Suomen suurin matkablogiyhteisö

Matka kehitysmaankeltaiseen Dolisieen

18.5.2022

Heräsin aamulla sateenropinaan ja luulin jo päässeeni kokemaan tämän matkan ensimmäisen trooppisen sateen. Se ei olisi ollut suuri yllätys, olinhan lähes päiväntasaajalla. Kun sitten kömmin ulos huoneestani, ropina tuli letkusta, jolla kasteltiin majatalon pihamaan kasveja. Kävin rannalla, mutta Atlantti näytti edelleen turhan rajulta, että sinne olisi voinut pulahtaa. Residence Saint-Jacques Bord du Mer on teoriassa ympäri vuorokauden miehitetty, mutta tänä aamuna vastaanotossa ei ollut taaskaan ketään. Ja miksi olisi ollutkaan, olinhan ainoa asiakas. Jo edellispäivänä olin saanut kiertää sisään hotelliin takakautta eli rannan kautta etuoven oltua lukossa. Jätin avaimen vastaanoton pöydälle ja siirryin ulos odottelemaan taksiani. Edellisenä päivänä Diosson rotkolle minut ajanut Juste saapui jälleen aikataulussa. Kello oli yhdeksän ja linja-autoni sisämaan Dolisieen lähtisi tuntia myöhemmin. Olin saanut ohjeet saapua asemalle noin puolta tuntia ennen lähtöä. Kymmenen minuutin kuluttua Juste jätti minut Pointe-Noiren keskustassa olevan Océan du Nord -bussifirman terminaalille. Minulla oli edellispäivänä ostamani lippu 160 kilometrin päähän Dolisien kaupunkiin. Lippu maksoi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa).

Linja-automatkustus keskisessä Afrikassa on yleensä luksusta, mutta Kongossa se on arkipäivää. Vain vähäpätöisiin kyläpahasiin kuljetaan täyteen ahdetuilla puskatakseilla, jotka lähtevät niiden täytyttyä. Se sen sijaan tuli yllätyksenä, että linja-automme tosiaan saapui terminaaliin melkein aikataulussaan, vain viisi minuuttia myöhässä. Sekin oli yllättävää, että matkatavara kuului lipun hintaan. Olin varautunut maksamaan muutaman tonnin lisämaksun, kuten esimerkiksi Länsi-Afrikassa on tapana. Bussiin sai mennä omaan tahtiin, eikä edes nimenhuutoa suoritettu. Istumapaikan sai valita mielensä mukaan. Océan du Nordin bussit ovat afrikkalaisittain siistejä, mutta niihin on ahdettu reippaasti lisäpaikkoja meikäläisiin noin 50-paikkaisiin busseihin verrattuna; käytävän vasemmalla puolella on kolme penkkiä, oikealla vain kaksi. Yhteensä paikkamäärä onkin yli 70. Ahdasta siis on, mutta sentään ilmastointi hörähti käyntiin, kun lähdimme matkaan puolisen tuntia aikataulusta myöhässä.

Océan du Nord on Kongon paras bussifirma.

Pointe-Noire jää taakse.

Maisemaa Pointe-Noiren ja Dolisien välillä.

Ensimmäiset minuutit sain istua yksinäni, mutta bussin kerätessä matkustajia Océan du Nordin jokaisesta Pointe-Noiren terminaalista, sain minäkin pian vierustoverin. Iäkäs herra oli bussin ainoa maskinkäyttäjä, vaikka Kongon julkisessa liikenteessä olikin maskipakko. Hän otti maskin pois vain kailottaessaan puhelimeensa. Sylkeä lensi minunkin päälle. Kun bussi oli lähes täpötäynnä ja ajoimme ulos Pointe-Noiresta, toivotti vihreään Océan du Nordin takkiin pukeutunut bussi-isäntä kaikki tervetulleiksi ja kehotti kättelemään vierustoverit. Isäntä myös kehotti juttelemaan kanssamatkalaisten kanssa, mikä on mielestäni outo pyyntö, kun muistaa, että ollaan sentään Kongossa! Bussi-isäntä rahasti matkan varrelta tulleet harvat matkalaiset, jakeli bussin matkustajaluetteloita tienvarressa päivystäville virkailijoille, jotka eivät olleet poliiseja, santarmeja tai sotilaita, ja ennen kaikkea operoi linja-auton viihdejärjestelmää eli katosta roikkuvia pieniä televisionäyttöjä. Jos olisi valittava vain yksi musiikkityyli, jota kuuntelisin loppuelämäni, olisi iloinen kongolainen rumba hyvä ehdokas. Rumbassa sama sävelkuvio toistuu ja toistuu, aivan liian monta kertaa. Aluksi kaikki rumba kuulostaa suomalaisen korvaan samanlaiselta. En erottanut, missä kohtaa kappaleet vaihtuivat toiseksi. Kaikki oli yhtä puuroa. Viikon Kongossa oleskelun jälkeen aloin jo tunnistaa kappaleita: ”minähän olen kuullut tämän kappaleen joskus!” Oleellinen osa kongolaista rumbaa ovat paikalliset rumbamusiikkivideot, mutta myös naapurimaa Kongon demokraattisen tasavallan tarjontaa tulvi ruuduille. Lisäksi seassa näytettiin b-luokan kongolaiskomediaa kummastakin Kongosta sekä c-luokan nigerialaista ja kamerunilaista laatuviihdettä. Wifiä ei bussissa ollut, vaikka sellaisen olemassaoloa mainostettiin isosti auton kyljessä.

