Suomen suurin matkablogiyhteisö

Aavikkokettu ja dyynimeren ylitys matkalla Demiin ja Teguedeijärvelle

6.7.2022

Yöt pohjoisimmassa Tšadissa ovat kesäisinkin pääosin pilvettömiä. Yö yöltä myös kuu kasvoi kasvamistaan, enkä tarvinnut yöllä tavallisesti enää edes taskulamppua leirissä ja sen ympäristössä kulkemiseen. Kuunvalossa pääsi alkuyöstä lähimmän pensaankin taakse tarpeille, mutta aamuyöhön mennessä kuu oli aina hävinnyt horisontin taakse. Silloin taskulampulle saattoi vielä olla tarvetta.

Tänä yönä neljän aikoihin maiseman yksitoikkoisuus teki tepposet, enkä enää meinannut löytää takaisin telttaani tutun puskan takaa. Teltta oli vain noin 50 metrin päässä, mutta kuljin sen ohi. Harhailin ympäriinsä ehkä kymmenen minuuttia, enkä ollut uskoa, että olin todellakin eksynyt. Kuljin lamppuni kanssa pensaalta toiselle, mutta ilman tulosta. Tuntui kuin Ali ja Ousmane olisivat panneet leirin kasaan ja kaasutelleet pois (ilman, että olisin kuullut auton ääntä tai nähnyt valoja!). En panikoinut, sillä tiesin olevani hyvin lähellä ja apua huutamalla Ali ja Ousmane olisivat minut löytäneet. Alilla oli Saharan tehokkain taskulamppukin. En tietenkään kehdannut huutaa apua, sillä noin kello 4.30 valoa alkaa olla riittävästi, että löytäisin telttani viimeistään silloin. Eli puolen tunnin kuluttua. Sitten hoksasin etsiä Landcruiserimme renkaanjäljet ja seurata niitä. Auto löytyi, teltta löytyi ja onneksi myös Ali kuorsasi viereisessä teltassa, eikä ollut hoksannut harhailuani. Aamulla en kehdannut kertoa eksyneeni yöllä!

Aavikkokettu pesäluolansa luona Tšadin Saharassa.

Isokorvainen aavikkokettu on utelias Saharan eläin.

Gasellilla (keskellä kuvaa) on loistava suojaväri.

Tästä alkaa Mourdin syvänkö.

Kameleista ei voi koskaan olla liikaa kuvia.

Olimme leiriytyneet parinsadan metrin päähän Fadasta Demiin johtavalta tieuralta. Noin 13 tunnin pysähdyksemme aikana ohi ei ollut ajanut auton autoa. Kello seitsemältä olimme jälleen liikkeellä ja tänään saavuttaisimme Demin kylän ja illaksi päätyisimme toivottavasti Ounianga Seririn kylään. Ihmisiä näillä seuduilla ei siis näe, mutta kameleita sentään kyllä. Eksoottisempi Saharan vipeltäjä on aavikkokettu, jonka Ali hoksasi pian lähdön jälkeen suoraan edessämme. Pienen koiran kokoinen, ehkä parikymmentä senttiä korkea aavikkokettu tunnetaan isoista korvistaan, joita se käyttää elimistönsä viilentämiseen. Korvien kanssa aavikkoketun korkeus itse asiassa melkein tuplaantuu!

