Browsing Tag

maisemat

Lehmä – paratiisisaareni numero 1

 

Tuurilla Lehmäsaareen… (ja miksi tuurimoottori todella on tuurimoottori, eli tarvitaan hyvää tuuria, että se kulkee…!)

Minun ei tarvitse lähteä maapallon toiselle puolelle etsimään paratiisirantoja, koska minun mielestäni maailman ihanin, kaunein ja paras saari löytyy Kotkan edustalta. Sehän on tietysti Lehmä! Aika ei ole kullannut lapsuusmuistoja, vaan hiekkarantojen reunustama saari näyttää edelleen veden ympäröimältä paratiisilta.

Jos Lehmään mielit mennä, niin sehän onnistuu joko tuurimoottorilla tai omalla veneellä. Saaristoliikenne Lehmään alkoi vasta kesäkuun ensimmäinen päivä ja olimme hieman huolissamme, että lämpimät ja sateettomat säät loppuisivat siihen. Lehmän biitsit vaativat ehdottomasti aurinkoa ja mielellään vähän lämpöäkin.

Lehmäsaareen tosiaankin pääsee kätevästi tuurimoottorilla. Sillä nimellä saaristoliikenteen vuoroveneitä Kotkassa kutsutaan. Lapsena en koskaan päässyt matkustamaan tuurilla, koska meillä oli aina oma vene. Aina kun tuuri pörisi ohi, sitä tuijotettiin pitkään ja odotettiin sen isoja aaltoja, jotka saivat pienemmän veneen keikkumaan. Tuurimoottori lienee väännetty ruotsin kielestä, tur ja motor, turmotor – tuurimoottori. Ruotsiksihan tur on sekä vuoro että tuuri.

Ms Jaana lähti tuttuun tapaan Sapokasta, Tulikukon edestä, kello kymmenen. Jaana liikennöi Rankkiin, ja Lehmään pääsee samalla kyydillä, kun vain muistaa sitä pyytää. Matka Lehmään kestää vain parikymmentä minuuttia. Jos palaa takaisin kahdelta Rankista lähtevällä tuurimoottorilla, aikaa Lehmässä oleiluun jää nelisen tuntia, mikä on mielestäni sopiva kesto päiväretkelle. Rankin 20 euron menopaluuta pidän melko kalliina, mutta Lehmässä pääsee käymään kympillä.

Kesäkuun toinen oli monelle valmistujaisjuhlapäivä, joten tuurimoottorin kyytiin ei ehkä siksi ollut tungosta, vaikka oli lauantai ja säänkin puolesta kesä. Jouduimme jännittämään, päästäänkö matkaan ollenkaan, kun meitä oli vain neljä. Siihen, että Ms Jaana irtautuu laiturista, tarvitaan vähintään viisi maksavaa asiakasta!! Hyvällä tuurilla TUURIMOOTTORI siis kulkee, ja huonommalla tuurilla ei… Riittävän matkustajamäärän lisäksi pitää muistaa säävaraus. Onneksi paikalle sitten touhotti joku nainen, joka oli menossa Rankkiin, ja pari minuuttia ennen lähtöä kyytiin hyppäsi vielä pari miestäkin. Olipa täpärällä. Meitä olisi kyllä harmittanut tosi paljon, jos matkustajia olisi ollut liian vähän, niin että oltaisiin jääty rannalle, kun sääkin pani parastaan. Kotkaan ehtimisiä ja saariretkiin sopivia säitä on yleensä hirveän vaikea saada sovitettua yhteen, mistä viime kesän Kirkonmaan retki on hyvä esimerkki. Kahden vuoden takaisesta Rankin retkestä voit lukea tästä.

Kävimme miehen kanssa Lehmässä viimeksi viisi vuotta sitten, kun asuimme vielä Kotkassa (sen jälkeen asuinpaikka onkin vaihtunut useampaan otteeseen, kun on vedetty aikamoista siksakkia Suomen kartalla…). Sitä edellisestä käynnistäni olikin ehtinyt jo vierähtää huomattavan paljon aikaa. Tällä kertaa mukaan lähtivät vanhempani, jotka olivat mukana myös viime kesän Kirkonmaan retkellä ja toissa kesänä Rankissa.

 

Luontoretkeilyä ja upeita hiekkarantoja…

Lehmä on ehdottomasti suosikkisaareni Kotkan saarista, ja ehkäpä jopa kaikista maailman saarista. Miksi minä mihinkään muualle kaipailisin, kun Lehmä ammuu kotoisella Suomenlahdella? Hiekkaharjuineen Lehmä tarjoaa jopa hieman eksoottisen oloisia näkymiä. Lehmässä vain on sitä jotain, mitä muissa saarissa ei ole. Oli ihanaa taas päästä merelle, keskelle aaltojen loiskintaa, vilvoittavaan tuuleen ja tuoksuun. Ohitimme Kukourin linnakesaaren ja pieniä somia luotoja.

Yllä olevassa kuvassa komeilee Kukourin linnakesaari ja taustalla (vasemmalla) häämöttää myös Varissaaressa seisova Ruotsinsalmen taistelun muistomerkki. Varissaaressa on ravintola, eikä saari ole erityisemmin koolla pilattu. Kukouriinkin pääsee tuurilla, jos erikseen pyytää, mutta sitä en sitten tiedä, jaksaako kukaan siinä ympyrässä yli neljää tuntia pyöriä. Historiallisena kohteena se kyllä kiinnostaisi, mutta näillä tuurivuoroilla voisin kuvitella, että niin pienellä pläntillä saattaisi tulla aika vähän pitkäksi. Tilausajoja on tietysti olemassa, jos joku haluaa sellaisista maksaa tai on esimerkiksi jokin isompi ryhmä kyseessä. Rantauduttiin Kukouriin vain kerran omalla veneellä 80-luvulla. Silloin linnoitusraunio ei ollut vielä samalla tapaa entisöity, eli ainakaan mitään puurakennelmia siinä ei silloin ollut.

Seuraavissa kuvissa saavutaan Lehmäsaareen. Hiekkapoukama kohosi edessämme ja tuurimoottori tömähti laituriin. Seikkailu saattoi alkaa.

Lehmäsaaressa ei ole ravintola- tai kahvilapalveluita. Sellaisia kaipaavien kannattaa suunnata Rankkiin tai hyvin lyhyen venematkan päässä sijaitsevaan Varissaareen. Monet haikailevat myös Kaunissaareen, vaikka se ei sijaitse edes Kotkassa, vaan Pyhtään puolella. Olen toki sielläkin joskus lapsena käynyt.

Lehmään täytyy ottaa omat syötävät ja juotavat mukaan. Kaivo kyllä löytyy, eli vettä ei välttämättä tarvitse raahata. En tiedä, onko kaivovesi juomakelpoista, enkä löytänyt siitä mitään tietoa. Kaivo lienee kuitenkin hyvä juttu yön yli retkeilijöille. Grillikatokset ja ulkohuussit Lehmästä löytyy myös. Itse asiassa, saaressa on nyt kolme uutta taukokatosta, joista löytyy tulentekopaikat, vessat ja puuliiterit. Ne näyttivätkin tosi uusilta, enkä muista, että niitä olisi ollut viisi vuotta sitten. Muistan vain jotenkin hämärästi jonkun vanhemman näköisen huussin siltä reissulta… Noh, huussin haju oli uutuuden hohdosta huolimatta tyypilliseen tapaan pistävän kitkerän kamala, enkä voi sanoa ulkeissa käymisestä mitenkään erityisesti nauttivani, en nyt vain viitsi mennä pöheikköönkään, etteivät punkit tartu persuksiin.

