Suomen suurin matkablogiyhteisö

Toinen päivä Ouniangan keidasjärvillä

8.7.2022

Toinen aamu Boukoujärvellä, pohjoisessa Tšadissa, oli edellisen toisinto. Heräsin, kävin dyynin päällä katsomassa maisemaa, söin aamupalan ja sitten olisin tahtonut vielä aamu-uinnille. Aamupalan aikana järven rantaan oli saapunut kamelikaravaani, jonka jokainen kameli vuorollaan talutettiin järven rantaan juomaan. Vuoroaan odottelevat kamelit käyttivät aikansa syömällä taatelipalmuista taatelit. En mennyt häiritsemään kameleiden juomapuuhia.

Ajoimme viiden minuutin matkan Ounianga Seririn kylään ja kyläpäällikön talolle. Kolmas kerta toden sanoi; chef du village oli tänä aamuna paikalla. Parrakas vanha herra päivysti autotallin nurkalla varjossa. Ali kävi maksamassa matkan hintaan kuuluneen 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) pääsymaksuni, mutta kyläpäälliköllä oli hänelle selvästi myös asiaa. Jonkin ajan kuluttua miehet tulivat yhdessä autolle. Ali kertoi kyläpäällikön kärsivän päänsärystä ja jatkoi, että tämä oli tiedustellut mahtoiko minulla olla särkylääkettä. Miehellä itsellään oli kyllä ambulanssikin pihassaan parkissa. Valkoisilla kai yleensä on apteekki mukana minne menevätkin, enkä tehnyt poikkeusta. Annoin iäkkäälle kyläpäällikölle kaksi Buranaa ja tämä oli tyytyväinen. Minäkin olin tyytyväinen, sillä olin oppinut uuden ranskankielisen sanan, ”mal de tête”, päänsärky! Jos olisin ollut Suomessa, olisin muistuttanut juomisen tärkeydestä yli neljänkymmenen asteen helteessä. Ja toisaalta olisin voinut kysyä, että onko kylänne juomavesi todellakin juomakelpoista. Sitä Ali esitteli hetkisen kuluttua Télijärven rannalla, Ounianga Seririn kylän liepeillä. Itse Téli on juomakelvoton suolajärvi, mutta paikalliset kaivavat järvenrantaan kuoppia, joihin vesi nousee ja juovat sitten tätä vettä. Télin vesi löyhkäsi pahalta, rannalla oli roskia ja kärpäsiä pörräsi kaikkialla. Itse en Ounianga Seririn veteen koskisi kuin hätätilanteessa.

Ouniangan järvistä suurin on suolapitoinen Téli, jonka vesi löyhkää heinäkuun paahteessa. Tuuli kasaa rannoille vaahtokasoja.

Télijärvi Ounianga Seririn kylästä nähtynä.

Ali on löytänyt tienvarresta ammuksen vuodelta 1981. Nostimme sen pystyyn.

Panssarintorjuntatykin ammus?

Vielä ennen kylästä poistumista piipahdimme järven rannalla olevassa puutarhassa. Kyseessä oli kylän yhteinen vihannes- ja hedelmätarha ja ruokki koko kylää. Olinkin miettinyt, että miten ihmeessä Ouniangan ihmiset eivät kuole puutostauteihin. Ei kukaan elä pelkällä vuohenlihalla, taateleilla ja järvivedellä. Olin nyt saanut vastauksen pyytämättäni.

Ounianga Seriristä eli ”Vähä-Ouniangasta” on Ounianga Kébiriin eli ”Iso-Ouniangaan” vain noin 40–50 kilometrin matka halki hiekkaerämaan. Missään ei ole mitään elonmerkkejä, ei kasveja, ei eläimiä. Tiekin menee siitä, mistä kuski päättää ajaa. Hieman Ounianga Seririn jälkeen Ali jarrutti ja peruutti kymmenen metriä. Hän oli nähnyt maassa lojuvan ammuksen. Sitä oli ehdottomasti tarkasteltava lähempää, vaikken siitä mitään ymmärtäisikään. Ammuksen pohjassa on vuosiluku 1981 eli se lienee peräisin vuosina 1978–1987 käydystä Tšadin–Libyan konfliktista, jossa Muammar Gaddafin Libya yritti alistaa Tšadin. En tiedä, onko ammus Tšadin vai Libyan ampuma, mutta sen pohjassa on vuosiluvun lisäksi myös tekstit ”LOT–8–12” ja ”106 MM M 94 B1”. Liekö kyseessä panssarintorjuntatykin ammus. Jätimme sen seisomaan pystyyn, kun jatkoimme matkaa.

