No niin, olemme muuttaneet ja löydymme tästä lähtien osoitteesta afrikkaanafrikkaan.fi
Lykkäsin sinne jo postauksen Agadezista!
Kävin postaukset ja niiden linkit läpi maaliskuulta 2021 tähän päivään, mutta muuten homma on kesken ja ennen maaliskuuta 2021 julkaistut postaukset ovat vailla kuvia. Ainakin toistaiseksi…
Mutta kiitoksia Rantapallolle näistä vuosista!
3.5.2023
Nigerin kolmanneksi suurin kaupunki, syvällä Sahelin ja Saharan välimaastossa sijaitseva Zinder, on parasta, mitä näillä seuduilla on tarjottavanaan. Matkailupotentiaali on käsittämättömän suuri, mutta silti minä olin ollut koko kaupungin ainoa turisti näinä neljänä päivänä, jotka olin kaupungissa viettänyt. Päivänä, jona saavuin Zinderiin Nigerian puolelta Baburasta, olin nähnyt kaksi valkoista miestä erään kehitysyhteistyöjärjestön maasturissa. Muuten olin ollut ainoa valkonaama minne meninkin. Huolimatta tästä minut oli kaikkialla otettu vastaan sydämellisesti. Zinderin-vierailun kohokohta oli ehdottomasti Damagaramin sulttaanin Aboubacar Sanda Oumaroun tapaaminen hänen palatsissaan sekä toisaalta luotettava hovikuskini Yahouza, joka oli kuljettanut minua moottoripyörällään ympäri kaupunkia monena päivänä ja näyttänyt jopa kotinsa minulle.
Nyt Yahouza oli jälleen sovitusti hotellini, Auberge Gamzakin, portilla, kun olin aikeissa jättää kaupungin taakseni ja matkustaa Pohjois-Nigerin suurimpaan kaupunkiin, Agadeziin. Olin jo saapumispäivänäni ostanut Niger Airlinesilta lentolipun, sillä en ehkä olisi voinut matkustaa maata pitkin mahdollisten turvallisuushuolten johdosta. Toisinaan Nigerin valtio kun vaatii sotilassaattuetta turvaamaan ulkomaalaisten matkantekoa. Toisinaan taas ei. Se ilmeisesti hieman riippuu, keneltä Nigerin armeijasta asiasta kysyy ja mihin vuorokauden aikaan. Nigerin turvallisuustilanne oli ottanut valtavia harppauksia parempaan suuntaan presidentti Mohamed Bazoumin vuonna 2021 alkaneella kaudella ja sotilassaattuevaatimuksesta voitaisiin pian luopua, kerrottiin minulle myöhemmin Agadezissa. En lähtenyt koettelemaan onneani sotilaiden pitämillä tiesuluilla, joten olin päättänyt lentää Agadeziin.
Yahouza ajoi minut Zinderin kansainväliselle lentoasemalle, joka sijaitsee Zinderin eteläpuolella. Maksoin miehelle vielä tonnin (n. 1,5 euroa) ja hyvästelin hänet. Toivottavasti vielä tapaamme.
Lentoasemalta ei ole kansainvälisiä lentoja, vaan ainoastaan kotimaanlentoja Agadeziin, Maradiin ja Niameyhin. Lennot operoi vuonna 2012 perustettu ja vuonna 2014 lennot aloittanut Niger Airlines, jonka reittiverkosto kattaa Nigerin suurimmat kaupungit eli Niameyn, Maradin, Zinderin ja Agadezin. Lentoja on toisinaan ilmeisesti myös Tahouaan ja Diffaan. Ulkomaille lentoyhtiö ei liikennöi, vaikka sellaisia suunnitelmia sillä joskus olikin. Niger Airlinesin laivasto on pieni; se käsittää vain yhden Fokker 50 -koneen, jolla on ikää 28 vuotta. Kone on lentänyt ison osan elämästään Afrikan taivailla, sillä sen ensimmäinen käyttäjä oli Ethiopian Airlines, joka lensi sillä vuodet 1996–2012. Sen jälkeen kone oli muutaman kuukauden indonesialaisen Pacific Royale Airwaysin käytössä, kunnes yhtiö hylkäsi sen. Vasta vuonna 2017 sudanilainen Tarco Air kelpuutti koneen ja lensi sillä siihen asti, kunnes Niger Airlines hankki koneen laivastoonsa tammikuussa 2022. Ennen luovutusta kone huollettiin Malmössä. Lähde: [1]
Lento 6N 301 Zinderistä Agadeziin lähtisi kello kymmeneltä, joten olin lentoasemalla kello yhdeksältä. Silloin lipun minulle myynyt Niger Airlinesin Zinderin-toimiston virkailija oli kehottanut olemaan paikalla. Paikalla ei tietenkään ollut tuohon aikaan vielä muita matkustajia, mutta pian paikalle porhalsi maasturillinen kiinalaisia miehiä. Kiina on kovaa vauhtia valtaamassa alaa Nigerissäkin; he ovat täällä etenkin öljybisneksessä mukana. Samoihin aikoihin lentoaseman ovelle oli leiriytynyt ryhmä matkamuistomyyjiä sieltä samaisesta Village artisanalista, jossa olin edellispäivänä vieraillut. Mies, joka oli yrittänyt kaupitella minulle 300 euron mattoa, oli paikalla niin ikään ja tunnisti minut. Matto ei ollut myyntiartikkeleiden joukossa.
