Suomen suurin matkablogiyhteisö

Santa María de Fen kakiviljelmä ja mölyapinat

18.—19.7.2021

Santa María de Fen aamu oli nyt kylmin tähänastisista, mutta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia, joten aamupalan päätteeksi hyppäsin autoon ja lähdin seuraamaan mustaa citymaasturia, jossa istuivat herrat César ja Ignacio. Edellisiltana olin jutustellut Césarin kanssa ja hän paljasti oleskelevansa hotellissa syystä, että hänellä on ikioma kakiviljelmä seitsemän minuutin ajomatkan päässä Santa María de Festä itään. César oli noin kuusikymppinen mies pääkaupungista Asunciónista. Englannin kieli taipui erinomaisesti. Ignacio taas oli tullut Espanjasta saakka neuvomaan kakiviljelmän hoidossa ja kuulemma käy plantaasilla kerran kuukaudessa tai parissa. Onneksi on se suora Air Europan lento Madridista suoraan Asuncióniin! Ignacio ei oikeastaan osannut englantia, eikä sitä osannut Césarin poika Juan Andréskaan (joka on kokemukseni mukaan Paraguayn yleisin miehen nimi), jonka tapasin viljelmällä. Juan Andrés asuu seudulla ja hoitaa päivittäiset käytännön työt viljelmällä. Viljelmän osakkaina ovat edellämainittu kolmikko Espanjan Valenciassa asuvalla miehellä vahvistettuna, johon Césarin oli ehdottomasti otettava videopuheluyhteys. Hullu suomalainen heidän plantaasillaan oli ilmeisesti sen tason nähtävyys.

Santa María Hotel samannimisessä kylässä. Kuvassa myös rapainen vuokra-autoni, jonka pysäköiminen kadunvarteen oli tuikiturvallista tässä pikkukylässä.

Paraguayn ensimmäisen kakiviljelmän kakipuita heinäkuussa 2021. Puiden juurilla kulkee kasteluputki.

Kakipuita silmänkantamattomiin.

Kaki eli persimon eli sharon on toki tuttu hedelmä, joita kuitenkaan en ole viime vuosina juuri ostellut. Kypsä kaki on oranssi, pehmeä ja hyvänmakuinen, kun taas raa’an tunnistaa siitä, että se on hyvin kitkeränmakuinen ja kuivattaa suuta. Se johtuu parkkihaposta, jota ei kai ole enää kypsissä hedelmissä. Oikein muuta en tiennyt, enkä varsinkaan sitä, millaisissa puissa tai pensaissa hedelmät kasvavat. Perillä César kehotti minua kävelemään viljelmillä ja katselemaan maisemia. Plantaasi levittäytyy usean hehtaarin alueelle ja noin 1,5—2-metristen kakipuiden rivistöjen väleissä pystyi helposti myös ajelemaan. César ottikin minut jonkin ajan päästä kiinni autollaan ja kehotti hyppäämään kyytiin. Hän tahtoi esitellä viljelyksensä minulle ja se sopi mainiosti. Oli jo käynyt selväksi, että nyt ei ollut kakikausi, eikä puissa ollut lehden lehteä oransseista hedelmistä puhumattakaan. Kausi on kuulemma alkuvuodesta eli Paraguayn syksyllä. César kertoi, että heidän viljelmänsä on vasta vähän aikaa sitten perustettu ja se tuotti ensimmäisen sadon viime kaudella. Ylpeänä mies lisäsi vielä, että tämä kakiviljelmä on Paraguayn ensimmäinen ja ainoa. Tai ainakin ainoa tämän kokoluokan viljelmä ja ainoa kaupalliseen tuotantoon kykenevä tila tässä maassa. César kertoi, että joillain japanilaistaustaisilla paraguaylaisilla on vastaavanlaisia hankkeita alullaan, mutta pienemmässä mittakaavassa. Edellinen sato myytiin kokonaan kotimaanmarkkinoilla, mutta seuraavasta sadosta saattaisi jo liietä Euroopankin markkinoille. Kakifarmarinelikko tahtoo yrittää saada hedelmiään Alankomaihin, mistä edelleen ne leviäisivät ympäri Eurooppaa. Ehkä jopa Suomeen. Paraguaylaisten kakien etuna César mainitsi sen, että ne ovat kypsiä eri aikaan kuin vaikkapa espanjalaiset vastineensa. Siispä kakeja olisi kaupoissa ehkä pidempään kuin nykyisin. Viljelmän laitamilla on patoamalla aikaan saatu pienehkö lampi, josta kakipuiden juurille ohjataan varsin älykkäännäköisellä järjestelmällä vettä. Minä olin nyt teollisuusvakoillut riittävästi, että pystyisin aloittamaan oman viljelykseni jossain päin maailmaa!

