Tämä iltapäivä oli täynnä tyttöenergiaa, kun tapasimme chicagolaisen Laura Schwartzin kanssa Rantapallon toimistolla. Tutustuimme Lauraan viime kesänä, kun hän oli Suomessa Syö, juo ja menesty -kirjansa julkkarikiertueella. Lauran ura Valkoisen talon tapahtumajohtajasta, kirjailijaksi, puhujaksi ja tv-kasvoksi on mielettömän inspiroiva. Tänään Laura ”mentoroi” meitä bloggaajia ja kehotti pysähtymään säännöllisesti miettimään, että teemmekö elämässämme sitä mikä tekee meidät onnelliseksi.
What’s up? Tammikuu, tammikuu, pitkä tammikuu. Uusi vuosi on nyt lähtenyt liikkeelle ja voi vain arvailla, mitä kaikkea se tulee tuomaan tullessaan. Perinteisesti talvikuukaudet ovat minulle ne vaikeimmat ja yleensä tähän aikaan pohdin sitä, että mikä minusta tulee isona – tai haikailen reissuun. Tai molempia. (Ja yritän motivoida itsestäni urheiluhullua. Jep, olen tällekin vuodelle jo innostunut ja flopannut kertaalleen tässä yrityksessä).
Mutta arvatkaapa mitä arkeeni kuuluu nyt?
*Yhteistyössä Helsingin Suomi-Amerikka Yhdistyksen kanssa*
Luin juuri Vaihda vapaalle -blogista hyvän postauksen siitä, että minkä vuoksi hän matkustaa ja aiheesta oli tosi mielenkiintoista lukea näin itsekin parhaillaan reissun päällä ollessa. Viime päivinä olen miettinyt omalla kohdallani erityisesti kolmea asiaa:
Aion kirjoittaa oman postauksen yksin matkustamisesta ja pelkojen voittamisesta. Tiedän, että olen ehkä keskivertoa rohkeampi lähtemään tai keskivertorohkea ainakin. Vaikka tämän syksyn viime hetken (ihanien!) muutosten vuoksi en ole tällä matkalla paljon yksin aikaa viettänyt, olen tälläkin matkalla kokenut sitä tunnetta, minkä yksin kaiken selvittäminen eri kulttuurissa tuo: se on huikeaa! Niinä hetkinä sitä voi korvissa kohisten kasvaa henkisesti, niin että sen voi itse huomata ja tuntea.
Yleensähän oman kasvun huomaa lähinnä jälkeenpäin ja hiljalleen (oli kyse sitten lihomisesta tai henkisestä kasvusta, haha!) Olen myös saanut oppia, että vaikka New Yorkin tai Los Angelesin kaltasiin metropoleihin matkustaminen yksin ei pelota vaan lähinnä jännittää, olen luontomatkailijana varsinainen vellihousu. (Mutta tämä aihe vaatii vielä työstämistä päässäni, joten kirjoitan sitten, kun olen edennyt tässä aiheessa ja päässyt eteenpäin pelkojen voittamisessa.)
Tänään minulla on mielessä se, miten paljon olen saanut irti tästä maasta tänä syksynä, kun minulla on ollut hyvin paikat tuntevia paikallisoppaita seuranani. Los Angelesissa matkustin ystävien kanssa, jotka tuntevat kaupungin todella hyvin. He olivat viettäneet paljon aikaa kaupungissa paikallisten ystäviensä kanssa ja sitä myöten oppineet kaupungin salat.
Naplesissa minulla on ollut paikallisoppaana täällä paljon aikaa viettänyt henkilö, jonka firmalle teen työharjoittelua. Tutustuin Maken kanssa Janneen viime joulukuussa Key Westissä yhteisten kavereidemme kautta ja siitä syntyi pikkuhiljaa ajatus, että voisin edistää opintojani yhteistyön merkeissä. Eilen söimme lounasta syrjässä kaikesta olevassa pienessä ravintolassa, jonne sisälle astuttuani tuntui kuin olisin saapunut Meksikoon. Taisimme olla ainoita valkoihoisia asiakkaita ja minua tuijotettiin suurella mielenkiinnolla. Nappasin postauksen kuvat lähtiessämme, jolloin ravintola oli tyhjentynyt lounasvieraista.