Erinomaisesti karuun hiekkamaisemaan vaaleanharmaanruskean turkkinsa ansiosta sopeutuva aavikkokettu on yöeläin ja viihtyy päiväsaikaan kaivamissaan tunneleissa. Liekö lähestyvän automme jyrinä saanut aavikkoketun ulos luolastaan, sillä eläin kuljeskeli nyt pesäluolan suuaukon ympärillä. Ali pysäytti auton noin 30 metrin päähän suuaukosta. Tämä isokorvainen koiraeläin ei tehnyt poikkeusta Saharan eläinten uteliaaseen käyttäytymiseen, vaan tuli lähelle, ehkä 20–30 metrin päähän, kunhan sille vihelsi kutsuvasti. Aavikkokettu syö, mitä nyt sattuu kiinni saamaan ja veikkaan, että makkaralla näin uteliaan eläimen saisi hyvin helposti kesytettyä lemmikiksi. Suomeenkin on valitettavasti salakuljetettu lemmikiksi joutunut aavikkokettu. Kävimme pikaisesti ketun kotiluolan suulla katsomassa, josko muitakin ”Avarasta luonnosta” tuttuja lajitovereita olisi paikalla. Olivat varmaan luolan perukoilla piilossa, sillä muita ei nyt näkynyt. Ousmane totesi luolan olevan ”la maison du chacal”, sakaalin talo. Tykkään kovasti afrikkalaisten ranskasta, sillä sitä oli helppoa ymmärtää. En edes halua tietää, mikä mahtaa olla ”pesä” ranskaksi. Alille ja Ousmanelle aavikkokettu oli sakaali, mutta kyseessä on kuitenkin täysin eri laji. Koiraeläin joka tapauksessa.

Lähtiessämme Ali koukkasi autolla hieman, ettemme vain tuhonneet aavikkoketun ”taloa” romahduttamalla mahdollisesti laajaakin tunnelijärjestelmää. Voisin veikata, että näkemämme aavikkokettu ei elämänsä aikana kohtaa ihmistä kovin usein, jos enää koskaan. Liikenne kohti Demiä oli niin vähäistä, eikä näillä main edes ollut enää mitään uraa. Siitä ajettiin, mistä kuski katsoi parhaaksi. Ali oli päätynyt tekemiensä valintojen kautta aavikkoketun pesälle.

Auto on saatu irti Mourdin syvängön dyyneistä ja kuljettajani Ali kaasuttelee tukevammalle maalle.

Mourdin syvängön dyynimerta. Vasemmalla Ali etsimässä reittiä ulos dyynimereltä.

Dyynejä liki silmänkantamattomiin.

Jälleen jumissa.

Jälleen etsimässä ulospääsyreittiä dyyneiltä.

Maisema muuttui taas pian, kun vähäiset heinätupsut katosivat tyystin näköpiiristä. Samaten loppuivat dyynit ja edessämme ja ympärillämme oli pelkkää tasaista ja kovaa maata. Vauhdin saattoi nostaa kovaksi hetkittäin. Ousmane kertoi meidän saapuneen Mourdin syvänköön (ransk. Dépression du Mourdi), joka on laaja alue Ennedin ylängön pohjoispuolella. Mourdi ei ole sanan oikeassa merkityksessä syvänkö, sillä se ei sijaitse merenpinnan alapuolella, vaan muuten vain ympäröiviä seutuja selvästi alempana. Aluksi Mourdi vaikutti tasaiselta ja varsin yksitoikkoiselta maisemalta, mutta pian ne tutut heinätupot palautuivat maisemaan ja maisema alkoi jälleen dyyneillä.

