Browsing Tag

maisemat

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…

 

Tahkovuoren maisemissa

Heinäkuun alussa vietettiin viikonloppu Nilsiässä ja Tahkolla. Reissu alkoi perjantaiaamuna aikaisella herätyksellä, kun piti ehtiä kello 8.19 Helsingistä Kuopioon matkaavaan junaan. Kuopiosta mentiin toisella junalla Siilinjärvelle, jossa pysähdyttiin syömässä. Siilinjärveltä ajettiin sitten bussilla Nilsiään ja Nilsiästä toisella bussilla Tahkolle. Reissusta kotiuduttiin myöhään sunnuntai-iltana. Melkein ihmeen kaupalla ehdimme junaan, koska ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli tupaten täynnä ja myöhässä.

Nilsiällä majoituttiin Tahkon lomakylässä Alppitalo Sinitähdessä, josta kerroin enemmän edellisessä jutussa. Siinä kerron myös muista majoituksista, joita meillä on Herättäjäjuhlilla käydessä ollut, ja ylipäätään, miksi näillä juhlilla käymme: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Perjantai-iltana ehdimme miehen kanssa tehdä vielä retken Aholansaareen, jossa on herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka (siitä erillinen pieni juttu: Aholansaari ja Paavon pirtti). Lauantaina, aamupäivällä, tein yhden naisen retken Tahkovuorelle, jolta tämän jutun kuvat ovat. Mies oli sillä aikaa Nilsiässä töissä Herättäjäjuhlilla.

Tahkovuoren korkeus on Wikipedian mukaan 296 metriä merenpinnasta. Korkein kohta on nimeltään Välimäki, jonka korkeus on 314 metriä. Tahkon rinteiltä avautuu silmiä hivelevän upeat näkymät Syvärinjärven saaristoon.

Ylös olisi päässyt hissilläkin, mutta minä en oikein niistä tuolihisseistä tykkää, joten lähdin reippaasti kävelemään ja kiipeämään. Ylös näytti menevän jos jonkinlaisia teitä ja polkuja. Mistään hirveän jyrkästä kohdasta ei tietenkään kannattanut lähteä suoraan kiipeämään. Reitti, jonka valitsin, mutkitteli sopivan loivasti rinnettä ylös. Välillä tuli vastaan vähän jyrkempiäkin kohtia ja sitten jossain kohdassa, ikävä kyllä, tie loppui tai muuttui niin heinäiseksi polkuksi, etten enää jatkanut eteenpäin. Olin mielestäni siinä vaiheessa jo kiivennyt tarpeeksi ylös, että saatoin katsella Syvärinjärven komeita maisemia. Sääkin oli tosi hyvä. Ei liian kuuma, vaikka kiivetessä tulikin aika lämmin.

Retkeni alkoi tästä: sillan yli ja vuorelle…

Mikähän vuori tuo tuolla kaukana siintää? (seuraavassa kuvassa)

Rinteillä ei aluksi ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ruuhkaa. Vain kolme kävelijää tuli minua vastaan ylös mennessä, mutta vähän ajan päästä alkoi tapahtua, kun maastopyöräilijät alkoivat suihkia hirveää vauhtia rinnettä alas. Ahaa, kesäisin täällä siis harrastellaan tällaista: ihmiset menevät tuolihississä pyörän kanssa ylös ja laskevat alas hirveää vauhtia. Minulle ihan uusi juttu, tai en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Ainakaan, että se ihan noin hurjan ja päättömän näköistä menoa on. Huhhuh.

 

Minun valitsemani tie loppui tosiaan vähän niin kuin kesken, enkä päässytkään näköalaravintolalle asti. Se ei kuitenkaan haitannut. Maisemat olivat tosi upeita jo siinäkin korkeudessa, jonka saavutin.

Alaspäin tullessa yritin pysähtyä syömään eväitä laavun ja grillipaikkojen kohdalle, mutta ei siitä tullut mitään, kun paarmat hyökkäsivät kimppuun. Jouduin juoksemaan aika pitkään, ennen kuin sain paarman hätistettyä kannoiltani. Onneksi siinä ei ollut niin kauhean jyrkkää. Jyrkimmissä kohdissa oli vähän hankalampaa tulla alaspäin, kun sorainen rinne oli aika liukuvaa.

