Suomen suurin matkablogiyhteisö

Diosson rotkoretki ja tutustumista Pointe-Noireen

17.5.2022

Olen joskus tainnut kirjoittaa, että Afrikassa ei nukuta pitkään. Kun aurinko nousee, afrikkalainenkin nousee. Kaupungit ja kylät heräävät. Bussit, puskataksit ja muut lähtevät anivarhain. Myös taksikuskini Juste oli ehdottanut, että hän saapuisi noutamaan minua tänä aamuna jo kello kahdeksalta. Sitten lähtisimme kohti Diosson rotkoa. Itse pidin kello yhdeksää parempana, sillä ei rotko nyt niin kaukana sijaitsisi. Olin kertonut tahtovani nukkua pitkään. Heräsin hieman ennen kahdeksaa ja nautin jääkaapistani aamupalaksi patonkia, jugurttia ja toisen niistä elämäni kalleimmista nektariineista. Minulla oli vielä hyvin aikaa käydä merenrannalla, joka itse asiassa näkyy hotellini pihamaalta oikein hyvin. Aamu oli pilvinen ja rannan yllä leijui jonkinlainen utu, kai mereltä tullut. Vettä ei satanut, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Pointe-Noiren ranta jatkuu kilometrikaupalla kumpaankin suuntaan ja ranta on melko puhdas, vaikka Atlantti tietenkin huuhtoo koko ajan erilaista ryönää ja roskaa rantaan. Rannalla on ravintoloita sekä aurinkovarjoja ja -tuoleja. Näin aamuvarhaisella ja pilvisellä säällä rannalla oli vain satunnaisia lenkkeilijöitä.

Kello oli 8.45, kun sitten palasin hotellille ja astelin kadun puolelle. Taksikuskissani on suomalaista verta tai hän ei muuten vain tahtonut menettää asiakastaan. Siispä mies oli paikalla reilusti etuajassa. Juste oli hyvällä tuulella ja kertoili minulle paikoista, joita ohitimme matkalla Diosson rotkolle. Ranskani oli vielä tässä vaiheessa vähän ruosteessa, mutta se vertyisi vähitellen. Ymmärsin kyllä ihan riittävästi. Kun kurvasimme Pointe-Noiren pääkadulle, kysäisin Justelta, miksi katu on edelleen Boulevard du Général Charles de Gaulle. Siis nimetty ranskalaisen valtiomiehen ja kenraalin mukaan. De Gaulle ja Ranska ovat tärkeä osa Kongon tasavallan historiaa ja siksi nimi saa olla. Pidin vastauksesta, sillä en itsekään täysin ymmärrä eurooppalaista patsaiden hävittämisvimmaa. De Gaullen mukaan nimettyjä katuja on toki edelleen laajalti ympäri Ranskan entisiä siirtomaita.

Pointe-Noire sijaitsee Atlantin rannalla. Tänä aamuna taivas oli pilvessä ja rannan yllä leijaili utu.

Jos asuisin tropiikissa, olisin sikäläisten taimitarhojen vakiasiakas. Tässä taimia Pointe-Noiressa.

Kongon tasavaltaa johtaa presidentti, monsieur Denis Sassou Nguesso. Hän on ollut vallassa vuodesta 1997 lähtien (sekä vuosina 1979–1992) ja on siten yksi maanosan pitkäaikaisimpia johtajia. Presidentti oli vähän aikaa sitten pistäytynyt Pointe-Noiressa.

Kongon tasavalta ja Pointe-Noire siinä mukana kulkee joko kaksipyöräisellä tai sitten taksilla, joita on paljon.

