Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kalaitin aavikkokaupungin kautta Ennedin reunalle

2.7.2022

Ouadi Hashim. Se on kuivunut joenuoma, jonka penkereelle olimme edellisiltana leirimme kyhänneet. Uoma on paikoin läpitunkematon ryteikkö täynnä piikikkäitä puita ja pensaita. Kasvillisuus oli pääasiassa ruskistunut liki vuoden kestäneen kuivuusjakson takia ja odotti nyt kiihkeästi vesisadetta. Sellaisen vadi saanee myöhemmin kesällä, ehkä elo- tai syyskuussa, kun sadekausi kapuaa ylemmäs Saharaan ja kastelee janoisen maan. Minä heräsin viideltä aamulla ja pyysin Ousmanelta pesuvatiini täydennystä. Täyden vadin kanssa painelin vadin pohjalle, jonkin piikikkään pensaan taakse ja ryhdyin peseytymään. Aamut ovat oikein sympaattisia näillä main jopa näin heinäkuussa, mutta jo seitsemän aikoihin aamulla lämpö alkaa olla niissä lukemissa ja aurinko tarpeeksi ylhäällä, että kaikki hakeutuvat varjoon. Paitsi kamelit.

Telttani Ouadi Hashimissa, kuivuneen joenuoman penkereellä.

Näkymä toiseen suuntaan: kahden metrin päässä teltastani leiriytyivät kuskini ja kokkini.

Matkalla Ouadi Hashimista kohti Kalaitia vastaamme ajoi etelää kohti suunnannut kuorma-auto, jonka lastin päällä oli matkustajia.

Maisema noin tuntia ennen Kalaitia näyttää tältä.

Seitsemältä olimme jo aamupalan nauttineena matkalla kohti koillista ja Kalaitin kaupunkia. Alin mukaan Kalaitiin olisi vain ”viiden kilometrin” matka, mutta ei se ihan niin tainnut olla. Kahden tunnin ajan ajoimme halki hiekkaerämaan, jossa kasvoi jotain vain harvakseltaan. Vadien ympärillä kasvillisuutta on, samoin kameleita ja muita eläimiä. Ihmisiä emme juuri nähneet. Ennen Kalaitia vastaamme ajoi moottoripyörä ja pian myös kuorma-auto täydessä lastissa. Monesti lastin päällä matkustaa aivan liian monta ihmistä, mutta tämän rekan katolla ja lastin päällä oli vain kourallinen nuoria miehiä matkalla etelään. Olivat ehkä palaamassa Libyasta. Tai Tibestivuoriston kultamailta.

Ennedi Ouestin alueella sijaitseva Kalait on viimeinen ”suuri” kaupunki matkalla pohjoiseen. Kaupunki lienee koillisen Tšadin taloudellinen keskus, sillä täällä tekisimme täydennyksiä ruokavarastoihin, tankkaisimme automme ja paikkauttaisimme sen edellispäivänä Tšadin keskipisteessä rikkoutuneen renkaan. Kaupungissa on kaikki oleelliset palvelut ja ehkä myös majatalo. Ousmane ei ollut tästä ihan varma, mutta jonkinlainen talo, jonne mennä rakastajan kanssa, kuulemma kyllä löytyy. Emme olleet jäämässä Kalaitiin yöksi, kunhan kyselin. Jostain syystä Kalaitista on vain vähän tietoa internetissä ja Wikipediakin kertoo paikkakunnasta ainoastaan ranskaksi ja venäjäksi. En ymmärrä. Google Maps muuten tunnistaa paikan sen muinaisella nimellä Oum-Chalouba. Sama ongelma on liian monen Tšadin paikkakunnan kanssa; Google Mapsista pitäisi osata etsiä paikkakuntaa sen entisellä nimellä, joka on vaihtunut ties koska. En ymmärrä.

Tuktukeja ja vedenhaussa olevia lapsia Kalaitin esikaupunkialueella.

Kalaitin vilkas pääkatu.

Olemme saapuneet huolto-asemalle tankkaamaan. Tankkaus tapahtuu oikealla olevista kanistereista.

Hiljainen hetki Kalaitin kaduilla. Vasemmalla kauppa, jossa myynnissä on kaikkea jauhoista taateleihin.