Matka-aikamme Dolisieen olisi nelisen tuntia ja se kulki halki kukkuloisen ja sademetsäisen Etelä-Kongon. Tie oli kiinalaisten rakentama ja hyvässä kunnossa. Tein huomion, että Kongo on Gabonin tavoin harvaanasuttu maa, minkä takia asutus on vähissä Pointe-Noiren ja Dolisien välillä. Vain siellä täällä on satunnaisia aaltopeltihökkeleitä, kuten myös puusta tehtyjä asumuksia. Kongoa ja Suomea yhdistää yhtä suuren pinta-alan ja väkiluvun ohella myös metsäisyys, joten taloja on rakennettu myös laudasta. Jossain vaiheessa hoksasin vasemmalla puolellamme öljykentän, jonka öljynporaustorneissa loimusi tulenlieska. M’Boundin öljykenttää operoi italialainen öljy- ja kaasuyhtiö Eni, ja se tuottaa vuonna 2022 noin kolme prosenttia koko maan öljystä. Kentän öljyn on ennakoitu loppuvan vuoteen 2029 mennessä.

Hyvinhoidettu Mess Gaps on parasta, mitä Dolisie voi tarjota matkailijalle. Hyvä ravintola, hyvät huoneet majoittujille ja siisti uima-allas.

Mess Gapsissa on kahdeksan huonetta matkailijoita varten.

Neljän ja puolen tunnin kuluttua sademetsät olivat jääneet taakse ja maisema muuttunut kumpuilevaksi heinämaaksi. Aloimme saapua Dolisien kaupunkiin. Kaupungin keskusta on pienehkö, kadut osaksi päällystämättömiä ja kuoppaisia ja Océan du Nordin terminaali sijaitsee aivan ytimessä. Suuren linja-auton peruuttelu tungoksessa ei vaikuttanut olevan mitenkään hankalaa. Kaikki kyllä tekivät tilaa, eivätkä pahoittaneet mieltään. Ennen majapaikan etsimistä, päätin ostaa bussilipun seuraavaksi aamuksi pääkaupunkiin Brazzavilleen. Sen jälkeen otin taksin Mess Gaps -nimiseen ravintolaan, jossa huhuttiin olevan myös huoneita matkailijoita varten. Taksi maksoi tuhat frangia (n. 1,5 euroa), mikä tuntuu olevan vakiotaksa kongolaisissa takseissa. Oli matka millainen tahansa.

Vastaanotto Mess Gapsissa oli kongolaiseen tapaan äärimmäisen ystävällinen ja huoneita toki oli saatavilla. Olin jälleen ainoa asukas. Olen huomannut, että liki kaikki afrikkalaiset hotellit (Etelä-Afrikan ja Namibian ulkopuolella, tottakai) ovat enemmän tai vähemmän heitteillä, mikään ei toimi, ketään ei kiinnosta ja niin edelleen. Mess Gaps on poikkeus, sillä täällä kaikki on ajateltu loppuun asti; on siistiä, sähköt toimivat ja vesi tulee ja menee. Huoneen televisiokin toimi, samoin ilmastointilaite. Huone maksoi 20 000 frangia (n. 30,5 euroa). Kyllä, Kongo on kallis maa myös öljykaupunki Pointe-Noiren ulkopuolella! Myöhemmin sain selville, että Mess Gapsia pitää ranskalainen Gérard ”Gaps” Athané Martha-vaimonsa kanssa. Taisin saada syyn sille, miksi paikka on niin hyvin hoidettu. Länsi- ja Keski-Afrikassa omistajan alkuperä ikävä kyllä vaikuttaa, millä tolalla paikka on. Joitain poikkeuksiakin on ollut, onneksi.

