Nelikymppisen Virpin matkaunelmat muuttuivat tytärten aikuistuessa: ”Suuri haaveeni on jo kauan ollut yksin matkailu”

Kuka olet ja miten matkustat?

Olen Virpi Siekkinen, 44-vuotias matkailulle sydämensä menettänyt nainen Pohjanmaalta, ja kirjoitan Hätälasku-nimistä matkablogia. Blogiin tallentuvat reissumuistot niin omaksi kuin toivottavasti muidenkin iloksi.

Pidän itseäni aika perinteisenä matkailijana. Matkustan mielelläni lämpimään eli rantakohteet ja lämpimät maat ovat lähellä sydäntäni – erityisesti sydämeni sykkii Kreikalle ja Italialle. Myös kaupunkilomat ovat tulleet kuvioon viime vuosina.

Olen matkustanut enimmäkseen tyttärieni kanssa, joskus mukana on ollut myös muuta perhettä sekä ystäviä. Suuri haaveeni on jo kauan ollut yksinmatkailu. Ehkä sille tulee enempi sijaa nyt, kun tyttäret ovat nuoria aikuisia eikä ihan jokaista matkaa enää tehdä yhdessä, niin mukavaa kuin se olisikin!

Mikä on ollut pahin lentokenttämokasi?

Tämä tilanne oli hauska, ei niinkään moka sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin matkalla Italian Dolomiiteille viikon vaellusmatkalle ja välilasku oli Frankfurtissa.

Matkustan yleensä aina suorilla lennoilla ja olin ensimmäistä kertaa yksin välilaskullisella lennolla. Olin jo päässyt Frankfurtissa Italiaan vievän koneen tunneliin asti, kun jostain syystä koneeseennousu keskeytyi ja jono seisoi paikallaan.

Katselin ympärilleni ja tajusin, että ympärilläni oli ainoastaan kiinalaisia matkailijoita. Olin kerrankin päätäni pidempi kaikkia – yleensä minua ei näe väkijoukosta – ja näin, että edessä ja takana oli tunnelin täydeltä kiinalaisia matkailijoita. Ei yhtään länsimaalaisen näköistä ihmistä missään, kyllä niitä lähtöportilla vielä oli ollut.

Pieneksi hetkeksi minut valtasi ensikertalaisen epätietoisuus ja mietin, olinko jotenkin onnistunut menemään Aasiaan vievän lennon portille vai onko tässä sattunut jokin muu sekaannus?

Koneessa huomasin muita portilla näkemiäni länsimaalaisia vaellusreppuineen, ja minut valtasi helpotus. Oikeassa koneessa oltiin.

Virpi Siekkisen kotialbumi

Mikä on ollut erikoisin matkasi?

Tämä tapaus on sattunut koti-Suomessa, olenhan myös innokas kotimaan matkailija. Tapauksesta on aikaa noin kymmenen vuotta, mutta muistan sen silti hyvin.

Oli sateinen syysilta, ja olin palaamassa viikonloppureissulta kotiin ystäväni kanssa. Juuri ennen kotia autoni päätti kuitenkin sanoa sopimuksen irti, ja matka tyssäsi tienvarteen. Kello oli yli jo puolenyön.

Aikamme pähkäiltyämme meidän täytyi soittaa hinausauto avuksi. Hinausauton tulo kesti niin kauan, että olimme jo varmoja, ettei se enää tulisi.

Viihdyimme ystäväni kanssa tienposkessa tilanteen huomioon ottaen kuitenkin hyvin, olihan meillä hauska reissu takanamme ja nauraa käkätimme jutuillemme kippurassa hinausautoa odotellessamme. Sitten viimein, kesken hyvän naururemakan, hinausauto tulee ja kuljettaja tiedustelee, olemmeko pulassa. Ei aikaakaan, kun mies laittaa köyden auton etuosaan ja kiskaisee autoni hinausauton lavalle.

Odottelemme, että meidät haetaan ohjaamoon loppumatkan ajaksi, kunnes tajuamme hinausauton jo liikkuvan. Olimme varmoja, ettei autossa olisi saanut olla ajon aikana kyydissä, mutta kuljettaja oli ilmeisesti katsonut, että noita hulluja akkoja hän ei ohjaamoon päästä.

Siellä se matka taittui, naurun säestyksellä kuinkas muutenkaan. Harmi, että oli pimeää, olisi varmasti ollut korkealta hienot maisemat!

Mikä on ollut pahin pakkausmokasi?

Viime kesänä matkailin kotimaassa, ja lähdin vaeltamaan Kolille. Mainittakoon, että olen hiukan skeptinen Suomen kesäsäiden suhteen, ja lisäksi palelen lähestulkoon aina ja kaikkialla.

Tästä syystä pakkaan kotimaanmatkoillani mukaan aina lämmintä vaatetta. Laukussani oli villatakkia- ja paitaa, pipoa, hanskaa ja toppaliiviä.

