuuta ilmestyneeseen lehteensä. Jutussa haastateltiin myös kuorma-auton entistä omistajaa, pellolaista Martti Kovalaista, joka myi kuljetusliikkeensä vuonna 2016 Postille. Kovalainen ei ole itse myynyt tätä kyseistä autoaan Afrikkaan, vaan Scania on päätynyt maanosaan autoliikkeen kautta. Hän myös kertoo, ettei ole aiemmin nähnyt vanhoja autojaan Keski-Eurooppaa kauempana.

Illansuussa palasin takaisin hotellille. Brazzaville oli viimeistään nyt nähty.

Kongossa valmistetaan maailman parhaat jugurtit. Oikeasti!

Lenininkadun palveluita: vaatekauppa ja matkatoimisto.

Moungalin kaupunginosan kattoja vähän ennen auringonlaskua.

Seuraavana aamuna, maanantaina 23. toukokuuta, odottelin soittoa Tšadin suurlähetystöstä. He olivat luvanneet soittaa ja kertoa, onnistuisiko turistiviisumin myöntäminen ilman kutsukirjettä. Aavistelin, että mitään soittoa ei tule, joten otin taksin ja kävin kysymässä tilannetta. Vastaanotto oli tutun ystävällinen, mutta en kuullut mitään uutta. He lupasivat soittaa seuraavana päivänä. Pettyneenä kävelin läheiseen Ranskan-instituuttiin, jonne kuljetaan turvatarkastuksen kautta. Moni tässä maanosassa vihaa Ranskaa, joten turvatoimet ja massiiviset kiviesteet rakennuksen edessä lienevät paikallaan. Instituutti järjestää ranskan opetusta, mutta myös erilaisia kultuuritapahtumia. Selasin hetken paikallisia sanomalehtiä ja jatkoin matkaani. Kävin lounastamassa paikallisessa ostoskeskuksessa, joka oli palkannut albiinokaksoset jakamaan mainoslehtisiä ovelleen. Albinismi on yleistä Kongossakin; joka päivä näkee vähintään yhden albiinon.

Iltapäivällä ajoin taksilla Brazzavillen kansainväliselle lentoasemalle. Halusin tiedustella kotimaanlentojen tilannetta. Kongon tasavallassa on ainakin yksi toiminnassa oleva lentoyhtiö, Canadian Airways Congo, jolla ei ole mitään tekemistä Kanadan kanssa. Lentoyhtiö lentää Brazzavillestä Pointe-Noireen ja huhujen mukaan myös pohjoisen Ouéssoon ja Impfondoon. En ollut löytänyt Brazzavillen keskustasta firman toimistoa, joten olin tullut lentoasemalle. Sain kuulla, että Pointe-Noire on ainoa kotimaanyhteys, jota lennetään säännöllisesti. Pohjoisen kohteisiin lennetään silloin, kun YK:lla on tarve päästä niihin. Siis ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa. Minun olikin turha haaveilla eksoottisesta kotimaanlennosta Kongossa. Toinen kongolaisfirma on nimeltään Trans Air Congo, mutta siitä, lentääkö firma lainkaan, en osaa sanoa.

Salakuvausta Tšadin suurlähetystössä. Taustalla huutaa tšadilainen Télé Tchad -kanava ja seinää koristaa maan väliaikaisen johtajan Mahamat Idriss Déby Itnon valokuva.

Xi Jingping ja Denis Sassou Nguesso kättelevät kongolaisessa postimerkissä.

Kiinalainen vaikutus näkyy Brazzavillen katukuvassa.

Koitti tiistai 24. toukokuuta. Tšadin suurlähetystöstä ei kuulunut mitään lupauksista huolimatta. Päätin hakea paperini takaisin vähän ennen lähetystön sulkemisaikaa. Kuljin ympäri lähikatuja Moungalin kaupunginosassa ja kävin Brazzavillen pääpostissa lähettämässä postikortin Suomeen. Postimerkissä oli kuvattuna maan presidentti Denis Sassou Nguesso yhdessä Kiinan Xi Jingpingin kanssa. Tällä postimerkillä varustettu kortti saapui lopulta Suomeen asti. Dolisiesta lähettämäni kortit ovat edelleen matkalla.