Ali oli tämänastisen matkamme vaikeimman tehtävän edessä, sillä meidän tuli ylittää kilometrien levyinen dyynimeri, jonka poikki ei mennyt minkäänlaista tietä tai edes tieuraa. Kaikki menevät siitä, mistä parhaaksi näkevät. Aluksi dyynit olivat matalia ja niitä saattoi kiertää. Vähitellen dyynit kasvoivat ja jäimme ensimmäisen kerran jumiin. Niin Ali kuin Ousmanekin totesivat, että minun ei tarvitse osallistua Toyotan kaivamiseen hiekasta saatika työntää mokomaa pitkin dyynejä. Olisi tuntunut tyhmältä vain katsoa, kun miehet paiskivat töitä auton irrottamiseksi upottavasta sannasta, joten ilman muuta osallistuin talkoisiin aina kun vain jäimme jumiin. Saanhan nyt sentään sanoa kaivaneeni autoa Saharan hiekasta. Päivän ensimmäisellä kerralla saimme auton irti pienellä lapioimisella ja nelivedolla. Toisella kerralla jämähdimme korkeamman dyynin rinteelle ja nyt tarvittiin jo hiekkatikkaita, sellaista renkaiden taakse tai eteen asetettavaa metrinmittaista, renkaanlevyistä, reikäistä ja kohokuvioitua rautalevyä. En tiedä, mikä värkin oikea nimitys on edes englanniksi, joten olkoot se hiekkatikkaat. Sitä nimitystä käytti ainakin legendaarinen Afrikan-kävijä Rauno Pankola kirjassaan Afrikan safari (1961). Siirtelimme tikkaita renkaiden edestä taakse ja toisin päin. Välillä heiluimme lapion kanssa ja jälleen uutta yritystä. Käsin kaivaminen ei ollut mahdollista, koska hiekka oli jo tulikuumaa. Parinkymmenen minuutin ähinän jälkeen saimme auton irti hiekasta. Ali peruutti samoja renkaanjälkiä pitkin alas dyyniltä, minkä jälkeen hän jalkautui dyyneille. Oli kavuttava korkean dyynin huipulle ja tähystettävä sopivaa reittiä. Oli käytävä kävellen kokeilemassa hiekan kantokykyä, pitkienkin matkojen takana. Kerran Ali käveli varmaan puolen kilometrin päähän häviten aina välillä näkymättömiin dyynien lomaan. Sopivia, autonkestäviä dyynejä, mieluiten peräjälkeen, oli vaikea löytää. Kiertelimme ympäriinsä ja jäimme jumiin. Välillä emme päässeet edes dyynin huipulle, kun hiekka jo upotti. Pakki päälle ja takaisin. Lopulta meitä onnisti ja selviydyimme halki tämän laajan dyynimeren.

Mourdin syvängön dyynejä.

Ennen Demin kylää Saharan hiekka on yhä oranssimpaa.

Saavumme Demin keidaskylään.

Demiläisen perheen koti on vaatimaton.

Toisen demiläisperheen asumus.

Lounaspysähdyksen teimme ennen Demin kylää, kauniissa maisemassa akaasian alla. Lämpötila oli yli neljäkymmentä, eikä tuulenvireestä ollut tietoakaan. Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että maisema muuttui yhä oranssimmaksi, mitä lähemmäs Demiä ajoimme. Demi (lausutaan ”Dimi”) on kultaisten dyynien ja vuorten ympäröimä keidaskylä todella kaukana kaikesta, mitä suomalaiset kutsuisivat sivistykseksi. Palmuja kasvava keidas mahdollistaa elämän täällä muuten pääosin asuttamattomalla Mourdin syvängöllä. Kylä käsittää joitain kymmeniä oksista, risuista, palmunlehvistä ja savesta rakennettuja majoja, paikallisten koteja siis. Demiä asutetaan ympäri vuoden, mutta kesäisin sinne saapunee myös paimentolaisia. Demi toimii tärkeänä levähdyspaikkana ohikulkeville kamelikaravaaneille. Kylä oli hyvin rauhallinen, kuten aavikon kylät iltapäivän auringossa tuppaavat olemaan. Joidenkin majojen edessä oli lapsia, jotka vilkuttivat innostuneesti minulle, kun ajoimme ohitse autolla. Auton tulo on iso asia, varsinkin, kun emme olleet koko päivänä nähneet ainuttakaan autoa tai rekkaa. Demissä on kuitenkin ainakin yksi auto. Sellainen oli pysäköity erään palmun alle.