Kuinka kävikään? Moni muistaa varmastikin kesän 2018 helleaallon. Helleaalto alkoi suurin piirtein samana päivänä, kun minä saavuin huolella pakatuin laukkuineni Kolille. Oli siinä miettimistä mitä pistää päälleen, kun puolet laukun sisällöstä oli käytännössä talvivaatteita!

Virpi Siekkisen kotialbumi

Mikä on erikoisin turistihuijaus, johon olet törmännyt matkoillasi?

Ilmeisesti minua on onnistuttu huijaamaan niin hyvin, etten ole huomannut sitä vieläkään, koska olen siinä uskossa, etten juurikaan ole törmännyt turistihuijauksiin. Paitsi kerran Ruotsissa.

Tämä tapahtui muutama vuosi sitten Tukholmassa, jossa olin yhdessä ystäväni kanssa. Vaihdoimme rahaa etukäteen Suomessa, ja teimme normaalisti pikkuostoksia Tukholman vanhassakaupungissa ja nautimme ravintoloiden tarjonnasta. Käytimme molemmat käteiskassaa matkan ajan, ja jossain vaiheessa ihmettelimme, miten monta erilaista seteliä Ruotsissa on käytössä, mutta emme kiinnittäneet asiaan sen enempää huomiota.

Matkustimme lentäen, ja tein lentoasemalla ostoksia päästäkseni lopuista kruunuistani eroon ennen lennon lähtöä. Hämmästykseni oli suuri, kun setelit eivät kelvanneetkaan, ja lentoaseman verovapaassa myymälässä asioidessani sain kuulla kassatyöntekijältä, että tarjoamani setelit eivät ole olleet käytössä Ruotsissa kymmeneen vuoteen.

Kävi ilmi, että olin saanut matkani aikana vaihtorahana takaisin vanhoja, käytöstä poistettuja seteleitä! Ymmärsin kuitenkin, että olin jo maksanut niillä matkani aikana, koska niitä oli ollut enemmän – kotimatkalle lähtiessäni jäljellä oli ollut enää muutama hassu seteli, joilla ei juurikaan ollut arvoa. Aika perinteinen huijaus, kai.

Oletko joutunut matkoillasi tilanteeseen, josta luulit ettet selviä?

Nyt täytyy palata matkustushistoriani alkuaikoihin. Seuraava tilanne tapahtui ollessani 15-vuotiaana leirikoulussa Englannissa. Olimme säästäneet matkaa varten kaksi vuotta, ja sitä oli odotettu pitkään ja hartaasti. Olimme 15-vuotiaita, pienessä maalaiskylässä varttuneita, vailla mitään matkustuskokemusta.

Majoituimme englantilaisissa perheissä, ja minulla ja kahdella luokkakaverillani sattui hiukan huono tuuri perheen suhteen. Oli sovittu, että Brightoniin saapuessamme perheemme hakevat meidät sovitusta paikasta, ja jatkamme sitten perheiden koteihin yhdessä. Perhettämme ei kuitenkaan näkynyt missään. Heidän tuttavaperheensä oli onneksemme paikalla, sillä heidän luonaan majoittui myös leirikoululaisia, ja he veivät meidät lopulta perheemme luo.

Seuraavana aamuna meidän oli määrä tavata leirikoululaisten kanssa Palace Pierin luona ja perheiden oli tarkoitus saattaa meidät tapaamispaikalle. Meidät lähetettiin kuitenkin matkaan keskenämme onnettoman kartan kanssa ja kaiken kukkuraksi heidän neuvonsa eivät pitäneet paikkaansa suunnan suhteen.

Haahuilimme hyvän tovin ympäri Brightonia, ja odotimme bussia, väärällä puolen tietä tietenkin, jonka arvelimme ajavan Palace Pierin suuntaan. Taisimme lopulta syystä tai toisesta päätyä junaankin, ilman lippuja kuinkas muutenkaan.

On otettava huomioon, että tuolloin elettiin 90-luvun alkua, jolloin ei ollut elektroniikkaa apuna.
Seikkaillessamme ympäri kaupunkia olin jo menettää uskoni siihen, että löydämme ikinä sovittuun paikkaan ja näemme enää koskaan luokkatovereitamme.

Löysimme lopulta perille, reilusti myöhässä, mutta täysin omin avuin. Vaikka tätä kauhisteltiin pitkään jälkikäteen, opetti kokemus kuitenkin sen, että aina sitä selviää. Kysymällä, keskittymällä ja joskus vähän vaiston varassakin!

>> Lue lisää Virpin seikkailuista Hätälasku-matkablogista!

Koonnut: Leena-Mari Laukkanen
Kuvat: Virpi Siekkisen kotialbumi

Rantapallon päätoimittaja Inka on aina valmis seikkailuun. Jos voi itse valita, suuntaa hän kaikkein mieluiten aktiivimatkalle maailman ääriin.
Lue lisää