Kiinalaiset jäivät tekemään matkamuisto-ostoksia, kun itse siirryin lähtöselvitystä tekemään. Sen hoitaa sama herra Saida, joka myös pyörittää Niger Airlinesin toimistoa Zinderin keskustassa. Lähtöselvitystiskin virkaa toimitti satunnainen pöytä eteisaulan nurkassa. Se vain siirrettiin hieman keskemmälle. Pöytä oli jo valmiiksi täynnä satunnaista rojua, mutta nyt herra Saida levitti sille vielä omatkin paperinsa ja läppärinsä. Hetkessä kourassani oli käsinkirjoitettu kaunis boarding pass, minkä jälkeen sain ohjeet viedä matkatavarani takahuoneessa päivystävän santarmin tai poliisin toimistoon. Virkavalta tarkasti boarding passini ja otti vastaan rinkkani. Matkatavaroita ei pyydetty avaamaan, vaan seuraavaksi saisin mennä odotustilaan. Oletin, että ennen sinne menoa seuraisi turvatarkastus, mutta sellaista ei Zinderin kansainvälisellä lentoasemalla harrasteta. Siispä suoraan odotustilaan vaan! Olisin helposti voinut kuljettaa matkustamoon ottamassani repussa käsiaseen, jolla olisin sitten kaapannut koneen ja käskenyt sitä lentämään… Niin, mihin? Nigeriaanko, vaiko ehkä Tšadiin. Ehkä polttoaine voisi riittää jopa Etelä-Algerian In Guezzamiin! Zinderin lähialueella on pelkkiä hyviä vaihtoehtoja ja vielä parempia vankiloita.
Odotustila, kuten koko lentoasemakin, on hyvässä kunnossa. Ilmastointi toimii ja vessat ovat poikkeuksellisen siistejä. Vessoissa on lisäksi vessapaperia ja saippuaa, mikä on harvinaista jopa monilla oikeasti kansainvälisillä lentoasemilla Afrikassa. Odotustilassa on pieni kioski, joka avautui hieman ennen lennon lähtöä. Tarjolla oli voileipiä, kokonaisia keksipaketteja ja virvoitusjuomia. Minulla ei ollut tarvetta ostaa mitään, sillä repussani oli jääkaappikylmiä vesipulloja. Ne oli rahdattu rajan takaa Nigerian Katsinasta ja olin miettinyt, että mahdetaanko Nigerissä valmistaa vettäkään. Zinderistä en ollut sellaista löytänyt. Hieman ennen lennon oletettua saapumisaikaa, saapuikin kentälle Tamara Niger Aviationin pikkuinen potkurikone. En ollut kuullutkaan tällaisesta lentoyhtiöstä. Kyseessä on kotisivujensa perusteella nigeriläinen charter-lentoyhtiö. Osa odotustilan matkustajista siirtyi Tamaran kyytiin ja pian kone jo jatkoikin matkaansa. Ties minne. Oma Niger Airlinesin Fokker 50 -kone saapui Zinderin lentoasemalle kello 10.25. Sama mies, joka myi minulle lentolipun ja toimitti lähtöselvityksen, hoiti nyt myös lippujen tarkastuksen ja tulipa vielä lopuksi sisään koneeseenkin tarkastamaan, että kaikki ovat kyydissä ja antoi lähtöluvan.
Niger Airlinesin kone on ehkä lentokoneeksi iäkäs, mutta siitä on pyritty pitämään hyvää huolta. Mikään paikka ei erityisesti repsottanut. Poikkeuksellista oli myös se, että kuulutuksista sai oikeasti selvää, ja että ne hoidettiin ensin englanniksi ja vasta sitten ranskaksi. Esimerkiksi isot kansainväliset lentoyhtiöt Air Algérie ja Royal Air Maroc vähät välittävät englanninkielisistä kuulutuksista, koska kaikkihan osaavat arabiaa ja jos eivät osaa, niin vähintään ranskaa. Minua hieman huvitti, kun turvaohjeita ei käyty mitenkään läpi ennen koneen nousua Nigerin taivaalle. Eikä tosin myöskään ilmassa ollessa. Onneksi en kärsi lentopelosta. Kukin sai halutessaan itse opiskella turvaohjeet edessä olevassa istuintaskussa olevasta lappusesta. Niger Airlinesin lento Zinderistä Agadeziin oli elämäni ensimmäinen lento, jolle ketään ei turvatarkastettu, mutta ei sentään ensimmäinen lento, jolla turvaohjeita ei olisi käsitelty. Myös Int’Air Îlesin lento Komoreihin kuuluvalta Mohélilta Anjouanille on jäänyt mieleen siitä, että turvaohjeita ei käsitelty lainkaan. No, maassa maan tavalla.
Olimme lähteneet matkaan noin 45 minuuttia aikataulusta jäljessä. Vieressäni istui kiinalainen kasvomaskiin sonnustautunut mies. Sopivasti olinkin hankkinut nuhanpoikasen Zinderin hotellin ilmastointilaitteesta ja niiskutin koko lennon ajan. Kone oli lähes täynnä ja matkustajista valtaosa oli kiinalaisia, jotka olivat matkalla Niameyhin, jonne kone jatkaisi sitten Agadezista. Otaksuin, että he olivat tulossa suurelta SORAZ-nimiseltä öljynjalostamolta reilun 50 kilometrin päästä Zinderistä pohjoiseen. Nigeristä tuli öljyntuottajamaa vuonna 2011, kun syrjäinen Agademin öljykenttä Itä-Nigerin aavikoilla avattiin. Sitä operoi kiinalainen PetroChina yhdessä Nigerin valtion kanssa ja varannon oletetaan olevan 650 miljoonan barrelin suuruinen. Agademista on rakennettu öljyputki SORAZ-jalostamolle, mikä tuottaa polttoaineita lähinnä Nigerin markkinoille. Niger saa tuotoista 40 prosenttia, muun osuuden matkatessa Kiinaan. PetroChina rakentaa parhaillaan Afrikan pisintä, 2 000 kilometriä pitkää, öljyputkea Agademista Beninin Cotonouhun Atlantin rantaan, mistä Nigerin öljytuotteet voisivat matkata myös maailmalle. Pian lensimme yli tuon öljynjalostamon ja käytin tilaisuuden teollisuusvakoilemalla parhaani mukaan. Lännen laskuun tietenkin. Kuva ohessa.