Ravinolassa mietin, että mistä kaikesta tavallinen turisti jääkään paitsi, jos ei ole ketään hyvin paikan tuntevaa tuttua olemassa. Kolmatta kertaa itsekin olen jo Naplesissa ja niin paljon on edellisillä reissuilla jäänyt kokematta.
Olen varmaan kirjoittanut ennenkin siitä, että kun matkustin vuonna 2011 New Yorkiin opiskelemaan, enkä alussa tuntenut Amerikan mantereelta yhtään ihmistä (se oli villi tunne se myös!). Nyt olen todella onnellinen, että Amerikka-perheeni on kasvanut niin valtavasti neljässä vuodessa. Toissa yönä yritin alkaa katsomaan Suomenkin tv:ssä pyörivää Jane the Virgin -telenovelaa ja sain ladattua tietokoneeseeni sen täysin lamauttaneen viruksen. Suomessa oli aamuyö, joten oli todella helpottavaa, että oli hereillä olevia henkilöitä joihin ottaa kännykällä yhteyttä, kun pieni paniikki meinasi iskeä. Ja niin ongelma ratkesi.
Mistä niitä paikallisia tai oman lempimaan hyvin tuntevia ihmisiä sitten voi löytää?
Oma neuvoni on, että kannattaa hakeutua harrastustoiminnan kautta ”piireihin”. Minun elämän käänteentekevä hetki on ollut liittyä Suomi-Amerikka Yhdistykseen ja sitä kautta verkostoni ovat hiljalleen alkaneet kasvaa.
Toinen hyvä tapa on perustaa matkablogi – tai lukea muiden blogeja.
Ilman näitä kahta asiaa en olisi ikinä tavannut Amerikka-siskojani enkä olisi nyt kokemassa tätä marraskuuta auringossa. Sain kesällä Helsingin Suomi-Amerikka Yhdistykseltä Suomi-Amerikka-ystävyysstipendin, joten ihan rahan arvoista etuakin jäsenyys on tuonut tullessaan. Suurin höyty on kuitenkin ehdottomasti henkinen pääoma, jota olen saanut niistä ihmisistä, joihin olen tutustunut.
Suomi-Amerikka Yhdistykseen voi liittyä kuka tahansa (paikallisyhdistyksiä löytyy eri puolilta Suomea) ja NAME-verkostoomme ei tarvitse edes liittyä vaan voi tulla vain mukaan. Toki kavereita saa myös matkoilta ihan vain sillä, että alkaa juttelemaan ihmisille. Etenkin, kun on yksin liikenteessä, on tutustuminen melkeinpä pakollista ja automaattista.
Kiitos paikallisoppaan, pääsin myös näkemään auringonlaskun eilen valkohiekkaisella autiolla rannalla. Siitä lisää tulevassa pelkojen voittamis -postauksessa. Nyt on tullut aika lähteä hakemaan omaa kultaani Miamin lentokentältä! Ystävien kanssa matkustamisen, paikallisoppaan kanssa hengaamisen ja yksin reissaamisen palettiin on aika ottaa nyt mukaan vielä yksi säe nimeltä parisuhdematkailu.
Ps. Arvatkaa muuten mitä hassua eilen sattui? Pesukarhu tuli ja vohki eväsleipäni uima-altaalta! Olin illalla poolilla ja jätin leivät hetkeksi tuolin viereen maahan, kun varas iski. Ovela pikkuvaras oli pitänyt minua ilmeisesti koko ajan silmällä, sillä näin pesukarhun tuolini takana ennen kuin siihen istuin.
Pps. Näin eilen myös tulikärpäsiä ensimmäistä kertaa elämässäni! Huikeita olentoja!
