espanja

Haluan olla skootterityttö. Tukka ponnarille, aurinkolasit päähän, valkoinen kypärä päähän ja baanalle! Itsekseen pärräämään tai boyfriendin olkapäätä vasten, sama se kunhan mennään lujaa. Ja kun pysähdytään, kypärä päästä, hiusten hulmautus ja menoksi. Ei parkkiongelmia! Keskiviikkona sain olla päivän ajan tuollainen skootterityttö ja oh boy, life was goood!

Hotelli Melian respa tuntui olevan valjastettu ajatuksella, että mitä tahansa asiakas tuleekaan tiedustelemaan, järjestyy se muitta mutkitta. Kun menimme tiedustelemaan skootterin vuokraamisesta, kaivoi neiti laminoidun esitenivaskan tiskin alta, jossa näytti olevan aivan kaikkea Boombox-musiikkimasinoista lähtien. Puolivälistä esitettä löytyi skootterit ja muutaman tunnin päästä respaan käveli hemmo kahden kypärän ja avainten kanssa. Nimi vuokrasopimukseen, 36 euroa herralle ja skootteri oli vuorokauden meidän käytössämme. Lähtiessä vuokrafirman mies sopi vielä hotellin henkilökunnan kanssa, että saamme parkkeerata menopelin parkkihalliin yöksi ilmaiseksi.

Tälle lomalle olimme lähteneet niin takki auki, ettei mitään ennakkosuunnitteluja oltu tehty. Sen verran olin ehtinyt karttaa tutkia, että Miljonääriäitien tunnetuksi tekemä Marbellan kaupunki näytti sijaitsevan 45 kilometrin päässä Torremolinoksesta. Koska kaikki kimaltava houkuttaa tätä harakkaa, asetimme Marbellan päämääräksemme.

Minulla ei ole moottoripyöräkorttia ja pelimme oli sitä sorttia, että sillä pääsi pienestä koostaan huolimatta yli satasta, joten paikkajärjestys oli selvä. Satasta ajaminen oli kyllä niin jännittävää, etten olisi missään nimessä puikkoihin halunnut. Mukavinta oli ajella pienempiä teitä rauhallisempaa vauhtia, jolloin pystyi juttelemaan ja ihastelemaan maisemia kaikessa rauhassa.

Kahden tunnin ajon jälkeen olimme perillä määränpäässämme. Olimme päätyneet ajelemaan vuoristoteillekin, koska emme jaksaneet kartan tuijotteluun käyttää arvokasta seikkailuaikaa juuri, joten reitti ei kulkenut suorinta tietä. Suunnistaminen oli kuitenkin helppoa meren puikahtaessa näkyviin vähän väliä.

Ensimmäinen rannalle vievä katu Marbellassa toi eteemme täydellisen kauniin rantamaiseman ylellisine rantaklubeineen ja pystyyn nostettuine surffilautoineen. Yritimme ottaa yhteiskuvaa itseksemme, kun klubin työntekijä kiiruhti luoksemme ja tiedusteli, että voiko hän auttaa meitä.

Klik, klik! Peace & love. 

Kysäisin miekkoselta, että missä se kuuluisa satama-alue sijaitsee ja hän viittasi oikealle. Lähdimme jatkamaan matkaamme Puerto Banústa kohti. Kun kaikkialla alkoi näyttää ylellisen hemaisevalle, pistimme pyörämme parkkiin ja lähdimme rikkaiden ja kuuluisten jalanjäljille. Iltapäivän kuumuudessa oli rauhallista, sillä ilma oli jo melkein liian kuuma ulkona oleiluun.

Olikohan Hermèsin edestä parkkipaikkaa etsivä rouva valinnut autotallista näyteikkunan sävyyn sopivan kärryn päivän kulkupeliksi?

