Suomen suurin matkablogiyhteisö

Ajo Kalaitiin ja sen ohi

13.7.2022

Nukuin kuin tukki, vaikka ympärillä raivosi öinen hiekkamyrsky. Vain kerran raotin vähäsen teltan vetoketjua ja kurkistin ulos. Juuri silloin yksi roskapusseistamme karkasi tuulen viemänä aavikolle. En sännännyt perään pimeään Saharaan. Telttani sen sijaan kesti riepotuksen. Olimme leiriytyneet yöksi paikkaan, joka oli hehtaarien laajuinen tasainen hiekkakenttä vailla mitään pensaita tai edes heinätupsuja. Kauempana kohosivat dyynit ja kukkulat. Ehkä kilometrin päähän meistä oli leiriytynyt toinenkin retkue matkalla Kalaitiin. Pitkien etäisyyksien Tšadissa ihmiset joutuvat toisinaan viettämään yön hiekalla kylästä toiseen matkustaessaan. Esimerkiksi pohjoisen Ounianga Kébiristä ei aja päivässä Kalaitiin. Etäisyys on noin 500 kilometriä. Jatkoimme matkaa poikkeuksellisesti jo kuudelta, sillä meillä oli kirittävää, että ehtisimme pääkaupunkiin N’Djamenaan lauantaiksi. Sen olin asettanut ehdottomaksi deadlineksi, vaikkei lentoni vielä lauantaina lähtisikään. Olin varautumassa uuteenkin katastrofiin, edellisten päivien kaltaiseen haaksirikkoutumiseen keskelle kuuminta Saharaa.

Näkymä aamulla.

Kahden ajoneuvon kohtaaminen Ouninga Kébirin ja Kalaitin välisellä tiellä on harvinainen tapahtuma.

Tänä aamuna taivas oli pilvessä.

Matka kulki pääasiassa tasaista hiekka-aavikkoa pitkin, jota rikkoivat satunnaiset dyynit ja kivikoiden ylitykset. Välillä jommallakummalla tai molemmilla puolilla kohosi yksittäisiä korkeita hiekkakivimuodostumia. Ehkä tuntia ennen Kalaitiin saapumista alkoi satunnainen asutus. Siellä täällä oli alkeellisia palmunlehvistä kyhättyjä majoja, joissa seudun harvat asukkaat asuivat. Majojen edessä leikki pieniä lapsia.

Aavikolla edellispäivänä vaihdettu taka-akseli kesti Kalaitiin saakka, jonne saavuimme viiden tunnin röykytyksen päätteeksi. Yhteensä auton hajoamispaikalta tänne oli noin seitsemän tunnin matka, jonka kuskini Ali oli nyt tehnyt kolmeen otteeseen parin päivän sisällä. Koska olimme jo menomatkalla näyttäneet naamaamme kaupungin poliisiasemalla, ei sellaiseen olisi enää tarvetta. Olisin vapaa kulkemaan jo kaksi viikkoa sitten tutuksi tulleen Kalaitin kaduilla. Tai viettämään päivän autokorjaamon liepeillä! En tiennyt taka-akselin olleen Landcruiserimme pohjassa vain väliaikaisesti. Se tuli selväksi, kun ajoimme autokorjaamon pihaan ja laina-akselia lähdettiin irrottamaan. Oma taka-akselimme pantaisiin samalla kuntoon ja takaisin auton alle. Ennakoin jälleen pitkää odottelua. Tavallisesti autokorjaamoilla tuntui vierähtävän aina neljä tuntia.

Minä ja Ousmane lähdimme odotellessamme ostoksille. Piti saada lisää ruokaa, sillä se oli käymässä vähiin kokemiemme odottamattomien tapahtumien takia. Ja oli ne kaksi mekaanikkoakin pitänyt ruokkia edellispäivänä ja vielä tänä aamunakin. Ousmane osti tomaattia, sipulia, vuohenlihaa, jauhoja ja jälkiruoaksi hedelmäsäilykkeen. Jälkiruoaksi saisin siis hedelmäsalaattia. Tuoreita hedelmiä oli niukasti saatavilla tässä osassa Saharaa, jonne sadekausi oli vihdoin kapuamassa; taivas oli synkkä ja kaupungin hiekkaisilla kaduilla kävellessämme sain pisaroita kasvoilleni. Pisarointi oli niin vähäistä, että melkein pisti vihaksi. Olisin toivonut rankkasadetta, sellaista vesikaaosta, että olisimme saaneet kahlata kaduilla! Samalla mietin, että olisipa tämä pilvisyys osunut kohdallemme edellispäivinä siellä automme hajoamispaikalla pohjoisessa. Kalait on selkeästi Saharassa, mutta vastaanottaa enemmän sadetta kuin esimerkiksi Ouniangan järvet pohjoisessa (n. 2 mm vuodessa).