Moikka! Parille viime viikolle on sattunut kaikkea normaalista poikkeavaa ja tähtipölyä on suorastaan leijaillut ilmassa, kun Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä oli vieraana Guns N’ Rosesin kitaristi Ron Thal sekä Mike Monroe. Olimme Kirsin kanssa mukana, kun uusi suurlähettiläs Charles Adams tilasi muusikoilta mm. Beatlesiä, jota sitten yhdessä siellä lauleskeltiin. Keskiviikkona puolestaan meillä oli NAMEn oma tilaisuus, jossa Sipe Santapukki oli kertomassa omista Amerikka-kytköksistään. Kuvia ja videoita näistä häppeningeistä olemme postailleet blogin Facebook-sivulle, NAMEn sivulle ja instagramiin, käykäähän tsekkaamassa, jos kiinnostaa.
Tänään kuitenkin on ollut tuikitavallinen maanantai ja ajattelin tarttua matkablogeissa kiertäneeseen päivä mun kanssa -haasteeseen.
10:15
Koko syksynä en ole juuri nukkunut näin myöhään, mutta tänään päätin sallia itselleni myöhäisen heräämisen, koska olin kirjoittanut esseetä edellisenä yönä yhteen saakka ja tänään ei ollut luentoja.
10:35
Aamupalan jälkeen päätin soittaa äidille ja puhuimme muiden asioiden lomassa siitä, ettei meillä eikä heillä ole vielä joulusuunnitelmia. Samalla yritin keittää aamukahvit, mutta huomasin kahvin olevan lopussa.
12:00
Puhelun jälkeen pohdin lähteäkö kauppaan vai ollako ilman kahvia. Siinäpä vasta pulma! Päädyin keittämään puolikuppia teeltä maistuvaa kahvia viimeisillä poroilla ja vetäydyin sohvalle läppärin kanssa. Aloin täyttää sähköistä matkustuslupa-anomusta (ESTA) Amerikkaan ja ihmettelin, että lomakkeeseen oli tullut lisää kysymyksiä viimeisen kahden vuoden aikana.
Soitin pari puhelua lisää.
13:15
Harkitsen esseen kirjoittamisen jatkamista, mutta päätänkin selata vähän hotelleja Hotels.comista – joka on lempipuuhaani. Pitäisi päättää missä kaupungissa Thanksgivingiä vietämme Maken kanssa Floridassa. Key West, Miami, Fort Lauderdale vai Naples? En saa tehtyä päätöstä, mutta totean sähköpostiin tulleen mainoksen perusteella, että Ostohyvityksen tuplabonus-kampanja loppuu keskiviikkona, joten siihen mennessä jotain on varattava!
Täällä lentokentällä taas pian ollaan – tällä kertaa vähän enemmän alaan perehtyneenä
13:45
Olen päässyt Airline Business -kurssin esseen kimppuun ja löytänyt suureksi ilokseni lentoliikenteen kilpailutuksesta hyvää materiaalia ja oppinut uutta reittiliikenteen toteuttamisesta dokumenttien perusteella. Olen saanut myös selvitettyä Suomen syöttöliikenteessä käytössä olevat lentokonetyypit ja opiskellut Finavian hinnoittelua lentokenttäpalveluista. Ei ole helppoa settiä, mutta saan kirjoitettua kaksi sivua esseetä eteenpäin.
”Esimerkki: Laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ilma-aluksella, jonka MTOW on 16 100 kg. MTOWtonni = 17 ja p = 138,24 EUR
T = (17/50)0,7 × 138,24 EUR = 0,47 × 138,24 EUR = 64,97 EUR.”-Finavia Palveluehdot 2015
15:40
Esseen kirjoitukseni keskeytyy, kun italialainen ystäväni soittaa facetime-puhelun ja esittelee videopuhelussa aurinkoisia vuorimaisemia Dolomiiteiltä. Jutustelemme hetken ja hän tiedustelee, että miten aiomme viettää joulua. Joulua! Jo toinen kerta, kun joulu on mainittu tänään – pitäisikö tässä kaivaa Bublen joululevy esille?!
16:00
Totean, että olen unohtanut syödä lounasta ja nälkä on huutava. Päätän syödä vain muroja ja sekoittaa joukkoon mysliä, sillä olen menossa kuudeksi Virgin Oiliin syömään.
