Browsing Category

Yleinen

Bye-Bye Espoo

Niin kuin jo edellisessä postauksessani mainitsin, uusi vuosi tuo tullessaan ison elämänmuutoksen, kun Espoo jää taakse ja muuttokuorma suuntaa takaisin Savoon. Koko rojukasa pitäisi siis roudata takaisin samaa reittiä, mitä se kolme vuotta sitten tulikin, ja vielä vähän pidemmälle… Siinäpä sitä seikkailua taas riittää. Muutto (ja vielä pitkän matkan sellainen) pakkaamisineen ja uuden kodin laittamisineen teettää sen verran paljon työtä ja stressiä, että vaikka tässä aika kokeneita näissä hommissa ollaankin, ainakin tämän blogin päivittäminen, ja reissailu yleensäkin, jää nyt joksikin aikaa vähemmälle.

Savostahan meillä on ennestään kokemusta Mikkelistä, jossa ehdittiin asua melkein vuosi, mutta Mikkeliin ei tällä kertaa suunnata. Olen käynyt uudessa kotikaupungissamme tasan kaksi kertaa: kerran nelisen vuotta sitten pikaisesti junaa vaihtaessa ja toisen kerran joulukuun lopussa katsomassa asuntoja. Seuraavaksi olisikin tarkoitus ostaa pelkkä menolippu.

Kyllähän se uuden paikan pienuus ja sijainti (minun näkökulmastani) ikään kuin ”keskellä ei mitään” vähän pelottaa, mutta olen oikeasti iloinen, kunhan vain pääsen pois pk-seudulta. En tykkää pk-seudun (ahdistavasta) ihmisryysiksessä yhtään. Aikaisemmin esimerkiksi Iso Omena oli vielä melko siedettävä kauppakeskus, mutta nyt länsimetron myötä siitäkin on tullut liiallisine ihmismassoineen epämiellyttävä (yhtä epämiellyttävä kuin Sello on minusta aina ollut). Toinen asia on tietysti pääkaupunkiseudun älyttömät asumiskustannukset. Nyt sitten kävi näin, että toinen sai työpaikan Savon sydämestä ja sen perässä lähdetään. Nykyaikana saa olla aika onnellinen, että joku ylipäätään saa oikean työpaikan. Toisaalta olen kyllä tykännyt kiertolaiselämästä. Minusta on kiva tutustua aina johonkin ihan uuteen ja itselle vieraaseen kaupunkiin asumalla siellä. Muuton ja sen sujumisen suhteen on tietysti aina kovasti stressiä. Mitään halpaa lystiäkään se ei ole.

Mutta ihan kiva, kun joskus käy näinkin päin: muutto pk-seudulta autioituvammille seuduille… En nyt ehkä ihan niin pientä paikkaa ajatellut, kun mietin sellaisia ”sopivan kokoisia kaupunkeja”. Vaikka ei se tietenkään mikään kaikkein pienin tuppukylä ole. En vain ole niin pienellä paikkakunnalla ennen asunut, mutta enköhän keksi sielläkin riittävästi tekemistä… 😉 Ihan avoimin ja positiivisin mielin siis lähden katsomaan, minkälaista eläminen siellä on, koska eihän sitä voi kokeilematta tietää, miten hyvin siellä viihtyy. Toivon, että määränpäästä löytyy kaipaamaani rauhaa ja luontoa. Ehkä siellä tulee taas pyöräiltyäkin enemmän, kun Espoossa sekin on vähän jäänyt.

Niin kuin joskus olen saattanut mainita, en tykkää hirveästi ulkoilla Espoossa, kun kaikki ympäristö lähellä on niin rakennettua ja koko ajan rakennetaan lisää isoja taloja postimerkin kokoisille tonteille. Kyllähän tätä eteläistäkin Espoota monin paikoin mainostetaan luonnonläheisenä, mutta kun minä menen luontoon, minä en halua, että siellä tulee koko ajan vastaan muita ihmisiä.

Joskus 20-vuotiaana oli coolia muuttaa Helsinkiin, mutta kolme vuotta sitten, kun piti taas raahautua tänne suuntaan, niin en oikein ollut enää kovin innostunut. Kuvittelin, että jouduttaisiin elämään täällä vanhuusikään asti, koska töitä ei muualla olisi, mutta yllättäen Savo kutsuukin taas… 🙂 Toiveissa olisi, että päästäisiin tällä kertaa oikein asettumaan.

Juu, en tainnut vieläkään mainita uuden paikkakunnan nimeä. Ehkä minua vähän pelottaa mainita sellaisia… 😉

(Matka)bloggaamisesta…

Tänä vuonnahan tämä erittäin suuren sukseen saavuttanut (haha) matkablogi täyttää kokonaista kaksi vuotta, huhtikuussa, tarkemmin sanottuna. Välillä tietysti mietityttää, että onkohan tämmöisen pitämisessä mitään järkeä, mutta olen huomannut, että vanhojen matkajuttujen lukeminen on hauskaa, joten ihan omaksi iloksikin tällaista voi kyllä kirjoitella. Ja miksei maailmaan mahtuisi joku tällainen ”ihan tavallisistakin” reissuista ja retkistä kertova blogi, jolla ei siis pyritä mihinkään ammattimaisuuteen tai kaupallisuuteen. Monilla matkabloggareilla tuntuu olevan pyrkimyksenä vähintäänkin ns. blogiyhteistyöt. Minun on vähän vaikea kuvitella itseäni ja blogiani sellaiseen, koska minulla tuskin olisi mitään kovin suurta näkyvyyttä tarjota millekään yrityksille. Ei ole niin paljon lukijoita, ja kuinka voisi ollakaan? En ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava juttuineni, ihan tällainen tavallinen talliainen vain (tämä siis on joke, tavallinenhan minä en nimenomaan kuulemani mukaan ole ja se juuri on se ’ongelma’, en ole massoille) 😉 Jonkin sortin keski-ikäisenä (?) kaduntallaajana koen ehkä myös vähän vieraaksi tuon hillittömän somettamisen ja seuraajien kalastelun. Ei minulla oikein jaksa riittää mielenkiintoa sellaiseen. On muutakin elämää ja hyvä niin. Mutta joka tapauksessa, tänne lukuisten matkablogien joukkoon on kiva hukkua ja tehdä vain rauhassa omaa juttuaan.

Varmasti 2-vuotisjuhlan kunniaksi pitäisi tehdä jonkinlainen kooste blogissa käsitellyistä maista ja kohteista ja jotain kivoja kuvia siihen myös koota.

Kokonaan toinen juttu on, että olen pitkään pyöritellyt päässäni ideaa toisen blogin perustamisesta, siis täysin eri aiheesta (jos mahdollista, vieläkin vähemmän suurta yleisöä kiinnostavasta), ja nyt vuoden alussa uusi blogini aloittikin toimintansa. Olen nimittäin kokenut blogityyppisen kirjoittamisen itselleni sopivaksi (siis niin että jotain saatetaan valmiiksi pienissä osissa ja julkaistaan, että yleensä joskus saadaan jotain valmiiksi…), ja koska minulla on toive, että saisin vielä tämän elämän aikana aikaiseksi tietynlaisia tuotoksia, toivon myös, että uusi blogi auttaisi minua siinä asiassa. Onhan tässä jo tätä ikääkin kertynyt, eikä sitä koskaan voi tietää, miten kauan edes riittää terveyttä tehdä juttuja. Uuden blogin pääasiallinen tarkoitus on siis haastaa itseni tietynlaiseen tekemiseen. Sitä en tiedä, onnistuuko se, mutta ainakin olen heittänyt aloituksen kehiin. Onhan sekin jo jotain 😉

Tietysti muutto vie nyt paljon aikaa ja energiaa ja sen takia uuden blogin ajoitus on ehkä vähän huono. On vähän vaikea yrittää repiä tarvittava aika kuvataide- ja kirjoitushommiin, kun pitäisi koko ajan pakata ja viedä tavaroita kierrätykseen, ja sitten uudessa paikassa pitäisi laittaa koti valmiiksi, tutustua ympäristöön jne. Sisustusjututkin ovat alkaneet taas vaiheeksi vähän kiinnostaa, kun on taas uusi koti laitettavana. Mutta eiköhän se uusi blogi jossain vaiheessa lähde etenemään, jos niin on tarkoitus. Harmittaa nyt kyllä vähän kun viimeinen kuukausi on ollut lähinnä tavaroiden pakkaamista. Sitä kuvittelee pystyvänsä moneen asiaan samaan aikaan, mutta kyllä se muutto kuitenkin aika lailla vie voimat.

Nyt on kyllä yritetty tosi paljon heittää turhaa tavaraa pois ja paljon on lähtenyt myös kierrätykseen. Silti meillä vain tuntuu tavaraa riittävän… ihan liikaa. Minä olen ehkä luonteeltani sellainen, että jatkuvasti mietin, mistä voisin luopua ja järjestelen laatikoita, mutta mies taas on (minun mielestäni) lähempänä himohamstraajat-osastoa, eli hänelle tekee tosi tiukkaa luopua yhtään mistään.

Uusi koti on onneksi ihan tilavan ja valoisan oloinen ja pohjaratkaisultaan sellainen sopivan vanhanaikainen, että huonekalut pitäisi pystyä ihan kivasti asettelemaan. Meillä kun on esimerkiksi tosi iso työpöytä, jonka ääressä vietetään kotona valveilla ollessa varmaan 90 % ajasta ja sille pitäisi aina olla olohuoneessa oma tilansa tai puolensa. Sohvalla loikoiluun ja television katsomiseen meillä käytetään huomattavasti vähemmän aikaa, mutta kyllä sillekin toiminnalle oma puoli pitää olla.

Tia Tones -matkablogissa tutustutaan varmaan tässä kevään mittaan lähinnä kotimaan kohteisiin. Uudesta tukikohdasta kun pääsee taas sopivasti moniin paikkoihin ja minähän olen tunnetusti innokas kotimaan matkailija. Minua ei Suomessa haittaa edes talven pimeys. Itse asiassa rakastan pimeässä (ja miksei sopivasti kylmässäkin) ulkoilemista, kunhan nyt ei mikään loskakeli ole. Ulkomaille lähtö voi tehdä tänä vuonna vähän tiukkaa lomapäivien vähyyden vuoksi, mutta Moskovan junareissu on kyllä alustavasti suunnitteilla. Myös junalla Ruotsin läpi Tanskaan (ja ehkä Saksaankin asti) kiinnostaisi minua jossain vaiheessa. Niin kuin jo lentojutussani totesin, lentäminen saa nyt jäädä pitemmällekin tauolle. Eli Sisilian reissu ei ole suunnitelmissa ihan vielä, vaikka ehkä senkin aika koittaa joskus. Tai vaikka sen Skotlannin. Haaveosastolla nuo ovat.

Tämän jutun kuvat ovat Espoosta, vähän niin kuin Bye Bye Espoo -tyyliin. Kävin napsimassa tässä tammikuussa vielä muutaman kuvan Isosta Omenasta lauantai-iltana. Keilaniemen ”pilvenpiirtäjät” on kuvattu parisen vuotta sitten syksyllä. Nyt kun se länsimetro on alkanut suhahtelemaan, niin enää ei tuo näkymä ole jatkuvasti vastassa, kun ei enää ajeta busseilla Helsingistä sillan yli Espooseen, vaan on käytettävä metroa Matinkylään asti ja siitä sitten jatkettava bussilla. Espoon tuomiokirkostakin otin tähän mukaan pari kuvaa. Meren rannasta on yksi talvinen kuva. Sitten on vielä tuo ufo, eli futuro-talo, joka seisoo WeeGee-talon pihalla Espoossa. Jos oikein muistan, ollaan ehditty kolmen Espoo-vuoden aikana käydä kolme kertaa kyseisessä museossa. Siellä on siis neljä museota: Espoon modernin taiteen museo Emma, Espoon kaupunginmuseo, Suomen lelumuseo ja kellomuseo. Kesäisin siellä siis pääsee tutustumaan myös tuohon futuro-taloon.

Espoon luontokohteista (Nuuksio, Rövaren-saari, Luukki, Luukki, Stora Herrö -saari) minulla onkin jo erikseen useita juttuja tehty, eli niistä en viitsi tähän erikseen kuvia laittaa. Suositeltava museokohde Espoossa on tietysti myös Gallen-Kallelan museo. Yksi jännimmistä Espoon kohteista taisi olla tämä Kuvia Espoon autiotalokadulta.

Monissa matkablogeissa oli nyt vuoden vaihteessa koostejuttuja edellisvuoden reissuista, mutta minä en nyt jaksanut tässä tilanteessa sellaiseen ryhtyä. Viime vuonna käytiin syyskuussa Espanjan Baskimaalla, jossa tutustuttiin San Sebastianiin ja Bilbaoon. Samalla reissulla tuli piipahdettua myös Ranskan maaperällä lentokentällä pyörimisen merkeissä. Maaliskuussa käytiin Prahassa. Virossa käytiin kahteenkin kertaan, maaliskuussa ja kesäkuussa. Käyntikohteita olivat Tallinn Legends ja Kadriorgin palatsi. Kotimaan reissuista mieleen jäi erityisesti kauan odotettu lapsuuden maisemien metsästys sateisessa Kirkonmaan saaressaTuusulanjärven taiteilijakotikierros sekä Porvoon reissulla Runeberg-laivassa koettu hurja myrsky. Myös Tahkovuoren maisemat miellyttivät.

Jatkossa tulen sitten varmaan kertomaan tässä blogissa myös seikkailuistani Savon korvessa… 😉 Instassa saattaa vähän nopeamminkin näkyä jotain kuvia, joten sinne vain seuraamaan, jos kiinnostaa… 🙂 Siellä voi seurata jatkossa myös toisen blogini juttuja (digitaalista kuvataidettani). Minulla ei oikein tunnu riittävän aikaa eikä energiaa somettamiseen, etenkin ”läpyskän” (=puhelin) räplääminen jää usein aika vähiin. Taidan olla liian vanha räpläämään jotain pientä läpyskää, en vain tykkää koko laitteesta… 😉

Banaani käsimatkatavaroissa. Eli, milloin lopetan lentämisen?

EN oikeasti halua olla lentokoneissa. En yhtään. Viimeisin reissu sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei matkanteko taivaalla jylisevissä ahtaissa purkeissa ole minua varten. Joko lentäminen täytyy lopettaa kokonaan tai ainakin lentokohteet on harkittava tarkkaan ja jätettävä hyvin vähiin. Vaihtolennot on ainakin unohdettava. Olin vaihtolentoja vastaan jo ennen Baskimaan reissua, mutta kuinkas sitten kävikään…?

Taas liikaa nousuja ja laskuja lentopelkoiselle. Taas liian rankkaa matkantekoa, vaikka yksittäiset lennot eivät kovin pitkään kestäneetkään. Silti: jo ennen perillepääsyä ihminen on ihan rättipoikki.

(Seuraavissa kuvissa muuten lennetään Pariisin taivaalla…)

Kokonaan toinen asia on lentomatkailun ekologinen puoli. Jos kerran olen jo nuorena tehnyt valinnan, etten koskaan yksityisautoile ja olen vielä onnistunut löytämään samanhenkisen miehenkin, niin miksi ihmeessä lentäisimme? Oikeasti, suurin syy, miksi en ole koskaan kiinnostunut autoilusta, on varmaan se, että en vain tykkää henkilöautossa matkustamisesta (yhtään sen enempää kuin lentokoneistakaan), ja vaikka tykkäisinkin, autoon ja sen ylläpitoon ei olisi kuitenkaan varaa. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa (tai ainakin ne yhteiskunnan, tai minkä lie ”pitää” ja ”kuuluu” -järjestelmän, sanelemat ”valinnat”), siinä määrin, mitä itse kullekin on mahdollisuuksia annettu. Ymmärrän tietysti, että ainakin jossain työ- tai asuinpaikoissa oma auto on välttämätön. Tunnen silti yhden ihmisen, joka on suostunut asumaan pahemmissakin peräkylissä työn takia, ilman omaa autoa, ja ne on kyllä aikamoisia extremejuttuja…

Joka tapauksessa, ekologisesti ajatteleva puoli minussa on selvästi liian tiuhaa lentämistä vastaan. Toisaalta pystyn hyvin ymmärtämään myös ihmisen kaipuun nähdä ja kokea. Itsellänikin on sellainen ajoittainen seikkailun kaipuu, vaikka tavallaan viihdynkin parhaiten kotona omassa rauhassani ja arvostan, että voi elää sellaista ”ihan normaalia rauhallista elämää”. Välillä tekee kuitenkin mieli päästä näkemään paikkoja ja suunnittelemaan matkoja, ne on kuitenkin kivoja juttuja, mitä odottaa ja mitä sitten on kiva jälkeenpäin muistella. Tietää vähän eläneensä, eikä vain istuneensa paikoillaan.

Luulen, että ihan älyttömän paljon minun ei kuitenkaan kannattaisi matkoja ahnehtia, koska silloin ne varmasti alkaisivat helposti maistumaan puulta. Toisaalta en myöskään kaipaa niin hirveän kauas, koska pitkä matkanteko on sen verran stressaavaa. Monethan tykkäävät mennä mahdollisimman kauas, mutta minua kaukokohteet eivät niin kauheasti houkuttele. Karsastan myös ajatusta sellaisista paikoista, joissa ihmiseen voisivat pesiytyä kaikenmaailman loisiot ja madot, tai mitkä lie superpöpöt. Hyvä, että mies on ehtinyt käydä Afrikassa ennen kuin tutustui minuun, koska nyt sitä ei enää päästettäisi. 😉

Pelko, huono olo, ekologiset näkökohdat. Siinä on jo aika paljon asioita, jotka puoltaisivat sitä, että lentäminen pitäisi minun osaltani lopettaa. Vaikka siis jotain pientä matkabloginräpellystä tässä kirjoitankin.

