USA:n koilliskulma, New England, ei ole kuuluisa korkeista vuoristaan. Siellä on laaksoa, kukkulaa ja solia, mutta korkeimmat huiput jäävät ”vaatimattomasti” alle 2 000 metriin.
Nämä faktat olivat tiedossani, kun lähestyimme Mount Washington Auto Roadia eikä minulla ei ollut suuria odotuksia New Hampshiren maineikkaasta vuoristotiestä. Lähinnä säälin jo etukäteen miten mitäänsanomaton se tulisi olemaan verrattuna länsirannikon maisemiin muun muassa Beartooth highwaylla ja Utahin Scenic 12:lla.
Mount Washington Auto Road on 12 km pituinen maksullinen tie White Mountains-kansallismetsässä New Hampshiressa. Kun autossa on kuski ja (vain ”hyviä neuvoja” jakeleva) apukuski, drive yourself -tourin hinnaksi tulee 28 + 8 dollaria. Tällä rahalla saa “This Car Climbed Mount Washington”- tarran – kaikkihan tykkäävät ja tarvitsevat bumper stickereitä – ja CD:n, jolla kerrotaan miten vuonna 1861 avatusta kärrypolusta on tullut vuosikymmenien aikana newenglandilaisten suosikkikohde. CD:n kesto on suunnilleen sama kuin aika, joka menee huipulle ajaessa. Erittäin fiksua.
Alkumatkasta autoilijaa saattelee matkaan syksyn värittämä lehtimetsä, joka muuttuu vähitellen havumetsäksi. Muutaman mailin ajettuamme edessämme on hämärää ja niin tiivis sumuverho, että edellä ajavia autoja on vaikea nähdä. Mietimme, että olisipa mukava, jos edellä ajavat tajuaisivat laittaa valot päälle. Kaikissa USA:n osavaltioissahan ei ole pakko käyttää ajovaloja päivisin tai edes hämärällä tai sateella ajaessa, joka tuntuu meistä ihan hullulta. Tätä argumentoidaan muun muassa sillä, että valojen käyttö lisää bensan kulutusta.
Pikkuhiljaa korkeammalle noustessa maisema muuttuu mataliksi pensaiksi, tuulen tuivertamiksi kitukasvuisiksi kuusiksi sekä karuksi kivikoksi. Nousua kertyy 12 kilometrin aikana noin 1400 metriä – 500 metristä lähes 1900 metriin.
Yhtäkkiä ajamme pilvien läpi… valkoiset hattarat jäävät roikkumaan vuoren rinteille, kun meillä on vielä matkaa taitettavana.
Ylhäällä on iso parkkialue, jolla ei ole ruuhkaa. Ilma on kirkas ja aurinkoinen, mutta sen verran tuulinen, että päälle pitää pukea ainoa matkalla mukanani oleva takki. Tuulet ovat kuitenkaan vierailupäivänämme (lokakuun alussa 2014) täysin eri sfääreissä kuin 12. huhtikuuta 1934, jolloin Mount Washington Observatoryssa mitattiin maailman kovimmat tuulet; 372 kilometriä tunnissa. Ennätys on edelleen voimassa ja observatorio on samalla paikalla vuoren huipulla.
Vierailemme Sherman Adams Visitors Centerissä ja vuodelta 1853 säilyneessä Tip Top-majatalossa, joka toimii nykyisin museona. Ja otamme aika monta kuvaa.
Jos vuorelle haluaa matkustaa 1900-luvun alun hengessä, sekin on mahdollista. Huhtikuusta lokakuuhun sinne pääsee myös höyryjunalla kolmessa tunnissa, menopaluun hinta on 66 dollaria.
Alaspäin ajettaessa keltaisissa kylteissä kehotetaan englanniksi ja ranskaksi käyttämään mahdollisimman pientä vaihdetta ja näin välttämään jarrujen ylikuumeneminen.
Pilvettömänä ja kirkkaana päivänä Mount Washingtonin päältä voi nähdä New Hampshiren, Mainen ja Vermontin vuoret ja laaksot sekä pohjoisessa jopa Kanadan puolelle. Meiltä ne jäivät näkemättä, mutta pilvet tekivät retkestä unohtumattoman. Onneksi ennakkoluuloistani huolimatta päätimme maksaa 36 dollaria ja kokea Mount Washington Auto Roadin. En tiedä millä pääsisin eroon joskus erittäin vahvoista ennakkoluuloistani erityisesti matkaillessa, koska olen niin monta kertaa yllättynyt positiivisesti.
