Suomen suurin matkablogiyhteisö

Comoronlentäväkoira ja Ouallah 2:n vesiputous

18.5.2021

Mohélin ja viereisen Anjouanin saaren sademetsissä asuu äärimmäisen uhanalainen ja kotoperäinen lepakkolaji, comoronlentäväkoira, josta en ollut kuullutkaan ennen lentolipun ostoa. Populaation koko on vain noin 1300 lisääntyvää yksilöä, mutta tieto tämän pikimustan, oranssisilmäisen ja hedelmiä syövän lepakon 1,4-metrisestä siipien kärkivälistä sai minutkin kiinnostumaan tästä kummajaisesta. Onhan koronaviruspandemian aikana lepakkosafarille päästävä. Laka Lodge järjestää retkiä comoronlentävienkoirien luo, jollaiselle ehdottomasti halusin osallistua. Kun hotellissa samaan aikaan majoittuneet yhdysvaltalainen Mark ja saksalainen Alexanderkin tahtoivat ehdottomasti lepakkosafarille, tuli yhden hengen hinnaksi ainoastaan 20 euroa sisältäen kuljetukset hotellilta sekä oppaan. Ja näköjään myös kiikarit!

Comoronlentävätkoirat (englanniksi Livingstone’s Flying Fox) asustavat hyvin vaikeasti saavutettavassa paikassa, eikä niitä ole mitenkään mahdollista paikallistaa ilman opasta. Hotellin autokuski lähti aamupalan jälkeen kuljettamaan meitä retken lähtöpisteeseen Ouallah 1 -nimisen kylän tuntumaan. Sinne on noin puolen tunnin ajomatka Nioumachouassa sijaitsevasta hotellistamme ja matkaa tehdään upeissa maisemissa keskellä viidakkoa. Ei se tosin ihan niin sankkaa ole, kuin edellispäivänä pyöräillessäni kohti itää, sillä täällä länsipuolella on kyliä ja muutakin asutusta tiuhempaan.

Matkalla näin jopa maskeja koululaisten kasvoilla (eli leuan ja/tai nenän alla). Komorien kouluissa on varmasti maskipakko. Sitten muutamaa kilometriä ennen Ndrondronin kylää keskellä sademetsää islamilaiseen valkoiseen kaapuun ja muslimihattuun pukeutunut mies käveli autoamme vastaan aivan yksinään ja maski tietenkin suun ja nenän peittona! Ndrondroni on melko suuri kylä, jonka keskustan taloista valtaosa on rakennettu sementistä. Täällä on useita kauppojakin koulun lisäksi. Keskellä kylää on suuri ruohokenttä, jolla varmasti koulun jälkeen potkitaan palloa. Me huristelimme kylän ohitse ja Ouallah 1:n kylän tuntumassa, erään joen rannalla penkillä, banaaniterttujen vieressä istuskeli oppaamme. Laka Lodgen autokuski peruutti auton lähelle jokirantaa ja alkoi pestä autoa. Pyykki pestään joessa ja toki myös autot. Me lähdimme kävelemään kohti comoronlentävienkoirien kotiseutuja.

Opas johtaa joukkomme kohti comoronlentävienkoirien asuinsijoja.

Alkumatkasta kasvillisuus ei ole vielä niin rehevää.

Kypsä kaakaopuun hedelmä.

Oppaamme osasi muutamia sanoja englantia eli juuri niin paljon kuin itse osaan ranskaa. Kielitaito ei ilmeisesti riittänyt kertomaan ”tositarinaa” comoronlentävienkoirien eli Livingstonen lepakkojen takana. Siihen liittyi ainakin Saksasta tullut tutkimusmatkailija Livingstone ja yhdysvaltalainen logistiikkayhtiö FedEx. Opas kuitenkin kertoili, että matka lepakkojen luokse kestäisi noin 40 minuuttia ja matkan varrella pääsisimme näkemään lukuisia meille eksoottisia kasveja. Kaikkialla kasvavia banaaneja ja papaijapuita en nyt sellaisiksi laske, eikä niin tehnyt oppaammekaan. Kaakaopuun kypsän hedelmän mies tahtoi meille irrottaa ja antaa ihasteltavaksi. Olimme jokainen tainneet päästä tekemään tuttavuutta tuon ihmetyksen kanssa, mutta kahvipensas oli jo mielenkiintoisempi. Minun oli pakko maistaa yksi papu, mutta eihän se miltään maistunut. Maistoin myös hetken päästä eteen tullutta neilikkaa ja mustapippuriakin suoraan pensaasta. Komorit on jo niin kaukana, että täällä pippurikin kasvaa. Ja tuimalta raaka mustapippuri maistui. Vaniljaa en maistanut, mutta se näyttää pavuilta puusta roikkuessaan. Ei sovi unohtaa myöskään tuoksuilangiapuita, joita kasvoi niin ikään varsinkin alkumatkasta kaikkialla. Puun kukista tislataan alkeellisissa viidakkotislaamoissa ylang-ylang-öljyä, jota länsimaalaiset parfyymitehtailijat haalivat täältä hajuvesiinsä. Sitä on vain vaikea uskoa ihmeteltyämme erästä tislaamoa mutkaisen ja kuraisen kinttupolun päässä muutaman kilometrin päässä päätieltä. Ei tänne pääsisi autollakaan.