(Täytyihän näille hienoille ”Pariisin kuville” tehdä tämä pieni blogijuttu…?)

 

Vaihtolennolla Pariisin kautta Bilbaoon ja takaisin

Viimeksi lennettiin syyskuussa Baskimaalle. Meitä molempia kiinnosti Pohjois-Espanja enemmän kuin etelän kuumat aurinkorannikot. Minä halusin erityisesti San Sebastianiin, koska maisemat näyttivät kuvissa niin hienoilta. San Sebastian lisäksi tutustuimme myös Bilbaoon, joka sekin osoittautui aivan ihanaksi kaupungiksi.

Olisimme voineet lentää suoralla lennolla Helsingistä Ranskan Biarritziin ja mennä siitä junalla Espanjan puolelle, mutta lentoja oli vain kerran viikossa. Ei sopinut meille, pihistelijöille. Me halusimme olla matkalla vain viisi yötä. Vaihtolennotkin olivat aika huonoihin vuorokaudenaikoihin. Sieltä sitten oli pakko valita joku vähemmän paha vaihtoehto, vaikka ensimmäinen lento lähti niin aikaisin, että piti taas mennä Espoosta taksilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Taksia pihistelijämatkailija välttelee viimeiseen asti. Lähtö kotoa taksilla oli kello 5.30. Lentokoneen lähtöaika oli kello 7.35.

Päädyimme siis lentämään Pariisin kautta Bilbaoon, josta piti vielä matkustaa San Sebastianiin bussilla. Onneksi sellainen meni suoraan lentokentältä, vaikka myöhästyimmekin yhdestä ja jouduimme odottamaan tunnin seuraavaa. Se on sitten tätä, heräät kotona kukonlaulun aikaan ja matkustat koko päivän iltaan asti. Sitten kun tulet kotiinpäin, matkustat vielä rankan lentopäivän jälkeen lentoasemalta junalla Helsingin keskustaan ja sieltä kaikki mahdolliset kylät kiertelevällä yöbussilla Espooseen kotiovellesi. Silloin, kun junat ja bussit kulkevat, emme tuhlaa taksiin.

Helsinki-Pariisi –lentomme pääsi lähtemään noin puoli tuntia myöhässä, koska juuri kun se oli lähdössä, renkaassa havaittiin ruuvi (?!), ja rengas jouduttiin vaihtamaan turvallisuussyistä. Pariisissa oltiin kuitenkin ihan aikataulun mukaisesti. Lentosää oli alussa ok, mutta suurimman osan matkaa alla oli pilveä, eli ei näkynyt paljon mitään. Ranskan ilmatilassa selkeni ja Ranska näytti peltotäkiltä, jossa oli vähän metsääkin. Kone teki pitkää kierrosta maan pinnalla, koska kenttä oli iso. Väsytti ja heikotti jo tämän ensimmäisen lennon jälkeen, vaikkei se ollut tuntunut edes pitkältä, vajaa kolme tuntia.

En tajua, miksi niin monet väittävät, että lentokoneissa on kylmä. Minulla on aina liian kuuma, ihan kuin saunassa olisi (huonohappisessa saunassa vielä kaiken lisäksi). Olkoon ulkopuolella sitten vaikka 50 astetta pakkasta. Usein vielä istun ikkunapaikalla ja aurinko paahtaa siellä pilvien yläpuolella suoraan minuun (jostain olen muuten lukenut, että siinä kannattaisi uv-säteilykin muistaa). Ja minähän olen siis yleensä tunnettu vilukissa, kotonakin menen nukkumaan kahden paksun peiton ja lämpöpussin kanssa, koska muuten minua palelee. Nytkin tietysti valitsin lentokoneessa joka kerta ikkunapaikan, kun mahdollisuus oli. Ja hottista oli. Eli on ainakin yksi paikka (saunan lisäksi), jossa minua ei palele: lentokone.

 

Pidänkö minä matkustamisesta…?

Reissu oli joka tapauksessa mukava ja onnistunut. Näimme kaksi ihan erilaista, mutta tosi mielenkiintoista kaupunkia. Kuitenkin tämä matka sai minut kyselemään itseltäni, pidänkö minä edes koko matkustamisesta. Totesin miehelle, että matkustaminen on nimenomaan hänen juttunsa, oli jo ennen kuin hän tapasi minut. Matkustaminen taas ei ollut minun juttuni, ennen kuin tapasin hänet. Koin koko ajatuksen paria päivää pitemmistä ulkomaanmatkoista liian stressaavana ja ensi alkuun olin ajatusta vastaan, vaikka mielelläni uusiin paikkoihin tutustunkin. Sittemmin matkustelusta tuli yhteinen juttu, mutta onko se kuitenkaan minun juttuni? Minä tykkään kyllä valokuvaamisesta ja matkakertomusten kirjoittamisesta. Nytkin pystyn toteamaan, että itse kohteissa oli kivaa ja niistä päivistä jäi mukavat muistot. Mutta kun kokonaisuuteen liittyy rasittava matkanteko… Toisin sanoen: lentäminen. Sen lisäksi, että lentokoneessa pelottaa, liian pitkä matkanteko yläilmoissa tekee olon vähintään pyörryttäväksi ja huonoksi. Siis vähintään. Minusta olisi mukavampi matkustaa niin että itse matkanteko olisi myös kivaa ja rentoa ja voisi katsella maisemia ja nähdä erilaisia paikkoja, ehkä pysähdellä ja levätäkin. Joku bussi olisi selkeästi liian ahdas vaihtoehto muutamaa tuntia pitemmille matkoille, mutta juna tai laiva kuulostaisivat jo paremmilta. Esteenä olisivat tietenkin aika ja raha.

 

Älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa…

Jos Suomesta haluaa johonkin vähän kauemmas, edes Euroopassa, on nopein vaihtoehto yleensä lentäminen. Taitaa se usein olla halvinkin. Joka tapauksessa lentokone on pelottava, rasittava ja vaivalloinen kaikkine turvatarkastuksineen ja myöhästymisineen ja odotteluineen. Jotain olen kyllä ehtinyt oppiakin: älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa. Maaliskuussa Prahassa sellainen piippasi minulla turvatarkastuksessa ja sitä sitten kaivettiin pikkurepun pohjalta, kun en edes muistanut, että siellä oli sellainen. Juu, en matkustanut banaani käsimatkatavaroissa Pariisiin, enkä Bilbaoon.

Lentokoneella pääsee kyllä nopeasti kohteeseen, mutta sen jälkeen on vähintäänkin jonkinlainen huono olo ja purkissa ollessa on saanut pelätä henkensä edestä joka tärähdystä. Se, että olen korkealla taivaalla (jonne ihminen ei mielestäni kuulu) on jo itsessään jotenkin pelottavan ja luonnottoman tuntuista, mutta ehkä vieläkin pahemmaksi asian tekee ahdas ja suljettu tila, josta ei pääse pois ja jonka armoilla ikään kuin olen. Minähän siis inhoan henkilöautojakin, vaikka ne kulkevat sentään maan pinnalla. Ne ovat mielestäni vaarallisia, liian pieniä ja ahtaita purkkeja, joissa en kovin mielelläni matkusta. Lentokoneet eivät tietenkään tilastollisesti ole yhtä vaarallisia, mutta niissä pelkään vielä enemmän.

 

Kone, joka tärisi…

Kuvassa lentokone, joka odottaa meitä Charles de Gaullen lentokentällä kotimatkalle…

Paluumatkalla koneet olivat vähän enemmänkin myöhässä, mutta ei nyt mitenkään liiallisesti. Pariisissa oli ollut aamupäivällä joku lennonjohdon lakko, joten Bilbaon kone oli tullut Bilbaoon myöhässä ja pääsi siksi myös lähtemään Pariisiin myöhässä.

Kotiinpaluulennolla Pariisista Helsinkiin kone tärisi kovasti ja silloin aloin jo muutenkin olla saanut tarpeekseni koko lentämisestä. Ihmisiä käskettiin menemään paikoilleen ja kiinnittämään turvavyönsä. Sellaista sattuu harvemmin, vaikka ollaan tässä viime vuosina vähän lenneltykin. Sanoin miehelle, etten lähde näihin säilykepurkkeihin enää ikinä. Pelästyin jokaista kellon kilahdustakin. Luulin, että nyt tulee ilmoitus pakkolaskusta johonkin tuonne kylmään ja pimeään. Asiaa ei yhtään helpota se, että ainoa ohjelma, jota mieheni katsoo televisiosta urheilun lisäksi on Lentoturmatutkinta. Se vain sattuu olemaan hänen suosikkiohjelmansa. Ja tämä on ihan tosi juttu. Tietenkin päässäni alkoivat pyöriä kaikki ne sivusilmällä (tai joskus tarkemmallakin silmällä) vilkuilemani jaksot. Mieleeni tulvi kuvia ihmisistä, jotka istuvat lentokoneen matkustamossa pahaa aavistamatta. Seuraavaksi kone alkaa täristä (tai käyttäytyä muuten oudosti) ja kuva siirtyy ohjaamoon, jossa lentäjät tajuavat, että nyt kaikki ei toimikaan ihan oikein. Sen jälkeen ei mene montaakaan sekuntia, kun kone jo aloittaa hurjan syöksyn maata kohti.

Pelastusliivien esittely joka lennon alussa ei myöskään helpota oloani tippaakaan. Kysyin mieheltä, muistuuko hänelle mieleen joku Lentoturmatutkinnan jakso, jossa ihmiset olisivat rauhallisesti ehtineet vetäistä pelastusliivit ylleen, kiinnittää ne asianmukaisesti ja kipitellä siistissä jonossa avoimelle ovelle, josta olisivat laskeneet liukumäkeä pitkin johonkin mereen (jos sellainen olisi sattunut alapuolella vellomaan). Ulkona ihmiset olisivat vetäisseet narusta pelastusliivinsä täyteen ja jääneet veteen (arvatenkin kylmään, mustaan ja pimeään) lillumaan ja joku olisi heidät sieltä vielä pelastanut…? Niin kuin tästä saattaa huomata, osaan pelastautumisen yksityiskohdat lähestulkoon ulkoa, mutta arvatenkaan mikään ei onnistuisi tositilanteessa. No, ei tullut yhtään jaksoa mieleen, mutta on niitä kuulemma tapauksia, joissa joku on pelastunut laskettuaan liukumäkeä pelastusliivit yllään. Selvä.

 

Ja kaiken lisäksi pyssymiehet…

Tosiasiassa lentokoneen pelastusliivit tuovat yhtä vähän turvallisuuden tunnetta kuin Pariisin lentokentällä ympäriinsä hiiviskelevät ja hitaasti kääntyilevät rynnäkkökiväärimiehet (ja naiset). Minua ei ainakaan hirveästi rauhoita, jos ohitseni kuljeskellaan isojen pyssyjen kanssa piiput pystyssä, siis melkein ihmisiin osoitellen. Kerran pääsivät yllättämään takaapäin, niin että pyssyn piippu ohitti minut noin puolen metrin päästä, siis melkein olkapäätäni hipoen. Välillä olivat armeijan ja välillä poliisin joukkoja. Kulkivat neljän ryhmissä ja ainakin yhdellä etummaisella oli aina sellainen ote aseesta, että huhhuh. Sitten tuli vielä joku kuulutus, ja käsitin niin, että joltain oli jäänyt johonkin joku laukku (minulle tuli tietysti heti mieleen: pommilaukku) ja se pitäisi turvallisuussyistä poistaa välittömästi.

Jos nyt varovaisesti uskaltaisin ilmaista mielipiteeni, niin en vain pidä ampuma-aseista. Mitä enemmän aseita, sitä varmemmin niillä ammutaan. Ja entä sitten pelastusliivit?! Laskuvarjot lentokoneissa pitäisi olla!

 

Se lentopelko…

Ihmettelen kovasti lentoemäntiä. Miten ne voivat päivästä toiseen tarjoilla yläilmoissa kahvejaan ja mustikkamehujaan? Ihan rauhallisen näköisinä, niin kuin olisi muka jotenkin normaalia seisoskella työkseen taivaalla jossain purkissa, joka on sullottu täyteen ihmisiä. Ja pahimmillaan purkki rupeaa tärisemään ja vatkaamaan.

Vuosi sitten lensimme Finnairin suorilla lennoilla välillä Helsinki-Ljubljana, joten nämä mustikkamehut olivat minulle jo tuttuja. Makeahan rauhoittaa pelokasta ihmistä…? Jopa pelkät suomenkieliset kuulutukset lentokoneessa tuovat yleensä jotenkin turvallisemman olon. Mutta ei sittenkään tarpeeksi turvallisen, eikä kaikissa tilanteissa…

Jotenkin tämä lentopelko tuntuu vain pahenevan mitä enemmän lennän, vaikka luulisi sen olevan toisinpäin. Olin lentänyt muutamia kertoja teini-ikäisenä ja sitten lennoissani oli parinkymmenen vuoden tauko. Sitten näitä lentoja alkoikin tulla joka vuosi. Tänä vuonna on jo käyty kahdella lentoja vaatineella reissulla, kun keväällä käytiin Prahassa. Nykyään älyän sentään jo ottaa koneessa kengät pois puristamasta ja nostaa jalat ylös penkille ja istua jonkinlaisessa zen-asennossa, en suinkaan meditoidakseni, vaan siksi että muistaisin liikutella jalkojani. Joo, minä kyllä kokeilin esineen pitämistä kädessä (ei rauhoittanut pahimmassa tärinässä) ja minulla oli edessäni varattuna ”stressisuklaa”. Suussa sulava suklaa rauhoittaa jonkin verran tilannetta kuin tilannetta. En silti pystynyt edes äänikirjaa kuuntelemaan, vaikka olin sellaisenkin varannut mukaan.

Vasta kotona tajusin, etten lentokoneessa istuessani ollenkaan muistanut, että niitähän menee kotini yli jatkuvalla syötöllä. Miten ihmeessä olin saattanut sellaisen asian ”unohtaa”? Jos minun muka on pakko pelätä lentokoneita, eikö olisi ”järkevämpää” pelätä, että joku niistä putoaa päähäni kuin että juuri se kone, jossa minä satun istumaan, syöksyisi alas? Tietääkseni kotini kohdalle ei ole vielä yhtään konetta pudonnut, vaikka niitä jylisee yli melkein koko ajan. No, eipä jotenkin vain muistunut purkissa istuessa mieleen… Mainitsinkin kai tuossa aikaisemmin jotakin suljetusta tilasta ja ahtaasta purkista, joka lentää korkealla taivaalla. Totean tähän, että matkan jälkeen oli helpottavaa kuunnella lentokoneiden ääniä ja iloita sellaisesta pikku asiasta, ettei tarvitse olla ylhäällä taivaalla.

Lento Helsingistä Pariisiin kesti kolmisen tuntia ja Pariisista Bilbaoon puolitoista tuntia. Helsinki-Pariisi väli mentiin Finnairilla ja Pariisi-Bilbao väli Hop for Air Francella, sellaisella pienemmällä Embraer-koneella. Ei edes saatu menomatkalla siinä Hop! -koneessa miehen kanssa vierekkäisiä paikkoja, vaikka siinä oli vain kaksi paikkaa käytävän molemmin puolin. Höh… Hop! –kone oli minusta aika resuinen purkki, penkitkin näyttivät vähän repaleisilta. Pariisi kyllä näkyi hienosti noustessa. Sanoin miehelle, joka istui edessäni, että nyt on sitten Pariisi nähty.

Meillä olisi ollut Pariisissa molempiin suuntiin mennessä kuusi tuntia aikaa, eikä kumpikaan meistä ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pariisissa tai Ranskassa, mutta päätettiin kuitenkin olla menemättä keskustaan, koska koko päivän kestävä matkanteko oli muutenkin niin rankkaa.

 

Charles de Gaulle…

Charles de Gaullen lentokenttä on iso ja Bilbaon kone lähti terminaali G:stä, joka on erillään ja kaukana kaikesta muusta. Sinne piti mennä terminaali F:stä bussilla ja se ei ollutkaan ihan lyhyt matka. Ulkona, Ranskan maaperällä, tuli siis myös käytyä.

Charles de Gaulle ei ehkä ollut ihan niin hankala, kuin olisi voinut kuvitella, mutta kiireessä siellä voisi ehkä olla vaikeampi suunnistaa. Välimatkat terminaaleista toiseen ovat pitkiä. Minusta Charles de Gaulle muistutti enimmäkseen kellaria tai betonista pysäköintihallia. Mutta kun aikaa oli runsaasti, siellä oli ihan kiva istuskella, katsella matkalaukkuja rullaavia ihmisiä ja ikkunoiden takana lipuvia jättimäisiä lentokoneita. Se erillään oleva terminaali G oli muuten myös jotenkin viihtyisämpi, mukavia nojatuoleja ja sen sellaista, eikä siellä hiiviskellyt pyssymiehiä.

Sen lisäksi, että Pariisi pelotti minua terroristien takia (vaikka nykyään tuntuukin olevan ihan sama missä on, missä vain voi tapahtua mitä vain), myös ranskalaiset arveluttivat minua jonkun verran. Olen aina elänyt vakaasti siinä uskossa, että ranskalaiset ovat tylyä porukkaa, jotka puhuvat vain ranskaa, enkä siksi ole uhrannut ajatustakaan Ranskaan matkustamiselle. Erityisesti Pariisista minulla on sellainen mielikuva, että se on turisteja täyteen ahdettu kaupunki, jossa pitäisi vain jonottaa jossain turistimassoissa pakollisten suurten nähtävyyksien edessä ja sen lisäksi siellä olisi kallista ja töykeitä ranskalaisia.