Dolisien 50-vuotistaivalta juhlistava monumentti kaupungin rautatieaseman kupeessa. Monumentin alaosaa koristavan Kongon lipun voisi jo maalata uudestaan.

Dolisien rautatieasema on 1930-luvulta.

Dolisien vanhankaupungin rakennuskantaa.

En mennyt Mess Gapsin uima-altaaseen, vaan päätin lähteä tutustumaan itse kaupunkiin. Niarin departementin pääkaupunki Dolisie on kaupunkina melko uusi, sillä se on perustettu vasta 1930-luvulla rautatien valmistuttua Brazzavillestä rannikon Pointe-Noireen. Kaupunki sai nimensä italialais-ranskalaisen tutkimusmatkailija Pierre Savorgnan de Brazzan luutnantin Albert Dolisien mukaan. Nykyisin kaupungissa on yli 100 000 asukasta. Dolisie on esimerkiksi karja- ja nahkakaupan keskus ja seudulla on lisäksi lyijy- ja kultakaivoksia. Rautatiekin on edelleen toiminnassa, mutta kaupunki on myös tärkeä maanteiden risteyskohta; itä-länsisuuntainen N1-tie kulkee Dolisien kautta Brazzavillestä Pointe-Noireen, minkä lisäksi ilmeisen huonokuntoinen tie N3 johtaa kaupungista pohjoiseen ja aina Gabonin rajalle asti. Kenenkäänhän ei tarvitse matkustaa Gaboniin.

Kävelin punaista soratietä kohti kaupungin keskustaa. Tiellä vastaantulleet tytöt supattelivat ja hihittelivät minut nähtyään. Dolisiessa ei taideta nähdä valkoisia kovin usein. Saavuin pian Dolisien vanhaan keskustaan, jossa on vieri vieressä hailakankeltaisia, ilmeisesti siirtomaa-aikaisia rakennuksia. Osassa on vielä toimintaakin. Eräs sellainen on postitoimisto, jonne menin lähettämään Pointe-Noiresta ostamani postikortit. Virkailija mietti pitkään, millainen postimaksu Suomeen vaadittaisiin ja lopulta ryhtyi liimaamaan postimerkkejä kortteihini. Postimerkeissä oli Senegalin legendaarisen runoilijapresidentti Léopold Sédar Senghorin (1906–2001) kuva. Kortit eivät ikinä saapuneet Suomeen. Postitoimiston lähellä sijaitsee kaupungin perustamisen syy eli rautatieasema. Ja aseman vieressä seisoo pikkuinen pyramidi, joka on pystytetty vuonna 1984 juhlistamaan kaupungin 50-vuotista taivalta. Monumenttia tuli paikallisen miehen mukaan kuvata nimen omaan edestä, mutta mielestäni sivuprofiili antaa paremman käsityksen. Löysin lisää vanhoja siirtomaa-aikaisia ja niin ikään kehitysmaankeltaisia rakennuksia, kuten oikeustalon. Dolisiesta saisi varmasti keltaisen raunion halvalla ja siihen voisi perustaa vaikka hotellin. Mutta asiakkaita ei tietenkään olisi.

Palais de justice on Dolisien oikeustalo.

Dolisien Pyhän Paavalin katedraali.

Dolisien kaduilla sain ensikokemuksen myös kongolaisesta poliisista. En joutunut näyttämään passiani, en saanut ”sakkoa”, vaan pelkästään ystävällisen tervehdyksen! Kongo vaikutti entistä paremmalta maalta. Kävin Dolisien uudessa keskustassa rautatien toisella puolella. Siellä talot ovat matalia ja ränsistyneitä. Siellä toimii kaupungin liike-elämä. Jos mauritanialaisia oli kaupanpidossa jopa Bubaquen saarella Guinea-Bissaussa, tuntui heitä olevan myös Dolisiessa. Maurit kyllä esittävät ystävällistä, mutta monesti huijaavat. Niin nytkin. Sain rahasta väärin takaisin. Siispä aina olisi parempi etsiä kongolaisen pitämä puoti.

Minne kuljinkin kaupungissa, erityisesti lapset tuntuivat supattelevan minut nähtyään. Kukaan ei kuitenkaan huudellut valkoiseksi, se tapa on vielä saapumatta Kongoon. Illalla päätin ruokailla kalliisti hotellini ravintolassa (koska varmasti saisin katuruoasta ripulin seuraavan päivän pitkää bussimatkaa varten), jonka ruokalista on laaja ja samansuuntainen kuin muissakin ranskankielisen Afrikan maissa. Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Ne maksoivat yhteensä 6 000 frangia (n. 9,1 euroa) ja maistuivat erinomaiselta. Mess Gapsissa on siis myös taitava kokki. Muita asiakkaita ravintolassa ei ollut. Tarjoilija katsoi ravintolan televisiosta ranskalaisia uutiskanavia. Paikallisia kanavia en löytänyt edes oman televisioni valikoimasta, kun niitä ruokailun jälkeen ryhdyin etsimään.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 15.11.2022 at 03:08

    Näyttää tosiaan muuten yllättävänkin hyvältä ainakin ulkoapäin tuo Ocean du Nordin bussi. Ei näytä juuri olevan vilinää Dolisian kaduilla, varsin rauhalliselta vaikuttava paikka.

