Soolomatkailun salat

 

Viimeisen kahden vuoden ja neljän kuukauden aikana olen saanut kokea roiman annoksen reppureissaajan arkea – ensin Australiassa, vaikka pääasiallisesti elinkin sitä vähän normaalimpaa elämää arkirutiineineni ja vuokrahuoneineni, ja nyt myöhemmin reppureissullani Kaakkois-Aasiassa. Ensiannokseni yksinmatkailuun sain lentäessäni työharjoitteluun Jenkkeihin 18-vuotiaana ja yhä edelleen voin tuntea sen vatsaa kouristavan pelon tunteen, joka iski toden teolla hypätessäni Torontoon vievään koneeseen Amsterdamin kentällä. Nyt neljä vuotta myöhemmin ei juurikaan sykettä nosta hypätä yksin mihin tahansa kulkuvälineeseen 24 tuntiselle matkalle, viettää kuusi tuntia tuntemattomassa kaupungissa vailla harmainta aavistusta mitä tehdä saatikka tsekata sisään uuteen hostelliin ja jakaa huone 10 tuntemattoman ihmisen kanssa. Haluaisin jakaa vinkkejä soolomatkailua suunnitteleville, siitä haaveileville ja ihan ylipäätänsä kertoa yksinäisen reppureissaajan arjesta.

 

Miten tapaan ihmisiä?

Australia, lokakuu 2014. Istun typötyhjässä hostellihuoneessa, sekavissa tunnelmissa siitä, miten aupairin arki vaihtui kuuden huoneen dormiin alle vuorokauden varoituksella. Vastapäisessä sängyssä asuu mukava saksalaistyttö, joka työskentelee respassa ja on selkeästi asunut huoneessa jo hieman pidempään; sen paljastaa halvat pahvilaatikot tavaroiden säilytykseen ja sarongeista väsätyt verhot alasängyn yksityisyyttä lisäämään. Pyörittelin peukaloitani, jännitin ihmisten täyttämään keittiöön menemistä ja taisin lähteä itsekseni kävelylle. Seuraavana päivänä huoneeseen tuli uusi tyttö ja kerättyäni 10 minuuttia rohkeutta uskaltauduin kysymään ”where are you from?”. Melko tarkalleen puolitoista vuotta myöhemmin tämä sama tyttö vieraili luonani viikon verran Suomessa, vein hänet perheeni kanssa kesämökille ja tiedän ovien olevan aina avoinna Australian Newcastlessa vastavuoroiselle visiitille.

Alkuun sosialisoiminen on jännittävää, jopa pelottavaakin. Englanninkielen käyttö usein uutta ja mistä ihmeestä sitä sitten puhuisi? Tässäpä teille top 5 kaikkien aikojen reppureissaajarupattelun suosikit:

  1. Mistä olet kotoisin?
  2. Kuinka kauan matkustat?
  3. Missä olet ollut?
  4. Mihin menet seuraavaksi?
  5. Mitä teet ’back home’ eli kotimaassasi (opiskeletko/töissä…)?
90

Edustettuna Suomi, Ruotsi, Etelä-Afrikka, Kanada ja Uusi-Seelanti

Siinä kun heittää vastakysymykset jokaiseen niin hurahtaa puoli tuntia helposti ja samalla on mahdollisuus saada mitä parhaimmat vinkit omalle tulevalle reissulle tai voi jakaa omat parhaat kokemuksensa. Jossain vaiheessa on ihan kohteliasta kysyä myös ihmisten nimiä, ihan vain unohtaakseen ne seuraavan kolmen minuutin kuluessa.

Ihmisiä voi reissun päällä tavata kirjaimellisesti ihan missä tahansa. Vietnamissa tapasin ruotsalaistytön vessassa levittäessämme aurinkorasvaa samaan aikaan ja päädyin matkustamaan hänen ja ystävänsä kanssa seuraavaan kohteeseen yhdessä kolmen päivän kuluttua. Kerran aamiaisella toinen tyttö kysyi minulta wifin salasanaa, vaikka wifissä ei ollut salasanaa; siirryin hänen pöytään syömään ja vietimme kolme päivää Hoi Anissa yhdessä. Kerran venytin selkääni hostellin pihamaalla ja siitä seurasi suoranainen lomaromanssi: kolme minuuttia ensi sanoista sain lääkkeitä laskemaan mahdollista selkänikamien turvotusta (koska luonnollisesti nakkaat naamaan kaikki tuntemattomien miesten tarjoamat lääkkeet), heti perään selkähieronnan ja parin yhdessä vietetyn päivän jälkeen päädyimme tapaamaan myöhemmin aivan toisessa kaupungissa viettääksemme lisää aikaa yhdessä erotaksemme myöhemmin mieli täynnä iloisia ja onnellisia muistoja.

93

”Yksin” Halong Bay tourilla – vähän itseäni iäkkäämpiä kavereita Saksasta ja Brasiliasta!

Reppureissaajien joukossa parasta on se, että sosiaalinen kanssakäyminen on sääntö eikä poikkeus, enkä muista koskaan saaneeni outoja katseita istahtaessani hostellin yleisissä tiloissa ihmisten täyttämään pöytään lupaa kysymättä. Yksin matkustamisessa parasta on se, että itse päätät, milloin olet sosiaalinen ja milloin vietät aikaa ihan vain itseksesi. Rakastan viettää päivän tai kaksi viikossa ihan itsekseni kaduilla vaellellen ja istua illallisella kaksi tuntia ihmisiä katsellen, kun taas toisinaan ahdistan huonekavereitani höpötyksilläni aina kyllästymiseen asti. Usein parin hostellissa vietetyn päivän jälkeen tuntuu, että joka ikinen naama on saanut nimen ja tarinan taakseen, vaikka omasta mielestä tuli vietettyä pääosin aikaa omissa oloissaan.

 

Turvallisuus

Nuorena naisena yksin Aasiaan? Siis onko se nyt turvallista mennä moisiin korruptoituneisiin maihin yksin? Yksinäisenä naisena on helppo uhri, jos asetat itsesi helpoksi uhriksi. Toki on monta asiaa, joihin on itse mahdoton vaikuttaa, mutta omasta kokemuksesta uskallan väittää, että terve maalaisjärki ja omaan vaistoon luottaminen vie jo pitkälle. Älä tyrmää itseäsi unilääkkeillä yöbussissa/-junassa ja näin ollen tee itsestäsi puolustuskyvytöntä, jos pahin mahdollinen sattuu kohdallesi. Jos taksikuskin mittaria on säädetty ja hinta onkin pompahtanut odottamasi kolmen euron sijasta yli 10 euroon, voit haistattaa paskat (24 tunnin bussimatkustamisen jälkeinen automaattireaktio), mutta maksa mittarin osoittama summa – kuskeilla voi löytyä kättä pidempää takataskussa hankalien asiakkaiden varalta, eikä ehkä ole 8 euron väärti tulla puukotetuksi. Olisi hienoa myös sanoa, että alkoholinkäyttöä kannattaa miettiä tarkasti tai suorastaan välttää, mutta se olisi kyllä omalla kohdallani varsinaista kiiltokuvien maalaamista. Tuhlattuani aivan liian paljon rahaa kaljaan Bangkokin Khao San Roadilla, kello yksi ilmoittivat hostellikaverini lähtevänsä kotiin. Sehän ei meikäläiselle sopinut, joten jäin yksin juhlimaan backpackereiden taistelutantereelle ja vielä tänäkin päivänä hengissä tätä tekstiä kirjoitan. Fiksua? Ehkä ei. Hauskaa? Sitäpä nimenomaan. Kello viiden jälkeen hurauttelin mittaritaksilla suoraan hostellin etuovelle täydessä elämän vireessä pari uutta Facebook kaveria rikkaampana.

Excuse my face - yksinäinen 12 tunnin yöjuna Thaimaassa, yläpunkassa tietenkin!

Excuse my face – yksinäinen 12 tunnin yöjuna Thaimaassa, yläpunkassa tietenkin!

Yksin reissatessa päädyn usein haahuilemaan baareissa itsekseni usein menetettyäni hermot sama iltana tapaamiini kavereihin, jotka alkavat puhua kolmen vuoden takaisista ex-poikaystävistään tai kaljan korkeasta hiilarimäärästä. Reppureissaajabileistä on helppo löytää ihmisiä, jotka ovat selkeästi hyvällä juhlamielellä liikenteessä ja estottomassa humalassaan ottavat uudet ystävät vastaan avoimin sylin. Toisinaan vastaan tulee mitä creepyimpiä vätyksiä, mutta kun omalla vaistolla kulkee eteenpäin osaa kyllä jämäkästi jättää moiset ääliöt omiin oloihinsa valonnopeudella. On hyvä taito osata sanoa tiukasti ei ja tarvittaessa kyynärpäitä käyttäen ohjata itsensä pois inhottavalta tuntuvista tilanteista. Vaikka varsinaisia vaaratilanteita ei ole yksin matkatessani eteen tullut, olen todella kiitollinen ennen reissua käydystä itsepuolustuskurssistani – aina karvojen pystyyn noustessa alkaa Tonin opit vyöryä mieleen ja ehkä lisää sen ripauksen itsevarmuutta, joka saattaa saada mahdolliset pahantahtoiset ihmiset perääntymään. En voi muuta kuin lämpimästi suositella Pohjolan Tonin kanssa privakurssin sopimista, jos reppureissu lähestyy ja turvallisuus jännittää – pääkaupunkiseutulaiset voivat reippahasti ottaa yhteyttä joko sähköpostitse [email protected] tai puhelimitse 0449879243 ja sopuhinta on varmasti neuvoteltavissa, kun muistaa mainita terveiset Veeralta.