Kyllähän näissä maisemissa kelpasi kiipeillä. Kamerassa vain näytti olevan sellainen ongelma, että linssissä oli ilmeisesti jotakin ’paskaa’. En ollut muistanut kotona sitä putsata, enkä viitsinyt sitä reissun aikanakaan ruveta pyyhkimään, kun ei ollut mitään siihen tarvittavia välineitä mukana, se olisi vain voinut vain mennä entistä pahemmaksi. Ainakin näissä kuvissa tuntuu olevan melkein kaikissa jotain sennäköistä häikkää, että jotain ylimääräistä on linssissä ollut, mutta kyllähän näistä kai selvän saa… Kuvien käsitteleminenkin vie aina niin hirveästi aikaa, ja minulla tuppaa kuvat jäämään usein aika tummiksi. Varmaan edellisen koneen kanssa tehdessä tämä oli vielä enemmän ongelmana, koska siinä ruudulla kaikki näytti jotenkin vaaleammalta. Hirvittää katsoa nyt uudella masiinalla joitain vanhoja julkaisujani.

Viihdyin Tahkon upeissa maisemissa ja hienossa alppitalohuoneistossa sen verran hyvin, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Olisi ollut kiva jäädä vain sinne. Toisaalta, olihan sen jälkeen vielä monta muutakin kotimaan reissua heitettävänä, kaikki ahdettuna miehen lyhyeen kesälomapätkään. Muun ajan vuodesta se tekeekin sitten niin paljon töitä, että edes yhtä päivää on vaikea saada irrotettua minkäänlaiseen reissuun. Haha.

Niin kuin jo taisin edellisessä jutussa mainita, Herättäjäjuhlilla käymisessä on se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan kotimaassa sellaisiin paikkoihin, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä.

Lämmin päivä Nuuksiossa

Näin kesän kynnyksellä oli taas hyvä hetki lähteä retkelle nykyisen kotikaupunkimme Espoon alueella sijaitsevaan Nuuksion kansallispuistoon, pääkaupunkiseudun luontohelmeen, jossa pääsee ihailemaan upeita järviylänkömaisemia. Helatorstaina sää oli upea, lämmin ja aurinkoinen, ja metsässä leijaili lämmin havupuiden tuoksu. Nuuksion bussi, eli Espoon asemalta lähtevä bussi 85, oli tupaten täynnä retkeilijöitä, joista useimmat olivat matkalla Haukkalammelle. Tunnelma bussissa oli myös tuttuun tapaan aika kansainvälinen.

Itse jäimme tällä kertaa kyydistä Haltian luontokeskuksen kohdalla. Kiersimme Haukkalammen kierroksen viime kesänä, ja tällä kertaa halusin pysähtyä tutustumaan nimenomaan Haltian alueeseen. Vaikka Haukkalammella maisemat olivat upeat ja vaihtelevat, en oikein tykännyt useamman kilometrin matkasta autojen seassa, joka piti kävellä tietä pitkin bussipysäkiltä varsinaisen kierroksen alkuun. Tällä kertaa siis pysähdyimme Haltiassa ja valitsimme lyhyemmän ja helppokulkuisen Maahisenkierroksen. Kierros alkoi urheiluopiston takaa ja se soveltuu myös esim. pyörätuolia käyttäville. Maisemat olivat täälläkin upeat ja kierroksen toisessa päässä on näköalatasanne. Retken kohokohta oli tietysti eväiden syöminen. Olimmekin valmistaneet ennen lähtöä maittavan lohisalaatin. Nam.

maisemaa

Näköaloja Maahisenkierroksella

oksamaisema

Kalliojyrkännettä Maahisenkierroksella

maisema1

Näkymä kallioilta alas järvelle, Maahisenkierroksella

ruoka

Retken kohokohta oli tietysti eväiden syöminen. Lohisalaattia.

maisemassa

Maahisenkierroksen kallioilla. Farkut ja mintunvärinen pusero on omaa tuotantoa.

kiipelija

Joku laitettiin jyrkänteelle konttaamaan. Ehkä tämä on juuri niitä paikkoja, joissa ei pitäisi ottaa selfieitä, mutta tämä ei ollutkaan selfie… 😉

kelo

Kaatunut kelo Maahisenkierroksen varrella

raput

Haltian luontokeskuksen Pohjannaula-tornin portaat.