Niger Airlines tarjoili tällä lyhyellä tunnin kestävällä lennolla ainoastaan lasillisen vettä. Muuta ei tarvita, sillä maisemat öljynjalostamoa myöten ovat erinomaiset; alhaalla levittäytyi upean kaunis Sahel, joka muuttui vähitellen Saharan autiomaaksi. Siellä täällä on pieniä kyliä ja kuivuneita joenuomia, jotka jo odottivat sadekauden alkua. Puut näiden ääressä olivat silti edelleen vehreitä.
Agadez on kaunis kaupunki Pohjois-Nigerissä, mikä kävi selväksi, kun laskeuduimme lopulta Mano Dayakin kansainväliselle lentoasemalle. Lentoasema on nimetty tuaregien vapaustaistelijan mukaan. Kiinnitin huomiota siihen, että samaan aikaan lentoasemalla oli malilaisen Sky Malin lentokone. Agadezin lentoasemakaan ei oikein ole kansainvälinen, mutta silti sieltä silloin tällöin lähtee lentokoneita myös muualle Länsi-Afrikkaan. Nyt kyseessä oli YK:n toteuttama siirtolaisten palautuslento. Nuoria miehiä kulki jonossa muovikassit käsissään sisään ja reppu selässään Sky Malin ilma-alukseen, joka oli rekisteröity Ukrainaan ja edelleen ukrainalaisen Yanairin väreissä. On erikoista nähdä malilainen lentoyhtiö käyttämässä vihollismaa Ukrainaan rekisteröityä lentokonetta, sillä Venäjähän puuhaa Malista ensimmäistä Länsi-Afrikan siirtomaataan. Osalla koneeseen suuntaavista nuorukaisista oli maski kasvoillaan, mutta ehkä se oli oikeasti ilmassa leijailevan hienoisen hiekkapölyn takia. Agadez on ollut jo pitkään tärkeä risteyskaupunki ympäri Länsi-Afrikkaa tuleville siirtolaisille, jotka pyrkivät myöhemmin laittomasti Saharan ja Välimeren yli Eurooppaan. Osa epäonnistuu aikeissaan ja joutuu esimerkiksi Algerian tai Tunisian palauttamaksi. Veikkaan, että Sky Malin kone lensi siirtolaiset mukanaan joko Malin Bamakoon tai Guinean Conakryyn.
Minua ei tarvitsisi palauttaa Agadezista mihinkään, sillä en ollut aikeissa pyrkiä mihinkään laittomasti. Noukin rinkkani terminaalin eteen ihmisvoimin vedetystä kärrystä ja lähdin etsimään kyytiä majapaikkaani, jota en tietenkään ollut varannut etukäteen! Siitä ja Agadezista lisää seuraavaksi.
1.–2.5.2023
Huhtikuu oli vaihtunut toukokuuksi ja toukokuun ensimmäinen tarkoittaa suuressa osassa maailmaa kansainvälistä työväen päivää ja samalla yleistä vapaapäivää. La fête du Travail on vapaapäivä Nigerissäkin, mutta harvemmin tällaiset päivät sen kummemmin katukuvassa näkyvät; tavalliset nigeriläiset paiskivat töitä joka tapauksessa seitsemänä päivänä viikossa, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vapaapäivä on suotu vain valtion instituutioissa, kuten kouluissa ja virastoissa sekä vaikkapa pankeissa työskenteleville.
Eikä vappu Zinderin katukuvassa mitenkään näkynytkään, kun lähdin aamupalan päätteeksi taas tutun mototaksikuskin kanssa tutustumaan kaupunkiin. Yahouza oli jälleen etuajassa ja tuli tällä kertaa jopa huoneeni ovelle asti. Edellispäivänä häntä ei oltu päästetty hotellin muurien sisään, mutta nyt Auberge Gamzakin ovella päivystäneet sotilaat olivat ilmeisesti tehneet hänestä mielessään turvallisuusselvityksen ja mies oli näin päästetty sisään hotellialueelle. Kai sotilaat olivat nähneet minut Yahouzan seurassa edellisinä päivinä.