En oikein ymmärrä, miksi saaressa edes pitäisi olla ravintoloita tai kioskeja tai muuta vouhotusta. Kaunis luonto riittää minulle. Tykkäänkin eniten juuri Lehmän kaltaisista saarista, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. On kivaa, kun voi ottaa mukaan eväitä ja syödä niitä ulkona maisemista ja luonnosta nautiskellen.

Uintimahdollisuudet Lehmässä ovat hyvät. Saaressa riittää hienoja hiekkarantoja, ja sieltä löytää varsin helposti myös oman rauhaisan sopukkansa. Suurin osa omalla veneellään paikalle tulleista ihmisistä viihtyi hiekkapoukaman ja venelaiturin läheisyydessä. Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän veneitä rantaan lipui, mutta heti hiekkaisen niemennokan toisella puolella oli melko rauhaisaa.  Siinä muistan lapsenakin uineeni ja keräilleeni ruosteenvärisiä kiviä. Veneestä katsottuna niemennokka näyttää pieneltä, mutta paikan päällä alueen laajuus yllättää joka kerta. Tämän lähemmäksi paratiisirantaa ei välttämättä näillä leveysasteilla pääse. Jos joku jotain turkoosia vettä kaipailee, niin sitä täältä ei löydy.

Tällä kertaa emme olleet tulleet uimaan, mutta minä uskaltauduin kuitenkin veteen kahlailemaan. Sen verran lämmin oli ja jalkoja kuumotti, että pakkohan sitä oli vilvoitella, kun vesi niin kutsuvasti liplatteli ja aurinko paistoi.

Lehmässä kannattaa ehdottomasti tutustua myös luontopolkuihin ja kävellä metsän läpi saaren toiselle puolelle, minkä mekin heti alkuun teimme. Polun reunaan oli paikoittain ripoteltu valkoisia karkkeja tai sokeripaloja, että muurahaiset kerääntyisivät niiden kimppuun ja muu osa polusta pysyisi muurahaisista vapaana.

Toisella puolella saarta kaartuu pitkä upea hiekkaranta. Ruusu kasvaa rannan tuntumassa laajana matalana mattona. Muistan ihailleeni sitä jo viisi vuotta sitten. Tämä, jos mikä, on upea paikka. Miksi siis lähteä maailman ääriin, kun lähempääkin löytyy tällaisia paratiiseja? Lehmässä ei ole vielä koskaan ollut muita turisteja ruuhkaksi asti. Jos ryysis rannalla ei ole sinunkaan juttusi, Lehmä lienee silloin varteenotettava kohde. Länsipuolelta näkyy hyvin myös Mussalon syväsatama.

Aallot kohisivat hiekalle ja tuuli puhalsi saaren länsipuolella sen verran, että eväiden syönti pitkän rannan läheisyydessä olisi tuntunut vähän hankalalta. Tältä puolelta saarta löytyy myös upeita kallioita. Viisi vuotta sitten söimme eväitä kalliolla, hiekkarannan kupeessa. Otin silloin kuvan isosta punavalkoisesta rahtilaivasta onnettomalla kännykkäkamerallani. Nyt laivoja ei näkynyt, vaikka satama nostureineen häämöttikin taustalla.

Ohitimme kuvankauniin kalliolaguunin ja hyppelimme rannan keikkuvien kivenmurikoiden kautta, kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa, jossa voisimme syödä eväitä tuulelta suojassa. Joku lintu häiriintyi ja alkoi rääkyä kovaäänisesti. Kyykäärme oli luonut kalliolla nahkansa. Eväspaikka löytyi sitten kallion laen takaa, lähempänä metsänreunaa. Evästauon jälkeen palasimme takaisin ja näimme laguunin taustalla lipuvan joutsenen.

 

Punkit – ne vaaralliset eläimet – ne pienet pirulaiset

Lehmästä löytyvät minun paratiisirantani. Täällä olen onnellinen. Minun ei siis tarvitse matkustaa tämän kauemmas, eikä varsinkaan mihinkään tropiikkiin, kun en halua stressata pitkistä matkoista, lentokoneista, superpöpöistä tai loisioista… Mutta, mutta… Täällähän se vasta asustaakin vaarallisia tauteja levittävä otus! Kotkan saaristo on punkkien levittämän aivokuumeen riskialuetta, mikä tietysti kannattaa muistaa. Ikävä kyllä, juuri Kotkan saaristossa on sattunut myös punkin puremasta kuolemaan ja vakavaan vammautumiseen johtaneita tapauksia. En oikein tiedä, miten satunnaisen kävijän pitäisi aivokuumerokotukseen suhtautua. Toisaalta väitetään, että vain enemmän ja säännöllisesti saarissa liikkuvat tarvitsevat rokotteen. Kuitenkin tauti voi tarttua heti sellaista levittävän punkin purressa, eikä siihen sitten ole mitään parantavaa lääkettä, jos se pahaksi äityy. Teoriassa ei siis tarvittaisi kuin yksi kerta ja todella huono tuuri. Vaikka pahimmat mahdolliset tapaukset ovatkin ilmeisesti tosi harvinaisia. Enpä kuitenkaan usko, että nämä leveysasteet vetävät terveyden riskeeraamisessa vertoja tropiikeille tai esim. malaria-alueille, joihin minä en tietysti kovin mielelläni lähtisi.

Borrelioosin torjuntaan riittää, että punkin löytää ja irrottaa ihostaan vuorokauden sisällä. Borrelioosia vastaan voi siis suojautua sillä, että tekee punkkitarkastuksen saaristossa ja luonnossa liikkumisen jälkeen. Punkkipihdit kannattaa olla olemassa (meilläkin taitaa olla useita erilaisia, vaikka en sitten tiedä, minkälaiset tositilanteessa toimisivat parhaiten). Jos kuitenkin punkki on ehtinyt olla pitkään kiinni ja borrelioosin merkkejä tulee, pitää syödä antibioottikuuri. Sitä en sitten tiedä, kuinka todennäköisesti ihminen huitaisee tai raapaisee ihoon tarttuneen punkin vahingossa irti tarkemmin katsomatta, niin että punkin pää jää ihoon kiinni.  Mitenkä sen sitten irrottaisi…? Jos sitä edes huomaisi? Borrelioosiin rokote ei tietenkään tehoa.

Minuun ei ole vielä tähän mennessä punkki tarttunut, vaikka jalassa sellainen pienenpieni nymfi kiipesikin viime kesänä etsimässä sopivaa iskupaikkaa. Onneksi huomasin sen ajoissa. En haluaisi syödä edes antibiottikuuria, koska ei se lääkkeiden syöminenkään koskaan mitään haitatonta ole. Kannattaa siis tarkastaa itsensä ja läheisensä punkkien varalta, vaikka olisi tullut Kotkan seudulla liikuttua pelkästään takapihalla. Eläimet saattavat myös kuljettaa punkkeja sellaisiinkin paikkoihin, missä niitä ei muuten kuvittelisi olevan.

Jostain kumman syystä emme tälläkään saarireissulla törmänneet yhteenkään punkkiin, vaikka isäni valitsikin eväidensyöntipaikan minun mielestäni heinikkoiselta punkkikalliolta! Viltti oli taas kerran unohtunut kotiin. Muut iskivät persuksensa maahan, mutta minä tyydyin kyykistelemään. Kyykkyasennossa istun usein kotona tuolillakin, joten se ei ole minulle mikään ongelma.