Tällä sohvalla ja lattialla on suurin osa päivästä kulunut läppärin kanssa
16:30
Lähden suihkuun ja alan valmistautumaan kaupungille lähtöön. Huomaan, että selkä on niin jumissa, että on pakko venytellä. Samalla kaivan läppärin esille ja luen Matkakuume.net-blogista päivä matkabloggaajan kanssa -postausta ja saan idean tästä postauksesta.
17:15
Olen venytellyt ja meikannut. Joulusta uteleminen + Patrickin puhelu Dolomiiteiltä + Gian ja Miikan blogin lukeminen saavat päässäni syttymään idean, että mitä jos menisimmekin viettämään joulua Italiaan, sinne vuorille! Ottaisimme äitin ja isän mukaan ja vaikka kaikki sukulaiset ja ystävät, jotka haluavat lähteä! Kaivoin jälleen Hotels.comin auki ja aloin etsiä majoituksia Pinzolosta. Edukkaita alppihotelleja näytti löytyvän ja lennotkaan eivät olleet pahan hintaiset. Airbnb voisi olla myös mahdollinen. Naputin Makelle viestin Facebookissa, että mentäisiinkö jouluksi Pinzoloon? Vastaus ei ollut tyrmäävä, joten ajatus jäi muhimaan.
17:30
Hiusten kuivaus, pukeminen ja ulos. Päätin kävellä keskustaan, jossa minulla oli tärskyt NAMEn tapahtumien tiimoilta Kirsin, Satun ja Ville Markuksen kanssa.
21:00
Tuntematon mies tarjoutui ottamaan meistä kaverikuvan ja sitten heipat kavereille rautatieasemalla ja lähden hyppelehtimään kotiin Mark Ronsonin Uptown Funkin tahtiin. Pizza ja jälkkäri lämmittävät mahaa, kivat ystävät mieltä. Ajatuksissa pörrää kaikki suunnitelmat, joita saimme illan aikana luotua. Päätimme järjestää bisnes-aiheisen tapahtuman tammikuussa ja alamme tavoitella alan parhaita puhujia – koska NAMElle kelpaa vain paras!
22:34
Nyt kello on kahtakymmentä vaille yksitoista ja viimeistelen tätä postausta. Huomenna taas Porvoo kutsuu ja on vuorossa kolmas ja viimeinen sertifikaatti-tentti. Tällä kertaa aiheena on lentorahti. Seuraavaksi hyvänyön puhelu Ouluun murulle, joka on siellä työmatkalla.
Idea ”päivä mun kans” -haasteesta lähti London & Beyond -blogista, josta voi lueskella lisää vastaavia postauksia. Mukavaa arkiviikkoa kaikille!
Lauantaiaamuna näytti, ettemme ehdi minnekään kaikilta juoksevilta asioilta, jotka odottivat hoitamistaan vapaapäivänä. Mutta vähän uudelleenorganisointia ja extemporee päätimmekin, että lähdemme katsastamaan IESAF:n ja yhteistyökumppaneiden järjestämää baseball-ottelua ja sen yhteydessä vietettävää 4th of July -piknikiä Ruskeasuolle. Pyöräilimme Ruskeasuon urheilutalolle, jonka ympäristö oli aivan tuntematonta aluetta meille entuudestaan. Perille päästyämme näytti kuin olisimme saapuneet amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, joka valmistautui itsenäisyyspäivän viettoon, kuten maassa on tapana.
Amerikan lippuja, piknik-eväitä, vilttejä, grillausta, urheilua ja yhteisöllisyyttä – siitä on amerikkalainen itsenäisyyspäivä tehty. Monia tuttujakin oli ehtinyt paikalle ja iltapäivä kului kuulumisia vaihdellen ja grilliherkkuja syöden. Toiset keskittyivät toki huolellisesti myös pelin seuraamiseen…
Yksi hauska hetki päivässä oli, kun minua vedettiin hihasta ja uusi, mukava ihminen tuli jututtamaan ja kyselemään NAMEsta. Amerikka-yhteisömme jatkanee siis kasvuaan! Terkkuja vain Emilialle, jos tätä satut lukemaan.