tornista

Näkymä Pohjannaula-tornista Pitkäjärvelle kansallispuiston suuntaan. Torni ei lopulta vaikuttanutkaan niin korkealta kuin portaista olisi voinut päätellä, koska alapuolella oli katto.

http://www.haltia.com

http://www.luontoon.fi/nuuksio/luonto

Sintra, Portugali. Upeita palatseja ja huikeita maisemia…

Viimeisin vähän pitempi, eli jotakuinkin ”Euroopan toiselle laidalle” suuntautunut, matkamme tehtiin syyskuun puolivälissä Portugalin Sintraan. Alunperin toivoin matkaltani mm. upeita maisemia ja luontokohteita sekä kulttuuria ja historiaa, esimerkiksi nyt vaikka linnoja. Koska haluan päästä joissakin asioissa helpolla, tykkään myös siitä, että matkakohteessani rahayksikkö on euro. Monia mielenkiintoisia Euroopan kohteita selailtuani, päädyin Portugaliin ja lopulta Sintraan. Sintrassa minua kiehtoivat erityisesti upeat palatsit ja jyrkänteiset rantamaisemat. Sinne sitten!

azemaisema

Azenhas do Mar

muureja

Maurilaisen linnan muureilta. Alhaalla näkyy Sintran historiallinen keskusta.

hieno talo

Sintran kaupunkia

Kansallispalatsi

Sintran kaupunki, joka on aikoinaan ollut kuninkaallisten suosiossa ja sittemmin valittu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle, sijaitsee noin 30 km Lissabonista. En tiedä, järjestetäänkö Suomesta juurikaan valmismatkoja Sintraan. Lissaboniin voi lentää sekä suoraan että konetta vaihtamalla. Me vaihdoimme konetta Frankfurtissa, jossa meille jäi muutama tunti aikaa kaupunkikierrokseen. Koneen vaihdossa oli se hyvä puoli, ettei tarvinut istua paikallaan kovin pitkään, mutta muuten aamuvarhaisesta auringonlaskuun jatkuva matkanteko oli ainakin minusta vähän liian rankkaa. Paljon ”Euroopan reunaa” kauemmas en kyllä sitten varmaan lähtisikään.

Ehdimme nähdä myös Portugalin pääkaupunkia vilahduksittain, kun matkustimme bussilla lentokentältä keskustaan ja siirryimme siellä junaan, ja tietysti takaisin tullessa sama toisinpäin. Rossion asemalta pääsee Sintraan kätevästi junalla noin 40 minuutissa ja matka maksaa vain muutaman euron. Lissabonista on siis helppo käydä Sintrassa vaikka pelkästään päiväretkellä. Mieheni, joka on matkustellut paljon enemmän kuin minä, oli käynyt Lissabonissa aikaisemminkin.

näkymä

Ylhäällä vuorella häämöttävä Maurilainen linna

Sintrassa jäimme pois Portela de Sintrassa, joka on asema ennen päätepysäkkiä eli Sintran asemaa. Portela de Sintran asemalta jatkoimme bussilla hotellille. Koska olemme kohtuullisella budjetilla reissaavia omatoimimatkailijoita ja muutenkin julkisen liikenteen kannattajia, käytämme paikasta toiseen siirtymiseen ensisijaisesti julkisia kulkuvälineitä. Paikat, reitit ja systeemit tulivat tutuiksi aika nopeasti, vaikka alussa ehdittiin pari kertaa vähän ihmetellä ja eksyäkin. Paikallisbusseissa käytimme maksamiseen matkakorttia, johon pystyi lataamaan arvoa sekä automaatista että tiskiltä ostamalla.