95

Yöunet Kuala Lumpurin Air Asian terminaalissa!

Hostelleissa passi ja muut arvotavarat kannattaa lukita lukkokaappiin, jos sellainen on tarjolla. Aina moista mahdollisuutta ei ole tarjolla, mutta omasta kokemuksesta yleensä riittää, kun arvotavarat ovat syvällä muiden tavaroiden joukossa eikä avoimesti näytillä. Repun solkiin voi virittää lukkoja ja näin yleensä toimin yöbusseissa ja –junissa sekä lentokentällä nukkuessani, pitäen kuitenkin ne arvokkaimmat (passi, rahat, pankkikortti, kännykkä) joko passipussissa tai pienessä laukussa kehon ympärille pujoteltuna. Hostelleissa ei kannata liikaa stressata tavaroiden varastelusta: itse en ole tähän kertaakaan törmännyt, vaikka omaisuuteni onkin usein tyylikkäästi ympäri huonetta leviteltynä. Kaikki huoneessa asuvat ovat samassa tilanteessa – pöllisitkö itse toisen matkaajan tavaroita?

Yleisesti uskallan kuitenkin väittää Kaakkois-Aasiassa ja Australiassa reppureissaamisen olevan todella turvallista. Muita matkailijoita on kaikkialla ja ihmiset yleisesti ovat hyväntahtoisia, vaikka ainahan poikkeuksia sääntöön löytyy – myös siellä kotoSuomessa. Tietoisesti ei kannata itseään asettaa vaaraan, tietoa kannattaa hakea netistä ja liittyä kaikkiin mahdollisiin backpacker ryhmiin Facebookissa, missä ihmiset jakavat kokemuksiaan.

 

Yleispelot

Pitkät lennot ja maata pitkin taitettavat matkat voivat kuulostaa joko tylsiltä tai suoranaiselta nautinnolta: sinä päätät, kuinka asioihin suhtaudut. Olen ajan mittaan oppinut nauttimaan suunnattomasti vuorokauden mittaisista yksintehdyistä matkoista. Vuorokausi vailla velvollisuuksia tai kiirettä. Vuorokausi aikaa lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, kuunnella musiikkia, tuijottaa ulos ikkunasta omissa ajatuksissa velloen. Elämää parempi asia on kuitenkin Netflixin joulukuinen uudistus, eli leffojen offline tilaan lataaminen. Hommaa kännykkään Netflix sovellus ja lataa tuntitolkulla katsottavaa pitkille matkoille (suositeltavaa tehdä jo Suomessa, kun netti vielä toimii), nyyhkytä romanttista draamaa katsoen keskellä yötä bussissa tai ääneen hörähtele hauskoille komediapätkille pitkällä lennolla. Toinen korvaamaton asia on matkalaturi muutamalla latauskerralla. Oma Prismasta ostamani matkalaturi lataa kännykän neljä kertaa ja on jatkuvassa käytössä, koska kännykän simahtaessa matkanteko todella muuttaa muotoaan.

96

Vajaa 2000 kilometriä tuli tuijotettua Netflixiä näissä olosuhteissa Vietnamissa.

Bussien ja junien buukkaaminen onnistuu lähes aina hostellien kautta ja Aasiassa voi lyhyemmät matkat taittaa helposti mopotakseilla, joiden hintatasoa ja luotettavuutta kannattaa aina kysyä majapaikasta ja näin välttää ”ryöstetyksi” tulemisen. Jos kaipaa sosiaalista elämää, suosittelen maksamaan hyvästä hostellista sen muutaman euron enemmän kuin tinkimään budjetissa ja viettämään aikaa epäsosiaalisessa majapaikassa. Mistä löytyy hyvät hostellit? Itse käytän hostelworldia ja katson melko tarkasti arviointipisteitä, sekä luen muiden matkailijoiden jättämiä arvioita. Välillä hostelleita löytyy myös booking.com ja agodasta, joten kaikkia kolmea kannattaa aktiivisesti käyttää parhaan hinnan löytämiseksi.

89

Lepopäivä Chiang Maissa Thaimaassa

Jos sairastut, joudut onnettomuuteen tai jotain muuta yllättävää tapahtuu – asioilla on tapana järjestyä. Ikävien tapahtumien sattuessa kohdalle on yleensä kaikkein raskainta se, että myös niistä on selvittävä ihan itse. Itse koin melko rankan ruokamyrkytyksen Vietnamin Hanoissa, makasin vessan lattialla koko yön täristen kuumeessa, kymmenen minuutin välein oksentaen ja ripuloiden. Se jos joku on mukavuusalueelta poistumista, eikä suinkaan kivaa tai nautinnollista sellaista, mutta mikä ei tapa se vahvistaa. Huoneeni oli täynnä ihania tyttöjä, jotka aamulla herättyään tarjosivat kaikki omia lääkevarastojaan ja sujauttivat vesipullooni elektrolyyttijauhetta nesteytystä tehostamaan. Vesi tuli ylös sitä mukaan kun sitä nielaisi ja seitsemän tunnin raivolaattaamisen jälkeen oli happi aika heikoilla, kunnes eräs tyttö toi lääkkeitä oksentamisen lopettamiseen. Ne ikävät asiat muuttavat perspektiiviä elämään ja ovat usein niitä, joista eniten oppii – ja eikö se ”maailman avartaminen” usein olekin syy reissuun lähtemiselle? Itse ehkä suosisin jopa ruokamyrkytyksessä hostellissa asumista hotelliin menemisen sijaan, kanssareissaajista valtaosa kun on yleensä ollut samassa tilanteessa ja mieluusti auttavat, jos apua tarvitset. Pidä huoli, että matkavakuutus on kaiken kattava ja hätälinjan numero aina käden ulottuvilla.

92

Ruokamyrkytysateria

Yksin reissuun lähtemisessä vaikeinta on itse lähteminen – kaikki muu lutviutuu kyllä matkaa tehdessä. On mahtavaa antaa itselleen mahdollisuus olla itsekäs. Ei tarvitse tehdä kompromisseja matkasuunnitelmia tehdessä ja suunnitelman totaalinen muuttaminen on täysin mahdollista sormia napsauttaen tai vaihtoehtoisesti pitäytyä suunnitelmassaan juuri niin täsmällisesti kuin itse haluaa. Oma suunnitelmani Aasiaan lähtiessä oli jotakuinkin seuraavanlainen: Bali/Indonesia – Singapore – Vietnam – Laos – Kambodza – Thaimaa, ehkä vielä Malesia, jos rahat riittää. No mitenkä on omasta mielestä mennyt? Koska paluulippu kotiin on nyt varattu, on matkan lopullinen rakenne tiedossa: Bali – Bangkok – Dubai – Suomi – Thaimaa – Vietnam – Kuala Lumpur – Australia – Singapore – Suomi. Niin Kuala Lumpurissa kuin Singaporessa vietin/vietän noin vuorokauden verran aikaa, mutta lentokentältä ulos päästessä lasketaan kaikki nähdyksi. Lentojen Australiaan varaaminen oli ehkä spontaanein suunnanmuutos aikoihin. Siinä missä lentoihin käytetyillä rahoilla olisin voinut vielä helposti reissata kuudesta viikosta kahteen kuukauteen, halusin mieluummin tulla lempikaupunkiini Perthiin nauttimaan Australian polttavan kuumasta kesästä, tapaamaan ihania maailman toisessa kolkassa asuvia ystäviäni ja viettää muutamaa päivää vajaan kuukauden paikassa, jonka tiedän puskevan onnellisuusöverit kehiin pitkän neutraalin ajanjakson jälkeen. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja kenenkään kanssa, vaikkakin ennen lentojen varaamista rimpautin vanhemmilleni kysyäkseni olenko tulossa hulluksi vai onko tämä oikeasti ihan hyvä idea.

94

Yksin oleminen ei todellakaan ole uhka, vaan mahdollisuus. Parhaat reissumuistoni ovat ehdottomasti ihmiskohtaamisia, jotka tuskin olisivat tapahtuneet, jos en olisi ollut ypöyksin. Suurimmat euforian tunteet matkaillessa koen, kun olen yksin kaikki aistit valppaana. On ollut myös mitä uskomattomimpia hetkiä, jotka olisi ollut hienoa jakaa toisen ihmisen kanssa. Olisiko ne hetket kuitenkaan ollut yhtä mielettömiä, jos keskittyminen olisi herpaantunut hetkeksi toiseen ihmiseen?