Ajoimme kylän keskustaan eri palmun alle, missä Ali kertoi kyläpäällikön saapuvan pian vastaanottamaan meitä. Sana auton tulosta kyllä kiirisi päällikön korviin ja hän ilmestyisi pian paikalle. Soittaa hänelle ei voinut, sillä puhelinverkko ei ole vielä vuonna 2022 saapunut näin kauas pohjoiseen. Odotimme palmun alla kymmenen minuuttia, minkä jälkeen lähdimme etsimään kyläpäällikköä. Chef du village istuikin älypuhelin kädessään parinsadan metrin päässä meistä, toisen palmun alla. Mies kietaisi turbaanin päänsä peitoksi ja tuli kättelemään. Ali antoi herralle 5 000 frangia (n. 7,6 euroa) siitä hyvästä, että saimme tulla kylään ja että hän näyttäisi meille kylän ainoan nähtävyyden: suolakaivoksen! Jo Kalaitissa useita päiviä sitten olin nähnyt myynnissä tätä kuuluisaa Demin suolaa, mutta nyt kyläpäällikkö johdatti minut ja Ousmanen sen alkulähteille, laajalle tasaiselle kentälle, joka sijaitsee itse asiassa keskellä kylää. Suolankaivaminen on Demin naisten työtä, mutta tänään kukaan kylän naisista ei ollut työmaalla. Kesällä ei kaiveta, koska on liian kuuma. Suolakentän maaperä on punertava, mihin lisän tuovat kaikkialla näkyvät pienet ja suuremmat valkoiset suolakiteet. Maistoin suolaa suoraan maasta ja suolaltahan se maistui. Kyläpäällikkö johdatti meidät kentän laidalla, missä on muutamia ”suolavarastoja” kangasrievulla peiteltynä. Kierroksen päätteeksi kysyin kyläpäälliköltä, josko saisin ottaa hänestä kuvan. Vastaus oli tietenkin kieltävä. Suola on tärkeä tulonlähde Demille, mutta paikalliset vaihtavat suolaa myös etelän ihmisten kasvattamaan hirssiin ja durraan. Liekö tämä tapahtuu kamelikaravaanien välityksellä.

Demin naisten työmaa on suolakaivos keskellä kylää.

Demin maaperä on hyvin suolapitoista. Kaikki kivissä näkyvä valkoisuus on suolaa.

Demin suolavarastot suolakentän laidalla.

Kurkistus yhteen varastoista.

Demi on keidaskylä.

Demin jälkeen maisema on edelleen oranssi, kultainen tai mikä liekään. Tämä oli kauneinta Saharaa, mitä olin tähän mennessä nähnyt. Teitä ei oikein ollut ja jos olikin, olivat ne yhdet tai kahdet renkaanjäljet hiekassa. Hurruttelimme kaksi tuntia Demistä kohti luodetta ja päädyimme Teguedeijärvelle. Järvi ei ole yksi Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvista Ouniangan järvistä, vaan sijaitsee erillään kahden tunnin ajomatkan päässä. Teguedei on kuvankaunis keidasjärvi keskellä Saharaa. Sitä reunustavat sadat taatelipalmut ja jos järvi olisi makeavetinen, olisi rannalla ehkä myös kylä. Suolaveden varaan ei kylää perusteta, eikä Teguedeissa siksi asu kuin satunnaisia paimentolaisia. Ali ajoi Landcruiserimme näköalapaikan kupeeseen ja lähti johdattamaan minua paikkaan, mistä avautuisi näkymä koko järvelle. Kaksi päivää aiemmin olin julistanut Ennedin ylängöllä sijaitsevan Habaikin maailman kauneimmaksi paikaksi, mutta se sai nyt väistyä. Palmujen reunustama täysin tyyni aavikkojärvi reunustettuna kultaisilla dyyneillä ja vuorilla oli vain jotain niin fantastista. Olisin voinut leiriytyä jo tämän järven rantaan, mutta meidän tavoitteena oli saavuttaa Ounianga Seririn kylä ennen pimeää.