Majoituimme noin kymmenen kilometrin päässä Sintran keskustasta, valtameren rannalla, Praia das Macasissa.”Omenoiden ranta” osoittautui hyväksi valinnaksi, vaikka bussimatkoihin menikin päivittäin jonkin verran aikaa. Kun saavuimme ensimmäisenä iltana perille, juuri ennen auringonlaskua, olimme heti aivan ihastuneita upeisiin jyrkänteisiin ja rantoihin, joita matkan aikana ja perille päästyämme pääsimme näkemään. Rakastan valtamerta ja nautin sen paljon sen läheisyydestä, sekä äänestä että aaltojen katselemisesta, joten majapaikan valinta oli siksi hyvinkin onnistunut. Hotelli oli pieni ja kodikas Hotel Oceano ja huoneen ikkunasta oli näköala Praia das Macasin rannalle.

iltakuva

Saavuimme perille auringon laskiessa…

praiadasmacas

Praia Das Macasin ranta aamulla

katua

Praia Das Macasin katua

aamiaista

Aamiaista hotellilla

Majoituksen pyrimme yleensä saamaan mahdollisimman edullisesti ja ensisijainen vaatimuksemme on lähinnä se että huoneeseen kuuluu oma wc ja kylpyhuone. Aamiainen on myöskin ihan kiva syödä hotellilla. Hotellihuone oli meidän mielestämme mukava ja siisti, vaikkakin melko pieni. Huoneen koko itse asiassa nauratti minua, siksi että vuotta aiemmin Berliinin reissulla meillä oli niin iso hotellihuone, että se tuntui melkein tanssisalilta, ja tämän huoneen rinnalla se todella olisi siltä näyttänytkin. Parisänky oli yhtä lailla pieni ja siinä oli vain yksi suuri peitto, mutta sopu sijaa antaa. Kylpyhuoneessa ainoa ongelma oli kylpyamme, jota emme olleet kovin innostuneita käyttämään. Suihku oli pelkästään kädessä pidettävä, eikä sitä saanut mihinkään ylös kiinni, mutta kyllä siinä hiustenpesusta jotenkin selvittiin.

Hotellin aamiainen osoittautui ihan hyväksi. Jopa minulle, viljoja välttelevälle, oli tarjontaa: hedelmäsalaattia, pekonia ja munakokkelia. Portugalilaiseen tapaan leivospöytä oli tietysti erityisen korea. Suomalaista ihmetyttivät lähinnä vihannesten (kurkut, tomaatit ym.) täydellinen puuttuminen. Mieheni olisi kuulemma kaivannut niitä sämpylöiden päälle.

Ensimmäisenä aamuna kävelimme lähistöllä ja tutkimme Praia das Macasin rantaa. Olisimme halunneet kiivetä kalliolle, jonka laella näkyi mielenkiintoisia ”hökkeleitä”, mutta vaikka virta näytti kauempaa katsottuna monestakin kohtaa helposti ylitettävältä, suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut. Aamuisin ja iltaisin oli melko viileää, joten emme viitsineet mennä paljain jaloin. Päivisin lämpötila kipusi kolmenkymmenen asteen tienoille, mutta silloin me olimme yleensä kauempana Praia das Macasista. En yleensä tykkää kovin kuumasta, mutta Sintrassa valtameri ja vuoristo onneksi viilensivät mukavasti ja liian kuumalta tuntui vain harvoin.

virta

Praia das Macasin rannalla

varjot

Praia das Macasin rannalla

varjoja

Jännän näköistä kalliota…

Ensimmäisenä päivänä eksyimme matkalla kaupunkiin ja harhailimme jossain keskustan lähistöllä. Meidän oli tarkoitus löytää pysäkki, jolta pääsisimme hyppäämään bussiin, joka veisi meidät ylös vuoren rinnettä. Ylhäällä häämöttivät sekä Maurilainen linna että Palacio da Pena. Kun vihdoin pääsimme keskustaan, oikean pysäkin löytäminen osoittautui myös odotettua hankalammaksi. Pienten ylimääräisten seikkailujen jälkeen olimme vihdoin matkalla ylös pitkin kapeita teitä, joita reunustivat upeat palatsit ja vähän ränsistyneemmätkin rakennukset sekä rehevän metsäiset vuoren rinteet. Kovakuntoisemmat voivat kävellä muutaman kilometrin matkan ylös, mutta meitä niin kova hikoilu ei innostanut, vaikka kävelyretki olisi tietysti voinut olla mielenkiintoinen. Itse kohteissakin sai kuitenkin kävellä ja kiipeillä tarpeeksi.

Talo, jonka seinissä kaakeileita. Harhailemassa.

autiotalo

Harhaillessa napattu kuva autiotalosta, jonka kattoikkunoista kasvaa puita

Kiinnostaisiko oma kirkko??