Vietnam ja reissuväsy

Heippa vaan ja terkkuja kylmästä Dalatista pilvisestä Nha Trangista, jossa nettiyhteys jopa riittää kuvien lataamiseen ja tämän pari päivää sitten rustatun postauksen jakamiseen!

87

85

Dalat

 

Saavuin Vietnamiin reilu viikko sitten suoralla lennolla Bangkokista Ho Chi Minh Cityyn aka Saigoniin. Suunnitelmana oli matkustaa koko matka Hanoihin asti, mutta missä pysähtyä, millä liikkua ja miten toimia – siinä muutama kysymys, joihin vastauksen sain toivomusteni mukaisesti heti ensimmäisessä hostellissani Saigonissa. Yövyin vasta noin kuukausi sitten avatussa Flipside hostellissa ja uutena henkilökohtaisena ennätyksenäni olin saanut jo kolme kaveria ennenkuin edes pääsin ulos lentokentältä – siitä olkoon kiittäminen maailman surkeinta viisuminhakusysteemiä. Kentälle taisi saapua turhan monta kansainvälistä lentoa samaan aikaan ja viisumisivun passiin saaminen kesti kokonaiset kolme ja puoli tuntia – mitäpä sitä voisi muuta ihminen toivoa herättyään aamuviideltä, skipattuaan aamiaisen ja kolmen tunnin hostellin sohvalla torkutuilla unilla saapuessaan uuteen maahan itsekseen. Onneksi oli viisumikirjehakemus ajoissa hoidettuna, passikuva valmiina ja tasamäärä jenkkidolsuja taskunpohjalla niin ei tarvinnut itseään syytellä ylimääräisestä odotusajasta – sen sijaan taisin torkahtaa silmät auki seisaallaan odotellessa, sen verran virkeämpi oli olo kun vihdoin sai talsia lentokentän ovista ulkomaailman hälinään.

81

Kalastajakylä Mui Ne

Ho Chi Minh on melkoinen hallittu kaaos. Tien ylittäminen olisi saattanut aiheuttaa harmaita hapsia, jos ei muutamaa kuukautta näillä suunnilla olisi ollut takana. Toisinaan on vaikea kertoa onko liikenne vasemman- vai oikeanpuoleista, eikä pelkästään aivot lamauttavasta tööttikuorosta johtuen vaan ihan yleistä ”mene mistä mahtuu” -kulttuurin taidonnäytteitä katsellen. En osaa sanoa miksi, mutta Saigonissa oli jotain, mistä pidin. Liikennekaaos ei hirveästi ahdistanut, tien yli kun pääsee ihan rauhallisesti kävellen ja autoja ja busseja väistellen – mopot kyllä livahtaa ohitse sinua silmällä pitäen, eikä tuntinopeudet liikenneviidakossa päätä huimaa. Katuruokaa on kaikkialla ja nälkää ei budjettiongelmien takia tarvitse nähdä: halvin Banh Mi eli superhyvä täytetty patonki kustansi 10K Dongia eli huikeat 42 senttiä ja riisi-liha-kurkkusiivu annos irtosi katukeittiöstä hintaan 1,25€. Paras osa lyhyttä kolmen yön kaupunkivisiittiäni oli kuitenkin sotamuseo. En aio valehdella – olen lukenut historiaa viimeksi 14-vuotiaana kasiluokalla ja tietämykseni Vietnamin sodasta oli suorastaan hävettävän huono, mutta tällä kertaa se ehkä jopa kääntyi edukseni, koska kirjaimellisesti vietin museossa helposti pari tuntia itsekseni ahmien tietoa itseeni. Mieltä ylentäväksi en ehkä museoiltapäivää kuvailisi, mutta jos reppureissulla haluaa oppia muutakin kuin juomaan kaljan ykkösellä mahdollisimman nopeasti, tarjoaa Vietnam ainakin itselleni mitä parhaimmat mahdollisuudet siihen. Elämäni ensimmäinen kiitos huonolle yleissivistykselleni. Sotamuseon ja yleisen ”haluan eksyä” kiertokävelyn lisäksi tuli pyörähdettyä district ykkösellä eli backpacker alueella yöelämässä nukuttua päikkäreitä ja istuttua hostellin pihapöydissä ihmisiä tuijotellen. Flipside oli siitä kiva hostelli, että yöelämään lähtijöitä löytyi aina, mutta myös nukkumaan meneminen oli vaihtoehto. Sosiaalisessa ilmapiirissä oli helppo tutustua ihmisiin ilman sen suurempaa efforttia, kunhan vain jaksoi laahustaa yleisiin tiloihin ja istahti sohvankulmaan muitten juttuja kuuntelemaan.

84

83

Dalat

Koska uuden vuoden vietto kaupungin hälinässä ei kiinnostanut, vain kolme yötä Saigonissa sai riittää. Olin selvitellyt lähintä rantakohdetta suurkaupungin läheisyydestä ja kaikki tutkimustyö johti Mui Neen. Yritin sitten hostellilta buukata bussia suoraan tähän suht turistiseen rantalomakohteeseen, mutta päädyinkin buukkaamaan avoimen lipun (?? open ticket sos suomenkieli) koko matkalle Hanoihin kuudella pysähdyksellä. Matkasuunnitelmani on siis seuraavanlainen: Ho Chi Minh – Mui Ne – Dalat – Nha Trang – Hoi An – Hue – Hanoi. Jos kuitenkin tuntuu, että pysäkkien välillä olisikin jotain näkemisen arvoista, niin budjettini ei välttämättä siihen kaadu: koko matkan (n. 1700km) kattava lippu kustansi huikeat 52 euroa ja yksittäiset matkat pyörivät käsittääkseni 3-20 euron välillä.

Yksi asia se jaksaa kyllä mietityttää, nimittäin matkojen kesto: matka Ho Chi Minhistä Mui Neen on pituudeltaan 216 kilometriä, mutta bussimatka kesti järjettömät viisi tuntia. Tai Mui Nesta Dalatiin: 154 kilometriä ja taas jälleen viisi tuntia. Matkaa taitetaan tasaisella 30km tuntinopeudella, toisinaan kiihdytetään ehkä viiteenkymppiin – toisaalta parempi näin, jos teiden laatu on vähänkään kyseenalainen. Bussit ovat ilmeisesti pääsääntöisesti ”sleeppereitä” eli Aasialaisiin mittoihin suunniteltuja puolisänkyjä, joissa tällainen valkoinen 167cm pitkä jättiläinen voi mukavasti viettää yönsä jalat kevyessä koukussa, selkäjumeja särkylääkkeillä parannellen. Vessaahan ei tietenkään löydy, mutta ymmärtääkseni vessapysähdyksiä tehdään aika tasaisesti kahden-kolmen tunnin välein. Itse olen todennut, että parasta on vain olla nestehukassa ainakin nämä lyhyemmät matkat.

79

Mui Ne

Mui Nessa hurahti neljä päivää ihan reippahan rehellisesti rentoutuen. Tähän kylään tuntuu joku suomalainen matkanjärjestäjä järjestävän pakettilomia, sen verran kuului tuttua kieltä kaduilla sen oloisten ihmisten suusta, ettei välttämättä ihan samaan dormiin kanssani reppu selässä kävelisi. Eli siis ihan lomalaisia, eikä ryytyneitä, nuoria reppureissajia, näin selkokielellä ilmaisten. Uuden vuoden juhlat venähtivät aamu kuuteen saakka ja toivon todella, ettei vuoden ensimmäinen päivä kuvasta tulevaa vuotta; muuten näyttää meikäläisen vuosi melko unentäyteiseltä, päivän valveillaolotunteja kun kertyi huikeat neljä. Valtaosa ajasta pienessä lomakylässä kului hostellini erinomaisella uima-altaalla tai rannalla aaltoterapiaa harjoittaen. Mui Ne oli kohde, jollaista todella olin kaivannut vietettyäni kuukauden sisämaassa rannasta haaveillen – muuten kylästä ei kyllä erityisemmin mitään löytynyt. Hiekkadyyneillä kävin katsomassa auringonnousua, vierailin jossain kalastajakylässä ja kävelin puolimatkaan Fairy Springseille pääsemättä koskaan perille saakka. Kaikesta epäkulttuurillisesta, turistisesta humpuukista huolimatta, en olisi millään halunnut lähteä 30 lämpöasteen ja auringon luota kohti pohjoista, jossa sää on ilmeisesti vilakka ja sateinen. Lähdin kuitenkin ja jotenkuten pärjäilen.