Viiden maissa meidän oli pakko lähteä pikaisesti imuriostoksille, sillä vuosia sitten ystävältä saatu käytetty imuri tuli tiensä päähän. Tähän asti olemme päässeet sijoittamatta rahaa imureihin, mutta nyt sitten kai ollaan aikuisia, kun hajonneen palvelijan tilalle piti aivan itse käydä moinen laite ostamassa. Parisataa euroa siivousasioihin…(sillähän saisi jo lennot…)
Mutta siivoamaan emme sentään ryhtyneet, sillä kaukaiset maat, jotka pystyvät itse tuottamaan hellettä – toisin kuin me (kiitos vain Pekka Pouta tästä karun faktan lataamisesta tietoisuuteeni!) – olivat raaskineet vihdoin lainata vähän lämmintä ilmamassaa meillekin.
Silkinsileä ilta oli täydellinen pyöräretkeä, piknikiä ja uuden oivalluksen saamista varten.
Suuntasimme Hernesaren rantaan, jonne on avattu kesän ajaksi ravintolakeskittymä aivan veden äärelle. Viime kesänä Kalasataman Konttiaukio oli kaikkien huulilla ja nyt pyöräillään, veneillään, kruisaillaan tai busseillaan sitten Hernesaaren rantaan. Konttiaukiota ei enää ole ja Hernesaaren rannan keveistä rakenteista päätellen ei tämäkään kompleksi välttämättä kovin pysyvää tekoa ole.
Illan suuri oivallukseni oli, että Helsingissä, aivan kuten muissakin kunnon pääkaupungessa, on alueita, jotka nousevat ja laskevat pörssikurssien tavoin. Tottahan tämä oli jo jollakin tapaa tiedossani, mutta vasta nyt näin neljäntenä Helsinki-kesänä se jotenkin konkreettisesti näyttäytyi minulle. Eri kesinä intoillaan ja pyöräillään eri suunille kaupunkia! Aika kiva kaltaiselleni vaihtelusta pitävälle kaupunkilaismielelle!
Hernesaaren rannassa on tarjolla ruokaa, juomaa, biitsiä, laituria ja huvilatelttaa joka päivä klo 10-02! Alimmassa kuvassa puoleksi sisällä ja puoleksi ulkona oleva tiski toi mieleeni Key Westin rannalla olleen paikan, jossa kävimme nauttimassa illallisen erään veneretken päätteeksi joulukuussa. Lämmin meri, hyvä ruoka, juoma ja seura tekevät kyllä autuaan onnelliseksi kaikkialla. Kumpa useammin voisi mutustella eväitä kaikessa rauhassa merelle katsellen laiturin nokassa varpaita heilutellen.
Terkuin, kesänlapsi Ulla
Mercedes-Benz Fashion Week on parhaillaan käynnissä New Yorkissa ja meillä täällä Helsingissä pyörii Helsinki Design Week. Suunnittelimme keväällä NAMEn kanssa, että olisimme nauttimassa muotiviikkojen sykkeestä tähän aikaan Isossa Omenassa, mutta suunnitelmat eivät aivan toteutuneet (muiden kuin ystävämme Sannan osalta, jonka blogia kannattaa muuten alkaa seuraamaan, jos new yorkit, losit ja maailmanympärimatkat yhtään kiinnostaa 😉 )
New Yorkin muotiviikon antaessa vielä odottaa itseään suuntasimme Kirsin kanssa tänään Ruoholahteen, jossa pääsimme catwalk-tunnelmaan Glorian vuotuisessa muotinäytöksessä. Olin viime vuonna pukemassa malleja näytöksessä takahuoneen puolella, joten tänä vuonna oli täysin erilainen kokemus tarkastella show’n etenemistä yleisön puolelta.
Näytös oli stylisti Liisa Kokon käsialaa ja piti mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Viime vuodelta tuttuja malleja asteli lavalla uuden kauden vaatteissa ja tunsin iloa, että meillä Suomessa on tällaista tarjolla. Harmillisesti muotiala ei ole kovin arvostettu maassamme, joka näkyy esimerkiksi siinä, että valtakunnan ykköslehdessä, Hesarissa, ei ole omia muotisivuja, kuten muualla maailmalla vastaavissa lehdissä on.
