Suomen suurin matkablogiyhteisö

Jesúksen lähetysasemalta Paraguayn viidakkosuomalaisten jäljille

16.7.2021

Trinidadin aamu oli viileä ja lämpömittari näytti seitsemän aikoihin +11°C. Paikallisten tavoin minunkin oli laitettava pitkähihaista vaatetta aamupalalle suunnistaessani. Se tarjoillaan Posada Marían ravintolassa ja oli jo tutuksi käyneeseen paraguaylaiseen tyyliin monipuolinen ja täyttävä; leipää, juustoa, kinkkua, hilloja, papaijaa, kahvia, tuoremehua ja kakunpaloja. Tällä jaksaisin iltapäivään saakka. Kello kahdeksan aikoihin vaihdoin shortsit jalkaan siitäkin huolimatta, että paikalliset kulkivat toppatakeissaan pipot päässä. Kyllä päivä tästä lämpenisi, koska ollaanhan kuitenkin Etelä-Amerikassa!

Jesúksen jesuiittalähetysaseman kirkosta oli tarkoitus tulla roomalaisen Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio, mutta se ei koskaan ehtinyt valmistua.

Jesúksen keskeneräisen kirkon sisätilat.

Lähetysaseman sitruunapuita. Tai mandariinipuita.

Päivän ensimmäisenä tavoitteenani oli löytää Jesús. Se on reilun kymmenen kilometrin päässä Trinidadista pohjoiseen sijaitseva jesuiittalähetysasema, joka on niin ikään Unescon maailmanperintökohde. Edellispäivänä Trinidadin lähetysaseman raunioiden lipputiskiltä ostamani lippu kävisi myös Jesúksessa. Itse Jesús on unelias pikkukaupunki, paljon Trinidadia pienempi. Paikkakunnan keskustassa sijaitsee kirkko, jokin monumentti ja muutamia puoteja. Pysähdyin ottamaan kuvan kirkosta ja jatkoin sitten lähetysaseman raunioille. Kuten Trinidadin rauniot edellispäivänä, myös reitti Jesúksen raunioille on hyvin merkitty. Eikä Jesúksessa toisaalta navigaattoria tarvitsisikaan, sillä rauniot löytää kyllä ilmankin. Ennen koronaviruspandemiaa Jesúksessa vieraili noin sata kävijää viikossa, mutta nyttemmin määrät lienevät entistä olemattomammat. Taisin olla päivän ensimmäinen kävijä. Tai ainakin ensimmäinen suomalainen kävijä. Kohti raunioita kävellessäni seuraani lyöttäytyi paikan opas, jonka kanssa pystyin vaihtamaan muutamia sanoja. Espanjan sanavarastoni alkoi olla sillä mallilla, että olin alkanut ymmärtää, mitä ihmiset minulle tahtoivat kertoa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Opas kyseli muun muassa, onko Jesús ensimmäinen vierailemani jesuiittalähetysasema ja että mistä kaukaa olen tulossa. Mies ainakin väitti tietävänsä Suomen sijainnin. Suomalaiset eivät kyllä ainakaan osaa Paraguayta sijoittaa kartalle!

Jesús de Tavaranguen jesuiittalähetysasema perustettiin alun perin jo vuonna 1685, mutta paikkana oli Mondayjoen ranta noin 200 kilometriä nykysijainnista koilliseen. Sen jälkeen Jesús muutti kahdesti ennen kuin vuonna 1758 tai 1759 lähetysasema asettui nykyiselle paikalleen. Kerrotaan, että noin 3 000 guarani-intiaania oli rakentamassa Jesústa, mutta rakennustyöt jäivät puolitiehen, kun Espanjan kuningas vuonna 1768 viisauksissaan päätti häätää jesuiitat Paraguaysta. Jesúksesta onkin ehkä parempi puhua keskeneräisenä projektina, kuin raunioina Trinidadin tapaan. Kymmenessä vuodessa ei lähetysasemaa saatu valmiiksi kukoistuksesta puhumattakaan.

Jesúksen lähetysasema kokonaisuudessaan.

Yksityiskohta lähetysasemalta.

Jesús jäi kesken.