78

Dalat on pieni vuorten ympäröimä kylä highlandseilla ylämaalla ja luulen, että kaikki elämää paremmat hostellit sijaitsevat täällä tärisyttävän vilakassa, omituisessa kylässä. Omituisella tarkoitan lähinnä kaupungin rakennetta: mutkittelevat tiet ja pienet oikopolut eivät parin päivän jälkeen rakennu kartaksi pääni sisällä, vaan google maps on minua täällä turvallisesti kuljettanut. Tapasin Mui Nessa pari ruotsalaistyttöä, jotka matkustivat Dalatiin samana päivänä kanssani, mutta buukkasimme eri hostellit. Oma hostellini (Brothers hostels) on pari kilometriä kylän ytimen ulkopuolella, mutta 4,75 euron hintaan ei sisälly vain ilmainen nouto bussipysäkiltä ja sänky dormissa, vaan myös aamiainen sekä illallinen. Tytöt tapasivat kuitenkin omassa hostellissaan myös pari kanadalaista kundia, joiden kanssa hengailimme uuden vuoden aattona Mui Nessa ja näin ollen päätimme buukata koko konkkaronkan voimin Easy Ride ajelun maaseudulle. Easy Ride on isohko turistijuttu Vietnamissa ja konsepti menee jotakuinkin näin: saat joko istahtaa paikallisen kuskin mopon kyytiin tai ajaa ihan itseksesi kuskin perässä, kuski kertoo vastaukset keskimäärin kaikkiin kysymyksiisi ja vie sinua paikasta toiseen koko päivän ajan jatkuvasti faktatiedoilla tykittäen. Vierailimme yhden päivän aikana kahviplantaaseilla, silkkifarmilla, kukkafarmeilla, kiipesimme vuorelle, näimme vesiputouksen, söimme paikallisesti, näimme ison buddhan ja temppelin, saimme maistaa heinäsirkkoja ja näimme, missä niitä ruoaksi kasvatetaan, maistelimme riisiviiniä valmistuspaikassaan ja vierailimme erikoisessa pikkukylässä, jonka asukkaat elävät todella alkukantaisesti. Kaikki hintaan 25 USdollaria ja retken pituus oli noin kuutisen tuntia. Aion ehdottomasti katsoa Easy Ride mahdollisuuksia myös tulevissa kohteissani, tuntui, että päivässä sai maksimaalisen ilon irti kylää ympäröivästä alueesta. Kaksi yötä ja puolitoista päivää riittää kuitenkin minulle täällä 15 asteen kylmässä ja lähden seuraavaksi taittamaan matkaa kohti Hoi Ania, pysähtyen yhden yön Nha Trangin venäläisturistiparatiisissa.

86

Elephant waterfalls – Dalat

Jo Thaimaassa aloin kyynistymään koko reppureissailua kohtaan. Johtuuko siitä, että kaikki tapaamani hyvät tyypit lähtivät aina seuraavana päivänä täysin päinvastaiseen suuntaan omiin suunnitelmiini verrattuna, vaiko siitä, että aaltoterapian ja matkailun on omalla kohdallani ehkä tarkoitus kulkea käsi kädessä. Kiinnostus käydä katsomassa turistijuttuja kuten temppeleitä tai buukata retki katsomaan jotain nähtävyyksiä vain lopahti totaalisesti. Olenko nähnyt liikaa liian lyhyessä ajassa? En tiedä, mutta tuskin. Koko reppureissaus on vain viimeaikoina tuntunut enemmän taakalta kuin onnellisuudelta, eikä parin viikon aikana fiilis ole tuntunut muuttuneen parempaan päin. Tiedän, että muutaman kuukauden sisällä on lähtö uuteen työpaikkaan jälleen vieraaseen maahan, todennäköisesti auringon alle, joten olen päättänyt armahtaa itseni ja lopettaa koko typerän reppureissaamisen Vietnamin jälkeen, jos se vielä Hanoissa tuntuu enemmän työltä kuin huvilta. Olen saanut nähdä ja kokea ihan mielettömiäkin juttuja, mutta samaan aikaan on iskenyt jonkintasoinen turtuminen ja väsymys. Joka toinen päivä tuntuu, että silkka rentoutuminen olisi se paras vaihtoehto ja joka toinen päivä on syyllinen olo siitä, kun en tee miljoonaa aktiviteettia viikossa ja missaan hirveän määrän temppeleitä, jotka kaikkien mielestä tuntuvat olevan ”ihan mielettömiä”. Jatkuva dokaaminen ei kiinnosta, mutta yhdeksältä sänkyyn menevä tyyppi kyllä myös helposti missaa parhaat sosialisointitunnit ja päätyy tekemään retkensä ypöyksin; tämän tien olen kuitenkin päätynyt valitsemaan, koska väsymys ilman krapulaa riittää kyllä minulle. Toisinaan tuntuu, että suuri osa kanssamatkustajista ovat täällä vain suorittamassa ja itse tulin lähinnä nautiskelemaan, mutta onko nautiskeleminen ilman suorittamista mahdollista? En tiedä. Olen tullut tulokseen, että Hanoin kaluamisen jälkeen itselleni paras vaihtoehto on ehkä etsiä joku mukava rantalomakohde (Phu Quoc Vietnam, Koh Rong Kambodza?) ja asettua ihan muina hylkeinä hiekalle makoilemaan muutamaksi viikoksi ja sitten vaikka vaan palata kotiin. Yksi hyvä idea voisi myös olla nukkua yksi yö ihan omassa huoneessa näiden 6-12 hengen dormien sijaan, joissa uni tuntuu olevan katkonaista ihmisten saapuessa ja lähtiessä mitä kummallisimpiin aikoihin, toisinaan täysin kanssanukkujia kunnioittamatta melutasonsa kanssa. En aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että pitkäaikainen reppureissaaminen ei ehkä ole oma juttuni, vaan rakkaus rutiineihin elää vahvana minne tahansa menenkin. Mitä sen sijaan aion tehdä, on etsiä vain niitä aurinkoisia ja lämpimiä kohteita ja suhaista nopsasti ohi sateisten ja kylmien kylien. Aion myös parannella Petteri Punakuono pärstäni ennen seuraavaa kierrosta rusketusmeiningeissä.

Mui Ne

Mui Ne

 

Instagram @verkkkku

15902714_10154827324762383_1073358434_o

 

Hyvän karman kuukausi

Mitä onnellisinta joulunaikaa arvoisat lukijat!

Voisin sanoa, että kuluneet seitsemän viikkoa bloggaamatta on hieman kolkuttanut omaatuntoa – tulihan tässä kerättyä pari leimaa passiin, istuttua noin 21 000 kilometrin verran lentokoneessa ja suurpiirteisesti suunniteltua seuraavat viisi vuotta, eikä minkäänlaista matkapäiväkirjaa näistä jännittävistä viikoista jäänyt käteen. Parempi myöhään kun ei milloinkaan – katsotaan, mitä vielä mielen perukoilta saadaan kasaan haalittua hälyisässä Bangkokissa yöjunan jälkeisillä väsyneillä aivoilla, jotka eivät muuten ole toimineet suomeksi kolmeen viikkoon.

74

Instagram ja Snapchat seuraajani (@verkkkku) ovat ehkä jotenkuten ajantasalla – marraskuun loppupuolella lähdin Balilta Bangkokin kautta Dubaihin, sieltä Suomeen ja takaisin Bangkokiin. Balilla kissavahtina elellessä katselin aktiivisesti työpaikkoja ensi kesää silmällä pitäen ja yritin saada vaakakuppeja tasapainoon pohtien, mikä olisi paras ratkaisu itselleni ensi kesän suhteen: lähtisinkö kokeilemaan Allianssin nuorisovaihtoa Britteihin, hankkisinko Briteistä omatoimisesti työpaikan laskien aavistuksen sen varaan, että joku paikallisista ystävistäni voisi jeesata sen aikaa, että pääsen jaloilleni pankkitilien ja verohommien suhteen vai hakisinko suosiolla töitä pääkaupunkiseudulta Suomesta. Väsymys ainaiseen nollapisteestä aloittamiseen kuitenkin johdatteli minut aina vain uudesta mol.fi sivustolle, mutta sielläkään ei mikään tuntunut nappaavan – tokihan oli vielä aivan liian aikaista kesätyöhauille, mutta mielenrauhaa en saanut ilman jatkuvaa etsimistä. Mikä olisi asemani Suomen työmarkkinoilla pitkähkön ulkomaanoleskelun jälkeen? Työllistyisinkö mihinkään muualle kuin tutun kookauppani kassalle? Voin sanoa, että marraskuussa olin melkoisen suuressa ahdistuksessa ja reissusta täysin rinnoin nauttiminen oli lähestulkoon mahdotonta, kunnes eräänä aamuna sattumalta selailin itseni erään matkatoimiston sivustoille ja siellä se oli: työpaikka, jota olin etsinyt. Ei muuta kuin aloittamaan oikeanlaisen suomalaisen CV:n tekoa, sen englanniksi kääntämistä ja cover letterin muotoilemista. Kymmenen tietokoneella vietetyn tunnin jälkeen klikkasin yhden ainokaisen hakemuksen menemään ja jäin odottelemaan. Ei mennyt kauaakaan, kun sähköpostiin tupsahti yksi persoonallisuustesti, pian sen jälkeen heti toinen. Ja sitten tulikin kutsu haastatteluun. Helsinkiin. Kahden viikon päähän joulukuun alulle. Voi paska.