Maantieteellinen sijainti ei onneksi tänä päivänä tarkoita sitä, ettei voisi seurata kiinnostuksen kohteitaan ajantasaisesti. Trendit ovat kaikkien ulottuvilla globalisaation ja internetin ansiosta ja esimerkiksi New Yorkin muotiviikon näytöksiin voi sukeltaa mukaan nettilähetysten kautta. Mutta kyllä paikan päällä näytöksien nauttiminen on silti aivan omaa luokkaansa tietysti.
Glorian näytöksen finaalista vastasi Magnum Ice Cream, joka tarjosi yleisölle myös suun makeaksi jäätelöbaarin puolella. Jokainen sai suunnitella itselleen mieluisen Magnumin, joka sitten rakennettiin syötäväksi näiden toiveiden mukaan. Minun jäätelöni oli inkivääri-lakritsi-mansikka Magnum maitosuklaakuorella – voihan sokerijumala/humala! 😀
Illan päätteeksi istahdimme inspiroituneena Kirsin kanssa vielä pizzan äärelle suunnittelemaan NAMEn syyskautta. Kaikkea mahtavaa on kuulkaas luvassa silläkin saralla, joten kannattaa seurailla Facebookia.
Glorian muotinäytös oli mahtava piristys arjen kiireiden keskellä ja samaa haluamme Nuorten aikuisten Amerikka -verkostommekin tarjoavan kaikille Amerikka-faneille. Tehdään tästä fantastinen syksy!
Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun saavuimme Amerikan ihmemaasta kotiin. ”En kestä miten IHANA Helsinki on!” on kaikunut mun suusta sen seitsemän kertaa päivässä, joten tässä välissä on pakko pysähtyä katsomaan myös oman kotisataman kauneutta blogissakin. Viikonloppu oli niin täydellinen kuin kesäviikonloppu voi olla. Ja Helsinki oli sen tapahtumanäyttämö vailla vertaa.
Istuttiin Ihana Kahvilassa puhumassa viisaita ystävieni kanssa lauantaina. Kerroin, miten olen monesti maailmalla katsonut ulkopuolisena kotikaupunkirakkautta, joka on näkynyt ihmisistä ja ympäristöstä. San Franciscon taiteilijakorttelit, kreikkalaisen keittiön henkilökunta ja vaikkapa jouluun sonnustautunut newyorkilais-palokunta koristelluine paloautoineen ja Amerikan lippuineen ovat kaikki edustaneet minulle yhdyskuntia, joille ylpeys omasta ei ole ollut synti vaan kunnia-asia. Ja nyt vihdoin pursuan sitä myös itse.
– ”Ensimmäistä kertaa haluan olla täysillä mukana rakentamassa tästä aina vaan parempaa paikkaa elää. Vieläkin hienompaa kaupunkia, josta ollaan ylpeitä kaikille.”
– ”No, nyt onkin hyvä hetki. Voi luoda jotain ensimmäisenä. Ja jengi tulee mukaan. Kymmenen vuoden päästä ei välttämättä voi niin helposti.”
Kuinka viisaita sanoja ystävältäni. Se sai tämän kaupungin näyttämään silmissäni entistäkin upeammalta. Me kaikki ollaan luomassa tästä sitä seuraavaa juttua. Tätä meidän juttua nimeltä Helsinki. Parasta on, että tähän mielentilaan voi päästä missä vaan asuukaan. Jostain syystä mulle se on kolahtanut nyt täällä Helsingissä.
Perjantaina näin sairaan hienon auringonlasku-suppauskuvan Facebookissa, jossa luki alla näin: ”Vielä mahtuu mukaan nauttimaan perjantai-illan auringonlaskusta vesille! SUPalkeet klo 19-20.30 tai lauta vuokralle omaan käyttöön samaan aikaan.” Pian jo soitinkin kuvan ohessa olleeseen numeroon ja varasin meille paikat SUP-lautailun alkeistunnille Töölönlahdelle muutaman tunnin päähän. SUP eli Stand Up Paddle Boarding on yksi surffauksen alalajeista, jota kerroin puhelimessa kokeilleeni kerran Fort Lauderdalessa.