Päivän ohjelmassa kolmikolla oli kakipuiden oikeaoppinen leikkaaminen, johon espanjalainen Ignacio opasti Juan Andrésta. César taas kertoi olevansa vain työnjohtaja, eikä näyttänyt panevan tikkua ristiin näissä likaisissa töissä. Siispä hänellä oli aikaa ajeluttaa minua. Lähtöä tehdessäni toivotin herroille kaikkea hyvää kakibisneksensä kanssa ja kerroin raportoivani, kunhan Paraguayn kakit löytävät tiensä Suomen kauppojen hedelmähyllyille. Toivottavasti löytävät.

Paraguayn kakipioneerit César (vas.), Juan Andrés ja Ignacio.

Kakiviljelmän laitamilla on pieni kosteikko.

Näkymä El Cerron huipulta kohti länttä voisi olla kuin miltä tahansa suomalaiselta kukkulalta. Peltotilkkuja metsätilkkujen lomassa.

Kun nyt olin jo jonkin matkan päässä Santa María de Festä itään, päätin valloittaa samalla reissulla myös lähiseudun korkeimman mäen, El Cerron (myös nimellä Kurusu Cerro). Jatkoin autolla parisen kilometriä itäänpäin, kunnes näin suuren valkoisen ristin tien vasemmalla puolella. Siitä minun oli kerrottu kääntyä, minkä jälkeen löytäisin kyllä paikan. Paikalliset varmasti löytävätkin, mutta minä ajoin ensin harhaan ja kävin jopa yrittämässä vuoren valloitusta umpimetsästä. Rinne kävi liian jyrkäksi, joten palasin autolleni ja lähdin etsimään parempaa reittiä. Sellainen alkaa, kunhan ensin saavuttaa suurehkon puuttoman ja loivan rinteen. Rinteen juurella on vessarakennus ja jonkun perheen talo. Jätin auton vessan eteen ja lähdin kävellen kohti huippua. Pian näin ensimmäiset valkoiset merkinnät kivissä ja tiesin olevani oikealla polulla. Paikka vaikutti jo näin sunnuntaiaamusta suositulta retkikohteelta, sillä alas rinnettä käveli parikin perhettä. Saavutin huipun reilussa viidessätoista minuutissa. Siellä oli nuotiota pitämässä kolme nuorta. Onneksi oli talvi, sillä en ollut aamulla hoksannut ottaa vesipulloakaan matkaan. El Cerron huipulla on pieni valkoinen kappeli ja pitkänäperjantaina paikallisia vaeltaa satapäin kukkulan laelle. Maisemat ainakin olivat upeat ja oli hauskaa katsella Paraguayta vaihteeksi yläilmoista. Muutenhan maa oli ollut tähän saakka melkoisen tasainen. Ja oli se kyllä El Cerronkin ympärillä.