Ensimmäisenä saavuin tälläkin lähetysasemalla pääaukiolle, plaza mayorille. Sen länsi- ja itäpuolella oli tarkoitus olla intiaanien asumuksia, mutta nykyään niistä jäljellä ovat vain perustukset. En tiedä, valmistuivatko rakennukset ikinä. Suoraan edessäni seisoi Jesúksen kirkko, joka ei milloinkaan ehtinyt valmistua. Siitä oli tarkoitus tulla Roomassa sijaitsevan Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio. Kirkon yhteydessä oli koulu, josta jäljellä on ainoastaan yksi huone. Kirkon vieressä oli tarkoituksena toimia luostarin. Toisella puolella kirkkoa sijaitsee hautausmaa (guaraniksi tyvyty), jolla ei tosin ole mitään hautausmaahan viittaavaa. Hautamuistomerkit ovat hävinneet aikojen saatossa. Jesúksen lähetysaseman yhteydessä on myös työpajojen raunioita sekä laaja puutarha. Siellä jesuiittapapit ovat kasvattaneet kaikkea yrteistä sitruunapuihin, joita siellä kasvaa edelleen. Nyt oli sitruuna-aika ja maassa oli runsaasti pudonneita hedelmiä.

Jesúksen ottaa haltuun melko nopeasti, sillä se on Trinidadin jesuiittalähetysasemaa pienempi. Trinidadissa matkamuistomyymälä oli ollut suljettuna, mutta täällä Jesúksessa vastaava oli avoinna. Tarjonta oli laajaa mukeista, hatuista, käsitöistä, keraamisiin holvikaaripienoismalleihin ja jopa teehen. Ostin kaksi pussia paikallista teetä, joiden ainesosat oli selvästi kerätty jostain lähiluonnosta. Kumpikin pussi maksoi 5 000 guarania (n. 0,6 euroa). Kun tein lähtöä paikan päältä, saapui alueelle kaksi ruskeisiin munkinkaapuihin pukeutunutta miestä kameroiden kanssa. En tiedä, olivatko herrat ihan munkkeja vaiko sitten niitä nykyajan jesuiittoja. Jesús de Tavaranguen yhteydessä toimii myös paikan historiaa esittelevä pikkuinen museo, jonka kolusin kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen totesin Jesúksen nähdyksi.

Maisemaa Villa Alboradan laitamilta, Trinidadista johtavan tien varresta.

Hylätty talo Villa Alboradassa.

Palasin takaisin Trinidadiin, mutta en mennyt takaisin hotelliini, vaan huristelin vain ohitse. Seuraavaksi vuorossa oli tohtori Mengelen piilopirtin etsinnän ohella matkani etukäteen odotetuin osuus: Paraguayn viidakkosuomalaisten kotikontujen nuuskiminen! Trinidadista noin 20 kilometrin päässä kaakkoon sijaitsevaan Colonia Villa Alboradaan alkoi nimittäin 1920-luvulla muodostua suomalainen siirtokunta. Huhut lämpimän ilmaston trooppisesta paratiisista houkuttelivat tänne Paraguayn syrjäisiin viidakoihin ensimmäisten joukossa Kurikasta lähteneet Lapin ja Laulajan pariskunnat. Heidän kanssaan Atlantin toiselle puolelle lähti myös Aili Mäki-Kihniä ja kaksi Lapin perheen lasta. Kuutit ja Sulat saapuivat 1930-luvulla. Sittemmin perässä tuli muitakin suomalaisia, kuten Jean Holopainen, joka avioitui Aili Mäki-Kihniän kanssa. Osa suomalaisista tuli suoraan Suomesta, mutta osa myös Argentiinan puolelta Colonia Finlandesasta, alle sadan kilometrin päästä. Paraguayn puolelle houkutteli Argentiinaa parempi viljelysmaa. Muuttajat olivat pääosin kasvissyöjiä, mutta siltikään Colonia Villa Alboradasta ei muodostunut ihanneyhteiskuntaa, sillä mitään johtajaa siirtokunnalle ei ikinä tullut. Suomalaisuus oli Colonia Villa Alboradassa ihmisiä yhdistävä tekijä ja siirtolaiset juhlivat jopa itsenäisyyspäiviä ja pitivät Suomen lippua esillä. Jouluisin kävi joulupukki. Saunojakin oli.

Elämä Alboradan viidakossa oli köyhää ja hankalaa, mutta suomalaiset yrittivät parhaansa; maapalstoja ostettiin ja niitä viljeltiin. Lopulta suomalaiset hankkivat myös karjaa, sillä kasvissyönnistä jouduttiin rahapulan ja puutostautien vuoksi luopumaan. Enimmillään Colonia Villa Alboradan suomalaisyhteisön koko oli 59. Tämä osui 1940-50-luvuille. Sen jälkeen siirtokunnan koko lähti laskuun, sillä ihmisiä kuoli ja palasi Suomeen. Osa jäi ja jopa avioitui paraguaylaisten kanssa.