Yoajärvi on Ouniangan järvistä toiseksi suurin ja sijaitsee Ounianga Kébirin kylän luona.

Yoa näköalapaikalta nähtynä.

Yoajärveä reunustavat taatelipalmut.

Eräs Ounianga Kébirin moskeijoista.

Ounianga Kébirin asumuksia ja linkkimasto.

Jos Ounianga Serir on noin tuhannen asukkaan kylä, on Ounianga Kébirissä asukkaita vähintään kolminkertaisesti. Ounianga Seririssä ei ollut kuuluvuutta puhelimessa, mutta nyt jo muutamia kilometrejä ennen Ounianga Kébirin kylään saapumistamme näin horisontissa korkean linkkimaston. Mobiilidatakin alkoi toimia ensimmäistä kertaa sitten Fadan. Ennen keskustaan ajoa Ali tahtoi esitellä näköalapaikan, josta näkisin 18 Ouniangan järvestä ehkä kuuluisimman, Yoan. Yoajärvi on Télijärven jälkeen Ouniangan järvistä toiseksi suurin 358 hehtaarin alallaan. Syvyyttä Yoalla on enimmillään 27 metriä. Järvi on suolapitoinen, eikä siinä elä kuin joitain leviä ja mikro-organismeja. Téli oli haissut pahalta, mutta Yoa ei löyhkännyt lainkaan. Ehkä tuulen suunta oli vaihtunut aamun aikana! Yoajärveä reunustavat dyynit ja palmumetsiköt. Ja tietenkin Ounianga Kébirin kylä, joka on rakennettu sen lounais- ja etelärannoille.

Aivan ensimmäisenä ajoimme kumikorjaamolle, sillä olimme toissapäivänä kärsineet matkamme toisen rengasrikon. Rengas jäi paikattavaksi ja me lähdimme rekisteröitymään raja-asemalle! Ounianga Kébir on rajakaupunki, vaikka täältä on matkaa Libyan rajalle noin 250 kilometriä. Rajamuodollisuudet passien leimauksineen suoritetaan siis jo Ounianga Kébirissä. Raja-aseman pihassa oli useita Libyasta tulleita tai sinne matkalla olevia kuorma-autoja. Muuten passintarkastusmökissä ei ollut kiireestä tietoakaan. Kättelin Alin kanssa kaikki mökin edessä päivystäneet virkailijat, joista kaikki seurasivat meitä ison päällikön juttusille. Iso päällikkö oli ystävällinen vanha herra, joka istui turbaani päässään muovituolissa ison puupöydän takana. Pöydällä oli papereita ja leimasimet passien leimausta varten. Tietokonetta ei toimistossa ollut. Me emme tietenkään olleet ylittämässä rajaa Tšadista Libyaan, vaan samalla raja-asemalla tarkistetaan myös ulkomaalaisten liikkumislupa, erikseen sisäasiainministeriöstä anottu ”autorisation de circuler”. Lupalapussa ei ilmennyt ongelmia, eikä liioin passissani. Passi kyllä kiersi jokaikisen virkailijan, jotka uteliaisuuttaan tahtoivat plärätä sitä edestakaisin. Niin tapahtuu aina kehitysmaiden tarkastuspisteillä. Täkäläinen nuori passipoliisi löysi passistani Kongon demokraattisen tasavallan leimat (mikä oli yllätys minullekin) ja yritti herätellä keskustelua niistä, mutta turhaan. Iso päällikkö kätteli minut ja Alin ja matka jatkui ilman puhettakaan lahjuksista. En ole milloinkaan käynyt Kongon demokraattisessa tasavallassa, vaan passissa oli Kongon tasavallan leimoja ja viisumi.

Saavumme Ounianga Kébirin ydinkeskustaan, jota hallitsee paikkakunnan korkein rakennus, valkoinen moskeija.

Paikallisten koteja kylän keskustassa.

Hiekka valloittaa Ounianga Kébirin taloja.