Meikitön ja kauttaaltaan hikinen skootterityttö (joka oli vaihtunut möröksi) ei tuntenut Calle De Riberaa kävellessä enää oloaan kovin kotoisaksi, joten päätimme lähteä välipalalle jonnekin vähän tavallisemmille huudeille. Paikka löytyi Marbellan länsipuolelta merenrannalta ja patongit ahmaistuamme päätimme jättää Marbellan taaksemme. Paikallista espanjalaista elämänmenoa huokuvat vuoristokylät kutsuivatkin meitä fiiniä Marbellaan enemmän.

Ajelimme vähän lähemmäksi Torremolinosta naapurikaupunki Benalmádenaan ja sitten vain ensimmäistä ylöspäin kipuavaa tietä kohti korkeuksia.

Tämä söpö matkalla ohittamamme paikka oli nimeltään La Cala de Mijas.

Jo menomatkalla olimme sattuneet ohittamaan näköalapaikan, jonne nyt suuntasimme, koska aiemmin emme olleet pysähtyneet tiirailemaan maisemia. Aurinko porotti tulisena ja yhtäkkiä kenkäriepuni tippui jalastani. Kumarruin katsomaan, että mitä ihmettä – ja no sitä ihmettä, että kenkä oli hajonnut siten, ettei se enää pysynyt jalassa mitenkään! Siellä korkealla kuumassa seisoin sitten paljain varpain ja mietimme, että missähän mahtaisi olla lähin kenkäkauppa…

Hupsis!

Hetken ajeltuamme ohitimme Plaza De Andalucia -nimiselle aukiolle johtavan pikkukadun, josta tarkkaavaiset silmäni spottasivat yhden kaupan, joka oli vieläpä siestasta huolimatta auki. Sinne!

Viidellä eurolla irtosi uudet flipflop-kengät ja päätimme palkita itsemme hyvistä kaupoista paikallisella perunamunakkaalla, joka oli ehkä parasta ruokaa jota reissulla söimme!

Sitten olikin aika lähteä laskettelemaan kohti Torremolinosta, jotta ehdimme perille ennen pimeän tuloa ja uimaan. Päivääkään meressä ei saanut jäädä välistä.

Kiinnostaako/haittaako teitä muuten lukea näitä matkakertomuksia muista kohteista tästä Amerikka-blogista? Aika ajoin mietin, että pitäisikö kaivaa vanha Stilettikorkokanta-blogini naftaliinistä vai keskittää vain kaikki energia tähän yhteen blogiin… Ajatuksia otetaan mielellään vastaan!

Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Huristelimme tänään skootterilla Torremolinoksesta Marbellaan ja paluumatkalla poikkesimme vuoristokyliin. Tämän päivän elämykset vaativat sulattelunsa, joten sen vuoksi haluankin kertoa eilisestä, jolloin kohosimme kirjaimellisesti innostuksesta ilmaan.

Loikoilin aurinkotuolissa ja katselin laiskana merelle, jossa ihmiset harrastivat erilaisia vesiurheiluaktiviteetteja. Olimme päättäneet, että tiistai on vesiurheiluaktiviteettipäivä ja piti tehdä vaikea valinta. Vesijetteilyä, jota olen aina halunnut? Vaiko kenties suppailua, polkuveneilyä, BananaBoat-ajelua? Make oli luvannut, että minä saan valita. Siinä lojuessa yks alkoi nousta ylitse muiden, nimittäin se, joka pääsi korkeimmalle ilmaan. Valinta oli selvä: tänään mennään kokeilemaan nousuvarjokyytiä!

Parasailing, nousuvarjoilu. Piti ihan googlettaa, että mitä parasailing on suomeksi. Minulle laji ei ollut entuudestaan mitenkään tuttu, mutta myyntikojun nainen kertoi, ettei sillä välilä. Puhelu veneeseen toi vastauksen, että kello 18.00 pääsisimme ilmaan. Tarvoin tulikuumassa hiekassa tiedustelemaan aurinkotuoliin jääneeltä kaiffariltani, että sopiiko se. Asia oli ok ja lähdin takaisin tekemään varausta kuullakseni vain, että rahat olisi pitänyt olla mukana jo varaushetkellä. Joten jälleen tarpomista kuumassa hiekassa ja hotellista rahoja hakemaan.

