Browsing Tag

saari

Lehmä – paratiisisaareni numero 1

 

Tuurilla Lehmäsaareen… (ja miksi tuurimoottori todella on tuurimoottori, eli tarvitaan hyvää tuuria, että se kulkee…!)

Minun ei tarvitse lähteä maapallon toiselle puolelle etsimään paratiisirantoja, koska minun mielestäni maailman ihanin, kaunein ja paras saari löytyy Kotkan edustalta. Sehän on tietysti Lehmä! Aika ei ole kullannut lapsuusmuistoja, vaan hiekkarantojen reunustama saari näyttää edelleen veden ympäröimältä paratiisilta.

Jos Lehmään mielit mennä, niin sehän onnistuu joko tuurimoottorilla tai omalla veneellä. Saaristoliikenne Lehmään alkoi vasta kesäkuun ensimmäinen päivä ja olimme hieman huolissamme, että lämpimät ja sateettomat säät loppuisivat siihen. Lehmän biitsit vaativat ehdottomasti aurinkoa ja mielellään vähän lämpöäkin.

Lehmäsaareen tosiaankin pääsee kätevästi tuurimoottorilla. Sillä nimellä saaristoliikenteen vuoroveneitä Kotkassa kutsutaan. Lapsena en koskaan päässyt matkustamaan tuurilla, koska meillä oli aina oma vene. Aina kun tuuri pörisi ohi, sitä tuijotettiin pitkään ja odotettiin sen isoja aaltoja, jotka saivat pienemmän veneen keikkumaan. Tuurimoottori lienee väännetty ruotsin kielestä, tur ja motor, turmotor – tuurimoottori. Ruotsiksihan tur on sekä vuoro että tuuri.

Ms Jaana lähti tuttuun tapaan Sapokasta, Tulikukon edestä, kello kymmenen. Jaana liikennöi Rankkiin, ja Lehmään pääsee samalla kyydillä, kun vain muistaa sitä pyytää. Matka Lehmään kestää vain parikymmentä minuuttia. Jos palaa takaisin kahdelta Rankista lähtevällä tuurimoottorilla, aikaa Lehmässä oleiluun jää nelisen tuntia, mikä on mielestäni sopiva kesto päiväretkelle. Rankin 20 euron menopaluuta pidän melko kalliina, mutta Lehmässä pääsee käymään kympillä.

Kesäkuun toinen oli monelle valmistujaisjuhlapäivä, joten tuurimoottorin kyytiin ei ehkä siksi ollut tungosta, vaikka oli lauantai ja säänkin puolesta kesä. Jouduimme jännittämään, päästäänkö matkaan ollenkaan, kun meitä oli vain neljä. Siihen, että Ms Jaana irtautuu laiturista, tarvitaan vähintään viisi maksavaa asiakasta!! Hyvällä tuurilla TUURIMOOTTORI siis kulkee, ja huonommalla tuurilla ei… Riittävän matkustajamäärän lisäksi pitää muistaa säävaraus. Onneksi paikalle sitten touhotti joku nainen, joka oli menossa Rankkiin, ja pari minuuttia ennen lähtöä kyytiin hyppäsi vielä pari miestäkin. Olipa täpärällä. Meitä olisi kyllä harmittanut tosi paljon, jos matkustajia olisi ollut liian vähän, niin että oltaisiin jääty rannalle, kun sääkin pani parastaan. Kotkaan ehtimisiä ja saariretkiin sopivia säitä on yleensä hirveän vaikea saada sovitettua yhteen, mistä viime kesän Kirkonmaan retki on hyvä esimerkki. Kahden vuoden takaisesta Rankin retkestä voit lukea tästä.

Kävimme miehen kanssa Lehmässä viimeksi viisi vuotta sitten, kun asuimme vielä Kotkassa (sen jälkeen asuinpaikka onkin vaihtunut useampaan otteeseen, kun on vedetty aikamoista siksakkia Suomen kartalla…). Sitä edellisestä käynnistäni olikin ehtinyt jo vierähtää huomattavan paljon aikaa. Tällä kertaa mukaan lähtivät vanhempani, jotka olivat mukana myös viime kesän Kirkonmaan retkellä ja toissa kesänä Rankissa.

 

Luontoretkeilyä ja upeita hiekkarantoja…

Lehmä on ehdottomasti suosikkisaareni Kotkan saarista, ja ehkäpä jopa kaikista maailman saarista. Miksi minä mihinkään muualle kaipailisin, kun Lehmä ammuu kotoisella Suomenlahdella? Hiekkaharjuineen Lehmä tarjoaa jopa hieman eksoottisen oloisia näkymiä. Lehmässä vain on sitä jotain, mitä muissa saarissa ei ole. Oli ihanaa taas päästä merelle, keskelle aaltojen loiskintaa, vilvoittavaan tuuleen ja tuoksuun. Ohitimme Kukourin linnakesaaren ja pieniä somia luotoja.

Yllä olevassa kuvassa komeilee Kukourin linnakesaari ja taustalla (vasemmalla) häämöttää myös Varissaaressa seisova Ruotsinsalmen taistelun muistomerkki. Varissaaressa on ravintola, eikä saari ole erityisemmin koolla pilattu. Kukouriinkin pääsee tuurilla, jos erikseen pyytää, mutta sitä en sitten tiedä, jaksaako kukaan siinä ympyrässä yli neljää tuntia pyöriä. Historiallisena kohteena se kyllä kiinnostaisi, mutta näillä tuurivuoroilla voisin kuvitella, että niin pienellä pläntillä saattaisi tulla aika vähän pitkäksi. Tilausajoja on tietysti olemassa, jos joku haluaa sellaisista maksaa tai on esimerkiksi jokin isompi ryhmä kyseessä. Rantauduttiin Kukouriin vain kerran omalla veneellä 80-luvulla. Silloin linnoitusraunio ei ollut vielä samalla tapaa entisöity, eli ainakaan mitään puurakennelmia siinä ei silloin ollut.

Seuraavissa kuvissa saavutaan Lehmäsaareen. Hiekkapoukama kohosi edessämme ja tuurimoottori tömähti laituriin. Seikkailu saattoi alkaa.

Lehmäsaaressa ei ole ravintola- tai kahvilapalveluita. Sellaisia kaipaavien kannattaa suunnata Rankkiin tai hyvin lyhyen venematkan päässä sijaitsevaan Varissaareen. Monet haikailevat myös Kaunissaareen, vaikka se ei sijaitse edes Kotkassa, vaan Pyhtään puolella. Olen toki sielläkin joskus lapsena käynyt.

Lehmään täytyy ottaa omat syötävät ja juotavat mukaan. Kaivo kyllä löytyy, eli vettä ei välttämättä tarvitse raahata. En tiedä, onko kaivovesi juomakelpoista, enkä löytänyt siitä mitään tietoa. Kaivo lienee kuitenkin hyvä juttu yön yli retkeilijöille. Grillikatokset ja ulkohuussit Lehmästä löytyy myös. Itse asiassa, saaressa on nyt kolme uutta taukokatosta, joista löytyy tulentekopaikat, vessat ja puuliiterit. Ne näyttivätkin tosi uusilta, enkä muista, että niitä olisi ollut viisi vuotta sitten. Muistan vain jotenkin hämärästi jonkun vanhemman näköisen huussin siltä reissulta… Noh, huussin haju oli uutuuden hohdosta huolimatta tyypilliseen tapaan pistävän kitkerän kamala, enkä voi sanoa ulkeissa käymisestä mitenkään erityisesti nauttivani, en nyt vain viitsi mennä pöheikköönkään, etteivät punkit tartu persuksiin.

En oikein ymmärrä, miksi saaressa edes pitäisi olla ravintoloita tai kioskeja tai muuta vouhotusta. Kaunis luonto riittää minulle. Tykkäänkin eniten juuri Lehmän kaltaisista saarista, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. On kivaa, kun voi ottaa mukaan eväitä ja syödä niitä ulkona maisemista ja luonnosta nautiskellen.

Uintimahdollisuudet Lehmässä ovat hyvät. Saaressa riittää hienoja hiekkarantoja, ja sieltä löytää varsin helposti myös oman rauhaisan sopukkansa. Suurin osa omalla veneellään paikalle tulleista ihmisistä viihtyi hiekkapoukaman ja venelaiturin läheisyydessä. Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän veneitä rantaan lipui, mutta heti hiekkaisen niemennokan toisella puolella oli melko rauhaisaa.  Siinä muistan lapsenakin uineeni ja keräilleeni ruosteenvärisiä kiviä. Veneestä katsottuna niemennokka näyttää pieneltä, mutta paikan päällä alueen laajuus yllättää joka kerta. Tämän lähemmäksi paratiisirantaa ei välttämättä näillä leveysasteilla pääse. Jos joku jotain turkoosia vettä kaipailee, niin sitä täältä ei löydy.

Tällä kertaa emme olleet tulleet uimaan, mutta minä uskaltauduin kuitenkin veteen kahlailemaan. Sen verran lämmin oli ja jalkoja kuumotti, että pakkohan sitä oli vilvoitella, kun vesi niin kutsuvasti liplatteli ja aurinko paistoi.

Lehmässä kannattaa ehdottomasti tutustua myös luontopolkuihin ja kävellä metsän läpi saaren toiselle puolelle, minkä mekin heti alkuun teimme. Polun reunaan oli paikoittain ripoteltu valkoisia karkkeja tai sokeripaloja, että muurahaiset kerääntyisivät niiden kimppuun ja muu osa polusta pysyisi muurahaisista vapaana.

Toisella puolella saarta kaartuu pitkä upea hiekkaranta. Ruusu kasvaa rannan tuntumassa laajana matalana mattona. Muistan ihailleeni sitä jo viisi vuotta sitten. Tämä, jos mikä, on upea paikka. Miksi siis lähteä maailman ääriin, kun lähempääkin löytyy tällaisia paratiiseja? Lehmässä ei ole vielä koskaan ollut muita turisteja ruuhkaksi asti. Jos ryysis rannalla ei ole sinunkaan juttusi, Lehmä lienee silloin varteenotettava kohde. Länsipuolelta näkyy hyvin myös Mussalon syväsatama.

Aallot kohisivat hiekalle ja tuuli puhalsi saaren länsipuolella sen verran, että eväiden syönti pitkän rannan läheisyydessä olisi tuntunut vähän hankalalta. Tältä puolelta saarta löytyy myös upeita kallioita. Viisi vuotta sitten söimme eväitä kalliolla, hiekkarannan kupeessa. Otin silloin kuvan isosta punavalkoisesta rahtilaivasta onnettomalla kännykkäkamerallani. Nyt laivoja ei näkynyt, vaikka satama nostureineen häämöttikin taustalla.

Ohitimme kuvankauniin kalliolaguunin ja hyppelimme rannan keikkuvien kivenmurikoiden kautta, kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa, jossa voisimme syödä eväitä tuulelta suojassa. Joku lintu häiriintyi ja alkoi rääkyä kovaäänisesti. Kyykäärme oli luonut kalliolla nahkansa. Eväspaikka löytyi sitten kallion laen takaa, lähempänä metsänreunaa. Evästauon jälkeen palasimme takaisin ja näimme laguunin taustalla lipuvan joutsenen.

 

Punkit – ne vaaralliset eläimet – ne pienet pirulaiset

Lehmästä löytyvät minun paratiisirantani. Täällä olen onnellinen. Minun ei siis tarvitse matkustaa tämän kauemmas, eikä varsinkaan mihinkään tropiikkiin, kun en halua stressata pitkistä matkoista, lentokoneista, superpöpöistä tai loisioista… Mutta, mutta… Täällähän se vasta asustaakin vaarallisia tauteja levittävä otus! Kotkan saaristo on punkkien levittämän aivokuumeen riskialuetta, mikä tietysti kannattaa muistaa. Ikävä kyllä, juuri Kotkan saaristossa on sattunut myös punkin puremasta kuolemaan ja vakavaan vammautumiseen johtaneita tapauksia. En oikein tiedä, miten satunnaisen kävijän pitäisi aivokuumerokotukseen suhtautua. Toisaalta väitetään, että vain enemmän ja säännöllisesti saarissa liikkuvat tarvitsevat rokotteen. Kuitenkin tauti voi tarttua heti sellaista levittävän punkin purressa, eikä siihen sitten ole mitään parantavaa lääkettä, jos se pahaksi äityy. Teoriassa ei siis tarvittaisi kuin yksi kerta ja todella huono tuuri. Vaikka pahimmat mahdolliset tapaukset ovatkin ilmeisesti tosi harvinaisia. Enpä kuitenkaan usko, että nämä leveysasteet vetävät terveyden riskeeraamisessa vertoja tropiikeille tai esim. malaria-alueille, joihin minä en tietysti kovin mielelläni lähtisi.

Borrelioosin torjuntaan riittää, että punkin löytää ja irrottaa ihostaan vuorokauden sisällä. Borrelioosia vastaan voi siis suojautua sillä, että tekee punkkitarkastuksen saaristossa ja luonnossa liikkumisen jälkeen. Jos kuitenkin punkki on ehtinyt olla pitkään kiinni tai borrelioosin merkkejä tulee, pitää syödä antibioottikuuri. Sitä en sitten tiedä, kuinka todennäköisesti ihminen huitaisee tai raapaisee ihoon tarttuneen punkin vahingossa irti tarkemmin katsomatta, niin että punkin pää jää ihoon kiinni.  Mitenkä sen sitten irrottaisi…? Jos sitä edes huomaisi? Borrelioosiin rokote ei tietenkään tehoa.

Minuun ei ole vielä tähän mennessä punkki tarttunut, vaikka jalassa sellainen pienenpieni nymfi kiipesikin viime kesänä etsimässä sopivaa iskupaikkaa. Onneksi huomasin sen ajoissa. En haluaisi syödä edes antibiottikuuria, koska ei se lääkkeiden syöminenkään koskaan mitään haitatonta ole. Kannattaa siis tarkastaa itsensä ja läheisensä punkkien varalta, vaikka olisi tullut Kotkan seudulla liikuttua pelkästään takapihalla. Eläimet saattavat myös kuljettaa punkkeja sellaisiinkin paikkoihin, missä niitä ei muuten kuvittelisi olevan.

Jostain kumman syystä emme tälläkään saarireissulla törmänneet yhteenkään punkkiin, vaikka isäni valitsikin eväidensyöntipaikan minun mielestäni heinikkoiselta punkkikalliolta! Viltti oli taas kerran unohtunut kotiin. Muut iskivät persuksensa maahan, mutta minä tyydyin kyykistelemään. Kyykkyasennossa istun usein kotona tuolillakin, joten se ei ole minulle mikään ongelma.

 

Lehmän tunnettu ja vähemmän tunnettu puoli

Evästauon jälkeen kävelimme vielä pitkän rannan suuntaisesti etelään päin. Siellä ranta muuttuu vähän kivikkoisemmaksi. Tilaa riittää ja kaukana horisontissa häämöttää myös Suursaari. Lehmäsaari jatkuu vielä tästäkin, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea saaren eteläpäästä löytyy. Joku kerta voisi ottaa suunnaksi tuntemattoman eteläkärjen, ettei aina kuljeksisi vain samoissa paikoissa. Ilmeisesti siellä on yksityisalueita, vaikka kuljeskelu siellä on kuitenkin sallittua. Varsinainen virkistysalue polkuineen löytyy siis saaren pohjoispuolelta, jossa nytkin kiertelimme.

Kun palasimme takaisin tyynelle itäpuolelle, vanhukset painelivat hetkeksi päiväunille tyhjän grillikatoksen penkeille. Se ei muuten ollut yksi niistä kolmesta uudesta ja identtisestä katoksesta, vaan vähän pienempi ja avonaisempi. Kyllä Lehmästä kaikenlaista löytyy. Kiivettiin miehen kanssa vielä kertaalleen ylös hiekkaharjulle ottamaan kuvia, vaikka useimmat niistä vähän epäonnistuivatkin. Ainakin yhteiskuvat, koska puuhun asetettu kamera tarkensi oksaan. Ylhäällä poukaman toisella puolella kiilteli kallioläikkä, jossa istuskelimme viisi vuotta sitten ja josta silloin löysimme kivenmurikoista tehdyn sydämen.

Alhaalla alettiin tietysti ihmetellä, minne vanhukset ovat kadonneet. Pääsin sitten yllättämään katoksessa nukkujat kameran kanssa. Siitä ei kuulemma saa julkaista kuvaa blogissa. Hahaha. Kova ja epämukava nukkumapaikka sellainen kapea puupenkki, kuulemma. Pöydän molemmin puolin. Ehdittiin vielä hyvin istuskelemaan pehmeällä rantahiekalla niemen nokassa ja minä ehdin vielä kahlailemaan vanhalla uimapaikallani.

 

Lähimatkailua…

Lähimatkailun ystävänä, ja siihen hieman erikoistuneenakin, voin suositella Lehmäsaarta retkikohteeksi. Maisemia Lehmästä löytyy moneen makuun. Hiekkarannat sopivat erinomaisesti uimiseen ja kauniin kesäpäivän viettoon. Metsässäkin on tosi kaunista. Pohjoispuolen virkistysalueella on majoittuminen sallittua ja siellä voi halutessaan vaikka telttailla.

Harmi, etteivät lähialueet ja lähimatkailu ole aina kovin arvostettuja, vaan ihmiset haikailevat aina johonkin maailman ääriin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten joku paikka voi olla automaattisesti matkakohteena hienompi vain siksi, että se sattuu sijaitsemaan mahdollisimman kaukana. Pelkästään Euroopassa riittää hyvinkin monenlaista maisemaa. Myös ympäristön puolesta toivoisin, että kotimaan matkailu (ja lennottomuus) saisi enemmän arvostusta osakseen. Toki Suomessa saa hyvin rahaa menemään, jos pitempään reissuun lähtee, mutta monissa tapauksissa lähimatkailu sopii hyvin myös pienemmälle budjetille. Mielenkiintoisia luontokohteita löytyy läheltäkin.

Tämän blogin puitteissa tarkoitukseni on ottaa kuvia ja kirjoitella paikoista, joissa käymme, ei niinkään olla mikään ”oikea matkabloggari”. Emme käy jatkuvasti ulkomaan matkoilla, mikä on myös aika- ja rahakysymys. En myöskään välitä päätyä mihinkään kovin kauas. Lentäminen ei todellakaan ole suosikkipuuhiani. Voisihan joku Tyynenmeren saari olla mukava nähdä ja kokea, mutta sellaiset, kuten kaukokohteet yleensäkin, jäävät kyllä tässä elämässä minun tulotasoni ulottumattomiin. Sisilia ja Strombolin tulivuorisaari kyllä houkuttelisivat, eli kyllä minun varmaan täytyy vielä astua lentokoneeseen, vaikka ajatus lentämisestä kovin vastenmieliseltä tuntuukin. Mistään kovin kuumastahan minä en edes tykkää, eli silloin kun Suomessa on miellyttävän ja sopivan lämmintä, niin se on minulle ihan hyvä. Tosin, joskus voi sattua niitäkin kesiä, kun rantakelejä ei kotimaassa juuri ole. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on harvoin läkähdyttävän kuuma ja sitä pitäisi pitää ennemminkin positiivisena asiana ja matkailuvalttina. Tämäkin Lehmäsaaren retkipäivä oli nimenomaan miellyttävän lämmin, ei turhan tukala, ja sää olisi hyvin sopinut myös meressä uimiseen.

Suomalaista saaristoa ja saaristomaisemia pitäisi hehkuttaa enemmän. Järvi-Suomessakin on puolensa, mutta minulle meri ja saaristo on aina ollut tutumpi ja läheisempi. Kotkan saaristo taitaa olla muutenkin vähemmän tunnettu ihan suomalaistenkin keskuudessa, ellei nyt sitten satu olemaan paikallinen tai jotenkin muuten näihin seutuihin sidoksissa. Minulle Kotkan saaristo on lapsuudesta tuttu ja olen ehtinyt tehdä siitä useampia blogijuttuja: Kirkonmaa, Rankki. Espoossa asuessa ehdimme käydä parissakin saaressa (Rövaren, Stora Herrö), mutta mitään Lehmän hiekkarantojen kaltaista ei kyllä sielläkään tullut vastaan.

Eli jos vain Kotkaan asti pääset, niin suosittelen lämpimästi saaristoon tutustumista!

Toisaalta, eihän Lehmä olisi sama Lehmä, jos se muuttuisi hirveäksi turistirysäksi. Tottakai haluan säilyttää paratiisisaareni juuri sellaisena kuin se on aina ollut: lempeänä, rauhallisena, luonnonläheisenä, LEHMÄNÄ, vailla turhaa humputtelua.

Lehmä oli suosikkisaareni jo lapsena ja on sitä edelleen. Kotkan saarista menen mieluiten Lehmään ja voisin kuvitella meneväni sinne vielä monta kertaa uudestaan. Tällaiset retkipäivät ovat ihan parhaita 🙂

Missä sijaitsee sinun paratiisisaaresi?

Lisätietoa Lehmäsaaresta

Ms Jaanan aikataulut

 

”Olet Kotkan Kansallisessa Kaupunkipuistossa – You are in Kotka National Urban Park.”

 

 

 

Kirkonmaa – vetinen kesäretki

Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, kun pääsin vihdoin ja viimein 26 vuoden tauon jälkeen takaisin lapsuusajoilta tuttuun Kirkonmaan saareen? Löysinkö saaren hautausmaalta tuntemattoman pikkutytön haudan, jota muistin aina lapsena käyneeni katsomassa, vai oliko koko muistikuva pelkkää tarinaa ja mielikuvitusta? Entä miten käy, kun kesäretkeä ei peruta huonon sään takia?

Alkuun kuva länsipuolen kiviseltä rannalta…

Kirkonmaan saari

Tästä retkestä oli haaveiltu jo vuosia: pääsisinpä vielä kerran katsomaan, minkälaista Kirkonmaassa on nykyään! Etenkin hautausmaa, hautausmaan laituri ja viereinen uimaranta kiehtoivat mieltä. Olin nähnyt usein keväisin unia näistä paikoista ja kirjoitin niiden pohjalta joitakin vuosia sitten myös runon Kirkonmaan hautausmaasta, ”pikku Annan” haudasta ja uimarannasta.

Miten vanhat paikat olivat muuttuneet 30 vuodessa?

Hmm… Eivät juuri mitenkään. Tuttu mökkialue ainakin oli niin kuin ennenkin…

Ne vanhat pikku mökit olivat saaneet pintaansa punaisen värin, siinä näkyvin muutos…

Kirkonmaa on siis kivinen ja metsäinen saari Kotkan edustalla. Saaren pinta-ala on n. 7,9 km2. Kirkonmaassa toimi ennen merivoimien varuskunta ja saaren eteläpuoli oli sotilaskäytössä. Nyt kun koko saari on yleisölle avoin, pääsimme kurkistamaan myös sellaisia paikkoja, joita en ollut ennen nähnyt.

Reissua Kotkan Kirkonmaahan oli tosiaan suunniteltu jo viime kesänä, mutta silloin kävimme kuitenkin Rankin saaressa, joka avautui yleisölle pari vuotta sitten ja joka on aika erilainen kohde. Linkki Rankin juttuun. Neljä vuotta sitten kävimme mieheni kanssa myös Lehmässä, joka oli lapsena yksi suosikkisaaristani. Muita suosikkeja olivat ainakin Nuokot, mutta ne ovat saaria, joihin ei päässyt, eikä edelleenkään pääse, muuten kuin omilla veneillä.

Valitsimme tällä kertaa maksullisen vuoroveneen sijasta maksuttoman yhteysalus Tekla I:n. Tekla on ihan hyvä laiva, vaikkakin aikaa nähnyt, mutta niinpä olen minäkin… Matkat olivat ilmaisia, koska ne ovat valtion tukemia. Tekla I lähti Kuusisen satamasta kello 9.00. Takaisin Tekla I pörisi kahden jälkeen iltapäivällä.

Retkipäiväksi valittiin heinäkuinen keskiviikko. Sääennusteet eivät lupailleet parastaan, mutta toivoimme silti, ettei ainakaan koko ajan sataisi, tai ei ainakaan paljon… No, lopputulos oli sitten aikamoinen extreme-kesäretki tasaisen harmaassa sateen ropinassa, joka jatkui ja jatkui, eikä lakannut, ennen kuin olimme palanneet takaisin mantereelle. Ajoitus oli kyllä aikamoisen tarkka. Haha.

Minun ja mieheni lisäksi tällä retkellä olivat mukana vanhempani, jotka olivat tietysti ensin vähän sitä mieltä, ettei tällaisella ilmalla kannata mihinkään lähteä, mutta lopulta hekin olivat ihan tyytyväisiä tähän vähän erikoisempaan kesäretkeen. Jee, me uskallettiin ja selvittiin!

Kovin moni tuskin lähtisi saareen viettämään kesäpäivää, kun koko päiväksi on luvattu ainakin kohtuullista sadetta, mutta jos varustautuu asiallisesti, eikä pientä kastumista pelkää, sitä voi melkeinpä suositella, koska eteen voi tulla erikoisiakin kokemuksia, esimerkiksi nyt vaikka eväiden syöntiä hautausmaan puutarhavälinevarastossa. Sitä paitsi, jos emme olisi nyt menneet, retki olisi todennäköisesti pitänyt siirtää taas vuodella eteenpäin.

Yhteysalukset pysähtyvät saaren länsilaiturissa, jota lapsena kutsuttiin tuuliseksi puoleksi. Olin varustautunut äidiltä lainaamallani sadetakilla ja sadehousuilla ja lisäksi minulla oli sateenvarjo. Säilyin siis kenkien (tarkemmin sanottuna varpaiden) kastumista lukuun ottamatta kuivana. Lopulta vesi meni sisään kenkien tuuletusrei’istä, koska neljä tuntia sateessa tarpomista on kuitenkin aika pitkähkö aika… Onneksi ilma oli sateesta huolimatta melko lämmin, noin 15 astetta.

Lähdettiin tietysti heti laivasta päästyämme kävelemään saaren läpi kulkevaa hiekkatietä, jotka pitkin päästiin saaren toiselle puolelle. Huomioin, että metsää oli hakattu ja harvennettu puolin ja toisin aika rankalla kädellä. Ensin pysähdyttiin vanhalla mökkialueella, jossa ollaan vietetty aikaa joskus 80-luvulla, kun mökkejä sai vuokrata isän työn puolesta.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo ehditty mökkialueen kohdalle…

Tien toisella puolella olivat vanhat ”ulkit” vielä paikoillaan. Muistan, että noissa en halunnut koskaan käydä, olivat myös jotenkin liian kaukana mökeistä.

Juuri mikään mökkialueella ei ollut 30 vuodessa muuttunut. Mökit olivat ehkä saaneet vähän uutta maalia pintaan, mutta muuten kaikki oli paikoillaan. Rannasta löytyivät tutut saunat, grillikatos, punainen venevaja ja laituri, josta pulahdettiin uimaan silloin joskus kauan sitten… Vanhat keinutkin olivat samassa kohdassa ja niiden alta oli heinät leikkaamatta. Jotenkin hämärästi muistan, että aika pitkää heinää siinä oli jaloissa silloinkin kun olin lapsi (tosin silloin ei tarvinnut pelätä punkkeja ja niiden levittämiä tauteja niin kuin nyt). Muistan vieläkin, miten kerran keinuin siinä ja näin kyykäärmeen ampaisevan suhisten mökkipihan poikki.

Nykyihmisen makuun nämä mökit taitavat olla hieman alkeellisia, mutta 80-luvulla ne kyllä kelpasivat yöpymiseen. En tiedä, olisiko minusta enää nykyään lähtemään niin alkeelliseen mökkiin, josta muistan vieläkin elävästi kostean ”mökin hajun”. Mitään vessoja tai muita mukavuuksia niissä ei ollut. Sähkö nyt sentään oli.

Linnunpöntötkin ovat vähän vinossa…

Venevaja oli lapsena jännittävä paikka…

Ne keinut…

Mökkialueen jälkeen jatkoimme lätäköiden täplittämää tietä hautausmaan suuntaan.  Sade ropisi varjoihin, eikä lakannut hetkeksikään, mutta metsän raikasta tuoksua oli mukava hengittää. Vihdoin hautausmaan lankkuaidat ilmestyivät näkyviin. Kirkonmaan hautausmaahan on siis Kuutsalon kylän, tai saaren, hautausmaa. Melko uusiakin hautoja näkyi olevan muutama (uusilla tarkoitan kuluvaa vuosikymmentä).

Kirkonmaan hautausmaa

Hautausmaalla yritettiin sateessa ja märkien heinien seassa etsiä sitä yhtä hautaa, mutta loppujen lopuksi en ole varma, oliko sitä olemassakaan sellaisena kuin sen muistan, tai mikä se nimenomainen hauta sitten mahtoi olla. Lasten hautoja löytyi kyllä useampia. Esimerkiksi  vuosina 1928-32 eläneen Vilma Liisan ja vuonna 1941 syntyneen 7-vuotiaaksi eläneen Heikin haudat. Olin kuitenkin mielessäni kuvitellut kuolleen tytön olleen vähän vanhempi, ehkä sen ikäinen kuin olin itsekin ollut löytäessäni haudan ensimmäistä kertaa (Minkä ikäinen sitten olinkaan…? Runossani puhutaan 9-vuotiaasta tytöstä). Päättelin, että tarina on vain muotoutunut päässäni sellaiseksi kuin se nyt on.  Minä kun olen tällainen tarinatäti, kirjoitellut ja piirrellyt pienestä pitäen.

Tosiasiassa kyse saattoi hyvinkin olla pienen Vilma Liisan haudasta, koska hautakivi oli hieman muista erottuva, toisin sanoen vaalean punertava, ja siinä oli pieni soikea metallilaatta. Jos Vilma Liisa olisi saanut elää pitempään ja eläisi vieläkin, hän olisi nyt mummoni ikäinen, 89-vuotias. Todennäköisesti juuri Vilma Liisa oli se, jota aina kävin katsomassa, vaikken enää muistanutkaan tytön nimeä, tai sitä millä vuosikymmenellä hän oli elänyt.

”Aina katsoin Annan hautaa, vajaa sekä ammetta, jossa luulin hautaamista varten pestiin ruumiita.”

Kävimme hautausmaan viereisellä hiekkarannalla usein uimassa. Siinä oli hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Myöhemmin, kun meillä oli paremmin yöpymiseen soveltuva vene, yövyimme usein hautausmaan laiturissa, kun siinä ei ollut vielä silloin mitään kylttejä, jotka olisivat kieltäneet sellaisen. Olin melkein 15-vuotias, kun kävin saarella viimeisen kerran. Sen jälkeen vanhempani myivät veneen pois. Niin, olen tosiaan myöhemminkin tykännyt hautausmailla kiertelystä, mm. erikoiset nimet kiinnostavat minua. (Tässä muuten linkki juttuun, jossa on kuvia Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä: Joulusta Juhannukseen)

Kirkonmaassa oli muuten aika paljon Autioiden hautoja. En ole omaa sukua Autio, niin ei olla sitä silloin aikanaan pantu merkille.

Minua harmitti, etten päässyt tai viitsinyt sateen takia mennä tutkimaan hiekkarantaa tarkemmin. Olisin halunnut kävellä sen ”päästä päähän”. Nyt tyydyin ottamaan vain vähän kuvia laiturin kohdalla. Kuvailu oli sateenvarjon alla kieltämättä melko hankalaa. Laiturikin oli poistettu käytöstä sortumavaaran takia.