Teguedeista ajaa noin kaksi tuntia Ounianga Seririin ja sen ääressä oleville keidasjärville. Maisema pian Teguedein jälkeen muuttui jälleen hyvin karuksi, minkä katkaisivat vain harvat vadit, kuivuneet joenuomat. Niiden ääressä kasvoi pensaita ja pieniä puita. Seurasin Google Mapsista sijaintiamme ja eräällä pysähdyksellä näytin Alille sijaintimme. Ali nyökytteli. Olimme noin seitsemän kilometrin päässä kylästä. Luulin Alin tietävän reitin järville, mutta näin ei ollut ensimmäistä kertaa koko matkalla ja ajoimme aivan liian pitkälle. Takapenkillä istunut Ousmane oli antanut koko matkan ajan, melkein N’Djamenasta lähtien, reittiohjeita Alille ja olimme päässeet kaikkialle ensimmäisellä yrittämällä. Nyt myös Ousmane oli eksynyt. Laskeskelin kartan perusteella, että olimme nyt 15 kilometrin päässä Ounianga Seriristä, minkä kerroin Alille. Ali ryhtyi kyselemään minulta reittiohjeita, mitä mielelläni annankin, koska tunnen nämä Pohjois-Tšadin maastot ja maisemat kuin omat taskuni! Ali laittoi onneksi oman GPS:nsä päälle ja lähdimme suunnistamaan suorinta reittiä kohti Ounianga Seririä. Nyt riesanamme eivät olleet dyynit, vaan matalat veden uurtamat uomat. Niihin ei passannut ajaa täysillä.

Demi sijaitsee ympäristöään alempana ja sieltä on noustava ylös tällaista tietä pitkin. Maaperä punertaa.

Näkymä kohti Demiä, joka on jo liian kaukana näkyäkseen kuvassa.

Pohjoisin Tšad on kaunista seutua.

Koko päivän aikana vastaan ei tullut ainuttakaan autoa.

Pohjois-Tšadin hiekkadyynit ovat upeita.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun vihdoin saavuimme Ounianga Seririin. Valoa oli vielä hieman, kun laskeuduimme alas kylään, joka on perustettu kuvankauniin Télijärven rantaan. Teguedein tavoin Téli ja kaikki sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat samaisen järvisysteemin järvet ovat ympäristöään selvästi alempana. Järviä reunustavat vuoret. Kerroin Alille, että ottaisin kuvia järvistä vasta seuraavana päivänä, koska nyt alkoi olla jo liian hämärää. Menisimme nyt vain suoraan jonkun järven rantaan, pystyttäisimme teltan ja painuisimme uimaan. Sitä ennen oli vain pysähdyttävä Ounianga Seririn kyläpäällikön talolla ja maksettava pääsymaksuni, 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Tšadissa ei niin vain reissata, vaan syrjäisissä paikoissa on näytettävä naamaa kyläpäällikön pakeilla ja maksettava jotain. Täällä maksu oli tutut viisitonnia. Kyläpäällikkö ei vain sattunut olemaan paikalla, eikä maksua voinut suorittaa tämän vaimoille. Yrittäisimme paluumatkalla uudelleen, mutta nyt kohti Boukoujärveä. Ai niin, koko päivänä vastaamme ei ollut tullut yhtään autoa!

Teguedei on kaunis suolapitoinen keidasjärvi Demin ja Ounianga Seririn välissä.

Maisema toiseen suuntaan Teguedeijärveltä.