”Olipa hassua, että sanoit tuon! Fort Lauderdale on juuri se paikka, jossa törmäsin lajiin ensimmäisen kerran, jonka seurauksena toin sen tänne Töölönlahdelle” sanoi nainen puhelimessa.
Aloin rakastaa naista välittömästi. Yksi kotikaupungin rakentajista. Nyt voin lähteä ”takapihaltani” Töölölahdelta surffaamaan! ”En kestä miten IHANA….” ai juu, taisinkin sanoa sen jo.
Se on jännä juttu, että Helsingissä vain käymässä ollut Mirkka on se henkilö, joka tietää aina kaikki parhaat jutut mitä nähdä ja tehdä. ”Täällähän on se Birgitta Hernesaari, se voitais käydä tsekkaamassa.” Ja niinhän me käytiin (kuvat yllä ja alla ovat sieltä).
Tehtiin aamupalalla suunnitelma, joka piti sisälään kuuden kahvilan kierroksen ja noin 30 kilometriä pyöräilyä. Päästiin viiteen kahvilaan ja aikaa kului pyöräretkellä vaatimattomat kaksitoista tuntia.
Birgitta Hernesaari oli Ihana kahvilan ohella suosikkimme. Mutta niin olivat toisaalta Mattolaituri, Regatta ja Sinisen huvilan kahvilatkin. Yhtään huonoa paikkaa ei kierrokselle mahtunut. Birgitta Hernesaareen aion tulla kokemaan syysmyrskyn takkatulen äärelle villapaidassa, kun se aika koittaa.
Tältä näyttää Regatta Töölössä.
Ja tältä maisemat Linnunlaulusta Töölössä niinikään. (Töölö <3).
Hätäännyin hieman, että olenko minä tehnyt mitään tämän kaupungin hyväksi. Olenko vain käyttänyt sitä? Mutta sitten huojennuin. Perustettiinhan me Kirsin kanssa Nuorten aikuisten verkosto NAME, jonka seurauksena samanhenkisiä ihmisiä on löytänyt toisiaan ja lyöneet viisaita päitään yhteen.
Ja se on ollut kovin hyödyllistä myös itselle. NAMEn Millalta ja Inkalta opin esimerkiksi, että Helsingilläkin on oma Flat Iron Building, joka meidän oli välittömästi käytävä kokemassa viikonloppuna.
Sunnuntaina matkustettiin Millan innoittamana ”Helsingin Hamptonsiin” eli Hankoon. Satamasta satamaan, ajattelin, antaa seikkailun vaan jatkua.
Kylläpäs pääsi viikonloppuna reissufiilikseen, kun lenteli häikäisevässä auringonlaskussa viikonloppuvisiitille Ouluun. Kirsin edellinen postaus havahdutti minutkin siihen kuinka lähellä myös meidän kesälomareissumme on: puolentoista viikon päästä torstaina starttaa jo sekin! Huh, mahtavaa!
Olen ehkä maininnut tästä ennenkin, mutta Kirsi on juuri niitä ihmisiä, joista kannattaa ottaa vaikutteita. Niin mutkattomasti hän aina laittaa pystyyn kuukauden kesälomareissun Jenkkeihin. Pako arjesta -blogin Jerry haastoi kertomaan viisi asiaa, joista olen kiitollinen, joten Kirsi olkoot ensimmäinen. Kirsi on idolini monessa asiassa eikä vähiten Amerikan tuntemuksessaan. (Voin olla huoletta, sillä hän kyllä hoksauttaa, jos meinataan ajaa jonkun huippunähtävyyden ohi ;D )
Omista reissusuunnitelmistani voisin kertoa sen verran, että olen yllättänyt itseni olemalla varsinainen tuuliviiri pääni sisällä mitä tulee tulevaan reissuumme. Kesälomareittimme muotoutui vain yhdessä suunnittelupalaverissa mieheni kanssa ja ehkä sen vuoksi olen epäillyt suunnitelmaa. Voiko hyvä suunnitelma muka niin helpolla irrota?