Lysti kustansi 40 euroa per henki ja sillä sai kieppua 10 minuuttia ilmassa.

Hyvissä ajoin ennen kuutta jälleen kerran tarvoimme paikalle. Pian komea keltakylkinen vene kaarsikin jo näkökenttäämme liidättäen neljää paria jalkoja korkeuksissa. Innostus alkoi nousta käsin kosketeltavaksi ja odotimme kuumeisesti, että meidän vuoromme koittaa. Veneen kuljettajat saapuivat kuitenkin rantaan vain huikkaamaan, että seuraavaksi heidän täytyy lähteä tankille, menee vartti, adios!

Istuimme odottamaan vielä kuudeltakin kuumana hehkuvalle hiekalle ja minuutit kuluivat. Kun lähes tunti oli vierähtänyt, meinasi hermoa jo alkaa kiristää. Mitä pelleilyä tämä nyt oikein on. Muistuttelimme toisiamme, että nyt ollaan maassa, jonka kielestä ”Mañana” tulee. Minuuttien tuijottaminen on syytä unohtaa.

Vihdoin rantakojun nainen käski meidän pukea pelastusliivit päällemme ja meitä kehotettiin lähtemään veden äärelle. Sitten vain uimaan veneeseen, joka ei aivan rantaan asti pystynyt tulemaan. Innostus kasvoi jokaisella vedolla, kun uimme kohti venettä. Keltaiseen veneeseen kipusi kanssamme kolme ranskalaista tyttöä, joiden kanssa venettä ajavilla nuorilla miehillä oli yhteinen kieli. Niinpä me keskityimme lähinnä maisemiin, kun pojat pitivät tunnelmaa yllä veneessä lirkutellen tytöille. Painelimme auringossa edelleen kylpevän kaupungin rantaviivaa pitkin ja hiukset hulmusivat villinä tuulessa vauhdin hurmassa.

Sitten pojat kiinnittivät huomionsa meihin ja kysyivät painoamme ja oli aika pukea ylle valjaat. Poikien saatua setvittyä valtavan suuren nousuvarjon köydet ja nostettua se ilmaan, oli meidän vuoromme Maken kanssa siirtyä veneen perälle. Saimme lyhyen ohjeistuksen, vaijerit kiinni ja lattialle istumaan. Ennen kuin ehdimme juuri tajutakaan, leijailimme veneen perässä korkealla ilmassa ja allamme kimalteli turkoosi Välimeri auringonlaskussa. Pojat huiskuttelivat meille ilmaan ja käskivät pussailla. Sitten poseerattiin hetki kameralle ja jäimme omaan todellisuuteemme leijumaan kahdestaan. Kohosimme yhä vain ylemmäs ja pian olimme vuorien kanssa linjassa. Alla oli meri ja me lensimme! Romanttisempaa hetkeä saa hakea.

Aivan liian pian aika tuli täyteen ja pojat alkoivat laskea meiltä korkeutta. Venettä lähestyessämme he huusivat vain, että tällä kertaa älkää istuko. Ja niinpä varjo vei meidät veneen kohdalle ja jalkamme tavoittivat kannen. Valjaat irrotettiin ja oli ranskalaisten tyttöjen vuoro päästä ilmojen herroiksi. Onneksi kyydissä oli muitakin, sillä saimme vielä kokea tyttöjen riemun kautta kokemuksen uudelleen toisesta perspektiivistä.