Pikkuisen Villa Alboradan kylänraitti on hiljainen.

Fatiman Neitsyt Marian kirkko Villa Alboradassa.

Itse kiinnostuin tästä suomalaissiirtokunnasta Antti Välikankaan tekemien ”Paraguayn viidakkosuomalaisten” tarinaa kertovien dokumenttien kautta. Niitä on kaksi osaa ja ne esitettiin vuosina 2004 ja 2010 Ylen Ulkosuomalaisen tarina -ohjelmassa. Harmittavasti osat eivät ole enää Yle Areenassa, mutta Elävässä arkistossa on otteita noista mainioista dokumenteista. Ensimmäisen osan aikana suomalaisyhteisön koko oli kutistunut kolmeen suomea puhuvaan vanhaan mieheen; Jouko Lappiin, Iikka Laulajaan (s. 1927) ja Manuel ”Manu” Holopaiseen (s. 1929). Lappi oli syntynyt Suomessa vuonna 1922 ja muuttanut vanhempiensa kanssa viisivuotiaana Paraguayhin. Laulaja ja Holopainen olivat syntyneet näissä viidakoissa. Lappi kuoli vuonna 2007, Laulaja vuonna 2017 ja Manu Holopaisen mukana vuonna 2018 suomen kieli katosi näistä Villa Alboradan metsistä. Jouko Lappi ei palannut koskaan Suomeen, eikä Suomessa päässyt käymään Holopainenkaan. Kolmikon ainoa perheellinen, Iikka Laulaja, avioitui ukrainalaisen naisen kanssa, sai kahdeksan lasta ja pääsi vuonna 1986 jopa käymään Suomessa, vanhempiensa kotiseudulla Kurikassa. Dokumentteja katsoessani oli fantastista huomata, miten vanhemmiltaan kielen oppineet herrat puhuivat edelleen vanhoilla päivillään virheetöntä suomea, Iikka vieläpä erinomaista Etelä-Pohjanmaan murretta. (Lähteet: [1], [2] & [3])

Ihan tarkkaa sijaintia en tälle suomalaissiirtokunnalle pystynyt selvittämään, mutta ei sillä ollut väliäkään. Otin suunnaksi Villa Alborada -nimisen kyläpahasen ja valitsin lyhimmän mahdollisen sinne johtavan tien. Kyseessä ei missään tapauksessa ollut nopein reitti, sillä tuo 18 kilometrin pituinen tie Trinidadista Villa Alboradaan ei ehkä ollut henkilöautolle sopiva tie lainkaan. Kesällä eli sadekaudella en olisi tielle lähtenyt varmaan ollenkaan, sillä jo nyt talven kuivalla kaudella se oli karmeassa kunnossa ja täynnä isoja kuoppia ja toisaalta esiin nousseita isoja kiviä. Autoja tiellä ei liikkunut juuri lainkaan, mutta muutamia moottoripyöriä kuitenkin. Trinidadista Villa Alboradaan johtavan tien varrella on siellä täällä asutusta ja mielessäni ajattelin viidakkosuomalaisten kulkeneen tätä samaista raittia vuosikymmenten mittaan. Ehkä Laulaja, Lappi ja Holopainen asuivat juuri tämän tien varrella. Mitään merkkejä suomalaisuudesta en tietenkään löytänyt, eikä enintään 59 hengen yhteisö joskus vuosikymmeniä sitten merkittävää jälkeä jättäisikään.

La Colina Puesta del Solin isäntä osoittaa paikan tunnuslausetta, jonka hän käski kääntää: ”avaa sydämesi uusille seikkailuille”.

La Colina Puesta del Solin näköalatornista on näkymä Paranájoelle ja Argentiinaan. Etualalla näköalatuoli.

Luontopolon varresta avautuu entistä parempi näkymä kohti Argentiinaa.