Jäimme ensin kyydistä Maurilaisen linnan sisäänkäynnin luona. Maurit siis rakensivat tämän linnoituksen joskus 700- ja 800-luvuilla. Se oli mielenkiintoinen paikka ja maisemat ylhäältä olivat todella upeat. Alhaalla näkyi hyvin Sintran historiallinen keskusta. Kauempana siinsivät sekä Lissabon että valtameri. Sintran historiallisessa keskustassa sijaitsee myös Kansallispalatsi, jonka kaksi savupiippumaista tornia erottuivat hyvin ylös. Kansallispalatsi on kuulemma sisältä upea, vaikka me emme siellä käyneetkään.

maurilainenlinna

Maurilaisen linnan pihalta

lippumuuri

Maurilaisen linnan muureilta

muurilippu

Maurilaisen linnan muureilla kiipeilyä

Sintra

Maurilaisen linnan muureilta näkyvä Sintran historiallinen keskusta

Maurilaisen linnan alueella kävely sekä muureilla kiipeily kävi hyvin kuntoilusta. Yhteislippu Maurilaiseen linnaan ja Penan palatsiin maksoi muistaakseni vajaa parikymppiä per naama.

tornissa

Maurilaisen linnan tornissa

linnassa

Maurilaisessa linnassa. Punaisen mekon olen tehnyt kierrätyskankaasta ”Surrur – tee oma Marimekkosi” -kirjan minuuttimekon kaavoilla.

Maurilaiselta linnalta jatkoimme sitten samalla hop on hop off -periaatteella rullaavalla bussilla seuraavalle etapille eli Penan palatsiin. Tämän satulinnan näköisen pytingin on rakennuttanut kuningas Ferdinand II 1800-luvulla, vanhan luostarin paikalle. Palatsi on kaikessa värikkyydessään ja koristeellisuudessaan melko epätodellisen tuntuinen paikka ja varmasti vierailun arvoinen. Me olimme ostaneet liput ainoastaan parvekkeille ja näköalatasanteille. Siinä vaiheessa päivää olimme jo niin väsyneitä ja nälkäisiä, että myös suuret puistoalueet jäivät meiltä enimmäkseen kiertelemättä. Penan palatsi ympäristöineen olisi vaatinut todella paljon enemmän aikaa, jos myös puistoalueisiin olisi halunnut tutustua tarkemmin. On myös hyvä ottaa huomioon, että halvin turisteja kuljettava kiertobussi oli tupaten täynnä ja pysäkeillä seisoi aina pitkä jono ihmisiä odottamassa kyytiin pääsyä. Rinteillä päivysti jos jonkinmoista yrittäjää pienempien menopeliensä kanssa, joten niille, jotka halusivat maksaa, oli kyllä tarjolla nopeampaakin kyytiä.

penan palatsi

Palacio da Pena eli Penan palatsi

palatsiparveke

Penan palatsin torneja ja terasseja

torni

Jos korkean paikan kammo ei vaivaa…

Retken jälkeen söimme vanhassa kaupungissa, vaikka syöminen siellä olikin vähän kalliimpaa kuin esimerkiksi Praia das Macasissa. Vanhan kaupungin kujia tuli myös kierreltyä siinä ravintolaa etsiessä. Vanha kaupunki oli ihan kiva, mutta aika lailla ”turismin kyllästämä”. Yleisesti ottaen, sekä ravintoloissa että ruokakaupoissa, hintataso oli huomattavasti Suomen hintatasoa edullisempi.

vanhakaupunki

Porraskuja Sintran vanhassa kaupungissa

meriahven

Minä söin yleensä kalaruokia. Tässä meriahventa vanhassa kaupungissa.

lihapata

Mieheni söi pariin otteeseen paikallista lihapataa, jossa oli myös simpukoita.

tornitalo

Portti ja talo lähellä Sintran kaupunkia

Toisena päivänä päätimme hypätä hotellin edestä lähtevän museoraitiovaunun kyytiin. Sillä kertaa vaunu ajoi poikkeuksellisesti lyhyemmän reitin, joten lähdimme sitten kävelemään kaupunkiin raiteita pitkin, koska emme jostakin syystä malttaneet odottaa bussia ja mitään jalkakäytäviä ei ollut. Matka osoittautui odotettua pidemmäksi ja kuumemmaksi, mutta maisemat olivat onneksi hienoja. Onneksi kukaan ei sentään tullut pidättämään meitä raiteilla kävelystä!

autiotalo

Autiotalo matkan varrella

museoraitiovaunu

Museoraitiovaunu pysähtyi tähän.