Etualalla myytävänä on suolaa, jossa mukana on vielä punertavaa maaperää. En ehkä ihan ymmärtänyt, mutta ilmeisesti maaperäkin pannaan siihen ruokaan, jota tällä Saharan suolalla maustetaan. Suola oli naisten kaivamaa ja peräisin Demin kylästä. Kävisimme siellä myöhemmin. Taka-alalla taateleita.

Kalait vaikutti äärimmäisen mielenkiintoiselta kaupungilta. Se näytti juuri sellaiselta, kuin olin Tšadin Saharan kaupungit kuvitellutkin. Kuvia näistä vähistä kaupungeista on internetissä vain hyvin vähän. Kadut ovat hiekkaisia ja täynnä roskaa. Olin hämmästellyt Saharan puhtautta, mutta Kalait oli tutun sottainen paikka; kaikki jää niille sijoilleen ja sitten tuuli riepottelee roskia pitkin poikin. Näin, kun tuuli tarttui muovipusseihin ja nosti niitä kymmenien metrien korkeuteen. Aasit, vuohet ja lampaat mutustavat näitä roskia nälkäänsä tienpientareilla. En ymmärrä. Ensimmäiseksi ajoimme jälleen poliisiasemalle kaupungin laidalle esittelemään liikkumislupani, ”autorisation de circulerin”. Poliisiasema oli jälleen pimeä savimajaluola. Poliisi saapui jostain paikalle siviilivaatteissaan ja vastaanotti kopion lupalapustani. Hän vertasi pitkään passissa olevaa nimeäni liikkumisluvan nimeen. Nimi täsmäsi tietenkin, mutta ystävällinen poliisipäällikkö päätti siitä huolimatta pelata ”ongelma lupalapussa” -kortin. Siinä vaiheessa nappasin passin kouraani ja ryhdyin tekemään lähtöä hymyssä suin. En ”ymmärtänyt”. Poliisipäälliköstä tulisi seuraavan puolen minuutin aikana nähdyn esityksen perusteella erinomainen mykkäelokuvanäyttelijä. Niin hyvin hän näytteli ”nälkäänsä”. En antanut isomahaiselle miehelle rahaa ja autossa Ousmane kysyi sitten, että sainko passini takaisin. Onkohan täällä ollut aiemminkin vastaavia ”ongelmia”.

Ajoimme seuraavana huoltoasemalle. Tšadin Saharan huoltoasemat eivät ole sellaisia, mitä meillä Suomessa on. Saharaan ei pääse säiliörekoilla, joten polttoainetta kulkee Saharan kyliin ja kaupunkeihin Toyota Hiluxien lavoilla isoissa tynnyreissä. Tynnyreistä huoltoasemien työntekijät siirtävät polttoainetta pienempiin kanistereihin tai pulloihin, että tankkiin kaataminen olisi helpompaa. Kaikki tapahtuu täysin ilman sähkölaitteita: tarvitaan vain letkunpätkä, jota imetään ja polttoaine alkaa virrata tynnyristä kanisteriin! Huoltoasemien työntekijöiden elinajanodote Saharassa lienee alempi kuin tšadilaisilla keskimäärin (54 v.), kun suussa maistuu diesel ja kädet ovat päivästä toiseen samassa litkussa. Vaatteetkin työn touhussa likaantuvat.

Ousmane ja minä jalkauduimme Kalaitin kaduille ostoksia tekemään. Ousmane osti ensimmäisenä tomaatteja, sipuleita ja kimpaleen vuohenlihaa. Jos mietitte vuohenlihan säilytystä Saharan yli neljänkymmenen asteen lämpötilassa, vastaan teille, että kylmäketju ei ole milloinkaan edes alkanut! Vuohi eli elämänsä kuumassa, teurastus tapahtui kuumassa, lihakauppa toimi kuumassa ulkoilmassa ja Ousmane säilytti lihanpalasen muovipussissa kuumassa autossa. Jääkaappia meille ei ollut. Eikä autossa ilmastointia. Tšadin hallinto on rakentanut Kalaitiin uudenaikaisen torin, oikein kahteen kerrokseen. Ousmane kertoi, että kalaitilaiset eivät ole oikein ottaneet uutta kauppapaikkaa omakseen ja lähes kaikki kauppapaikat olivat tyhjillään ja suljettuna. Kauppiaat ja asiakkaat suosivat edelleen vanhaa ”basaaria”. Ousmane tahtoi ostaa jauhoja ja niitä löysimme vanhalta torilta. Minä ostin eräästä puodista erinomaista omenalimonadia, joka oli valmistettu Khartoumissa naapurimaassa Sudanissa. Sudanin rajalle on Kalaitista vain reilut 200 kilometriä ja ehkä siksi armeijalla on vahva edustus kaupungissa ja sen kaduilla. Täällä oli oltava erityisen tarkka kuvia ottaessa.