 

Lehmän tunnettu ja vähemmän tunnettu puoli

Evästauon jälkeen kävelimme vielä pitkän rannan suuntaisesti etelään päin. Siellä ranta muuttuu vähän kivikkoisemmaksi. Tilaa riittää ja kaukana horisontissa häämöttää myös Suursaari. Lehmäsaari jatkuu vielä tästäkin, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea saaren eteläpäästä löytyy. Joku kerta voisi ottaa suunnaksi tuntemattoman eteläkärjen, ettei aina kuljeksisi vain samoissa paikoissa. Ilmeisesti siellä on yksityisalueita, vaikka kuljeskelu siellä on kuitenkin sallittua. Varsinainen virkistysalue polkuineen löytyy siis saaren pohjoispuolelta, jossa nytkin kiertelimme.

Kun palasimme takaisin tyynelle itäpuolelle, vanhukset painelivat hetkeksi päiväunille tyhjän grillikatoksen penkeille. Se ei muuten ollut yksi niistä kolmesta uudesta ja identtisestä katoksesta, vaan vähän pienempi ja avonaisempi. Kyllä Lehmästä kaikenlaista löytyy. Kiivettiin miehen kanssa vielä kertaalleen ylös hiekkaharjulle ottamaan kuvia, vaikka useimmat niistä vähän epäonnistuivatkin. Ainakin yhteiskuvat, koska puuhun asetettu kamera tarkensi oksaan. Ylhäällä poukaman toisella puolella kiilteli kallioläikkä, jossa istuskelimme viisi vuotta sitten ja josta silloin löysimme kivenmurikoista tehdyn sydämen.

Alhaalla alettiin tietysti ihmetellä, minne vanhukset ovat kadonneet. Pääsin sitten yllättämään katoksessa nukkujat kameran kanssa. Siitä ei kuulemma saa julkaista kuvaa blogissa. Hahaha. Kova ja epämukava nukkumapaikka sellainen kapea puupenkki, kuulemma. Pöydän molemmin puolin. Ehdittiin vielä hyvin istuskelemaan pehmeällä rantahiekalla niemen nokassa ja minä ehdin vielä kahlailemaan vanhalla uimapaikallani.

 

Lähimatkailua…

Lähimatkailun ystävänä, ja siihen hieman erikoistuneenakin, voin suositella Lehmäsaarta retkikohteeksi. Maisemia Lehmästä löytyy moneen makuun. Hiekkarannat sopivat erinomaisesti uimiseen ja kauniin kesäpäivän viettoon. Metsässäkin on tosi kaunista. Pohjoispuolen virkistysalueella on majoittuminen sallittua ja siellä voi halutessaan vaikka telttailla.

Harmi, etteivät lähialueet ja lähimatkailu ole aina kovin arvostettuja, vaan ihmiset haikailevat aina johonkin maailman ääriin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten joku paikka voi olla automaattisesti matkakohteena hienompi vain siksi, että se sattuu sijaitsemaan mahdollisimman kaukana. Pelkästään Euroopassa riittää hyvinkin monenlaista maisemaa. Myös ympäristön puolesta toivoisin, että kotimaan matkailu (ja lennottomuus) saisi enemmän arvostusta osakseen. Toki Suomessa saa hyvin rahaa menemään, jos pitempään reissuun lähtee, mutta monissa tapauksissa lähimatkailu sopii hyvin myös pienemmälle budjetille. Mielenkiintoisia luontokohteita löytyy läheltäkin.

Tämän blogin puitteissa tarkoitukseni on ottaa kuvia ja kirjoitella paikoista, joissa käymme, ei niinkään olla mikään ”oikea matkabloggari”. Emme käy jatkuvasti ulkomaan matkoilla, mikä on myös aika- ja rahakysymys. En myöskään välitä päätyä mihinkään kovin kauas. Lentäminen ei todellakaan ole suosikkipuuhiani. Voisihan joku Tyynenmeren saari olla mukava nähdä ja kokea, mutta sellaiset, kuten kaukokohteet yleensäkin, jäävät kyllä tässä elämässä minun tulotasoni ulottumattomiin. Sisilia ja Strombolin tulivuorisaari kyllä houkuttelisivat, eli kyllä minun varmaan täytyy vielä astua lentokoneeseen, vaikka ajatus lentämisestä kovin vastenmieliseltä tuntuukin. Mistään kovin kuumastahan minä en edes tykkää, eli silloin kun Suomessa on miellyttävän ja sopivan lämmintä, niin se on minulle ihan hyvä. Tosin, joskus voi sattua niitäkin kesiä, kun rantakelejä ei kotimaassa juuri ole. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on harvoin läkähdyttävän kuuma ja sitä pitäisi pitää ennemminkin positiivisena asiana ja matkailuvalttina. Tämäkin Lehmäsaaren retkipäivä oli nimenomaan miellyttävän lämmin, ei turhan tukala, ja sää olisi hyvin sopinut myös meressä uimiseen.

Suomalaista saaristoa ja saaristomaisemia pitäisi hehkuttaa enemmän. Järvi-Suomessakin on puolensa, mutta minulle meri ja saaristo on aina ollut tutumpi ja läheisempi. Kotkan saaristo taitaa olla muutenkin vähemmän tunnettu ihan suomalaistenkin keskuudessa, ellei nyt sitten satu olemaan paikallinen tai jotenkin muuten näihin seutuihin sidoksissa. Minulle Kotkan saaristo on lapsuudesta tuttu ja olen ehtinyt tehdä siitä useampia blogijuttuja: Kirkonmaa, Rankki. Espoossa asuessa ehdimme käydä parissakin saaressa (Rövaren, Stora Herrö), mutta mitään Lehmän hiekkarantojen kaltaista ei kyllä sielläkään tullut vastaan.

Eli jos vain Kotkaan asti pääset, niin suosittelen lämpimästi saaristoon tutustumista!

Toisaalta, eihän Lehmä olisi sama Lehmä, jos se muuttuisi hirveäksi turistirysäksi. Tottakai haluan säilyttää paratiisisaareni juuri sellaisena kuin se on aina ollut: lempeänä, rauhallisena, luonnonläheisenä, LEHMÄNÄ, vailla turhaa humputtelua.

Lehmä oli suosikkisaareni jo lapsena ja on sitä edelleen. Kotkan saarista menen mieluiten Lehmään ja voisin kuvitella meneväni sinne vielä monta kertaa uudestaan. Tällaiset retkipäivät ovat ihan parhaita 🙂

Missä sijaitsee sinun paratiisisaaresi?

Lisätietoa Lehmäsaaresta

Ms Jaanan aikataulut

 

”Olet Kotkan Kansallisessa Kaupunkipuistossa – You are in Kotka National Urban Park.”

 

 

 

Kuopion parhaita

Puijon tornin luo ylämäkeä kiipeäminen ottaa koville, mutta tornista avautuvat maisemat ovat kiipeämisen arvoiset. Minne silmänsä vain kääntää, siellä lepää suomalainen järvimaisema: Kallavesi ja sitä täplittävät vihreät saaret, kaukana häämöttävät kukkulat. Näille näkymille antaisin kirkkaasti ykkössijan, jos Suomen näkötorneista puhutaan. Olenhan minä toki muutamassa muussakin piipahtanut. Katso vaikka tästä: ”Suomen kootut näkötornit” (osa tuon jutun kuvista on kyllä auttamattoman huonoja).

 

Suomen paras näkötorni on minun mielestäni Puijon torni.