Pohdimme pitkään, kannattaisiko kentältä lähteä Pariisin keskustaan. Siirtymiset, turvatarkastukset ja syömiset veisivät kuitenkin aikaa. Voisi olla ruuhkia tms. Minua pelottivat terroristien lisäksi mahdollinen tungos ja tyly meininki. Jätimme ensin vähän avoimeksi, että ehkä paluumatkalla retken voisi tehdä, mutta ei sitten kuitenkaan sitä tehty. Keskustaan olisi siis päässyt junalla suoraan lentoasemalta, vähän samaan tapaan kuin Frankfurtissakin pääsi, ja Helsingissäkin pääsee nykyään.

Alla kuva Charles de Gaullen juna-asemasta… Tuosta olisi siis päässyt junalla Pariisin keskustaan.

 

Pelottavat ranskalaiset…

Jos meidän on pakko Ranskassa syödä, niin mennään nyt sitten edes Mäkkäriin ja otetaan minulle RANSKALAISET. Mäkkäristä pääsee sentään nopeasti pois. Tämä tehtiinkin: menomatkalla käytiin lentoaseman Mac Donaldsissa. Siellä oli kosketusnäytöt, joilla tilaus tehtiin ja maksettiin, eli siellä ei tarvinnut puhua. Sen kun vain valitsi näytöltä oman kielensä eli englannin. Siitä sai sitten kuitin ja tiskiltä huudettiin numero, kun tilaus oli valmis. Sain siis syödä Ranskassa ranskalaiset perunat. Perunat olivat taattua mäkkärilaatua. Mäkkärissä on parhaat perunat, jos vertaa muihin vastaaviin ketjuihin. Myöhemmin ehdittiin vielä syödä kioskista ostettua valmissalaattia (minä) ja leipää (mies).

Paluumatkalla käytiin sitten syömässä vähän ”hienommin”, Paul –nimisessä ravintolassa. Otettiin jotkut lohiannokset, joissa oli jonkinlaisen perunapannukakun päällä kylmäsavulohen tapaista. Asiointi onnistui englanniksi. Olihan se sentään lentoasemalla. Pakkohan niiden on siellä kieliä puhua. Ruoka ei ollut minusta mitään kovin kummoista, mutta kyllä sitä söi (kuva alla).

Tokihan minä ranskaakin puhun, jos on pakko. Busuu mösjöö, busuu madam. Asioin lentokentän kaupoissa useaan otteeseen ranskaksi ja yllätyin miten sujuvasti se meni. Ostin kynsilakkaa, suklaata ja vesipulloja. En tosin tarvinnut kuin paria sanaa, bonjour ja merci. Olen opiskellut ranskaa pari vuotta yläasteella, mutta unohtanut koko kielen lähes täydellisesti. Vain muutama tärkeä sana on jäänyt mieleen: bonjour, merci, merde… Saksa sentään on jäänyt parilla opiskelukerralla vähän paremmin mieleen (aloitin alkeista sekä lukiossa että yliopistossa). Venäjääkin osaan edelleen lukea, vaikken paljon mitään ymmärrä. Jos jotain kieltä pitäisi vielä opiskella, niin se voisi mieluiten olla espanja. Siitä ei tosin olisi tainnut olla paljoakaan apua Baskimaalla, jossa ei aina tiennyt, mitä kieltä siellä olisi pitänyt käyttää…

Niin mutta pysytäänpäs nyt asiassa: kyllähän me Pariisiin maan kamaralle astuttiin, niin että kotiin tultua voitiin tökätä nuppi meidän seinäkarttaan Pariisin kohdalle. Jee, Pariisi käyty. Ei tarvitse mennä toiste. 😉

 

Frankfurt & Paris – nuo nopeasti vilkaistut kaupungit

Kaksi vuotta sitten lensimme Lissaboniin, ensin Lufthansalla Helsingistä Frankfurtiin ja sitten Tap Portugalin koneella Lissaboniin. Tällä kertaa olisi ollut pikavisiittivuorossa Pariisi, mutta päädyimme nyt sitten kuitenkin jättämään sen väliin. Ai miten niin väliin? Lentokoneethan kaartelivat näyttävästi Pariisin yllä ja erotimme ikkunasta sekä Eiffel-tornin, Seinen että Ikean. Siinähän ne tärkeimmät kai olivatkin? 😉 Ruotsalaisilla on oma edustuksensa joka kaupungissa ja ovat näköjään myös varmistaneet, että ne kirjaimet näkyvät kauas, jos ei nyt sentään avaruuteen asti, niin ainakin lentokoneisiin. Mutta Eiffel-torni on nähty joka tapauksessa! Ei sitä tarvitse sen lähempää nähdäkään. Mukava katsella yläilmoista, kun alhaalla parveilisi kuitenkin liikaa ihmisiä.

Pariisi näytti ilmasta käsin loputtomalta harmaalta korkeiden talojen ja risteilevien katujen jatkumolta. Älyttömän suurelta. Oikeasti, älyttömän.

Ehkä tässä Pariisi-jutussa on sekin puoli, että minua eivät hirveästi kiinnosta suurimmat ja kuuluisimmat turistimassakaupungit. Rooma ei kiinnosta, Barcelona ei kiinnosta, Amsterdamkaan ei kiinnosta, eikä Venetsia, eikä New York… Voin kyllä mielelläni katsella kuvia ja lukea juttuja, jos joku muu on niissä käynyt, mutta siinä se. Odotankin jo innolla, että virtuaalitodellisuushommat kehittyy, sittenhän kai pääsen joka paikkaan, kun olen vain joku virtuaalihahmo, eikä minun tarvitse olla niissä oikeasti? 😉 Johonkin vuoren huipulle tai Borneon viidakkoon vaikka… 🙂

Niin. Prahassa ehdinkin jo käydä turistiparvia ihmettelemässä. Ihan oikeasti.

Toinen ei-kiinnostava juttu on sellaiset paikat, joista tulee yhtäkkiä niin muotia, että kaikki käyvät niissä vähintäänkin kääntymässä. Sellaiset alkavat tuntua minusta nopeasti epäkiinnostavilta.

Sinänsä minulla ei olisi mitään Pariisin vilkaisemista vastaan (paino sanalla vilkaiseminen), mutta en välttämättä haluaisi tunkea mihinkään ”pakollisiin” paikkoihin, vaan kierrellä ja katsella vapaammin, mitä eteen sattuisi tulemaan. Sellainen olisi voinut olla ihan kivaa, jos ei olisi myöskään ollut mitään lennolle ehtimistä stressattavana. Ehkä Ranskassa olisi kuitenkin mukavampi tutustua joihinkin pienempiin paikkoihin. Onhan siellä kaikenlaista chateauta…?

Lentokoneesta katsottuna Ranska näytti laakealta peltotilkkutäkiltä (siis jättimäisen ja harmaan Pariisiin ulkopuolella). Jonkun ison mutkittelevan joen näin myös.

Frankfurtissa käytiin kyllä pari vuotta sitten ihan oikeasti kaupungilla. Meillä olisi ollut hyvin aikaa kierrellä kaupunkia enemmänkin (kolmisen tuntia), mutta silloin satoi ja se vähän harmitti, koska kaupungin katselu jäi odotettua vähemmälle. Tyydyimme huitaisemaan muutamia valokuvia pilvenpiirtäjistä ja kuuluisasta Römerbergin aukiosta (jossa turistit parveilivat sateesta huolimatta) ja lopuksi kävimme KFC:ssä syömässä (Kentucky Fried Chicken, pikaruokaa, naminam). Vaikka vaihtolennot ovat rankkoja, minusta oli kivaa, että pääsin näkemään sitäkin kaupunkia. Muutenhan sinne tuskin olisi tullut koskaan mentyä. Saksassa olin tietysti aiemmin käynyt myös Berliinissä. Mies on pyörinyt Saksassa enemmänkin.

Laitan tähän alle nyt pari vanhaa kuvaa myös Frankfurtista (pilvenpiirtäjistä ja Römerbergin aukiosta), kun sopivat tähän lentoaiheiseen juttuun.

 

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään…? Tai sitten en…

Olen joskus kai maininnutkin, että haaveilen Sisilian matkasta. Sen lisäksi olisi ehkä kiva päästä myös Skotlantiin. Sisiliassa minua kiinnostaisi nähdä tulivuoria, ja luulen, että siellä olisi muutenkin kaikkea jännää: meri, rannat, hienot maisemat, historiallisia kaupunkeja… Liian kuumana aikana en kuitenkaan haluaisi sinne matkustaa ja myöskin pahimpia turistikausia olisi ehkä syytä välttää. Olisi tosiaan kiva, jos voisi mennä suorilla lennoilla ja aikaa olisi sen verran, että voisi kiertää mahdollisimman paljon paikkoja. Mutta luulen, että lentämisessä olisi nyt parempi pitää vähän pitempi tauko, enkä siis todellakaan ryntää katselemaan mitään Sisilian matkoja ensi vuoden puolelle. Mielelläni kyllä antaisin Italialle vielä joskus toisen mahdollisuuden, siksi että Italiassa sattuu olemaan aktiivisia tulivuoria… Haluaisin siis vielä Etelä-Italiaan ja nimenomaan Sisiliaan. Tietysti olisi kivaa, jos olisi niin paljon aikaa, että voisi matkustaa Euroopan läpi junalla Sisiliaan asti, mutta eipä taida olla.

Tietääkö kukaan, pääseekö Skotlantiin mitenkään laivalla mistään maasta (Tanskasta, Saksasta, Hollannista?)? (siis jos täällä on lukijoita, muuten kysymys olkoon retorinen). Laivamatkustus ei (risteilyjä lukuun ottamatta) taida olla kauhean in, kun lentokoneet täyttävät ilmatilat ja lentoja myydään köyhillekin pikkurahalla. Aikaa, ja varmasti rahaakin, sellainen reissu täältä asti tietysti vaatisi.

 

Moskovan valot. Eli mitä olen suunnitellut lentämisen tilalle…

Ollaan tässä mietitty, jos lähdettäisiin junalla Venäjän maalle tai vaikka Ruotsin kautta Tanskaan. Venäjällehän pääsee helposti junalla… Vai kuinka pitkään muka aion lykätä siihen maahan menemistä? Vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Idän Ihmemaa on ollut koko ajan ihan vieressä, eipä ole rohkeus riittänyt lähtemiseen. Jotenkin se pelkkä viisumisähellyskin tuntuu ihan oudolta ja liialliselta. Mutta minäpä olen (melkein) päättänyt, että sitten kun lähdetään, ei mennäkään Allegrolla Pietariin, vaan Tolstoilla Moskovaan. Tietysti Moskova on tosi iso ja varmasti ruuhkainen, enkä tiedä, miten hyvin siellä viihtyisin, mutta toisaalta siellä olisi paljon kulttuuria, taidetta, komeita rakennuksia ja ehkä kullan kimallustakin…? Kyllä sellainen kiinnostaisi. Mieskään ei ole koskaan käynyt Moskovassa. Sitä paitsi, nyt hänellä olisi mukana ”kielitaitoinen” henkilö. Hahaha, luen kyllä kyrillisiä kirjaimia sujuvasti, eli osaisin lukea asemien nimet ynnä muun sellaisen ongelmitta, mutta en ymmärrä muuten juuri mitään. Olenkin yrittänyt tässä vähän alkaa kertailemaan venäjän kieltä. Jos nyt edes muutaman sanan osaisi siellä venäläisessä yöjunassa, jos sinne asti joskus päästään.

Toinen kohde, mikä minua on alkanut viime aikoina kiinnostaa, on Tanska. Ensin siis laivalla Tukholmaan ja siitä junalla Ruotsin läpi ja sen hienon Juutinrauman sillan yli Tanskaan. Tanskassa on tietääkseni ainakin hienoja linnoja ja rantoja, enkä minä ole siellä ikinä käynyt. Tanska on kyllä käsittääkseni aika kallis maa, enkä tiedä, olisiko meillä edes varaa yöpyä siellä missään. Saksan puolellekin voisi olla kiva siitä jatkaa (esim. Hampuri olisi kiinnostava, kun minä en ole sielläkään käynyt). Saksa on minusta ihan mukava (ja suomalaiselle myös edullinen) maa ja mielellään sielläkin matkustelisin enemmän. Saksaanhan pääsisi laivallakin, mutta ne ovat niin kalliita matkoja, ettei sellaiselle tule varmaan kyllä ikinä lähdettyä.

Myös Baltian maat on yksi vaihtoehto, jos lentokoneita haluaa vältellä. Ainakin Baltia saattaisi sopia paremmin meidän budjetille. Laivalla pääsee helposti Tallinnaan ja siitä pääsisi bussilla Latvian puolelle, Riikaan ainakin reilussa neljässä tunnissa. Olisi tietysti kiva jatkaa matkaa myös Liettuaan. Siinä olisi taas pari maata, joissa minä en ole käynyt (mies tietysti on). Kovin pitkä bussissa istuminen ei vain ole niin kovin houkuttelevaa, eli siksi tämä vaihtoehto ei tunnu ihan niin vetovoimaiselta, mutta vaihtoehto se on kuitenkin.

Mitään maabongausta en sinänsä välitä harrastaa, ennemminkin tykkään bongailla erilaisia maisemia. Esimerkiksi viime vuonna nähtiin alppimaisemia Sloveniassa. Tulivuoret meillä on vielä näkemättä. Suosikkimaisemani ovat kyllä ehdottomasti Portugalissa (jyrkänteiset valtameren rannat), jos nyt ei sitten Suomea oteta lukuun (oma maa mansikka).

Kivahan se olisi aina välillä joku uusi maakin saada listalle. Itselläni on ennemminkin taipumusta katsella karttaa sillä silmällä, missä suunnalla (Eurooppaa) ei vielä näy minun karttaneulojani. Meillä on olohuoneen seinällä iso maailmankartta, johon isketään nuppeja sitä mukaa niihin ulkomaankohteisiin (kaupungit suurinpiirtein), joissa ollaan käyty. Molemmilla on omat värit ja sitten on yhteinen nupinväri niitä kohteita varten, joissa molemmat ovat käyneet (niissä kaikissa ollaan käyty muuten myös yhdessä). Minä en ole käynyt Euroopan ulkopuolella.

Kotimaassakin tietysti olisi kiva matkustaa, esimerkiksi pitkästä aikaa pohjoiseen. Sinne on tietysti junalla pitkä matka ja säädyllisistä majoituksista saa maksaa itsensä kipeäksi, mutta noin muuten kotimaan maisematkin kyllä kiinnostavat kovasti.

 

HUONE JA OMA KYLPPÄRI HALVALLA, KIITOS

Rahajutut ja erilaiset kustannukset kuulemma kiinnostavat ihmisiä. Olisikohan näin…? Joka tapauksessa: kannanpa minäkin korteni kekoon esittelemällä kavalkadin kohtuuhintaisia majapaikkoja. Tässä jutussa paljastan, minkälaisissa paikoissa olemme tähän mennessä majoittuneet Euroopan kohteissa (muualla kuin kotimaassa), kun budjetti on yleensä maksimissaan noin 50 e/yö ja ehdoton vaatimuksemme on, että huoneeseen kuuluu oma kylpyhuone. Sijaintiakin on katsottu hinnan ja kylppärin lisäksi jonkin verran.

Eli kaksi aikuista matkailee mahdollisimman mukavasti, mutta kuitenkin mahdollisimman halvalla, koska rahaa ei ole tuhlattavaksi turhaan luksukseen.

Esittelen tässä viimeisen ulkomaan reissumme (San Sebastian ja Bilbao) majapaikkojen lisäksi myös sitä edeltävien reissujen majapaikkoja. Kaupungeista ovat mukana, San Sebastianin ja Bilbaon lisäksi, Praha, Ljubljana, Koper, Sintra ja Berliini. Majoitusbudjetti on ylittynyt huomattavasti tähän mennessä vain Espanjassa, Baskimaan vihreällä rannikolla ja ihanissa kaupungeissa

 

Pension Anorga – San Sebastian, Espanja (72 e/yö, viivyimme kolme yötä)

Plussat:

+ keskeinen sijainti

+ kiva katunäkymä

+ ihan hyvä suihku

Miinukset:

– vähän ahdasta

– tulviva vessan lattia

– hirvittävä katumelu

– vähäiset pistorasiat

– peitot

Pension Anorga on pieni majatalon tyyppinen hotelli kerrostalossa keskellä kaupunkia. Anorgan parhaisiin puoliin kuuluu ehdottomasti keskeinen sijainti. Esim. rantaan oli lyhyt matka.

Huoneessa oli kiva takorautaparveke ja kaunis katunäkymä, koska vastapäiset talotkin olivat kauniita. Aamiaista ei näin pienessä paikassa ollut tarjolla, joten kävimme vastapäisessä kahvilassa.

Talon porrasaula oli ihan kivan näköinen, mutta portaikko vähän ahdas ja pimeä, samoin käytävät. Hissikin oli. Itse paikka, toisessa kerroksessa, oli pieni ja siellä oli melko kapea käytävä, joka oli täynnä ovia. Selvästikin sinne oli yritetty saada mahtumaan mahdollisimman monta pientä huonetta.

Reseption, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, oli pienessä korkeintaan vaatehuoneen kokoisessa kopperossa. Meidät otti vastaan nainen, joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan. Jonkinlaisella yksittäisten sanojen hapuilulla ja elekielellä siinä yritettiin selvitellä asioita, kunnes paikalle tuli mies, joka puhui ihan hyvää englantia.  Ystävällisen tuntuisia ihmisiä olivat kyllä. Me saimme kolme avainta, yhden alaoveen, yhden käytävän oveen ja yhden huoneen oveen. Erityisesti käytävän ovi osoittautui muutaman kerran aika hankalaksi. Avain vain pyöri ja pyöri, eikä meinattu saada ovea auki.

