Suomen suurin matkablogiyhteisö

Encarnaciónin kautta San Cosme y Damiánin lähetysasemalle

17.7.2021

Asunción, Concepción, Encarnación, Trinidad, Jesús ja niin edelleen. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että Paraguay Etelä-Amerikan katolisimpana valtiona on todella panostanut paikkakuntiensa katoliseen nimeämiseen. Pääkaupunki on nimetty Neitsyt Marian taivaaseenottamisen mukaan, Concepción Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen  mukaan, Encarnación on saanut nimensä inkarnaation mukaan eli siitä, kun Sana tuli lihaksi ja Jeesus Kristus ilmestyi elämään ihmisten keskuuteen. Trinidad on pelkästään Pyhä kolminaisuus ja Jesúksen ymmärtävät kaikki.

Päivän tavoitteena oli nyt ajaa juurikin Encarnaciónin kaupunkiin ja jatkaa sieltä Santa María de Fe -nimiseen kylään Misionesin maakuntaan. Ennen sitä siirryin Posada Marían aamupalapöytään, jossa olin nyt ypöyksin. Olin ollut edellisyön majapaikan ainoa asukas. Ennen lähtöä pakkasin ja maksoin laskuni kortilla: kahden yön majoitus aamupaloineen, kaksi lounasta, yksi illallinen, kaksi leivosta, kolme tuoremehua ja olut maksoivat yhteensä 457 000 guarania (57,88 euroa). Yöllä lämpömittari oli todellakin käynyt nollassa ja tienoo oli sumun peitossa. Aurinko yritti paistaa sumuverhon läpi, kun kaasuttelin noin 30 kilometrin päähän Encarnacióniin. Matkalla oli yksi tietulli, jossa pulitin tutut 5 000 guarania (n. 0,6 euroa), ja toisaalta myös Paraguayn tihein poliisiesiintymä; ei ihme, että toissapäivänä tapaamani yhdysvaltalaiset olivat onnistuneet kalastamaan täältä itselleen 160 dollarin sakon. Ajelin hyvin säntillisesti ja toisaalta onneksi vastaantulevat välkyttelevät yleensä valoja, jos edessä on ratsia. Paraguayn poliisi on korruptoitunut ja autoilijoiden yhteinen vihollinen.

San Josén ranta Encarnaciónin keskustassa Paranájoen rannalla vastapäätä argentiinalaista Posadasin kaupunkia.

Posadas näkyy joen vastarannalla parin kilometrin päässä.

Encarnación on maan kolmanneksi suurin kaupunki Asunciónin ja Ciudad del Esten jälkeen. Kaupunkia kuvaillaan ”Etelän helmeksi” ja se tunnetaan erittäinen edullisesta karnevaalistaan sekä suosittuna lomakaupunkina paraguaylaisten keskuudessa. Kun ajelin kohti keskustaa, totesin kaupungin olevan kuin saari, sillä vedet ympäröivät sitä monesta eri suunnasta. Kaupunki tosiaan on kaunis, se tuli selväksi. Pysäköin auton jonkin keskustan kadun varteen ja lähdin tutustumaan paikkakuntaan kävellen.

Encarnaciónin ylpeys on Costanera-nimeä kantava pitkä rantabulevardi Paranájoen rannassa, jonka vieressä on leveä väylä myös pyöräilijöille ja jalankulkijoille. Bulevardin varrella on leikkipaikkoja lapsille, lelukauppiaita, hattaramyyjiä ja ties mitä. Näin siis jo aamuyhdeksän aikaan. Kävelin rantaa pitkin San Josén uimarannalle, josta olisi varmasti mukava pulahtaa Paranájokeen. Näin keskitalvella vedessä ei ollut kukaan, vaikka minusta ilma oli lämmennyt jo hellelukemiin. Joki on tällä kohtaa reilun kahden kilometrin levyinen ja vastarannallahan on naapurimaa Argentiina ja Posadasin kaupunki. Jälleen olisi ollut loistomahdollisuus piipahtaa Argentiinan puolella, mutta maa oli edelleen visusti kiinni koronaviruspandemian takia. San Josén ranta lienee suosittu, sillä sen ääressä on useita rantaravintoloita ja -baareja. Jopa Burger King. Kuljeksin rannalta kohti kaupungin sisustaa. Harhailin katuja pitkin Encarnaciónin pääaukiolle, jossa ostin itselleni hotdogin. Encarnación vaikutti vilkkaalta ja varsin kehittyneeltä kaupungilta, jossa välillä tuntui siltä, että olisin aivan hyvin voinut olla myös Espanjassa. En ihmettele lainkaan, miksi paraguaylaiset haluavat tulla tänne lomillaan. Parin tunnin kiertelyn jälkeen palasin autooni ja jatkoin matkaa.

Encarnaciónin keskustan katuja.

Paraguaylainen Brahmita-olut tehdään riisistä. Pullo maksoi 3 000 guarania (n. 0,38 euroa).

Sisilialaisten marttyyrikaksosten patsaat San Cosme y Damiánin jesuiittalähetysaseman kirkossa.

Aioin pistäytyä seuraavaksi San Cosme y Damián -nimisessä pikkukaupungissa, noin 1,5 tunnin matkan päässä Encarnaciónista länteen. Tie on hyväkuntoista valtatietä, joka halkoo tasaista peltomaisemaa näillä Paranájoen rantamilla. Paraguay tuottaa vaikka mitä maissista soijaan ja vehnään, mutta sitä en tiennyt, että maa on myös huomattava riisintuottajamaa. Kiinnostuin asiasta, kun Trinidadin Posada Marían omistajaherra kertoi asiasta paikallista riisiolutta juodessani. Kaudella 2020—21 Paraguayn ennustettiin tuottavan ennätysmäärän riisiä: 750 000 tonnia. Paraguay vie riisiään Panamaa, Costa Ricaa ja Guatemalaa myöten ja on 0,12 prosentin osuudellaan maailman 30:nneksi suurin riisinviejämaa! Nyt ajelin halki noiden riisiviljelmien. Carmen de Paranán kaupunki matkan puolivälissä on kuulemma Paraguayn riisipääkaupunki ja sen ymmärtää, kun näkee seudun vesistöjen määrän. Välillä valtatie 1 ylittää vesistöjä kilometrikaupalla. Tankkasin auton täyteen Coronel Bogadon pikkukaupungissa ja jonkun matkaa sen jälkeen käännyin pienemmälle tielle. Se johtaa perille San Cosme y Damiánin kaupunkiin, jo hyvin tutuksi tulleen Paranájoen rantamille. Päätieltä on hyvät opasteet, sillä San Cosme y Damián on kai Paraguayn tärkeimpiä turistipyydyksiä.

San Cosme y Damián on tunnettu jesuiittalähetysasemasta, samanlaisesta kuin aiempinä päivinä näkemäni Trinidad ja Jesús. San Cosme y Damián ei ole edellämainittujen tavoin Unescon maailmanperintökohde, mutta paikkaan pääsee samaisella kolme päivää voimassaolevalla lipulla kuin noihin kahteen muuhunkin lähetysasemalle. San Cosme y Damián on saanut nimensä Sisiliassa 300-luvulla eläneiltä lääkärikaksosilta, jotka hoitivat potilaita ilman maksua ja kuolivat lopulta marttyyreina. Alun perin jesuiitat perustivat asemansa jo vuonna 1632 nykyisen Brasilian alueelle, josta se siirtyi sittemmin nykyisen Argentiinan alueella, mistä edelleen vuonna 1718 nykyisille sijoilleen Paraguayhin. Jesuiitat häädettiin maasta vuonna 1768, jolloin San Cosme y Damiánissa arvioitiin asustavan noin 3 000 guarani-intiaania. Kuten Trinidadissakin, guaranit hyötyivät suuresti yhteiselosta jesuiittojen siipien suojassa. Elintaso kohosi, turvallisuus oli paremmin taattu ja samalla jesuiitat ujuttivat kristinuskoa intiaaneille.