Alla olevassa kuvassa näkyy, mitä hautausmaan laiturista oli jäljellä…

hautausmaan laituri

Se hiekkaranta, jossa yleensä uimme, vähän tuolla kauempana, missä näkyy enemmän vihreää…

Kirkonmaan hiekkaranta

Sama ranta 80-luvulla. Keskimmäisessä kuvassa minä ja veljet. Vanhempieni kotialbumi.

Sillä aikaa kun kuvailin rantaa, muut ehtivät kadota johonkin. Yhtäkkiä oli kumman hiljaista. Luulin ensin heidän jo lähteneen (takaisin tielle) ja jättäneen minut yksin, mutta löysinkin heidät tyytyväisen näköisinä syömässä eväitä hautausmaan työkalukopista, kun ensin kiersin toisen pään oville. En voinut kuin nauraa, niin hassun näköistä se oli: pariovet levällään ja siellä ne mussuttivat suut ruokaa täynnä kaikenmaailman haravien ja kottikärryjen ja haudan kansien keskellä.

Kirkonmaan hautausmaa

Kirkonmaan hautausmaa

Jatkoimme hautausmaalta vielä vähän eteenpäin, sinne, missä emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet (paitsi tietysti isäni, joka on käynyt Kirkonmaassa armeijan joskus 70-luvulla).  Löydettiin vanha Kirkonmaan kansakoulu ja rivitalot, jotka ovat kai nykyään vuokrattavia loma-asuntoja. Aika hiljaiselta sielläkin näytti.

Tien vieressä oli rakennus, jonka päädyssä oli hyvä katos. Siellä oli mm. halkopinoja ja sinne myös pysähdyimme hetkeksi suojaan sateelta.

Kirkonmaan vanha kansakoulu on komea tiilirakennus metsän keskellä. Portaat olivat aika sammaloituneet.

Rannalta löytyi rantakahvila ja jäätelökioski, jotka olivat tietysti suljettuja. Luukuilla oli laput, joissa luki, että jos emme ole paikalla, soita. Ei oikein tehnyt mieli soittaa jäätelöä paikalle vähintäänkin keskitason sateen ropistessa ympärillä harmaana ja itsepäisenä muurina. Syötiin sitten eväitä katosten alla ja käytiin ulkohuusseissa.

Pitemmälle emme sitten enää kävelleet, vaan lähdimme takaisin samaa tietä. Välillä pysähdyttiin pitämään sadetta yhden vuokramökin terassille. Lopussa istuttiin odottamassa laivaa kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa,  joka sattui seisomaan tuulisen puolen laiturin lähistöllä ja joka minusta näytti ihan sateen keskelle eksyneeltä sirkusvankkurilta. Siinä sitten vähän pelättiin, että ehkä se ei tulekaan, kun oli ollut jotain puhetta tuulen noususta. Isä soitteli yhden aikaan, että täältä olisi nyt neljä ihmistä tulossa kyytiin Kirkonmaasta, mutta vain vastaaja vastasi. Kun Tekla I vihdoin saapui, se oli täynnä Haapasaaresta tulevia matkustajia. Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin menomatkalla. Olivatkohan ihmiset Meripäiville menossa?

Seuraavissa kuvissa palataan takaisin tuulisen puolen kivilaiturille… Muistan miten tuo matka mökeiltä kivilaiturille tuntui lapsena pitkältä, mutta eihän se kuitenkaan oikeasti mikään kovin pitkä ollut, noin kilometri. Mökeiltä hautausmaan uimarannalle oli vähän lyhyempi matka.

Kun retkeä ei peruttu säätilan takia, siitä muodostui vähän erikoisempi kokemus. Olin kuitenkin innoissani ja iloinen, että pääsin vihdoinkin näkemään vanhat paikat. En tiedä, palaanko tälle saarelle tässä elämässä enää koskaan. En sano, ei koskaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Jos pistäydyn Kotkan saaristossa, luulen, että menen kuitenkin mieluummin retkelle Lehmään, ja vähän kauniimmalla ilmalla, kiitos. Lehmässähän ei juuri palveluja ole, mutta sinne menee vuorovene ja siellä on mm. tosi hienoja hiekkarantoja ja kalliota. Rankin saaressa taas palveluita on enemmän ja ne ovat heti siinä laiturin vieressä. Tietysti matkailijan kannattaa muistaa myös aika lyhyen venematkan päässä oleva historiallinen Varissaari, jossa on ainakin ravintola. Kirkonmaassa palveluille joutuu kävelemään aikamoisen matkan soratietä pitkin, ellei tule omalla veneellä tai vaihtoehtoisesti ota mukaan autoa tai polkupyörää. Autonhan saa kyllä mukaan, jos varaa sille paikan yhteysalukseen.

Sateesta huolimatta tämä retki oli ihan kiva kokemus. Vanhempienikin täytyi myöntää, että tällaisella kesäretkellä hekään eivät olleet aikaisemmin olleet. Ei ihan sitä kaikkein tavallisinta, kun ei jääty odottelemaan aurinkoista päivää.

Kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa oli märkää tunnelmaa…

Nämä blogijutut ilmestyvät nyt vähän väärässä järjestyksessä, koska minulla on vielä Nilsiän ja Tahkon reissuistakin jutut kirjoittamatta, mutta ne ilmestyvät varmaankin seuraavaksi.

Stora Herrön retki kuvina

Stora Herrö on aivan mahtavan hieno ulkoilusaari sekin. Viime kesän Rövaren-retkestä olimme oppineet, että kannattaa hypätä tuuriboottiin sieltä, mistä se lähtee, jos haluaa varmasti mahtua mukaan. Tällä kertaa olisi kyllä ollut ihan hyvin tilaa, vaikka olisimme hypänneet kyytiin myöhemmältäkin pysäkiltä. Sää oli todella upea, eli olin kuvitellut, että porukkaa olisi ollut liikkeellä enemmänkin, mutta ehkä ruuhkat ovat vasta heinäkuussa…?

Kuvassa purjeveneitä Kivenlahdessa.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoista lähtöpaikkaa, Kivenlahti tai Otaniemi. Valitsimme Kivenlahden. Tällä kertaa olimme aikaisin liikenteessä ja vene lähti jo kello 9.00. Matka maksoi 5 euroa/henkilö yhteen suuntaan. Saaressa jäi aikaa kolmisen tuntia, mikä riitti oikein hyvin. Stora Herrössä on aika jyrkät pinnanmuodot ja kiipeiltävää riittää sen verran, että ainakin minä olin kolmen tunnin tutkimusretken jälkeen jo aika väsähtänyt.

Matkan varrella kuvattua…

Espoon saaristo

Venematkojen jänniä yksityiskohtia olivat mm. sillan alitukset, jolloin piti melkein kumartua, ettei lyönyt päätään. Menomatkalla emme tarenneet istua koko matkaa kannella, vaan piti mennä sisätiloihin lämmittelemään. Matkan varrella nähtiin myös Vasikkasaaren Poseidonin temppeli, jota ihmeteltiin jo viime kesänä…Poseidonin temppeli

Menomatka kesti niinkin pitkään kuin 2 tuntia 15 minuuttia. Ennen Stora Herrötä pysähdyttiin muillakin saarilla; Isossa Vasikkasaaressa, Gåsgrundenissa ja Rövarenissa. Takaisin menimme eri veneellä, eikä se matka kestänyt lähellekään niin kauan.

Vihdoinkin Stora Herrön jyrkät rantakalliot näkyvissä…

Espoon saaristo

Stora Herrö on huomattavasti isompi saari kuin Rövaren, jonka kiersimme viime kesänä kokonaan ympäri rantoja pitkin. Stora Herrössä on myös joitakin mökkejä/yksityisalueita.

Stora Herrössä riitti kiipeiltävää heti alkuun…

Saaressa riitti mäntykangasmetsää ja polkuja… Seuraavassa kuvassa pilkottaa jonkinlainen grillikatos…

Ensin suunnattiin näkötorniin…Stora Herrön näkötorni

Maisemia näkötornista…

näkötornissa

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…purjeveneitä

Komea kelo

Eväidensyöntipaikka löytyi kallioilta. Eväänä oli suklaapannukakkuja (tattarijauhoista ja sokerittomia) sekä sipsejä. Kolme puolen litran pulloa vettä riitti kahdelle juuri ja juuri. Takaisintulomatka tehtiin sellaisella veneellä, josta sai ostaa juomia, joten mies otti kahvia ja minä mehun.

Melojia näkyi myös olevan paljon liikenteessä…

Stora Herrön kallioilla

tummat pilvet

Aika hienot pilvet

Sää oli helteinen ja pilvet sen näköisiä, että kuvittelin ukonilman räsähtävän päällemme hetkenä minä hyvänsä. Sen jälkeen, kun olimme syöneet eväitä ja olin ottanut kuvia rantakallioilla, lähdimme takaisin metsään. Siinä vaiheessa satoi muutaman minuutin ajan lämmintä sumumaista tihkua. Muuten oli aikalailla aurinkoista, ja lämmintä oli tietysti koko ajan. Montakohan näin lämmintä päivää tänä kesänä sitten loppujen lopuksi saadaan, vai jäävätköhän tällaiset ilmat hyvinkin vähiin? Stora Herrön saari

Olen tehnyt itse nämäkin vaatteet, sekä shortsit/caprit että puseron, jossa on olkapäiltä sidottavat hihat.

Stora Herrön kalliot

ulkohuussi

Ulkovessassa oli taas pakko käydä kerran… Olihan siellä aika tyrmäävä haju minun mielestäni. Ja ovet olivat ainakin tässä vessassa aika tiukat…

Keskellä metsää oli kaivo

Ja sitten, kun lähdettiin metsän läpi toiseen suuntaan, löytyi vielä pieni hiekkaranta…

Stora Herrön hiekkaranta

Biitsi, jee!

Oli niin lämmin, että oli pakko päästä vilvoittelemaan jalkoja viileässä merivedessä…

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…

Takaisin palattiin sitten Otaniemeen menevällä veneellä. Kuvassa Keilaniemen ’pilvenpiirtäjät’, joita olen joskus muulloinkin käynyt kuvaamassa esimerkiksi auringonlaskussa.Keilaniemen pilvenpiirtäjät

Viime kesän Rövarenin retkestä löytyy juttu seuraavan linkin takaa:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/03/olipa-kerran-saari-nimelta-ryovari/

Myös Kotkan saaristoon olisi tarkoitus päästä tänäkin kesänä. Aivokuumerokotteetkin on otettu jo sitä varten, vaikka punkkeja kannattaa tietysti silti varoa (levittävät myös borrelioosia).

Juttu viime kesän Rankin retkeltä:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/27/rankki-rankempi-rankin-kotkan-saaristo-kutsuu/