Itse huone oli pieni ja ahdas ja siinä oli kaksi erillistä leveähköä sänkyä, jotka täyttivät melkein koko tilan. Sänkyjen välissä oli paikoilleen kiinnitetty yöpöytä (sänkyjä ei siis mitenkään voinut siirtää vierekkäin) ja oven lähellä oli tämän lisäksi pieni kapea pöytä. Yksi tuolikin huoneessa oli (ja kaappi). Nurkassa oli pieni televisio seinätelineessä. Sängyissä oli Portugalistakin tuttu peittosysteemi, eli tässä tapauksessa viltti, jonka alla oli irrallinen lakana. Ei siis mitään pussilakanoita. Miehen sängystä irrallinen peittolakana puuttui ekana yönä, mutta ei se häntä kuulemma haitannut. Verhot olivat aika ohuet, niistä kuulsi läpi yöllä, eikä niitä saanut vedettyä edestä päivisin. Toisaalta emme tajunneet, että parvekkeen puolelta olisi ehkä voinut sulkea ikkunaluukut öisin.

Kadulta kantautuva meteli oli aikamoinen, joten tehokkaasti vaimentavat korvatulpat olivat ainakin minulle välttämättömyys. On vähän vaikea sanoa, mitä meteliä kadulta ei olisi kuulunut, sieltä kun kuului melkein kaikkea mitä kuvitella saattaa: liikenteen melun, huutojen ja sireenien lisäksi ikkunan alla oli vihreä säiliö, johon kaadettiin pulloja, eli särkyvän lasin korvia huumaavaa kilinää sai kuunnella myös yöaikaan. Nukkumisesta ilman korvatulppia ei olisi minulla tullut mitään. Mies kaiketi olisi nukkunut tyytyväisenä, vaikka kadulla olisivat pommit räjähdelleet. Onneksi olin löytänyt apteekista yhdet tehokkaammat silikonitulpat ennen matkaa. Ne vaimensivat metelin lähes täysin. Kun tungin ne korviini, en kuullut yhtään mitään. Niissä on vain se huono puoli, että ainakaan minun korvissani niitä ei voi pitää kauhean monta yötä putkeen, tai korvat tulevat kipeiksi ja menevät pahimmillaan verille. Tosiasiassa ne eivät kai edes ole tarkoitettu nukkuessa pidettäviksi (herää kysymys, missä muussa tilanteessa ihminen muka tarvitsee niin tehokkaita korvatulppia?!). Kolme yötä selvisin ja Bilbaossa käytin sitten vähän kevyempiä silikonitulppia, kun sielläkin kuului kadulta liikenteen ääniä, vaikkakin vähemmän.

Olen jo pitkään kokenut tämän korvatulppa-asian todella hankalaksi, koska joskus sattuu kohdalle tosi meluisia naapureita, eli olisi tärkeää, että joku valmistaisi sopivia ja hyvin vaimentavia tulppia myös pienille korvakäytäville ja sitten jos niitä vielä saisi jostain helposti ostettua… Pehmeät vaahtomuovitulpat eivät mene minulla ollenkaan korviin.

Äänieristys taisi muutenkin olla Anorgassa aika olematon, mutta naapurihuoneissa ei kuitenkaan kukaan mölynnyt häiritsevästi (tai mistä minä tietäisin, kun en öisin mitään tulpiltani kuullut). Ei tämä siis hirveästi häirinnyt, mutta huoneen oven alla oli joka tapauksessa iso aukko, josta käytävän valo paistoi läpi. Huoneen oven vieressä oli käytävän puolella ovi vessaan, joka oli täsmälleen samanlainen ja samankokoinen kuin meidän huoneen kylppäri. Se vessa oli tarkoitettu niille, joiden huoneissa ei ollut omaa vessaa ja siinä tietysti ravasi ihmisiä.

Huoneen puutteisiin voisi ehkä laskea ahtauden lisäksi sen, että pistorasioita oli vain kaksi, yksi ihan huoneen oven vieressä ja toinen vessassa. Miehellä oli tietokone ja puhelin käytössä, minä taas halusin öisin ladata lähinnä kameraa. Puhelin minulla oli tämänkin matkan ajan melkein kokonaan suljettuna, joten siitä ei paljon akku tyhjentynyt. Pystyn myös hyvin olemaan viikon erossa somesta, mihin mieheni ei todellakaan pysty: sen pitää kyllä sinne rakkaaseen Facepukkiinsa päästä kirjautumaan vähintäänkin joka päivä. 😉

Kylpyhuone oli myös pieni ja melko ahdas koppero, mutta oli siellä sentään vähän hyllytilaa ja pyyhekoukut. Suihku oli kyllä ihan hyvä, koska sitä sai pitää sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Ja sieltä tuli ihan hyvin vettä, mutta ehkä vähän liiankin kovalla paineella. Vaikka ympärillä oli suihkuverho, lattialle saattoi silti roiskua suihkualtaasta niin paljon vettä, että sellainen vesimäärä pienen kopperon lattialla oli oikeasti vähän epämukavaa ja hankalaa. Lattiapyyhettä ei ollut. Myös vessan ovi oli aika levähtänyt ja rapistunut alaosastaan jatkuvan kastumisen takia ja sitä oli vaikea liikuttaa. Huone oli kuitenkin muuten ihan siisti.

Huomasin, että Espanjassa, tai ainakin täälläpäin Espanjaa, hanavesi haisi ja maistui tosi pahalle. Sellainen kloorimainen haju (ja maku).

Me emme yleensä juo hanavettä matkoilla, vaikka useimmissa maissa, joissa olemme olleet, vesi olisikin ollut juomakelpoista. Espanjassakin vettä olisi kaiketi voinut juoda, ilman että siitä olisi ollut mitään vaaraa, mutta niin kuin sanoin, se oli niin pahanmakuista, ettei sitä olisi pystynyt sen takia juomaan. Pelkkä hampaiden pesukin tuntui vähän äklöttävältä. Ruokakaupassa huomasin paikallisten ihmisten ostavan isoja juomavesipakkauksia, enkä ihmettele yhtään. Tajusin taas, miten onnekkaita me Suomessa olemme, kun hanavesi on niin hyvää. Kyllä olisi autottomalle aikamoinen homma raahata juomavesi kaupoista. Matkoilla sentään selvitään pikkupulloilla, eikä ole kovinkaan paljon muuta ostettavaa.  Mies harmittelee aina, kun muissa maissa ei ole samanlaista pullonkierrätysjärjestelmää ja kaikki muovi menee roskiin. Jos jokaiseen hotellihuoneeseen jäisi niin paljon tyhjiä vesipulloja kuin me jätämme jälkeemme ja kyseisessä maassa olisi pullopantit, joku siivooja voisi kerätä ihan mukavat summat pulloja palauttelemalla.

Lisää San Sebastianista: Patikointia San Sebastianin maisemissa ja Kaunein koskaan näkemäni kaupunki ja San Sebastianin tiedemuseo

 

Hotel Ibis Bilbao Centro – Bilbao, Espanja (hinta 79 e/yö, viivyimme 2 yötä)

Plussaa:

+ mikä ihana sänky!

+ tilaa riittävästi

+ ihan paras kylppäri ja suihku, jossa käyminen oli nautinto

+ ravintola

+ hotellissa ja ravintolassa osataan englantia

+ aamiainen lisämaksusta

Miinusta:

– en minä tästä miinuksia keksi (se maksoi rahaa ja rahalla näköjään saa)

Hotellilla oli kokonaista yksi tähti (*) ja tämä Ibis osoittautui parhaimmaksi hotelliksi, jossa koskaan olemme yhdessä majoittuneet. Mies tosin pitää Prahan Hotel Petriä parempana, ja tavallaan nämä kaksi voivatkin olla jokseenkin yhtä hyviä. Perustelisin Ibiksen paremmuuden sillä, että en löydä siitä yhtään varsinaista huonoa puolta, kun taas Hotel Petrissä oli yksi: huoneiden välinen äänieristys.

Luultavasti muilla hotelleilla ei ole ollut sitä yhtäkään tähteä, ja mistä näistä tähtiluokituksista edes tietää, ne kun ovat lukemani mukaan sen verran epämääräisiä ja maasta toiseen vaihtelevia juttuja.

Heti sisään astuessani vakuutuin Ibiksestä. Täällähän on oikein kunnon aula ja reseptiontiski (no joo, sellainen oli kyllä Prahan Hotel Petrissäkin, joka siis oli melkein yhtä hyvä). Aulan yhteydessä oli baari ja ravintola ja tilaa oleskella. Ibiksen reseptionista saimme kartan ja vinkkejä ja neuvoja sekä karttaan piirrettyjä reittejä kaupungilla kiertelemiseen. Huoneemme oli neljännessä (tai suomalaisittain ajateltuna viidennessä) kerroksessa. Pitkiä käytäviä ja paljon ovia, näytti ihan oikealta hotellilta. Ibiksessä palvellaan myös sujuvasti englanniksi, onhan se iso ketjuhotelli.

Ibis on siis ketjuhotelli ja huoneet yleisilmeeltään yksinkertaisia ja persoonattomia, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Huoneessa oli mielestäni tilaa ruhtinaallisesti, vaikka kuvista se ei ehkä niin näykään. Joka tapauksessa tilaa oli paljon siihen nähden, mihin olemme yleensä majapaikoissamme tottuneet. Myös kylpyhuone oli tilava. Sekä huoneessa että kylpyhuoneessa oli isot peilit. Sänky osoittautui aivan uskomattoman ihanaksi ja pehmeäksi. En tiedä, minkälaiset patjat siinä oli, mutta mitään jousituksia en tuntenut. Se vain muotoutui allani juuri niin kuin pitääkin. Tämä punkkahan oli parempi kuin kotona! Sekään ei haitannut, että peittoja oli vain yksi, koska se oli tosi jättikokoinen ja hyvä peitto. En huomannut, että siitä olisi tullut minkäänlaista riitaa vieruskaverin kanssa, hyvin sen alle molemmat mahduttiin.

Sänkyä vastapäätä oli seinässä televisio ja ikkunan puolella puiset pöytä- ja penkkitasot, tuoli ja henkari-/hyllykkösysteemit. Ei mitään luksusta, mutta siistiä, käytännöllistä ja yksinkertaista. Ikkunassa oli hyvä pimentävä rullaverho tavallisten verhojen lisäksi. Kylpyhuoneessakin oli runsaasti tilaa ja suihku, jossa käyminen oli nautinto. Yleensä meillä on ollut varaa vain ahtaisiin kopperoihin ja liukkaisiin suihkuverhoihin, jotka eivät kauheasti houkuttele pesulle, mutta Ibiksessä oli hieno, tilava suihkukaappi.

En keksi tästä hotellista yksinkertaisesti mitään huonoa sanottavaa. Edes joka paikkaan (= jopa sängylle) asetellut mainosplakaatit eivät häirinneet. Ehkä pyyhkeitä olisi voinut olla yksi enemmän (käsipyyhkeeksi). Lattiapyyhe oli ja lattia välttyi kastumasta, kun astui pyyhkeelle suihkusta tullessa. Jos yksi tähti on näin hyvä, mihin ihminen muka tarvitsee kahta, kolmea, neljää tai viittä? En tarvitse ketään laukkujani kantamaan, enkä muutenkaan mitään ”ylimääräistä” palvelua, kunhan nyt siivooja käy, se riittää. Tietysti, mitä enemmän paikassa oleilee, sitä tärkeämpää sen viihtyisyys on. Jos huoneeseen jotain enemmän vielä kaipaisi, niin siinä voisi tietysti olla jotain nojatuoleja, sohvaryhmiä tms., mutta se nyt ei ole mitenkään välttämätöntä ja sitä suuremmat tilat nyt ainakin olisivat ihan turhia, kun ei siellä hotellihuoneessa kuitenkaan yleensä tule kovin paljon aikaa vietettyä.

Alhaalla oli tosiaan vielä ravintola, josta ruokaa sai 24 h/vrk. Se on iso plussa ja lisää viihtyisyyttä huomattavasti, kun illalla saa olla rauhassa ja syödä omalla hotellilla, eikä tarvitse etsiä mitään ruokapaikkoja ulkoa, jos ei jaksa tai halua.

Kadulta kuului jonkin verran liikenteen meteliä. Autot tööttäilivät kovasti ainakin päivisin, mutta yöt selvisin kuitenkin hieman kevyemmillä silikonikorvatulpilla. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä vilkkaalle kadulle ja vastapäisiin taloihin, joiden ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja parvekkeilla ja kattoterasseilla isompiakin kasveja. Naapurihuoneista ei kuulunut mitään eli äänieristys vaikutti siinä suhteessa hyvältä.

Ibiksen hinta näkyi ulkona olevassa mainostaulussa olevan 79 e/vrk. En muista, mikä hinta me siitä maksettiin, oliko se juuri tuo sama, sitä luokkaa kuitenkin, mutta joka tapauksessa hinta meni reippaasti normaalin max 50 e/yö –budjettimme yli. Aamiaiset maksoivat vielä erikseen.

Aamiaisella söin mielelläni espanjalaista perunamunakasta, croissantteja ja voitaikinasta tehtyjä suklaapullia (nyt kun matkalla ollessa annan itselleni luvan syödä vehnää, niin näitä croissantteja kyllä menisi alas enemmänkin, leivistä ja muusta en niin välitä). Suosikkini oli kuitenkin hedelmäsalaatti tuorejuustolla ja suklaahipuilla. Hedelmäsalaatissa ei ainakaan vaikuttanut olevan mitään säilykehedelmiä, vaan se oli ihan tuoretta tavaraa. Mies söi leipiään ja lihojaan, joita se aina syö. Kaikenlaisia muroja, rouheita, jogurttia yms. oli tarjolla myös. Suklaahipuista erityismaininta, koska sellaisia en ole ennen hotelliaamiaisilla nähnyt. Miehen mielestä tomaatit olivat epähygieenisesti tarjolla, koska niitä piti itse leikkailla paljain käsin, jos ei ottanut kulhosta kokonaista tomaattia. Siis ainakin niitä olivat jotkut siellä leikkailleet ja jättäneet osan siihen. Muuta kummallista emme huomanneet. Paitsi että olin maistavinani, että kuuma vesi oli sitä kloorimakuista hanavettä ja minulta jäi siksi tee juomatta.

Lisää Bilbaosta: Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki ja Bilbaon kissamummo

ja Baskimaan safkoista

 

Hotel Petr – Praha, Tsekki (kolme yötä)

Tästä hotellihuoneesta ja aamiaisesta voi katsoa lisää kuvia tästä Prahan jutusta.

Plussaa:

+ huoneessa kaikki, mitä hotellihuoneelta odottaa

+ hyvä kylpyhuone ja suihku

+ hinta/laatusuhde erittäin hyvä

Miinusta:

  • huonohko äänieristys, viereisen huoneen meteli viimeisenä yönä

Prahassa meidänkin minibudjetilla (max 50 e/yö) oli mahdollista majoittua asiallisessa hotellissa, jossa kaikki oli niin kuin hotellissa kuuluu olla. Ansaitsee kärkipaikan tässä vertailussa yhdessä Bilbaon Hotel Ibiksen kanssa.

Hotellissa oli asiallisen näköinen aula ja reseption-tiski. Huoneessa näytti hotellihuoneelta. Siellä oli kunnollisen sängyn ja petivaatteiden lisäksi peilipöytä, tuoli, televisio ja jääkaappi sekä vedenkeitin. Huoneessa oli tarpeeksi kaappi- ja naulakkotilaa vaatteille. Kylpyhuoneessa oli tarpeeksi laskutilaa tavaroille ja paikkoja pyyhkeille sekä erinomainen suihku, jota pystyi pitämään sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Pyyhkeet olivat asiallisia ja niiden vaihtaminen oli asiallisesti hoidettu. Sai itse päättää, halusiko niitä vaihdettavan päivittäin vai ei.

Hotellin aamiaisbuffet oli myös ihan hyvä (munakokkelia olisi kyllä saanut olla useammin). Tarjolla oli myös jonkinlaista gluteenitonta rouhetta (mysliä/muroa tms.). Ainoa miinus hotellissa oli huonohko äänieristys ja metelöivät saksalaiset viimeisenä yönä. Nukkuminen hoitui kyllä tulpat korvissa, mutta kun ne löystyivät, heräsin välillä kovaan pälätykseen.