La Colina Puesta del Solin kyltti ja pääsymaksu 10 000 guarania. Minulta pyydettiin tuplamaksu…

Villa Alborada on pieni kyläpahanen ja kuuluu Nueva Alboradan ”piiriin”. Villa Alboradassa on pienestä koosta huolimatta evankelinen kirkko, pari kauppaa, kumikorjaamo ja katolinen kirkko, Fatiman Neitsyt Marialle omistettu sellainen. Villa Alboradaan loppui huonokuntoinen Trinidadista johtava kärrypolku, mutta en vielä tahtonut kunnon teille, joten otin suunnaksi Paranájoen. Kärrypolku siis jatkui. Kohti Paranájokea vievällä tiellä on useita matkailijaa kiinnostavaa kohdetta, joista ensimmäisenä Tejucuarejoen ylitettyäni saavuin Parque Ecológico de Los Jesuitasiin. Siellä on mainoskylttien perusteella luontopolkuja ja erilaisia näköalapaikkoja, joista on näkymä Paranájoelle ja sen takana olevaan Argentiinaan. Paraguayssa on sama ongelma kuin Suomessakin: talvella nähtävyydet ovat heikosti avoinna. Olin matkassa perjantaina ja paikka on avoinna ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. Tietenkin olisin voinut hypätä aidan yli, mutta en kehdannut. Seuraavaksi olisin voinut vierailla Indio Dormido eli ”Nukkuva Intiaani” -nimisellä kukkulalla ja suorittaa tunnin mittaisen ”adventure walkin”. Tämäkin puisto tarjoaa näköalapaikkoja alas Paranájoelle ja Argentiinaan. Paikka oli tietenkin suljettu, koska oli talvi ja perjantai. Hieman sivuun näistä paikoista sijaitsee Museo del Arbol, yli 50 hehtaarin laajuinen puisto, jossa on jälleen niitä näköaloja ja luontopolkuja, mutta myös ainakin vaijeriliukua eli ziplinea ja pyöräilyä vaijerin päällä korkeuksissa. Edellispäivänä tapaamani amerikkalaiset olivat olleet kovin tohkeissaan tästä Museo del Arbolin ziplinemahdollisuudesta, mutta pettyneet, kun tämäkin paikka on avoinna talvella ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. En edes yrittänyt löytää paikkaa.

Lisää vastaavia näköalapaikkavirityksiä on tienvarressa useita muitakin. Kaikki ovat kopioineet toinen toistaan ja maisemat lienevät suunnilleen samat. Kaikki ovat myös viikolla kiinni, paitsi La Colina Puesta del Sol -nimeä kantava paikka. Kokeeksi pysäköin autoni paikan parkkipaikalle ja johan paikalle kipittivät viereisessä talossa asuvat omistajaherra poikansa kanssa. Tervetuloa vain, 20 000 guaranilla (n. 2,5 euroa) pääsisin tutustumaan paikkaan. Isäntä kertoili paikasta espanjaksi ja olin jälleen itsestäni ylpeä, sillä minähän aloin ymmärtää espanjaa! Omistajan poika varmuuden vuoksi vielä Google-käänsi isänsä puheet englanniksi. La Colina Puesta del Solissa voisin kiertää pienen luontopolun, ihailla maisemia ja otattaa itsestäni kuvan suuren puisen tuolin päällä. Sellainen tuoli on täällä kaikilla vastaavilla näköalapaikoilla. Tämä paikka on hyvin rustiikkinen, sillä kaikki on luonnonmateriaaleista väsättyä. Sitä isäntä jaksoi toistella ja kyllähän paikka kaunis oli. Jo pari päivää aiemmin olin katsellut naapurimaa Argentiinan puolelle yli valtavan Paranájoen, mutta nyt näkymä oli upeampi. Lisäksi niin Paraguayn kuin Suomenkin puhelinliittymä menivät Argentiinan verkkoon täällä. Kiersin pienen luontopolun, mutta mihinkään eläimiin en törmännyt. Kuulemma paikan fauna on ystävällistä, eikä aggressiivista lainkaan. Sietää ollakin, jos meinaavat turisteja tänne saada. Omistajamies oli kovin hämmästänyt kuullessaan tulevani 12 000 kilometrin päästä Suomesta pelkästään katsomaan Paraguayta. Tietenkin piti kuulemastaan ja kertoi Paraguayn olevan turvallinen ja kaunis maa. Kerroin, että näillä seuduilla on asustanut suomalaisia siirtolaisia ja tämä oli miehellä tiedossa.

Nueva Alboradan slaavilais-evankelinen kirkko.

Alborada 2 -kylässä sijaitseva ukrainalais-ortodoksinen hautausmaa.