Vesisäkeillä ja vesikanisterilla lastattu aasi Kalaitin kaduilla.

Kalaitin kaduilta saa kaiken tarvitsemansa. Myös lääkettä kamelin vaivoihin.

Kalaitissa ei ole mototakseja, vaan kiikkeriä tuktukeja. Harmittavasti vasemmanpuoleisen tuktukin takalasi oli rikki, mutta laitan myöhemmin kuvan kyseenalaisesta takalasimuodista toisaalta Pohjois-Tšadista.

Moottoripyöränkorjaaja työssään.

Veimme rikkoutuneen renkaan paikattavaksi ja autossammekin oli joku vika. Se vaati korjausta ja kolme garagistea ryhtyi purkamaan autoamme! Tšadilainen autokorjaamo eroaa suomalaisesta siinä mielessä, että täällä ei ole esimerkiksi nostureita eikä rasvamonttuja. Auto korjataan siinä paikassa, mihin kuski sen sattuu pysäköimään korjaamon hiekkaisella pihamaalla ulkoilmassa. Renkaiden taakse sijoitetaan kivi tai jokin autonosa ja tunkkauksen apuna voi käyttää esimerkiksi isoa kivenlohkaretta. Korjaamolla oli sotilas oman autonsa korjausta odottamassa. Tuntui, että sotilas tarkkaili minua ja kuin odotti, että olisin ottanut valokuvan. Hänen nähden en ottanut. Muutenkin ohi autolla tai jalan kulkeneet sotilaat kyllä selvästi huomasivat minut, mutta kukaan ei tullut tivaamaan, minkä ihmeen takia olen Kalaitissa. Kun sitten hieman kävelin yksinäni kaduilla, jokainen vastaantuleva siviili otti kontaktia ja toivotti tervetulleeksi. Kamera pysyi repussa.

Lounasaika koitti, mutta auto ei edelleenkään ollut ajokunnossa. Ousmane ehdotti, että menisimme ravintolaan syömään lautasellisen vuohenlihaa. Sitä grillattiin parissakin paikassa Kalaitin pääkadun varressa. Ravintolassa oli pelkkiä miehiä nauttimassa päivittäistä vuohiannostaan. Kalaitin naiset pysyvät kotona. Minä ja Ousmane söimme paikalliseen tapaan käsin samalta lautaselta lihanpaloja, raakaa sipulia, suolaa ja leipää. Oikein herkullista. Kalait ei muuten ole enää patonkivyöhykettä, vaan täällä syödään litteää leipää, jonkinlaista paksua rieskaa. Se on monta kertaa parempaa kuin patonki ja ostimme sitä myös matkaan! Ravintolan seinässä oli julisteita, joista parhaassa oli kuvattuna valkoinen lapsiperhe valtavan kartanonsa edessä. Perheen pihassa seisoi Saksan kilvissä oleva punainen Volvon citymaasturi. Tämäkö on se tavoite ja unelma, jota kohti tšadilainen kulkee? Ai niin, Kalaitissa on jostain syystä tuktukeja. En tiedä, miten näillä kinttupoluilla sellaisilla pärjää. Joka tapauksessa 90 prosenttia tuktuk-kuskeista oli koristellut kulkupelinsä laittamalla takalasille kuvan valkoisesta pikkutytöstä! Lopuilla kuvana oli joku tunnettu jalkapalloilija. Näin myös Kim Kardashianin ja Rihannan.

Tie Kalaitista pohjoiseen.

Maaperä odottaa jo sateita.

Kolmannen yön leiripaikalta oli hieno näkymä Ennedin kalliomuodostumille.