Lähetysaseman kirkko on edelleen paikallisen seurakunnan aktiivisessa käytössä.

San Cosme y Damiánin lähetysaseman rakennuksia.

Osa lähetysasemasta on raunioina.

Kun saavuin alueelle, ensimmäisenä minut ohjattiin katsomaan espanjankielinen esittelyfilmi. Olisi pitänyt perehtyä paikkaan etukäteen, sillä en oikein ymmärtänyt filmin hehkutusta paikan astronomisesta merkityksestä. Enkä oikein myöskään osannut arvostaa paikalla ollutta observatoriota; kurkkasin vain sisään ja lähdin pois. Myöhemmin luin, että San Cosme y Damián on itse asiassa tärkeä astronominen keskus, sillä lähetysaseman nykyisille sijoilleen johdattanut isä Buenaventura Suárez oli huomattava tähtitieteilijä. Suárez esimerkiksi kirjoitti kirjan auringonpimennyksistä ja tutki Jupiteria. Itse jaksoin innostua enemmän San Cosme y Damiánin lähetysaseman kirkosta, joka on poikkeuksellisesti edelleen käytössä ja siinä on katto. Se ei ollut mikään raunio, kuten vastineensa Trinidadissa. Muuten lähetysaseman koluaa parissakymmenessä minuutissa, jonka jälkeen astelin sisään viereiseen lounasravintolaan. Paikalla oli noutopöytä ja ruoka erittäin herkullista. Ei paraguaylainen buffetruoka paljon suomalaisen huoltoaseman ruoista eroa, paitsi hinnallaan. Ja ehkä sillä, että salaattipuoli täällä oli vaatimattomampi. Muut lounastajat olivat paikallisia työmiehiä, osa tullut paikalle traktoreilla.

Aguapeyn kanava oli kuivahtanut.

Santa María Hotelin huoneeni Santa María de Fen kylässä.

San Cosme y Damiánista takaisin kohti valtatietä palaillessani päätin pysähtyä Aguapeyn kanavalla, joka on hieman kaupungin ulkopuolella. Kanavassa ei ainakaan nyt kuivalla kaudella pystynyt liikennöimään edes kanootilla, mutta mahdollisesti kanavan tehtävä onkin johtaa vesiä viljelyksille. En tiedä.

Seuraava pysähdys olisi Santa María de Fen pikkukaupungissa (tai kylässä), josta olin varannut kolmen yön majoituksen. Ajoin 115 kilometrin matkan 1,5 tunnissa, sillä tie oli edelleen hyvää perille saakka. Santa María de Fe on Trinidadin, Jesúksen ja San Cosme y Damiánin tavoin entinen jesuiittojen perustama lähetysasema. Kylän ainoa majapaikka on brittiläisen, vuodesta 2000 Paraguayssa asuneen, Margaret Hebblethwaiten perustama pieni ja hyvinpidetty Santa María Hotel. Huoneita taitaa olla seitsemän kappaletta. Hotelli on perustettu työllistämään suuresta työttömyydestä kärsivän seudun asukkaita ja samalla tietenkin houkuttelemaan matkailijoita tähän pikkukylään, jossa pitäisi oleman eräs Paraguayn parhaista museoista. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten jätin museon seuraavaan päivään. Santa María -hotelli houkuttelee ulkomaalaisia turisteja myös sillä, että siellä osattaisiin englantia. Se piti paikkansa. Itaipun padolla aiemmin tällä reissulla tapaamani englantilaistytöt olivat olleet opettamassa englantia juurikin tässä kylässä ja juurikin tuon brittinaisen ansiosta. Santa María de Fe on jonkinlainen kummajainen keskellä Paraguayta, sillä täällä osataan jonkin verran englantia. Muuten paraguaylaiset eivät englantia osaa.

Sain viihtyisän yhden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja ilmastointilaitteella. Maksoin huoneesta 100 000 guarania (n. 12,65 euroa) yöltä sisältäen aamupalan. Hotelli kannattaa varata Whatsappin kautta, sillä ainakin Booking.comin kautta hinta oli kalliimpi. Illalla hotellissa järjestettiin babyshower-kutsut, mutta ne olivat ohitse melko nopeasti. Vieraat tuntuivat jäävän yöksi hotelliin täyttäen loput huoneet. Paraguaylaiset ovat yöeläimiä, sillä muissa huoneissa alkoi elämä puolenyön tienoissa, kun itse olin jo nukkunut hyvän tovin. Siihen asti oli kai pidetty siestaa, mutta nyt oli yhtäkkiä hyvä aika laittaa animaatioelokuva pyörimään mukana oleville lapsukaisille.

Jesúksen lähetysasemalta Paraguayn viidakkosuomalaisten jäljille

16.7.2021

Trinidadin aamu oli viileä ja lämpömittari näytti seitsemän aikoihin +11°C. Paikallisten tavoin minunkin oli laitettava pitkähihaista vaatetta aamupalalle suunnistaessani. Se tarjoillaan Posada Marían ravintolassa ja oli jo tutuksi käyneeseen paraguaylaiseen tyyliin monipuolinen ja täyttävä; leipää, juustoa, kinkkua, hilloja, papaijaa, kahvia, tuoremehua ja kakunpaloja. Tällä jaksaisin iltapäivään saakka. Kello kahdeksan aikoihin vaihdoin shortsit jalkaan siitäkin huolimatta, että paikalliset kulkivat toppatakeissaan pipot päässä. Kyllä päivä tästä lämpenisi, koska ollaanhan kuitenkin Etelä-Amerikassa!

Jesúksen jesuiittalähetysaseman kirkosta oli tarkoitus tulla roomalaisen Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio, mutta se ei koskaan ehtinyt valmistua.

Jesúksen keskeneräisen kirkon sisätilat.

Lähetysaseman sitruunapuita. Tai mandariinipuita.

Päivän ensimmäisenä tavoitteenani oli löytää Jesús. Se on reilun kymmenen kilometrin päässä Trinidadista pohjoiseen sijaitseva jesuiittalähetysasema, joka on niin ikään Unescon maailmanperintökohde. Edellispäivänä Trinidadin lähetysaseman raunioiden lipputiskiltä ostamani lippu kävisi myös Jesúksessa. Itse Jesús on unelias pikkukaupunki, paljon Trinidadia pienempi. Paikkakunnan keskustassa sijaitsee kirkko, jokin monumentti ja muutamia puoteja. Pysähdyin ottamaan kuvan kirkosta ja jatkoin sitten lähetysaseman raunioille. Kuten Trinidadin rauniot edellispäivänä, myös reitti Jesúksen raunioille on hyvin merkitty. Eikä Jesúksessa toisaalta navigaattoria tarvitsisikaan, sillä rauniot löytää kyllä ilmankin. Ennen koronaviruspandemiaa Jesúksessa vieraili noin sata kävijää viikossa, mutta nyttemmin määrät lienevät entistä olemattomammat. Taisin olla päivän ensimmäinen kävijä. Tai ainakin ensimmäinen suomalainen kävijä. Kohti raunioita kävellessäni seuraani lyöttäytyi paikan opas, jonka kanssa pystyin vaihtamaan muutamia sanoja. Espanjan sanavarastoni alkoi olla sillä mallilla, että olin alkanut ymmärtää, mitä ihmiset minulle tahtoivat kertoa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Opas kyseli muun muassa, onko Jesús ensimmäinen vierailemani jesuiittalähetysasema ja että mistä kaukaa olen tulossa. Mies ainakin väitti tietävänsä Suomen sijainnin. Suomalaiset eivät kyllä ainakaan osaa Paraguayta sijoittaa kartalle!

Jesús de Tavaranguen jesuiittalähetysasema perustettiin alun perin jo vuonna 1685, mutta paikkana oli Mondayjoen ranta noin 200 kilometriä nykysijainnista koilliseen. Sen jälkeen Jesús muutti kahdesti ennen kuin vuonna 1758 tai 1759 lähetysasema asettui nykyiselle paikalleen. Kerrotaan, että noin 3 000 guarani-intiaania oli rakentamassa Jesústa, mutta rakennustyöt jäivät puolitiehen, kun Espanjan kuningas vuonna 1768 viisauksissaan päätti häätää jesuiitat Paraguaysta. Jesúksesta onkin ehkä parempi puhua keskeneräisenä projektina, kuin raunioina Trinidadin tapaan. Kymmenessä vuodessa ei lähetysasemaa saatu valmiiksi kukoistuksesta puhumattakaan.

Jesúksen lähetysasema kokonaisuudessaan.

Yksityiskohta lähetysasemalta.

Jesús jäi kesken.

Ensimmäisenä saavuin tälläkin lähetysasemalla pääaukiolle, plaza mayorille. Sen länsi- ja itäpuolella oli tarkoitus olla intiaanien asumuksia, mutta nykyään niistä jäljellä ovat vain perustukset. En tiedä, valmistuivatko rakennukset ikinä. Suoraan edessäni seisoi Jesúksen kirkko, joka ei milloinkaan ehtinyt valmistua. Siitä oli tarkoitus tulla Roomassa sijaitsevan Sant’Ignazio di Loyolan kirkon kopio. Kirkon yhteydessä oli koulu, josta jäljellä on ainoastaan yksi huone. Kirkon vieressä oli tarkoituksena toimia luostarin. Toisella puolella kirkkoa sijaitsee hautausmaa (guaraniksi tyvyty), jolla ei tosin ole mitään hautausmaahan viittaavaa. Hautamuistomerkit ovat hävinneet aikojen saatossa. Jesúksen lähetysaseman yhteydessä on myös työpajojen raunioita sekä laaja puutarha. Siellä jesuiittapapit ovat kasvattaneet kaikkea yrteistä sitruunapuihin, joita siellä kasvaa edelleen. Nyt oli sitruuna-aika ja maassa oli runsaasti pudonneita hedelmiä.

Jesúksen ottaa haltuun melko nopeasti, sillä se on Trinidadin jesuiittalähetysasemaa pienempi. Trinidadissa matkamuistomyymälä oli ollut suljettuna, mutta täällä Jesúksessa vastaava oli avoinna. Tarjonta oli laajaa mukeista, hatuista, käsitöistä, keraamisiin holvikaaripienoismalleihin ja jopa teehen. Ostin kaksi pussia paikallista teetä, joiden ainesosat oli selvästi kerätty jostain lähiluonnosta. Kumpikin pussi maksoi 5 000 guarania (n. 0,6 euroa). Kun tein lähtöä paikan päältä, saapui alueelle kaksi ruskeisiin munkinkaapuihin pukeutunutta miestä kameroiden kanssa. En tiedä, olivatko herrat ihan munkkeja vaiko sitten niitä nykyajan jesuiittoja. Jesús de Tavaranguen yhteydessä toimii myös paikan historiaa esittelevä pikkuinen museo, jonka kolusin kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen totesin Jesúksen nähdyksi.

Maisemaa Villa Alboradan laitamilta, Trinidadista johtavan tien varresta.

Hylätty talo Villa Alboradassa.

Palasin takaisin Trinidadiin, mutta en mennyt takaisin hotelliini, vaan huristelin vain ohitse. Seuraavaksi vuorossa oli tohtori Mengelen piilopirtin etsinnän ohella matkani etukäteen odotetuin osuus: Paraguayn viidakkosuomalaisten kotikontujen nuuskiminen! Trinidadista noin 20 kilometrin päässä kaakkoon sijaitsevaan Colonia Villa Alboradaan alkoi nimittäin 1920-luvulla muodostua suomalainen siirtokunta. Huhut lämpimän ilmaston trooppisesta paratiisista houkuttelivat tänne Paraguayn syrjäisiin viidakoihin ensimmäisten joukossa Kurikasta lähteneet Lapin ja Laulajan pariskunnat. Heidän kanssaan Atlantin toiselle puolelle lähti myös Aili Mäki-Kihniä ja kaksi Lapin perheen lasta. Kuutit ja Sulat saapuivat 1930-luvulla. Sittemmin perässä tuli muitakin suomalaisia, kuten Jean Holopainen, joka avioitui Aili Mäki-Kihniän kanssa. Osa suomalaisista tuli suoraan Suomesta, mutta osa myös Argentiinan puolelta Colonia Finlandesasta, alle sadan kilometrin päästä. Paraguayn puolelle houkutteli Argentiinaa parempi viljelysmaa. Muuttajat olivat pääosin kasvissyöjiä, mutta siltikään Colonia Villa Alboradasta ei muodostunut ihanneyhteiskuntaa, sillä mitään johtajaa siirtokunnalle ei ikinä tullut. Suomalaisuus oli Colonia Villa Alboradassa ihmisiä yhdistävä tekijä ja siirtolaiset juhlivat jopa itsenäisyyspäiviä ja pitivät Suomen lippua esillä. Jouluisin kävi joulupukki. Saunojakin oli.

Elämä Alboradan viidakossa oli köyhää ja hankalaa, mutta suomalaiset yrittivät parhaansa; maapalstoja ostettiin ja niitä viljeltiin. Lopulta suomalaiset hankkivat myös karjaa, sillä kasvissyönnistä jouduttiin rahapulan ja puutostautien vuoksi luopumaan. Enimmillään Colonia Villa Alboradan suomalaisyhteisön koko oli 59. Tämä osui 1940-50-luvuille. Sen jälkeen siirtokunnan koko lähti laskuun, sillä ihmisiä kuoli ja palasi Suomeen. Osa jäi ja jopa avioitui paraguaylaisten kanssa.

Pikkuisen Villa Alboradan kylänraitti on hiljainen.

Fatiman Neitsyt Marian kirkko Villa Alboradassa.

Itse kiinnostuin tästä suomalaissiirtokunnasta Antti Välikankaan tekemien ”Paraguayn viidakkosuomalaisten” tarinaa kertovien dokumenttien kautta. Niitä on kaksi osaa ja ne esitettiin vuosina 2004 ja 2010 Ylen Ulkosuomalaisen tarina -ohjelmassa. Harmittavasti osat eivät ole enää Yle Areenassa, mutta Elävässä arkistossa on otteita noista mainioista dokumenteista. Ensimmäisen osan aikana suomalaisyhteisön koko oli kutistunut kolmeen suomea puhuvaan vanhaan mieheen; Jouko Lappiin, Iikka Laulajaan (s. 1927) ja Manuel ”Manu” Holopaiseen (s. 1929). Lappi oli syntynyt Suomessa vuonna 1922 ja muuttanut vanhempiensa kanssa viisivuotiaana Paraguayhin. Laulaja ja Holopainen olivat syntyneet näissä viidakoissa. Lappi kuoli vuonna 2007, Laulaja vuonna 2017 ja Manu Holopaisen mukana vuonna 2018 suomen kieli katosi näistä Villa Alboradan metsistä. Jouko Lappi ei palannut koskaan Suomeen, eikä Suomessa päässyt käymään Holopainenkaan. Kolmikon ainoa perheellinen, Iikka Laulaja, avioitui ukrainalaisen naisen kanssa, sai kahdeksan lasta ja pääsi vuonna 1986 jopa käymään Suomessa, vanhempiensa kotiseudulla Kurikassa. Dokumentteja katsoessani oli fantastista huomata, miten vanhemmiltaan kielen oppineet herrat puhuivat edelleen vanhoilla päivillään virheetöntä suomea, Iikka vieläpä erinomaista Etelä-Pohjanmaan murretta. (Lähteet: [1], [2] & [3])