Maisemaa kävelymatkan varrelta

Seuraava kohteemme oli Regaleiran palatsi, joka sijaitsee vuoren rinteessä, melko lähellä Sintran keskustaa. Liput palatsiin ja puistoon maksoivat vain kuutisen euroa, mitä voi pitää edullisena. Palatsin on rakennuttanut rikas lakimies 1800-luvulla. Regaleiran viidakkomainen ja sammaloituneiden kivirakennelmien täyttämä puisto oli meidän molempien mielestä aivan uskomaton ja varmasti yksi matkan kohokohtia. Torneineen, maanalaisine labyrinttiluolastoineen ja okkultistisiin menoihin viittaavine initiaatiokuiluineen, puisto tarjoaa paljon tutkittavaa sekä lapsille että aikuisille. Regaleiraan kannattaa varata reilusti aikaa ja taskulamppu on myös hyvä ottaa mukaan, sillä osa luolastoista on valaisemattomia. Myös itse palatsi on sisältä ihan hieno, vaikka parasta oli kuitenkin puutarha ja siellä seikkaileminen.

Regaleiran palatsi

Quinta da Regaleira. Regaleiran palatsi.

Regaleira puutarha

Regaleiran puutarhaa parvekkeelta kuvattuna

initiaatiokuilu

Keskeneräisempi initiaatiokuilu

kuilu

Initiaatiokuilun pohjalta

luola

Valaistussa luolassa

portti

Sorsia luolassa

 

 

Vaikka emme pitäneet Regaleirassa minkäänlaista kiirettä, ehdimme hyvissä ajoin takaisin Praia das Macasiin ja söimme illalla, oman hotellin ravintolassa, todella maittavat oliiviöljyssä tirisevät turska-annokset alkukeitoilla.

turskaa

Turska-ateria (meidän mielestä portugalilainen ruoka oli hyvää)

Kolmantena päivänä lähdimme heti aamusta kohti Cabo da Rocaa, Euroopan mantereen läntisintä kärkeä, jossa huimat jyrkänteet kohtaavat valtameren. Sinne pääsimme melko kätevästi vaihtamalla puolivälissä matkaa toiseen bussiin. Cabo da Rocalla on oma aidattu alueensa, johon suurin osa turisteista jää pyörimään. Pienenä hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että aidatun alueen toisessa päässä pörräsi jostakin syystä aivan hirmuinen lentävien kuoriaisten parvi. Kuoriaisia sai sen jälkeen vähän aikaa ravistella vaatteista ja hiuksista. Missään muualla näitä ötököitä ei kuitenkaan onneksi ollut.

aidattu

Cabo da Roca

otokkapuoli

Cabo da Rocan ”ötökkäkulmaus”

aidalla

Cabo da Rocalla

teksti

Euroopan mantereen läntisin kohta, risti ja aidattu alue

Vähän meidän jälkeemme turisteja pelmahti yhtäkkiä paikalle bussilasteittain. Kun aidattu alue on nähty, kannattaa lähteä rohkeasti patikoimaan vähän kauemmas. Se on helppoa, koska tien vierestä lähtee useita helposti havaittavia polkuja. Minusta koko matkan parasta antia oli nimenomaan kävelyretki Cabo da Rocan upeissa maisemissa piikkipensaiden reunustamia polkuja pitkin. Tilaa ja rauhaa oli riittävästi, vain vähän kauempana näkyi muutama retkeilijä kiipeämässä ylös jotakin rinnettä pitkin. Ihanat jyrkänteet ja valtameri! Siellä pystyi tosiaan kuvittelemaan olevansa ”maailman laidalla”. Vaikka varovainen kannattaa tietysti olla, eikä mennä liian reunalle…

vaellusmaastot

Cabo da Rocan patikointipoluille pääsi tästä…

Tuolla kaukana erottuu muutama ihminen kävelemässä ylös rinnettä, jos katsoo tarkkaan

Salainen hiekkaranta alhaalla…

 

Cabo da Rocan patikointimaisemia

Punavihreää kasvia oli paljon. Lieneekö jotain mehikasvia?