Kongossa oli edelleen teoriassa sisätilojen maskipakko, mutta se toteutui heikosti. Samoin julkisessa liikenteessä ja takseissa oli käytettävä maskia. Siispä Juste ja minä pidimme maskia leuan alla ja kun näimme poliisin, nostimme maskimme ylös. Vain Pointe-Noiressa virkavalta on edelleen kiinnostunut maskeista. Muu maa, Brazzaville mukaan lukien, elää kuin maskeja ei olisi koskaan lanseerattukaan. Poliisia olisi voinut kiinnostaa myös paikallisen öljyinfrastruktuurin kuvaaminen, joten jätin sen tekemättä. Se oli järkevää Justenkin mielestä. Ohitimme nimittäin matkalla Pointe-Noiren ainoan öljynjalostamon, joka on toiminut vuodesta 1982 lähtien ja pystyisi jalostamaan miljoona tonnia öljyä vuodessa. Tätä nykyä tämä kongolaisen valtionyhtiö SNPC:n (Société Nationale des Pétroles du Congo) omistama ja sen tytäryhtiö CORAF:n (Société Congolaise de Raffinage) operoima jalostamo tosin tuottaa vain 60 prosenttia maksimimäärästä. Kongon tasavalta on Saharan eteläpuolisen Afrikan neljänneksi suurin öljyntuottajamaa ja se itse tarvitsisi vuodessa 1,2 miljoonaa tonnia öljyvalmisteita. Siispä presidentti Denis Sassou Nguesso päätti vuonna 2021, että paikkakunnalle nousee toinenkin jalostamo. Sen rakentaa kiinalainen Beijing Fortune Dingheng Investment, kuinkas muuten. Öljy eri muodoissaan on Kongon tärkein vientituote ja uuden jalostamon myötä vientiinkin liikenee enemmän. Samoin kotimaanmarkkina ei kärsi enää pulasta.

Diosson rotko sijaitsee samannimisen kylän läheisyydessä noin 20 kilometrin päässä Pointe-Noiresta pohjoiseen. Tie rotkolle oli vaihtelevassa kunnossa; välillä edettiin laadukasta asfalttitietä, välillä kuoppaista kärrypolkua. Juste selosti parhaansa mukaan, missä kaupunginosassa milloinkin olimme ja missä olisi kaupunginosan ”kaupungintalo”. Sellaisten taksikuskini kuvitteli kiinnostavan minua, turistia. Loandjilin kaupunginosan jälkeen Pointe-Noiren kaupunki ja samanniminen departementti loppuu ja alkaa Kouiloun departementti. Jo vähän ennen ”rajaa” olin nähnyt kylttejä lähestyvästä tiesulusta. Nostin maskin kasvoille, piilotin kameran ja ryhdyin etsimään passia käsiini. Kongo yllätti positiivisesti, sillä tiesulku oli pysyvästi hylätty, kuten Juste kertoi nähtyään minun etsivän passia. Ketään ei kiinnostanut, keitä maan öljypääkaupunkiin saapuu pohjoisen suunnasta.

Diosson rotko sijaitsee vain parin kilometrin päässä mereltä, joka näkyy horisontissa.

Diosson rotko on syntynyt eroosion ansiosta.

Rotko lienee syntynyt, kun rantatörmä on romahtanut paljastaen punertavan maaperän.

Diosso on kyläpahanen, josta poimimme kyytiin oppaan, joka johdattaisi minut kävellen halki rotkon. Tämä oli uutta, sillä olin kuvitellut käyväni vain näköalapaikalla ihailemassa maisemaa ja sitten ajaisimme takaisin kaupunkiin. Olin positiivisesti yllättynyt. Rotkolle on opastekyltti, joskin melko huomaamaton, päätien varressa, joten paikan pystyy löytämään myös omin voimin. Paikka, mihin taksikuskini jätti minut ja oppaani, on Diosson rotkolaakson reuna ja sieltä avautuu näkymä Atlantin aalloille asti. Etäisyys oli vain parin kilometrin luokkaa. Lonely Planet kuvailee Diosson rotkoa ”Kongon Grand Canyoniksi”, vaikka mittakaava onkin vähän vaatimattomampi. Rotko on enimmillään noin 50 metriä syvä ja on syntynyt eroosion ansiosta. Käytännössä lienee siis käynyt niin, että hiekkainen rantatörmä oli romahtanut useassa paikassa monen kilometrin matkalla pohjois-etelä-suuntaisesti ja luonut tämän laakson. Ihailin maisemaa ja tätä punertavaa hiekkamaata, joka oli paljastunut rotkon syntyessä.

