Suomen suurin matkablogiyhteisö

Afrikan kuollut sydän ei ole kuollut

1.7.2022

Aurinko nousee Moussoron pohjoispuolella Tšadin Saharassa hieman ennen kello kuutta aamulla. Silloin on aika nousta itsekin. Se tapahtuu ihan luonnollisesti ilman herätyskelloja, minareetin rukouskutsua, kukkoa tai aasia. Kun valoa on riittävästi, ei enää nukuta. Kokkini Ousmane oli edellisiltana ilmoittanut aamupalan olevan valmis kello kuudelta. Ousmane heräsi kiertomatkalla aina ensimmäisenä, sitten heräsin minä ja Ali kuhnaili viimeisenä ylös pedistään. Ali ja Ousmane olivat nukkuneet yön taivasalla omilla patjoillaan, minä olin ollut teltassa.

Ennen aamupalaa kävin peseytymässä palmupusikon takana pesuvadillisella vettä, jonka verran kullekin oli varattu päivittäistä puhdistautumista varten. Myös vessa-asiointi on hoidettava minkä tahansa pensaan, puun tai kiven takana. Seuraavaan kahteen viikkoon en näkisi vessaa, enkä suihkua. En tiedä, miten vessahommat hoituvat isompien turistiryhmien kanssa, mutta näin kolmestaan se oli helppoa: kukin mies valitsi oman suuntansa leiristä nähden ja kävi siellä tarpeillaan. Asiasta ei keskusteltu, se kävi luonnostaan. Mitään riukuja ei kyhätty missään vaiheessa. Kun sitten ostatte matkan Saharaan, ottakaa omat vessapaperit mukaan, ellette tahdo asioida siellä palmun takana vessakannun kanssa. Minulla oli mukana N’Djamenan hotellista mukaan napattu vessapaperirulla.

Ensimmäinen aamupala on katettu, vain munakas on vielä tulematta ja pöytäliina on vielä puhdas.

Ihmisten asumuksia toisena päivänäni Saharassa matkalla kohti Kalaitia.

Paimentolaiset ovat tuoneet karjansa kaivolle. Kaikki maassa oleva musta aines on eläinten ulostetta.

Naisten tehtävä on pitää huolta aaseista ja muista pienemmistä eläimistä.

Tytöt vedenhakureissulla aaseineen.

Aamupalaksi Ousmane valmisti munakkaan, minkä lisäksi näin alkumatkasta tarjolla oli patonkia. Sitä oli ostettu niin N’Djamenasta kuin matkan varrelta Moussorosta. Leivän kanssa oli hilloa ja ikuisesti huoneenlämmössä (ja Saharan lämmössä) säilyvää ranskalaista sulatejuustoa. Lisäksi tarjolla oli murukahvia, maitojauhetta ja sokeria. Minulla oli myös N’Djamenasta ostettu appelsiinimehupurkki. Aamupalalla kyllä jaksoi lounaaseen saakka ja olihan meillä niitä Massakorysta ostettuja maapähkinöitä, jos nälkä kuitenkin yllättäisi. Aamupalan jälkeen purimme porukalla telttani. Ali ja Ousmane pakkasivat auton ja lähdimme matkaan seitsemän jälkeen. Aurinko paistoi ja Saharan lämpötila oli nousussa.

Seuraava etappimme olisi Kalait-niminen kaupunki Ennedin alueella maan koillisosassa. Emme saavuttaisi sitä mitenkään tämän päivän aikana, mutta lähelle pääsisimme. Leiripaikaltamme Kalaitiin suunnistaminen oli jo hankalampi tehtävä, vaikka meillä oli matkassa myös GPS-laite. Ali koki paimentolaiset paremmaksi avuksi suunnistamisessa. Nyt tietä ei oikein edes ollut. Toisinaan maisemassa näkyi autonjäljet, toisinaan ei yhtään mitään. Olimme selvästi saapuneet Saharaan, kun kasvillisuuden määrä romahti. Välillä näköpiirissä ei ollut puun puuta, vain pelkkää hiekkaa ja kameleita. Välillä maisemassa oli taas paljonkin puita. Ja hiekkaa. Ja etenkin kameleita. Minua nauratti, kun lähes koko päivän näköpiirissä oli aina ainakin yksi kameli. Aivan sama, mihin suuntaan katsahti. Tšadia on kuvailtu sijaintinsa ja rajujen olojensa tähden ”Afrikan kuolleeksi sydämeksi”, mutta Tšadin Sahara ainakin on täynnä elämää. Tienoo on kaukana kuolleesta, kuten tulisin päivän mittaan huomaamaan!