Koska olin jo päässyt näkemään niin Damagaramin sulttaanin palatsin ja Zinderin vanhankaupungin sekä toisaalta paikallista kyläelämää läheisessä Tchentchindissä, oli nyt aika tutustua ”uuteen” Zinderiin, siis nykyiseen kaupunkikeskukseen. Vanhakaupunki Birni ei ole enää Zinderin keskus, vaan tärkeät virastot ovat uudessa keskustassa. Yahouzasta, joka ei vielä pari päivää sitten tiennyt, mitä turistin ”ammatinkuvaan” kuuluu, oli viimeistään tänään tullut Zinderin paras matkailuasiantuntija ja nyt hän ehdotti vierailua Marché Kollialla. Se ei ole Zinderin grand marché, suurtori, vaan ennemminkin petit marché, pikkutori. Marché Kollian kohokohta on erillinen vuohitori, jolla vastaanotto oli jälleen tutun vieraanvarainen. Totta kai saisin ottaa valokuvia, se ei olisi ongelma! Vuohitarjonta oli yleisen vapaapäivän johdosta hieman tavallista vaatimattomampi, mutta satunnaisen suomalaisen turistin silmiin tarjontaa kyllä oli runsaasti. Hyvän vuohen hinta on noin 10 000 frangia eli noin 15 euroa. Luultavasti vuohen hinta laskisi entisestään, jos hintoja tiedustelisi paikallinen. Vertailun vuoksi Kirkon ulkomaanapu kaupittelee vuohia 30 eurolla kappaleelta. Kuljimme seuraavaksi Marché Kollian ”tavarapuolen” poikki. Kaikkea on kaupan, mutta kuulemma tarjonta olisi parempi varsinaisella suurtorilla, jonne menisimme pian.
Ajaessamme kohti suurtoria, oli vastassa yhtäkkiä valtava kansanjoukko: Zinderin vappumarssi! Leveän pääkadun varressa on oikein katettu katsomokin, joka pullisteli ihmisistä. Damagaramin sulttaanikin näytti olevan yleisön joukossa. Yahouza selvitti, että kohta ohitse kulkisi työväen päivää juhlistava kulkue. Liityimme joukkoon, sillä yleisö vaikutti olevan juhlatuulella. Mielenosoituksia on syytä välttää maassa kuin maassa, mutta nyt kyseessä ei olisi sellainen. Paikallinen televisiokanava oli paikalla kuvaamassa tapahtumaa ja haastattelemassa ihmisiä. Osa ihmisistä kävi luonani pyytämässä yhteiskuvia. Sitten koitti kulkueen aika: alkupäässä marssi esimerkiksi Zinderin karatekerho karatemanöövereitä esitellen. Pian oli Nigerin valtiollisen sähkölaitoksen vuoro, joka oli asentanut lava-auton lavalle sähkötolpan ja kytkenyt siihen kiinni elävän sähköasentajan. Zinderin koulut olivat vahvasti esillä ja touhu muistutti suomalaisia penkkareita: lava-auton lavalle oli kannettu muutamia pulpetteja, joihin istutetut oppilaat ja liitutaulun edessä seissyt opettaja heittelivät yleisöön kyniä, liituja, viivoittimia ja kouluvihkoja. Minäkin sain osuman liidusta, mutta jätin kouluvälineet silti enemmän niitä tarvitseville, enkä ryhtynyt keräämään rojuja kadulta. Myöhemmin ostin kadulta kasan noita kauniita Nigerin tasavallan opetusministeriön julkaisemia vihkoja tuliaisiksi Suomeen. Vihon kannessa ohjeistetaan seuraavasti: ”Ne demande pas ce que ton pays va faire pour toi, mais ce que tu vas faire pour ton pays!” Eli suomeksi: ”Älkää kysykö, mitä maanne tekee puolestanne, vaan mitä te teette maanne hyväksi!” Kääntöpuolella on Nigerin kansallishymni La Nigèriennen sanat sekä huomautus, että vihko on Nigerin valtion omaisuutta ja että myynti on kielletty. Hinta katukaupassa on sata frangia (0,15 euroa) kappaleelta, mitä pidän sopuhintana myyntikiellossa olevista tuotteista.
Seurasimme aikamme vappumarssia, minkä jälkeen lähdimme kohti sitä suurtoria. Matkalla Yahouza päätti kuitenkin esitellä minulle Zinderin evankelisen kirkon. Niger on lähes täysin islaminuskoinen valtio ja Yahouzakin on muslimi, mutta maassa sinnittelee silti myös liki olemattoman kokoinen kristitty vähemmistö. Koko maan väestöstä kristittyjä on 0,26 prosenttia. Protestantteja tuosta joukosta on 0,09 %. Kirkko sijaitsee vaatimattomassa rakennuksessa Zinderin keskustassa. Portti oli auki ja olipa ovi sisään kirkkoonkin auki. Kristityt järjestöt syyttävät Nigeriä kristittyjen vainosta, mutta ainakin täällä Zinderissä tilanne vaikutti hyvin erilaiselta. Kuka tahansa olisi voinut marssia kadulta ja suorittaa attentaatin kirkossa avoimien ovien ansiosta, mutta elämä jatkui tavalliseen tapaan. Zinderin evankelisen kirkon pappikin oli parhaillaan kiertämässä lähiseudun kyliä. Istahdimme hetkeksi kirkon pihamaalle, jossa yritin saada selville, että minkä suuntauksen kirkko tämä nyt oikeastaan onkaan. Mitä tarkoittaa ”evankelinen kirkko”? En ollut saanut tähän kysymykseeni kunnon vastausta myöskään Kongon Impfondossa, jossa haastattelin sikäläisen ”evankelisen pioneerisairaalan” yhdysvaltalaisia vapaaehtoisia.