Taivas alkaa seljetä matkalla Kalaitiin.

Autokorjaamo Kalaitissa.

Kalaitissa sähköjohdot on vedetty kätevästi kaduille.

Näin kadulla mehubaarin, jonne tahdoin mennä juhlimaan selviytymistämme. Mehubaari käsitti tiskin, jolla oli yksi tehosekoitin, puukko sekä mangoja ja banaaneja. Asiakkaat istuivat matolla kadunvarressa. Nyt asiakkaita oli vain minä ja Ousmane. Tilasin mangomehun ilman jäätä ja ilman sokeria. Tilaus oli omituinen, sillä ilma oli kuumankostea ja toiseksi, Saharan kansa rakastaa liian makeita asioita. Kuten makeaa teetä. Tehosekoitin saatiin käyntiin tekemällä äärimmäisen vaarallisennäköisiä sähköliitoksia kadulla risteileviin sähköjohtoihin. Kehitysmaiden sähköviritelmät ovat tavallisesti karmeita kasoja johtoja sähkötolppien ympärillä. Kalaitissa näin ei ole, vaan täällä vannotaan pinta-asennuksen nimeen:  sähköjohdot kulkevat hiekkaisten katujen poikki ja niitä pitkin puodista ja putiikista toiseen. Autot ja tuktukit ajavat niiden yli ja luultavasti myös joku ihminen on joskus saattanut kompastua johtoon. Mangomehu kuitenkin valmistui turvallisesti ja maistui taivaalliselta. Se maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa).

Kävimme syömässä vuohenliha-aterian keskustan pääkadun kuppilassa. Naisia ei ollut paikalla töissä, eikä ruokailemassa. Palailimme takaisin autokorjaamolle, jossa töitä paiskittiin taka-akselimme parissa. Tuttuun tšadilaiseen tyyliin korjaus tapahtuu kyykkyasennossa hiekalla ilman rasvamonttua tai muuta länsimaista hapatusta. Eli siinä kohdassa, mihin kuljettaja on auton pysäyttänyt. Täällä tunkkauksen apuna ei tarvita kiviä, mutta jotain aiemmista remonteista irronneita autonosia kyllä. Kaikki jää niille sijoilleen, minkä vuoksi korjaamon piha oli täynnä erilaista rautaromua ja ruuveja. Paikkakunnan kumikorjaamo lienee yhteistyössä Kalaitin autokorjaamojen kanssa. Ensin pannaan auto kuntoon ja sitten korjaamon pihassa hajonnut rengas! Meillä ei rengas hajonnut sentään.

Yleinen näky muslimimaissa: kaksi miestä kulkee kadulla käsi kädessä. Tässä tapauksessa miehet eivät ole pariskunta, vaan parhaat kaverukset.

Parikymmensenttinen tšadilaispuukko koristaa jokaisen Saharan miehen käsivartta.

Kalaitin eteläpuolellakin on katsottu järkeväksi asentaa tienvarsille liikennemerkkejä.