Vuohet ja lampaat juoksutetaan kaivolle.

Paimentolaisilla on kameleiden lisäksi hevosia.

Kameliperhe oli leiriytynyt tiellemme. Yleensä kameli väistää jo hyvissä ajoin, mutta nämä kamelit olivat hitaampaa sorttia. Lopuksi jouduimme kiertämään viimeiset tielleleiriytyjät.

Näkymä toiseen suuntaan: kuskini Ali! Taka-alalla kamelien hahmoja.

Aamukahdeksan jälkeen ohitimme paikan, johon paimentolaiset olivat saapuneet eläimineen juomaan. Paikka oli notkelma, jonka pohjalla oli kaivo. Miehet nostivat sieltä vettä kameleille, vuohille, aaseille, hevosille, lampaille ja lehmille. Vesisäkkejä täytettiin ja varmaan otettiin hörppy itsekin. Eläimiä oli kaivolla satamäärin. Olin jo tässä vaiheessa tehnyt huomion, että Tšadissa miehet ja pojat hoitavat kamelit, hevoset ja lehmät. Naiset ja tytöt pitävät aaseista, vuohista ja lampaista huolen. Esimerkiksi pikkutyttöjen tehtävä on vedenhaku kaivoilta. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä omin voimin ja yksinään, vaan tytöt ratsastavat aaseilla porukalla kaivolle ja takaisin. Maisema tällaisen juomapaikan ympäristössä on mustanaan mustia kokkareita, jotka erehdyttävästi näyttävät kivenmurikoilta. Oikeasti ne ovat kuivunutta eläinten ulostetta. Kunhan eläimet vielä muutaman vuosisadan ulostavat tällä alueella, voi täällä aloittaa maanviljelyksen. Siihen asti on harjoitettava paimentolaiselämää.

Typeränä suomalaisena voisin päätellä Saharan paimentolaisten elämän olevan köyhää ja kurjaa, kun ihmiset viettävät koko elämänsä eläimiä paimentaen ja laitumien perässä paikkaa vaihtaen. Ja kuolevat keskimäärin 54-vuotiaina. Kouluja tuskin on yksikään käynyt, mutta en näe sille täällä edes tarvetta. Toisaalta ei täällä kouluja edes olisi. Nähtyäni nämä suunnattoman suuret laumat kameleita, vuohia, aaseja ja lehmiä, tulin siihen lopputulokseen, että nämä ihmiset eivät ole köyhiä, vaan satumaisen rikkaita. Lompakossa tuskin on muutamaa frangia enempää, mutta rahaksi muutettuna nämä eläinlaumat tekevät paimentolaisista keskivertosuomalaista rikkaampia. Ihan heittämällä, veikkaisin. Ukrainan sota ei ole vaikuttanut kamelien hintaan, mutta Nigeriasta suuntautuva kamelien maahantuonti on lisännyt tarjontaa ja laskenut hintoja. Aiemmin hyvästä isosta kamelista sai maksaa 600 euroa kappaleelta. Nyt hintalappu on enintään 380 euroa. Rankkaa paimentolaisten elämä on silti taatusti, vaikka rahaa ei tarvitsekaan mihinkään ja ruoka kulkee mukana omin jaloin. Tällainen toki on vain typerän suomalaisen turistin pohdintaa.

Kaikkialla on paimentolaisten eläimiä ja niiden kuivunutta kakkaa.