75 metriä korkea Puijon torni kohoaa yli 300 metriä merenpinnan yläpuolelle. Korkein näköalatasanne on 306 metriä merenpinnan ja 224 metriä Kallaveden pinnan yläpuolella. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen Puijon torni rakennettiin jo vuonna 1856 ja se oli 16 metriä korkea puutorni? Toinen torni rakennettiin vuonna 1906, se oli kiveä ja korkeudeltaan 24 metriä. Nykyinen torni valmistui vuonna 1963.

Me kävimme Kuopiossa viimeksi kunnon päiväreissulla neljä vuotta sitten. Se oli meille vähän niin kuin ”häämatka”. Päätettiin nyt tehdä samanlainen päiväretki, kun Kuopio on taas sopivasti lähellä. Muuten minun visiittini Kuopiossa ovat olleet lähinnä junan vaihtoja. Kuopio ei siis ole vielä minulle mitenkään kovin tuttu kaupunki. Tiedän suurin piirtein, missä on rautatieasema, missä päin tori, missä päin satama. Ja Puijon torni näkyy kyllä asemalta, jos ei sen sijaintia satu muistamaan.

Tällä kertaa kohdalle ei osunut yhtä tukahduttavan helteistä päivää kuin neljä vuotta sitten. Aurinko kyllä paistoi, mutta tuuli puhalsi jokseenkin jäätävänä. Kiipeäminen ylämäkeä Puijon tornille suurten tuuheiden kuusten reunustamaa tietä pitkin kävi silti jonkin verran voimille. Sinnehän ei ilmeisesti mitään busseja kulje, eli jos et omista autoa, niin rautatieasemalta tornille taitaa olla sellainen 1,5 kilometriä ja suurin osa ylämäkeä. No, kaikki muuthan toki auton omistavat tai muuten vain pääsevät kyydillä, eikä kävelijöitä meidän lisäksemme muita näkynytkään. Yksi pyöräilijä vain. Mietin jo yhdessä vaiheessa, että kannattaisikohan tässä mäessä ruveta liftaamaan, mutta ei: Pieksämäki-kunnossa pystyn kyllä kiipeämään tällaiselle pikku mäen nyppylälle.

Mitään suurta ruuhkaa tornissa ei ainakaan näin toukokuussa ollut, mikä oli ihan hyvä, koska hissit ovat aika hitaat (jos vertaa esimerkiksi vaikka Näsinneulan hisseihin). Erimaalaisiin turisteihin törmättiin kyllä. Kuultiin ainakin saksan ja venäjän kieltä, ja aasialaisen näköisiäkin ihmisiä ylhäällä pyöri, vaikka heidän kieliään ei tunnistetukaan.

Tuuli kävi ylhäällä navakkana ja kovin kauaa ei ulkoilmatasanteella pystynyt ainakaan minun hepenissäni oleilemaan, kun jo alkoi pikkuhiljaa jäätyä kalikaksi. Haha, no, ei sentään kesällä kalikaksi jäädy, mutta kuitenkin. Tornissahan on myös kahvila ja ravintola ja alhaalla tietysti matkamuistomyymälä.

Seuraavassa kuvassa näkyy muuten oikealla Niuvanniemen sairaala…

Tornikeikan jälkeen käveltiin kaupunkiin. Alamäki sujui tietysti huomattavasti sutjakammin.

Käytiin tällä kertaa syömässä ravintola Kreetassa, jossa on nimensä mukaisesti tarjolla kreikkalaista ruokaa. Nam. Ravintolassa soi kreikkalainen musiikki ja sisustuksen yksityiskohdatkin olivat teemaan soveltuvia ja kivoja. Olen minä kerran Kreikassa käynyt, ja vaikka siitä on jo aikaa, tässä ravintolassa kreikkalainen tunnelma palasi mieleen ihan oikeasti. Sellainen rento, letkeä, lämmin. Annokset, joita pöytiin kannettiin näyttivät kauniilta ja taidolla tehdyiltä. Minä valitsin ”monastirin”, eli jonkinlaisen luostarin kasvispadan. Annokseen kuului myös lohkoperunoita ja kreikkalaista salaattia. Mies otti ”kotopulo a la kreman” eli kanaa. Ruokalistalla oli sen verran paljon houkuttelevia vaihtoehtoja, että oli vähän vaikea päättää, mitä kokeilisi, mutta päätin valita tällä kertaa kasvisruuan. Ruuat olivat erittäin maistuvia.

Jälkiruokalistakin oli sen verran houkutteleva, että ihan pakko oli maistaa, vaikka masu olikin jo aika täynnä. Minä valitsin ”Kadeifin” ja mies otti ”Baklavan”. Näyttävät kuvassa melko samanlaisilta, mutta Kadeifissa on nauhamaista fillotaikinaa, pähkinä- ja mantelitäytteinen rulla, jäätelöä ja kermavaahtoa. Miehen annoksessa puolestaan on lehtitaikinaa ja se oli myös makeampaa, koska siinä oli siirappia. Jälkiruuat olivat kyllä suussasulavan ihania. Ruokalistassa niitä kuvailtiin sanalla ”äkkimakea”.

Tällä kertaa emme menneet museoon, emmekä satamaan. Museossahan olisi asustellut myös se mammutti, joka lienee piakkoin muuttamassa toiseen huoneeseen. Näin olen lehdestä lukenut. Käveltiin kyllä museon ohi ja huomattiin, että se olisikin ollut sunnuntaisin kiinni. Neljä vuotta sitten päädyimme museoon hetkeksi hellettä pakoon. Viileä mammuttihuone tähtitaivaineen ja humisevine musiikkeineen teki minuun silloin suuren vaikutuksen. Olen tässä viime aikoina piirrellytkin mammutteja jonkin verran. Niitä kuvia löytyykin pari Instagramista.

Tällä kertaa aikakaan ei olisi välttämättä museoon riittänyt. Suunnattiin torille, jossa ehtittiin jopa kuulla hetken aikaa elävää musiikkia. Ystävä sä lapsien rokkiversiona, jee. Kuopiossa oli sinä viikonloppuna Lähetysjuhlat.

Kuvassa on yksityiskohtia Kuopioin kauppahallista, suihkulähteestä ja patsaasta. Joku oli tainnut vähän pesuainetta suihkutella tuonne altaaseen.

Minä halusin kuitenkin nähdä sen ufon teräspallon, johon olin ihastunut jo neljän vuoden takaisella kaupunkikierroksella. Kyseessä on valotaideteos, jonka nimi on Muuntamo no 149. Ilmeisesti valo loistaa pimeässä pallon seinässä olevasta lasiaukosta. Minulla ei vain ole ollut mahdollisuutta nähdä palloa valaistuna, koska aina kun minä satun olemaan Kuopiossa, aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Nyt oli kyllä kylmä, kali-kali. Tai ehkä minulla oli, toukokuun helteisiin jo tottuneena, liian vähän päällä. Pääsin kuitenkin poseeraamaan pallon kanssa. Sehän siis sijaitsee torin laidalla kaupungintalon vieressä. Minulle tulee tästä tietysti mieleen avaruuden muukalaiset, jotka ovat vihdoin lähettäneet pallon noutamaan omansa  takaisin 😀

Tosin minähän en lennä…? En ainakaan ihmisten laitteilla. Hahaha.