Olin jo matkalla näihin turistivedätyksiin pistäytynyt Villa Alboradan kylän laidalla sijaitsevalla hautausmaalla. Hautausmaa oli huonosti hoidettu, eikä monessakaan haudassa ollut enää vainajan nimeä. Etsin suomenkielisiä nimiä, mutta ilman tuloksia. Olin etukäteen katsonut Nueva Alboradan hautausmaiden (niitä on ainakin neljä) sijainteja kartalta, sillä tahdoin tosiaankin löytää palasen Suomea täältä Paraguayn syrjäseudulta. Onneksi olin matkassa yksinäni, sillä kukaan ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kanssani kiertämään paraguaylaisia hautausmaita!

Villa Alboradasta on noin viiden kilometrin matka kuntakeskukseen Nueva Alboradaan. Kuntakeskus oli hiljainen; pari kauppaa, kunnantalo, majatalo ja kirkko. Kirkko, Iglesia Cristiana Evangélica Bautista y Eslava, on jonkinlainen ”slaavilais-evankelinen” kirkko. Slaavilaista verta paikkakunnalla onkin moninverroin suomalaista enemmän. Tänne muutti aikoinaan suuria määriä etenkin ukrainalaisia. Alborada 2 -nimisessä kylässä muutaman kilometrin päässä kuntakeskuksessa näytti sijaitsevan Nueva Alboradan hautausmaista päivän toinen. Hautausmaan vieressä on ortodoksinen kirkko, Iglesia Ortodoxa Ucraniana Exaltación de La Santa Cruz. Ja ukrainalaisia hautausmaallakin lähinnä tuntui lepäävän; Makarczuk, Kowalczuk ja niin edelleen. En löytänyt suomenkielisiä sukunimiä, vaikka ainakin Iikka Laulaja oli ottanut ukrainalaisen vaimon ja opetellut kyrilliset kirjaimet Pikkujättiläisistä.

Cementerio de Nueva Alborada on usean viidakkosuomalaisen viimeinen leposija.

Suomessa syntyneen Jouko Lapin hauta Nueva Alboradassa.

Iikka Laulajan hauta samaisella hautausmaalla.

Armas Nikkinen oli Villa Alboradan ihan ensimmäisiä suomalaissiirtolaisia. Hän ja vaimonsa Tyyne tapettiin julmasti vuonna 1978.

Nueva Alborada alkaa tästä. Kuvassa myös mainio vuokra-Hyundaini, joka selviytyi loistavasti jopa Nueva Alboradan surkeilla teillä.

Otin suunnaksi kolmannen hautausmaan; Cementerio de Nueva Alborada sijaitsee ihan kuntakeskuksen takana, hiekkatien varressa keskellä peltoja. Paikalla ei ollut ketään, joten astuin sisään portista ja aloitin etsinnät. Kolmas kerta toden sanoi: ensimmäisenä löysin vuonna 2007 kuolleen Jouko Lapin haudan. Hänen vieressään on Colonia Villa Alboradan kauppiaspariskunnan Armas ja Tyyne Nikkisen hauta. Nikkiset murhattiin ja heidän kauppansa ryöstettiin ilmeisesti vuonna 1978, jos oikein sain hautakivestä selvää. Lähellä on myös vuonna 2017 kuolleen Iikka Laulajan hauta. Jean Voitto Holopaisen (1899—1973) haudankin löysin, mutta tämän pojan, viimeisenä suomalaisena, vuonna 2018, kuolleen Manuel Holopaisen hautaa en. Todennäköisesti Manukin tällä hautausmaalla kuitenkin on. On todella surullista, että viidakkosuomalaiset löytyvät nykyään vain hautausmaalta, eikä suomea osaa tässä osassa maailmaa enää kukaan.

Kun sitten ajoin poispäin Nueva Alboradasta, nostivat kaikki vastaantulijat kättä. Kunnan rajalla oli vielä pysähdyttävä ottamaan kuva portista, jossa kunnanjohtaja Jorge Johansson toivotti tervetulleeksi Nueva Alboradaan! Illan vietin Trinidadissa nauttien paraguaylaista Brahmita-riisiolutta ja tarjoilin loput makkarapaketistani sille samaiselle koiralle, jonka olin ruokkinut jo edellisiltana. Sinne se raasu jäi tuijottamaan, kun lopulta vetäydyin sisään hotelliin. Siellä se varmaan odottaa edelleen.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply