Afrikkaan, Afrikkaan!

Toinen ja viimeinen päivä N’Djamenassa

16.–17.7.2022

Saavuimme Tšadin pääkaupunkiin N’Djamenaan kuuden aikoihin aamulla. Kukaan ei ollut halunnut nähdä passia tai liikkumislupaani, autorisation de circuleria, saavuttaessa kaupunkiin. Tšadin presidentti pelkää vallankaappausta, joten voisi olla ihan järkevää tarkastaa edes N’Djamenaan tulevien paperit kaupungin rajalla. Toisaalta voihan olla, että näin varhain ei virkavalta jaksa päivystää tienvarressa. Tai ehkä presidentti luottaa vuoden 2008 jälkeen rakennettuun massiiviseen vallihautaan, jonka nykyisen presidentin isä, silloinen presidentti Idriss Déby Itno, päätti kaivattaa N’Djamenan ympärille selvittyään täpärästi vallankaappausyrityksestä (joka itse asiassa kuivui kokoon, kun kapinalliset eivät kyenneet päättämään kenestä tulisi uusi presidentti). Keskiajalta innoituksensa saanut vallihauta ja kaivuutöistä syntynyt maa-aines muurina kaupungin ympärillä valtavalla määrällä sotilaita varustettuna riittää varmaan ainakin aluksi!

Eyte’ Voyagesin herra Adolfo autoili paikalle, kun soitimme saapuneemme paikalle. Ali ja Ousmane olivat olleet käsittämättömän rauhallisia koko matkan ajan ja jopa silloin, kun auto hajosi moneksi päiväksi keskelle Saharaa, silloin kun rankka ukkoskuuro pakotti keskellä yötä autoon nukkumaan ja jopa edellispäivänä auton hajottua toisen kerran. Kaikki oli ollut Jumalan tahtoa. Minulle Allah kaatoi taas sontaämpärin niskaan, jo neljännen tällä matkalla, kun Adolfo kertoi rosvon käyneen hänen makuuhuoneessa ja kähveltäneen kannettavan tietokoneeni, jonka olin jättänyt pääkaupunkiin turvaan. Samalla rosvon matkaan oli lähtenyt valtava kasa Adolfon rahaa, läppäri, puhelin, wifireititin ja ties mitä muuta. Mies pahoitteli syvästi kyyneleet silmissään. Tämä tapaus oli sattunut samaisena lauantaina, kun olimme haaksirikkoutuneet kolmeksi yöksi ja neljäksi päiväksi keskelle vihamielisintä Saharaa.

Adolfo tahtoi viedä minut ja Ousmanen talolleen aamupalalle. Sitten mentäisiin tekemään rikosilmoitus vielä minunkin nimelläni. Läppäri sinänsä ei harmittanut, olihan minulla vakuutus. Mutta osa tämän huhtikuussa alkaneen Afrikan-matkani valokuvista oli tallessa vain tuolla läppärillä. Esimerkiksi liki kaikki Namibian ja Keski-Afrikan tasavallan valokuvat hävisivät rosvon mukana. Toisaalta luulen, että tietokone ei olisi kestänyt Saharan rajuja oloja ja olisi joka tapauksessa nyt menetetty. Siis jos olisin raahannut koneen mukanani Saharaan.

N’Djamenan pohjoinen sisääntuloväylä.

N’Djamenan liikennettä.

Kélou Bital Diguel on esimerkki tšadilaisesta naiskauneudesta.

Kélou Bital Diguelin patsas kokonaisuudessaan.

Adolfon yhtiökumppani, Ounianga Kébiristä kotoisin oleva Hassane tuli viemään minua poliisiasemalle. Asemalla kävi ilmi, että lauantaina ei voisi tehdä rikosilmoitusta. Ei, vaikka asema kuhisi joutilaita poliiseja, joista yksi kaiken kukkuraksi pyysi Hassanelta rahaa Coca-Colaan. Hassane lupasi hoitaa asiani arkena, minua ei paikalla tarvittaisi. Myöhemmin sain hienon kirjoituskoneella naputellun rikosilmoituksen sähköpostiin ja sitä vastaan vakuutusyhtiöni korvasi tietokoneen.

Hyvitykseksi osittain pieleen menneestä Saharan-kiertomatkasta Hassane tarjosi minulle kaupunkikierroksen, jonka aluksi kävimme katsomassa Tšadin kansallismuseota, ulkoapäin. Sen olisi pitänyt olla avoinna, mutta oli kuitenkin kiinni. Hassane jopa varmisti asian kansallismuseon johtajalta puhelimitse. Kansallismuseon vieressä seisoo Kélou Bital Diguelia (1911–1997) esittävä patsas, jota pääsimme katsomaan. Tällä naisella on tärkeä asema Tšadin historiassa vaatimattomasta taustastaan huolimatta; noin vuonna 1950 ranskalainen valokuvaaja Robert Carmet ikuisti maitokauppiaana työskennelleen naisen tämän kauniiden lettien ansiosta. Yhden tarinan mukaan kuva on otettu n’djamenalaisella torilla naisen ollessa myymässä maitoa. Toinen tarina kertoo kyseessä olleen kauneuskilpailun. Kun Tšad itsenäistyi vuonna 1960, naisen kuva esiteltiin ensimmäiselle presidentille François Tombalbayelle esimerkkinä tšadilaisesta naiskauneudesta. Siitä lähtien Kélou Bital Diguelin kuva on koristanut esimerkiksi valtion virallisia leimoja. Minulla on passissani tämän naisen kuva sekä viisumini hologrammissa että viisumileimassani. Suomikin voisi ryhtyä leimaamaan virallisia dokumentteja Armi Kuuselan kuvalla! Lähteet: [1] & [2]

Seuraavaksi hyvästelin Ousmanen, minkä jälkeen lähdimme etsimään varaosaa Alille lähetettäväksi. Mies oli edelleen jumissa Bitkinen ja Bokoron välillä. Metallinen osanen löytyi pienestä nyrkkipajasta, jossa se oli ilmeisesti valmistettu. Laitoimme palan matkaan ensimmäisellä Bokoron suuntaan lähteneellä linja-autolla.

Tšadin pääkaupungin harvoista nähtävyyksistä tärkein on Place de la Nation, kansan aukio. Hassane kyyditti minut seuraavaksi sinne, mutta jäi itse autoon odottamaan. Hän evästi minua, etten ottaisi kuvaa kohti presidentinlinnaa, joka sijaitsee vastapäätä aukion keskellä seisovia monumenttejä. Place de la Nation on hyvä esimerkki afrikkalaisen pääkaupungin keskelle tehdystä sekavasta patsaspuistosta. Jotain on pitänyt keksiä, että pääkaupungissa olisi jotain nähtävää. Place de la Nation on paikallisten joutomiesten kansoittama, jotka kaikki kiirehtivät kertomaan minulle kuvauksen olevan kiellettyä. Sivuutin huomautukset, sillä kuvaaminen ei ole Tšadin lain mukaan kiellettyä. Tietenkin piti varmistaa, ettei kuviin eksynyt ihmisiä. Monumenteistä tärkeimmän juurella päivysti kaksi naispoliisia, kuin odottamassa minua. Päätin toimia röyhkeästi ja ottaa kuvan muina miehinä vihaisesta huutelusta huolimatta. En jaksanut enää lähteä tinkimään poliisien kanssa sopivasta summasta, jota vastaan saisin ottaa kuvan. En rikkonut lakia, eivätkä poliisit voineet kuvaukselleni mitään. Kerroin heille ottaneeni kuvan siten, etteivät he olleet kuvassa. He eivät tietenkään uskoneet, mutta eivät kuitenkaan lähteneet perään. Palasin autolle, jossa taatelikauppias oli kaupittelemassa taateleita Hassanelle. Harmittavasti taatelit olivat Sudanista, enkä siten innostunut ostamaan.

Place de la Nation ja vihaiset poliisit patsaan juurella.

Place de la Nation toiseen suuntaan.

N’Djamenan katedraali oli remontissa. Näkymä Place de la Nationilta.

N’Djamenassa oli tänä kyseisenä lauantaiaamuna hieman vaikea liikkua autolla, sillä iso osa keskustan kaduista oli suljettuna. Hassane epäili, että presidentti Mahamat Idriss Déby Itno tai joku muu tärkeä henkilö oli lähdössä jonnekin. Tai tulossa jostain. Afrikkalaisten valtionpäämiesten turvallisuuden suhteen ei oteta mitään riskejä, vaan homma viedään jopa naurettavuuksiin asti. Presidentinlinna sijaitsee Avenue du Général Kerim Nassourin, erään N’Djamenan pääkaduista, varrella. Samaisen kadun varressa on liuta ministeriöitä, pääministerin kanslia ja vaikkapa Tšadin poliisivoimien pääkomissariaatti. Avenue du Général Kerim Nassour onkin katsottu järkeväksi sulkea pysyvästi jalankulkijoilta. Tiellä saa ainoastaan kulkea jollain ajoneuvolla, minkä lisäksi pysähtyminen on kiellettyä. En kysynyt Hassanelta, mitä tapahtuu, jos Toyota Landcruiserimme olisikin hajonnut kadun varteen. Olisiko santarmijoukkio tullut pidättämään vallankaappausyrityksen johdosta. En halua uskoa Tšadista tällaista, maahan oli osoittautunut sivistyneeksi ja demokraattiseksi länsimaiseksi oikeusvaltioksi vaikkapa naapurimaa Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna, mistä lisää myöhemmin.

Hassane vei minut takaisin hotelliini, missä menin neljän tunnin päiväunille. Illansuussa lähdin vielä keskustaan etsimään jotain matkamuistoja kotiin. Tšad oli viimeinen Afrikan maa tällä matkalla, joten uskalsin jo jotain ostaakin. Seuraavana aamupäivänä Adolfo saapui noutamaan minua hotellilta. Hän tahtoi viedä minut henkilökohtaisesti lentoasemalle. Perillä hän vielä pahoitteli ongelmaista kiertomatkaani ja kertoi, että saisin seuraavasta matkasta alennusta, jos vielä joskus tahtoisin tulla Tšadiin. Todellakin tahtoisin takaisin! Kerroin haluavani matkustaa joskus Tibestivuoristoon ja latelin ehdoiksi toimivan satelliittipuhelimen sekä saman kuskin ja kokin. Ali ja Ousmane ovat rautaisia ammattilaisia, joilla ei mene sormi suuhun vaikeassakaan tilanteessa. Asiakkaan hyvinvointi on heille kaikki kaikessa. Adolfolla ja Hassanella on käsissään todellisia timantteja, jotka toivottavasti saivat vähän ekstraa reissustamme. Itse ainakin tungin miehille setelitukot kouraan hyvästellessämme.

N’Djamenan Hassan Djamousin kansainvälisen lentoaseman rekvisiittaa kiinalaisille matkustajille.

Lento N’Djamenasta Addis Abebaan kulki Keski-Afrikan tasavallan pohjoisimman osan halki. Nyt tiedän, että Suomen ja Yhdysvaltain ohella Oulu löytyy myös Keski-Afrikan tasavallasta.

Hassan Djamousin kansainvälinen lentoasema on melko hyvin toimiva ja moderni lentoasema. Turvallisuus otetaan jälleen kerran hyvin vakavasti; ennen lähtöselvitysaulaan menoa passini ja lentolippuni haluttiin nähdä, matkatavarat läpivalaistiin ja tarkastettiin käsikopelollakin, minkä jälkeen oli vielä käsikopelolla tehtävä ruumiintarkastus. Seuraavassa jonossa tarkistettiin koronarokotustodistus, minkä jälkeen pääsi lähtöselvitysjonoon. Passintarkastuksen jälkeen tuli varsinainen turvatarkastus. Vielä ennen koneeseennousua kaikkien matkatavarat tarkastettiin käsipelillä uudestaan. Sen jälkeen passi ja boarding pass tahdottiin nähdä erikseen kolme kertaa kolmen eri ihmisen toimesta ennen bussiin nousemista, joka lopulta kuljetti meidät 200 metrin päässä olevaan Ethiopian Airlinesin lentokoneeseen. Kone puolestaan kuljetti minut Etiopian Addis Abeban kautta Dubaihin, jossa en ollut koskaan käynyt. Samalla rivillä Abbis Abeba–Dubai-lennolla istui pakistanilainen mies ja eteläafrikkalainen tyttö. Valkoiset länsimaalaiset olivat lähes olematon vähemmistö lennolla Dubaihin!

4 kommenttia
30.9.2022 by Anssi

Halki vehreän Keski-Tšadin kunnes auto taas hajoaa

15.–16.7.2022

Yö oli ollut kurja; rankkasade ja ukkonen oli ajanut minut pakosalle teltasta kesken unien. Aamustakaan ei tullut paras mahdollinen; rajuilma oli hajottanut Alin teltan, mutta mies oli sinnitellyt siellä silti koko yön. Sen oli mahdollistanut teltan siirtäminen auton viereen siten, että vaakatasossa tullut sade ei päässyt sisään niin railakkaasti, kuten omassa teltassani. Tietenkin autonrengaskin oli tyhjentynyt yön aikana. Tuntui kuin Tšad todella tahtoi minusta jo eroon. Rengas saatiin vaihdettua ja matka alkoi vähitellen olla loppusuoralla. Olisimme N’Djamenassa huomenna, inshallah, jos Jumala niin tahtoo.

Mangalmé oli seuraava isompi kaupunki matkallamme kohti pääkaupunkia. Olin kiinnittänyt huomiota, että Tšadissa kaupungit on usein perustettu kukkuloiden ympäröimiksi, niin myös Mangalmé. Ohitimme näitä melko matalia kivikkoisia kukkuloita pitkän rivistön ennen paikkakunnan keskustaan saapumista. Muistan kiinnittäneeni huomiota kaupungin edistyksellisyyteen, mitä tulee teiden kuntoon ja rakennusten ulkonäköön. Mangalméa on rakennettu paljon tiilestä. Tämä ei ollut perinteinen afrikkalainen syrjäseudun maakuntakeskus, tänne oli selvästi panostettu. Elokuussa 2022 Mangalmé saavutti sitten kansainvälistäkin tunnettuutta ei-niin-edistyksellisessä mielessä. Paikkakunnan korkein islamilainen neuvosto oli lukenut Koraania ja todennut, että Mangalméssa otetaan käyttöön sakkomaksu niille, jotka kieltäytyvät kosinnasta! Jos mies kieltäytyy naisen kosinnasta, on hänen maksettava noin 15 euron sakko. Jos taas nainen kieltäytyy miehen kosinnasta, sakko voi olla jopa 40 euroa. Sakko tunnetaan arabiaksi nimellä ”amchilini” ja perustuu šarialakiin.

Kukkuloita Mangalmén pohjoispuolella.

Mangalmén laitamilla peltojen viljely on mahdollista meneillään olevan sadekauden ansiosta.

Keskisessä Tšadissa ihmiset asuvat tällaisissa pyörömajoissa.

Paimentolaisperhe siirtymässä laitumien perässä pohjoiseen jossain Mangalmén ja Mongon välillä.

Mongon liepeillä kohoaa kaunis vuoristo, joka heinäkuussa on kauniin vihreä. Tien vasemmalla puolella on Abou-Telfanin eläintensuojelualue, jonka eläimet on syöty.

Tie oli ollut hyvää jo Abéchésta lähtien. Siellä täällä oli satunnaisia kuoppia, mutta tiellä oli silti ilo matkustaa. Maisema vihersi ja kaikkialla oltiin maanviljelyspuuhissa. Liikkeellä oli taas suuria määriä paimentolaisia, jotka olivat sadekauden mahdollistamina ajamassa karjaansa pohjoiseen. Talven tullen luonto kuivahtaa ja sitten palataan takaisin etelään. Paimentolaiset liikuttelivat satapäisiä laumoja lehmiä, vuohia ja lampaita. Kameleitakin näkyi. On outoa nähdä aavikon elikko vihreän kasvillisuuden ympäröimänä.

Seuraavaksi aloimme saapua Guéran alueen pääkaupungin Mongon laitamille, joka on tunnettu kaupungin itä- ja eteläpuolella levittäytyvästä vuoristosta. Olin edellisten viikkojen aikana tottunut karuun maisemaan, joten Mongon vehreät kukkulat näyttivät absurdilta sijaitakseen Tšadissa. Ousmane valisti, että nämä Mongon itäpuoliset laajalle levittäytyvät kukkulat itse asiassa muodostavat Abou-Telfanin eläintensuojelualueen. Kysyin tietenkin, mitä eläimiä suojelualueella sitten mahtaa asustaa. Nykyään alueella on vain lampaita ja vuohia, muut on syöty, kertoi Ousmane. Luonnonsuojelu ei ole Afrikan köyhimmissä kolkissa tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Jos seudun ihmisillä on nälkä, kyllä sitten syödään mitä kiinni saadaan. Ja Guéran alueen ihmisillä on nälkä, sillä esimerkiksi vuoden 2013 tietojen perusteella liki puolet alueen lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta.

Euroopan unioni on osallistunut vesiprojektiin Oyon kylässä vähän Mongon itäpuolella.

Mongon Total-huoltoasemalla ei ollut polttoainetta.

Siispä jouduimme tankkaamaan tämän kaupan ”huoltoasemalla”.

Bitkinen pääkatu.

Entisen presidentin Idriss Déby Itnon vaalimainos vuoden 2021 vaalien ajalta. Herra Déby voitti vaalit, mutta kuoli rintamalla taistelussa kapinallisia vastaan heti vaalien jälkeen.

Noin 40 000 asukkaan Mongo on keskisen Tšadin keskus ja tärkeä kauppakaupunki. Me ostimme mangoja, koska Alin mukaan minun piti ehdottomasti maistaa mongolaisia mangoja. Ihan vain siksi, koska sanat ”Mongo” ja ”mango” ovat niin samanlaisia. Eikä siis esimerkiksi siksi, että ne olisivat jotenkin kuuluisia tai erinomaisia. Mongo on lisäksi tärkeä risteyskaupunki, sillä täällä risteävät Abéchésta Oum Hadjerin ja Mangalmén kautta N’Djamenaan kulkeva valtatie, etelän Zakouman kansallispuistoon ja Am Timanin kaupunkiin vievä tie sekä pohjoisen Atiin johtava vähäpätöisempi tie. Itse Mongon keskusta ei ollut Tšadin kaunein kukkanen, sillä keskusta oli kuorittu päällysteestä, tai sitten se oli kulunut itsestään. Hiekka pöllyää ja tiet ovat surkeassa kunnossa. Otaksuin, että Abéchésta alkanut hyvä asfalttitie olisi nyt kuljettu ja loppumatka olisi kärrypolkua. Olin onneksi väärässä, sillä tie muuttui pian kaupungin jälkeen jälleen hyväkuntoiseksi.

Noin 60 kilometrin jälkeen ohitimme Bitkinen pikkukaupungin ja sen jälkeen saavuimme erääseen Tšadin kauneimmista paikoista, Abtouyour-nimisen vuoren juurelle. Samannimisen kylän ääressä on useita korkeita vuoria, mutta Abtouyour erottuu muista erikoisen huippunsa ansiosta. Abtouyour on pyhä vuori, minkä vuoksi sinne on kiellettyä kiivetä. Ousmanen mukaan kukaan ei ole koskaan kavunnut huipulle. Ryhmä italialaisia vuorikiipeilijöitä yritti vuonna 2015 nousua huipulle saatuaan siihen luvan Abtouyourin kyläpäälliköltä. Satapäinen joukko vihaisia kyläläisiä saapui valistamaan italialaisia vuoren pyhyydestä, kun nämä olivat jo kavunneet hyvän matkaa vuorenrinnettä ylös ja palailemassa takaisin. Huiputusyritys oli jätetty tarkoituksella seuraavaan päivään, mutta yritystä ei koskaan tullut. Kyläpäälliköllä ei nimittäin ollut muuta mahdollisuutta, kuin perua kiipeilylupa vetoamalla siihen, ettei ollut ”ymmärtänyt” kiipeilijämiesten aikeita. Italialaiset eivät olleet tienneet pyhyydestä. Ja toisaalta kyläpäällikölle oli varmaan kelvannut käteinen, veikkaan.

Lisää keskisen Tšadin ihmisten koteja.

Abtouyourin vuori erottuu erikoisen huippunsa ansiosta.

Vuori on pyhä, eikä sinne saa kiivetä.

Abtouyourin länsipuolella sijaitsee samanniminen kylä.

Abtouyourin jälkeen tiellä maleksi lauma kameleita, joilla oli vain vähän intoa väistää autoliikennettä. Tarvittiin paimentolainen, jollainen kömpi pusikosta ajamaan eläimensä tietä tukkimasta. Sama toistui vähän matkan päässä.

Kello alkoi lähestyä puoltapäivää, kun Toyota Landcruiseristamme lähti virrat ja auto sammui. Ali kaarsi auton pois tieltä ja minä en ollut uskoa, että auto oli taas hajonnut. Auto ei enää startannut. Syypääksi epäiltiin jotain konepellin alla olevaa suodatinta. Polttoainesuodatin? Kuten muutamia päiviä aiemmin Saharassa, myös nyt Landcruiser hajosi keskelle-ei-mitään. Ohittamaamme Bitkineen oli tunnin matka. Sama matka oli myös Bokoroon, jonne olisimme saapuneet seuraavaksi. Myönteistä tilanteessa oli se, että olimme Abéchén ja N’Djamenan välisellä valtatiellä, jolla kulki mopoja, autoja, busseja ja kuorma-autoja koko ajan. Tai ainakin kymmenen minuutin välein. Lisäksi puhelimessa oli kenttää ja mobiilidatakin toimi oikein hyvin. Kuten Saharassa automme hajottua ensimmäisen kerran, alkoi Ousmane ensitöikseen valmistaa ruokaa. Olihan lounasaika lähestymässä. Tällä välin Ali oli pysäyttelemässä tiellä kulkevia autoja aikeenaan saada kyyti Bitkineen, kaupunkiin, josta voisi ostaa varaosia Toyotaan. Pian mies lähti kuorma-auton kyydissä takaisin päin. Tilanne ärsytti ja ahdisti. Olin jo heittämässä hyvästejä lentolipulleni. Toisaalta nyt vielä voisin vaatia matkanjärjestäjää lähettämään minulle uuden Landcruiserin N’Djamenasta. Se ehtisi noutaa minut ja kuljettaa suorinta tietä lentoasemalle. Soitin Eyte’ Voyagesin omistajalle, italialaiselle Adolfolle, joka ymmärsi tilanteeni, mutta pyysi odottamaan Alin paluuta. Linja-auto olisi vihoviimeinen vaihtoehto. Katsoisimme tilanteen uusiksi, jos korjaustoimenpide ei onnistuisi.

Kamelilauma tiellä Abtouyourin kylän jälkeen.

Erämaan laiva vihreäksi muuttuneessa Keski-Tšadissa.

Tällä kertaa olimme haaksirikkoutuneet paikkaan, jossa molemmin puolin tietä oli pusikkoa. Pusikko kuhisi äänistä päätellen ihmisiä. Lapset olivat huudelleet meille hihitellen ”bonjour, bonjour”, mutta en ollut nähnyt ainuttakaan ihmistä. Lampaat ja vuohet kyllä uskaltautuivat esiinkin. Pensaiden ihmiset olivat paimentolaisia, jotka olivat leiriytyneet samaan kohtaan matkallaan kohti pohjoista. Meistä ja autosta oli yhtäkkiä tullut paimentolaisten päivän suurin puheenaihe. Minä ja Ousmane tapoimme tuttuun tapaan aikaa makoilemalla auton takana varjossa. Arvuuttelimme, koska Ali mahtaisi palata. Kaksi paimentolaismiestä ratsasti ohitse hevosilla, aivan kuin käyden kurkistamassa, mitä täällä oli meneillään. Miehet vastasivat iloisesti tervehdykseeni.

Ali palasi Bitkinestä auton lavalla noin kolmen tunnin jälkeen, vähän ennen kolmea iltapäivällä. Mies oli löytänyt kaupungista varaosan, jolla vian pitäisi korjaantua. Auto ei startannut korjaustoimenpiteiden jälkeenkään. Tällä välin puskista oli ilmestynyt paikalle kuuden hengen seurue paimentolaismiehiä. Yritimme yhdessä saada auton käyntiin työntämällä. Auto ei hörähtänytkään. Seuraava toimenpide oli soittaa Adolfolle N’Djamenaan, mutta tämä puhui toista puhelua, joten soitin matkatoimiston toiselle omistajalle, tšadilaiselle Hassanelle, joka niin ikään puhuu englantia. Hassane pahoitteli tilannetta ja kehotti tulemaan loppumatkan pääkaupunkiin bussilla. Firma maksaisi matkan, totta kai. Ali jäisi odottamaan mekaanikkoa, joka saapuisi ehkä seuraavana päivänä. Kokki-Ousmane lähtisi kanssani linja-autolla. Tšadin sisäasiainministeriön myöntämä ulkomaalaisten liikkumislupa, autorisation de circuler, ei sallinut minun käyttää bussia ja lisäksi se oli mennyt vanhaksi jo pari päivää sitten. Jo siksi oli järkevää, että Ousmane lähtisi kanssani, vaikka periaatteessa virkavallan pitäisi ymmärtää vaikeutemme. Tšadin virkavalta oli kieltämättä ollut asiallista, vaikkapa Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna, mutta oli silti parempi, kun mukanani kulki joku arabiaa taitava. En tahtonut vankilaan.

Toyota Landcruiser hajosi tällä kertaa tähän, enkä enää nähnyt sen liikkuvan.

Toyotan alkuperäisiä varaosia löytyy jopa pienistä tšadilaisista maakuntakaupungeista, kuten Bitkinestä.

Linja-autoja oli kulkenut melko tiheästi koko sen ajan, kun olimme auton vierellä kyykkineet. Aurinko laski kuuden jälkeen ja seitsemältä oli jo pimeää. Yhtään linja-autoa ei ollut ajanut ohitsemme. Ali arveli, että pian jonkun Abéchésta puoliltapäivin lähteneen bussin olisi pakko ajaa ohitse. Hän tavoitti puhelimella erään bussifirman edustajan, joka kertoi, että bussi olisi kyllä tulossa, mutta vasta kahdeksan tienoissa illalla. Yhtiöllä oli ollut ”ongelmia matkustajien kanssa” eli matkustajia ei ollut ollut riittävästi silloin, kun aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä matkaan. Valitettavasti bussikuskille ei ollut mahdollista välittää viestiä, että poimisi kaksi matkalaista Bitkinen ja Bokoron väliltä säkkipimeydestä. Meidän oli vain seisottava tien varressa ja katseltava horisonttiin. Tällainen tuijottelu oli käynyt liian tutuksi jo Saharan sydämessä automme taka-akselin rikkouduttua vajaa viikko sitten. Yritimme arvuutella autojen valoista, millainen ajopeli sieltä saapuisi. Linja-autot on monesti koristeltu, kuten joulukuuset vilkkuvine valoineen, mutta tulimme siihen lopputulokseen, että niin on myös kuorma-autot. Taskulamppuja ja käsiä heilutellen yritimme saada ohiajavia kuorma-autoja pysähtymään luullen niitä linja-autoiksi. Seitsemän jälkeen ohitsemme ajoi lopulta linja-auto, mutta se ei edes hidastanut saati, että olisi pysähtynyt. Totesimme, että kuljettajat saattavat pelätä maantierosvoja tai kaappausta, eivätkä siksi mielellään pysähtyisi keskellä-ei-mitään ja keskellä säkkipimeyttä. Tšad löi nyt todella rankasti kapulaa rattaisiin!

Pimeyden tultua kaikki liikenne tuntui loppuneen kuin seinään. Autojen välissä saattoi olla jopa 15 minuuttia. Katselin taivaalle kerääntyviä uhkaavia pilviä ja taivaanrannassa näkyvää salamointia. En haluaisi seisoa tienvarressa ukkoskuuron aikana. Täsmälleen tällä seudulla, Dandoron kylässä, salamanisku tappoi yhden ihmisen ja vuohen 17. syyskuuta 2022. Kuolleen vuohen kuva on toki pantu uutisjuttuun! Kolmen tunnin yrityksen jälkeen Ali jo valmisteli minua siihen, että bussia emme ehkä saisi pysähtymään tähän kohtaan siitäkään huolimatta, että olimme kantaneet kaikki matkatavaramme tielle. Kuin näyttääksemme olevamme oikeissa aikeissa, emmekä kaappaamassa bussia. Ihme tapahtui kello 20.20, kun olimme jälleen huitomassa kuorma-autoa pysähtymään luullen sitä bussiksi. Kuorma-auton perässä ajanut Toyota Corolla sen sijaan pysähtyi ja kuski tiedusteli, minne aioimme. Auto oli vanha kunnon puskataksi matkalla Bokoroon ja sieltä edelleen N’Djamenaan. Kyydissä oli jo kaksi matkustajaa. Ymmärsin, että autokunta oli jäämässä Bokoroon yöksi, mutta kuski oli halukas rahasta ajamaan läpi yön perille N’Djamenaankin. Hinta olisi 25 000 frangia (n. 38 euroa) kahdelta hengeltä. Hyppäsimme kyytiin ja Ali jäi vahtimaan autoa yhdessä paimentolaismiesten kanssa, jotka olivat tulleet pitämään miehelle seuraa. Auton vieressä virisi nuotio, kun lähdimme matkaan.

Sade alkoi saman tien, kun pääsimme matkaan. Meillä oli autonkin suhteen käynyt todellinen onnenpotku, sillä havaintojeni mukaan tämän maan puskataksit ovat liki kaikki Toyota Hilux -lava-autoja, joiden lavalla istuu rivissä ja kasassa kymmenestä kahteenkymmeneen matkustajaa. Nyt matkustimme ihan sisätilassa, eikä Corollassa edes olisi lavaa matkustajille. Tunnissa saavutimme Bokoron, jossa menimme syömään lautasellisen leipää, grillattua vuohenlihaa ja raakaa sipulia. Samaan aikaan Bokoron keskustaan oli pysähtynyt kolme isoa linja-autoa matkalla N’Djamenaan. Tankkasimme Bokorossa ja lähdimme yönselkään. Yritin nukkua.

Tie oli ollut hyvää Abéchésta lähtien, siis lähes koko maan leveydeltä. Ngouran kylässä tie törmää idän Atista tulevaan ja lännen Massaguetiin vievään tiehen. Ngouraan loppuu hyvä tieosuus ja 125 kilometrin matka Massaguetiin on ajettava päällystämätöntä, kuoppaista ja muutenkin hirveässä kunnossa olevaa tietä. Ei tarvitse olla kummoinen tietäjä ymmärtääkseen syyn sille, miksi tietä ei ole pantu kuntoon koko matkalta. Siis aina N’Djamenaan saakka. Syy on tietenkin se, että Tšadin presidentti pelkää vallankaappausta. Huono tieosuus hidastaa idästä tulevia kapinallisia ja antaa valtaapitäville aikaa valmistautua. Vallankaappausyritykset ovat Tšadissakin tulleet perinteisesti juuri idän suunnasta. Samanlaiseen ratkaisuun on päädytty myös Gabonin Librevillessä, jossa pääkaupungin sisääntuloväylä on kuin pommituksen jäljiltä.

Kuljettaja ajelikin sitten pitkiä matkoja varsinaisen tien ulkopuolella, puskassa. Afrikassa tiet ovat monesti niin huonossa kunnossa, että niiden reunille on muodostunut useita mutkittelevia uria, joita afrikkalaiset kuskit suosivat autoja säästelläkseen. Tällaisessa puska-ajelussa on toinenkin positiivinen seikka; tällä tavalla vältimme ainakin yhden poliisin tiesulun! Kello alkoi olla neljä ja kuskissa alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Autossa raikasi täysiä tšadilainen musiikki, joka eroaa paljon länsiafrikkalaisesta musiikista. Musiikissa on vahvoja vaikutteita Sudanista ja Etiopiasta. Musiikista, ikkunan aukipitämisestä ja karkkien napostelusta ei ollut apua. Nyt tarvittiin hengenravintoa! Päivän ensimmäinen rukoushetki oli koittamassa, kun vihdoin saavuimme Massaguetiin. Oli vielä aivan säkkipimeää. Kuski, Ousmane ja kaksi muuta matkustajaa menivät moskeijaan rukoilemaan. Ainakin kuskille Allah antoi lisää virtaa, eikä auto enää mutkitellut. Pian aurinkokin alkoi nousta.

4 kommenttia
27.9.2022 by Anssi

Saharan tulvien läpi Biltineen ja Abéchéen

14.7.2022

Aamu valkeni pilvisenä. Eteläinen taivaanranta oli edelleen synkkä. Siellä taisi sataa edelleen, mikä on hieman hassua, olinhan edelleen Saharassa. Aamupalan jälkeen Ali huikkasi minut luokseen ja osoitti hiekalla kömpivää pienen pientä skorpionia. Otin kuvan ja Ali polki tämän hengenvaarallisen pirulaisen kengällään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin skorpionin luonnossa. Tästä eteenpäin päätin pitää kengät jalassa, kun tähän asti olin kulkenut paljon ihan paljain jaloinkin.

Olimme tämän aamun aikana jättämässä Saharan taaksemme, mikä oli ainakin minun ja Ousmanen suurin ilon aihe. Kolme yötä jumissa auton hajoamisen takia keskellä kuuminta ja kuivinta Saharaa oli tarpeeksi meille. Sahara vaihtuu asteittain Saheliksi mitä etelämmäksi etenimme. Muutoksen huomaa, kun seuraa ympärillä lisääntyvän kasvillisuuden määrää. Aluksi puita ja pensaita oli harvassa, mutta aamupäivän mittaan niitä oli yhä tiheämmässä. Metsiksi näitä Tšadin Sahelin lakeuksien pensaikkoja ei voi ainakaan suomalaisesta näkökulmasta kutsua, mutta maisema oli muuttumassa vihreäksi. Siihen vaikutti myös meneillään oleva sadekausi, joka oli saavuttanut edellisyönä Biltinen kaupungin pohjoispuolisen seudun. Talviaikaan maisema lienee täälläkin kuin Saharassa. Eli luonto kuihtuu ja muuttuu ruskeaksi.

Viimeinen leiripaikka Saharassa, vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Kalaitista etelään.

Skorpioni tuli tervehtimään leiriimme.

Taivaanranta on edelleen synkkä. Etelämpänä on satanut läpi yön, kuten Saharassa kuuluukin.

Ensimmäisiä merkkejä yöllisistä sateista Kalaitista Aradan kautta Biltineen kulkevalla valtatiellä.

Muita tielläliikkujia matkalla kohti Biltineä.

Ensimmäiset merkit sadekaudesta tulivat jo muutaman kilometrin päässä leiristämme; tiellä oli vesilätäköitä. Vesilätäköiden koko kasvoi etelään ajaessamme. Jonkin ajan kuluttua molemmin puolin oli pieniä lampia, jotka olivat houkutelleet lintuja kylpyyn.

Auto oikutteli pitkin aamua ja pariin otteeseen Ali oli purkamassa ja kasaamassa autoa tienvarressa. Onneksi nämä korjaushetket eivät kestäneet tuntikausia. Myönteistä tilanteessa oli sekin, että Kalaitista Biltineen ja edelleen Abéchéen johtava tie on vilkkaasti liikennöity. Se ei silti tarkoita sitä, että aivan kymmenenkään minuutin välein kukaan olisi ajamassa vastaan, eikä sitä, että tie olisi hyvässä kunnossa. Päällystetty se ei ainakaan ollut. Tiellä vaelsi myös paimentolaisia, joiden omaisuus, kamelit ja muut eläimet, kuljeksi näissä pusikoissa. Apu olisi lähellä. Myönteistä oli myös se, että puhelimessa oli kuuluvuutta melko kiitettävästi ja mobiilidatakin toimi isompien kylien kohdalla. Ensimmäinen sellainen oli sadan kilometrin päässä Kalaitista etelään sijaitseva Arada.

Aradasta olisi 65 kilometrin matka Biltinen kaupunkiin, mutta matkanteosta tuli pian vaivalloista: Sahara nimittäin tulvi! Sateet olivat tainneet piiskata Aradan ja Biltinen tienoota läpi yön, sillä kaikkialla oli paljon vettä. Vettä oli ihmisten majojen edessä, sitä oli tiellä, sitä oli ojissa. Vadit, ”kuivuneet joenuomat”, olivat nyt täynnä. Jopa niin täynnä, että vadien ympäristökin lainehti. Näin käy, kun rutikuiva maa vastaanottaa yhtäkkiä suuren vesimassan. Se ei imeydy ihan hetkessä. Joka vuosi Saharassa hukkuu useita ihmisiä ja karjaa vadien äkkitulvimisen takia, minkä ymmärrän nyt oikein hyvin. Vadiin voi ilmestyä rankkasateiden ansiosta yhtäkkiä metri tai kaksikin vettä, joka pahimmassa tapauksessa virtaa voimakkaasti vieden uimataidottoman paimentolaisen mennessään. Siksi vadissa ei ikinä saisi ainakaan nukkua.

Vadit eivät ole riittäneet, vaan vettä on kaikkialla.

Matkalla Aradasta Biltineen. Alla Toyota Landcruiser, ei moottorivene.

Näkymää toiseen suuntaan.

Tulva on vaatinut ensimmäisen uhrin: tynnyrilastissa ollut Toyota Hilux on jäänyt jumiin!

Sahara on muuttunut järveksi ja vienyt tien mennessään.

Kovaa virtausta pääsin hämmästelemään, kun ylitimme Aradan ja Biltinen välillä kymmenisen tällaista yli äyräidensä tulvinutta vadia. Tie oli huuhtoutunut tai huuhtoutumassa monesta kohdasta kovan virran takia. Vedessä oli ajettava varovaisesti ja koetettava pysyä kuvitellulla väylällä. Tiellä oli paljon muutakin liikennettä ja ainakin moottoripyöräilijät katsoivat parhaaksi taluttaa pyörät yli jopa sadan metrin levyiseksi paisuneen vesialueen poikki. Yksi motoristi onnistui kaatamaan ajopelinsä eräässä ylityksessä. Öljytynnyrilastissa ollut Toyota Hilux taas oli jumittunut peräpäästään tulvan aiheuttamaan syvään kuoppaan tiessä. Yritimme kiskoa lava-autoa omalla Landcruiserillamme tuloksetta.

Vaativin tehtävä oli parin kilometrin laajuisen vesialueen ylitys. Edellämme kulki kuorma-auto, jonka katolla matkustaneet nuorukaiset oli pantu ylittämään vesistöä kävellen. Ali kutsui miehet automme katolle, ettei heidän tarvitsisi kahlata puolen metrin syvyisessä vedessä. Oma Toyota Landcruiserimme selviytyi lainehtivan Saharan ylityksestä leikiten. Mietin, että olisi ollut upeaa päästä soutuveneilemään Saharaan.

Wadi Firan alueen pääkaupungissa Biltinessä on ison kaupungin tuntua, vaikka siellä on ilmeisesti asukkaita vain reilut 10 000. Biltinessäkin oli satanut, kun kaasuttelimme sen keskustan poikki. Kadut olivat mutaisia. Keskustassa on pari moskeijaa, koulu, postitoimisto ja Tšadin armeijan tukikohta. Ostimme Biltinen torilta mangoja jälkiruoaksi lounaalle. Biltinen jälkeen maisema alkoi kuivahtaa; ilmeisesti aurinko oli alkanut tehdä tehtäväänsä ja toisaalta maakin oli ehkä jo ehtinyt imeä jotain. Tai sitten sateet olivat runnelleet vain Aradan ja Biltinen väliä.

Biltinen moskeija.

Biltinen pääkatu. Täälläkin on satanut.

Kaunis talo Biltinessä.

Biltinen kaduilla sotkisi nyt vain kenkänsä upottavaan mutaan.

Jo aiemmin, Kalaitissa tein huomion, että tšadilaisten kolmipyöräisten koppimopotaksien kuljettajat ovat koristelleet takalasinsa 90-prosenttisesti valkoisten pikkutyttöjen kuvilla. Tässä esimerkki Biltinestä.

Nautimme lounaan tyhjän vadin penkereellä hieman ennen Abéchén kaupunkia. Ihmiset olivat ympärillämme ja kaikkialla maataloustöidensä parissa; kun kerran sataa, on pantava töpinäksi ja istutettava maissit, maniokit ja muut. Tšadin itäosissa kylvökausi on siis kesällä, ehkä kesä-heinäkuusta lähtien. Ousmane kiikutti täytetyn patonginpalasen lehmiä lähellä paimentaneelle nuorelle naiselle, jonka selässä keikkui sylivauva. Ruokaa syödessämme Ali oli saanut puhelun. Hänen Abéchéssa asuva setänsä oli kuollut ja hautajaiset olisivat tänään. Muslimit hautaavat läheisensä nopealla aikataululla. Olimme vain muutamien kymmenien kilometrien päässä tuosta kaupungista ja mietin jo, tulisiko tästä nyt vielä hautajaisreissukin. Ei tullut.

Ajelimme kumpuilevaa maastoa pitkin Abéchén laitamille, jossa oli tämän matkan vasta toinen tiesulku, poliisin pitämä tarkastuspiste. Poliisi piti silmällä keitä Abéchéen saapui pohjoisen suunnasta. Tarkastuspisteelle oli pitkähkö jono, jonka Ali päätti ohittaa käyttäen etupenkillä istuvaa valkoista miestä valttinaan. Poliisille Ali selvitti meidän olevan tulossa Saharasta ja että matkan tarkoitus olisi ”turismi”. Poliisi oli ystävällinen etuilustamme huolimatta ja turismi oli hyvä syy saapua Abéchéen, totesi herra konstaapeli. Minun ei tarvinnut esittää passia, liikkumislupaani eikä edes nousta autosta. Ali kiitti poliisisetää hyvästä yhteistyöstä. Sitten kaasuttelimme kohti Abéchéa, Ouaddaïn alueen hallinnollista pääkaupunkia ja samalla Tšadin neljänneksi suurinta kaupunkia. Asukkaita paikkakunnalla on hieman vajaa 80 000 eli noin Joensuun verran.

Maisemaa Biltinen eteläpuolelta matkalla kohti Abéchéa.

Paimentolaistyttö paimentamassa lampaita.

Vähän Abéchén pohjoispuolella maisema vihertaa jo kovasti.

Abéchéen saavutaan pohjoisen suunnasta kuin takaovesta. Kaupunki alkaa tästä ja ilma on sakeana heinäsirkoista.

Abéchélaiset kulkevat paikasta toiseen keltaisilla tuktuk-takseilla.

Alun perin meidän oli tarkoitus yöpyä kaupungissa ihan hotellissa, Pension de Césarissa, mutta koska olimme aikataulusta niin paljon myöhässä, ajaisimme vain ohi. Yö vaatimattomassa Pension de Césarissa maksaa 25 000 frangia (n. 38 euroa). Abéché on Tšadin tuktuk-pääkaupunki, sillä täällä on valtava määrä holtittomasti kurvailevia keltaisia kolmipyöräisiä koppimopotakseja. Kaupungin kuoppaiset kadut eivät ole maailman paras ympäristö moisille ajopeleille. Ali kertoi, että Abéchéssa olisi ehdottomasti pidettävä todella matalaa profiilia valokuvauksen suhteen. Siis vaikkei valokuvaus kiellettyä Tšadissa ollut edelleenkään. Ensinnäkin: Abéché on itäisessä Tšadissa, Sudaniin kuuluvan Darfurin alueen läheisyydessä ja kaupungin liepeillä on suuria darfurilaisten pakolaisleirejä. Rajalle on vain 150 kilometriä. Toiseksi: Abéchésta on aiemminkin lähdetty vallankaappausta yrittämään. En haluaisi leimautua kapinallisryhmän jäseneksi, Wagner-palkkasotilaaksi tai vakoilijaksi kuvia ottamalla. Siitä huolimatta pyysin, että Ali näyttäisi minulle paikan, jossa vierekkäin seisovat kaupungin uusi ja vanha moskeija. Niinpä pian ajoimme tuon paikan ohi ja onneksi moskeijoiden edessä ei ollut ihmisiä. Otin kuvan pitämällä kameraa mahdollisimman alhaalla. Jos Pariisissa pitää nähdä Eiffelin torni, on Abéchén ikoninen nähtävyys vierekkäin seisovat punatiilinen vanha moskeija ja valkea uusi moskeija! Kuvaukseen lisämausteen antoi moskeijoita vastapäätä sijaitseva suuri tšadilais-sudanilainen sotilastukikohta. Täällä on siis myös naapurimaa Sudanin sotilaita. Vuosina 2007–2010 Abéchéssa (ja etelämpänä Goz Beïdassa) oli myös suomalaisia sotilaita YK:n johtamassa rauhanturvaoperaatiossa, jossa tarkoituksena oli suojella Darfurista rajan tälle puolelle paenneita.

Abéchén pääkatu on pitkä ja leveä ”bulevardi”, jossa voi ajaa kahta kaistaa molempiin suuntiin. Samaa tietä ajetaan myös ulos kaupungista ja kohti N’Djamenaa. Pysähdyimme kaupungin laitamilla pesemään tuulilasia, sillä ilma oli sakeana heinäsirkoista. Kohdassa, johon pysähdyimme, oli pieni kauppa ja kaupan edessä lapsia. Lapset olivat uteliaita valkoisesta muukalaisesta, mutta astuttuani ulos autosta, lapset juoksivat karkuun. Reaktio on yleinen kautta Tšadin. Täällä ei olla totuttu valkoisiin. En itse asiassa ollut nähnyt toista valkoista sitten N’Djamenan, josta lähdimme 15 vuorokautta sitten. Libyalaisia en laske valkoisiksi, vaikka arabeina melko vaaleaihoisia ovatkin. Tuulilasinpesu-urakka oli turhaa työtä, sillä heinäsirkkoja kopsahteli ikkunaan sitä tahtia, ettei Ali nähnyt eteensä ja oli taas pysähdyttävä pesemään. Tuulilasiin hajoava tšadilainen heinäsirkka jättää suuren valkean läiskän, joita ei oikein tuulilasinpyyhkijöilläkään saanut irti. Ne vain levittivät töhnää ympäriinsä. Heinäsirkkakanta oli päässyt räjähtämään sadekauden myötä. Toivottavasti tšadilaisten sadot onnistuvat.

Abéchén tärkein nähtävyys: vanha ja uusi moskeija.

Uuden moskeijan minareetti ja puheaikamyyjän kioski.

Abéchén talot eivät varmaan kestä kovin pitkäaikaista sadetta.

Abéchén pääkatu on päällystetty ja kaksikaistainen kumpaankin suuntaan.

Tšadin tiet ovat surkeita, mutta Abéchésta kohti pääkaupunkia on rakennettu pääosin ensiluokkaisessa kunnossa oleva valtatie. Kahden viikon röykytyksen päätteeksi teki hyvää olla päällystetyllä tiellä, jolla sai ajaa 120 km/h. Muuta liikennettä oli maltillisesti. Abéchésta N’Djamenaan ajavat linja-autot painelivat vielä kovempaa kyytiä ja ohittivat meidät järjestään. Välimatka on aika lailla tasan 900 kilometriä, jonka bussit taittavat 13 tunnissa yhdellä kuskilla. Tämä muuttuu syksyn 2022 aikana, kun linja-autot eivät enää saa ajaa yöaikaan. Mekään emme olleet aikeissa taittaa matkaa yhdeltä istumalta, vaan viettää vielä kaksi telttayötä maastossa.

Ali kiidätti Landcruiserimme Oum Hadjerin kaupunkiin asti. Sinne oli Abéchéstä 150 kilometrin matka. Ohitimme kaupungin ja aloimme etsiä yöpymispaikkaa. Päätimme leiriytyä muutaman kilometrin päähän Oum Hadjerista etelään, Am Diofourin kylän kupeeseen. Tšadissa saa leiriytyä melkein minne tahansa ja nyt leiripaikaksi valikoitui pellonreuna melko lähellä valtatietä. Sammakoiden kurnutus oli äänekästä, mutta hyttysiä ei vielä ollut, sillä sateet olivat vasta alkaneet näillä seuduilla. Meillä olisi ensimmäistä kertaa nettiyhteyskin puhelimessa yöpyessämme. Paikalla hääräili paikallinen maajussi, jolle saapumisemme oli maailman luonnollisin asia. Ei mitään ongelmia. Auringon painutta mailleen alkoi sakaali kierrellä leiriämme. Ali tokaisi sen nähtyään naama virneessä ”très dangereux, let’s go!” Sakaali oli suurempi kuin lajitoverinsa Ouniangan järvillä Saharan sydämessä, mutta ei se ihmisen kimppuun hyökkäisi. Kunhan havitteli jotain suuhunpantavaa.

Sadekauden aikana eläimillä on runsaasti ruokaa, kun luonto on herännyt.

Disko sijaitsee Abéchén ja Oum Hadjerin kaupungin välillä. Huomaa tien erinomainen kunto.

Ongelmat tulivat vasta yöllä rajuilman muodossa. Ali oli ollut varma, ettei tänä yönä sataisi. Minä taas olin varma, että sataisi, koska olimme tarpeeksi etelässä ja sadekaudella sadetta tulee kyllä päivittäin. Ja niin tuli: yöllä yhdeltä heräsin valtavaan tuulenpuuskaan ja luulin tuulen painavan telttani kasaan. En esimerkiksi epäillyt, että se sakaali olisi puhkumassa ja puhaltamassa majaani nurin. Samassa alkoi sade, joka tuli vaakatasossa ja iloisesti läpi telttani suojakankaista. Italialainen teltta ei ole tšadilaisen sadekauden kestävä. Vettä tuli parinkymmenen minuutin ajan kuin saavista ja patjani oli hetkessä läpimärkä. Kyykin teltassani hytisten ja matkatavaroita samalla suojellen, sillä vettä alkoi olla hieman myös teltan lattialla. Kosketin teltan alareunaa ja totesin olevani keskellä järveä. Onneksi vesi pysyi pääosin ulkopuolella. Sade tuli runsaan ukkosen saattelemana ja ensimmäistä kertaa vähän pelotti, että iskeekö salama myös telttaani. Sateen vähän tauottua kannoin kamani ja itseni sisään autoon, jossa Ousmane jo nukkui. Nukuin autossa pari tuntia. Aamuneljältä sade vihdoin laantui.

Näissä sateissa ei sinänsä ole mitään uutta ja erikoista. Niitä on ollut aina ja ne mahdollistavat elämän Sahelin alueella. Sateet ovat voimistuneet 1990-luvulta lähtien ja vaikuttavat vuosittain kielteisesti jopa satojentuhansien tšadilaisten elämään, sillä ne aiheuttavat kuivaan maaperään osuessaan tulvia. Tulvat taas tuhoavat ihmisten koteja, satoja ja hukuttavat karjaa. En olisi arvannut kokemieni rankkasateiden olleen alkutahteja Tšadin rankimmille sateille 30 vuoteen; heinäkuun lopulta elokuun 2022 loppuun mennessä tulvìsta on kärsinyt yli 0,4 miljoonaa tšadilaista. N’Djamenassa tuhansia ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa tulvimisen takia ja pääkaupungissa on kuljettu veneillä kaupungin oltua veden vallassa.

4 kommenttia
23.9.2022 by Anssi

Ajo Kalaitiin ja sen ohi

13.7.2022

Nukuin kuin tukki, vaikka ympärillä raivosi öinen hiekkamyrsky. Vain kerran raotin vähäsen teltan vetoketjua ja kurkistin ulos. Juuri silloin yksi roskapusseistamme karkasi tuulen viemänä aavikolle. En sännännyt perään pimeään Saharaan. Telttani sen sijaan kesti riepotuksen. Olimme leiriytyneet yöksi paikkaan, joka oli hehtaarien laajuinen tasainen hiekkakenttä vailla mitään pensaita tai edes heinätupsuja. Kauempana kohosivat dyynit ja kukkulat. Ehkä kilometrin päähän meistä oli leiriytynyt toinenkin retkue matkalla Kalaitiin. Pitkien etäisyyksien Tšadissa ihmiset joutuvat toisinaan viettämään yön hiekalla kylästä toiseen matkustaessaan. Esimerkiksi pohjoisen Ounianga Kébiristä ei aja päivässä Kalaitiin. Etäisyys on noin 500 kilometriä. Jatkoimme matkaa poikkeuksellisesti jo kuudelta, sillä meillä oli kirittävää, että ehtisimme pääkaupunkiin N’Djamenaan lauantaiksi. Sen olin asettanut ehdottomaksi deadlineksi, vaikkei lentoni vielä lauantaina lähtisikään. Olin varautumassa uuteenkin katastrofiin, edellisten päivien kaltaiseen haaksirikkoutumiseen keskelle kuuminta Saharaa.

Näkymä aamulla.

Kahden ajoneuvon kohtaaminen Ouninga Kébirin ja Kalaitin välisellä tiellä on harvinainen tapahtuma.

Tänä aamuna taivas oli pilvessä.

Matka kulki pääasiassa tasaista hiekka-aavikkoa pitkin, jota rikkoivat satunnaiset dyynit ja kivikoiden ylitykset. Välillä jommallakummalla tai molemmilla puolilla kohosi yksittäisiä korkeita hiekkakivimuodostumia. Ehkä tuntia ennen Kalaitiin saapumista alkoi satunnainen asutus. Siellä täällä oli alkeellisia palmunlehvistä kyhättyjä majoja, joissa seudun harvat asukkaat asuivat. Majojen edessä leikki pieniä lapsia.

Aavikolla edellispäivänä vaihdettu taka-akseli kesti Kalaitiin saakka, jonne saavuimme viiden tunnin röykytyksen päätteeksi. Yhteensä auton hajoamispaikalta tänne oli noin seitsemän tunnin matka, jonka kuskini Ali oli nyt tehnyt kolmeen otteeseen parin päivän sisällä. Koska olimme jo menomatkalla näyttäneet naamaamme kaupungin poliisiasemalla, ei sellaiseen olisi enää tarvetta. Olisin vapaa kulkemaan jo kaksi viikkoa sitten tutuksi tulleen Kalaitin kaduilla. Tai viettämään päivän autokorjaamon liepeillä! En tiennyt taka-akselin olleen Landcruiserimme pohjassa vain väliaikaisesti. Se tuli selväksi, kun ajoimme autokorjaamon pihaan ja laina-akselia lähdettiin irrottamaan. Oma taka-akselimme pantaisiin samalla kuntoon ja takaisin auton alle. Ennakoin jälleen pitkää odottelua. Tavallisesti autokorjaamoilla tuntui vierähtävän aina neljä tuntia.

Minä ja Ousmane lähdimme odotellessamme ostoksille. Piti saada lisää ruokaa, sillä se oli käymässä vähiin kokemiemme odottamattomien tapahtumien takia. Ja oli ne kaksi mekaanikkoakin pitänyt ruokkia edellispäivänä ja vielä tänä aamunakin. Ousmane osti tomaattia, sipulia, vuohenlihaa, jauhoja ja jälkiruoaksi hedelmäsäilykkeen. Jälkiruoaksi saisin siis hedelmäsalaattia. Tuoreita hedelmiä oli niukasti saatavilla tässä osassa Saharaa, jonne sadekausi oli vihdoin kapuamassa; taivas oli synkkä ja kaupungin hiekkaisilla kaduilla kävellessämme sain pisaroita kasvoilleni. Pisarointi oli niin vähäistä, että melkein pisti vihaksi. Olisin toivonut rankkasadetta, sellaista vesikaaosta, että olisimme saaneet kahlata kaduilla! Samalla mietin, että olisipa tämä pilvisyys osunut kohdallemme edellispäivinä siellä automme hajoamispaikalla pohjoisessa. Kalait on selkeästi Saharassa, mutta vastaanottaa enemmän sadetta kuin esimerkiksi Ouniangan järvet pohjoisessa (n. 2 mm vuodessa).

Taivas alkaa seljetä matkalla Kalaitiin.

Autokorjaamo Kalaitissa.

Kalaitissa sähköjohdot on vedetty kätevästi kaduille.

Näin kadulla mehubaarin, jonne tahdoin mennä juhlimaan selviytymistämme. Mehubaari käsitti tiskin, jolla oli yksi tehosekoitin, puukko sekä mangoja ja banaaneja. Asiakkaat istuivat matolla kadunvarressa. Nyt asiakkaita oli vain minä ja Ousmane. Tilasin mangomehun ilman jäätä ja ilman sokeria. Tilaus oli omituinen, sillä ilma oli kuumankostea ja toiseksi, Saharan kansa rakastaa liian makeita asioita. Kuten makeaa teetä. Tehosekoitin saatiin käyntiin tekemällä äärimmäisen vaarallisennäköisiä sähköliitoksia kadulla risteileviin sähköjohtoihin. Kehitysmaiden sähköviritelmät ovat tavallisesti karmeita kasoja johtoja sähkötolppien ympärillä. Kalaitissa näin ei ole, vaan täällä vannotaan pinta-asennuksen nimeen: sähköjohdot kulkevat hiekkaisten katujen poikki ja niitä pitkin puodista ja putiikista toiseen. Autot ja tuktukit ajavat niiden yli ja luultavasti myös joku ihminen on joskus saattanut kompastua johtoon. Mangomehu kuitenkin valmistui turvallisesti ja maistui taivaalliselta. Se maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa).

Kävimme syömässä vuohenliha-aterian keskustan pääkadun kuppilassa. Naisia ei ollut paikalla töissä, eikä ruokailemassa. Palailimme takaisin autokorjaamolle, jossa töitä paiskittiin taka-akselimme parissa. Tuttuun tšadilaiseen tyyliin korjaus tapahtuu kyykkyasennossa hiekalla ilman rasvamonttua tai muuta länsimaista hapatusta. Eli siinä kohdassa, mihin kuljettaja on auton pysäyttänyt. Täällä tunkkauksen apuna ei tarvita kiviä, mutta jotain aiemmista remonteista irronneita autonosia kyllä. Kaikki jää niille sijoilleen, minkä vuoksi korjaamon piha oli täynnä erilaista rautaromua ja ruuveja. Paikkakunnan kumikorjaamo lienee yhteistyössä Kalaitin autokorjaamojen kanssa. Ensin pannaan auto kuntoon ja sitten korjaamon pihassa hajonnut rengas! Meillä ei rengas hajonnut sentään.

Yleinen näky muslimimaissa: kaksi miestä kulkee kadulla käsi kädessä. Tässä tapauksessa miehet eivät ole pariskunta, vaan parhaat kaverukset.

Parikymmensenttinen tšadilaispuukko koristaa jokaisen Saharan miehen käsivartta.

Kalaitin eteläpuolellakin on katsottu järkeväksi asentaa tienvarsille liikennemerkkejä.

Korjausta odotellessa paikalle asteli vanha herrasmies valkoisessa kaavussa ja muovipussi kädessä. Mies oli hoksannut minun juovan Coca Colaa ja tuli pyytämään hörppyä itselleen. Onneksi hän sattui esittelemään pussissa olleita upeita käsintaottuja miekkoja. Tšadissa valmistettuja uniikkeja sellaisia. Miekkojen suojana oli koristeellinen ja värikäs nahasta tehty tuppi. Juuri tällainen miekka on liki jokaisen miehen käsivarteen kiinnitettynä Tšadin Saharassa. Se on ennen kaikkea koriste, osa asua, mutta sen perimmäinen tarkoitus on puolustautuminen. Yöksi sen voi laittaa tyynyn viereen, kertoi Ousmane. Olin halunnut ostaa moisen miekan, mutta en ollut nähnyt niitä missään. Nyt sellainen tuotiin eteeni ja aloitin tinkauksen. Ousmane käänsi ranskankieliset numerot arabiaksi, koska kauppias ei ranskaa ymmärtänyt. Sovimme hinnaksi 8 000 frangia (n. 12,2 euroa), mutta koska miehellä ei tietenkään ollut vaihtorahaa, annoin kokonaisen kymppitonnin (n. 15 euroa). Vaihtorahan sijasta sain vuolaat kiitokset ja kuulin moneen kertaan Jumalan olevan suuri.

Matka jatkui neljän tienoilla iltapäivällä. Taas piskotteli, kun ajoimme ulos kaupungista. Kasvillisuuden määrä lisääntyi vähä vähältä ja pian Sahara loppuisi kokonaan. Edessämme oli viimeinen yö Saharassa. Minä nukuin uusi miekka tyynyn vieressä ja yöllä pieni sadekuuro kulki ylitsemme.

4 kommenttia
21.9.2022 by Anssi

Older Posts