Iltapäiväkolmen aikaan ajoin taas taksilla Tšadin suurlähetystöön. Sihteeri oli tutun ystävällinen ja kutsui minua veljekseen, mutta kertoi, että viisumia ei voitaisi myöntää. Ei ilman Tšadista saatua kutsua. Kehuin Tšadin maasta taivaaseen ja yritin lahjoa sihteerin, mutta tämä totesi, että heillä konsuli vaatii ”too many documents” ja että kannattaisi yrittää esimerkiksi Banguissa. Kerroin haluavani lähetystöön jättämäni paperit eli hotellivaraukset ynnä muun takaisin. Paperit olivat toisen sihteerin huoneessa ja sihteeri oli tulossa puolen tunnin kuluttua. Juttelimme vastaanottoaulassa päivystäneen sihteerin kanssa niitä näitä ja seurasimme Télé Tchadin ohjelmaa nurkassa olevasta televisiosta.

Otin taksin seuraavaksi Océan du Nordin Moungalin terminaaliin. Kävin ostamassa bussilipun seuraavaksi aamuksi kohti pohjoista ja päiväntasaajaa. Kuusi yötä Brazzavillessä oli riittävästi ja Makoua kutsuisi.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 23.11.2022 at 16:39

    Enpä tiedä riittäisikö minulla kärsivällisyys noihin viisumiselvittelyihin, ei voi kovin suoraviivaiseksi toiminnaksi sanoa… Enpä taida olla syönyt muuten Afrikassa ikinä jugurttia, onko ne muuallakin olleet erinomaisia vai onko Kongo poikkeus? Minkälainen paikallisten suhtautuminen kiinalaisiin siellä on noin yleisesti?

    • Reply Anssi 23.11.2022 at 17:10

      Tosiaan Tšadin lähetystön takia olin Brazzavillessä pari yötä pidempään kuin aioin. Ei ole helppoa Suomen passilla matkustelu Afrikassa!

      Kyllä afrikkalaiset jugurtit ovat olleet muutenkin hyviä, jos sellaisia vain löytynyt myynnissä. São Tomén sokeriruokojugurtti ansaitsee myös erityismaininnan.

      Kyllä ne kiinalaisista keskimäärin puhuu p*skaa, mutta niin varmaan meikäläisistäkin yhtä lailla…

      • Reply Daniel 24.11.2022 at 00:38

        Tongalla vihattiin kiinalaisia aivan avoimesti ja häpeilemättä. En kyllä sinänsä ihmettelekään, siellä oli joskus keksitty tienata rahaa myymällä 10 000 dollarilla passeja kaikille halukkaille. Eivät olleet tajunneet, että kiinalaiset passin ja kansalaisuuden ostajat aikovat oikeasti muuttaa paikanpäälle. Eihän se ollut tarkoitus!

        • Reply Anssi 24.11.2022 at 11:46

          Hehheh, no tuossa tapauksessa ei voi kun syyttää itseään! Ei liene helppoa riistää kiinalaisilta passeja enää tuossa vaiheessa.

  • Reply Eila / Metkaamatkustelua 23.11.2022 at 19:14

    Onpa mielenkiintoista seurata reissuasi, jopa hiukan ”kateellisena” ;). Ei onnistu meikäläiseltä tuollainen reissaaminen vaikka mieli tekisi.
    Kazakstanin Tarasin lähellä näimme kerran pikkubussin, jonka takalasissa luki Prostyle Erikoisajoneuvo. Taisi silloin auton kuva päästä ryhmämme jokaisen kameran muistikortille.