 

 

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

Ulia hiking trails

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Zurriolan ranta

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Zurriola

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

San Sebastian patikointi

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

vuohet

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

patikkapolku

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

San Sebastian maisema

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

San Sebastianin jyrkänteet

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

jyrkänteet

San Sebastian valtameri

jyrkänne ja valtameri

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

valtameri patikointi maisema

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…

San Sebastian upea maisema

 

Tahkovuoren maisemissa

Heinäkuun alussa vietettiin viikonloppu Nilsiässä ja Tahkolla. Reissu alkoi perjantaiaamuna aikaisella herätyksellä, kun piti ehtiä kello 8.19 Helsingistä Kuopioon matkaavaan junaan. Kuopiosta mentiin toisella junalla Siilinjärvelle, jossa pysähdyttiin syömässä. Siilinjärveltä ajettiin sitten bussilla Nilsiään ja Nilsiästä toisella bussilla Tahkolle. Reissusta kotiuduttiin myöhään sunnuntai-iltana. Melkein ihmeen kaupalla ehdimme junaan, koska ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli tupaten täynnä ja myöhässä.

Nilsiällä majoituttiin Tahkon lomakylässä Alppitalo Sinitähdessä, josta kerroin enemmän edellisessä jutussa. Siinä kerron myös muista majoituksista, joita meillä on Herättäjäjuhlilla käydessä ollut, ja ylipäätään, miksi näillä juhlilla käymme: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Perjantai-iltana ehdimme miehen kanssa tehdä vielä retken Aholansaareen, jossa on herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka (siitä erillinen pieni juttu: Aholansaari ja Paavon pirtti). Lauantaina, aamupäivällä, tein yhden naisen retken Tahkovuorelle, jolta tämän jutun kuvat ovat. Mies oli sillä aikaa Nilsiässä töissä Herättäjäjuhlilla.

Tahkovuoren korkeus on Wikipedian mukaan 296 metriä merenpinnasta. Korkein kohta on nimeltään Välimäki, jonka korkeus on 314 metriä. Tahkon rinteiltä avautuu silmiä hivelevän upeat näkymät Syvärinjärven saaristoon.

Tahko kesällä

Ylös olisi päässyt hissilläkin, mutta minä en oikein niistä tuolihisseistä tykkää, joten lähdin reippaasti kävelemään ja kiipeämään. Ylös näytti menevän jos jonkinlaisia teitä ja polkuja. Mistään hirveän jyrkästä kohdasta ei tietenkään kannattanut lähteä suoraan kiipeämään. Reitti, jonka valitsin, mutkitteli sopivan loivasti rinnettä ylös. Välillä tuli vastaan vähän jyrkempiäkin kohtia ja sitten jossain kohdassa, ikävä kyllä, tie loppui tai muuttui niin heinäiseksi polkuksi, etten enää jatkanut eteenpäin. Olin mielestäni siinä vaiheessa jo kiivennyt tarpeeksi ylös, että saatoin katsella Syvärinjärven komeita maisemia. Sääkin oli tosi hyvä. Ei liian kuuma, vaikka kiivetessä tulikin aika lämmin.

Retkeni alkoi tästä: sillan yli ja vuorelle…

Tahkon rinteet kesällä

Mikähän vuori tuo tuolla kaukana siintää? (seuraavassa kuvassa)

Tahko tuolihissi

Rinteillä ei aluksi ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ruuhkaa. Vain kolme kävelijää tuli minua vastaan ylös mennessä, mutta vähän ajan päästä alkoi tapahtua, kun maastopyöräilijät alkoivat suihkia hirveää vauhtia rinnettä alas. Ahaa, kesäisin täällä siis harrastellaan tällaista: ihmiset menevät tuolihississä pyörän kanssa ylös ja laskevat alas hirveää vauhtia. Minulle ihan uusi juttu, tai en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Ainakaan, että se ihan noin hurjan ja päättömän näköistä menoa on. Huhhuh.

 

Tahko maisema

Tahko maisema

Minun valitsemani tie loppui tosiaan vähän niin kuin kesken, enkä päässytkään näköalaravintolalle asti. Se ei kuitenkaan haitannut. Maisemat olivat tosi upeita jo siinäkin korkeudessa, jonka saavutin.

Tahko lomakylä maisema

Tahko järvimaisema

Alaspäin tullessa yritin pysähtyä syömään eväitä laavun ja grillipaikkojen kohdalle, mutta ei siitä tullut mitään, kun paarmat hyökkäsivät kimppuun. Jouduin juoksemaan aika pitkään, ennen kuin sain paarman hätistettyä kannoiltani. Onneksi siinä ei ollut niin kauhean jyrkkää. Jyrkimmissä kohdissa oli vähän hankalampaa tulla alaspäin, kun sorainen rinne oli aika liukuvaa.

Kyllähän näissä maisemissa kelpasi kiipeillä. Kamerassa vain näytti olevan sellainen ongelma, että linssissä oli ilmeisesti jotakin ’paskaa’. En ollut muistanut kotona sitä putsata, enkä viitsinyt sitä reissun aikanakaan ruveta pyyhkimään, kun ei ollut mitään siihen tarvittavia välineitä mukana, se olisi vain voinut vain mennä entistä pahemmaksi. Ainakin näissä kuvissa tuntuu olevan melkein kaikissa jotain sennäköistä häikkää, että jotain ylimääräistä on linssissä ollut, mutta kyllähän näistä kai selvän saa… Kuvien käsitteleminenkin vie aina niin hirveästi aikaa, ja minulla tuppaa kuvat jäämään usein aika tummiksi. Varmaan edellisen koneen kanssa tehdessä tämä oli vielä enemmän ongelmana, koska siinä ruudulla kaikki näytti jotenkin vaaleammalta. Hirvittää katsoa nyt uudella masiinalla joitain vanhoja julkaisujani.

Viihdyin Tahkon upeissa maisemissa ja hienossa alppitalohuoneistossa sen verran hyvin, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Olisi ollut kiva jäädä vain sinne. Toisaalta, olihan sen jälkeen vielä monta muutakin kotimaan reissua heitettävänä, kaikki ahdettuna miehen lyhyeen kesälomapätkään. Muun ajan vuodesta se tekeekin sitten niin paljon töitä, että edes yhtä päivää on vaikea saada irrotettua minkäänlaiseen reissuun. Haha.

Niin kuin jo taisin edellisessä jutussa mainita, Herättäjäjuhlilla käymisessä on se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan kotimaassa sellaisiin paikkoihin, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä.

Lämmin päivä Nuuksiossa

Näin kesän kynnyksellä oli taas hyvä hetki lähteä retkelle nykyisen kotikaupunkimme Espoon alueella sijaitsevaan Nuuksion kansallispuistoon, pääkaupunkiseudun luontohelmeen, jossa pääsee ihailemaan upeita järviylänkömaisemia. Helatorstaina sää oli upea, lämmin ja aurinkoinen, ja metsässä leijaili lämmin havupuiden tuoksu. Nuuksion bussi, eli Espoon asemalta lähtevä bussi 85, oli tupaten täynnä retkeilijöitä, joista useimmat olivat matkalla Haukkalammelle. Tunnelma bussissa oli myös tuttuun tapaan aika kansainvälinen.