Kun irrotimme myöhemmin valjaita päältämme, totesin toiselle pojista, että hänellä on varmasti siistein työ ikinä. Hän vastasi siihen, että näin hänelle aina sanotaan, mutta todellisuudessa hän on töissä jokaisena päivänä ilman vapaapäiviä vähintään kellon ympäri. En tiennyt mitä vastata tähän, mutta mielessäni mietin, että vaikka pitäisi kaikki päivät viettää siinä tyrmäävässä keltaisessa pikaveneessä, turkoosin veden päällä – selvästikin hyvän kaverin kanssa tytöille flirttailen – ja nousuvarjoa vedellen, niin voisi asiat varmasti huonomminkin olla!

Kun pääsimme lähelle rantaa, ranskalaiset tytöt saivat pyllylle taputuksen ja valittavana oli uintiretki tai moottoroidulla kumiveneellä maihin paluu, joka oli tullut meitä ja muistikortteja noutamaan. Minun hypätessä kumiveneeseen, pojat eivät uskaltaneet antaa läpsäytystä pyllylle vaan kiusasivat Makea tehden niin vain melkein minullekin. Melkein harmitti, että kumivene oli noutamassa, sillä siinä adrenaliinissa olisi vielä uintiretki maihin vain lisännyt amazing race –fiilistä, joka kokemuksesta jäi elämään.

Rantakojussa muistikortilta ladattiin kuvamme tietokoneelle ja saimme valita, että ostammeko yhden kuvan hintaan 5 euroa, kaksi kympillä tai kaikki kahdellakympillä. Päädyimme ottamaan vain yhden kuvan, koska kuvaaja ei ollut kovin keskittyneesti tehtävään kohdallamme paneutunut. Illalla tutkailin netistä parasailing-mahdollisuuksia Floridassa. Tarjontaa löytyy, mutta hinnat tuntuivat olevan noin puolet kalliimpia. Luultavasti tosin myös palvelu ja kokemus on osattu amerikkalaiseen tapaan tuotteistaa hieman kokemaamme viimeistellymmäksi.

Until next time! 

Eipä voi kätevämmin tempaista itseään syksyyn valmistautuvasta Helsingistä helteiseen kesään kuin tänään Norwegianin suoralla lennolla pohjolasta Torremolinoksen palmujen alle. Aamu alkoi liian aikaisin jo neljän aikaan, mutta olipahan suunta lentokentälle, eikä esimerkiksi töihin. Jo aamiaisaikaan olimme perillä Malagassa 4,5 tunnin lennon päätteeksi ja kymppiminsan taksimatkan päästä ihmettelimmekin hotellin aulassa, että mitähän tässä unenpöppöröiset matkailijat voisivat tehdä ennen hotellihuoneen saamista.

No mitäpä muutakaan kuin poolille!

Tuima on ilme, kun aurinko porottaa niin kovasti silmille, ettei pysty samaan aikaan hymyä heläyttämään

Parin tunnin altaalla loikoilun jälkeen menimme kysymään huonetta ja parhaalla tuurillamme saimme ylimmän, yhdeksännen kerroksen huoneen parvekkeella, josta kelpaa katsella merelle. Huonetta odotellessamme saimme myös ihmetellä kun arviolta 30-40 poliisimoottoripyörää saapui hotellimme parkkihalliin. Hieman jo mietin, että onko tämä rakennus kaapattu tai jotain, mutta sen verran rauhallisia poliisisetiä käveli hallista ulos kypärät kädessään, että jostain muusta oli kuitenkin kysymys. Pyörät jäivät parkkihalliin ja ehkä poliisit biitsille, sillä sitä täällä riittää. Costa de sol – aurinkorannikko – oli ensimmäinen espanjan harjoitus, jonka tämä kielinero sai ratkaistua. Täällä sitä ollaan!

Seuralaiseni koisaa tuossa vieressä siestaunia, sillä aikainen herätys, kova työtahti ja kuumuus ovat vaatineet veronsa. Eiköhän nämä puitteet hoida kaiken väsymyksen pois, kunhan vain vaimo malttaisi olla laatimatta tiukkaa lomaohjelmaa…