Palailin takaisin Santa María de Fehen, jossa elämä näytti jatkuvan melko hiljaisissa tunnelmissa. Hotellin isäntä oli edellisiltana kertonut lähiseudun asukkaiden saapuvan kylän vehreälle keskusaukiolle sankoin joukoin, koska sunnuntaisin oli sellainen tapana. Piknikkiä ja sellaista. Puolenpäivän aikoihin aukiolla oli minun lisäkseni vain hattara- ja ilmapallokauppias vaimoineen ja lapsineen. Ostin 5 000 guaranilla (n. 0,6 euroa) itselleni hattaran. Hattara ei ole se syy, miksi Santa María de Fen keskusaukio vetää kävijöitä ja toisaalta myös minua. Laajan aukion monien puiden latvuksissa asustaa mölyapinaperhe, joka on ainakin osaksi päässyt kesyyntymään. Olin edellisiltana hakenut kaupasta banaaneja ja nyt tulin tarjoamaan niitä näille elikoille. Ainakaan nämä Santa María de Fen mölyapinat eivät vaikuttaneet olevan nimensä veroisia, sillä ne olivat aivan vaiti latvoissa ja puiden rungoilla kökkiessään ja kiipeillessään. Näiden mölyapinoiden naaraat tunnisti harmaanruskeasta turkista ja urokset mustasta. Aikani tuijottelin ylös puunlatvoihin, kunnes yksi apinoista päätti tulla roikkumaan jaloistaan suoraan ylleni. Ehkä puolen metrin päähän. Se oli vain utelias, eikä huolinut banaaniani. Sen sijaan puunrungolle asettamani banaani kyllä kiinnosti erästä naarasta. Epäluuloisen katseidenvaihdon jälkeen se laskeutui alas puusta ja silmänräpäyksessä palasi takaisin ylemmäs banaanini mukanaan. Paraguayn mölyapinat eivät todellakaan nuole banaaninantajan sormia, kuten hyvin kaukaiset serkkunsa toukokuussa Mohélin saarella Komoreilla.

Mölyapinauros tuli roikkumaan yläpuolelleni.

Naaras tulossa noutamaan banaania.

Mölyapinauros ja tympeä ilme.

Santa María de Fessä on pikkukyläksi paljon näkemistä ja kokemista, ainakin yhdeksi kokonaiseksi päiväksi. Kuljeskelin iltapäivällä pitkin tämän uneliaan kylän mukulakivikatuja. Oli siesta ja liki kaikki putiikit suljettuna. Kylä on hämmästyttävän vehreä, sillä kaikkialla on suuria puita ja iso osa kaduista on kuin mitäkin bulevardeja suuren maailman tyyliin; kaistat on erotettu toisistaan viheralueella, jolla kasvaa korkeita puita. Kyläläiset ovat varmasti tottuneet ulkomaalaisiin matkailijoihin, joita silloin tällöin eksyy tänne tuon brittitaustaisen Santa María Hotellini pitäjän ansiosta (tällä hetkellä omistajarouva oli vielä jumissa Englannissa koronaviruksen takia). Siksipä tällaiseen päämäärättömään harhailuun ei kiinnitetty huomiota. Kylässä on selkeä ruutukaava ja kaduilla on jopa nimensä. Vaikka Paraguayn maaseutu onkin rutiköyhää ja selvää kolmatta maailmaa, on täällä silti kyetty luomaan toimiva infrastruktuuri tiennimiviittoineen.

Mölyapinapesueen ohella tärkeintä koettavaa täällä on jesuiittataidetta esittelevä museo, Museo Diocesano de Artes Jesuíticas. Sillä onhan Santa María de Fekin entinen jesuiittojen lähetysasema. Museo on avoinna ainoastaan tilauksesta, sillä ihan niin paljon niitä matkailijoita ei tänne kuitenkaan eksy, että jonkun kannattaisi päivystää paikalla. Hotellini isäntä soitti museosta vastaavalle rouvalle, että koska olisi hyvä hetki vierailla. Vastaus oli, että vaikka heti ja niin kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo maksamassa kymppitonnin (n. 1,26 euroa) pääsymaksua. Ja koska ollaan jonkinlaisessa englannin kielen pesäkkeessä, oli paikalle mahdollista saada englanninkielinen opas. Opastyttö saapui paikalle nopeasti, sillä pienessä kylässä kaikki asuvat lähellä. Museonjohtajatarkin sattui asumaan samaisen keskusaukion laidalla. Opas kierrätti minua halki museon, jossa on 54 erilaista puusta veistettyä, hyvin yksityiskohtaista veistosta, jotka esittävät tunnettuja Raamatun henkilöitä Jeesuksesta ja Neitsyt Mariasta aina Pyhään Yrjöön ja muihin katolisen kirkon pyhimyksiin sekä tietenkin jesuiittapappeihin. Veistokset ovat lähetysasemalla asuneiden guarani-intiaanien tekemiä, minkä vuoksi kasvonpiirteet ovat hieman erikoisemmat. Osa veistoksista on myös jesuiittaopettajien tekemiä. Opin lisäksi, että itse museorakennus on ainoa alkuperäinen jäänne lähetysaseman ajoilta, sillä sen on rakennettu jo 1660-luvulla. Muut aukion laidalla olevat rakennukset oma hotelli mukaan lukien ovat replikoita. Opas esitteli myös museon seinissä olevia metallirenkaita, joihin guaranit kuulemma virittivät riippumattonsa, sillä he suosivat niissä nukkumista.