Reitti lepakkojen luo on vaativa jo siitäkin syystä, että lämpötila on korkea ilmankosteudesta puhumattakaan. Pitää juoda paljon. Sen lisäksi reitti kulkee monia jyrkkiä ja liukkaitakin rinteitä pitkin, ylittää puroja, joten kengät saattavat helposti kastua ja lisäksi riesana ovat hyttyset. Pakollisena varustuksena onkin pitkien housujen lisäksi hyttysmyrkky. Erään suuren puun juurella oppaamme julisti muutaman minuutin tauon. Hän oli utelias seuruettamme kohtaan, sillä koska emme puhuneet ranskaa, olimme siis varmasti Espanjasta! Hän myös tahtoi tietää, olimmeko ehkä töissä Komoreilla. Kun komorilaisten kanssa pääsee juttelemaan, kysyvät he lähes aina, että töissäkö sitä ollaan Komoreilla. Tämä varmasti johtuu siitä, että aidot ulkomailta tulevat turistit ovat harvinaisia ja varsinkin nyt, kun ennestään vähäinen matkailu on lähes nollissa.

Mustapippuri kasvaa Mohélilla.

Ylang-ylang-tislaamo viidakossa. Täällä valmistetaan arvostettujen ja kalliiden hajuvesien ainesosaa.

Vaniljaa matkalla lepakkosafarille.

Reitin varrella, sen loppupäässä, on muutamia opastekylttejä osoittamassa suuntaa ”vers livingstone” eli kohti lepakkoja. Ne on aseteltu aivan käsittämättömiin paikkoihin, eikä esimerkiksi polkujen risteyksiin. Lisäksi metrimäärä kohteeseen kasvaa, mitä lähemmäksi comoronlentäviäkoiria pääsemme oikeaan suuntaan osoittavista nuolista huolimatta. Toisaalta ei tänne turistin ole mitenkään mahdollista päätyä ilman opasta ja opas taas osaa reitin ilman opasteitakin. Taukopaikalta lähdettyämme lepakkojen piti olla seitsemän minuutin päässä. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua saavuimme paikalle, jonne saapumiseen voisi kaivata jo vähän viidakkoveistäkin. Alexander totesi, että Kaakkois-Aasiassa turistipyydyksiksi valjastettuihin lepakkoluoliin on suunnilleen päällystetty tie, eikä ole tarpeen rämpiä pitkin viidakoita.

Täällä pääsimme tosin näkemään comoronlentävätkoirat ilman ainuttakaan kiinalaista turistiryhmää. Ja ilman turisteja ylipäänsäkin. Lepakot asuvat 200 metrin korkeudessa merenpinnasta korkealla puiden latvuksissa, joissa ne roikkuvat pää alaspäin ja aina välillä aukoen valtavia siipiään. Eivätkä ne mitään nukkuneet, vaan touhusivat päivittäisiä askareitaan kirkkaassa päivänvalossa. Nämä lepakot eivät siis asu missään luolissa ja lentele vain yöaikaan! Olimme saaneet Laka Lodgesta kiikarit, joilla lepakkoja oli kaikkein parasta katsella. Ne olivat aivan liian kaukana, että olisin saanut hyviä kuvia. Opas kertoi, että hän taputtaa käsiä yhteen, minkä jälkeen nämä pikimustat suuret lepakot lehahtavat lentoon. Niin tapahtui ja muutaman kymmenen sekunnin kuluttua taputuksesta ilmassa oli useita comoronlentäviäkoiria yhtä aikaa. Taputus tepsii kuulemma vain kerran, minkä jälkeen lepakot eivät enää reagoi tähän ääneen.

Kiikaroimme lepakoita puolisen tuntia, minkä jälkeen palasimme melkein samaa reittiä takaisin autolle. Paluumatka oli paljon nopeampi, sillä se oli pääosin alamäkeä. Olimme etukäteen ilmaisseet halumme vierailla myös läheisellä vesiputouksella, mutta kuljettaja ei tiennyt asiasta mitään. Mohélilla on useita vesiputouksia, joista etelärannikolla sijaitsevat ainakin Miringonin, Merimanin ja Ouallah 2:n putoukset. Jälkimmäinen olisi kuulemma kaikkein paras, joten sinne siis! Vesiputousoppaamme saapui läheisestä kylästä ja maksoimme tästä lisäretkestä kymmenen euroa mieheen. Siitäkin huolimatta, että Amerikan-vahvistuksemme totesi, että hänen vesiputouksensa olivat nyt nähdyt. Viimeisiä päiviä pitkällä matkallaan viettänyt mies alkoi olla väsynyt reissaamiseen, eikä enää jaksanut innostua jostain komorilaisesta vesiputouksesta tai viidakosta. Sen hän totesi itsekin ja lähti talsimaan kohti hotellia. Puolessavälissä hotellin autokuski oli ottanut hänet kiinni ja ajanut perille. Matkaa olisi ollut kaikkiaan kuitenkin yli kymmenen kilometriä.