Seuraavaksi suuntasimme Zinderin suurtorille, joka kantaa nimeä Marché Dolle de Zinder. Kyseessä on laaja torialue, jolla on leveyttä 200 metriä ja pituutta noin 300 metriä. Tarjontaa on taas laidasta laitaan mausteista hammastahnaan ja riisisäkkeihin, paikallisista hatuista kenkiin, kankaista keittiövälineisiin ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Asettelin päähäni tyylikästä paikallisen paimentolaisen hattua, jollaisia olin nähnyt käytettävän myös Yoben osavaltiossa Pohjois-Nigeriassa. Totesin kuitenkin, etten oikeastaan saisi hattua ehjänä Suomeen asti, joten kaupat jäivät tekemättä. Yahouza kierrätti minua ympäri torialuetta ja tuntui löytävän jälleen ne eniten minua kiinnostavat kolkat. Ostin itselleni Nigerin jalkapallomaajoukkueen pelipaidan, vaikka en sitä Suomessa voinekaan julkisesti käyttää syystä, että etupuolella lukee suurin kirjaimin ”NIGER”!
Samalla reissulla päätimme myös pureutua Yahouzan puhelinongelmaan. Mieshän oli kaksi päivää sitten hankkinut minulta saamillaan rahoilla elämänsä ensimmäisen kännykän, käytetyn yhdeksän euron Tecno-älypuhelimen. Puhelin ei toiminut kunnolla ja nyt myös sisäänkirjautuminen ei enää onnistunut. Yahouza maksoi 1 000 frangia (n. 1,5 euroa) siitä hyvästä, että eräässä kännykkäliikkeessä puhelimen suojaus murrettiin. Paikallisilla rahamiehillä ja -naisilla on tapana pitää seteleitä yhdessä nipussa siten, että suuret setelit on aseteltu nippuun päällimmäisiksi. Lompakoita ei oikeastaan tunneta. Lisäksi rahanippua käsitellään mahdollisimman suureellisesti, mutta silti hienovaraisesti. Kiinnitin huomiota, että Yahouzakin oli rakentanut vastaavan nivaskan minulta saamistaan 5 000 frangin seteleistä ja nyt hänkin esiintyi rahamiehenä. Se on harvinaista herkkua hänelle, sillä päivän päivän palkka muodostuu lähinnä kolikoista. Minulla taas on tapana pitää rahoja lompakossa ja sielläkin vain mahdollisimman vähän. Lisäksi käsittelen seteleitäni vainoharhaisen tarkasti, ettei kukaan vain näe, että minulla on suuria seteleitä! Toisaalta afrikkalaiset taitavat niin olettaa joka tapauksessa.
Marché Dolle de Zinder tuli katsotuksi, minkä jälkeen ajoimme seuraavaksi kaupungin laidalla sijaitsevalle suurelle karjatorille. Jo aamuisella Marché Kollialla vuohia oli ollut runsas määrä, mutta nyt niitä oli sadoittain. Jälleen sain kuulla olevani tervetullut, mutta minulle myös pahoiteltiin vuohten pientä määrää. Näin vapaapäivänä tarjonta on huonompaa kuin tavallisena arkipäivänä. Jos asuisin Nigerissä, olisi minulla nyt varmasti oma vuohi; eräs sellainen nimittäin tuli luokseni ja ryhtyi kiehnäämään jaloissani kuin kissa konsanaan. Karjatori on jaettu kolmeen osaan: vuohet, lehmät ja kamelit. Kamelitorin laitamilla päivystäneet miehet pyysivät minulta 2 000 frangin (n. 3 euron) kuvausmaksua, mikäli tahtoisin ottaa kameleista kuvia. Totesin, että siihen ei oikeastaan olisi tarvetta. Olin nähnyt kameleita jo Zariassa, Kanossa, Tulo Tulon keitailla ja ties missä. Lisäksi varmasti näkisin niitä pian lisää myös Agadezissa. Yahouza paheksui noita muutamaa kamelitorilla päivystänyttä miestä ja sanoi, että nigeriläiset yrittävät nyhtää kaikki rahat vierailijoilta. Kieltämättä Yahouza oli poikkeus tähän, sillä hänhän ei ollut mussuttanut kertaakaan, että maksoin hänelle jotenkin liian vähän. Emme olleet tänäänkään sopineet mitään erityistä summaa päivän kierroksesta, sillä emmehän olleet myöskään sopineet, että missä vierailisimme!
Karjatorin jälkeen pyysin, että pääsisin ostamaan erinomaista Rufaidah-jugurttia, jonka makuun olin päässyt jo Pohjois-Nigeriassa. Rufaidah on alun perin Kebbin osavaltiosta Pohjois-Nigeriasta, mutta laajentunut sittemmin kaikkialle Pohjois-Nigeriaan ja myös tänne Nigeriin ja jopa Tšadiin. Olen jo aiemmin todennut afrikkalaiset jugurtit poikkeuksetta erinomaisiksi, jopa niin erinomaisiksi, että toivoisin niitä Suomeenkin. Väitän, että Kongossa, São Tomé ja Príncipellä ja Nigeriassa valmistetaan maailman parhaat jugurtit. Zinderin Rufaidah-puoti oli kiinni, mutta samaa jugurttia löytyi myös paikallisesta supermarketista. Valitettavasti parasta ennen -päivämäärä oli ehtinyt mennä umpeen jo päiväkausia sitten, joten tyytyminen oli tällä kertaa Beninissä valmistettuun jugurttiin, joka sekin on erinomaista. Lisäksi ostin pienen Puolan Kutnossa valmistetun tuubin Pringles-sipsejä. Olisin ostanut moisen myös Yahouzalle, mutta tämä ei ollut kuullutkaan perunalastuista, eikä siksi niitä kokenut tarvitsevansa.