71

Siinä lentoja selaillessa sitten tuli viestiteltyä ties kenen kanssa ja selvisi, että Dubaissa asuva ystäväni Mia olikin buukannut itselleen lennon Suomeen juuri samalle päivälle, jona olin itsekin suunnitellut meneväni. Kaikki ”edulliset” lennot Balilta Suomeen olivat järkyttävän pitkiä (lyhyin 34h) ja suora lento Dubaista Helsinkiin suorastaan naurettavan halpa (140e matkalaukun kanssa). Joten mikä jottei yksi yö Bangkokissa, muutaman päivän stoppi Dubaissa ja siitä yhdessä lentäen Suomeen?

67

Bangkok

Dubaissa vietin niinkin lyhyen ajan kuin kolme päivää, mutta mielettömän kaunis kaupunki yllätti positiivisesti ja ihme on, jos paluuta en sinne tee. Kolme päivää kuluivat pääosin ystäväni kotialueella Dubai Marinassa ja en todellakaan häpeä sanoa, etten kolmessa päivässä nähnyt juuri mitään omasta väsymyksestäni ja laiskuudestani johtuen. Pieni visiitti yöelämässä, auringonlasku safari aavikolla, nopea shoppailureissu Emirates ostarilla, satunnaista tallustelua siellä sun täällä – siitä oli pitkälti tämä Dubain reissu tehty. En ole kova nähtävyyskiertelijä ja etenkin pitkiä aikoja matkustaessa vähennän päivittäistä aktiviteettisuorittamista minimaaliselle tasolle. Sen sijaan, että juoksisin jokaisen nähtävyyden luona ottamassa pari turistikuvaa tukka putkella, tykkään lyhyillä visiiteillä lähinnä fiilistellä ilmapiiriä, katsella ihmisiä ja tehdä asioita, jotka tuntuvat mielekkäiltä. Toki harmittaa, että jäi maailman korkeimman rakennuksen luona nähtävä suihkulähde-valoshow näkemättä, mutta toisaalta tunnen itseni ja tiedän, milloin levon tarve on todellinen ja annan itselleni anteeksi ”epäonnistuneen” turistilomani. Nautin Dubaista ja oli ihana vihdoin päästä näkemään kauan pois Suomesta ollutta ystävääni ja hänen arkea hänen kotonaan ja olihan koko Dubai pelkkää ekstraa Kaakkois-Aasian reissullani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Sori sori ken ai teik a piksör wit juu??” – Dubai

Helsingissä oli pirun kylmä ja Järvenpäässä harmaata – lähes kolme talvea pystyin välttämään pakkasia ja kroppa oli tainnut unohtaa, millaisista olosuhteista sitä alunperin on edes lähdetty, sen verran syväjäässä kului neljä päiväinen pikavisiittini. Työhaastatteluun kerkesin henkisesti kotikonnuilla valmistautua kokonaiset 24 tuntia ja haastattelupäivä oli ehkä kuumottavin kuusituntinen kautta aikojen. On hassua, miten helppoa itselleni on nykyään lentää ypöyksin toiselle puolelle maailmaa, vieraaseen maahan ilman suurempia suunnitelmia, mutta kun pitäisi pitää muutaman minuutin myyntipuhe kymmenen suomalaisen edessä omalla äidinkielellä, niin itsevarmuuden teilaa tärisevät kädet ja ajatuskatkokset, änkytyksestä puhumattakaan. Selvisin haastattelusta hengissä, mutta aika takki tyhjänä ja täysin tietämättömänä mahdollisesta menestyksestä tallailin ulos kymmenen asteen pakkaseen (pohjoistuulella kruunattuna) ja kotiin lepäämään.

68

Dubai

Koska tieto työpaikasta tulisi vasta parin viikon kuluttua haastattelusta ja mahdollinen työ alkaisi vasta vuoden 2017 puolella, sai neljä päivää kylmässä pohjolassa riittää – ahdettuani masun täyteen joulusuklaata ja muita herkkuja, hyppäsin jälleen koneeseen ja lensin Moskovan kautta Bangkokiin. Vaihto sujui mutkattomasti, Moskovan lentokentällä asui puluja ja ihmiset puhuivat pelkkää Venäjää, vaikka kuinka yritin suomalaisuuttani tuoda esiin. Bangkokiin aamulla saavuttuani päätin olla reipas reppureissaaja ja säästää 8 euroa matkakuluissa (käytettyäni noin 750-800 euroa Suomen visiittiin) ja suunnata etukäteen varaamaani hostelliin julkisilla taksin sijasta. Jostain syystä missasin sen paikan, jossa junakarttoja jaettiin, enkä myöskään saanut wifiä kentällä toimimaan, mutta sehän ei väsynyttä matkustajaa lannistanut vaan matkaan hän kävi printatun osoitteen kanssa kysellen! Voin kertoa, että vaihdettuani lentokenttäjunasta skytrainiin, vaihdettuani toiseen skytrainiin oikealla pysäkillä ja käveltyäni 20 minuuttia koko omaisuuteni kanssa helteessä nälkäisenä, kirosin itseni alimpaan helvettiin. Pääsin kuitenkin ihmeen kaupalla perille ja sain jopa kirjautua sisään jo 11 jälkeen aamulla, eikä siinä oikeen muutakaan voinut, kuin nukkua seitsemän tunnin päiväunet. Yleensä yksin matkustaessani yritän sosialisoida heti hostellille päästyäni tai vähintäänkin hakea ruokaa ja vettä, mutta tämä kerta oli hieman erilainen. Moskova-Bangkok lento kesti vajaan yhdeksän tuntia, josta nukuin noin kuusi. Sen jälkeen muutama tunti hereillä, seitsemän tunnin päiväunet, hereillä kolme tuntia syöden ja sosialisoiden ja takaisin untenmaille ja huikeat 12 tunnin yöunet vielä perään. Aikaeroista johtuen en osaa sano kuinka monta tuntia yli vuorokauden näiden unien aikana kului, mutta mielestäni noin puolentoista päivän sisällä 25 tuntia unta on ihan kohtuullinen suoritus ja mahdollisesti antaa hieman mielikuvaa siitä, millainen olotila ihmisellä on kymmenen päivän sisällä suoritetun 21 000 lentokilometrin jäljiltä.

Bangkokissa ensiksi majoituin Lub D Silom nimiseen hostelliin, jota kaverini suositteli sosiaalisena paikkana, vaikkakin hinta hieman korkea olikin (n. 11e yö). Väärässä ei kaverini ollut (kiitti Juki!) ja tämän hostellin jätin neljän tai viiden (kuka muistaa enää viikon tai kahden taakse) yön jälkeen monta kaveria rikkaampana ja näihin tyyppeihin tunnun törmäävän jatkuvalla syötöllä, minne tahansa menenkin. Viimeisenä iltanani kolahti sähköpostiin viesti, ettei Suomen reissuni jäänyt hukkareissuksi: SAIN HAKEMANI TYÖN! Koska olin jo tehnyt lähtemättömän ensivaikutelman uusiin ystäviini väsyneenä ”I don’t know what I’m doing” neitinä, päätin vahvistaa mielikuvaa hyppimällä keskellä katua tasajalkaa ja vuodattaen pari onnenkyyneltä kertomatta ensin, mistä edes on kyse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Dubai

Työllistyin tosiaan eräälle matkanjärjestäjälle, en varsinaisesti matkaoppaaksi, mutta asiakaspalvelutehtäviin. Työ tehdään matkakohteissa ja firman piikkiin menevät niin majoitus-, lento- kuin vakuutuskulutkin – ja toki palkkaa kilahtaa jokunen euro tilille kuukausittain. Odotan vielä tarkkaa informaatiota aloituspäivästä ja -kohteesta ja yritän epätoivoisesti venyttää naurettavan pienen budjettini niin pitkälle alkuvuoteen kun ikinä pystyn – matkustusrahaa on tosiaan tänä päivänä jäljellä vajaa 1400 euroa ja yritän sillä sinnitellä kaksi kuukautta eteenpäin. Onneksi tajusin avata uuden tilin, jonne laitoin kotiinpaluurahaa eli lentolippurahan ja selviytymiskolehdin tulevaisuuden varalle ja näin ollen en joudu toivottavasti ensimmäistä kuukautta työelämässä kuolemaan nälkään palkkapäivää odotellen.