Boukou on Téliä selvästi pienempi ja on tämän järvisysteemin itäisin ja ainoa makeavetinen järvi. Se on puoliksi umpeenkasvanut, mutta on siellä laaja avoinkin vesialue pulikointia varten. Pystytimme teltat taatelipalmujen katveeseen sadan metrin päähän järvenrannasta. Ousmane jäi valmistamaan illallista, kun minä ja Ali kiiruhdimme uimaan! Millaista luksusta olikaan pulahtaa keidasjärveen keskellä Saharan hiekkaerämaata, varsinkin kun vesi oli viileää ja kirkasta pohjavettä vailla krokotiilejä ja bilhartsiaa. Olimme hikoilleet viikon verran ja peseytyneet vain pesuvati apunamme. Nyt olimme taas putipuhtaita. Lilluin vedessä puolisen tuntia ihaillen yllemme laskeutunutta Saharan yötä. Kuu valaisi tienoota ja sakaalit lauloivat vastarannan palmumetsikössä. Nyt kyseessä todellakin oli sakaali, eikä aamuinen aavikkokettu. Saharaa asuttava sakaalilaji on susisakaali, pienikokoinen koiraeläin, joka ei hauku, vaan ehkä ennemminkin laulaa tai ulvoo. Sen laulu kuulostaa ambulanssin sireeniltä, kuten asian raportoin Alille. Ali ryhtyi kutsumaan susisakaalia ”ambulanssieläimeksi”.

Sakaalit ovat yöeläimiä ja laulavat vähän auringonlaskun jälkeen, noin kello 19 ja 20 välillä. Pimeyden varjolla niitä jolkotteli lähellä leiriä heti auringonlaskun jälkeen. Uteliaina elikoina ne tulivat jopa viiden metrin päähän, tarkastamaan, josko tarjolla olisi jotain syötävää! Ousmane oli nakannut pienen määrän edellispäiväistä riisiä lähelle leiriämme, minkä sakaali selvästi haistoi ja yritti tulla sitä syömään. Se kierteli ja kaarteli pitkään ympärillämme Alin yrittäessä rauhoittaa sitä viheltämällä. Muuten olimme ihan hiljaa. Se auttoi ja susisakaali tuli aivan luokse, vain reilun metrin päähän meistä. Se söi riisin ja jolkotteli dyynille. Ali sai sakaalin taskulamppunsa valokeilaan ja eläin pysähtyi, kunnes jatkoi matkaansa. Se ei palannut, vaikka huusimme gouraniksi sitä pysähtymään ja tulemaan takaisin (”chacal, jir sos!” eli ”sakaali, tule tänne!”). Ruokaa kyllä järjestyisi! Ali naureskeli sakaalin syöneen jokaikisen riisijyvän. ”Il mangé tout”, se söi kaiken! Hiekkaan olivat jääneet ainoastaan tassun jäljet.

Saharan kasveista liki kaikki ovat piikikkäitä.

Pieni moskeija Ounianga Seririssä saapumisiltanamme.

En edes yrittänyt kuvata sakaalia, sillä vaikka niitä kuljeksi runsaasti Boukoujärven ja leirimme ympäristössä, oli vain liian pimeää. Kuunvalokaan ei paljon tässä asiassa auttanut. Susisakaali on kaikkiruokainen, mutta aivan liian pikkuruinen käydäkseen ihmisen kimppuun. Myöhemmin sain kotoa ehdotuksen tuoda yhden sakaalin mukanani Suomeen. Kovin monella kun ei liene rescuesakaalia lemmikkinä. Yön aikana sakaalit olivat kulkeneet leirissämme tassunjälkien perusteella ja löytäneet myös vessamme, jotka oli kaivettu auki.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 8.9.2022 at 07:48

    Upea havainto tuo aavikkokettu ja on kyllä korviensa kanssa varsin vekkulin näköinen eläin. Hienoilta näyttää myös maisemat jälleen ja on kyllä helppo uskoa, että eteneminen on vähintäänkin haastavaa, kun ei se Sossusvleissäkään ihan helppoa aina ole.

    • Reply Anssi 8.9.2022 at 23:11

      Oli kyllä hämmentävää kohdata tuo aavikkokettu, jollaisiin kohtaa tavallisesti vain television luontodokumenteissä! 🙂

    Leave a Reply