Guarani-intiaanien veistotaidetta Santa María de Fen jesuiittamuseossa.

Veistosten kasvonpiirteet ovat erikoiset.

Ja koska olimme guaranien mailla, tahtoi opas ehdottomasti opettaa myös äidinkieltään, guarania, kieltä, joka on antanut nimensä lisäksi esimerkiksi maan valuutalle! Guarani on maan ykköskieli, vaikka suurin osa kaiketi puhuukin jonkinlaista guaranin ja espanjan sekamuotoa, joparaa. Myös oppaani kertoi käyttävänsä lähinnä joparaa ja samalla paheksui pääkaupungin ihmisiä siitä, että he kuulemma ovat niin olevinaan ja tahtovat puhua ainoastaan espanjaa. Joka tapauksessa opin, että kiitos on guaraniksi ”aguyjevete ndéve”. Se unohtui kyllä melko nopeasti, oikeastaan jo sisällä museossa. Ainoastaan jostain kirjasta mukaani tarttui kaunista tarkoittava guaranin sana ”porã”. Numeroita guaranin kielessä on vain viiteen saakka. Sillä on kuulemma kovasti pärjätty.

Museokierroksen ollessa lopullaan, saapui paikalle kaksi nuorta, kovin turistin oloista ihmistä. Yritin kuulostella heidän keskenään puhumaansa kieltä. Se oli ranskaa ja olin viimeinkin törmännyt ensimmäisiin turisteihin! Pariisilainen Marion ja strasbourgilainen Mathieu olivat päätyneet Paraguayhin, koska ”Brasilia, Meksiko ja Kuuba eivät kiinnostaneet riittävästi ja koska nimet Uruguay ja Paraguay kuulostivat hienoilta”. Uruguay oli koronaviruspandemian takia osoittautunut suljetuksi maaksi turisteille, joten Paraguayn kylkeen oli sorvattu visiitti myös naapurimaahan Boliviaan. Se olisi ehkä auki, vaikka IATA:n mukaan siellä tulisikin eristäytyä ”omaehtoisesti”. Ranskalaisilla ei ollut aikeita ryhtyä moiseen.

Juttu lensi siinä määrin, että lähdimme yhdessä suoraan museosta kohti seuraavaa nähtävyyttä, Ykuá Téjaa. Sinne on noin kilometrin matka Santa María de Fen keskusaukiolta. Ykuá Téja on guaranien pyhä paikka, sillä kyseessä on lähde, josta virtaavaa vettä käytettiin muinoin kylän lähetysasemalla. Nykyisin tämä puisella katoksella katettu lähde tuntuu keräävän kymmenittäin ihmisiä sitä ihastelemaan. Sosiaalinen media varmaan suorastaan laulaa, kun jokainen tahtoo tulla kuvatuksi tuon maagisen lähteen luona. Taitaa paikalla olla myöskin muunkinlainen sosiaalinen merkitys, sillä paikalle tunnuttiin kerääntyvän tapaamaan tuttuja. Myös poliisi oli paikalla tienvarressa, ehkä ohjaamassa liikennettä. Koronavirus ei näkynyt täällä juuri muuten kuin satunnaisina maskeina ihmisten kasvoilla. Kunhan pimeys laskeutui, ei maskeja enää juuri jaksettu käyttää. Minä ja uudet ranskalaiset tuttavuuteni laskimme maskit leuan alle. Eräs nainen tuli juttelemaan kanssamme, sillä emmehän oikein näyttäneet intiaaneilta. Saimme kutsun naisen kotiin ruokailemaan, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Jos maskinkäyttö vähenee pimeällä, niin näytti myös muu rikollinen toiminta lisääntyvän: eräs selvästi humaltunut mies haki kaupasta olutpullon, istahti autoonsa kuskin paikalle, avasi pullon ja lähti ajamaan meitä iloisesti tervehtien. Kylän poliisiasema sijaitsi sadan metrin päässä.