Cabo da Rocan retkeltä selvittyämme päätimme vielä käydä tutustumassa Azenhas do Marin kylään, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä majapaikastamme. Azenhas do Marissa erikoista on lähes pystysuora meren reunustama kallioseinämä, jonka päälle talot on rakennettu. Alhaalla on idyllisen näköinen pieni hiekkaranta ja vanha merivesiallas.

kala

Azenhas do Mar

meriallas

Azenhas do Mar

varvas

Azenhas do Mar

Päätimme kävellä Azenhas do Marista takaisin Praia das Macasiin, mikä oli tietysti hieman hankalaa, koska jalkakäytävät olivat jokseenkin olemattomat ja autot kiitivät ohitse hirveää vauhtia. Päättelimme, että täällä päin maailmaa ei kukaan muu kävele kuin ehkä pari hullua turistia silloin tällöin… Sillä kävelyretkellä tuli aika kuuma, vaikka meri olikin lähellä. Matkan varrella pysähdyimme katselemaan jyrkänteitä sekä autiotaloja, joita Portugalissa näytti olevan melko paljon, kaikissa koko- ja ränsistyneisyysluokissa. Monet talot, joiden ohi kävelimme, olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, mutta seuraava talo saattoikin sitten olla taas hylätty ja asumaton.

tie

Täällä päin ei paljon lenkkeilyä harrasteta?

marias

”Casal das Tres Marias”

Autiotalot kiehtovat minua melkoisesti, joten olin tietysti innoissani niitä kuvailemassa. Kaikkein paras oli minusta ”Casal das tres Marias”, koska se näytti ihanalta kummitustalolta, ja jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi huomata, että joku oli käynyt piirtämässä talon etuseinään ne kolme Mariaa…

Loppupäivän vietimmekin sitten Praia das Macasissa. Söimme läheisessä ravintolassa, mies istui terassilla ja minä kävin valtameren aalloissa kahlaamassa. Mikään uimapaikka sellainen aallokko ei minun mielestäni ole, ennemminkin se sopii surffaamiseen, mutta päivä oli lämmin ja rannalla oli paljon ihmisiä. Seuraavana aamuna meillä olikin jo kotiinlähtö edessä.

varasto

Praia das Macas

Praia Das Macas

Praia das Macas

Videolla näkyy paremmin Praia das Macasin maisemia.

Olimme alunperin suunnitelleet, että voisimme käydä myös Sintran vuoren rinteellä sijaitsevassa eksoottisen näköisessä Monserraten palatsissa sekä kauempana metsässä sijaitsevassa Kapusiiniluostarissa, mutta näihin ei valitettavasti jäänyt aikaa. Vaikka en olekaan löhöilylomien ystävä ja minulla pitää olla paljon nähtävää ja aktiivista menoa, liika olisi kuitenkin aina liikaa. Välillä on hyvä päästä myös vähän levähtämään.

Sintra oli kaiken kaikkiaan upea paikka ja sitä voi todellakin suositella matkakohteeksi. Syyskuun puolivälissä sää oli hyvä ja aurinko paistoi. Päivisin oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa, koska vuoristo ja valtameri viilensivät mukavasti. Aamuisin oli viileämpää ja ainakin viimeisenä aamuna vähän sumuista, mutta aurinko tuli sitten taas nopeasti esiin ja olo lämpeni. Turisteja Sintrassa oli paljon, upeat maisemat ja palatsit kiinnostavat. Suomalaisia ei juurikaan meidän lisäksemme näkynyt (tai kuulunut).

Praia das Macasin biitsi

Viimeisenä aamuna

tyrsky

Viimeisen aamun sumua

Minne seuraavaksi?

Euroopassa riittää vielä paljon paikkoja, joissa haluaisin kovasti käydä. Slovenia on kiinnostanut meitä molempia jo pitkään ja seuraavaa pitempää reissua olemmekin suunnitelleet sinne. Samalla matkalla olisi tarkoitus nähdä sekä Alppimaisemia että Adrianmeren rantaa, sekä piipahtaa myös Italian puolella. Teemme myös silloin tällöin lyhyempiä reissuja lähempänä ja tietenkin myös mielenkiintoisia retkiä kotimaassa…