 

Rooms Ambrozic – Ljubljana, Slovenia (48 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ sijainti lähellä Lohikäärmesiltaa, keskustassa, vajaa kilometri juna-/bussiasemalle

+ huoneessa oli ilmastointi, jonka sai halutessaan päälle ja pois päältä

+ ikkunasta oli kaunis näkymä Ljubljanica-joelle ja Lohikäärmesillalle

+ kyllä, tämä oli sijaintiinsa nähden edullinen

+ sänky oli ihan asiallinen

+ suihkukaappi

Miinusta:

– aika vaatimaton sisustus, ei tuolia, ei kaappeja, ei hyllyjä tai naulakoita, ei yöpöytiä

– kylpyhuoneessa ei pyyhekoukkuja, eikä minkäänlaista laskutilaa tai telinettä edes vessapaperirullille, vaikka kylppäri muuten olikin siisti ja asiallinen

– pyyhkeitä tuotiin miten sattuu

– rakennus ulkopuolelta ja käytävien puolelta vähän rapistuneen oloinen

– jonain iltana ylhäällä katonrajassa näkyi jotain pieniä ötököitä, jotka ei tosin meitä häirinneet, koska pysyivät siellä

– aamiaista ei ollut tarjolla

– reseption vähän kauempana samalla kadulla

– televisiota ei ollut, jos joku nyt sellaista kaipaa

– erittäin yksinkertainen ja vaatimaton, ei mitään ylimääräistä

Rooms Ambrozic on sisustukseltaan vaatimattomin majapaikka, mihin olemme miehen kanssa eksyneet. Sijainti melko ydinkeskustassa, lähellä Lohikäärmesiltaa. Huoneen ikkunasta näkyi joelle ja Lohikäärmesillalle. Huone oli siisti, mutta erittäin vaatimaton. Mitään ylimääräistä ei ollut. Vain parisänky, sohvasänky, keikkuva pöytä ja vaatetanko muutamalla henkarilla. Ei edes tuolia. Sänky oli kuitenkin ihan hyvä ja asiallinen. Korkealla sänkyjen yläpuolella oli jokin parven näköinen kaiteeton ”hylly”, josta ei tiedetty, oliko sekin tarkoitettu nukkumiseen, vai mihin. Sinne ei kuitenkaan päässyt kiipeämään mitenkään.

Kylpyhuone oli myös siisti, tosin pyyhkeitä tuotiin vähän epämääräisesti, välillä pieniä ja välillä suuria. Minua häiritsi lähinnä se, ettei mitään laskutilaa tavaroille ollut pesualtaan reunoja lukuun ottamatta. Edes pyyhkeille ei ollut pyyhekoukkuja, eikä vessapaperirullalle telinettä. Kaikki rullat ja pyyhkeet keikkuivat yhden ainoan seinätelineen (vai oliko se kuivatuspatteri?) päällä. Mitään tämän suurempaa valittamista ei kuitenkaan ollut, koska huone oli siisti ja sijainti oli hyvä. Ulkoapäin talo näytti paikoin vähän ränsistyneeltä, mutta se ei meitä haitannut. Keskeisen sijainnin takia kadulta saattoi kuulua meteliä, joten korvatulpat olivat ainakin minulle nukkuessa tarpeen.

Tässä painoi enimmäkseen sijainti, ts. näin keskustasta ei tämän kummoisempaa meidän budjetilla (max 50 e/yö) ja kylppärivaatimuksella saanut.

Lisää Ljubljanasta: From Ljubljana with Love

 

Museum Hostel – Koper, Slovenia (50 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ melko tyylikäs sisustus pienessä tilassa

+ oma pieni keittiö astioineen ja pieni ruokapöytä baarijakkaroineen

+ kiva makuualkovi, jossa kivat hyllyt ja televisio

+ hyvin laskutilaa tavaroille, esim. hyllyillä ja yöpöydillä

+ viihtyisä, kodikas, hyvin varusteltu

+ keskustassa, lyhyt matka meren rantaan

+ vanhan kaupungin kujat heti kulman takana

+ hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa

+ jos olet hobitti, ota tämä 😉

Miinusta:

  • huoneisto tosi minikokoa, ikään kuin hobittikolo, vaikka liian ahtaalta ei itse huoneessa kuitenkaan tuntunut (ehkä me olemme niin pieniä…? 😉 )
  • vessa oli oikeasti aika matala ja ahdas
  • suihku ahdas, lattiankastumisongelma sekä suihkun että minilavuaarin kanssa
  • aika ohut peitto, vaikka paksumpaa ei kyllä niin lämpimässä olisi tarvinnutkaan
  • hyttysiä (eivät varsinaisesti kuuluneet kalustoon, mutta tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta)
  • ei aamiaista, mutta hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa tai vaikka pihalla

Koperissa hintataso oli sen verran alhaisempi kuin pääkaupungissa, että samalla rahalla (max 50 e/yö) sai vähän tasokkaamman ja mukavasti varustellun huoneen. Tämä oli ikään kuin minikokoinen huoneisto, minikeittiöllä ja makuualkovilla. Oli jääkaappi, keittolevy ja astioita, viinilaseja myöten. Yksi kivoimmista majapaikoista.

Sisäänkäynti huoneeseen oli mukavalta ja suojaisalta pihalta. Meidän huoneisto oli maan tasalla ja yleensä ollaan aika tarkkoja siitä, että maan tasalta ei oteta, jos rakennus on jossain kadun varressa, mutta tässähän sitä ongelmaa ei ollut.

Kuvassa Museum Hostellin pihalla… Lisää Koperista: Koperin ihana keskiaikainen vanhakaupunki

 

Hotel Oceano – Sintra, Portugali (45 e/yö, vietimme 4 yötä)

Sintrassa majapaikkamme sijaitsi valtameren rannalla, Praia das Macasissa, 10 kilometriä keskustasta. Neljä yötä maksoi 180 euroa.

Plussaa:

+ valtameri ja rannan läheisyys, upeat rantamaisemat

+ ympäristö melko rauhallista, ei mitään isoja hotellikomplekseja ihan vieressä

+ pieni ja kodikas hotelli

+ hotellin aamiainen oli hyvä, vaikka vihanneksia ei ollut (leivospöytä oli erityisen runsas, mutta tarjolla oli myös hedelmäsalaattia, munakokkelia ja pekonia)

+ huoneen ikkunasta näkyi Praia das Macasin ranta

+ ravintola hotellin yhteydessä oli erinomainen

+ edullinen vaihtoehto kauempana pahimmista turistiryysiksistä

+ museoraitiovaunu lähtee hotellin edestä

Miinusta:

  • matkat bussilla keskustaan ja nähtävyyksille veivät aikaa, vaikka bussiyhteydet olivat ihan hyvät (rauhallisuus, maisemat, ranta ja valtameri kyllä korvasivat tämän)
  • huone oli aika pieni ja ahdas, sänky oli kahdelle kapea ja siinä oli vain yksi peitto irrallisella lakanalla, eli ei pussilakanaa (kaapissa olisi ollut lisävilttejä, jos niitä olisi tarvittu), sänky myös natisi aika tavalla, mutta nämä ei kuitenkaan olleet mitään kovin suuria haittoja
  • vanha pieni kuvaputkitelevisio (vaikka en minä nyt televisiota hirveästi katsele, niin kuvaputkilaitteita en oikeasti katsele, koska en siedä niiden välkettä)
  • kylpyhuoneessa oli vain amme, jollaista en halunnut käyttää
  • vain kädessä pidettävä suihku, eli hiusten peseminen oli aika hankalaa taiteilua ammeen pohjalla liukastellen, kun toinen piti suihkua pään päällä

Hotellin aamiaishuone: (aamiaisesta löytyy kuvia Sintran jutusta.)

 

Plus Berlin – Berliini, Saksa (49,66 e/yö, vietimme neljä yötä)

Jonkinlainen hotellin ja hostellin yhdistelmä.  Sijaitsee Berliinin itäpuolella värikkäässä Friedrichshainin kaupunginosassa lähellä Spree-jokea, Oberbaumin siltaa ja East Side Galleryn toista päätä. Alexander Platzille on hotellilta noin kolmisen kilometriä.

Plussaa:

+ huoneessa tilaa riittävästi, ehkei nyt ihan tanssisalia tarvittaisi, mutta tästä ei paljon puuttunut

+ hotellissa oli ravintola

+ aamiainen (erillismaksusta)

+ huoneessa oli tilava kylppäri ja suihkukaappi (tosin suihku oli vain ylhäällä kiinni)

+ huoneessa oli tallelokero!

+ sopii sellaisille, jotka haluavat hieman erikoisempaa hotellikokemusta, mutta kuitenkin huokeaan hintaan

+ hinta/laatusuhteeltaan hyvä

+ katutaide!

Miinusta:

  • jonkinmoista meteliä öisin käytävillä, joten korvatulpat olivat tarpeen
  • yhtenä iltana meitä ei tultu palvelemaan ravintolassa

Huone oli iso ja korkea. Siellä oli isot ikkunat niin korkealla, että piti kiivetä ikkunalaudalle, jos halusi nähdä ulos (tietysti kiipesinkin).

Kalustus:  sängyt, kirjoituspöytä, kova nahkasohva, vaatekaappi, iso peili. Kaapissa tallelokero.

Rakennus oli melkoisen iso ja sokkeloinen, vanha koulurakennus vuodelta 1891. Vaikuttavan suuria portaikoita ja muutenkin aika jännittävänoloinen paikka. Berliinin katutaide oli käytävillä, aulassa ja sisäpihalla näkyvästi esillä.

Plus Berlinissä on käsittääkseni myös isommille porukoille sopivia hostellihuoneita, joten nuorta porukkaa oli aika paljon. Sopiikin ehkä hyvin ”nuorekkaampaan makuun”. Meillekin tämä sopi ihan hyvin, vaikka meillä onkin ikää kertynyt, olemme ilmeisesti mieliltämme nuoria…?

Sauna ja uima-allaskin olisi ollut, mutta emme ehtineet käydä niitä edes vilkaisemassa, koska päivät menivät ympäri Berliiniä kolutessa ja huoneessa vietettiin lähinnä vain yöt.

Berliinissä katutaidekierroksella

Syksyisiä Berliinin kuvia

Loppusanat:

Matkablogeja jonkin verran seuranneena kuvittelisin, että 50 euroa (eli yhdelle maksettavaksi jää 25 euroa) yöstä on aika minimaalinen budjetti, ellei nyt sitten ole kyse jostain hostellidormeissa majoittumisesta, mitä me emme harrasta. Yksin tästä tasosta saisi todennäköisesti maksaa saman hinnan kuin me maksamme kahdelta, koska yksin matkustaminen tulee yleensä aina kalliimmaksi. Jos haluaisimme päästä vielä halvemmalla tai tosi halvalla, meidän pitäisi tyytyä vähintään jaettuihin kylpyhuoneisiin ja sellaiset taas eivät ole minun juttuni (mies kyllä selviäisi vähemmällä ja on selvinnytkin, silloin kun on matkustellut yksinään).

Majoitukset etsimme aina hotelleista tai vastaavista majoituslaitoksista. Mitään airbnb:tä en periaatesyistä kannata, kun ajattelee, miten sellainen systeemi voi levitessään tehdä paikallisten ihmisten asumiselle ja viihtyvyydelle hallaa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Tunnen ihmisiä, jotka ovat airbnb-majoituksia käyttäneet ja jokainen tekeekin oman valintansa tarpeittensa mukaan. Itse haluan stressata mahdollisimman vähän siitä, voiko majoittajaan luottaa ja onko asumus sellainen kuin on luvattu jne. Ihan hyvin voin lyhyet reissuaikani asua hotellissakin. Toki esimerkiksi oma pieni keittiö on kiva ja tästäkin jutusta löytyy tosiaan yksi keittokomerollinen vaihtoehto.

Tietenkin matkailu on monin paikoin räjähtänyt aika lailla käsistä ja se on saanut miettimään omaakin matkustelua: mitä minulla on ihan oikeasti tarve päästä näkemään ja kokemaan, ja mikä on ekologista? Ei ole esimerkiksi järkevää lähteä sellaisiin ryysiksiin ja turistirysiin, joissa en hyvin todennäköisesti viihtyisi, vaikka ne olisivat kuinka kuuluisia paikkoja. Lentämistä tulen tässä lähiaikoina pohtimaan ihan omassa postauksessaan, siis lentämisen jättämistä, paristakin painavasta syystä, joista kumpikaan ei ole raha (vaikka rahaakaan ei kyllä ole liioin tuhlattavaksi). Ja taidanpa siinä jutussa sitten kertoa vähän tulevista matkasuunnitelmistakin.

Noin yleisesti ottaen, majoituksia on ollut laidasta laitaan. Jossain on ollut ”puutteita” ja hyvinkin yksinkertaiset puitteet, jossain muualla taas on ollut ”kaikki kohdallaan”. Samalla rahalla on saanut maasta, kaupungista ja sijainnista riippuen vähän erilaista varustetasoa. Kaikkialla on kuitenkin ollut aina siistiä ja puhdasta ja vähintäänkin sängyt, vessa ja suihku ja suljettava ovi. Tähän mennessä 50 euron yöbudjetti on ylittynyt huomattavasti vain yhdessä maassa, Espanjassa. San Sebastianissa ja Bilbaossa oli pakko joustaa parilla kympillä, koska toiveiden mukaista huonetta kahdelle ei vain löytynyt huokeampaan hintaan.

 

Menneen kesän retkiä ja hetkiä

Äijänniemen uimaranta Kotkassa. Hiljainen päivä, vain yksi uimari nähtiin tässä säässä.

Vanha pukukoppi on jotenkin ihanan nostalginen. Muistan, että se näytti jo lapsena vanhalta ja jotenkin pelottavalta, siellä ei koskaan käyty.

Minne hylätty rata vie?

Kesä alkaa kohta puolin kääntyä syksyksi. Suurimmaksi osaksi kesä tuli taas vietettyä kotimaan kamaralla. Mikäpäs Suomen viileää kesäsäätä voittaisi? No, ehkä viileä ja vetinen. Hahhah. Kyllähän tässä ihan kivoja säitäkin sattui kohdalle, enkä itse mistään liiallisesta helteestä edes kauheasti välitä. Eli missään paratiisibiitsillä paahtuminen ei ollut edes hakusessa. Sain sentään kastettua varpaat veteen Stora Herrön saarella koto-Espoossa. Näin jälkeen päin katsottuna retkipäiviä ja kohteita oli sen verran monta, ettei säätä voi täysin yksipuoliseksi moittia. Aurinkoa ja lämpöäkin koettiin. Ja aika paljon sattui sellaisia ihan sopivan lämpimiä päiviä, jolloin ei ollut turhan tukalaa kuljeskella siellä sun täällä.

Tässä on tällä kertaa kuvia muutamista lempipaikoistani Kotkassa: Äijänniemen uimarannalta ja Hallan vanhoista rautatiesilloista. Hallan siltojen luota näkyi Meripäivien aikaan myös suuria purjelaivoja Kantasataman suunnassa. Kamerassani ei ole muuta vikaa kuin zoomin puute, eli en saanut laivoista mitään kovin hyviä kuvia. Sitten jos joku toinen puute vielä pitäisi keksiä, niin se olisi varmaan osaamaton kuvaaja… 😉

Yksi ulkomaan reissukin ehdittiin heittää kesäkuukausien aikana, päiväretki tuttuun etelänkohteeseen eli Tallinnaan. Siellä tutustuttiin ihanaan Kadriorgin palatsiin ja paleltiin jäätävässä kesätuulessa: Kadriorg Ja matka hoitui: Eckerö Linellä. Tallinnasta löytyy varmaan vielä paljonkin tutustumisen arvoisia paikkoja ja sinne tulee varmaan taas jossain vaiheessa lähdettyä, etenkin, jos jatkossakin asutaan täällä pk-seudulla; täältähän sinne on helppo piipahtaa.

Muut kesän retket tehtiinkin sitten kotimaan kamaralla. Oli luontoretkiä lähelle: Espoon saaristoon Stora Herrö ja parikin retkeä Luukin metsälammille: Luukki1 Luukki2

Ja sitten oli retkiä vähän kauemmas, kuten Nilsiään ja Tahkolle, jossa säät onneksi suosivat: Tahko Aholansaari Herättäjäjuhlat

Kauan odotettu nostalgiaretki Kotkan Kirkonmaan saareen tehtiin tasaisen harmaassa sateenropinassa. Löydettiin hautuumaalta vaaleanpunainen hautakivi ja välinevaja, muttei sentään ’ammetta, jossa pestiin ruumiita’. Vajassa syötiin eväitä. Lapsuusmuistojen verestämistä ja ehkä omituisin kesäretki ikinä: Kirkonmaa

Sitten oli tietysti Tuusulanjärven taiteilijakotikierros, joka oli yksi menneen kesän ehdoton suosikkini: Tuusulanjärven taiteilijakodit

Porvoon risteilyllä keskellä merta koettu hurja myrsky jäi myös mieleen: Porvoon risteily

Kaiken kaikkiaan ihan hieno kesä, paljon ehdittiin nähdä ja kokea lähelläkin: Linnunlaulun huvilatunnelmaa

Hallan vanha rautatiesilta

Se on tehdas

Tämän jutun kuvat ovat sellaisilta retkiltä, joista en ole tehnyt erillisiä juttuja. Kuvia on Kotkasta vanhoista Hallan rautatiesilloista, joiden luokse pyöräilin usein Kotkassa asuessani. Nyt pyysin isääni kuskaamaan meidät siltojen luo, koska se on mielestäni tosi hieno paikka. Noille silloillehan ei siis olisi kaiketi suotavaa mennä, siinä isommassa ja helpommin löydettävässä on puomitkin edessä. Jalkoihin kannattaa ainakin katsoa tarkkaan, jos menee, koska siellä on reikiä… Toinen kuvauspaikka on Äijäniemen uimaranta, jossa tuli käytyä paljon lapsena.

Ehdimme loppukesästä käydä myös mm. Hämeenlinnassa kyläilemässä ja samalla käytiin Jean Sibeliuksen syntymäkodissa. Tässä on sitten siltäkin reissulta muutama kuva. Eli tämän kesän aikana on tullut Sibeliuksen kotejakin nähtyä peräti kaksi kappaletta. Tuusulanjärven taiteilijakodeista Sibeliuksen Ainola oli muuten ehdoton suosikkini.

Sibeliuksen syntymäkodissa oli juuri alkanut opastettu kierros, jolle ehdittiin mukaan. Kämppähän ei ole suuren suuri, eikä siitä minun mielestäni saa ihan sellaista kuvaa ajan arkielämästä kuin Ainolassa, mutta siellä kuunneltiin myös joitakin pätkiä Sibeliuksen musiikkia. Olihan tämäkin ihan kiva paikka nähdä, vaikka Ainola oli kyllä tunnelmaltaan mielenkiintoisempi.