Jälleen yksi juottopaikka.

Pieni kylä Moussoron ja Ouadi Hashimin välillä.

Tšadin keskipisteessä näyttää tältä. Tässä kohtaa koimme ensimmäisen rengasrikkomme.

Koko päivän aikana ajoimme vain muutamien pienten kylien poikki. Muuten asutus on siellä täällä olevia paimentolaisten majoja. Puoliltapäivin meillä oli pieni ongelma, sillä missään ei ollut puun puuta lounastaukoamme varten. Joidenkin dyynien takaa bongasimme lopulta pikkuisen puun, jonka alle Ali kaarsi ja pian leiri oli pystyssä. Lämpötila oli noin +40 astetta. Minkäänlaista tuulenvirettäkään ei aavikolla käynyt, mutta kameleita kyllä katseli leiriimme päin uteliaina muutamien satojen metrien päässä! En usko, että olisin selviytynyt näissä reilun neljänkymmenen asteen lämmöissä, jos olisin tullut Tšadiin suoraan Suomesta. Reilun kahden kuukauden Afrikassa oleskelun jälkeen lämpötila ei ollut mikään ongelma.

Ousmanen valmistaessa lounasta ryhdyin kyselemään Alilta hänen kielestään, gouranista eli dazasta. En ole vielä törmännyt ihmiseen, joka ei tahtoisi opettaa omaa kieltään. Ali ei ollut poikkeus. Gouran vaikuttaa helpolta kieleltä, mutta Alin mukaan en silti osaisi mitään, vaikka viettäisin hänen heimonsa luona kolme kuukautta. Kuten suomalaisilla ja kaikilla muillakin maailman ihmisillä on tapana alleviivata oman kielensä vaikeutta, teki Alikin niin! En tiedä sanojen kirjoitusasuista, jos sellaisia onkaan, mutta tässä muutamia gouranin sanoja, joilla pärjää Pohjois-Tšadissa jo kiitettävästi:

  • Terve/päivää (yhdelle) = nike
  • Terve/päivää (monelle) = nikaa
  • Mitä kuuluu? = wasie?
  • Hyvää kuuluu! = wasu
  • Mennään! = derde!
  • Tule! = jir!
  • Tule tänne! = jir sos!
  • Se on hyvä/ok = burgali
  • Kameli = goni
  • Kiitos = šukran

Tästä hetkestä lähtien Ali opetti mieleensä tulevia gouranin sanoja aina sopivissa kohdin. Ali ja Ousmane eivät olleet ensimmäistä kertaa yhdessä matkalla, mutta ei Ali siltikään tiennyt Ousmanen äidinkieltä. Päättelin, että miehet kävivät kielikeskustelua pitkin päivää lounaan jälkeen. Ousmane on etelästä ja puhuu äidinkielenään fulania, eikä osaa pohjoisen tubujen kieltä lainkaan. ”Burgali”-sanan hänkin on kuitenkin oppinut! Tšadissa puhuttava fulanin kieli tuntui suomalaisen korvaan erittäin hankalalta, mutta joitain sanoja opin:

  • Terve/päivää = usse
  • Kameli = geloba
  • Aasi= babba
  • Se on hyvä/ok = bo dum
  • Kiitos = useku

Lounastauko tienoon ainoan puun alla.

Ousmane on taitava ammattikokki ja työskentelee veljensä ravintolassa N’Djamenassa, kun ei tarvitse kokata turisteille Saharassa.

Aavikkogaselleja liikuu suuria laumoja pitkin Saharaa. Ilmeet ovat vakavia!

Iltapäiväkolmelta saavuimme Tšadin keskipisteeseen, sillä olimme Google Mapsin täsmälleen siinä kohdassa, jossa lukee ”Tšad”. Eli keskellä maata. Sopivasti siinä kohdassa koimme matkamme ensimmäisen rengasrikon. Meillä oli kaksi vararengasta, joista toisen Ali vaihtoi nopeasti alle ja matka jatkui. Rikki mennyt rengas paikkautettaisiin Kalaitissa kumikorjaamolla seuraavana päivänä.