Oppaani oli nuori mies, Bernard nimeltään ja muiden diossolaisten tavoin katolinen uskonnoltaan. Hänen opastuksen hinnasta minun tuli nyt neuvotella erikseen. Bernard pyysi aluksi 15 000 frangia (n. 22,9 euroa)  ja kertoi sen olevan normaali summa tästä tunnin mittaisesta retkestä halki rotkon. Pointe-Noiren yhdysvaltalaiset, ranskalaiset ja italialaiset öljyherrat sen verran varmaan maksavatkin ja antavat päälle vielä kunnon tipin. Öljyteollisuus on nostanut hinnat pilviin, mutta onnistuin tinkimään retken 8 000 frangiin (n. 12,2 euroa). Sekin kuulostaa suurelta summalta, varsinkin kun Bernard ja Juste olivat yhteistuumin päättäneet jättää kyläyhteisön nuolemaan näppejään käynnistäni. Tavallisesti kylä saisi osan summasta, mutta ymmärsin, että se jäisi nyt ilman. Kun kukaan ei kerran ollut huomannut, että menimme rotkolle!

Oppaani johdattaa minua pitkin rotkon pohjan sankkaa metsikköä.

Toisinaan metsä vaihtuu sankaksi heinikoksi. Bernard joutui pitämään vasenta kättään ylhäällä heinikossa, sillä oli löytänyt metsästä sienen ja aikoi kuljettaa sen ehjänä kotiinsa syödäkseen sen myöhemmin.

Maisemaa Diosson rotkon pohjalta.

Taksikuskini Juste ja malliesimerkki kongolaisesta maskinkäytöstä.

Lähdimme laskeutumaan alas rotkon reunalta ja Bernard piti minua ja könyämistäni tarkasti silmällä. Reitti kulki sankassa metsässä ja oli paikoin sekä jyrkkä että liukas. Jokunen öljytyöläinen lienee joskus kaatunut täällä. Ylitimme pari pientä puroa ja kohtasimme metsässä olleita paikallisia. Esimerkiksi São Tomén ja Príncipen metsissä vain miesväki touhuaa viidakkoveistensä kanssa. Diossossa niitä töitä paiskivat naisetkin. Niin naiset kuin miehetkin olivat korjaamassa talteen banaanisatoa. Mondeleen eli minuun suhtauduttiin pelkästään ystävällisesti. Laakson pohjalla kuljimme halki aikuisen ihmisen mittaisten heinikoiden halki metsään ja uudelleen heinikkoon. Kohtasimme joitain ihmisiä, joilla oli täällä viljelyksiä. Aikoinaan rotko on tarjonnut suojaa myös orjakauppiailta. Bernard oli kertonut rotkoretken kestävän noin tunnin, mutta jo puolen tunnin kuluttua saavuimme Loangon kylään johtavan tien varteen. Taksikuskini odotti paikalla.

Maksoin oppaalleni ja lähdimme takaisin kohti Pointe-Noirea ja sen ydintä. Kaupungin pääkadut ovat hyvässä kunnossa ja niillä kyllä kelpaa ajella. Tämä on poikkeuksellista Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja panee miettimään, että todellako öljyrahoista liikenee myös kansan hyvinvointiin. Valtiollisen SNPC-öljy-yhtiön pääoma on muuten heidän itsensä mukaan tasan 81 334 654 844 frangia (n. 123 985 754 euroa). Myös kaupungin takseihin on panostettu, sillä tänne on laivattu kaikki 2000-luvun alun vanhat Toyota Corollat ja teipattu ne yhtenäisen värisiksi: Pointe-Noiren taksit ovat sinisiä. Autojen perässä olleiden vanhojen maatunnustarrojen perusteella Corollia oli ainakin Ranskasta, Sveitsistä, Saksasta ja Puolasta. FIN-tarroja en onnistunut bongaamaan. Ehkäpä Suomen autokanta ei taivu luopumaan näin uusista autoista Afrikkaa varten. Muuten kaupunki on kovin afrikkalainen, sillä katujen varsilla on ikuisuuksiin jatkuvia markkinoita ja liikennesääntöjä ei ole. Se menee joka uskaltaa ja kaikki joustavat mukavasti.

Katunäkymää Pointe-Noiren laitamilta.

Pointe-Noiressa pääsisi parturiin.

Pointe-Noiressa on äärimmäisen helppoa saada taksi.