Sibeliuksen syntymäkodista

Sibeliuksen syntymäkodista

Kasarmimiljöötä Hämeenlinnassa

Hämeenlinnassa syötiin pitsat ravintola Popinossa. Otin gluteenittoman version, ja täytyypä kyllä sanoa, että oli todella hyvää pitsaa, ehkä parasta mitä tähän mennessä muistan maistaneeni. Mitähän siinä minun pitsassa olikaan, lohta, suolakurkkua, pinaatin lehtiä… aika erikoista, mutta hyvää.

Kotimatkalla Hämeenlinnasta saatiin taas ihmetellä Tampere-Helsinki -junaa, jossa ei näkynyt vilahdustakaan minkäänlaisesta henkilökunnasta. Oli lauantai-ilta ja nuoriso otti matkasta ilon irti, kun saivat nauttia junassa alkoholia miten lystäsivät. Nyt kun  lähijunissa ei ole enää lipunmyyntiä, se kai tarkoittaa sitten tätä? Ei niin, että tämä olisi (tällä kertaa) minua mitenkään erityisemmin häirinnyt, mietitytti vain… Kovasti kyllä mainostivat kuulutuksissa ja seinäplakaateissa konduktöörejä, joilla on nyt matkustajille enemmän aikaa. Mitähän konduktöörejä sitten mahtavat tarkoittaa? On vain jo useampaan kertaan pantu merkille, että eipä näy enää ketään missään. Kai sitä junaa sentään joku ihminen ajoi, ei ollut vielä keinoäly ohjaksissa?

Hämeenlinnassa käytiin myös vuosi sitten (linnassa ja Aulangolla): kuvia Hämeenlinnasta

Blogi aktivoituu taas enemmän, kun asiaa tulee… Olen suunnitellut reissujen lisäksi juttua mm. majoituksista, joita meillä on ollut Euroopan kohteissa. Meillähän ei ole varaa mihinkään luksukseen, mutta toisaalta halutaan (tai minä haluan) omaa rauhaa, eli vaatimus on aina kahden hengen huone omalla kylpyhuoneella. Mitään kovin luksusta ei olla edes tarvittu, kun yleensä reissussa on tarkoitus viettää päivät muualla kuin hotellilla, siellä täällä seikkaillen. Tietysti jos isompi lottovoitto osuisi kohdalle, niin sitten muuttuisi ääni kellossa, lähtisin varmasti pitemmillekin matkoille ja nauttisin kaiken luksustasoisena jne. Haaveillahan aina saa, tyyliin: jos olisin rikas, en myöskään asioisi enää Ikeassa, vaan ostaisin kalliita huonekaluja, joita ei tarvitsisi itse koota ja maalata…

Somettaminen tökkii minulla edelleen… 😀 Keskityn enemmän näihin varsinaisiin juttuihin, sitten kun asiaa on. Mutta blogia ja sitä mitä täällä tapahtuu voi edelleen seurata Facebookissa ja Instagrammissa 😀

Lentokoneita ja sudenkorentoja

Miksi Luukki on Espoon paras retkipaikka ja lentokenttä Vantaan?

No, ne vain ovat minun suosikkejani. Kukapa voisi vastustaa peilityynenä lepääviä salaperäisiä metsälampia tai nousevia lentokoneita? Miten nämä sitten liittyvät yhteen? No, ainakin Luukissa koneet näyttivät nousevan puiden takaa Hauklammen ylle.

Hauklampi, kuvajainen

Kävimme Luukissa ekan kerran toukokuussa ja ihastuin. Ajattelin, että tänne haluan uudestaan.

Luukkiin on julkisilla monimutkainen matka Etelä-Espoosta. Siihen saattaa hyvinkin vierähtää pari tuntia ja tarvita kolme bussia, mutta ei se mitään: Luukissa on niin ihanaa, että matka kyllä kannattaa.

Päätettiin lähteä Luukkiin toisen kerran heinäkuun loppupuolella. Tällä kertaa oltiin Luukissa alkuillasta, mikä on valokuvaamiseen mukavampaa aikaa kuin kirkas keskipäivä. Päätettiin kiertää 5,6 kilometrin ”sininen lenkki” (kuulostaa makkaralta, yök).

Ensin käveltiin tuttu puolitoista kilometriä pysäkiltä kierroksen alkuun ja huomioitiin, että tuossahan huristelee ohitse bussi, joka menee ihan viereen (mies oli taas katsellut reittiopasta, haha).

Luukissa on valittavana parikin reittiä, keltainen ja sininen, joista sininen on lyhyempi. Lampiakin pitäisi olla ainakin seitsemän. Kartano on ison tien toisella puolella. Sinne käveltiin kierroksen jälkeen vielä käymään vessassa ja katsomaan, onko jäätelökioski auki. Ei ollut, eikä ollut kartanon kahvilakaan, oltiin sen verran myöhään liikenteessä. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Luukissa on tällaisetkin palvelut lähellä, vaikka Luukki on ’kaukana’.

Ja sitten se ihana aarnimetsä, peikkometsä. Metsässä on aina mukava kulkea, kun aurinko ei häikäise suoraan silmiin, enkä välttämättä tarvitse aurinkolaseja. Ja siellä on niin kaunista ja rauhallista. Ja ne metsälammet. Kaikenlaisista vesistä rakastan eniten juuri metsälampia ja sitten toisaalta valtameriä, niissä molemmissa on vain ”sitä jotain”. Suomessa ei ole valtameriä, mutta metsälampia on onneksi sitäkin enemmän. Niitä kelpaa sitten tuijotella.

Tällä kertaa ohitettiin Hepolampi ja suunnattiin suoraan Hauklammelle (kuva yllä). Istuttiin pitkään Hauklammen rannalla, syötiin eväitä ja tuijoteltiin metsälammen tyyntä pintaa, siihen heijastuvia jyrkkiä kallioita, puita ja pilviä. Välillä hiljaisuuden katkaisivat puiden takaa nousevat lentokoneet. Sitten hiljaisuus taas palasi ja huomio kiinnittyi veden pinnan yllä poukkoileviin sudenkorentoihin. Lentokone ei voisi tehdä noin, vaihtaa vain yhtäkkiä suuntaa.

Sudenkorento Käärlammella

Lumpeenlehti ja sudenkorento Käärlammella

Jotkut lentokoneet kaarsivat selvästi kallellaan ja totesin, että jos nyt oltaisiin tuolla ylhäällä, niin olisin todennäköisesti aika paniikissa. Nousut ja laskut ovat kamalia. Jos kone vähääkään kallistuu (tai jopa tärisee), kuvittelen heti, että nyt ollaan vähintäänkin putoamassa.

Vaikea lasku… hehe, onko se matematiikkaa, vai pitäisikö se maksaa pois?

Oli sunnuntai-ilta, tasan viikko siitä, kun olimme olleet Vantaalla katselemassa nousevia lentokoneita. Hetki, jolloin lentokoneita lähtee paljon. Maasta katseltuna ne ovatkin ihan kivoja. On ihan eri juttu olla itse siellä purkissa. Lentopelko tuntuu vain pahenevan, mitä enemmän lentämistä harrastan. Joku siinä kyllä sitten kiehtookin, kun se tuntuu niin hirveän vaaralliselta. Olen aina innoissani lähdössä, kunnes tajuan taas olevani taivaalla.

Olen tehnyt itse nämä leveät pellavashortsit. Tykkään pitää kesäisin pellavavaatteita.

Nyt tuntui hyvältä vain olla metsässä, metsälammen rannalla, katsella hiljaisuudessa lentäviä korentoja ja välillä ylitse jyliseviä lentokoneita. Oma itse ja kaikenlaiset turhat huolet unohtui. Ajattelin, että tämä on varmaan maailman ihanin paikka.  Ihmisen on tällaisessa paikassa hyvä olla.

Kun lentokoneet loppuvat, jää vain sudenkorennot ja hiljaisuus, ajattelin. Lentokoneet eivät kuitenkaan ihan heti loppuneet.

Mitähän tapahtuisi, jos jäisi tähän penkille istumaan koko yöksi? Ilmestyisikö ufoja? Joutuisinkohan siepatuksi? Heh.

Käytiin myös katsomassa läheistä Käärlampea. Mustikat olivat kypsiä ja hyviä. Kävelimme hiljakseen ja rauhallisesti, ei ollut mihinkään kiirettä.

Käärlampi

Käärlampi

Metsässä on paljon kaikenlaista, mutta silti aistit jotenkin lepäävät. Minulla kun yksityiskohdat pomppaavat esiin jatkuvasti. Aivot rekisteröivät koko ajan pienimpiäkin murusia ja ötököitä, ”merkityksettömyyksien maailmaa”, kadulla, kotona, joka paikassa. Mutta metsässä on erilaista, metsä on täynnä neulasia ja kaikenlaista muuta pienenpientä, niin ettei se enää häiritsekään niin paljon. Paitsi että kyllä minä silti huomaan ”kaiken”, esimerkiksi nyt vaikka ne sammakot. Pienen pienet metsäpolun väriset sammakot, jotka pomppivat jalkojen juuressa sinne tänne. Vaarallista leikkiä.

Ihmettelen aina, että tämä yksityiskohtien ja pienimmänkin liikkeen esiin pomppaaminen tuntuu toimivan, vaikka tuntisin näköni muuten huonoksi tai häkäräksi. Yleensä löydän hyvin myös pienet esineet, jotka ovat pudonneet esimerkiksi lattialle.

Ohitimme soita, joissa sammakoiden on hyvä asua. Luukissa on aika monipuolista metsää. Aarnimetsää, soita, sammalsamettia ja vähän kuivempaa kuusikkoa. Ja tietysti niitä tosi kauniita metsälampia.

Yhteen kasvaneet.

Siksi Luukki on Espoon paras retkipaikka. Ja lentoasema on Vantaan paras retkipaikka, koska katselen mielelläni myös lentokoneita.

Potkurikone nousee. Katselupaikka kalliolla kiitoradan vieressä.

Samaan kuvaan osui sattumalta kaksi konetta

Toivon aina, että saisin lentokoneessa ikkunapaikan. Vaikka pelottaa, ikkunasta on silti kiva katsella alas, jos sattuu olemaan hyvä lentosää. Viimeksi, kun lensimme (Prahaan), oli hyvä sää ja näin lentokoneen ikkunasta kotitalomme. Hain ensin isompia maamerkkejä ja niitä seuraamalla pystyin löytämään sen. Lentokoneethan lentää aika paljon meidän ylitse. Joskus on vielä sellaisia aikoja, että lentävät tosi matalalla.

Seuraavaksi meidän olisi tarkoitus lentää Pohjois-Espanjaan Baskimaalle. Haaveilen myös matkoista Sisiliaan ja Skotlantiin, ehkä myös esim. Puolan tai Unkarin suunnalle. Keski-Euroopassa olisi kiva matkustaa junalla maasta maahan, mutta en tiedä, milloin meillä olisi aikaa sellaiseen. Kotimaassakin olisi kiva päästä käymään Lapissa poroja katsomassa, kun en ole siellä käynyt kuin kerran.

Kovin pitkiä matkoja tuskin tulen koskaan taivaalla kiitävissä metallipurkeissa matkustamaan, vaikka ei siihenkään tietysti pitäisi sanoa, ettei koskaan. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia toukokuiselta Luukin retkeltä… Keltainen kartano ja metsälampien lumo

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia aiemmilta lentokoneiden kuvausreissuilta… Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Ei levitointirajoitusta 😉

 

Ilmoitusasiana:

Blogin Twitter-sivulla ei ole enää mitään toimintaa, eli en enää laita blogijuttujen linkkejä sinne. Siellä ei ollut koskaan mitään reagointeja mihinkään, enkä itsekään käytä Twitteriä muuten koskaan.

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa, johon laitan valittuja kuvia.

Blogin Facebook-sivulle en ole enää nykyään jaksanut hirveästi kuvia laittaa, laitan lähinnä vain blogijuttujen linkit. Joskus tietysti saatan jotain kuviakin vielä laittaa. Ilmeisesti kunnon bloggarin pitäisi koko ajan paahtaa joka somessa, mutta minä nyt en kauheasti jaksa välittää mistään ”säännöistä”. En itsekään seuraa blogeja sen mukaan, että ne noudattaisivat jotain sääntöjä, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä.

Kahteen kertaan jakamisen järkevyyttä Facebookissa on tullut välillä mietittyä, kun reagointia juttujani kohtaan ei sielläkään yleensä tunnu hirveästi olevan, jaan linkit sitten omalla tai blogin Facebook-sivulla. Annoin nyt kuitenkin blogin Facebook-sivun olla olemassa, vaikka yhdessä vaiheessa mietinkin sen poistamista. Pääasiahan tässä on kuitenkin tämä blogijuttujen tekeminen, tai mielestäni pitäisi olla. Facebook on mennyt entistä enemmän siihen suuntaan, että Facebook päättää, mitä se näyttää kellekin, eli näytetään maksettuja mainoksia ja suositut päivitykset menevät muiden edelle. Kiinnostus koko Facebookiin tai siellä jakamiseen on minulla vähän laskenut. Facebook myös pyytää koko ajan minulta rahaa, koska maksamalla ’niin ja niin vähän’ blogin Facebook-sivun päivitykset tavoittaisivat ’niin ja niin paljon ihmisiä’. No, tämän matkabloggaamisen ei kyllä ole tarkoitus olla minulle mikään ammatti, vaan harrastus, joten tuskinpa alan tässä mainoksia rahoittamaan.

Muistaako kukaan muuten vielä sellaista aikaa, kun asioita harrastettiin ilman, että niille tarvitsi haalia kovin suurta yleisöä? Asioita harrastettiin, jos niistä tykättiin. Eli tässä tapauksessa minä tykkään kyllä blogijuttujen tekemisestä, mutten niin kauheasti muusta somettamisesta.

Jossain olisi kiva kyllä näitä linkkejä jakaa. Tämä Rantapallo kun on tällainen sivusto, että pitäisi nuo somet olla erikseen, että pakko kai pitää se Facebook-sivu, vaikka mahdollista on, ettei Facebook edes mitään päivityksiäni kenellekään näytä.

Myönnän siis, etten ole kauhean kiinnostunut ylimääräisestä somettamisesta. Jos perustaisin nyt blogia, laittaisin sen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voisi seurata ikään kuin suoraan (ilmoitus sähköpostiin). Mitä sillä olisi väliä, jos ei tulisi kuin vaikka yksi seuraaja. Olisipahan ehkä kiinnostunut varsinaisista blogijutuista, eikä mistään sometileistä.

Instagrammiakin olen miettinyt alusta asti, että mitähän minäkin siellä teen, kun en edes kuvaa puhelimen kameralla. Ei ole varaa sellaisiin puhelimiin, joissa olisi ns. ’kunnon kamera’ ja jatkuva kuvien siirtäminen puhelimelle ei ole todellakaan mitään instant-toimintaa. Lisäksi puhelimella kuvaaminen on todella hankalaa ja epämiellyttävää, koska siitä lätyskästä on paha pitää kahdella kädellä kiinni, kun pitäisi toisella sohia jotain naurettavaa pistettä kosketusnäytöllä, jota painamalla siis kuva otetaan: eli melkein kaikki kuvat tärähtävät. Mitä hyötyä siis olisi, vaikka noin epäkäytännöllisessä laitteessa olisikin ’kunnon kamera’? Toisaalta vaadin ehdottomasti, että kamera mahtuu käsilaukkuun…

Tämä tulee siis jatkossakin olemaan ihan aito, tavallisen ihmisen harrastuksena pitämä blogi, ei siis mikään matkailusivusto. Reissut maksetaan omasta pussista ja matkoilla käydään sen verran, kun on aikaa ja varaa.

Viime keväänä skannasin nuorena Englannissa kirjoittamani päiväkirjan, koska se on ainoa nuoruuden päiväkirja, jota on tullut luettua moneen kertaan (tai ylipäätään luettua) jälkeenpäin, ja se oli siksi alkanut vähän rapistua. Matkoista jää jotenkin sellaisia arvokkaita muistoja, jotka miellyttävät minua enemmän kuin mikään maallisen mammonan keräily. Ehkä näitä blogijuttujakin on sitten kiva lueskella joskus myöhemmin. Tosin ei näissä varmaan sellaista menoa ja meininkiä ole kuin jonkun teinin yksityiskohtaisessa neljän viikon Englannin ihmeellisyyksien tilityksessä, mutta jotain menoa nyt kuitenkin.

Kiva, että kuitenkin saan näitä juttuja tehdä, ja kiitän kaikkia, jotka ovat lukeneet, kommentoineet tai vain satunnaisestikin eksyneet sivustolleni. En tiedä, onko minulla kovinkaan paljon lukijoita, ilmeisesti ei (mitään lukijatilastojuttuja tähän blogiin ei tule…), mutta blogi jatkaa silti, siihen tahtiin kuin asiaa on.

Lintu kuvattu Espoon keskuksessa bussia odotellessa

Joulusta Juhannukseen

Laitan tähän kuvia, joita olen ottanut viimeisen puolen vuoden aikana erilaisilla pienemmillä retkillä lähelle, ja vähän kauemmaskin. Ei kuitenkaan kovin kauas, koska niille kuville on sitten omat juttunsa…

Jouluista tunnelmaa Sinebrychoffin museossa Helsingissä

Linkin takana lisää em. museosta:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2017/01/10/tunnelmia-lux-helsingista-bodom-jarvelta-ja-vahan-museostakin/

Lahden komeat jouluvalot

Arabia, Helsinki. Tammikuussa aloin opiskella Aalto-ylipiston avoimessa digitaalista kuvailmaisua.