Illallisen nautin jälleen Auberge Gamzakissa ja pimeän laskeuduttua vetäydyin hotellin kattoterassille kuuntelemaan Zinderin ääniä. Esimerkiksi lännestä, ehkä Niameysta asti, tulevat pitkän matkan bussit tuntuivat töräyttävän kaupunkiin saapuessaan torvea. Kuukauden vaihtuminen toukokuuksi näkyi myös siinä, että Telian suomalainen liittymä ryhtyi toimimaan täällä Nigerin takamailla.
Seuraavana päivänä, 2. toukokuuta, pidin vapaapäivän, kun olin nähnyt Zinderin läpikotaisin. Toki pistäydyin kävellen lähellä hotellia sijaitsevassa ”käsityöläiskylässä”, Village artisanalissa, jossa taitavat käsityöläiset valmistavat kaikkea sandaaleista, koruihin, mattoihin ja vaatteisiin. Olisin kovin mieluusti ostanut aidot zinderiläiset nahkasandaalit, mutta oikeaa kokoa ei löytynyt, eikä toisaalta sellaisia sandaaleja, joita ei olisi ”pilattu” liimaamalla niihin Adidaksen, Guccin tai muun kansainvälisen brändin metallista logoa. Hetken verran hieroin kauppaa kauniista matosta, jonka pyyntihinta lähti 300 eurosta laskien lopulta 76 euroon. Hinta oli täysin naurettava, mutta ymmärrän, että länsimaalainen kehitysyhteistyöjärjestön leivissä oleva, ehkä paikallista hintatasoa tuntematon, henkilö maksaa mielellään jopa sen 300 euroa. Poistuin lopulta käsityöläisten pajalta tyhjin käsin. Seuraavana päivänä jatkaisin matkaani kohti Agadezin kaupunkia.
30.4.2023
Kun Damagaramin sulttaani Aboubacar Sanda Oumarou tuli tavatuksi palatsissaan Zinderin vanhassakaupungissa, oli aika lähteä katsomaan toisenlaista Zinderiä. Jo edellispäivänä minua kaupungissa kuljettanut mototaksikuski Yahouza tahtoi esitellä minulle kotinsa. Afrikkalaisten kodit ovat aina matkojeni kohokohtia, joten olin innoissani lähdössä katsomaan, miltä aito hausakoti näyttäisi. Yahouza selitti, että hän asuisi vähän matkaa Zinderistä etelään, pienessä kylässä kaupungin lentoaseman eteläpuolella.
Tie oli tuttu edelliseltä päivältä, jolloin saavuin Zinderiin puskataksin kyydissä Nigerian Baburasta. Nyt huristelimme tietä mopedin kiidättämänä takaisin päin. Ohitimme kohti itää eli Diffaan ja N’Guigmiin johtavan RN1-valtatien risteyksen ja pian käännyimme kohti länttä. Asfaltti vaihtui pöliseväksi hiekkatieksi, joka vei meidät Tchentchindin kylään. Olimme nyt noin kuuden kilometrin päässä Zinderistä etelään. Kuskini Yahouza ei vielä edellispäivänä tiennyt, mikä turisti on saati, että mitä sellainen ihminen tekee. Hän oli kai päätellyt, että työni oli kierrellä maita ja mantuja ja ottaa kuvia. Tämä ei ainutlaatuista, sillä Länsi-Afrikassa on kokemukseni mukaan vielä paljon seutuja, joissa ei olla kuultukaan turisteista ja heidän ”ammatinkuvastaan”. En ollut varma tiesikö Yahouza edelleenkään, mitä ”turistilla” tarkoitetaan, mutta ainakin hän oli nopeasti sisäistänyt, millaisista paikoista olin kiinnostunut. Ehkä siksi hän oli tahtonut esitellä myös kotikylänsä minulle. Tchentchindin ensimmäinen nähtävyys oli tietenkin kylän kaivo, jolla parveili lapsia. Yahouza pyysi ottamaan kuvan kaivosta ja lapsista. Lapset olivat innoissaan asettumassa kuvaan.
Sitten ajoimme Yahouzan kotikujalle. Tchentchindi on fantastisen kaunis hausakylä kapeine kujineen, joita reunustavat parimetriset savesta ja heinästä rakennetut muurit ja niiden taakse rakennetut savitalot. Sellaisessa pihapiirissä Yahouzakin asuisi. Nyt ketään ei ollut kotona, joten mies jätti minut kotinsa eteen ja lähti noutamaan avainta porttiin velipojan luota. Odottelin minuutin tai kaksi ja jo sinä aikana luokseni saapui iso joukko kylän miehiä ja lapsia. Kyläläiset olivat ystävällisiä ja kovin uteliaita. Moni tahtoi kätellä. Miten kummassa valkoinen mies yhtäkkiä seisoi keskellä Tchentchindiä! Sana kiiri nopeasti ja Yahouzasta oli hetkessä tullut julkkis; hänen pihapiirissään tungeksi kymmenittäin lapsia, joita jouduttiin jo hätistelemään poiskin. Otimme naapurin miesten kanssa selfieitä, jotka minun olisi pitänyt lähettää miehille vanhalla kunnon bluetoothilla. En edes muista milloin viimeksi olen sen avulla lähettänyt yhtään mitään. Lähetys epäonnistui. Tchentchindin kyläläisillä ei ole oikein varaa mobiilidataan, joten Whatsappistakaan ei oltu kuultu. Tässä näkyy ero köyhän Nigerin ja vauraan Nigerian välillä; Nigeriassa kaikilla on netti, Whatsapp, Snapchat ja Tiktok puhelimessaan!