Ihan tarkkaa sijaintia en tälle suomalaissiirtokunnalle pystynyt selvittämään, mutta ei sillä ollut väliäkään. Otin suunnaksi Villa Alborada -nimisen kyläpahasen ja valitsin lyhimmän mahdollisen sinne johtavan tien. Kyseessä ei missään tapauksessa ollut nopein reitti, sillä tuo 18 kilometrin pituinen tie Trinidadista Villa Alboradaan ei ehkä ollut henkilöautolle sopiva tie lainkaan. Kesällä eli sadekaudella en olisi tielle lähtenyt varmaan ollenkaan, sillä jo nyt talven kuivalla kaudella se oli karmeassa kunnossa ja täynnä isoja kuoppia ja toisaalta esiin nousseita isoja kiviä. Autoja tiellä ei liikkunut juuri lainkaan, mutta muutamia moottoripyöriä kuitenkin. Trinidadista Villa Alboradaan johtavan tien varrella on siellä täällä asutusta ja mielessäni ajattelin viidakkosuomalaisten kulkeneen tätä samaista raittia vuosikymmenten mittaan. Ehkä Laulaja, Lappi ja Holopainen asuivat juuri tämän tien varrella. Mitään merkkejä suomalaisuudesta en tietenkään löytänyt, eikä enintään 59 hengen yhteisö joskus vuosikymmeniä sitten merkittävää jälkeä jättäisikään.

La Colina Puesta del Solin isäntä osoittaa paikan tunnuslausetta, jonka hän käski kääntää: ”avaa sydämesi uusille seikkailuille”.

La Colina Puesta del Solin näköalatornista on näkymä Paranájoelle ja Argentiinaan. Etualalla näköalatuoli.

Luontopolon varresta avautuu entistä parempi näkymä kohti Argentiinaa.

La Colina Puesta del Solin kyltti ja pääsymaksu 10 000 guarania. Minulta pyydettiin tuplamaksu…

Villa Alborada on pieni kyläpahanen ja kuuluu Nueva Alboradan ”piiriin”. Villa Alboradassa on pienestä koosta huolimatta evankelinen kirkko, pari kauppaa, kumikorjaamo ja katolinen kirkko, Fatiman Neitsyt Marialle omistettu sellainen. Villa Alboradaan loppui huonokuntoinen Trinidadista johtava kärrypolku, mutta en vielä tahtonut kunnon teille, joten otin suunnaksi Paranájoen. Kärrypolku siis jatkui. Kohti Paranájokea vievällä tiellä on useita matkailijaa kiinnostavaa kohdetta, joista ensimmäisenä Tejucuarejoen ylitettyäni saavuin Parque Ecológico de Los Jesuitasiin. Siellä on mainoskylttien perusteella luontopolkuja ja erilaisia näköalapaikkoja, joista on näkymä Paranájoelle ja sen takana olevaan Argentiinaan. Paraguayssa on sama ongelma kuin Suomessakin: talvella nähtävyydet ovat heikosti avoinna. Olin matkassa perjantaina ja paikka on avoinna ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. Tietenkin olisin voinut hypätä aidan yli, mutta en kehdannut. Seuraavaksi olisin voinut vierailla Indio Dormido eli ”Nukkuva Intiaani” -nimisellä kukkulalla ja suorittaa tunnin mittaisen ”adventure walkin”. Tämäkin puisto tarjoaa näköalapaikkoja alas Paranájoelle ja Argentiinaan. Paikka oli tietenkin suljettu, koska oli talvi ja perjantai. Hieman sivuun näistä paikoista sijaitsee Museo del Arbol, yli 50 hehtaarin laajuinen puisto, jossa on jälleen niitä näköaloja ja luontopolkuja, mutta myös ainakin vaijeriliukua eli ziplinea ja pyöräilyä vaijerin päällä korkeuksissa. Edellispäivänä tapaamani amerikkalaiset olivat olleet kovin tohkeissaan tästä Museo del Arbolin ziplinemahdollisuudesta, mutta pettyneet, kun tämäkin paikka on avoinna talvella ainoastaan lauantaina ja sunnuntaina. En edes yrittänyt löytää paikkaa.

Lisää vastaavia näköalapaikkavirityksiä on tienvarressa useita muitakin. Kaikki ovat kopioineet toinen toistaan ja maisemat lienevät suunnilleen samat. Kaikki ovat myös viikolla kiinni, paitsi La Colina Puesta del Sol -nimeä kantava paikka. Kokeeksi pysäköin autoni paikan parkkipaikalle ja johan paikalle kipittivät viereisessä talossa asuvat omistajaherra poikansa kanssa. Tervetuloa vain, 20 000 guaranilla (n. 2,5 euroa) pääsisin tutustumaan paikkaan. Isäntä kertoili paikasta espanjaksi ja olin jälleen itsestäni ylpeä, sillä minähän aloin ymmärtää espanjaa! Omistajan poika varmuuden vuoksi vielä Google-käänsi isänsä puheet englanniksi. La Colina Puesta del Solissa voisin kiertää pienen luontopolun, ihailla maisemia ja otattaa itsestäni kuvan suuren puisen tuolin päällä. Sellainen tuoli on täällä kaikilla vastaavilla näköalapaikoilla. Tämä paikka on hyvin rustiikkinen, sillä kaikki on luonnonmateriaaleista väsättyä. Sitä isäntä jaksoi toistella ja kyllähän paikka kaunis oli. Jo pari päivää aiemmin olin katsellut naapurimaa Argentiinan puolelle yli valtavan Paranájoen, mutta nyt näkymä oli upeampi. Lisäksi niin Paraguayn kuin Suomenkin puhelinliittymä menivät Argentiinan verkkoon täällä. Kiersin pienen luontopolun, mutta mihinkään eläimiin en törmännyt. Kuulemma paikan fauna on ystävällistä, eikä aggressiivista lainkaan. Sietää ollakin, jos meinaavat turisteja tänne saada. Omistajamies oli kovin hämmästänyt kuullessaan tulevani 12 000 kilometrin päästä Suomesta pelkästään katsomaan Paraguayta. Tietenkin piti kuulemastaan ja kertoi Paraguayn olevan turvallinen ja kaunis maa. Kerroin, että näillä seuduilla on asustanut suomalaisia siirtolaisia ja tämä oli miehellä tiedossa.

Nueva Alboradan slaavilais-evankelinen kirkko.

Alborada 2 -kylässä sijaitseva ukrainalais-ortodoksinen hautausmaa.

Olin jo matkalla näihin turistivedätyksiin pistäytynyt Villa Alboradan kylän laidalla sijaitsevalla hautausmaalla. Hautausmaa oli huonosti hoidettu, eikä monessakaan haudassa ollut enää vainajan nimeä. Etsin suomenkielisiä nimiä, mutta ilman tuloksia. Olin etukäteen katsonut Nueva Alboradan hautausmaiden (niitä on ainakin neljä) sijainteja kartalta, sillä tahdoin tosiaankin löytää palasen Suomea täältä Paraguayn syrjäseudulta. Onneksi olin matkassa yksinäni, sillä kukaan ei olisi ikimaailmassa lähtenyt kanssani kiertämään paraguaylaisia hautausmaita!

Villa Alboradasta on noin viiden kilometrin matka kuntakeskukseen Nueva Alboradaan. Kuntakeskus oli hiljainen; pari kauppaa, kunnantalo, majatalo ja kirkko. Kirkko, Iglesia Cristiana Evangélica Bautista y Eslava, on jonkinlainen ”slaavilais-evankelinen” kirkko. Slaavilaista verta paikkakunnalla onkin moninverroin suomalaista enemmän. Tänne muutti aikoinaan suuria määriä etenkin ukrainalaisia. Alborada 2 -nimisessä kylässä muutaman kilometrin päässä kuntakeskuksessa näytti sijaitsevan Nueva Alboradan hautausmaista päivän toinen. Hautausmaan vieressä on ortodoksinen kirkko, Iglesia Ortodoxa Ucraniana Exaltación de La Santa Cruz. Ja ukrainalaisia hautausmaallakin lähinnä tuntui lepäävän; Makarczuk, Kowalczuk ja niin edelleen. En löytänyt suomenkielisiä sukunimiä, vaikka ainakin Iikka Laulaja oli ottanut ukrainalaisen vaimon ja opetellut kyrilliset kirjaimet Pikkujättiläisistä.