Santa María de Fen jesuiittamuseo on ainoa alkuperäinen rakennus 1600-luvulla perustetusta lähetysasemasta.

Santa María de Fen keskusaukion puissa asustaa mölyapinaperhe.

Meillä oli oma ruokailu hotellissamme, minkä päätteeksi jatkoimme iltaa ranskalaisten Asunciónista hankkiman argentiinalaisen viinipullon parissa. Paraguaylaista viiniä ei ollut ollut pääkaupungin parhaassa viinikaupassa, eikä sellaista taida olla olemassakaan. Paraguay tuottaa kakia, maissia ja riisiä, viini on jätetty argentiinalaisten ja chileläisten puuhaksi. Mathieu ja Marion olivat myös yllättyneitä, että olivat törmänneet maassa toiseen turistiin. Heillä oli vain viikon verran aikaa Paraguaylle ja suunnitelmat olivat samansuuntaisia kuin itselläni eteläisen Paraguayn osalta. Myös he olivat vuokranneet Hyundain samaiselta Alamolta Asunciónin lentoasemalta ja ajaneet ensimmäiseksi Ybycuín kansallispuistoon. Ybycuí on Paraguayn ainoa subtrooppinen sademetsä ja siellä on vaikuttava Salto Cristal -niminen vesiputous. Yllättäen kansallispuisto oli ollut suljettu koronaviruksen takia! Paraguay pitää ravintolat, hotellit, museot ja vastaavat avoinna keskellä ”koronahelvettiään”, mutta kansallispuistot on katsottu järkeväksi sulkea. Ehkä 5 000 hehtaarin laajuisessa Ybycuín kansallispuistossa ei voisi säilyttää turvavälejä. Onneksi en joitain päiviä sitten ajanut turhaan Cerro Corán kansallispuistoon maan koillisosassa, kuten suunnittelin. Elokuussa 2021 sekin puisto sitten paloi 70-prosenttisesti valtavissa maastopaloissa.

Ybycuísta ranskalaiset olivat tänä päivänä ajaneet tänne Santa María de Fehen ja seuraavana päivänä jatkaisivat San Cosme y Damiánin ja Encarnaciónin kautta Trinidadiin samaiseen Posada María -hotelliin suosituksestani. Siitäkin huolimatta, että Marion oli flunssassa. Aikaa ei olisi hukattavaksi ja toisaalta kyseessä ei ollut kuulemma koronavirus. Iltaa istuessamme parivaljakko katseli Bolivian-lentoja, joita he eivät olleet vielä edes varanneet siitä huolimatta, että lentoja naapurimaahan on vain kerran viikossa ja lähtö olisi alle viikon päästä. Bolivialainen Amaszonas-lentoyhtiö lentää Asunciónista Bolivian suurimpaan kaupunkiin Santa Cruziin ja lentojen hinta oli noin 220 euroa yhdensuuntaisesta 1,5 tunnin lennosta. Houkuttelivat minuakin mukaansa, mutta jouduin kieltäytymään. Air Europalla on kyllä suora lento Santa Cruzistakin Madridiin, mutta halpalentoyhtiönä se olisi tuskin antanut vaihtaa lentoni lähtöpaikkaa. Bolivia kyllä odottaa omaa vierailuaan, nyt panostaisin pelkkään Paraguayhin.

Santa María de Fessä on kauniita rakennuksia.

Santa María de Fen kunta toivottaa heinäkuussa 2021 hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Seuraavana aamuna uloshengitys höyrysi, kun siirryin aamupalan ääreen hotellin päärakennukseen. Sovimme Mathieun ja Marionin kanssa tapaavamme vielä Asunciónissa ennen lentoani Madridiin ja heidän lentoaan Santa Cruziin. He lähtivät ennen puolta päivää autoilemaan kohti San Cosme y Damiánia. Minä olin siihen mennessä jo ehtinyt pesettää Chacon, Nueva Alboradan ”suomalaisteillä” tai etenkin tohtori Mengelen kotitiellä pahasti kuraantuneen vuokra-autoni. Alamo oli vaatinut, että auto tulisi palauttaa tankki täynnä ja pestynä. Kuulemma normaali pölykerros sallittaisiin, mutta rankasti likaantunut auto olisi käytettävä autopesussa, lavaderossa. Autopesuloita on Paraguayssa kaikkialla, aivan kuten kumikorjaamoitakin. Autot kuraantuvat ja renkaat rikkoontuvat täkäläisillä teillä.