Itse jäimme tällä kertaa kyydistä Haltian luontokeskuksen kohdalla. Kiersimme Haukkalammen kierroksen viime kesänä, ja tällä kertaa halusin pysähtyä tutustumaan nimenomaan Haltian alueeseen. Vaikka Haukkalammella maisemat olivat upeat ja vaihtelevat, en oikein tykännyt useamman kilometrin matkasta autojen seassa, joka piti kävellä tietä pitkin bussipysäkiltä varsinaisen kierroksen alkuun. Tällä kertaa siis pysähdyimme Haltiassa ja valitsimme lyhyemmän ja helppokulkuisen Maahisenkierroksen. Kierros alkoi urheiluopiston takaa ja se soveltuu myös esim. pyörätuolia käyttäville. Maisemat olivat täälläkin upeat ja kierroksen toisessa päässä on näköalatasanne. Retken kohokohta oli tietysti eväiden syöminen. Olimmekin valmistaneet ennen lähtöä maittavan lohisalaatin. Nam.

maisemaa

Näköaloja Maahisenkierroksella

oksamaisema

Kalliojyrkännettä Maahisenkierroksella

maisema1

Näkymä kallioilta alas järvelle, Maahisenkierroksella

ruoka

Retken kohokohta oli tietysti eväiden syöminen. Lohisalaattia.

maisemassa

Maahisenkierroksen kallioilla. Farkut ja mintunvärinen pusero on omaa tuotantoa.

kiipelija

Joku laitettiin jyrkänteelle konttaamaan. Ehkä tämä on juuri niitä paikkoja, joissa ei pitäisi ottaa selfieitä, mutta tämä ei ollutkaan selfie… 😉

kelo

Kaatunut kelo Maahisenkierroksen varrella

raput

Haltian luontokeskuksen Pohjannaula-tornin portaat.

tornista

Näkymä Pohjannaula-tornista Pitkäjärvelle kansallispuiston suuntaan. Torni ei lopulta vaikuttanutkaan niin korkealta kuin portaista olisi voinut päätellä, koska alapuolella oli katto.

http://www.haltia.com

http://www.luontoon.fi/nuuksio/luonto

Sintra, Portugali. Upeita palatseja ja huikeita maisemia…

Viimeisin vähän pitempi, eli jotakuinkin ”Euroopan toiselle laidalle” suuntautunut, matkamme tehtiin syyskuun puolivälissä Portugalin Sintraan. Alunperin toivoin matkaltani mm. upeita maisemia ja luontokohteita sekä kulttuuria ja historiaa, esimerkiksi nyt vaikka linnoja. Koska haluan päästä joissakin asioissa helpolla, tykkään myös siitä, että matkakohteessani rahayksikkö on euro. Monia mielenkiintoisia Euroopan kohteita selailtuani, päädyin Portugaliin ja lopulta Sintraan. Sintrassa minua kiehtoivat erityisesti upeat palatsit ja jyrkänteiset rantamaisemat. Sinne sitten!

azemaisema

Azenhas do Mar

muureja

Maurilaisen linnan muureilta. Alhaalla näkyy Sintran historiallinen keskusta.

hieno talo

Sintran kaupunkia

Kansallispalatsi

Sintran kaupunki, joka on aikoinaan ollut kuninkaallisten suosiossa ja sittemmin valittu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle, sijaitsee noin 30 km Lissabonista. En tiedä, järjestetäänkö Suomesta juurikaan valmismatkoja Sintraan. Lissaboniin voi lentää sekä suoraan että konetta vaihtamalla. Me vaihdoimme konetta Frankfurtissa, jossa meille jäi muutama tunti aikaa kaupunkikierrokseen. Koneen vaihdossa oli se hyvä puoli, ettei tarvinut istua paikallaan kovin pitkään, mutta muuten aamuvarhaisesta auringonlaskuun jatkuva matkanteko oli ainakin minusta vähän liian rankkaa. Paljon ”Euroopan reunaa” kauemmas en kyllä sitten varmaan lähtisikään.

Ehdimme nähdä myös Portugalin pääkaupunkia vilahduksittain, kun matkustimme bussilla lentokentältä keskustaan ja siirryimme siellä junaan, ja tietysti takaisin tullessa sama toisinpäin. Rossion asemalta pääsee Sintraan kätevästi junalla noin 40 minuutissa ja matka maksaa vain muutaman euron. Lissabonista on siis helppo käydä Sintrassa vaikka pelkästään päiväretkellä. Mieheni, joka on matkustellut paljon enemmän kuin minä, oli käynyt Lissabonissa aikaisemminkin.

näkymä

Ylhäällä vuorella häämöttävä Maurilainen linna

Sintrassa jäimme pois Portela de Sintrassa, joka on asema ennen päätepysäkkiä eli Sintran asemaa. Portela de Sintran asemalta jatkoimme bussilla hotellille. Koska olemme kohtuullisella budjetilla reissaavia omatoimimatkailijoita ja muutenkin julkisen liikenteen kannattajia, käytämme paikasta toiseen siirtymiseen ensisijaisesti julkisia kulkuvälineitä. Paikat, reitit ja systeemit tulivat tutuiksi aika nopeasti, vaikka alussa ehdittiin pari kertaa vähän ihmetellä ja eksyäkin. Paikallisbusseissa käytimme maksamiseen matkakorttia, johon pystyi lataamaan arvoa sekä automaatista että tiskiltä ostamalla.

Majoituimme noin kymmenen kilometrin päässä Sintran keskustasta, valtameren rannalla, Praia das Macasissa.”Omenoiden ranta” osoittautui hyväksi valinnaksi, vaikka bussimatkoihin menikin päivittäin jonkin verran aikaa. Kun saavuimme ensimmäisenä iltana perille, juuri ennen auringonlaskua, olimme heti aivan ihastuneita upeisiin jyrkänteisiin ja rantoihin, joita matkan aikana ja perille päästyämme pääsimme näkemään. Rakastan valtamerta ja nautin sen paljon sen läheisyydestä, sekä äänestä että aaltojen katselemisesta, joten majapaikan valinta oli siksi hyvinkin onnistunut. Hotelli oli pieni ja kodikas Hotel Oceano ja huoneen ikkunasta oli näköala Praia das Macasin rannalle.

iltakuva

Saavuimme perille auringon laskiessa…

praiadasmacas

Praia Das Macasin ranta aamulla

katua

Praia Das Macasin katua

aamiaista

Aamiaista hotellilla

Majoituksen pyrimme yleensä saamaan mahdollisimman edullisesti ja ensisijainen vaatimuksemme on lähinnä se että huoneeseen kuuluu oma wc ja kylpyhuone. Aamiainen on myöskin ihan kiva syödä hotellilla. Hotellihuone oli meidän mielestämme mukava ja siisti, vaikkakin melko pieni. Huoneen koko itse asiassa nauratti minua, siksi että vuotta aiemmin Berliinin reissulla meillä oli niin iso hotellihuone, että se tuntui melkein tanssisalilta, ja tämän huoneen rinnalla se todella olisi siltä näyttänytkin. Parisänky oli yhtä lailla pieni ja siinä oli vain yksi suuri peitto, mutta sopu sijaa antaa. Kylpyhuoneessa ainoa ongelma oli kylpyamme, jota emme olleet kovin innostuneita käyttämään. Suihku oli pelkästään kädessä pidettävä, eikä sitä saanut mihinkään ylös kiinni, mutta kyllä siinä hiustenpesusta jotenkin selvittiin.

Hotellin aamiainen osoittautui ihan hyväksi. Jopa minulle, viljoja välttelevälle, oli tarjontaa: hedelmäsalaattia, pekonia ja munakokkelia. Portugalilaiseen tapaan leivospöytä oli tietysti erityisen korea. Suomalaista ihmetyttivät lähinnä vihannesten (kurkut, tomaatit ym.) täydellinen puuttuminen. Mieheni olisi kuulemma kaivannut niitä sämpylöiden päälle.