    • Reply Anssi 15.11.2022 at 19:21

      Ocean du Nordilla oli tosiaan suht asialliset bussit. Menettelisi kyllä Suomessakin (jos paikkamäärää vain vähennettäisiin…)

      Vähän harmittaa, kun en näköjään hoksannut ottaa kuvia sieltä ”uudesta keskustasta”. Siellä olisi ollut hieman enemmän meininkejä ja ihmisiä.

  • Reply Daniel 15.11.2022 at 23:22

    No mutta tottakai maski otetaan pois silloin kun puhutaan, eihän puheesta muuten saa mitään selvää! Samaa olen todistanut Espanjassa. Naurattihan se.

    Todella vehreän näköistä. Tuolla varmaan voisi viljellä vähän mitä tahansa, ja jos hoitaisi viljelyksiään hyvin, niin tulisi komeasti satoa! Dolisie näyttää myös oikein mukavalta, oranssinpunainen maa kuten kuuluukin ja kehitysmaankeltaiset talot, jotka ovat oikeasti aika hienoja, funkkishenkisyyttäkin näkyvssä noissa kaarevissa muodoissa. Voi kun pääsisi Asmaraan ihailemaan sikäläistä arkkitehtuuria!

    Fidzillä oli myös bussissa istuinjärjestys 2+3 ja tie niin kuoppainen ja meno niin hidasta, että askelmittarini laski bussimatkalla askelia…

    Mä olen iskenyt silmäni nyt Jeddan vanhaankaupunkiin. Kun kuulin, että Saudeihin saa turistiviisumin, niin aattelin, että ihan kiva, mutta ei siellä mitään ole. Onhan siellä. Al Balad näyttää kuvissa aika hienolta, vaikkei kyllä pääse lähellekään Sanaa’aa. (Montakohan a:ta tuohon oikein tulee?) Nyt pitäisi löytää aikaa ja rahaa.

    • Reply Anssi 16.11.2022 at 11:37

      Kyllä, en ole vielä tavannut ihmistä, joka käyttäisi ja käsittelisi maskia oikein. Ja toki maski on otettava pois myös aivastaessa, sillä eihän muuten voi aivastaa!

      Komeita satoja tulisi ja monta vuodessa! Dolisien vanhankaupungin arkkitehtuuri oli kieltämättä kaunista. Jos tuo paikka olisi merenrannalla, olisi potentiaalia vaikka mihin! Eritreahan on nyt auki ja kaikki maabongarit rynnänneet sinne. Asmaran ohella Massawassa Punaisenmeren rannalla tahtoisin käydä samalla myös, katsomassa millainen rauniokaupunki se on. Eritreassa pitänee edelleen anoa matkustuslupaa Tsadin tapaan, jos tahtoo ulos Asmarasta.

      Wizzair lentää nykyään Wienistä ja Roomasta Saudi-Arabian Dammamiin, eivät olleet lennot pahanhintaisia. Mutta kyllä itsekin Jeddaan tai Riadiin ehkä mieluummin lentäisin. Al Balad on upea!

      • Reply Daniel 16.11.2022 at 16:40

        Siis miten auki, pääseekö Eritreaan nyt helpommin kuin ennen? Sinnehän on ollut tosi hankala saada viisumia. Mä olen kerran marssinut Lontoossa suurlähetystöönkin kyselemään, ja ne oli oikein ystävällisiä mutta sanoi, että se viisumi joko myönnetään tai sitten ei, sitä ei voi yhtään tietää etukäteen. Tukholmassahan olisi lähetystö tai Lidingössä pikemminkin. Sieltä se pitäisi suomalaisena sitten anoa, kun niin pitkälle pääsee.

        • Reply Anssi 16.11.2022 at 17:10

          Eritrea aukesi turismille syyskuussa. Eivät kai enää kehdanneet pitää rajoja säpissä koronan varjolla. Mutta joo, eiköhän viisumin saaminen ole yhtä hankalaa. Jostain luin, että jos maassa ei ole Eritrean suurlähetystöä, olisi visa on arrival mahdollinen. En lähtisi kokeilemaan.

    Leave a Reply