Yahouza asuu talossaan vaimon ja kolmen lapsensa kanssa. Nigeriläinen nainen synnyttää keskimäärin seitsemän lasta, joten Yahouzan vaimolla on vielä tekemistä päästäkseen tavoitteeseen. Länsi-Afrikassa on vallalla käsitys, että lasten ei sovi olla vanhempiaan huonompia, joten myös Yahouzan lapset joutunevat hankkimaan vähintään vanhempiensa lapsiluvun verran lapsia. Mieluusti vähän enemmänkin. Vaimo oli parhaillaan käymässä kotikylässään vähän matkan päässä Tchentchindistä länteen. Lapsista kaksi tyttöä sen sijaan saapui isänsä luokse sanan kiirittyä kylällä. Yahouzan kotipihan nurkassa heinää järsi kaksi vuohta ja lehmä. Kanoja juoksenteli jaloissa niin ikään. Talo ei ollut vielä aivan valmis, sillä rahapuutteen vuoksi esimerkiksi suihkua ei ollut vielä pystytty rakentamaan. Tietenkään Tchentchindissä ei ole vesijohtoja, mutta Yahouza tarkoittikin varmasti jonkinlaista ”retkisuihkua”.
Kommunikointi Yahouzan kanssa oli melko sujuvaa siitäkin huolimatta, että mies puhui maan virallista kieltä ranskaa haparoiden. Suuren ja mahtavan Nigerian läheisyyden takia moni nigeriläinen taitaa hieman myös pidgin-englantia, niin Yahouzakin. Minusta tuntui, että Yahouza osasi ranskaa ja englantia aika lailla yhtä paljon. Siis juuri sen verran, että perusasiat pystytään käsittelemään jopa Lagosista tulevan arabiaa ja hausaa taitamattoman nigerialaisen kanssa. Ranskan kielen virallisesta asemasta huolimatta juurikin arabia on suositumpi kieli ja seudun lingua franca, kieli, jota kaikki osaavat. Näin on asianlaita myös naapurimaassa Tšadissa, jossa arabialla on tosin virallinenkin asema. En osaa arabiaa muutamaa sanaa enempää, joten en osaa tehdä analyysiä Yahouzan kielitaidosta sen osalta.
Yahouzan äidinkieli on hausa. Se on myös Zinderin valtakieli ja arabian lisäksi myös sillä pärjää lähes missä tahansa Nigerissä ja Pohjois-Nigeriassa, vaikkei se läheskään kaikkien äidinkieli ole. Hausan sydänmaat käsittävät juurikin Nigerin eteläosat ja Nigerian pohjoisosan luoteis- ja keskiosat, minkä vuoksi kieli on läntisen ja keskisen Afrikan tärkein alkuperäinen, afrikkalainen, lingua franca. Äidinkielisiä ja toisena kielenä hausaa puhuvia on noin 40–50 miljoonaa. Hausojen omaksuttua islamin, on hausaan tullut paljon lainasanoja arabiasta. Nigerian Dutsessa tapaamani maantieteen opiskelija Shamsuddeen Muhammed kertoi minulle myöhemmin, että hausa on maailman suosituimpien ja kuuluisimpien kielten joukossa. Kerroin, että hausa on toki erittäin puhuttu kieli, mutta ei siitä Euroopassa juuri kukaan ole kuullut. Jatkoin, että ennemminkin eteläisessä Nigeriassa ja Beninissä puhuttu 40 miljoonan ihmisen joruban kieli tunnetaan meillä päin nigerialaisten maahanmuuttajien ansiosta. Asia johti mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa Shamsuddeen kertoi tämän johtunevan siitä, että Pohjois-Nigerian (ja Nigerin) väki ei ole niin hanakasti muuttanut Eurooppaan ja siitä, että ”etelän ihmiset” eli esimerkiksi jorubat ovat ”more civilized, that’s it”. Rehellistä puhetta hausanpuhujalta.
En ole kielitieteilijä, mutta afrikkalaiset kielet kiinnostavat suuresti. Niistä saa käytännössä aina myös erinomaisen puheenaiheen kenen tahansa kanssa. Nigeriassa olin pärjännyt englannilla, mutta nyt Zinderissä olin parhaani mukaan pyrkinyt oppimaan hausaa. Suomalaiset jaksavat matkoillaan julistaa suomen kielen vaikeutta, mutta hausanpuhujien keskuudessa kellossa on toisenlainen ääni; hausa on yksinkertainen kieli ja se on helppo oppia! Liekö siinä myös salaisuus laajaan levinneisyyteen.
Tässä lyhyt äidinkielisen hausanpuhujan laatima sanakirja, jonka lukemalla osaatte hausaa kadankadan eli vähäsen:
Hausat ovat perinteisesti olleet kauppiaskansaa ja hallinneet näiden seutujen Saharan ylittävää kauppaa. Bisnes ei ole kadonnut mihinkään, vaan hausoja löytyy yllättävistäkin paikoista ympäri Länsi-Afrikkaa. Monin paikoin he hallitsevat esimerkiksi rahanvaihtobisneksiä. Lisäksi hausat ovat tunnettuja hopeatöistään, kudontataidoistaan ja tekevätpä he taidokkaita nahkatuotteitakin, joita myydään laajalla alueella. Tärkein elinkeino on kuitenkin maatalous, sillä hausat kasvattavat niin hirssiä, durraa kuin maissiakin. Juuri maaseudulla asustaa suurin osa hausoista, niin myös Yahouza perheineen. Mies elättää perheensä mototaksikuskina ja tienaa päivässä noin 3 000–5 000 frangia (n. 4,6–7,6 euroa). Lisätienestiä hankitaan ompelemalla. Ompelukoneen teline oli kodin pihalla, mutta itse kone oli tietenkin lukkojen takana sisällä talossa. Ompelukonetta käyttävät Yahouzan ohella ilmeisesti myös muut saman kadun varressa asuvat.