Korjausta odotellessa paikalle asteli vanha herrasmies valkoisessa kaavussa ja muovipussi kädessä. Mies oli hoksannut minun juovan Coca Colaa ja tuli pyytämään hörppyä itselleen. Onneksi hän sattui esittelemään pussissa olleita upeita käsintaottuja miekkoja. Tšadissa valmistettuja uniikkeja sellaisia. Miekkojen suojana oli koristeellinen ja värikäs nahasta tehty tuppi. Juuri tällainen miekka on liki jokaisen miehen käsivarteen kiinnitettynä Tšadin Saharassa. Se on ennen kaikkea koriste, osa asua, mutta sen perimmäinen tarkoitus on puolustautuminen. Yöksi sen voi laittaa tyynyn viereen, kertoi Ousmane. Olin halunnut ostaa moisen miekan, mutta en ollut nähnyt niitä missään. Nyt sellainen tuotiin eteeni ja aloitin tinkauksen. Ousmane käänsi ranskankieliset numerot arabiaksi, koska kauppias ei ranskaa ymmärtänyt. Sovimme hinnaksi 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mutta koska miehellä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, annoin kokonaisen kymppitonnin (n. 15 euroa). Vaihtorahan sijasta sain vuolaat kiitokset ja kuulin moneen kertaan Jumalan olevan suuri.

Matka jatkui neljän tienoilla iltapäivällä. Taas piskotteli, kun ajoimme ulos kaupungista. Kasvillisuuden määrä lisääntyi vähä vähältä ja pian Sahara loppuisi kokonaan. Edessämme oli viimeinen yö Saharassa. Minä nukuin uusi miekka tyynyn vieressä ja yöllä pieni sadekuuro kulki ylitsemme.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 22.9.2022 at 08:52

    Jäin kaipaamaan kuvaa miekasta. Eipä ihan mahdoton hinta tuo kymppitonnikaan ole. Vähän pistää hymyilyttämään nuo sähköjohdot kadulla, mutta mikäs siinä, kaipa se tuolla toimii ihan hyvin.

    • Reply Anssi 22.9.2022 at 22:43

      Olet oikeassa, laitoin kuvan puukosta juttuun 😀

      Sähköjohdot toimii jonkun aikaa, kunnes kuluvat poikki. Veikkaisin.

  • Reply Daniel 22.9.2022 at 16:50

    Komean matkamuiston sait! Minäkin haluaisin nähdä kuvan siitä.

    Nauratti tuo ”Täällä tunkkauksen apuna ei tarvita kiviä, mutta jotain aiemmista remonteista irronneita autonosia kyllä.” Tulee mieleen, kun lapsena rakensi legoja tarkasti ohjeen mukaan, ja kun kaikki oli valmista, niin muutama palikka aina jäi yli. Ehkä autokorjaamossakin käy samalla tavalla.

    Jos akseli on murtunut, niin miten ihmeessä sen voisi korjata? Epäilen, että tarina jatkuu, eikä ihan mukavissa merkeissä.

    Myös mietityttää, mistä sähkövirta on peräisin ja kuka sen maksaa. Vai onko kylässä joku yhteisöllinen aurinkopaneeli?

    • Reply Anssi 22.9.2022 at 23:05

      Nyt on kuva tuosta tšadilaisten miesten kravatin vastineesta.

      Kyllä, tšadilaisissa autoissa on paljon tarpeetonta rojua, kun katselee vähän autokorjaamojen pihamaille. Ehkä siksi autot hajoilevatkin usein ja kaikilla on kokemusta autonkorjauksesta 😀

      Akseli ei ollut murtunut, vaan ainoastaan joku siihen kuuluva osa. Siellä oikeanpuoleisen takarenkaan tuntumassa. Sellainen osa korjattiin/vaihdettiin ja runnottiin takaisin taka-akselin osaksi. Hankala selittää, kun en tiedä tosiaan autoista mitään. Ja kyllä, autotarina jatkuu, mutta ei samasta syystä…

      Sähkö taitaa tulla dieselgeneraattoreista. Yksi iso generaattori jyrskytti kovaäänisesti kadun varressa. Siitä varmaan tuli virtaa kauppojen pakastimille (joissa säilytetään juomia). Ja toisaalta puhelimenlatauskioskille, jonne ihmiset toivat kännykkänsä ladattavaksi. Maksoi 7 senttiä. Keskivertokodissa ei liene sähköjä. Aurinkopaneeleille olisi potentiaalia, mutta ainoat paneelit Tšadissa olivat sellaisia pieniä kiinanromuja, joka heitetään savimajan katolle ja sitten sillä energialla saadaan ehkä kännykkä ladattua. Olet ehkä nähnyt jossain päin Afrikkaa niitä.

    Leave a Reply