Keskustan ”ostoskujilla” ei uskalla kuvata, mutta tällä ostoskujat yhdistävällä käytävällä ei ollut juuri nyt ihmisiä.

Portti jonkun kotiin Ounianga Kébirissä.

Ounianga Kébirin raja-asemalta lienee helppoa saada kyyti Libyaan, jos on jotenkin onnistunut saamaan viisumin kyseiseen maahan. Minä ja Ali olimme vitsailleet Libyaan menosta jo useita päiviä. Kuljettajani oli kertonut, että ennen sinne menoa meidän pitäisi kyllä hankkia aseet jostain itsellemme. Sitten voisimme vierailla vaikkapa Murzuqin keidaskaupungissa eteläisessä Libyassa. Ali oli kerran käynyt Libyan vastaisella rajalla hakemassa maasta tulleen setänsä takaisin Tšadin puolelle. Itse maassa hän ei ollut ikinä vieraillut. Libya vetää tšadilaisia puoleensa paremman palkkatason perässä ja työtä on helppo saada. Heitä työskentelee tuhansittain vierastyöläisinä esimerkiksi keitaiden vihannestarhoilla. Tšadilaiset, kuten Alin setä, käyvät tienaamassa rahaa naapurimaassa ja palaavat sitten takaisin eli toimivat kuten ukrainalaiset ja thaimaalaiset Suomen pelloilla ja metsissä. Libyalaiset eivät kuulemma alennu likaamaan käsiään maataloustöissä. Toisenlaistakin liikennettä Libyan suuntaan toki on, sillä tšadilaisia pyrkii koko ajan suuria määriä Libyaan aikeenaan ylittää Välimeri matkalla Eurooppaan. Viimeksi kesäkuun 2022 lopulla rekkakuski löysi eteläisestä Libyasta, noin 120 kilometrin päässä Tšadin rajalta, hajonneen auton ja 20 janoon kuollutta ihmistä sen luota. Kuolleista kaksi oli libyalaisia ja loput 18 tšadilaisia siirtolaisia. Maahan onnistuneesti päässeitä palautuu omatoimisesti tai Libyan karkottamana takaisin Tšadiin. Esimerkiksi huhtikuusta 2020 kesäkuuhun 2021 Libya karkotti Ounianga Kébiriin 1 615 siirtolaista.

Jätimme Alin kumikorjaamolle ja lähdimme Ousmanen kanssa täydentämään ruokavarastojamme. Ounianga Kébirin keskusta käsittää moskeijan ja kaksi kadunpätkää, joiden varteen kylän liike-elämä on keskittynyt. En juurikaan uskaltanut ottaa kuvia keskustassa sotilaiden suuren määrän takia. Ousmane marssi tutun kauppiaan putiikkiin tekemään ostoksia. Hän osti jauhoja, perunoita ja sipuleita. Oikein muuta ei ollut tarjolla. Minä annoin 500 frangin setelin ja pyysin ostamaan myös taateleita. Kolusimme keskustan ja ainoat tuoreet tuotteet olivat ne pienet sipulit ja isot aavikkoperunat. Tomaatteja oli myös tarjolla kovaan hintaan yhdessä kojussa. Ousmane osti kourallisen pikkutomaatteja 1 000 frangilla (n. 1,5 euroa). Leipää ja tuoreita hedelmiä ei ollut missään. Ousmane ei ollut varmaan käynyt Ounianga Kébirissä heinäkuun kuumuudessa ja oli kovasti yllättynyt, kun tarjonta oli niin surkeaa. Eyte’ Voyages oli nyt toista kertaa historiansa aikana Saharassa tähän aikaan. Edellisen kerran se oli kuljettanut Novosibirskistä tullutta venäläisryhmää keskikesällä joitain vuosia sitten.

Kun esimerkiksi Kalaitissa liki kaikki puodit olivat olleet miesten pitämiä, oli Ounianga Kébirissä päinvastainen tilanne. Miehiä ei pahemmin näkynyt muualla kuin huoltoasemalla ja elektroniikkaliikkeessä.

Yoajärveä reunustavat taatelipalmujen ohella kultaiset dyynit.

Yoa on paratiisimainen suolajärvi keskellä kuivinta Saharaa.

Yoajärvi sijaitsee ympäristöään alempana.

Yoajärven itäisimmässä kolkassa hiekkakannas eristää osan järvestä omaksi vesialueekseen, jossa levät ovat värjänneet veden verenpunaiseksi.