Kiitin vierailusta ja pyysin Yahouzaa kuljettamaan minut seuraavaksi Tchentchindin länsipuolella sijaitsevien graniittilohkareiden luokse, joihin olin iskenyt silmäni. Jo Damagaramin sulttaani oli 1800-luvun alussa päättänyt rakentaa palatsinsa suurten kivenlohkareiden läheisyyteen. Nyt täällä Tchentchindissä maisema avautui paremmin ja näin, että vastaavia valtavia graniittilohkareita oli kaikkialla. Maisema lohkareiden luota oli niin stereotyyppinen Sahelin maisema, etten ole moista varmasti aiemmin nähnyt: taivas oli täynnä pölyä ja maisema oli kuivankauden loppupuolella ruskea. Siellä täällä kasvoi puu tai pensas. Muuten hiekka peittää näitä Zinderin laitamia. Maisema oli kaunis ja olisin voinut jäädä lohkareille vaikka loppupäiväksi.
Lähdimme seuraavaksi kuitenkin takaisin Zinderin sykkeeseen. Tahdoin vierailla Zinderin museossa, joka on kaunis rakennus melko lähellä sulttaanin palatsia. Kun kaarsimme museon pihamaalle, kävi ilmi, että museo oli suljettu. Vesi oli tullut katosta läpi ja rakennus menisi jossain vaiheessa remonttiin. Päättelin, että vesivahingon on täytynyt tapahtua jo edellisvuonna, sillä nyt elettiin kuivaa kautta, eikä sateita silloin saada. Remontista ei ollut merkkejäkään, mutta paikan vartija, vanha herrasmies lupautui siitä huolimatta avaamaan museon minua varten. Kokoelma oli isoihin kasoihin kerättynä hujan hajan museorakennuksen eteishallissa. Vartija esitteli museon esineet innostuneesti: kokoelmassa on niin vanhoja kuvia entisistä Damagaramin sulttaaneista, siirtomaa-ajan virkamiehen koppalakki, vanha krokotiilinnahka, keihäitä ja vanhoja ranskankielisiä kirjoja, joista 1950- ja 1960-lukujen taitteessa painetussa La France d’Aujourd’hui, son visage, sa civilisation -teoksessa on koko aukeaman juttu vierailusta Suomen arkkitehtuurimuseoon Helsingissä. Juttua koristaa Eliel Saarisen suunnittelema Helsingin päärautatieasema. Jutun kuvatekstin mukaan vuonna 1904 rakennettu rautatieasema oli moderni jo 1940-luvulla ja on sitä edelleen. Nigerissäkin on pätkä rautatietä, tarkalleen 145 kilometrin mittainen osuus Niameyn ja Dosson välillä. Se rakennettiin vuosina 2014–2016, Niameyn rautatieasema avattiin 2014 ja aikomuksena oli jatkaa radan rakentamista Atlantin rantaan Beninin Cotonouhun saakka, mutta projekti kaatui jatkuviin erimielisyyksiin. Radalla ei ole ikinä ollut liikennettä.
Zinderin museoon oli muuttanut sen sulkeuduttua kaksi suurperhettä, joiden äidit pyrkivät saamaan minulta muutamia seteleitä samalla, kun tutustuin Helsingin päärautatieasemaan ja sen arkkitehtuuriin. Kuulemma sellainen 3 000 frangia (n. 4,6 euroa) olisi sopiva summa. En antanut lanttiakaan, mutta museon minua varten avanneelle vartijaukolle annoin tonnin setelin (n. 1,5 euroa). Se taas oli Yahouzan ehdotus ja vartijamies tyytyi siihen.
Kello ei ollut vielä yhtäkään, mutta lämpötila oli noussut 40 asteeseen. Minulla oli vielä useita päiviä Zinderissä, joten ehdotin, että Yahouza veisi minut hotellille ja jatkaisimme kaupungin kiertämistä taas seuraavana aamuna. Annoin Yahouzalle kymppitonnin (n. 15,2 euroa) ja hän kertoi antavansa osan summasta vanhemmilleen ja veljelleen. Loppupäivän mies pitäisi vapaata, eikä menisi enää metsästämään Zinderin puskataksiasemalle mahdollisia kyytejä. Zinderin aurinko tuntui korventavan Yahouzankin päätä, joten lepopäivä tulisi tarpeeseen.
Minä lepäilin loppupäivän osittain ilmastoidussa hotellihuoneessani ja osittain hotellin viihtyisällä sisäpihalla hikoillen. Söin illallisen Auberge Gamzakissa ja auringon alkaessa painua mailleen, vetäydyin hotellin kattoterassille. Samoihin aikoihin lähimoskeijan muessin aloitti uskovaisten kutsumisen iltarukoukseen. Tehtävä ei ollut tänä iltana erityisen helppo, sillä ilma oli edelleen sakeana pölystä ja rukouskutsu katkesi toistuvasti äänekkäisiin yskänpuuskiin. Vastaavaa en ole kuullut aiemmin.