Tammikuussa käytiin Ateneumissa (edellisestä käynnistä taisi olla n. 20 vuotta minulla)

Tammikuinen vesikeli. Elokuviin menossa. Tennispalatsi, Helsinki.

Huuhkaja Heinolan lintutarhassa helmikuussa

Papukaijat Heinolan lintutarhassa

Vanhan kaupungin pato Helsingissä talvella

Katutaidetta Vallilassa Helsingissä

Kivikissa ja katutaidetta Arabiassa Helsingissä

Espoon tuomiokirkko pääsiäisenä, kiirastorstai-iltana

Hietaniemen hautausmaa on suosikkipaikkojani Helsingissä

Hietaniemen hautausmaa. Taas löytyi pallonmuotoinen hautakivi.

Erikoinen lasitakka Ison Omenan kauppakeskuksen käytävällä Espoossa

Hietaniemen hautausmaa, ortodoksiselta hautausmaalta

Hietaniemen ortodoksiselta hautausmaalta

Puolarmetsän sairaalan purku Espoossa

Hääpäivän juhlintaa Helsingissä toukokuussa. Senaatintori.

Lähimetsässä. Puissa kiipeileminen tekee hyvää vanhoillekin ihmisille.

Kesä on tullut

Lännenratsastus. Ystävän kanssa hevostapahtumassa Kaivopuistossa

Hieno talo Ullalinnassa Helsingissä

Presidentti Mauno Koiviston hauta hautajaispäivänä Hietaniemen hautausmaalla

Juhannuskokkoa katsomassa Espoon Koukkuniemessä

Juhannuskokkoa katsomassa Espoon Koukkuniemessä

Kävelyllä lähellä kotia Espoossa. Pellot valkoisenaan kukkia.

Ja sitten vain odottelemaan syksyisempää kuvasarjaa… 🙂

Kuumaa suklaata ja kristallin kimallusta Prahassa

 

Praha maaliskuun lopussa? Ei vielä ihan pahinta turistiaikaa, mutta paikoitellen aikamoista kuhinaa kuitenkin. Tämä taitaa olla niitä kaupunkeja, joissa on aina turistiaika? Joskus on sellainenkin koettava. Jotenkin heräsin tähän kaikkeen vasta jälkeenpäin kotona, kun katselin napsimiani valokuvia. Hetkinen, kävinkö minä oikeasti tuolla, Karlstejnin linnassa, ja kävelinkö minä Prahan historiallisilla kaduilla ihmettelemässä hurjaa vauhtia ohi rämisevää raitiovaunua?

Raitiovaunupysäkki, joka ehti tulla tutuksi

Joo, käyty on… Vanhan kaupungin aukio ja taustalla Raatihuone

Prahan vanhassa kaupungissa

Vanhankaupungin aukio ja Raatihuoneen torni

Olin ensimmäistä kertaa Prahassa, mieheni taas peräti neljännellä visiitillä. Vietimme kolme yötä mukavassa hotelli Petrissä ja kävimme junalla myös Prahan ulkopuolella Karlstejnissa tutustumassa upeaan keskiaikaiseen linnaan, josta olen tehnyt erillisen jutun: karlstejnin-linna

Kotiinlähtiessä oli ensin vähän ristiriitaiset tunnelmat. Tykkäsinkö minä Prahasta, sainko siitä oikein minkäänlaista ”otetta”? Tiettyihin pisteisiin pakkautuneet turistilaumat eivät kauheasti houkutelleet joukkoonsa, se on myönnettävä. Minulta jäi väliin sekä Kaarlensillan ylittäminen että Raatihuoneen tornin astronomisen kellon lähempi tarkastelu. Toisaalta nämä jutut eivät minua hirveästi harmittaneet, vaikka ne ovatkin niitä kuuluisimpia paikkoja, jotka ’jokaisen pitäisi nähdä’. Kaarlen sillalla käväisin sen verran, että saatoin todeta, että minä en näin pitkää siltaa tällaisessa ihmismassassa ylitä. Eri suuntiin pyrähtelevien turistien lisäksi sillalla oli myös katutaiteilijoita ja rihkamakauppiaita. Valokuvia oli kivempi ottaa sillan alapuolelta, jossa oli ihan hyvin tilaa.

Kaarlen silta

Mitä minulle jäi Prahasta mieleen? Turistimassojen lisäksi? Ainakin erittäin hyvä ja maukas ruoka. Illalla Mala Stranan kadulla nautittu ihana kuuma suklaa, joka oli ihan oikeaa kuumaa suklaata. Kauniit ja koristeelliset rakennukset. Joka puolella houkuttelevasti kimaltavat kristallit ja granaatit. Minun piti vähän väliä pysähtyä ihastelemaan jotakin säihkyvää koruikkunaa. Mieheni mielestä me pysähdyimme kaikkien ikkunoiden eteen. No, niin varmaan pysähdyimme. Eihän sille mitään voi, jos tykkää niin paljon kimaltavista asioista… 🙂

Iik, ihania granaattikoruja!

Nam. Prahassa kuuma suklaa oli oikeasti kuumaa suklaata…

Lensimme Prahaan Czech Airlinesin koneella ja koneen laskeutuessa Tsekinmaalle taustalla alkoi soida Smetanan Moldau. Mieheni oli etukäteen maininnut tästä: että koneen päästessä maahan soi sitten Moldau, joka on tsekkiläisille vähän sama asia kuin Finlandia suomalaisille. En tiennyt, uskoako vai ei, mutta totta se sitten oli.

Onneksi lento oli taas kohtuullisen lyhyt… Lentosää oli molempiin suuntiin hyvä ja minä sain kummallakin kerralla toivomani ikkunapaikan. Oli kiva katsella ulos, kun kirkkaalla säällä näkyy muutakin kuin pilviä. Sekään ei tietenkään auta lentopelkooni. Olen aina innoissani lähdössä yläilmoihin, mutta sitten kuitenkin aina pelkään, etenkin nousuissa ja laskuissa. Jos kone vähääkään tärisee tai kallistuu, luulen, että kone putoaa ja murskaudutaan maahan tai räjähdetään. Ei auta, vaikka kuinka usein lentäisin. Jotenkin vain koko ajatus siitä, että olen jossakin aika heppoisen näköisessä purkissa taivaalla, ei ole minusta kovinkaan luonnollinen. Enkä ole edes joutunut lentämään myrskyssä tms., jollaisesta mies on kyllä kertonut, että sellaistakin voi olla.

Hyvä lentosää… Jos nyt tykkää olla purkissa taivaalla….. 😉

Prahan lentokentältä oli aika pitkä matka keskustaan. Ensin mentiin bussilla nro 100 Zliciniin, sitten metrolla Andelin asemalle ja vielä lopuksi pari pysäkinväliä raitiovaunulla. Hotel Petr sijaitsi lähellä Petrinin kukkulaa, joka oli iltaisin kivasti valaistu. Kukkula näytti jyrkemmältä kuin olin etukäteen kuvitellut. Me emme käyneet tällä kukkulalla lopulta ollenkaan (siellähän olisi ollut mm. se Eiffel-tornin näköinen rakennus). Näköalapaikoiksi meille riittivät oikein hyvin Prahan linnan alue ja Vyšehrad (Vyšehradista erillinen juttu: vysehradin-linnoitus-ruuhkaa-kuuluisuuksien-hautausmaalla)

Ylhäällä näkyy Vituksen katedraali

Hotellihuone näytti ihan hotellihuoneelta. Yllätys – yllätys! Petr oli ehkä paras hotelli, jossa olemme tähän mennessä yhdessä majoittuneet. Kaikki oli kohdallaan niin kuin normaalissa hotellissa kuuluu. Pyyhkeet olivat asiallisia ja niiden vaihtaminen oli asiallisesti hoidettu. Sai itse päättää, halusiko niitä vaihdettavan päivittäin vai ei. Sänky oli pedattu joka päivä. Kylpyhuoneessa oli tarpeeksi laskutilaa tavaroille ja paikkoja pyyhkeille sekä erinomainen suihku, jota pystyi pitämään sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Nämä kaikki pikkuasiat ilahduttivat, kun ne kerrankin oli meidän minibudjetilla mahdollista saavuttaa. Huoneessa oli peilipöytä, tuoli ja televisio sekä jääkaappi, sängyn lisäksi tietysti. Vedenkeitin ja teetäkin olisi ollut. Tiedän kyllä, että jossain muissa maissa budjetti ei ehkä riitä tähän tasoon ja on taas tyydyttävä vaatimattomampaan majoitukseen.

Hotellin aula

hotellihuoneen ikkunasta

Hotellin aamiaisbuffet oli myös ihan hyvä (munakokkelia olisi kyllä saanut olla useammin). Tarjolla oli myös jonkinlaista gluteenitonta rouhetta (mysliä/muroa tms.). Minun ruokavalionihan on viljaton, mutta se nyt ei aina matkoilla ihan pidä (sitä paitsi olen tällä hetkellä aloittamassa kaura-kokeilua…) Ainoa miinus hotellissa olivat metelöivät saksalaiset viimeisenä yönä. Nukkuminen hoitui kyllä tulpat korvissa, mutta kun ne löystyivät, heräsin välillä kovaan pälätykseen. Pälättivät siis koko yön. Ei kiva.

Siinä on kuivahedelmiä, mysliä, muroja yms. jogurtin päälle. Myös jotain gluteenitonta rouhetta.

Hotellin aamiaishuone

Aamiaisbuffet

Ekana iltana löysimme lähistöltä ravintolan (nimi jotakin sinne päin kuin U Deloveho Krize?), jossa söimme perinteiset tsekkiläiset ateriat: lihaa, jänniä perunoita ja hapankaalia. Mies joi tietenkin olutta ja minä mineraalivettä. En tykkää oluesta, enkä nyt yleensäkään juo paljoakaan alkoholia. Viinejä voin maistella ja juodakin muutaman kerran vuodessa jonkin lasillisen, mutta muuten pysyttelen aikalailla vesilinjalla. Ruoka Tsekinmaassa oli erittäin hyvää, maukasta ja ennen kaikkea halpaa. Löytyi helposti sellaisia ruokia, mitä voin syödä. Ja aina oli hyvää, eksyi sitten mihin ravintolaan tahansa.

Tosi maukkaat perinteiset tsekkiläiset ateriat…

Perjantaina vietimme aamupäivän Karlstejnissa ja palasimme Prahaan iltapäivällä, jolloin aikaa oli vielä kaupungilla kiertelyyn. Ajattelimme ensin mennä funikulaarilla Petrinin kukkulalle ja sen jälkeen katsomaan Kampa-saarta, mutta jätimme kukkulalle nousun kuitenkin väliin. Kampa-saarella törmäsimme sattumalta John Lennon walliin, jonka edessä parveili aikamoinen ihmismassa. Lähistöltä löytyi myös John Lennon pub. Pienelle kanaalia ylittävälle sillalle, jonka vieressä on jonkinlainen rattaanpyörä, oli pakkautunut hirveä valokuvaajien määrä. Siis ihan vain kuvaamaan sitä yhtä rattaanpyörää rakkauslukkoja pursuilevan sillankaiteen rakosista.

John Lennon wall

Kampa-saaren kanaalia

Päädyimme Kampalta Kaarlen sillalle, jota emme ylittäneet, koska minua pelkkä ajatus hirvitti ja muutenkin ajattelimme säästää vanhan kaupungin puolen seuraavaksi päiväksi. Jatkoimme kuitenkin turistien kansoittamaa ja komeiden talojen reunustamaa katua Prahan ’pienelle puolelle’, Mala Stranaan (sivukaduilla oli muuten vähän väljempää) ja kiipesimme pitkät portaat ylös Prahan linnan luo ihailemaan maisemia. Sinä iltana nähtiin mm. linnan edustalla pyssyjen kanssa seisovat vartijat sekä useampi hääpari otattamassa hääkuvia. Pyhän Vituksen katedraali oli jossain siellä rakennusten keskellä, eikä sitä päässyt katsomaan edes ulkoapäin.

Portaissa oli kiipeämistä…

Prahan kattojen yllä. Siellä kaukana näkyy jotain pilvenpiirtäjiäkin

Prahan kattojen yllä. Kaukana häämöttää tv-torni…

Alunperin olimme ajatelleet palata linnan alueelle takaisin seuraavana aamuna, koska olin odottanut nimenomaan katedraalissa käymistä. Myöhemmin kuitenkin päätimme, että jätämme Vituksen katedraalin kokonaan väliin jonojen, turvatarkastusten ja melko korkean sisäänpääsymaksun takia. Jossain vaiheessa meille sitten selvisi, että lauantaina Vituksen katedraali olisikin ollut kokonaan suljettu suurelta yleisöltä, koska kardinaali oli kuollut ja siellä oli hautajaiset. Ihan hyvä siis, ettemme lähteneet sinne turhaan. Lauantaina pääsimme sitten suuntaamaan suoraan metrolla vanhaan kaupunkiin. Jäimme pois Mustekin asemalla. Olimme myös keksineet, että lähdemme vanhan kaupungin kiertelyn jälkeen raitiovaunulla Vyšehradin linnoitukselle, jossa sijaitsee mm. hautausmaa, jonne on haudattu Tšekin kuuluisimpia henkilöitä. Siitä erillinen juttu: Vysehradin linnoitus

Lauantaina kävimme vanhankaupungin aukiolla, mutta astronomisen kellon alla näkyi olevan niin paljon ihmisiä, etten halunnut sinne mennä. Kiertelimme ympäriinsä ja näimme paljon hienoja taloja sekä kalliiden tavaroiden putiikkeja. Sanoin, että jos nyt ostettaisiin mulle tosta toi kimalteleva Rolex ranteeseen, toi Gucci-bag ja vielä päähän noi Bang & Olufsenin kuulokkeet, niin joku voisi luulla, että olen joku rikas tyyppi… haha.

Tuonne olisi ollut kiva mennä, mutta ei illalla enää jaksettu…

Perjantaina söimme ravintolassa pariinkin otteeseen, heti, kun olimme palanneet iltapäivällä Karlstejnista (ravintolan nimi oli Gurmania) ja vielä myöhemmin illalla. Illalla halusin mennä sellaiseen ”hienoon” ravintolaan, jossa on isot ikkunat kadulle (ravintolan nimi oli Meduzzy). Ihmettelimme, miksi jotkut ravintolat olivat ihan tyhjiä ja jotkut tupaten täynnä, vaikka olivat samalla kadulla vierekkäin. Ainakin siinä, mihin menimme (eli Meduzzyssa), oli kokonaan tupakointi kielletty, mikä ei ole Prahassa niin tavallista. Ja se paikka oli tosiaankin aika täysi. Päivällä olin syönyt kanaa paistetuilla vihanneksilla (Gurmaniassa). Illalla tilasin jostain syystä chicken wingsit, vaikka olin ajatellut ensin jotain salaattia tai keittoa. Wingsit olivat kyllä tosi hyviä kastikkeineen, mutta niiden kanssa tuli leipää (sekin oli hyvää, vaikka normaalisti en ihan tavallista leipää syökään…). Mies söi perinteistä leipäkuoressa olevaa gulassikeittoa. Tilasin myös jäätelöannoksen, vaikka se ei ollut ihan niin hyvä kuin kuvassa oli näyttänyt (vähän hileisen makuinen).

Gurmania

Gurmania

Keitto leipäkuoressa. Se vähän hienompi ikkunaravintola, jonka nimi oli Meduzzy

En aina tajunnut, että lisukkeet, kuten perunat, olisi pitänyt joissakin tapauksissa tilata erikseen. Seuraavana päivänäkin sain pelkkää lohta pinaatilla, kun kävimme uudelleen U Deloveho Krizessa. Meidän piti mennä myös lauantai-iltana uudelleen syömään ja yritimme jopa katsella netistä sellaista paikkaa, jossa olisi ollut elävää musiikkia (jazzia tai ihan mitä tahansa), mutta olin siinä vaiheessa parin päivän kävelemisestä ja aikaisista heräämisistä niin väsynyt, ettei kaupungille lähtemisestä tullut enää mitään. Nämä meidän reissut kun eivät yleensä ole mitään lepolomia, vaan lähentelevät ennemminkin kovemman luokan urheilusuorituksia. Molemmat tykätään aktiivisesta menosta ja hyvä niin. Löhöillä ehtii kotonakin. Lauantai-iltana oli kuitenkin ihan pakko käydä ajoissa nukkumaan, koska aamulla oli jo kotiinlähtö edessä ja vielä kesäaikaan siirtyminen muun kellojen vekslaamisen lisäksi. Mitään kovin nuoriahan me ei enää olla…

Tavanomaiset juomat…

U Deloveho Krize oli erinomainen ravintola

Mieheni osti minulle perjantaina Mala Stranasta kristallisydämen, jota sanon ”valtameren sydämeksi” (vähän niin kuin Titanic-elokuvassa), koska valitsin juuri tietyn sinisen sävyn ja koska olen niin ihastunut valtameriin (niissä vain on sitä jotain, suuruutta, voimaa jne.). Kotiinlähtöpäivänä lentokentällä piti tuhlata loput korunat ja menin jonkinlaiseen paniikkiin (nopeassa valintatilanteessa) ja valitsin toisen samanlaisen sydänriipuksen, vaikkakin vaaleanvihreän. Juuri muuta ei tullut ostettua, paitsi perinteinen jääkaappimagneetti Karlstejnista, ja tietysti, myös Saksassa ja Sloveniassa tutuksi tulleessa, Dm-kaupassa kävin taas ostamassa edullista Alverden luonnonkosmetiikkaa. Nyt on sitten taas huulirasvavarastot vähäksi aikaa täynnä ja vähän muutakin. Mies tietysti osti jotain viinejä, se kun niistä tykkää.