Olen kyseenalaistanut kaiken viimeksi tänään ja (voi ei, en aikonut sanoa tätä ääneen!) googlettanut vaihtoehtoja New Yorkin rinnalle (se on ja pysyy) aina Bahamaa ja Las Vegasia myöten. Maailmassa on niin paljon ihania paikkoja ja niin halpoja liittymälentoja (hyvällä tuurilla, nyt ei kyllä ollut).
Kaukaisempien kohteiden lisäksi New Yorkin ympärillä on loputtomasti oikeasti realistisia vaihtoehtoja: Atlantic Cityn vähän rässähtänyt casinokaupunki, Assateaguen villihevosranta, Nicholas Sparksin kirjoista tutut muut itärannikon rantakaupungit, Uuden Englannin maisemat, Philadelphia, Washington DC, Baltimore… Löysin kätevän listauksen Amerikan parhaista pikkurantakaupungeista. Kävin senkin läpi.
Viikonlopun univelkojen pökerryttämänä olin tänään nimittäin satavarma, että paras tapa lomailla olisi loikoiluviikko meren tai uima-altaan äärellä evääkään väräyttämättä. Päikkärit nukuttuani kävin vielä kerran kaikki vaihtoehdot läpi. Lopulta kaikista parhaalta tuntui suureksi helpotuksekseni jälleen se alkuperäinen, se ensimmäinen suunnitelma.
Kirjoitan suunintelman nyt tähän vielä ylös, katsotaan kuukauden päästä, että kuinka kävi. Reittimme lähtee Berliinistä, jossa olemme juhannuksen ystävien kanssa. Perille USAhan päästyämme reitti on tämä: Hamptons, Riverhead, NY (3 vrk) – Niagara Falls, Ontario, Kanada (1 vrk) – Lancaster, Pennsylvania (1 vrk) – New York city (5 vrk). Tämän lisäksi villinä korttina on edelleen kolme yötä matkan varrella, jotka voidaan käyttää miten parhaaksi paikan päällä nähdään. Toki kaikki muutkin hotellit on varattu siten, että voi maksutta perua, jos siltä tuntuu.
Mutta mitkä ovat ne muut neljä asiaa, joista olen kiitollinen? Pidempään pohtimatta mieleen nousee tähän ihanaan kesään liittyviä asioita:
– Lähestyvä lomamatka tietysti (koko jännittävä seikkailu on vielä edessä!)
– Värikkään ja kukkivan luonnon henkeäsalpaava kauneus, jota työmatkoja pyöräillessäni ihastelen
– Se, että kouluun pääsyn tulokset selviävät perjantaina (!) ja voi rueta suunnittelmaan syksyä ja tulevaisuutta
– Kaikki kivat tapahtumat (esim. tuleva tyttöjen viikonloppu lapsuuden ystävien kanssa vielä ennen matkaa).
Ja kun tapahtumat nousivat esiin, niin vielä loppuun pari ilmoitusluontoista asiaa:
1. Ollaan tehty blogin bannerin alle uusia sivuja, käykäähän tsekkaamassa. Teimme NAMElle oman sivun eli tervetuloa kaikki Amerikka-fanit mukaan kivoihin tapahtumiimme. Uunituoreena uutisena kerrottakoot, että syksylle on suunnitteilla todella mielenkiintoisen oloinen vierailu Finnairin suunnalle… jee!
2. Olemme aloittaneet oman pikkusometapahtumamme Facebookissa eli Matkakuvamaanantain. Postaamme Facebookissa joka maanantai eri osavaltiosta kuvan (niin kauan kuin niitä riittää) ja teemme sitä kautta yhdenlaista postausarkistoa. Palapeli rakentuu hiljalleen!
3. Kiitos, että olette messissä! On niin huippua, että olette ottaneet yhteisen Amerikka-blogimme niin lämpimästi vastaan. <3 Ai, että kun päästään vielä reissun päältä postaamaan! Soon, soon, very soon…!