Ousmanella on erinomainen näkö ja hän bongasi takapenkiltä matkamme ensimmäisen aavikkogasellin! Gaselleja loikki lopulta pitkin päivää suuria, jopa 15 yksilön laumoja. Aavikkogaselli tekee poikkeuksen Saharan muuten niin uteliaaseen eläimistöön, että se ei päästä lähellekään. Pienikokoinen ja ketterä loikkija pötki karkuun kovaa vauhtia, kun auto vähänkin liikkui tai yritin kävellen lähestyä parinsadan metrin päässä olevia gaselleja. Kysyin Ousmanelta, valmistaisiko hän gasellista meille illallisen, jos sellaisen jostain syystä kiinni saisimme (emme todellakaan yrittäneet). Mies lupasi naama virneessä yrittää. Aavikon ihmiset metsästävät gaselleja ja Ali kertoi, että aavikkogasellin liha maistuu erinomaiselta. Jos olisimme olleet matkassa sata vuotta aiemmin, minulla varmaankin olisi ollut yllä valkoinen safariasu ja ase mukana. Nyt tyytyminen oli pelkkään katseluun. Siro aavikkogaselli on hyvin kaunis eläin!

Viimeisten parin tunnin aikana ennen auringonlaskua, ajoimme tasaisen puuttoman hiekkaerämaan halki. Vauhtia oli noin 100 km/h. Mikäs siinä ajellessa, kun hiekka ei upota, eikä muuta liikennettä ollut ja toisaalta saattoi ajaa ihan missä tahansa. Koko päivän aikana vastaamme oli tullut kaksi autoa. Täytimme iltapäiväviiden aikoihin vielä käyttövesikanisterimme kamelienjuottopaikalta, jossa oli satapäinen kamelilauma juomassa ahnaasti. Tykkään Tšadista siinäkin mielessä, että täällä jokamiehenoikeudet koskevat myös kaivoja. Kuka tahansa voi mennä kaivolle ja täyttää vesiastiansa. Niin teimme mekin ja se oli muille kaivolla oleville miehille (ja kameleille) maailman luonnollisin asia. Lupia ei kysytty, eikä rahaa pyydetty. Vesi on Tšadin Saharassa kaikkien yhteistä omaisuutta.

Tällä perheellä ei ole naapuria kovin lähellä.

Kamelien juottopaikalta täytimme käyttövesikanisterimme.

Saharassa on tilaa.

Viimeiset kilometrit ennen leiriytymispaikkaa.

Ali oli kertonut tulevan leiripaikan olevan vadin äärellä. Ennen kuutta horisonttiin ilmestyi sitten puita ja jonkin ajan kuluttua saavutimme tämän vadin, kuivuneen joenuoman. Se täyttyy jossain vaiheessa kesää vedellä, mutta oli nyt rutikuiva. Siitä huolimatta uoman molemmin puolin oli tiheä pensaikko ja isoja puita. Paikan nimi on Ouadi Hashim. Asutusta vadin äärellä ei ole, enkä nähnyt eläimiäkään lähimailla. Teltta oli pian pystyssä ja ruoanlaitto alkoi. Olimme nyt niin pohjoisessa, että sadekausi ei ainakaan vielä yltäisi näin kauas. Siksipä päätin nukkua teltassa ilman päällykangasta. Ilmastointi toimisi paremmin ja näkisin tähtiäkin. Saharan tähtitaivas on fantastinen, mutta ei kyllä niin fantastinen kuin esimerkiksi Namibian Sossusvleissä pari kuukautta aiemmin. Ehkä täällä Tšadin Saharassa on jotain hiekkapölyä ilmassa. Tai jotain. Joka tapauksessa olin päivän aikana maisemia ihaillessani päättänyt, että aavikko on se ympäristö, joka on kaikkein lähinnä sydäntäni. Sademetsä väistyköön sijalle kaksi.