Cementerio de Nueva Alborada on usean viidakkosuomalaisen viimeinen leposija.

Suomessa syntyneen Jouko Lapin hauta Nueva Alboradassa.

Iikka Laulajan hauta samaisella hautausmaalla.

Armas Nikkinen oli Villa Alboradan ihan ensimmäisiä suomalaissiirtolaisia. Hän ja vaimonsa Tyyne tapettiin julmasti vuonna 1978.

Nueva Alborada alkaa tästä. Kuvassa myös mainio vuokra-Hyundaini, joka selviytyi loistavasti jopa Nueva Alboradan surkeilla teillä.

Otin suunnaksi kolmannen hautausmaan; Cementerio de Nueva Alborada sijaitsee ihan kuntakeskuksen takana, hiekkatien varressa keskellä peltoja. Paikalla ei ollut ketään, joten astuin sisään portista ja aloitin etsinnät. Kolmas kerta toden sanoi: ensimmäisenä löysin vuonna 2007 kuolleen Jouko Lapin haudan. Hänen vieressään on Colonia Villa Alboradan kauppiaspariskunnan Armas ja Tyyne Nikkisen hauta. Nikkiset murhattiin ja heidän kauppansa ryöstettiin ilmeisesti vuonna 1978, jos oikein sain hautakivestä selvää. Lähellä on myös vuonna 2017 kuolleen Iikka Laulajan hauta. Jean Voitto Holopaisen (1899—1973) haudankin löysin, mutta tämän pojan, viimeisenä suomalaisena, vuonna 2018, kuolleen Manuel Holopaisen hautaa en. Todennäköisesti Manukin tällä hautausmaalla kuitenkin on. On todella surullista, että viidakkosuomalaiset löytyvät nykyään vain hautausmaalta, eikä suomea osaa tässä osassa maailmaa enää kukaan.

Kun sitten ajoin poispäin Nueva Alboradasta, nostivat kaikki vastaantulijat kättä. Kunnan rajalla oli vielä pysähdyttävä ottamaan kuva portista, jossa kunnanjohtaja Jorge Johansson toivotti tervetulleeksi Nueva Alboradaan! Illan vietin Trinidadissa nauttien paraguaylaista Brahmita-riisiolutta ja tarjoilin loput makkarapaketistani sille samaiselle koiralle, jonka olin ruokkinut jo edellisiltana. Sinne se raasu jäi tuijottamaan, kun lopulta vetäydyin sisään hotelliin. Siellä se varmaan odottaa edelleen.

Trinidadin jesuiittalähetysaseman raunioilla

15.7.2021

Mengelen jäljiltä Hohenaun takamailta ei ole pitkä matka Paraguayn tärkeimpään nähtävyyteen, Trinidadin jesuiittalähetysaseman raunioille! Reilussa kymmenessä minuutissa autoilin Hohenaun keskustasta perille Trinidadin pikkukaupunkiin. Kaupunki vaikutti uneliaalta, eikä mukulakivikaduilla kulkenut oikeastaan kuin koiria. Eräs koira tuli luokseni välittömästi ja olisi mieluusti hypännyt takapenkille, kun pysäköin auton Posada Marían eteen ja nostelin matkatavaroitani kadulle.

Olin varannut etukäteen kahden yön majoituksen tästä pienestä viiden huoneen perhehotellista hintaan 38,3 euroa. Paraguayssakin saksalaisuus tarkoittaa laatua, mutta ei korkeaa hintaa, ja maan parhaat hotellit ovat kuulemma usein saksalaisessa omistuksessa. Mikään latinojen pitämä majapaikka ei ollut ollut missään tapauksessa huono tai vältettävä, päinvastoin! Kuitenkin saksalaiset saavat hotellinkin usein vähän paremmalle tasolle ja niin oli ehdottomasti Posada Maríankin kohdalla, jota pitää paikallinen hyvin ystävällinen saksalaisperhe. Perheen poika oli ehkä 13-vuotias ja osasi äidinkielensä saksan ohella espanjaa ja englantiakin. Vanhempien kielitaitoa en testannut, sillä testasin itse omaa saksantaitoani. Espanjaa täällä osaavat luonnollisesti myös paraguaynsaksalaiset. Sain hyvänkokoisen huoneen, jossa oli parisänky, televisio, oma kylpyhuone sekä ilmastointi-lämmitys. Kun alkumatkasta olin tarvinnut satunnaisesti ilmastointia, oli lämmityslaitteelle tulossa ensimmäistä kertaa käyttöä: täällä Etelä-Paraguayssa illat ja yöt ovat näin keskitalvella kylmiä ja seuraavana yönä lämpötila laskisi lähelle nollaa.

Yleisnäkymä Trinidadin jesuiittalähetysaseman raunioille. Etualalla guarani-intiaanien asumusten (guaraniksi ypykuéra róga) raunioita.

Holvikaaristaan Trinidadin lähetysasema tunnetaan. Takana vasemmalla lähetysaseman kirkon raunio.

Tässä on pienemmän kirkon rauniot.

Posada Marían yhteydessä on laadukas ravintola ja kahvila, jonne istahdin nauttimaan myöhäistä lounasta. Olin pohtinut, että jos Paraguayssa toiseen matkailijaan törmäisin, se tapahtuisi todennäköisimmin juurikin Trinidadissa. Ravintolassa istui amerikanenglantia keskenään puhunut seurue, joka paljastui isäksi, äidiksi ja tyttäreksi. Tytär oli pääkaupungissa Asunciónissa lähetyssaarnaajana opettamassa englantia paikallisille. New Jerseyssä asuvat vanhemmat olivat saapuneet tapaamaan tytärtään parisen päivää sitten (virallisesti Yhdysvalloista tulevien tuli olla koronakaranteenissa, mutta selvästi tämäkin vaatimus oli vain puppua) ja nyt perhe oli lähtenyt tutustumaan Paraguayhin pääkaupungin ulkopuolelta. Tyttärellä oli nyt aikaa, kun Paraguayn koululaiset olivat kahden viikon talvilomalla, jota oli juuri jatkettu vielä viikolla kylmän sään vuoksi. T-paita- ja shortsikelit täällä minulle olivat.

Newjerseyläisperhe oli vuokrannut minun tapaan auton ja ajanut yöksi Encarnaciónin kaupunkiin. Sieltä he olivat nyt päiväretkellä tutustumassa jesuiittalähetysaseman raunioihin, mikä on lähetyssaarnaajalle melkoisen luonnollinen valinta matkakohteeksi. Tytär kertoi, miten he olivat saaneet matkalla tänne 160 dollarin sakon siitä hyvästä, että olivat ohittaneet paikassa, jossa oli tuplasulkuviiva. Tällainen rike on ilmeisesti kaikista suurin synti, mitä autoilija voi Paraguayn liikenteessä tehdä. Naureskelimme asialle, sillä tällaista törttöilyä harrastavat aivan kaikki. Myös minä ja jopa tänään. Tuplasulkuviivoja on nimittäin toisinaan täysin järjettömissä paikoissa, kuten pitkillä hyvän näkyvyyden suorilla ja vaikkapa pienten purojen tai ojien ylityksen kohdalla. Vertailimme Suomen ja New Jerseyn koronavirustilannetta ja perheen isä väläytteli Suomi-tietouttaan; kaikki suomalaisethan ovat kalastajia, mutta onko maa todellakin pääosin lumen ja jään peitossa läpi vuoden. Joku norjalainen oli joskus hieman värittänyt todellisuutta Pohjois-Euroopassa.

