Mon histoire. Minun tarinani.
Kun blogi on näin alkuvaiheessa, niin olisi ehkäpä järkevää mennä ajassa taaksepäin ja kertoa teille lukijoille kuka olen, mistä tulen ja se suurin kysymys kaikista: miksi Ranska?
Nopea esittely: Olen Nicole, 19-vuotias nainen Tampereen kupeesta. Opiskelen ilmaisutaitolukiossa, josta olisi tarkoitus valmistua ylioppilaaksi keväällä 2012. Valmistuminen on pitkittynyt vuodella, sillä vietin lukuvuoden 2009-2010 vaihto-oppilaana Ranskassa. Harrastuksiini kuuluu nykyisin vain teatteri, josta toivon saavani ammatin. Muita harrastuksia ovat olleet mm ratsastus, tanssi ja erilaiset järjestötoiminnat. Vapaa-ajalla minua kiinnostaa kielien opiskelu, musiikin kuuntelu, mielenkiintoiset keskustelut, yölliset kävelyretket, spontaanit tapahtumat, hyvät näytelmät ja hyvä tee. Ihmiset ja niiden tarinat kiinnostaa mua. Olen myös todella kunnianhimoinen ja mulla on tapana tavoitella tähtiä taivaalta. Ainakin siten saan mun elämäni tuntumaan astetta enemmän mielekkäältä.
Sitten vaikeampaan, tai ainakin monimutkikkaampaan, asiaan. Eli minä ja suhteeni Ranskaan. En osaa tarkalleen sanoa, koska olen saanut mieleeni sen, että Ranska on mun paikkani. Joskus 8-vuotiaana mummi vei minut Pariisiin ja olin kai jo tuolloin ihan myyty. Mutta mitä niin nuori, vasta lapsi, voi ymmärtää sellaisesta maasta? En itse näin jälkikäteen pysty ainakaan käsittämään millään. Joka tapauksessa se maa ja kieli kiinnosti ja yläasteella ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kun sain mahdollisuuden alkaa opiskelemaan ranskaa. Se aika oli aika vuoristorataa, kunnes tuli aika hakea vaihto-oppilaaksi. Mua on aina joku vetonut ulkomaissa, ja vaihto-oppilaaksi lähtö oli ollut mulle itsestäänselvyys jo monta vuotta ennen kuin se oikeasti olisi edes ajankohtaista. Hain EF:n kautta USA:an ja AFS:n kautta Kanadaan. Mut hyväksyttiin molempiin, mutta Kanada tuntu enemmän mun jutulta, koska siellä oli ranskankieltä. En olisi ikinä uskaltanut lähteä vuodeksi Ranskaan, koska kieli tuntui niin vaikealta. Kuitenkin eräänä aamuna heräsin, ilmeisesti jonkun elämääkin suuremman unen jälkeen, ja tiesin että tämän tytön paikka oli Ranskassa. Soitin AFS:lle epätoivoisen puhelun ja kysyin pystyisinkö vielä vaihtamaan Ranskaan. Mulla oli hirveästi tuuria, ja paikka aukesi mulle heti. En ole ikinä katunut sitä puhelua. Lopulta 4.9.2009 lähdin aamulennolla Pariisiin ja 6.9. menin mun isäntäperheeseen. Vietin vuoden 600 henkilön kylässä vuoristomaisemissa. Lyon oli 200km kotoa ja Saint-Etienne vain puolen tunnin ajomatkan päässä. Tiesin jo ennen mun vuottani Ranskassa, että se ois se mun paikkani. Mulle sanottiin aina, että mulla on vaan joku omaan päähäni pinttynyt kiiltokuvamainen käsitys Ranskasta ja että siellä ymmärtäisin, ettei se niin hieno maa olekaan ja että Suomi on paljon parempi. Ehkä Suomi on monella tasolla hyvä maa, muttei se ole mulle se oikea paikka. Ainakaan vielä. Vaihtovuoden jälkeen en ole odottanut mitään enemmän kuin sitä, että saan mun ylioppilashattuni päähän, koska se merkitsisi tän piinaavan kahden vuoden välivuoden päättymistä Suomessa ja sitä, että pääsisin oikeasti sinne minne kaipaan. Niin usein mielessäni kuvittelen sen hetken, kun ostan pelkän menolipun Suomi-Ranska. Ei enää kauaakaan, kun se hetki tulee toteen.
- Tämä on se maisema, jota katsoin vuoden joka aamu ja joka ilta. En voi kuvitella mitään upeampaa.