Kömmin maukkaan ruoan jälkeen aikaisin nukkumaan. Täällä on parasta mennä aikaisin nukkumaan, että jaksaa herätä aikaisin. Hyvää yötä gouraniksi on ”khalahartaanu”. Fulaniksi se kuuluu ”zawaala”!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Daniel 14.8.2022 at 17:46

    Nyt alkaa kyllä olla niin alkeelliset olot, että mä en varmaan kestäisi tuolla vuorokauttakaan. Tai kyllä siitä hengissä selviäisi, tietysti, mutta ei tuo olisi nautinnollista matkan tekoa. Tuli heti mieleen kokin käsihygienia noissa oloissa, mutta ilmeisesti se oli riittävän hyvä, etkä tullut kipeäksi.

    Kokemuksena tuo on kyllä taatusti ollut aivan huikea alkeellisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Nuo yksinäiset talot keskellä-ei-mitään, ihan sananmukaisesti.

    Mahtaako Tšadin kautta pohjoiseen kulkea myös siirtolaisreittejä? Näittekö tällaisia kulkueita, joiden määränpää, tai ainakin haave, olisi Euroopassa asti? Algeriassa kun olin (itse vain rannikolla), niin siellä kerrottiin näistä siirtolaiskaravaaneista paljonkin. Algerialaiset eivät olleet Saharan eteläpuolelta tulevista siirtolaisista kovin innoissaan, vaan pyrkivät mm. kivittämällä kannustamaan heitä kääntymään takaisin.

    • Reply Anssi 14.8.2022 at 19:30

      Olot Saharassa ovat alkeelliset ja olivat ne kieltämättä minullakin. En tosin pitänyt puskassa asioimista ja teltassa nukkumista mitenkään pahana. Päinvastoin: varmaan tämä reilun parin viikon reissu oli paras reissukokemus ikinä. Etukäteen hieman pelkäsin juuri vatsataudin saamista tuolla reissulla, mutta käsihygienia oli kunnossa (saippua oli ahkerassa käytössä kokilla) ja mahani ei ole vähään aikaan toiminut niin hyvin kuin tuolla. Säännölliset ruoka-ajat, hyvä ruoka ja jälkiruoaksi hedelmiä, eikä mitään karkkia tai keksiä. Välipalaksi pähkinöitä tai taateleita.

      Heh, kivittäminen kuulostaa kovin arabialaiselta tavalta vastata! Ja kyllä, Tšadin kauttakin kuljetaan kohti Eurooppaa ja kokki-Ousmanen mukaan tšadilaisiakin tänne pyrkii. Kanssakäynti Libyan kanssa on tiivistä ja Libyan puolella työskentelee paljon tšadilaisia. Pohjoisen Fadassa ja Ounianga Kebirissä näkyi libyalaisia autoja ja libyalaisia tuotteita kaupoissa. Jos olisi ollut viisumi Libyaan, olisi sinne kyydin saaminen ollut helppoa ainakin Ounianga Kebiristä. Sellaisia täyteen lastattuja Hiluxeja ja kuorma-autoja kyllä näkyi teillä harvakseltaan, mutta vaikea sanoa oliko joku lastattu siirtolaisilla…

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 17.8.2022 at 10:26

    Sossusvleissa tosiaan on upeat tähdet! Toinen vastaava tulee varmaan mieleen naapurimaasta Botswanasta, jossa oli myös upea tähtitaivas. Hieman yllättävää, että Saharan tähtitaivas ei aivan yllä Sossusvlein tasolle, luulisi sielläkin hiekkaa olevan. Aavikko kieltämättä on upea ympäristö, mutta ei yllä itselläni ykköseksi.

    • Reply Anssi 17.8.2022 at 14:26

      Ehkä talvella eli kuivalla kaudella Saharankin tähtitaivas voisi olla upea ja fantastinen. Vaikea sanoa, mutta Sossusvleissä se oli maailmanluokkaa. Pitäisi tuonne Botswanaankin joskus matkustaa siis…

    Leave a Reply