    • Reply Anssi 24.11.2022 at 11:39

      Kiitos kommentistasi, Eila! Kyllä pienemmässä Kongossa pärjää kuka tahansa, ei ole vaikea maa, eikä kukaan ole kiinni hihassa. Nyttemmin jo edesmenneen Afrikka-asiantuntija Juha Vakkurin muistelen niin ikään suositelleen jossain haastattelussa samaista Kongoa matkakohteeksi kenelle tahansa suomalaiselle. En nyt vain löydä pikaisella googlauksella sitä juttua. Tai ehkä se oli joku videonpätkä…

      Suomalaisen saa innostumaan pienestä, kuten teidänkin ”Erikoisajoneuvo” osoittaa! 😀 Toista se on keskieurooppalaisilla turisteilla, kun heidän vanhaa kalustoaan näkee jatkuvasti.

  • Reply Daniel 24.11.2022 at 00:44

    Kaikenlaisia sattumuksia, suomalaisesta kuormurista lähtien! Muakin on luultu kiinalaiseksi. Pakistanin Lahoressa paikallinen, ehkä 12-vuotias poika, kysyi kohteliaasti, olenko kiinalainen. En tiennyt miten päin olisin ollut, mutta pokka piti sen verran että sain kuitenknin kerrottua olevani Euroopasta. England ja Finland kuulostavat onneksi niin samalta, että aika moni kysyjä eri puolilla maapalloa on myhäillyt tyytyväisenä kohdattuaan englantilaisen, enkä ole yleensä viitsinyt korjata.

    Detroitissa luultiin uusiseelantilaiseksi. Tajusin myöhemmin, mistä se johtui – neutraali kohtuullisen hyvin äännetty euroenglanti ja Uuden Seelannin englanti kuulostavat aika samanlaisilta.

    Tuntuu, että Brazzaville on aikamatka jonnekin muinaisaikoihin ennen internettiä. Että viisumia pitää käydä kyselemässä päivittäin ihan paikanpäällä ja lennoistakaan ei saa tietoa muuten kuin menemällä lentoasemalle kysymään. Mutta niinhän se menee. Mäkin sain luotettavat tiedot siitä, mitä Turkish Airlines vaatii Sansibarilta poistuvalta matkustajalta, marssimalla sinne lentoasemalle, missä minut vietiin hetken neuvottelun jälkeen jonnekin perähuoneisiin TK:n edustajan puheille. Sähköpostitse tai puhelimitse olisi ollut ihan turha yrittää.

    • Reply Anssi 24.11.2022 at 11:59

      Olisi voinut kuvitella, että pakistanilaiset jos jotkut kyllä tunnistaisivat kiinalaisen. Naapurimaasta kuitenkin kyse! Mulla on sama homma, että harvoin jaksan korjata Finlandia Englandiksi, voin myös ihan hyvin olla britti. Jos taas luullaan venäläiseksi, niin sitten on puututtava asiaan.

      Ai Uudessa-Seelannissa ei puhutakaan kuten Australiassa! Gabonissa puhuin uusiseelantilaisen kanssa, mutten kyllä yhtään muista, miten se äänsi. Muuten en olekaan heikäläisten puhetta tainnut kuulla.

      Näin se menee! Olisinhan minä voinut soittaakin lähetystöön, mutta en ollut saanut heidän numeroaan (vain heillä oli mun numero). Ja jos olisin saanut numeron, sitten sieltä ei luultavasti olisi vastattu. Afrikkalaisten maiden lähetystöt eivät perinteisesti vastaa puheluihin ja sähköposteihin. Kaikkein yksinkertaisinta on käydä paikan päällä. Vaikka sitten kolmesti. Lentoyhtiöillä on ehkä toimisto Brazzavillen keskustassa, mutta kukaan ei tiedä, että missä. Eikä toisaalta paikallisista matkatoimistoistakaan saa apua. Ne myivät lippuja vain ulkomaankohteisiin. Sun Sansibarin kokemus kuulostaa samanlaiselta. Sähköposti ja puhelin eivät ole vielä lyöneet itseään läpi.

    Leave a Reply