Tykkäsin Pointe-Noiresta kovasti, mutta kallis hintataso ajoi minua pois. Pyysin Justea ajamaan linja-autoaseman kautta. Kaupungissa ei vain satu olemaan mitään yhtä tiettyä bussiasemaa, vaan kaikki yhtiöt liikennöivät omilta terminaaleiltaan eri puolilta kaupunkia. Taksikuskini suositteli Ocean du Nord -nimistä firmaa, josta olin lukenut etukäteen. Ocean du Nord kuulostaa yhtäkkiseltään hoopolta nimeltä, mutta nimi tietenkin viittaa siihen, että yhtiö liikennöi valtamereltä (eli Pointe-Noiresta) aina maan pohjoisosiin saakka. Ostin lipun Dolisien kaupunkiin. Juste naureskeli sille, että otin lipun päivän myöhäisempään, kello 10 lähtevään vuoroon, enkä vielä kuuden bussiin. Olin kuulemma lomalla ja niinhän minä olinkin! Dolisie sijaitsee niin lähellä Pointe-Noirea, että ehtisin sinne kyllä myöhäisemmälläkin vuorolla.

Juste vei minut takaisin hotellille, maksoin retkestä sovitun hinnan 20 000 frangia (n. 30,5 euroa) ja sovimme, että mies tulisi viemään minut seuraavana aamuna Ocean du Nordin terminaalille. Söin loput ostamastani patongista ja painuin takaisin kaupungille, mutta tällä kertaa kävellen. Pointe-Noiren rantaviiva, tarkemmin Boulevard Dr. Jacques Bouitin varsi, on täynnä rantaklubeja, joissa kaupungin eliitti ja länsimaalaiset öljyteollisuuden työntekijät voivat vaihtaa vapaalle ja nauttia eurooppa-hintaisista ruoka-annoksista. Otin kuvan Le Club Petrolier -nimisen klubin kyltistä ja sain perääni vihaisen ovimiehen. Miksi olin kuvannut kylttiä, se on ehdottomasti kiellettyä! Pahoittelin ja jatkoin matkaani. Nytpä tietäisin minne en ainakaan menisi ruokailemaan. Kävelin kaupungin kauniille rautatieasemalle (Gare de Pointe-Noire), joka on valmistunut 1930-luvulla ja on kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Ilmeisesti matkustajaliikennettäkin on jälleen pitkän tauon jälkeen. Rautatieaseman kulmilla paikallinen mies, Hermann nimeltään, tuli juttusille ja houkutteli minua taideostoksille ja tutustumaan ateljeehensa. Viereisessä rakennuksessa ryhmä taiteilijoita pakersikin ja minä olisin nyt voinut ostaa vaikkapa kauniin palmujen reunustaman jokimaiseman Ouésson kaupungista, Pohjois-Kongosta. Pahoittelin, että en oikeastaan voinut ostaa nyt yhtään mitään, sillä olin vasta hiljattain saapunut Kongoon ja aioinpa matkustaa tuonne maalauksen Ouéssoon. Matkalaukussani ei vain olisi tilaa taululle.

Le Club Petrolier -rantaklubin kylttiä ei saanut kuvata.

Pointe-Noiren rautatieaseman katto odottaa korjausta.

Ngok’ on kongolainen olut. Taustalla Hermann-niminen taiteilija saapumassa pullonsa luo.

Sen sijaan oluelle voisimme kyllä mennä, olihan keskipäivä ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Parkkeerasimme itsemme viereiseen kuppilaan ja pöytään, jossa istui jo valmiiksi kaksi paikallista. Afrikassa on maailman luonnollisin asia istuutua mihin tahansa pöytään lupia kyselemättä. Tilasin pöytään kaksi kongolaista olutta. Ne maksoivat tonnin (n. 1,5 euroa) per pullo ja olivat 0,65-litraisia. Ngok’-oluen pullossa on krokotiilin kuva, joka tuo mieleen Lacosten logon. ”Ngok’” tarkoittaa krokotiiliä jollain paikallisella kielellä, mutta en muista millä. Uusi tuttavuuteni, Pohjois-Kongon Impfondosta kotoisin oleva Hermann puhui äidinkielenään kongon kieltä eli kikongoa. Samaa kieltä puhui toinen pöydässämme istunut herra, kolmannen käyttäessä äidinkielenään lingalaa. Kikongo on yksi Kongon tasavallan lukuisista kielistä ja yleisin täällä etelässä, kuten Pointe-Noiren seudulla, samoin kuin Kongon demokraattisen tasavallan läntisimmässä osassa ja Angolan pohjoisosassa. Kielet ovat erinomainen keskustelun aihe ja tämäkin mies ryhtyi innokkaasti opettamaan kikongon alkeita minulle:

  • Terve/päivää (yhdelle) = bote
  • Terve/päivää (monelle) = bote ya mbeno
  • Mitä kuuluu? = afasso?
  • Nimeni on… = nkoubou yamounou…
  • En ymmärrä = mounou na wa ve
  • Tänään = boubie
  • Huomenna = bassi kaka
  • Kiitos paljon = matondo mingi

Oluen juotuani olisin vielä voinut ostaa sen taulun, mutta pidin pääni. Ei minulla vain ollut vieläkään tilaa. Pointenoirelaiset taiteilijat olivat levittäneet taidettaan kaupungin pääpostin eteen ja sen rappusille. Sen sijaan etsin kirjakaupan ja ostin sieltä Pointe-Noire-aiheisia postikortteja. Sekä kirjakauppa että postikortit kertovat, ettei Pointe-Noire ole normaali afrikkalaiskaupunki. Se sen sijaan oli normaalia, että se pääposti oli pantu vartin etuajassa kiinni tältä päivältä, kun palasin sinne postimerkkiostoksille. Kortit olisi laitettava matkaan seuraavasta kaupungista, ajattelin.

Boulevard du Général Charles de Gaulle kohti itää.

Place Raphaêl Antonetti on saanut nimensä Pointe-Noiren entiseltä kuvernööriltä, joka on saanut aukiolle patsaansa.

Boulevard du Général Charles de Gaulle kohti länttä. Kuva otettu Place Raphaêl Antonettilta.

Päätin lähteä etsimään kaupungin katedraalin, Notre-Dame-de-l’Assomptionin, joka sijaitsee keskustassa ja sen kellotorni näkyy kauas. Kirkko on valmistunut 1950-luvulla ja on (mielestäni) malliesimerkki Ranskan siirtomaa-ajan arkkitehtuurista väritystä myöten. Lääkäri Jari Vainio käyttää mainiossa Sambiaan sijoittuvassa kirjassaan ”Viidakkotohtori: Dokoto Jalin päiväkirjat 1987–1993″ (2017) värityksestä termiä ”kehitysmaankeltainen”, joka siis tarkoittaa hailakankeltaista. Senvärinen on Pointe-Noiren katedraalikin. Ja niin moni muukin rakennus.

Kirkon liepeillä luokseni pysähtyi moottoripyörä, jonka kyydissä oli kaksi miestä ja koiranpentu häkissään. Miehet olivat libanonilaisia ja muuttamassa pian takaisin kotimaahansa. He kiertelivät seutua etsien koiranpennulleen uutta omistajaa ja minä valkoisena olin kuulemma hyvä ehdokas. Kerroin olevani pelkkä turisti, enkä lainkaan töissä Pointe-Noiressa. En siis voisi ottaa koiraa vastuulleni, vaikka olisihan sellaisen kanssa matkustaminen varmasti ollut kokemus. Miehet jatkoivat etsintää koira tarakalla. Minä jatkoin Pointe-Noiren tutkimista, kunnes päätin palata hotellille ja siirtyä rannan puolelle. Atlantti vaikutti turhan rajulta, enkä olisi siellä selvinnyt pitkään hukkumatta. Kukaan ei ollut varsinaisesti uimassa, mutta iso poikaporukka oli sentään vesirajassa juoksemassa aaltoja pakoon. Minut nähtyään eräs heistä juoksi merestä luokseni, veti valkoisen kauluspaidan päälleen ja pyysi selfietä. Kuvia otettiin eri kokoonpanoissa. Pojat kertoivat olevansa Kinshasasta eli naapurimaasta Kongon demokraattisesta tasavallasta. Ymmärsin, että he olivat Pointe-Noiressa töiden perässä.

Pointe-Noiren katedraali.

Kinshasan poikia Pointe-Noiren rannalla.

Atlantin aallot olivat turhan rajut uimiseen.