Kellotorni (guaraniksi itapu renda) ja kirkko.

Suuremman kirkon tai luostarin seinien syvennöksissä on uskonnollisia veistoksia.

Pääkirkosta on jäänyt jäljelle tämän verran.

Amerikkalaisperhe lähti takaisin kohti Encarnaciónia lounaan syötyään. Minä päätin lähteä harmaasta kelistä huolimatta vielä ennen auringonlaskua tutustumaan jesuiittalähetysaseman raunioihin. Koko nimeltään paikka on nimeltään La Santísima Trinidad de Paraná eli ”Paranán pyhä kolminaisuus”, mikä viittaa läheiseen Paranájokeen. Jesuiitat perustivat lähetysaseman (esp. reducción) vuonna 1706, minkä vuoksi se on eräs uusimmista. Paikka on yksi lukuisista vastaavista lähetysasemista näillä seuduilla (niitä on myös Brasilian ja Argentiinan puolella) ja vaikutusvaltaiset eurooppalaiset jesuiittalähetyssaarnaajat perustivat ne käännyttämään paikallista guarani-intiaaniväestöä kristinuskoon. Espanjan kuningas oli nimittäin kieltänyt, että guaraneihin ei saisi kohdistaa väkivaltaa, vaan käännytystyö tulisi tehdä muilla keinoilla. Niinpä Trinidadistakin muodostui jopa 5 000 asukkaan yhteisö, jossa niin jesuiitat kuin guaranitkin hyötyivät; intiaanit saivat turvaa esimerkiksi orjakauppiailta, paremman elintason ja katon päänsä päälle ja jesuiitat saivat samalla ujutettua evankeliumia intiaanien päähän. Jesuiitat eivät käyttäneet konkistadorien kieltä espanjaa, vaan opiskelivat guaranin kielen ja kehittivät sille kirjoitetun muodon, minkä vuoksi guarani on edelleen olemassaoleva ja hyvinvoiva kieli, Paraguayn valtakieli kaiken lisäksi!

Trinidad muiden lähetysasemien tavoin menestyi ja eli onnellista elämää. Ehkä maailman onnellisimman maan¹ siemenet kylvettiin jo tuolloin. Menestys ja hyvinvointi herätti närää esimerkiksi espanjalaisissa uusissa maahantulijoissa sen verran paljon, että lopulta vuonna 1768 Espanjan kuningas hääti kaikki jesuiitat Paraguaysta. Siitä lähtien Trinidadkin on saanut rappeutua rauhassa, sillä guaranitkin hylkäsivät aseman. Nykyisin se on sentään Unescon maailmanperintöluettelossa. Jesuiitat ovat saaneet vuonna 1927 jälleen palata Paraguayhin. (Lähteet: [1] & Hebblethwaite, M.: Paraguay 2019: 265—267)

Pääkirkon rauniot.

Kirkon seinissä on kauniita koristeluita.

Lähetysaseman raunioille on pääsymaksu, joka on mukavan maltillinen: 25 000 guarania (3,17 euroa). Paraguaylaiset maksavat lipustaan täälläkin ulkomaalaista vähemmän. Samalla lipulla pääsee myös läheisiin Jesúksen sekä San Cosme y Damiánin jesuiittalähetysasemien raunioille kolmen päivän sisällä lipun ostosta. Passi on muistettava ottaa mukaan lipputiskille, sillä se tahdotaan nähdä ja samalla kirjataan kävijän maa tietokantoihin. Saavatpahan tietää, mistä maista raunioiden vierailijat tulevat. Ennen itse raunioita, minut ohjattiin katsomaan viisi minuuttia kestävä filmi Trinidadin historiasta. Kielivalikoimassa olivat espanjan ohella englanti ja saksa.

Trinidadin lähetysaseman rauniot ovat ehkä hehtaarin alueella ja muita vierailijoita paikalla oli nolla. Turvaväleistä oli siis mahdollista pitää kiinni, vaikka olin Paraguayn tasavallan kuuluisimmassa ja merkittävimmässä turistinähtävyydessä. Ensimmäisenä saavuin lähetysaseman laajalle pääaukiolle, plaza mayorille. Sen ympärillä on guarani-intiaanien asumusten raunioita holvikaarineen. Asumusten takana sijaitsevat paikan kellotorni ja hautausmaa. Valitettavasti pääsy kellotorniin oli suljettu, vaikka se mielestäni voisi hyvin olla auki vierailijoille. Turistit eivät sitä hajottaisi. Kellotornin takana on pienemmän kirkon raunio. Pääkirkko (guaraniksi tupaõ) on niin ikään raunioitunut, mutta tunnistin paikan kyllä kirkoksi. Pääkirkon yhteydessä on toiminut luostari (guaraniksi koty) ja koko komeuden seinät ovat täynnä koristeellisia veistoksia ja muita ornamentteja. Trinidadin jesuiittalähetysasemalla on miellyttävää vain haahuilla ja kurkistella raunioiden sisään. Vietin alueella 1,5 tuntia ja lähtöä tehdessäni paikalle saapui kolme paikallista vierailijaa. Rauniot ovat avoinna kello kahdeksaan saakka illalla ja kun muistaa pimeyden laskeutuvan siinä kuuden tienoissa, on paikka ilmeisesti valaistu pimeän aikaan. En jäänyt odottamaan.

Tälle koiralle maistui makkara. Se olisi milloin tahansa ja ehdoitta lähtenyt mukaani Suomeen.

Posada María menee omalla listallani heittämällä parhaiden majapaikkojen joukkoon. Kuvassa myös toinen koira, joka oli jo kättelyssä hyppäämässä autoni takapenkille.

Pimeän laskeuduttua palailin takaisin hotellilleni. Se samainen koira, joka oli jo kaupunkiin saapuessani tahtonut hypätä autoni takapenkille, kuljeksi nyt kanssani takaisin majapaikkaani. Minulla oli huoneessa iso klöntti Mariscal Estigarribiasta ostamaani mortadela-makkaraa, josta kävin leikkaamassa puolet muovipussiin tarkoituksena antaa se tuolle koiralle. Itse olin todennut makkaran melko vastenmieliseksi. Aikani odottelin, sillä tiesin tuon kulkukoiran tulevan ja menevän. Sen sijaan pienempi koira jolkotteli nyt luokseni ja annoin suurimman osan tälle. Ja sillä sain tästä eläimestä hyvän kaverin seuraavallekin päivälle. Trinidadin kulkukoirat ovat säyseitä, eivätkä räyhää toisilleen. Eivät edes tappele makkaranpaloista, kun se isompikin koira viimein saapui makkaralleni. Kummallakaan ei ollut kaulapantaa, mutta hotellin omistajan mukaan koirista toinen ”asuu” naapurissa ja toinen parin kadun päästä. Käytännössä kumpikin oli kuitenkin kulkukoiria, sillä ne saivat tulla ja mennä, kuten tahtoivat.

Adoptiokulkukoirani jäivät katsomaan haikein mielin, kun viimein siirryin hotellin sisätiloihin. En tilannut makkaraa iltapalakseni, vaan hampurilaisaterian, jollaista tuntuivat syövät muutkin Posada Marían ravintolan illallistajat. Hotelli oli ensimmäisenä yönä täysi, sillä paikalla oli kaksi lapsiperhettä. Varmaankin niitä talvilomalaisia.

¹) Paraguay oli vuoden 2019 Gallup-yhtiön tekemässä kyselytutkimuksessa kaikkein onnellisin maa jo neljättä vuotta putkeen. Kyselytutkimus selvitti ihmisten negatiivisia ja positiivisia tuntemuksia. YK:n World Happiness Report keskittyy eri asioihin, minkä vuoksi siinä Suomi on ykkössijalla.