73

Pai Circus Hostel

Bangkokista otin suunnan Pohjois-Thaimaahan Chiang Maihin, jossa tapasin brittiystäväni Alicen kesäkurpitsahelvetistä (klik). Oli mahtavaa viettää viikko hänen ja ystäviensä kanssa matkustaen. Olimme farmiaikoina todella läheisiä, mutta yhteydenpito loppui välittömästi teiden erotessa – uudelleen kohdatessa kuitenkin tuntui, kuin maksimissaan viikko sitten olisimme jättäneet kurpitsat taaksemme, vaikka aikaa olikin 1,5 vuotta välissä vierähtänyt. Vietimme Chiang Maissa kaksi yötä ja voin jälleen kerran ylpeästi kertoa nukkuneeni koko ensi visiittini kyseiseen kaupunkiin. Noin 700 kilometrin (muistista kaivettu ”fakta” – suhtaudu varauksella) matkan Bangkokista Chiang Maihin taitoin yöjunalla, jossa toki oli sängyt, mutta vanhan junan kolistessa naurettavan hitaasti eteenpäin olin koko 14 tunnin verran melko varma, että silmät ummistaessani rämähdän naamalleni yläsängystä junan käytävälle ja kuolen. Kovinkaan syvään uneen en siis tuona jännittävänä yönä vaipunut, joten heti hostelliin selvittyäni heitin perinteiset kuuden tunnin päikkärit kuvioihin ja heräsin vasta illalla kaljapullojen sihahdellessa auki vierelläni. Eihän siinä muu auttanut kuin suihkun kautta lähteä elämään yöhön ja sitähän sitten arvata saattaa, mitä seuraavan päivän ohjelmaan kuului. Tiukkaa sängynpohjan kuluttamista Vietnamin viisumihakemuksen (klik käyttämälleni viisumisivustolle) ja Skotlannin kouluhakemukset viimeistellen. Voin muuten kertoa, että tämä kyseinen ”darrapäivä” jäi erityisesti mieleen, koska en onnistunut tilaamaan YHTÄKÄÄN syömäkelpoista ruoka-annosta koko päivänä. Olen aika huoleton reissun päällä ruokaillessani; suosin paikallista edullista katuruokaa ja tykkään kokeilla uusia makuja, melko kaikkiruokaisena usein löydänkin monen monta hyvää uutta lempparia. Tuona kauniin helteisenä krapulapäivänä en kuitenkaan löytänyt mitään muuta, kuin jumalattoman tulista ruokaa. Siis sellaista, että nenä, silmät ja aivot vuotaa ja tekee lähinnä mieli leikata kurkku irti, että polte loppuisi. Ensimmäisestä ruoasta en osaa antaa minkäänlaista kuvausta, riisiä ja jotain eri kastikkeita roimalla näkymättömällä chilillä varustettuna, mutta toinen oli jonkinlainen thaimaalainen ”salaatti” (ravintolassa menu vain thaiksi, luulin osoittavani nuudeliannoksen kuvaa, mutta se olikin salaatti. Ups.), joka lillui jossain soija/fish sauce – chili mikstuurissa ja vielä tänäkin päivänä hiki kirpoaa otsalleni, kun muistelen annoksen syömistä. En ole suuri tulisen ruoan ystävä, mutta luulen sietokykyni nousseen merkittävästi viime kuukausien aikana. Ei vielä kuitenkaan ihan paikallisten tasolle.

72

Pai Circus Hostel ja vähän erilainen dormi. Tänne matkaa suunnittelevilla: tehkää perusteellinen bed bug checkkaus!

Chiang Maista otimme bussin Paihin, noin 3,5 tunnin ajomatkan päähän vielä vähän enemmän pohjoiseen. Pai on ehdottomasti kivoin paikka, mitä olen tällä lyhyehköllä tapahtumaköyhähköllä Thaimaan reissullani nähnyt. Vaikkakin todella turistien täyttämä kyseinen kylä onkin, muistutti se etäisesti minua Australian Byron Baysta – vain hippien määrä tuntui olevan noin viisinkertainen Byroniin verrattuna. Vuorien ympäröimän kylän kadut täytti iltaisin hieman länsimaisin vaikuttein varustettu katuruoka, jota masuun ahtaessa ei liikakilojen pelko voittanut ruokaonnellisuutta kertaakaan. Yöelämään tuli tutustuttua pariinkin otteeseen varsin villeissä tunnelmissa ja rennot bileet päättyvät aina Don’t Cry nimiseen ulkoilmabaariin, josta nimen mukaisesti tulisi kenkään peppuun, jos kyyneleet kesken illan tirahtaisi poskelle. Vuokrasimme myös yhtenä päivänä skootterit ja huristelimme kuumille lähteille, jollekin vesiputoukselle ja kanjonille auringonlaskua katselemaan. Tämä taisi olla ensimmäinen kertani skootterin selässä sitten onnettomuuden, enkä itse ollut puikoissa. Ihan traumattomasti ei Balin onnettomuudesta selvitty, vaan kurkku suorana huusin kuskina toimineelle kaverilleni raivokkaita ohjeita tilannenopeuksista ja yleisestä vauhdista ensimmäiset 20 minuuttia. Siinä oli tällä uudella tutullani sopeutumista, mutta perille päästyä selvensin tilanteen ja menihän se perkele sinne tajuntaankin, että ne mutkat ihan oikeasti on otettava vähän rauhallisemmin. Pain ympäristössä olisi vaikka ja mitä nähtävää ja mielettömät ympäröivät vuoristomaisemat olivat silkkaa sielunruokaa koko visiitin verran. Ehdottomasti kaikki Pohjois-Thaimaahan matkaavat, suunta kohti Paita! Busseja lähtee Chiang Maista joka tunti ja hinta (150-200baht = n. 4-5e) ei toivottavasti kenenkään budjettia pilaa. Vaikka kylä onkin silkkaa turismia ovelasti täynnä, tuntuu valtaosa reppureissaajista nauttivan visiitistään – itseni mukaanlukien.

76

Dubai

Paissa sitten kolahti koko vuoden tärkein tieto sähköpostiin. Vain viikko kouluhakemusten lähettämisestä yksi viidestä koulusta oli käsitellyt hakemukseni ja olen virallisesti saanut ensimmäisen tarjoukseni Event Management Bachelor ohjelmaan syksyn 2018 aloitukseen. On hassua, miten kaikki palaset yhdessä kuukaudessa loksahteli paikalleen. Jos en olisi lähtenyt Australiasta, en olisi todennäköisesti keksinyt edes hakea koko alaa opiskelemaan, koska aivoilla ei ollut aikaa pohdiskella moisia juttuja arjesta selviytymiseen keskittyessä. En saanut hakua tehtyä ennen lähtöä, koska en löytänyt yhtä haluamistani kouluista hakusysteemistä. Työpaikan saatuani päätin, että koulu saa vielä vuoden odottaa ja kuinka ollakaan, seuraavalla yrityksellä koulu löytyi kuin löytyikin systeemistä, sain haun tehtyä ja tässä sitä nyt ollaan, ihan muina tulevina opiskelijoina.

75

Pai Canyon

Paista palasin vielä muutamaksi päiväksi Chiang Maihin ja otin lungisti, tutkistelin kaupunkia itsekseni ja tallailin yli 10 kilometriä summanmutikassa päivittäin ennenkuin palasin Bangkokiin. Koko kolmen viikon aikana Thaimaassa olen tavannut vain yhden suomalaisen, mikä tuntuu ihan hullulta omalla kohdallani. Puolentoista vuoden aikana Australiassa pisin aika ilman yhtäkään suomalaiskontaktia oli viisi päivää. Tällä hetkellä näen unetkin englanniksi ja nautin siitä, ettei tarvitse kamppailla kahden kielen välillä. Yritän minimaalisella budjetillani saada mahdollisimman paljon irti Bangkokista seuraavien päivien aikana – sompailla junilla ja jokilaivoilla summanmutikassa suuntaan jos toiseenkin, kävellä, syödä paikallista ruokaa paikallisten ruokapaikoissa, mennä puistoon lukemaan kirjaa ja hengitellä pakokaasuja onnellisuuteen hukkuen. Nyt kun olen saanut tämän pahimman suman purettua blogiin, haluan uskoa tämän matkapäiväkirjan jatkumiseen hieman aktiviisemmassa muodossa. Haluan palata Balijuttuihin ennemmin tai myöhemmin – kivointa on kuitenkin kirjoittaa tuoreista tapahtumista ja saada vähän vähemmän suurpiirteisiä kertomuksia jaettavaksi. Ensi viikon tiistaina otan suunnan kohti Vietnamia ja Ho Chi Minh Cityä, tarkoituksenani jollain keinolla taittaa matka koko maan halki pohjoiseen Hanoihin. Tätä yritän hieman jopa suunnitella, jottei menisi taas ihan sokkona samoillen koko reissu, mutta saa nähdä mitä tuleman pitää. Tällä hetkellä olen niin kiitollinen ja onnellinen tästä hetkestä ja tulevasta, että vaikka järkyttävä ruokamyrkytys nyt iskisi, niin varmaan oksentaisinkin hymy korvissa. Koputan puuta. Ihanaa joulua kaikille!

Tunarointia ja toipumista

Erinomaista huomenta, päivää, iltaa – miltä aikavyöhykkeeltä ikinä luetkaan!

63

Tänään heräsin koko kropallani hymyillen. Pitkästä aikaa. 11 päivää flunssan kourissa ja selkeä voitto Veeralle alkaa häämöttää ja elämä viimein voittamaan. Meillä ei ehkä ole ollut se kaikkein paras viikko tässä reissussa. Uluwatun reissu sai aika dramaattisen lopun, kun Veronica ja Vilma meinasivat rysäyttää päälleni skootterilla ja äkkikäännöksen seurauksena kaatuivat keskelle tietä hellästi asfalttia pitkin liukuen – onnea oli matkassa, kun vastaantulevien kaista ammotti tyhjyyttään ja kypärät olivat turvallisesti päässä ja kiinni klikattuina. Sieluni silmin näen kolarin päässäni joka ilta ennen nukkumaanmenoa ja muutamat onnenkyyneleet tuli tirautettua samaisena päivänä silkasta kiitollisuudesta. Tytöt selvisivät pelkillä haavoilla ja parilla nyrjähtäneellä nilkalla ja yhteistuumin olemme päättäneet olla miettimättä, mitä olisi voinut käydä. Tapaturma sattui sunnuntaina ja lähdimme  samana iltana paikalliselle klinikalle Uluwatuun puhdistamaan haavoja ja tarkistuttamaan vaurioita; toinen hoitajista oli flip flopit jalassa, sisäänkirjautuminen tapahtui kirjoittamalla etu- ja sukunimi, ikä ja hostellin nimi valkoiselle paperinpalaselle ja pois lähdettiinkin sellaisten lääkitysten kanssa, että oksat pois. Lääkäri määräsi kipuun tramadolia, jota Vilman tuttu oli saanut Uudessa Seelannissa syöpäkipuihinsa. Tramadolin voimalla onkin sitten päristelty menemään tämä viikko ja meikäläinen on heittäytynyt varsinaiseksi haavahoitajaksi jeesaillessa nilkkojen ja kyynerpäiden teippailuissa ja sitomisissa ja mahdollisia tulehduksia analysoiden.

65

Onneksi olimme maksaneet vain maanantaihin asti hostelliamme (ironista vai ei, hostellin nimi oli Karma backpackers) ja buukkasin meille tälle viikolle hissillisiä hotelleja, jotta kaikki saavat rauhassa lepäillä ja toipua. Itse kompuroin samaisena kohtalokkaana sunnuntaina matkalla Nyang Nyang beachille, kun jyrkässä alamäessä lähti irtosora liukumaan jalan alta ja rysäytinpä sitten polvi edellä katuun. Tästä seurauksena polvi turposi ja oli lähes kävelykyvytön ensimmäiset pari päivää; siinähän sitten yrität kivuta yläsänkyyn nukkumaan, kun koko jalan koukistaminen oli täysin mahdotonta ensimmäisinä päivinä. Varasimme ensimmäisen hotellimme lentokentän läheltä Kutalta, koska Veronica jatkoi matkaa kohti Hong Kongia keskiviikkona ja kaikki hyvät kansainväliset sairaalat sijoittuvat Kutan ympäristöön. Maanantai menikin mukavasti tutkimuksissa, omasta polvestani otettiin röngtenit ja samalla myös kurkattiin poskionteloiden tilanne samaisella menetelmällä. Polvi oli onneksi kunnossa, mutta poskiontelot olivat täpösen täynnä räkää ja matkaani lähti antibioottikuuri ja paria muuta särkylääkettä/röörejä avaava nappia, sekä polvituki, joka jalassa jolkottelin ensimmäiset päivät menemään. Tyttöjen haavat putsailtiin uudestaan, nilkat kuvattiin ja tehtiin koko kropalle tarkastus, ettei tärähdyksistä ole aiheutunut mitään suurempia haittoja. Sairaalan nimi oli BIMC ja saimme kaikki vakuutusyhtiöiltämme (Pohjola ja If) suorat maksusitoumukset paikkaan ja näin ollen kustannukset meille pysyivät nollassa. Lääkärit puhuivat hyvää englantia ja tuntuivat tietävän asiansa – ehdottomasti uskallan suositella tätä sairaalaa, jos kenelläkään koskaan tulee moiselle Balilla tarvetta.

64

Tämä viikko on tosiaan mennyt aikalailla sängyssä makoillen. Vilman nilkka taisi kokea kaikken kovimman kolauksen, eikä kävely ole tullut kuuloonkaan ennen eilistä, kun jalalle pystyi jo melkein astumaan ensimmäistä kertaa ilman kivun kyyneleitä. Alkuviikosta tilasimme GoJekin (paikallinen Wolt) avulla safkat suoraan hotellihuoneeseen ja minä ja Veronica kipiteltiin kauppaan ja takaisin vettä ja muita tarpeita hakemaan turvallisella yhden kilometrin tuntinopeudella. Keskiviikkona Veronica tosiaan huitaisi muille maille ja me vaihdoimme Vilman kanssa hotellia lähemmäs Kutaa. Nykyinen hotellimme Hadi Poetra ei olekaan yhtään hullumpi paikka; heti saavuttuamme he osasivat meitä odottaa (Hey, are you Veera?) ja pääsimme heti kello 12 jälkeen kirjautumaan sisään, vaikka virallinen check-in aika alkoikin vasta kahdelta. 26 askeleen päässä hotelliltamme sijaitsee ihana paikallinen Warung eli paikka, josta saa ruokaa ja 20K rupian hinnalla olemme käyneet nauttimassa mitä parhaimmat ateriat jo kahtena päivänä peräkkäin. Hotellialueemme on tosiaan noin kilometrin päässä Kutan rannan eteläpäädystä, mutta olemme ehkä ainoat valkoiset ihmiset koko alueella ja saamme ihmetteleviä katseita aina poistuessamme hotellihuoneen turvasta. Lisäksi yleisvibasta olemme päätelleet alueella asuvan todella paljon muslimeita ja tämä aavistus vahvistui eilen, kun huomasimme, ettei lähimarkettimme valikoimasta löydy alkoholia. Ravintolahenkilökunta ei ymmärtänyt mitä take-away tarkoittaa ja ehkä ensimmäistä kertaa tällä reisulla olemme kohdanneet todellisia kielimuuriongelmia. Mutta ehkä erikoisin juttu tulee tässä: ostimme huoneen varauksen yhteydessä myös aamiaisen jokaiselle aamulle ja tämä aamiainen tarjoillaan huoneeseen, KELLO SEITSEMÄN JÄLKEEN AAMULLA. Siis mitä?! Unohdimme kysyä aamiaiskäytännöstä saapuessamme ja tuumasimme, että jos yhdeksältä herätään niin emme voi myöhästyä. No siinä 7:20 ovea koputettiin agressiivisesti ja ovella odotti mies ja kaksi lautasellista nuudelia paistetulla kanamunalla. Mies sai jäädä ulos ja nuudelit pääsivät pöydälle odottelemaan parempaa aamiaisaikaa, joka omalla kohdallani osoittautui olevan 15 minuuttia myöhemmin, koska en yksinkertaisesti enää saa unenpäästä kerran sängystä noustuani kello kuuden jälkeen. Myöhemmin päivällä kävimme kysymässä respasta, olisiko aamiainen mahdollista saada aavistuksen myöhemmin (we kind of like to sleep) ja mies katsoi meitä hämmentyneesti, naurahti ja totesi, että ehei – aamiainen on seitsemältä. Asia kunnossa. Tänään riisi-kanamuna setti saapui kello 7:38. Ihanaa lomaa meille.

58

Nyang Nyang beach, Uluwatu

Vietin eilen ensimmäisen päivän ihan ypöyksin koko kuukauteen. Vaikka olemme kulkeneet porukassa, yhteistyö on ollut todella saumatonta ja ei ole tullut apua-päästäkää-pois-antakaa-tilaa – ahdistusta kertaakaan. Tallailin johonkin ostoskeskukseen, kävin ostamassa alebikinit, shoppailemassa apteekissa Vilman haavajuttuja ja istahdin rantakadun varteen siemailemaan perkeleen kallista kahvia ikiomalle sänkyasialle. Pieni pysähtyminen ja omissa ajatuksissa vellominen teki todella hyvää, vaikkakin ehkä tulevaisuus hieman alkoi ahdistamaan ja huonojen yöunien seurauksena meinasi tulla tippa linssiin kerran jos toisenkin. Vaikka matkustaminen on ihanaa, Bali on ihana ja jopa Kuta osoittautuu tällä kertaa ihan miellyttäväksi paikaksi kun sesonki on hiipunut ja ihmismäärä vähentynyt varmaan kymmenesosaksi kuukauden takaiseen verrattaessa, kaipaan tavallista elämää. Sitä, jossa on pysyvä kaveripiiri, oma koti, omat rutiinit ja jonkinlaista pitkäjänteisyyttä, kuten jatkuva työsopimus ja vakaa talous, ehkä mahdollisuus romanssillekin. Kuluneet kaksi vuotta on mennyt hiihdellen milloin missäkin ja lähinnä päivä kerrallaan selviytyen, jatkuvasti tietäen, että lähtö häämöttää horisontissa ja uusi alku odottaa. Tiedän tämän olevan viimeinen pitkä reissuni vähään aikaan. Toivon niin kovasti koulupaikan Skotlannista aukeavan, että sydämeen särkee. En edelleenkään näe tulevaisuutta Suomessa ja vaikka uskon tämän olevan viimeinen pitkä reissuni toviin, en usko, että asetun aloilleni Suomeen vaikka koulupaikka ei aukeaisikaan. Yksi talvi Suomessa tähän väliin olisi varmaan taas opettanut arvostamaan reissarin elämää uusin silmin, lunta kun en ole nähnyt sitten alkuvuoden 2014. Kaipa se on merkki ihan hyvästä elämästä, että tällaiset ajatukset vellovat päässä merta kauniilla hiekkarannalla tuijotellessa. Pieni ajatustuokio teki selvästi hyvää ja pieni surullisuus näissä olosuhteissa oli virkistävä muistutus itselle asioista, jotka oikeasti tuovat sitä onnellisuutta elämään, poistamatta kiitollisuutta tähän päivään ja tähän hetkeen. En todellakaan suunnittele lentäväni takaisin kotiin ja palaavani näiden paljon kaivattujen arkirutiinien tuomaan oravanpyörään, don’t get me wrong. Pidän mielessä, että tämäkään reissu ei ikuisesti kestä joten ei ole syytä tehdä mitään muuta, kuin nauttia täysin siemauksin reissusta, auringosta ja lämmöstä – eiköhän elämä vielä oikean suunnan löydä, kun pitää mielen avoimena ja positiivisena.

59

Nyang Nyang beach

Ennen kaaottista neljäpäiväistä Uluwatu episodia vietimme noin 10 päivää Canggu-Seminyak alueella. Seminyakissa yövyimme The Capsule hostellissa, jota en voi muuta kuin suositella jokaiselle sosiaaliselle reppureissaajalle! Saatoimme ehkä käyttää ihan liikaa rahaa kaljaan, nukkua naurettavan vähän ja hankkia pienet kesäflunssat itse kukin, mutta samalla tavata lukuisia uusia ihmisiä ja kokea pitkästä aikaa runsain mitoin hyviä bondauksia kanssa-asujien kanssa. Seminyakin koin olevan tavallinen ”kaupunki”, ihmiset olivat yltiöystävällisiä ja ranta oli ihan kiva ja sileähiekkainen. Hintataso oli kuitenkin muihin (Uluwatua lukuunottamatta) paikkoihin verrattuna korkea, vertauskohteena vaikkapa kalja; siinä missä olemme muuten maksaneet pienestä Bintangista baarissa keskimäärin 20-35K indonesian rupiaa, maksoimme La Favela baarissa samaisesta pullosta 50K. Kahden yön irtiotto oli kuitenkin joka rupian arvoinen ja taas syntyi kasa hauskoja tarinoita muisteltavaksi – niiden jakaminen blogissa jääköön tältä erää, äiti- ja täti-ihmisiä silmällä pitäen.

66

Canggussa vietimme yhteensä kuusi yötä Beachbums Berawa nimisessä hostellissa. Ilmapiiri hostellissa oli todella outo. Saapuessamme luonnollisesti tervehdimme kaikkia iloisesti moikkaillen ja vastaanotto oli hämmentynyt. Jaoimme huoneen ruotsalaisten tyttöjen kanssa, jotka osoittautuivat yhden vuorokauden jälkeen todella kivoiksi tyypeiksi, muuten kaikki tuntuivat olevan omissa porukoissaan ja haluttomia sosialisoimaan uusien tulokkaiden kanssa. Kävelimme rannalle kerran, jonka jälkeen totesimme skootteriaikakauden alkajaisten tulleen – Canggussa kaikki liikkuvat skoottereilla ja olimme kirjaimellisesti ainoat ihmiset tienvarressa kävelemässä. Ajaminen oli helppoa, koska kapeilla teillä liikkui suhteellisen vähän autoja ja mopojakin vain kohtuullinen määrä. Eniten haasteita tuotti riisipeltojen läpi menevä shortcut, jossa elää suuri riski tipahtaa reunalta noin puolen metrin verran alas ja makoilla riisipellolla skootterin alle litistyneenä. Instagramista löytyy ihan oma hashtag näille epäonnisille (#canggushortcutfail KLIK) kuskeille, kannattaa käydä katselemassa. Hostellimme omistaja oli parikymmentä vuotta Balilla asunut Aussimies, hirveän ystävällinen ja ihana tyyppi. Heti saavuttuamme hän kertoi, että jos halusimme mennä baariin ja juhlimaan, tulisi meidän löytää itsellemme skootterikuskit tai ajaa itse – käveleminen shortcutin toiselle puolelle olisi huomattavasti ajamista vaarallisempaa, vaikka muutama bisse alla olisikin. Eipä ole missään, koskaan, ikinä elämässäni kukaan kehottanut ajamaan minkäänlaista kulkuvälinettä humalassa, mutta eipä siinä montaa vaihtoehtoa jäänyt. Juomisen kanssa olin itse todella tarkkana ajamisesta puhumattakaan, mutta kävimme Pretty Poisonissa, joka on baari, jonka keskellä on skeittiallasjuttu ja hyvät skeittaajat siinä pyyhkivät menemään parin sadan ihmisen istuessa reunoilla virvokkeita nautiskellen. Ihan mieletön paikka! Sieltä lähdimme jatkoille Sand baariin, joka ilmeisesti on jokailtainen varma jatkopaikka, jonne mennä kun kello 12 pintaan osa baareista sulkevat oviansa. Satuimme olemaan ulkona iltana, jolloin nousuvesi oli todella korkealla ja bileet oli siirretty rannalla olevaan baariin itse hiekkarantaosuuden sijaan. Tie baariin kulki läpi kallio-osuuden, johon aallot löivät tyrskyjen nousten varmaan 20 metrin korkeuteen – hieman oli jännät paikat, mutta hengissä selvittiin!

57

Berawa beach, Canggu

Sand baarissa tapasimme hauskoja aussiäijiä, jotka kutsuivat meidät heidän villaansa eli huvilaansa jatkoille. Jätimme puhelimet kotiin ruotsalaistyttöjen neuvomana ja päivänä kaksi olimme vielä melko hukassa koko Canggussa, joten miten toimii Vilma ja Veera: skootteri käyntiin ja hurautellen 20 minuuttia tuntemattomaan suuntaan ja illanviettoon ihan mielettömään huvilaan! En eläissäni ole käynyt yhtä siistissä kämpässä, kuin äijien vuokraama sattui olemaan. Siellä sitten juotiin vähän bisseä ja syötiin mäkkiruokaa (kotiinkuljetus!!!!) ja kellon lyödessä aamuviittä, totesimme kotiintuloajan tulleen. Kännyköitä ei tosiaan ollut, ei harmainta aavistusta omasta sijainnista reitistä takaisin puhumattakaan. Katsoimme poikien puhelimesta karttaa, joo eli käännös oikeelle vasemmalle oikeelle oikeelle vasemmalle vasemmalle joo ookoo, emme ikinä tule löytämään perille, mutta yrittänyttä ei laiteta! Olin onneksi pysytellyt kevyen tissuttelun piirissä, koska matkasta tosiaan tuli mielenkiintoinen. Taisimme kääntyä heti ensimmäisestä risteyksestä väärin, jonka jälkeen ajoimme satunnaiseen suuntaan viitisen minuuttia kunnes löysimme 24h marketin ja pysähdyimme juttusille. Kaupan myyjä piirsi meille kartan tyhjälle paperilappuselle ja sitten mentiin taas. Tällä kertaa taisi vasta toinen käännös mennä väärin, mutta jatkettiin ajamista summanmutikassa kunnes yhtäkkiä tunnistimme ympäristön. Olimme nimittäin Seminyakissa, The Capsule hostellin edessä. Mitä helvettiä.

62

Onneksi meillä oli vahva aavistus, lähestulkoon tieto siitä, että Canggu ehdottomasti sijaitsee Seminyakin länsipuolella ja länsi on seuraavasta risteyksestä vasemmalla joten ei muuta kuin takaisin tielle. Ensimmäisissä liikennevaloissa pohdiskelimme seuraavaa käännöstämme, kun viereen pysähtyi paikallinen ja Vilma iloisessa humalassa hänelle kertoi meidän eksyneen. Kundi ohjeisti kääntymään vasemmalle ja jollain ihmeen kaupalla tietä tarpeeksi kauan seurattuamme tunnistimme ravintolan, jossa kävimme aiemmin päivällä syömässä ja näin ollen löysimme hengissä takaisin hostellille kellon lyödessä 5:45 aamulla.

60

Nyang Nyang beach

Kaikenkaikkiaan Canggu oli meistä jokaisesta ihana helpon mopoilun ja kivojen rantojen ansiosta. Alueella silmänruokaa riittää, koska rannat ovat kuulemma erinomaisia surffirantoja ja joka paikka tulvii liehuvia merisuolahiuksisia miehiä ja rentoa meininkiä. Kuviahan ei siis tullut otettua, se olkoon mopoilun ainoa kääntöpuoli. Nyt aion lähteä viettämään toista yksinäistä päivää, ehkä treffaan paikallisystävämme Putun kanssa, joka on ehkä gängsterein kaverini ikinä. Luvassa olisi myös mahdollisuus tuplatreffeille parin Aussiäijän kanssa, mutta vielä on epäselvää onko Vilma vielä liikuntakyvytön vai voittaako kaljahampaan kolotus nilkan säryt ja kivut. Treffit yksin kahden aussimiehen kanssa – uhka vai mahdollisuus?

61

Yhä edelleen aktiivisimmat kuulumiset Snapchatista @verkkkku ja myös Instagram löytyy saman nimen alta.