Comoronlentävätkoirat liihottavat taivaalla. Muuten ne majailevat alaoikealla olevan korkean puun latvoissa.

Anteeksi surkea kuva, mutta siinä 1,5-metrisillä siipivälillä varustettu comoronlentäväkoira siipiään aukomassa pää alaspäin puun latvassa.

Sademetsää matkalla alas lepakkojen luota.

Minä ja Alexander emme olleet vielä saaneet tarpeeksemme trooppisesta luonnosta, joten lähdimme kaksin oppaan perässä. Perillä pitäisi päästä pulahtamaan vesiputouksen alla oleviin viilentäviin altaisiin! Alun perin olin miettinyt vierailevani putouksella yksinäni polkupyörällä, mutta opasteita ei tietenkään ole, eikä putoustakaan ole mahdollista löytää ominpäin. Opas on siis pakollinen ja tämä sattui puhumaan hieman parempaa englantiakin. Reitti putoukselle kulkee aluksi banaanilehtojen poikki, kunnes saavutaan viidakkoon. Kengät käytännössä kastuvat lukuisissa matalien jokien ja purojen ylityksissä. Välillä taivalsimme jokea ylävirtaan kiveltä kivelle hyppien. Joella oli paikallisia lapsia, jotka leikkivät joen yllä roikkuvissa liaaneissa. Aivan käsittämätöntä, että jotkut saavat elää tällaisen lapsuuden.

Opas johtaa joukkojaan jokea pitkin kohti Ouallah 2:n vesiputousta.

Oppaamme, Ouallah 2:n vesiputous ja syvä lampi, jossa pulahdin.

Ouallah-Mirérénin kylän lähistöllä sijaitseva mangroveräme laskuveden aikana

Viimeiset kymmenet metrit ennen putousta olivat vaikeimmat, sillä ne piti isoksi osaksi kontata tai jopa ryömiä kasvillisuuden alla. Oppaallamme olisi ehdottomasti kuulunut olla viidakkoveitsi mukanaan, mutta koska olimme vuoden ensimmäisten kävijöiden joukossa, oli polku putoukselle luonnon täysin valtaama. Täällä kun kaikki kasvaa erittäin nopeasti. Kun putouksen jyly jo selvästi kuului, aloin epäillä pääsyäni perille. Sen verran vaikeaksi matkanteko kävi, eikä Alexander sitten edes yrittänyt perille. Oli nimittäin laskeuduttava metrin verran alas päin hyvin kaltevalle kallioseinämälle ja sitten noustava kaksi metriä sivuttain ylöspäin, kunnes saavuttaisin putouksen. Yritin ja onnistuin. Pian olin jo pulahtanut putouksen alapuoliseen altaaseen, jossa jalat eivät ottaneet pohjaan. Alun perin olin miettinyt, että tokihan paikalla nyt koko kylä olisi pulikoimassa, mutta eivät paikalliset vaivaudu näin vaikeaan paikkaan! Ouallah 2:n putous on itse asiassa kaksiosainen, sillä ”uima-altaani” laskee vetensä toiseen yhtä korkeaan putoukseen. Senkin putouksen alla on uimismahdollisuus.

Laka Lodgen ranta ja jälleen laskuveden aikana!

Laka Lodge on saanut nimensä lakaveneestä, joilla paikalliset seilaavat kauaskin merelle.

Laka Lodgen lounas ja illallinen ovat lähes aina kalaa, mutta niin se merenrannalla kuuluu ollakin.

Kun olin uinut, palailimme takaisin päätielle vain todetaksemme, ettei Laka Lodgen kuskimme ollut paikalla. Oppaamme tahtoi sitä odotellessamme näyttää meille kauniin maiseman ympäröiville mangroverämeille ja tietenkin myös merelle. Hän toivotti lämpimästi tervetulleeksi kotikyläänsä Ouallah-Miréréniin, jossa on kuulemma Mohélin toiseksi kaunein ranta. Kaunein on hänen mukaansa oma Laka Lodgen rantamme!

Loppupäivän vietin ihan vain hotellilla suunnitellen seuraavan päivän siirtymistäni Anjouanin saarelle. Alexander oli varannut paikan samalle lennolle ja samaan hotelliin, joten eipä tarvitsisi yksin vaihtaa saarta.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Taina sunnuntai, kesäkuu 13, 2021 at 00:32

    Hieno pläjäys taas!

    • Reply Anssi maanantai, kesäkuu 14, 2021 at 20:24

      kiitos!

    Leave a Reply