Ensimmäisenä aamuna kävelimme lähistöllä ja tutkimme Praia das Macasin rantaa. Olisimme halunneet kiivetä kalliolle, jonka laella näkyi mielenkiintoisia ”hökkeleitä”, mutta vaikka virta näytti kauempaa katsottuna monestakin kohtaa helposti ylitettävältä, suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut. Aamuisin ja iltaisin oli melko viileää, joten emme viitsineet mennä paljain jaloin. Päivisin lämpötila kipusi kolmenkymmenen asteen tienoille, mutta silloin me olimme yleensä kauempana Praia das Macasista. En yleensä tykkää kovin kuumasta, mutta Sintrassa valtameri ja vuoristo onneksi viilensivät mukavasti ja liian kuumalta tuntui vain harvoin.

virta

Praia das Macasin rannalla

varjot

Praia das Macasin rannalla

varjoja

Jännän näköistä kalliota…

Ensimmäisenä päivänä eksyimme matkalla kaupunkiin ja harhailimme jossain keskustan lähistöllä. Meidän oli tarkoitus löytää pysäkki, jolta pääsisimme hyppäämään bussiin, joka veisi meidät ylös vuoren rinnettä. Ylhäällä häämöttivät sekä Maurilainen linna että Palacio da Pena. Kun vihdoin pääsimme keskustaan, oikean pysäkin löytäminen osoittautui myös odotettua hankalammaksi. Pienten ylimääräisten seikkailujen jälkeen olimme vihdoin matkalla ylös pitkin kapeita teitä, joita reunustivat upeat palatsit ja vähän ränsistyneemmätkin rakennukset sekä rehevän metsäiset vuoren rinteet. Kovakuntoisemmat voivat kävellä muutaman kilometrin matkan ylös, mutta meitä niin kova hikoilu ei innostanut, vaikka kävelyretki olisi tietysti voinut olla mielenkiintoinen. Itse kohteissakin sai kuitenkin kävellä ja kiipeillä tarpeeksi.

Talo, jonka seinissä kaakeileita. Harhailemassa.

autiotalo

Harhaillessa napattu kuva autiotalosta, jonka kattoikkunoista kasvaa puita

Kiinnostaisiko oma kirkko??

Jäimme ensin kyydistä Maurilaisen linnan sisäänkäynnin luona. Maurit siis rakensivat tämän linnoituksen joskus 700- ja 800-luvuilla. Se oli mielenkiintoinen paikka ja maisemat ylhäältä olivat todella upeat. Alhaalla näkyi hyvin Sintran historiallinen keskusta. Kauempana siinsivät sekä Lissabon että valtameri. Sintran historiallisessa keskustassa sijaitsee myös Kansallispalatsi, jonka kaksi savupiippumaista tornia erottuivat hyvin ylös. Kansallispalatsi on kuulemma sisältä upea, vaikka me emme siellä käyneetkään.

maurilainenlinna

Maurilaisen linnan pihalta

lippumuuri

Maurilaisen linnan muureilta

muurilippu

Maurilaisen linnan muureilla kiipeilyä

Sintra

Maurilaisen linnan muureilta näkyvä Sintran historiallinen keskusta

Maurilaisen linnan alueella kävely sekä muureilla kiipeily kävi hyvin kuntoilusta. Yhteislippu Maurilaiseen linnaan ja Penan palatsiin maksoi muistaakseni vajaa parikymppiä per naama.

tornissa

Maurilaisen linnan tornissa

linnassa

Maurilaisessa linnassa. Punaisen mekon olen tehnyt kierrätyskankaasta ”Surrur – tee oma Marimekkosi” -kirjan minuuttimekon kaavoilla.

Maurilaiselta linnalta jatkoimme sitten samalla hop on hop off -periaatteella rullaavalla bussilla seuraavalle etapille eli Penan palatsiin. Tämän satulinnan näköisen pytingin on rakennuttanut kuningas Ferdinand II 1800-luvulla, vanhan luostarin paikalle. Palatsi on kaikessa värikkyydessään ja koristeellisuudessaan melko epätodellisen tuntuinen paikka ja varmasti vierailun arvoinen. Me olimme ostaneet liput ainoastaan parvekkeille ja näköalatasanteille. Siinä vaiheessa päivää olimme jo niin väsyneitä ja nälkäisiä, että myös suuret puistoalueet jäivät meiltä enimmäkseen kiertelemättä. Penan palatsi ympäristöineen olisi vaatinut todella paljon enemmän aikaa, jos myös puistoalueisiin olisi halunnut tutustua tarkemmin. On myös hyvä ottaa huomioon, että halvin turisteja kuljettava kiertobussi oli tupaten täynnä ja pysäkeillä seisoi aina pitkä jono ihmisiä odottamassa kyytiin pääsyä. Rinteillä päivysti jos jonkinmoista yrittäjää pienempien menopeliensä kanssa, joten niille, jotka halusivat maksaa, oli kyllä tarjolla nopeampaakin kyytiä.

penan palatsi

Palacio da Pena eli Penan palatsi

palatsiparveke

Penan palatsin torneja ja terasseja

torni

Jos korkean paikan kammo ei vaivaa…

Retken jälkeen söimme vanhassa kaupungissa, vaikka syöminen siellä olikin vähän kalliimpaa kuin esimerkiksi Praia das Macasissa. Vanhan kaupungin kujia tuli myös kierreltyä siinä ravintolaa etsiessä. Vanha kaupunki oli ihan kiva, mutta aika lailla ”turismin kyllästämä”. Yleisesti ottaen, sekä ravintoloissa että ruokakaupoissa, hintataso oli huomattavasti Suomen hintatasoa edullisempi.

vanhakaupunki

Porraskuja Sintran vanhassa kaupungissa

meriahven

Minä söin yleensä kalaruokia. Tässä meriahventa vanhassa kaupungissa.

lihapata

Mieheni söi pariin otteeseen paikallista lihapataa, jossa oli myös simpukoita.

tornitalo

Portti ja talo lähellä Sintran kaupunkia

Toisena päivänä päätimme hypätä hotellin edestä lähtevän museoraitiovaunun kyytiin. Sillä kertaa vaunu ajoi poikkeuksellisesti lyhyemmän reitin, joten lähdimme sitten kävelemään kaupunkiin raiteita pitkin, koska emme jostakin syystä malttaneet odottaa bussia ja mitään jalkakäytäviä ei ollut. Matka osoittautui odotettua pidemmäksi ja kuumemmaksi, mutta maisemat olivat onneksi hienoja. Onneksi kukaan ei sentään tullut pidättämään meitä raiteilla kävelystä!

autiotalo

Autiotalo matkan varrella

museoraitiovaunu

Museoraitiovaunu pysähtyi tähän.

Maisemaa kävelymatkan varrelta

Seuraava kohteemme oli Regaleiran palatsi, joka sijaitsee vuoren rinteessä, melko lähellä Sintran keskustaa. Liput palatsiin ja puistoon maksoivat vain kuutisen euroa, mitä voi pitää edullisena. Palatsin on rakennuttanut rikas lakimies 1800-luvulla. Regaleiran viidakkomainen ja sammaloituneiden kivirakennelmien täyttämä puisto oli meidän molempien mielestä aivan uskomaton ja varmasti yksi matkan kohokohtia. Torneineen, maanalaisine labyrinttiluolastoineen ja okkultistisiin menoihin viittaavine initiaatiokuiluineen, puisto tarjoaa paljon tutkittavaa sekä lapsille että aikuisille. Regaleiraan kannattaa varata reilusti aikaa ja taskulamppu on myös hyvä ottaa mukaan, sillä osa luolastoista on valaisemattomia. Myös itse palatsi on sisältä ihan hieno, vaikka parasta oli kuitenkin puutarha ja siellä seikkaileminen.