Jatkoin kävelyä pitkin vesirajaa aaltojen lyödessä rantaan. Nyt aurinkovarjoille ja -tuoleille oli käyttöä, minkä lisäksi rantaravintolat olivat auki. Niistä olisi taatusti saanut tuoretta kalaa, suoraan omasta rannasta. Pointe-Noire on kaunis kaupunki, jolla on kaunis ranta, hotellikapasiteettia ja lentoasemakin. Jos eurooppalaiset lentävät lomalennoilla Gambiaan ja Senegaliin, mikseivät he voisi tehdä sitä myös Pointe-Noireen. Ehkä niin tapahtuu joskus. Potentiaalia on. Mereen uimaan en tänään päässyt, joten pulahdin päivän päätteeksi Residence Saint-Jacques Bord du Merin altaaseen. Olin edelleen majatalon ainoa asukas. Aamulla matka jatkuisi Dolisieen.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 13.11.2022 at 02:34

    Tuo on totta, että Afrikassa tosiaan herätään aikaisin. Itsekin tosin omsksun siellä matkustaessani tuon rytkin nopeasti, pimeän tultua tulee mentyä nukkumaankin aikaisemmin kuin Suomessa.

    Kiinan asema ympäri Afrikkaa on aivan käsittämätön. Tekisi mieleni väittää, että Kiina investoi sinne enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

    • Reply Anssi 13.11.2022 at 10:32

      Kyllä! Suomessa mieluusti nukkuu pitkään, mutta Afrikassa se yleensä tuntuu ajanhaaskaukselta.

      Kiina on tosiaan kuin uusi siirtomaavalta, josta tavallinen kansa harvemmin pitää.

  • Reply Daniel 13.11.2022 at 23:04

    Tuollaiselle rotkoretkelle voisin minäkin, kaupunkimatkailija, mennä mieluusti. Aika koville tuntipalkoille kyllä poika pääsi, taisi tienata kuukauden liksan siinä. Mutta niinhän se on, että jos muut eurooppalaiset maksavat samaa suuruusluokkaa olevia summia, niin ei siinä mikään auta, ainakin jos niitä muita asiakkaita on tarjolla.

    Olen monesti miettinyt, miten helppoa rajan ylittäminen on paikallisille. Onkohan nuo Kinshasan pojat vaan tulleet jollain paatilla joen yli ja se on sitten siinä? Vai tarvitaanko passi, viisumi, leimat, lahjukset että saa tulla vieraaseen maahan töihin? Väestökirjanpito kun on mitä on, niin mistäpä kukaan tietää, etteivät ole juuri siitä Kongosta, jossa tällä hetkellä oleskelevat.

    CDG-bulevardilla näyttää mukavasti kasvavan puita ja kaikenlaisia heiniä talon seinästä suoraan, kuten asiaan kuuluu. Mutta kirkko on hienossa kunnossa ja Lacosten kalja näyttää kylmältä!

    • Reply Anssi 13.11.2022 at 23:55

      Kongossa on yleisestikin kovat hinnat juuri tuon öljyn ansiosta, mutta eiköhän opas tosiaan tienannut ihan kiitettävästi. Pahuksen expatit. Mutta Diossolle suositus silti!

      Niin, paikallisethan ylittävät rajoja mistä vaan, jos siltä tuntuu. Ei niillä taatusti passeja ole, vaan korkeintaan henkilökortti (en ole kai ikinä millään maarajalla nähnyt afrikkalaisen käyttävän passia rajanylityksessä) ja kun kielikin on sama, mitä kotopuolessa puhutaan, niin helppohan sitä on tarpeen tullen vaikka valehdella. Lahjuksilla selviää kaikissa tilanteissa, myös rajalla.

      Niinpä näyttää seinissä olevan heinää! 😀

  • Reply Katja / Historia de Viajes 28.11.2022 at 20:09

    Upean näköinen on Pointe-Noire! Ajattelin jo kuvia katsellessa, että tässähän paikassa olisi tosiaan potentiaalia kehittyä tunnetuksi matkakohteeksi. On upeaa rantaa, rotkoa ja siirtomaa-ajan rakennuksiakin. Ehkä vielä tosiaan joku päivä pääsemme pakettimatkalla Kongoon Gambian ja Senegalin tapaan!

    • Reply Anssi 28.11.2022 at 22:43

      Voi kyllä! Pointe-Noiressa olisi paljon potentiaalia. Kaikkea löytyy ja turvallisuustasokin ilmeisesti ihan hyvä. Aurinkomatkojen katalogissa talvella 2032.

    Leave a Reply