Yoajärven rantamien asumuksia.

Ostosten jälkeen Ali ajoi auton Yoajärven etelärantaa myötäillen sen itäisimpään kolkkaan. Yoa sijaitsee ympäristöään selvästi alempana ja järveä reunustaa täällä eteläpuolella korkea kalliojyrkänne. Kävelin jyrkänteen reunalle, enkä vielä ehtinyt ottaa ainuttakaan kuvaa, kun alhaalta parinsadan metrin päästä se jo kiellettiin. En olisi näitä uimassa olleita miehiä edes huomannut, elleivät he olisi nostaneet äläkkää kuvaamisestani, jota en ollut siis vielä edes aloittanut. Ousmanea tilanne huvitti, enkä minäkään reagoinut huutoon mitenkään. En muka huomannut heitä, vaan ryhdyin ottamaan kuvia tästä upeasta aavikkojärvestä. Järvellä oli pieniä aaltoja kovasta aavikkotuulesta johtuen. Järven itäosassa on erikoinen luonnonilmiö, sillä pieni osa Yoajärvestä on erillään kapean hiekkakannaksen erottaessa sitä varsinaisesta järvestä. Tämä pieni järvi lainehti verenpunaisena! Punaisuus johtunee täälläkin suolasta pitävästä levästä, joka auringonvalon avustuksella muodostaa verenpunaista pigmenttiä veteen. Aikoinaan vierailin vastaavalla punaisella suolajärvellä, Lac Rosella, Dakarin liepeillä Senegalissa. Silloin sää oli pilvinen, eikä vesi ollut punaista lupauksista huolimatta. Nyt täällä Tšadissa pääsin vihdoin todistamaan tuon ilmiön.

Seuraavana ajoimme Katam-nimisen järven luo. Järven rannan palmumetsikkö oli hiljattain kulotettu ja ranta oli vähän karu ilmestys. Mitähän Unesco sanoo tällaisesta toiminnasta, kun kyseessä on kuitenkin maailmanperintökohde. Rannalla on Euroopan unionin sponsoroima roskakori, mikä huvitti minua kovasti. EU kaiketi kuvittelee roskien päätyvän roskakoriin, mutta on siinä täysin väärässä; roskat jäävät Ounianga Kébirissä ja Afrikassa tasan niille sijoilleen. Jos roskat päätyvätkin koriin asti, ei kukaan ole sitä tyhjentämässä. Itse Katamjärvi on kyllä upeannäkoinen paikka, sillä keskellä järveä kulkee kapeahko hiekkakannas. Länsipuolella läikehtii verenpunainen suolajärvi. Itäpuolella kannasta vesi on kauniin vihreää. Suolapitoisuus on suuri järven rannalla olevista valkoisista alueista päätellen. Kiteytynyt muistutti kovasti jäätä, mutta tämä mielikuva ei varmaan tule tšadilaisilla ensimmäisenä mieleen. Alun perin aioimme lounastaa järven rannalla, mutta koska paikalla oli paikallisia naisia istuskelemassa, jatkoimme matkaa. Suomessa tämä ei tietenkään häiritsisi, mutta Afrikassa ruoka on jaettava kaikkien kesken, joten katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa.

Matkalla Ounianga Kébirin raja-asemalle ilmoittautumaan.

Ounianga Kébirin rakennuskantaa.

Katamjärven itäpuoli on vihreä.

Tämä kannas jakaa Katamin kahteen osaan.

Katamjärven länsipuoli on punainen. Rannat eivät ole jäässä, vaan suolassa.

Ali ja Ousmane päätyivät lähellä olevaan hylättyyn sotilastukikohtaan, jonne erään palmun alle perustimme leirin puolen päivän johdosta. Sotilastukikohta käsitti siellä täällä olevia matalia kivirakennelmia, hylätyn tykin ja valtavasti mielenkiintoista roskaa. Löysin sotilaiden kenkiä, takkeja, pelikortteja ja muuta tykötarpeistusta, mitä armeijassa tarvitaan. Oli kuin paikka olisi jätetty kiireessä, mutta näin tuskin on; kuten todettua, Afrikassa kaikki jää niille sijoilleen. Sotilaskohteista ollaan tavallisesti vainoharhaisen tarkkoja, mutta hylätyistä, sotatarpeistoa sisältävistä sotilaskohteista ei jostain syystä olla lainkaan kiinnostuneita. Tai ehkä tämä tukikohta oli libyalaisten. En tiedä.