Jäätelöannos ja kaulassa kristallinen ’valtameren sydän’. Ikkunaravintola, jonka nimi oli Meduzzy.

Me tosiaan valitsimme matkustusajankohdaksi maaliskuun, jotta välttyisimme niiltä pahimmilta turistimassoilta. Voin vain kuvitella, minkälaista Prahassa on myöhemmin keväällä tai esimerkiksi kesällä, kun nytkin oli jo aika täyttä. Praha on tosiaan mieheni suosikkikaupunki ja vaikka hän kävi Prahassa nyt jo neljättä kertaa, hän pääsi silti tällä kertaa näkemään paljon sellaisia paikkoja, joissa ei ollut ennen käynyt. Minustakin Praha oli kiva, mutta saatoin kuitenkin tykätä enemmän Berliinistä, jonne voisin joskus mielellään matkustaa uudelleenkin. Ehkä siinä matkassa oli enemmän sellaista seikkailun tuntua, jota kaipaan. Jokaisessa kaupungissa on kuitenkin oma tunnelmansa. Prahassa tykkäsin eniten ihanista kristallikoruista, jotka eivät olleet edes kovin kalliita, niin että sain jopa kaksi melkein samanlaista. Ja ruuasta (vaikka lihan syöntiä pitäisikin vähentää ja olen kotona vähentänytkin). Ja kauniista rakennuksista. Ja siitä, että pääsin junalla Keski-Böömiin.

Kirkko aika lähellä hotellia. Tämäkin oli sisältä hieno (siellä ei saanut kuvata).

Mies oli tilannut molemmille lennoille itselleen lentokonesafkat

Tulevaisuuden matkahaaveita:

Lentopelostani huolimatta haaveilen matkoista ainakin San Sebastianiin, Sisiliaan ja Skotlantiin (kun ne on joskus käyty, voin sitten hyvillä mielin lopettaa lentämisen? Hahaha… Ei tämä välttämättä ihan vitsi ollut…). Vielä muutama vuosi sitten tärkeimmät (tai ainoat) ulkomaanmatkahaaveeni olivat Berliini ja Barcelona, joista Berliinin matka toteutettiin. Sitten alkoi kiinnostaa Portugalin Sintra ja Slovenia, joissa myös käytiin. Espanja on toistaiseksi jäänyt minulta väliin, joten varmaan sinne sitten pitäisi päästä seuraavaksi. Barcelonaan en kyllä niinkään enää halua, koska luulen että siellä on minun makuuni liikaa ihmisiä ja hektistä, ja muutenkin olisi kiva valita useammin kohteita, joissa mieskään ei ole vielä käynyt. Eli luultavasti Baskimaa ja San Sebastian olisi se paikka, johon alamme suunnitella matkaa seuraavaksi. Siellä pääsisi taas näkemään valtameren…

Olen nyt päättänyt, että haluan jossain vaiheessa mennä myös Sisiliaan, koska haluan nähdä myös tulivuoren (itse asiassa tulivuoret on alkaneet viime aikoina kiinnostaa melkein yhtä paljon kuin valtameret, olen jopa nähnyt unta tulivuorenpurkauksesta!). Sisilia vaikuttaa muutenkin mielenkiintoiselta kohteelta maisemineen ja muine juttuineen. Valitettavasti sekä San Sebastian ja Sisilia ovat molemmat vähän hankalampien lentoyhteyksien päässä, jos haluaa viikkoa lyhyemmän matkan keston tai muutenkin lennoille mieleisempää vuorokauden tai vuodenaikaa. En kauheasti tykkää vaihtolennoista (liikaa nousuja ja laskuja minun makuun ja muutenkin tosi raskasta). Skotlannissa taas kiinnostaisivat rauniolinnat, kummitustalot, maisemat ja sen sellaiset. Myös Puolan Gdansk on yksi sellainen kohde, josta on jonkin verran puhuttu. Siinä siis ne minun tärkeimmät matkahaaveeni tällä hetkellä. Nyt kesäksi on suunnitteilla vain kotimaan matkoja. Yksi majoituskin on jo varattu, mutta jääköön kohde ynnä muu vielä salaisuudeksi.

Tämä kevät onkin vierähtänyt minulla Aalto yliopiston avoimessa yliopistossa digitaalista piirustusta ja maalausta opiskellessa ja kurssin projektitöiden tekeminen ja loppuunsaattaminen on vähän vienyt tässä viime aikoina aikaa ja voimia.

Olen myös miettinyt blogin Facebook-sivun lopettamista, koska tuntuu vähän oudolta päivittää kahta Fb-sivua (henk.koht. ja blogin). Nyt huhtikuussa tulee tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, ja blogin somet kai pitäisi blogimaailmassa olla olemassa seuraajia varten, mutta koska seuraajia ei ole juuri tullut (?), niin mietin, eikö blogijuttujen linkit yms. asiaan liityvät kuvat voisi vain jakaa omalla Fb-tililläni julkisina (jos siis joku joka ei ole jo fb-kaverini haluaa myös niitä seurata). Aloitin blogin pitämisen ihan huvin vuoksi, kun jonkin verran reissuissa käymme, tykkään kirjoittaa ja valokuvata. Pakonomainen päivitystahti tai lukijatilastoiden kyttääminen tms. tuntuu minulle vähän vieraalta jutulta. Toistaiseksi annan Fb-sivun nyt kuitenkin olla olemassa. Instagrammissa jaan myös matkoihin liittyviä kuvia, mutta myös muita, joten tervetuloa seuraamaan. Twitteriin laitan myös blogipäivitysten linkit, vaikka muuten en kyllä ole oikein ole Twitteristä koskaan innostunut, enkä siellä juuri käy. Tämä varsinainen blogi tulee joka tapauksessa jatkamaan ihan normaalisti. Tätä en ole lopettamassa. 🙂

Matkamessuhulinoita ja matkahaavepulinoita

Pääsin ekaa kertaa matkamessuille, kun voitin liput Live now – dream later -blogin arvonnassa. Kiitos lipuista, Saana!! 🙂

Päätimme osallistua messuille perjantai-iltana. Ainakaan silloin siellä ei ollut ihmisiä mitenkään tungokseksi asti, joten kierteleminen oli minustakin ihan mukavaa. Ehkä lauantai ja sunnuntai olivat sitten ruuhkaisempia päiviä?

isonäkymä

Ensivaikutelma messuista oli aika värikäs ja suuri. Enimmäkseen tuli etsittyä katseellaan sellaisten maiden messupisteitä, joihin olemme suunnitelleet reissaavamme seuraavaksi, tai ainakin jossain vaiheessa.

Virtuaalimatkailukin alkaa ilmeisesti lyömään itseään lävitse, koska virtuaalilaseja olisi päässyt kokeilemaan useammassakin pisteessä. No, en kokeillut, enkä voi sanoa niistä sen enempää, mutta juuri matkailumielessä virtuaalimaailmojen voisi kuvitella tulevaisuudessa (ja tekniikan kehittyessä) kiinnostavan myös minua. Jos todellakin voisi päästä melkein aidon tuntuisesti nauttimaan sellaisistakin paikoista ja elämyksistä, joihin ei oikeasti uskaltaisi lähteä. Nyt lasit näyttivät vielä vähän turhan suurilta ja epämukavan näköisiltä möhkäleiltä.

DSC01787-001

Dominikaanisen tasavallan tanssijat matkamessuilla. Onks tonne ylös päässy punkkikin kuvaan?! (siellä on varmaan punkkibussi…?)

Messuilla tuli tietysti osallistuttua paljon erilaisiin matka-arvontoihin. Erityisesti kotimaan ja Baltian maiden matka-arvontoja tuli täytettyä oikein urakalla. Jostakin syystä meidät saatiin houkuteltua myös kuumaan kuvauskoppiin esiintymään videolle ja lupaamaan kirjallisesti, että videota saa käyttää markkinoinnissa rajattomasti. Uuh, olimmekohan vähän sekaisin…? Mutta jutun idea oli se, että piti kertoa joku paikka Suomessa, jossa haluaisi olla ja perustella se… Me keksimme niinkin ’hyvän’ jutun kuin rakkaan ja alkuperäisen kotikaupunkini Kotkan, koska halusimme mainostaa sitä, se kun on meidän mielestämme sen verran huonosti mainostettu ja esillä (vaikka hyvä paikka onkin)… Voi jee… Mitä tulikaan tehtyä? Toivon todella, ettei meistä tule suuria julkkisia niin hölmön videon myötä… 😉 Se #finnscope-kangaskassi on kyllä tosi hieno 🙂

Ensin tosiaan luulimme, että Kotkasta ei löytyisi näiltä messuilta pienintäkään mainintaa, mutta löytyihän se sieltä sentään: Kuninkaantieajon muodossa (Kymen Automobiilikerho). On ehkä hieman surkuhupaisaa, että niinkin hieno merikaupunki kuin Kotka tulee nyt taas mainostetuksi vain tässä pienimuotoisessa ja vaatimattomassa matkablogissa, joka ei paljon lukijamäärillään pääse polleilemaan. Mutta toivotaanpa että saadaan taas ensi kesänä keula kohti Kotkan ihanaa saaristoa (jos te muutkin menette, niin muistakaa varoa punkkeja). Ja siellähän on siis paljon muutakin nähtävää kuin saaristo…

http://www.rantapallo.fi/tiatones/category/kotka/

suomilava

Kotimaan kohteet näyttivät noin muuten olevan hyvin edustettuina. Rauman piste kiinnosti minua erityisesti, koska ajattelimme jo viime vuonna lähteä sinne käymään, mutta sitten se jotenkin jäi toteuttamatta. Talvi on yleisesti ottaen niin kiireistä aikaa, ainakin toiselle meistä, ettei oikein tahdo löytyä minkäänlaista saumaa edes yhden yön reissulle. Vaikka olenkin nuorempana kierrellyt kotimaata aika lailla ristiin rastiin, Rauman suunnalla ei ole tullut käytyä, ja siellähän olisi tosiaan hieno vanha kaupunki.

rauma

Lappi näytti myös olevan todella hyvin edustettuna ja ajattelinkin, että johonkin päin Pohjois-Suomea olisi kiva taas joskus päästä. Mieluiten joko ihailemaan revontulia talvella tai ruskaa syksyllä. Kesällä en niinkään välittäisi lähteä, koska en tykkää itikoista, hyttysistä… Vaikka toki siellä on kesälläkin kaunista. En ole käynyt Lapissa kuin kerran ja siitähän onkin vierähtänyt jo reippaasti aikaa.

No, voitin sentään pika-arvonnasta parin euron päiväristeilyt Tallinnaan, joten varmaan yritämme sinne sitten taas suunnata. Pitäisi keksiä joku kiva uusi kohde siellä, museo tai muu sellainen.

DSC01790-001

Meillähän on seuraavaksi tiedossa Prahan matka, joten Praha- ja Tsekki-aiheisia läpysköjä tuli luonnollisestikin keräiltyä. Mieheni on käynyt Prahassa monet kerrat, mutta minulle reissu tulee olemaan ensimmäinen. Puolasta ja erityisesti Gdanskista tarttui myös mukaan iso pino materiaalia. Löysimme myös Baskimaan tiskin! Pöydällä oli levällään iso kuva San Juan De Gaztelugatxesta, joka on lähellä Bilbaota ja jonne jostakin syystä haluaisin päästä käymään. Haluaisin oikeastaan mennä San Sebastianiin ja niin että lentäisin Ranskan Biarritziin ja siitä sitten junalla Espanjan puolelle (kesäaikaanhan se onnistuisi).

baskimaa

Ooh! San Juan De Gaztelugatxe, tonne mä haluun!

DSC01855-002

Kuten kuvasta näkyy, osallistuin myös Lontoon lentojen arvontaan. Mieheni ei ole koskaan käynyt Brittein saarilla ja onpahan omastakin Englannin matkastani jo ehtinyt vierähtää reippaasti yli pari vuosikymmentä. Kyllähän sinnekin mielellään lähtisi, vaikkei se nyt ihan ensimmäisenä olekaan ’minne mennä seuraavaksi’ -listallani. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka silloin nuorena Englannissa ollessani ehdin koluta Lontoossa useampaan kertaan, enhän minä siitä enää paljoakaan muista. Kyllä siellä tekemistä keksisi. En muuten tainnut nähdä Skotlannista mitään tuolla messuilla? Skotlannista olen ihan oikeasti puhunut, että sinne voisi olla kiva joskus mennä.

Seuraavassa kuvassa näkyvät kaikki messuilta mukaan napatut esitteet… Kotimaata, Baskimaata, Tsekkiä, Puolaa enimmäkseen… Maltaa ja Islantia ja Japanin matkan arvontaakin siinä näkyy pilkistävän, vaikka ne ei nyt ehkä ihan ensimmäisinä ole listalla, niin ovathan ne mielenkiintoisia. Italialle haluaisin mielelläni jossain vaiheessa antaa uuden mahdollisuuden (sen viime vuotisen Triesten pyrähdyksen jälkeen), ehkä juuri Sardinian, Sisilian tai Ligurian rannikon muodossa, joista oli tuossa kiva esite. Turkkia, Thaimaata tai muita suomalaisten suursuosikkeja minun pinoissani ei näy ollenkaan.

kohteita2

kohteita1

kohteita

Japan Airlines -kangaskassi muistuttaa siitä, että Euroopan ulkopuolisista kohteista minua kiinnostaisi lähinnä Japani. Siis JOS joskus kokisin olevani tarpeeksi vanha saamaan veritulpan liian pitkällä lennolla (turistiluokassa) ja ryömimään kapseliin kapselihotellissa (koska muuhun ei olisi varaa?). Haha, eipäs pidä vitsailla vakavilla asioilla. Täytyy yrittää keräillä rohkeutta, niin ehkä sitten joskus. Mieheni on kyllä käynyt Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi nyt vaikka Tansaniassa asti, mutta minua ei kyllä Afrikkaan saisi millään, sen verran arkajalka olen ja myönnän olevani.

Matkamessuilla oli ihan kiva käydä katsomassa, minkälaista menoa ja meininkiä siellä oli tarjolla. Tähän viikkoon onkin mahtunut kaikenlaista, kun aloitin myös digitaalisen kuvailmaisun opiskelun Aalto yliopiston avoimessa yliopistossa. Minuahan siis kiinnostaa lähinnä digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen, ja miksei nyt sitten kuvankäsittely muutenkin, ja onhan niitä jo aika pitkään tullut harrasteltuakin.

Moikka!

Olen Katianna ja olen jo pitkään haaveillut omasta (matka)blogista, ihan vaikka vain omaksi huvikseni. Harrastan kirjoittamista ja valokuvaamista. Tykkään kuvankäsittelystä ja digitaalisesta piirtämisestä. Joskus olen tehnyt vähän musiikkiakin. Lisäksi suunnittelen ja ompelen mielelläni vaatteita itselleni, joten tässä blogissani tulen varmaan myös käsittelemään matkojen lisäksi vähän itse tekemiäni vaatteita (täytyyhän sitä nyt matkoillekin pukeutua 😉 ). Olen kiinnostunut matkustelusta, kirjallisuudesta, elokuvista, musiikista, taiteesta ja museoista. Inspiroidun mm. persoonallisista pukeutumistyyleistä ja autiotaloista.

Tämä blogi olisi tarkoitus täyttää satunnaisilla päivityksillä ja valokuvilla matkoilta, retkiltä ja mielenkiintoisista kohteista Euroopassa ja kotimaassa. Matkaseuranani on aviomies.

Matkoilla meitä kiinnostavat monenlaiset nähtävyydet: maisemat, luonto, kaupungit, kulttuuri, historia, museot, linnat ja muut mielenkiintoiset rakennelmat… Löhöilylomia emme juurikaan harrasta, vaan reissuillamme liikuskellaan aktiivisesti. Matkat pyritään suunnittelemaan ja hoitamaan omatoimisesti. Kohtuullisella budjetilla ja julkisilla kulkuvälineillä.

Sekä luonnossa liikkuminen että kaupunkeihin tutustuminen on meidän mielestämme kivaa. Kaupungeissa tulee usein käytyä museossa. Viimeksi kävimme maaliskuussa Tukholmassa Abba-museossa, joka oli ihan mukava paikka. Museon sivut löytyvät osoitteesta: http://www.abbathemuseum.com

Myös viime kesänä katsastamaamme Tallinnan ”Keskiaikaisten kidutusvälineiden museota” voin suositella. Ainakin se on pieni, vain pari huonetta, joten karmivia vehkeitä tutkiskellessa ei ehdi väsähtää. Toissavuotisesta Berliinin reissusta voisin tehdä jälkikäteen ihan oman postauksen omien vinkkieni kera.

abba

piikkituoli

Kotimaassa olemme muutaman viimeisen vuoden aikana ehtineet käydä tutustumassa aika moneen paikkaan sekä päiväressujen että yöpymisten merkeissä (eikä aina edes pelkästään turisteina, vaan ihan muuttokuorman kanssa), mutta jos yksi mieleenpainuvin museoelämys pitäisi mainita, se olisi ehdottomasti Varkaudessa sijaitseva Mekaanisen musiikin museo. Siellä kannattaa käydä, jos sinne päin eksyy. Kävimme itse siellä pari vuotta sitten. Mieheni oli käynyt siellä joskus aikaisemminkin ja tiesi siis miten hienosta paikasta ja mieleenpainuvasta opastuksesta oli kyse… 🙂 Jopa pelkästään museon wc:ssä olisi riittänyt tutkittavaa (kuva alla). Museon sivut löytyvät osoitteesta: http://mekaanisenmusiikinmuseo.fi

wc