Tohtori Mengelen piilopirtti Paraguayn maaseudulla

15.7.2021

Paraguaylla on maine Saksasta paenneiden natsien turvasatamana, jota pohjustettiin jo hyvissä ajoin ennen toisen maailmansodan päättymistä; Paraguayssa perustettiin vuonna 1927 ensimmäinen Saksan ulkopuolinen natsipuolue! Se saattoi saada kannatusta siitä, että maahan oli muodostunut vuosina 1864—1870 käydyn kolmoisliiton sodan seurauksena saksalaisten siirtokuntia. Paraguay oli menettänyt sodassa 90 prosenttia miespuolisesta väestöstään, joten uutta verta totisesti tarvittiin ja houkuteltiin paikalle. Maailmansotien välisenä aikana saksalaisia muutti maahan lisää ja esimerkiksi saksaa puhuvia mennoniittoja muutti erityisesti Pohjois-Paraguayn hankaliin oloihin Chacon alueelle. Muutamia päiviä aiemmin olin vieraillut Loma Platan ja Filadelfian kaupungeissa Chacossa ja nähnyt nuo kukoistavat saksalaiskaupungit omin silmin.

Saksalaisia siirtokuntia muodostui useita myös tänne eteläiseen Paraguayhin, joista suurin keskittymä on Itapúan maakunnassa sijaitseva Colonias Unidas. Se on Hohenaun, Bella Vistan ja Obligadon pikkukaupungin muodostama siirtokunta, joka syntyi 1900-luvun alussa Saksasta muuttaneiden ja saksalaistaustaisten hyvinkoulutettujen ja jopa varakkaiden siirtolaisten perustamana. Tänne ei kaiketi siis tullut mitään rupusakkia. Osa siirtokunnista, kuten Nueva Germania, korosti saksalaisten ylivertaisuutta ja pyrki rodulliseen puhtauteen. Osassa saksalaisten siirtokuntien kouluista opetettiin natsien oppeja ja järjestettiin Kolmatta valtakuntaa juhlistavia paraateja.

Vuokra-autoni kanssa matkalla kohti Vacayn pikkukylää. Mengele-kierrokseni on alkanut.

Tie Vacayhin ei ole parhaassa mahdollisessa kunnossa sateiden jälkeen.

Toisen maailmansodan aikana Paraguay piti ainakin virallisesti etäisyyttä kansallissosialismiin, mutta jätti silti sodan julistuksen Saksaa vastaan vuoteen 1945. Silloin toista maailmansotaa oli jäljellä kolme kuukautta ja Saksan tappio näytti selvältä. Vuonna 1954 tilanne muuttui, kun Paraguayssa valtaan nousi saksalaisen maahanmuuttajaisän ja paraguaylaisen äidin poika, El Excellentissimo, Alfredo Stroessner (vallassa 1954—1989). Hän hallitsi maataan brutaalin diktaattorin ottein ottaen vahvoja vaikutteita Natsi-Saksan suunnalta, sillä muutenhan kommunismi saattaisi ottaa yliotteen täälläkin! Ihmisiä kidnapattiin, kidutettiin ja murhattiin. Generalissimo Alfredo Stroessner, Pyhän Yrjön ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan ritari, Andien Kondorin ritarikunnan ritari, Amerikoiden Puolustusjuntan mitalisti, Vapaudenristin ritarikunnan ritari ja Auringon ritarikunnan suuren ristin ritari timanteilla koki sympatiaa Saksasta oikeudenkäyntejä paenneita natsirikollisia kohtaan ja houkutteli heitä Paraguayhin. Jopa 200 000 saksalaista muutti toisen maailmansodan jälkimainingeissa Paraguayhin. Tunnetuimmasta päästä ovat Riian keskitysleirin komendantti Eduard Roschmann ja Auschwitzin pahamaineinen lääkäri Josef Mengele. Myös Adolf Hitlerin yksityissihteerin Martin Bormannin on huhuttu piilotelleen Paraguayssa (Hohenaussa), samoin itse Adolf Hitlerin. On olemassa teoria, jonka mukaan Hitler ei kuollutkaan bunkkerissaan 30. huhtikuuta 1945, vaan pakeni Argentiinaan sukellusveneellä. Sieltä Kurt Bruno Kirchner -nimellä esiintynyt Hitler olisi siirtynyt Alfredo Stroessnerin siipien suojaan Paraguayhin ja asustellut maassa kuolemaansa, 7. helmikuuta 1971, saakka. Asiasta on espanjankielinen kirja, Hitler en Argentina (2014). On kuulemma pitävät todisteet ja kaikki. Hitleriin olinkin jo törmännyt muutama päivä sitten hotellihuoneessani Concepciónissa.

Minä olin lähinnä kiinnostunut Auschwitzin ”Kuoleman enkelistä”, tohtori Mengelestä, joka tunnetaan karmivista ihmiskokeistaan ja ihmisten lähettämisestä kaasukammioihin Krakovan lähellä sijaitsevalla juutalaisten keskitys- ja tuhoamisleirillä. Hänen oli onnistunut paeta sodan jälkeen Etelä-Amerikkaan, missä mies asettui aluksi Argentiinaan, kunnes maan alkaessa poltella jalkojen alla, siirtyi suotuisamman ilmapiirin Paraguayhin loppuvuonna 1958 tai vuonna 1959. Mies asettui taloksi Etelä-Paraguayhin Hohenaun saksalaiskaupunkiin, jossa hän asusteli vuoden tai pari. Paikallisten on kerrottu muistelleen herra Mengeleä lämmöllä, eikä mies tainnut erityisemmin piilotellakaan. Saksan oikeusministeriö tiesi herran oleskelevan Paraguayssa, mutta paikallinen poliisi ja Paraguayn valtio eivät lotkauttaneet korviaan Saksan pyynnöille luovuttaa mies takaisin entiseen kotimaahansa. Mengele taisi olla arvostettu yhteisön jäsen, eikä tuohon aikaan ehkä sanakaan miehen hirmuteoista tainnut kiiriä Stroessnerin diktatuuriin. Kaikki meni ennemminkin päinvastoin: presidentti Stroessner antoi tohtorille jopa Paraguayn kansalaisuuden nimellä ”José Mengele”. Sittemmin Mengele siirtyi asumaan Brasilian puolelle, mutta ilmeisesti vietti Paraguayssa uudelleen aikaa vuosina 19631964. Mies kuoli Brasiliassa 67-vuotiaana vuonna 1979 joutumatta koskaan oikeuden eteen. (Lähteet: [1], [2], [3], [4] & Hebblethwaite, M.: Paraguay 2019: 15)

Vacaysta kohti Hohenau 4:ää johtaa reilun kymmenen kilometrin suora mukulakivitietä. On ollut kova työmaa tässä.

Mukulakivitien jälkeen punainen muta taas tarttuu hyvin autonrenkaisiin.

Olen harrastanut ”mustaa turismia” aiemminkin; olen käynyt esimerkiksi Draculan linnassa Romaniassa, Tarrafalin keskitysleirillä Kap Verdellä, Guineassa ebolan aikana ja jopa siellä Auschwitzin leirillä Etelä-Puolassa. Ja koska olin jo nähnyt Josef Mengelen työpaikan, halusin ehdottomasti nähdä myös tohtorin kotitalon, koska se on edelleen olemassa ja sijainti löytyy nopealla googlauksella koordinaatteineen. Piilopirtti sijaitsee Hohenaun kaupungin laitamilla, tarkemmin Hohenau 4 -nimisessä kylässä 20 kilometrin päässä keskustasta luoteeseen. Periaatteessa keskellä ei-mitään.