Santa María de Fessä oli Google Mapsin mukaan kaksi autopesulaa, joista Lavadero kate-vu -nimisen paikan kohdalta en löytänyt mitään autonpesettämiseen liittyvää. Parin nurkan takaa Dr. Francia -kadun varresta, melkein näköetäisyydellä hotellistani toimii Lavadero Potî porã. Paikalla päivysti kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti ottivat tarjoamani urakan vastaan. Pelkkä ulkopesu maksaisi 25 000 guarania (n. 3,16 euroa). Tähtäsin Hyundaini luiskan päälle ja pojat ryhtyivät pesemään. Odotellessani sain seuraa isosta kulkukoirasta, joka oli nukkunut hiekkaisesta turkista päätellen jossain ojassa ja kaipasi kipeästi rapsutuksia ja painautui samalla tiukasti jalkojani vasten. Rapsutuksia se sai ja minä sain pikimustat kädet. Mengelen kotitien rapa irtoili isoina klimppeinä ja autosta tuli taas puhtoinen. Monesti kehitysmaissa etukäteen ilmoitettu hinta nousee työn valmistuttua, mutta tällä kertaa hinta laskikin 20 000 guaraniin (n. 2,5 euroa). Annoin silti siihen päälle vielä 4 000 guarania juomarahaa hyvästä työstä. Herrat olivat tyytyväisiä. Paraguayssa päästään selkeästi hyville tuntipalkoille tällaisilla 2,5 euron taksoilla jaettuna vieläpä kahdelle työukolle.

Lavadero Potî porã on Santa María de Fen paras autopesula.

Santa Rosan jesuiittalähetysaseman alkuperäinen punatiilinen kellotorni ja sen vieressä myöhemmin uudelleenrakennettu valkoinen Loreton kappeli.

Päivä oli viileä, eikä t-paitasillaan oikeastaan tarjennut missään vaiheessa. Kulutin päiväni lueskelemalla hotellin laajaa englanninkielistä Paraguay-kirjallisuutta, haahuilemalla kylällä ja olihan tällekin päivälle hieman saatava kilometrejä Hyundain mittariin; ajelin 25 minuutin päähän viereiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin. Santa Rosa on kuin Santa María de Fe vähän suuremmassa mittakaavassa. Täällä on paljon kauppoja ja paremmat kulkuyhteydet julkisella liikenteellä. Tärkein vetovoimatekijä lienee kuitenkin paikkakunnan jesuiittamenneisyys, sillä tämäkin paikkakunta on alun perin, vuonna 1698 perustettu jesuiittojen lähetysasemaksi. Keskusaukion laidalla on jesuiittojen lähetysaseman ajoilta peräisin oleva punatiilinen kellotorni, joka kuuluu viereiseen Loreton kappeliin. Alkuperäinen kappeli paloi 1800-luvulla, mutta uusi on noussut paikalle. Kellotornin pihamaalle oleva portti oli yllätyksekseni avoinna, joten astelin sisään. Paikalla ei ollut ketään, joten omin lupineni kapusin ylös torniin katsomaan Santa Rosaa yläilmoista. Itse kappeliin kai olisi pääsymaksu.

Palasin Santa Rosasta takaisin hotelliini ja loppupäivän vietin pitkälti siellä. Päivässä oli ollut välipäivän makua, sillä tämä seutu jesuiittahistorioineen oli tullut jo käsitellyksi. Pitäisi päästä jo eteenpäin.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Essi 29.9.2021 at 11:43

    Suloiset apinat ja mielenkiintoisia kohtaamisia! Kiitos jälleen kerran lukupaketista.

    • Reply Anssi 29.9.2021 at 21:19

      Apinat on kyllä varsin huvittavia tapauksia. 😀 Kiitoksia itsellesi kommentista!

    Leave a Reply