Neljän tunnin korjaustöiden päätteeksi jatkoimme matkaa. Kalait jäi taakse ja seuraavana ajaisimme kohti Ennedin ylänköaluetta. Maisema muuttui tiuhaan: välillä maisema oli pelkkää hiekka-aavikkoa, välillä maisemassa oli puita. Ylitimme useita wadeja, joista yhdessäkään ei ollut ollut vettä tänä kesänä. Kameleita oli kyllä edelleen kaikkialla. Alkuperäisenä tavoitteenamme oli leiriytyä yöksi Bachikélén keitaalle, mutta nelituntiseksi venynyt autonkorjaus oli tuhonnut aikataulun, emmekä ehtisi sinne saakka ennen pimeää. Ennedin reunalle asti kuitenkin ehdimme. Ennedi tunnetaan korkeista hiekkakivisistä kalliomuodostumista ja sellaisten eteen leiri perustettiin kolmanneksi yöksi.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Katja / HistoriaDeViajes 16.8.2022 at 19:52

    Ai että näitä sun kertomuksia on kiva lukea! Tämä jos joku on täydellistä seikkailumatkailua. Ei noissa maisemissakaan mitään vikaa ole. Ennedin kalliot näyttää sellaiselle mestalle että jos ne sijaitsisi jossain muualla olisi se täynnä turisteja.

    • Reply Anssi 17.8.2022 at 13:45

      No tämä nyt on tämmöstä pakettimatkailua. Oikeaa seikkailua olisi mennä samaa reittiä ominpäin, julkisilla! 😀 Se ei ehkä kyllä multa onnistuisi tai en pystyisi siihen.

      Ennedin kallioista tulee juttua seuraavaksi, ja kyllä, ne olisi täynnä väkeä, jos sijaitsisivat helpommassa paikassa.

  • Reply Daniel 17.8.2022 at 01:34

    Kalait näyttää juuri siltä miltä kuvittelen sellaisen Afrikan näyttävän, jonne siirtomaavalta ei koskaan ulottunut. Tuolla ei ole mitään eurooppalaisten rakentamaa, ei monumentteja eikä nähtävyyksiä. Vain se, mitä afrikkalainen kaupunkiyhteisö tarvitsee. En tiedä, viihtyisinkö tuolla kovin pitkään, mutta huikeaa olisi nähdä Kalait.

    Toimiko kuumaketju hyvin? Osaatko sanoa, missä vaiheessa, siis kuinka monta tuntia tai päivää ostohetkestä, tuo autossa säilytetty vuohi sulle ruuaksi valmistettiin? Maistuiko mädältä ja kestikö vatsa?

    Ennedi näyttää villin lännen leffan kulissilta! Cowboyt vaan puuttuu.

    • Reply Anssi 17.8.2022 at 14:01

      No tuo oli hyvin sanottu, että näyttää siltä, ettei siirtomaavalta ikinä ulottunut näin kauas! Se on juurikin niin, ranskalaiset eivät saaneet edes patonkia istutettua tänne. En minäkään Kalaitiin matkustaisi viikoksi. Puoli päivää riittää ihan hyvin kaiken näkemiseen. Siinä ehtisi jo kaivollakin käydä vesiaaseja taputtelemassa!

      Vuohenliha ostettiin kymmenen maissa aamulla ja valmistettiin illalliseksi kuuden ja kahdeksan välillä illalla. Liha vaati ainakin leirioloissa pitkän valmistusajan, joten kyllä se ihan hyvältä maistui vielä. Maha kesti, ei ongelmia. Toisaalta en minä montaa palaa sitä lihaa syönyt, kun hemmoteltuna eurooppalaisena en mielelläni syö epämääräisiä lihanosia. Ja nyhdä luita irti niistä lihoista. Kalaitin olosuhteet ovat sikäli hyvät, että kärpäsetkään eivät oikein jaksa lentää noissa lämpötiloissa, joten liha säilyi ”steriilinä” tiskissä (jota ei oltu ikinä pesty).

      Ennedistä ja sen kallioista tulee juttua seuraavaksi. Cowboyta oli kyllä, mutta pääasiassa äijät olivat kameliensa selässä 😀

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 17.8.2022 at 16:51

    Pitkälti tuolla tavalla polttoaineen jakelu muuten näytti tapahtuvan Kuubassakin, kun sitä joitain vuosia sitten tarkkailin. Enpä ole sinällään eri mieltä Danielin kanssa, että Ennedi näyttää villin lännen leffan kulissilta. Toisaalta siitä tulee itselleni etäisesti mieleen myös Australian Uluru.

    • Reply Anssi 18.8.2022 at 19:23

      Kuubassakin rahat siis valuu vallanpitäjien taskuihin, ettei olla viitsitty rakentaa huoltoasemaverkostoa!

      Ennedi kyllä kieltämättä muistuttaa villin lännen leffan kulisseja. Jossain Utahissa samoja maisemia varmaan.

    Leave a Reply