Ensin oli vain lähdettävä Ciudad del Esten laitamilta NatuCenteristä liikkeelle. Matkaa olisi noin 250 kilometriä ja siihen menisi nelisen tuntia aikaa. Lähdin matkaan kahdeksaan aikoihin aamulla, ylitin Mondayjoen ja pian alkoi sadella. Ensimmäistä kertaa Paraguayn-visiittini aikana. Ohitin Los Cedralesin ja Santa Rosa del Mondayn pikkukaupungit ja päädyin lopulta valtatielle 6, joka johtaa Minga Guazún nurkilta pohjoisesta aina etelän Encarnaciónin suurkaupunkiin. Santa Ritan kaupungissa päätin tankata, joka oli ensimmäistä kertaa hieman hankalaa. Kerroin, mitä polttoainetta halusin autooni ja näytin autovuokraamolta saamaani, mielestäni äärimmäisen selkeää, lappua tankkaustilanteita varten. Lappu kiersi kolmen tankkaajan käsissä ja lopulta paikalle pyydettiin ilmeisesti esimieskin. Kerroin haluavani tankin täyteen, mutta sitä en ymmärtänyt, että tankkaajat tahtoivat Visa-korttini pantiksi. Etten vain kaasuttaisi pois paikalta maksamatta! Yhteinen kieli löytyi ja korttini pysyi tiukasti toisen tankkaajan hyppysissä koko minuutin kestäneen prosessin ajan. Huoltoasema sai maksun ja minä jatkoin matkaa. Valtatie eli ruta 6 on hyväkuntoista, joskin aika yksitoikkoista tietä halki peltomaiseman ja satunnaisten kylien. Suurimpiin mäkiin on rakennettu ohituskaistoja rekkojen ohitusta varten, mutta näillä liikennemäärillä niitä ei oikeastaan edes tarvitsisi.

Tohtori Mengelen kotitie etelän suunnasta lähestyttäessä. Miehen talosta näkyy vain vähän kuvan oikeassa laidassa puiden keskellä.

Mengelen kotitalon nurkalla virtaa joki.

Joen ylittävällä sillalla.

Vettä sateli koko matkan ajan aina sinne asti, kunnes sain päähäni kiertää Mengelen talolle takateitä pitkin. Googlen mukaan sinne pääsisi, kunhan ensin kääntyisi valtatieltä ja ajelisi Vacay-nimiseen pikkukylään saakka. Koska koko päivän oli satanut, oli Vacayn-tie hieman liukkaassa kunnossa punaisen mudan takia. Se tarttuu yllättävän tiukasti autoon, renkaisiin ja kengänpohjiin. Punainen maaperä on ainoa tekijä, mikä erotti nämä maisemat Saksasta. Laajoja peltoaukeita ja hieman kumpuilevuutta. Autoja ei juuri liikkunut ja jos liikkui, tervehtivät kuljettajat minua. Aivan kuin Suomenkin maaseudulla. Vacayssa käännyin kohti länttä ja nyt minulla oli reilun kymmenen kilometrin suora mukulakivitietä pitkin. Pelkäsin rengasrikkoa, joten ajelin rauhallisesti, vaikka siinä paikalliset päästelivät kahdeksaakinkymppiä ohitseni. Olihan minulla aikaa.

Vacayn kyläkeskus sijaitsee tuon pitkän suoran varressa, eikä se asukkaiden ulkonäöstä päätellen taida olla saksalaiskylä. Asukkaat tervehtivät ohi ajaessani. Vacayn jälkeen saksalaistalot erottaa latinoiden ja intiaanien asumuksista siten, että saksalaisten talot voisivat ulkonäkönsä ja hyvinhoidetun pihansa ansiosta sijaita myös Saksassa. Tällaisia asumuksia oli useita tämänkin tien varressa. Vacayn jälkeen eteen tuli pikkuinen asutuskeskus, jonka nimestä en ole selvillä. Kyseessä on saksalaisten asuttama kylä saksankielisistä kylteistä päätellen. Täältä oli enää muutamien kilometrien ajo Mengelen talolle, mutta tie oli pitkään jatkuneen sateen vuoksi paikoin siinä kunnossa, että aloin epäillä pikku-Hyundaini selviytymismahdollisuuksia halki näiden kuraisten peltoteiden. Olisihan se ollut hauskaa jäädä jumiin tohtori Mengelen kotinurkilla. Selviydyin Mengelen kotitielle saakka, jonka kunto ei ollut juuri kummoisempi. Jos Mengele sai 1960-luvulla elellä täällä rauhassa, ei tänne myöskään näin vuonna 2021 kukaan natsienmetsästäjä vaivautuisi. Tie oli melkoisen liukasta, kuoppaista ja isoja kiviäkin oli noussut esiin. Onneksi tiellä ei liikkunut ketään. Etukäteen olin Googlen ilmakuvista katsonut senkin, että seutu on harvaanasuttua ja että luultavasti kehtaisin pysähtyä ottamaan kuviakin ilman, että vallan natsiksi luultaisiin!

Tässä talossa Josef Mengele majaili 1960-luvun tienoilla.

Tohtorin talo on seissyt täällä Hohenaun takamailla vuosikymmeniä ja alun perin se kuului paikalliselle, saksalaistaustaiselle Alban Krugille. Natsi hänkin ja yhteisön johtohahmoja. Huhujen mukaan piilopirtin alla on salaisia tunneleita, mutta sitä en itse pääsisi toteamaan. Talo on edelleen jonkun asuinkäytössä: pihassa oli moottoripyörä, vaatteita kuivumassa ja käyskentelipä pihalla lehmäkin. Rakennuksen katolla on lautasantenni. Etelän suunnasta eli Hohenausta lähestyttäessä, taloa on hieman vaikeampi hoksata, sillä se sijaitsee loivassa alaspäin viettävässä rinteessä ja juuri talon kohdalla kasvaa korkeita puita. Lisäksi eteen on rakennettu matala aita. Sen sijaan näkyvyys talolle on erinomainen pohjoisen suunnasta tultaessa; edessä ei ole mitään! Pysähdyin tielle, tarkistin, ettei kukaan näkisi ja sitten näppäsin kuvan ja ajoin pois. En kehdannut kääntää autoa talon kohdalla, vaan ajoin jonkin matkaa eteenpäin ja venkslasin auton ympäri. Oli taas alkanut sadella.

Parque Ecológico Alfredo Sitzmann on viehättävä puisto Hohenaussa.

Puiston vieressä on seudulle muuttaneiden kansallisuuksien näyttelyalue. Tässä Puolan ”näyttelytila”.

Puolessa tunnissa ajelin Mengelen kotitietä Hohenaun keskustaan. Minulla oli vielä jonkin verran aikaa ennen kuin tulisi saapua läheisessä Trinidadissa sijaitsevaan hotelliini. Siispä päätin ajaa Hohenaun laitamilla sijaitsevaan Parque Ecológico Alfredo Sitzmanniin, 23 hehtaarin alalle levittäytyneeseen puistoon. Löysin puiston, eikä sinne ole pääsymaksua. Alfredo Sitzmannin puistossa on esiteltynä laajasti Paraguayn puulajistoa, minkä lisäksi alueella on intiaanien ja saksalaisten siirtolaisten vanhojen asumusten kopioita ja muuta tarpeistoa. Puiston vieressä on eräänlainen ”maailmannäyttelyalue”, Parque de las Naciones, jossa seudulle muuttaneiden ulkomaalaisten jälkeläiset kai joskus esittelevät perinteitään tai mitä ikinä. Colonias Unidas on, kuten todettua, pääosin saksalaisten siirtokunta, mutta seudulla on myös Italiasta, Sveitsistä, Belgiasta, Puolasta, Argentiinasta, Ukrainasta, Brasiliasta ja Japanista muuttaneiden jälkeläisiä. Suomalaisvertakin löytyy melko läheltä, mutta heistä enemmän täällä. Parque de las Naciones on suljettu ja avoinna ainoastaan jonkin tapahtuman aikaan. Kuitenkin sinne pääsee viereisen Parque Ecológico Alfredo Sitzmannin kautta, sillä aita oli jätetty avoimeksi!

Tämä seutu on siis pääosin saksalaistaustaisten asuttamaa, mutta on muistettava, että kaikilla Paraguayn saksalaisilla ei suinkaan ole natsitaustaa.