Ruokailun jälkeen matka jatkui takaisin Ounianga Kébiriin. Sinne asti emme päässeet, kun jo juutuimme upottavaan hiekkaan kylän sisääntuloväylällä. Kaivoimme autoa pitkään, asettelimme hiekkatikkaita renkaiden alle ja toistimme kaiken moneen kertaan. Puolen tunnin yrityksen päätteeksi ensimmäinen auto saapui paikalle ja ystävällisten miesten avulla saimme Toyota Landcruiserimme irti hiekasta. Se vaati ilmanpaineiden vähentämistä renkaista ja kolme miestä työntämään autoa. Minä hajotin tuoksinassa sandaalini. Ounianga Kébirissä tankkasimme, ostimme vettä, haimme sen korjattavana olleen renkaan ja jatkoimme matkaa. Paitsi, että ennen sitä Ousmane ja minä pistäydyimme kylän terveysasemalla, joka toimii samalla apteekkina. Terveysasema oli siisti ja lääkkeet olivat varjoisassa huoneessa hyvässä järjestyksessä. Ainoastaan terveydenhoitajan pöytä oli epäsiisti; sillä lojui neuloja, pulloja, purkkeja, purnukoita, papereita ja ties mitä. Nurkassa oli suuri määrä virvoitusjuomia. Määrääköhän paikallinen lääkäri Fantaa tai Coca Colaa johonkin vaivaan. Haimme pillereitä, koska Ousmanella ja Alilla oli päänsärky! Mieleen tuli jälleen se haisevan Télijärven vesi, mutta en sanonut mitään.

Katamjärven eteläpuolella sijaitsee hylätty sotilastukikohta.

Hylättyä aseistusta samaisessa hylätyssä sotilastukikohdassa.

Tie Ounianga Kébiristä Faya-Largeaun suuntaan.

Leiripaikkamme laaksossa.

Näkymä tulosuuntaamme eli pohjoiseen leiripaikan vieressä olevalta kukkulalta auringonlaskun aikaan.

Näin jätimme hyvästit Ouniangan järvialueelle ja paluumatkamme kohti N’Djamenaa saattoi alkaa. Ohitimme Hotel Unesco -nimeä kantavan majapaikan. Eli, jos onnistutte pääsemään Ounianga Kébiriin julkisilla eli Toyota Hiluxin lavalla tai kuorma-auton katolla, on perillä odottamassa hotelli. Luultavasti hotelli on kyllä suljettu, kuten Afrikassa on tapana. Joten suosittelen ottamaan oman teltan mukaan. Me taitoimme matkaa kahden tunnin ajan kohti etelää, tietä joka yhdistää Ounianga Kébirin Faya-Largeaun keidaskaupunkiin. Seuraavana päivänä kääntyisimme tieltä vähemmän liikennöidylle, Kalaitiin johtavalle uralle. Tietenkään emme koko kahden tunnin aikana nähneet ainuttakaan autoa tai kuorma-autoa, mutta illalla, pimeän jo laskeuduttua nousin laaksossa sijaitsevasta leiristämme ylös tähystämään. Nyt tiellä näkyi kolmen tai neljän auton tai kuorma-auton perävalot. Liikennettä on vähän, mutta sitä on kuitenkin.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 15.9.2022 at 09:08

    Muutamaan kertaan on itsekin tullut annettua Buranaa reissussa jollekin. Itselle ei onneksi usein ole sille ollut tarvetta. Tuo Yoajärven punainen osa onkin hienonnäköinen, mielenkiintoista että kyseinen levä viihtyy siinä määärin vain tuossa osassa.

    Mistähän Télin paha haju muuten johtui?

    • Reply Anssi 15.9.2022 at 22:44

      Olet siis säästynyt onneksi pääosin sairastumisilta. Surkeaa se reissussa olisikin kipeänä maata.

      Télin hajun syytä en tiedä, mutta olisikohan syynä yhdistelmä matalahkoa suolajärveä, kova kuumuus ja läheinen kylä, joka on voinut pilata järven. Hmm, paha sanoa…

    Leave a Reply