Regaleiran palatsi

Quinta da Regaleira. Regaleiran palatsi.

Regaleira puutarha

Regaleiran puutarhaa parvekkeelta kuvattuna

initiaatiokuilu

Keskeneräisempi initiaatiokuilu

kuilu

Initiaatiokuilun pohjalta

luola

Valaistussa luolassa

portti

Sorsia luolassa

Vaikka emme pitäneet Regaleirassa minkäänlaista kiirettä, ehdimme hyvissä ajoin takaisin Praia das Macasiin ja söimme illalla, oman hotellin ravintolassa, todella maittavat oliiviöljyssä tirisevät turska-annokset alkukeitoilla.

turskaa

Turska-ateria (meidän mielestä portugalilainen ruoka oli hyvää)

Kolmantena päivänä lähdimme heti aamusta kohti Cabo da Rocaa, Euroopan mantereen läntisintä kärkeä, jossa huimat jyrkänteet kohtaavat valtameren. Sinne pääsimme melko kätevästi vaihtamalla puolivälissä matkaa toiseen bussiin. Cabo da Rocalla on oma aidattu alueensa, johon suurin osa turisteista jää pyörimään. Pienenä hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että aidatun alueen toisessa päässä pörräsi jostakin syystä aivan hirmuinen lentävien kuoriaisten parvi. Kuoriaisia sai sen jälkeen vähän aikaa ravistella vaatteista ja hiuksista. Missään muualla näitä ötököitä ei kuitenkaan onneksi ollut.

aidattu

Cabo da Roca

otokkapuoli

Cabo da Rocan ”ötökkäkulmaus”

aidalla

Cabo da Rocalla

teksti

Euroopan mantereen läntisin kohta, risti ja aidattu alue

Vähän meidän jälkeemme turisteja pelmahti yhtäkkiä paikalle bussilasteittain. Kun aidattu alue on nähty, kannattaa lähteä rohkeasti patikoimaan vähän kauemmas. Se on helppoa, koska tien vierestä lähtee useita helposti havaittavia polkuja. Minusta koko matkan parasta antia oli nimenomaan kävelyretki Cabo da Rocan upeissa maisemissa piikkipensaiden reunustamia polkuja pitkin. Tilaa ja rauhaa oli riittävästi, vain vähän kauempana näkyi muutama retkeilijä kiipeämässä ylös jotakin rinnettä pitkin. Ihanat jyrkänteet ja valtameri! Siellä pystyi tosiaan kuvittelemaan olevansa ”maailman laidalla”. Vaikka varovainen kannattaa tietysti olla, eikä mennä liian reunalle…

vaellusmaastot

Cabo da Rocan patikointipoluille pääsi tästä…

Tuolla kaukana erottuu muutama ihminen kävelemässä ylös rinnettä, jos katsoo tarkkaan

Salainen hiekkaranta alhaalla…

 

Cabo da Rocan patikointimaisemia

Punavihreää kasvia oli paljon. Lieneekö jotain mehikasvia?

Cabo da Rocan retkeltä selvittyämme päätimme vielä käydä tutustumassa Azenhas do Marin kylään, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä majapaikastamme. Azenhas do Marissa erikoista on lähes pystysuora meren reunustama kallioseinämä, jonka päälle talot on rakennettu. Alhaalla on idyllisen näköinen pieni hiekkaranta ja vanha merivesiallas.

kala

Azenhas do Mar

meriallas

Azenhas do Mar

varvas

Azenhas do Mar

Päätimme kävellä Azenhas do Marista takaisin Praia das Macasiin, mikä oli tietysti hieman hankalaa, koska jalkakäytävät olivat jokseenkin olemattomat ja autot kiitivät ohitse hirveää vauhtia. Päättelimme, että täällä päin maailmaa ei kukaan muu kävele kuin ehkä pari hullua turistia silloin tällöin… Sillä kävelyretkellä tuli aika kuuma, vaikka meri olikin lähellä. Matkan varrella pysähdyimme katselemaan jyrkänteitä sekä autiotaloja, joita Portugalissa näytti olevan melko paljon, kaikissa koko- ja ränsistyneisyysluokissa. Monet talot, joiden ohi kävelimme, olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, mutta seuraava talo saattoikin sitten olla taas hylätty ja asumaton.

tie

Täällä päin ei paljon lenkkeilyä harrasteta?

marias

”Casal das Tres Marias”

Autiotalot kiehtovat minua melkoisesti, joten olin tietysti innoissani niitä kuvailemassa. Kaikkein paras oli minusta ”Casal das tres Marias”, koska se näytti ihanalta kummitustalolta, ja jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi huomata, että joku oli käynyt piirtämässä talon etuseinään ne kolme Mariaa…

Loppupäivän vietimmekin sitten Praia das Macasissa. Söimme läheisessä ravintolassa, mies istui terassilla ja minä kävin valtameren aalloissa kahlaamassa. Mikään uimapaikka sellainen aallokko ei minun mielestäni ole, ennemminkin se sopii surffaamiseen, mutta päivä oli lämmin ja rannalla oli paljon ihmisiä. Seuraavana aamuna meillä olikin jo kotiinlähtö edessä.

varasto

Praia das Macas

Praia Das Macas

Praia das Macas

Videolla näkyy paremmin Praia das Macasin maisemia.

Olimme alunperin suunnitelleet, että voisimme käydä myös Sintran vuoren rinteellä sijaitsevassa eksoottisen näköisessä Monserraten palatsissa sekä kauempana metsässä sijaitsevassa Kapusiiniluostarissa, mutta näihin ei valitettavasti jäänyt aikaa. Vaikka en olekaan löhöilylomien ystävä ja minulla pitää olla paljon nähtävää ja aktiivista menoa, liika olisi kuitenkin aina liikaa. Välillä on hyvä päästä myös vähän levähtämään.

Sintra oli kaiken kaikkiaan upea paikka ja sitä voi todellakin suositella matkakohteeksi. Syyskuun puolivälissä sää oli hyvä ja aurinko paistoi. Päivisin oli lämmintä, mutta ei liian kuumaa, koska vuoristo ja valtameri viilensivät mukavasti. Aamuisin oli viileämpää ja ainakin viimeisenä aamuna vähän sumuista, mutta aurinko tuli sitten taas nopeasti esiin ja olo lämpeni. Turisteja Sintrassa oli paljon, upeat maisemat ja palatsit kiinnostavat. Suomalaisia ei juurikaan meidän lisäksemme näkynyt (tai kuulunut).

Praia das Macasin biitsi

Viimeisenä aamuna

tyrsky

Viimeisen aamun sumua

Minne seuraavaksi?

Euroopassa riittää vielä paljon paikkoja, joissa haluaisin kovasti käydä. Slovenia on kiinnostanut meitä molempia jo pitkään ja seuraavaa pitempää reissua olemmekin suunnitelleet sinne. Samalla matkalla olisi tarkoitus nähdä sekä Alppimaisemia että Adrianmeren rantaa, sekä piipahtaa myös Italian puolella. Teemme myös silloin tällöin lyhyempiä reissuja lähempänä ja tietenkin myös mielenkiintoisia retkiä kotimaassa…