Browsing Category

Vantaa

Lentokoneita ja sudenkorentoja

Miksi Luukki on Espoon paras retkipaikka ja lentokenttä Vantaan?

No, ne vain ovat minun suosikkejani. Kukapa voisi vastustaa peilityynenä lepääviä salaperäisiä metsälampia tai nousevia lentokoneita? Miten nämä sitten liittyvät yhteen? No, ainakin Luukissa koneet näyttivät nousevan puiden takaa Hauklammen ylle.

Hauklampi, kuvajainen

Kävimme Luukissa ekan kerran toukokuussa ja ihastuin. Ajattelin, että tänne haluan uudestaan.

Luukkiin on julkisilla monimutkainen matka Etelä-Espoosta. Siihen saattaa hyvinkin vierähtää pari tuntia ja tarvita kolme bussia, mutta ei se mitään: Luukissa on niin ihanaa, että matka kyllä kannattaa.

Päätettiin lähteä Luukkiin toisen kerran heinäkuun loppupuolella. Tällä kertaa oltiin Luukissa alkuillasta, mikä on valokuvaamiseen mukavampaa aikaa kuin kirkas keskipäivä. Päätettiin kiertää 5,6 kilometrin ”sininen lenkki” (kuulostaa makkaralta, yök).

Ensin käveltiin tuttu puolitoista kilometriä pysäkiltä kierroksen alkuun ja huomioitiin, että tuossahan huristelee ohitse bussi, joka menee ihan viereen (mies oli taas katsellut reittiopasta, haha).

Luukissa on valittavana parikin reittiä, keltainen ja sininen, joista sininen on lyhyempi. Lampiakin pitäisi olla ainakin seitsemän. Kartano on ison tien toisella puolella. Sinne käveltiin kierroksen jälkeen vielä käymään vessassa ja katsomaan, onko jäätelökioski auki. Ei ollut, eikä ollut kartanon kahvilakaan, oltiin sen verran myöhään liikenteessä. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Luukissa on tällaisetkin palvelut lähellä, vaikka Luukki on ’kaukana’.

Ja sitten se ihana aarnimetsä, peikkometsä. Metsässä on aina mukava kulkea, kun aurinko ei häikäise suoraan silmiin, enkä välttämättä tarvitse aurinkolaseja. Ja siellä on niin kaunista ja rauhallista. Ja ne metsälammet. Kaikenlaisista vesistä rakastan eniten juuri metsälampia ja sitten toisaalta valtameriä, niissä molemmissa on vain ”sitä jotain”. Suomessa ei ole valtameriä, mutta metsälampia on onneksi sitäkin enemmän. Niitä kelpaa sitten tuijotella.

Tällä kertaa ohitettiin Hepolampi ja suunnattiin suoraan Hauklammelle (kuva yllä). Istuttiin pitkään Hauklammen rannalla, syötiin eväitä ja tuijoteltiin metsälammen tyyntä pintaa, siihen heijastuvia jyrkkiä kallioita, puita ja pilviä. Välillä hiljaisuuden katkaisivat puiden takaa nousevat lentokoneet. Sitten hiljaisuus taas palasi ja huomio kiinnittyi veden pinnan yllä poukkoileviin sudenkorentoihin. Lentokone ei voisi tehdä noin, vaihtaa vain yhtäkkiä suuntaa.

Sudenkorento Käärlammella

Lumpeenlehti ja sudenkorento Käärlammella

Jotkut lentokoneet kaarsivat selvästi kallellaan ja totesin, että jos nyt oltaisiin tuolla ylhäällä, niin olisin todennäköisesti aika paniikissa. Nousut ja laskut ovat kamalia. Jos kone vähääkään kallistuu (tai jopa tärisee), kuvittelen heti, että nyt ollaan vähintäänkin putoamassa.

Vaikea lasku… hehe, onko se matematiikkaa, vai pitäisikö se maksaa pois?

Oli sunnuntai-ilta, tasan viikko siitä, kun olimme olleet Vantaalla katselemassa nousevia lentokoneita. Hetki, jolloin lentokoneita lähtee paljon. Maasta katseltuna ne ovatkin ihan kivoja. On ihan eri juttu olla itse siellä purkissa. Lentopelko tuntuu vain pahenevan, mitä enemmän lentämistä harrastan. Joku siinä kyllä sitten kiehtookin, kun se tuntuu niin hirveän vaaralliselta. Olen aina innoissani lähdössä, kunnes tajuan taas olevani taivaalla.

Olen tehnyt itse nämä leveät pellavashortsit. Tykkään pitää kesäisin pellavavaatteita.

Nyt tuntui hyvältä vain olla metsässä, metsälammen rannalla, katsella hiljaisuudessa lentäviä korentoja ja välillä ylitse jyliseviä lentokoneita. Oma itse ja kaikenlaiset turhat huolet unohtui. Ajattelin, että tämä on varmaan maailman ihanin paikka.  Ihmisen on tällaisessa paikassa hyvä olla.

Kun lentokoneet loppuvat, jää vain sudenkorennot ja hiljaisuus, ajattelin. Lentokoneet eivät kuitenkaan ihan heti loppuneet.

Mitähän tapahtuisi, jos jäisi tähän penkille istumaan koko yöksi? Ilmestyisikö ufoja? Joutuisinkohan siepatuksi? Heh.

Käytiin myös katsomassa läheistä Käärlampea. Mustikat olivat kypsiä ja hyviä. Kävelimme hiljakseen ja rauhallisesti, ei ollut mihinkään kiirettä.

Käärlampi

Käärlampi

Metsässä on paljon kaikenlaista, mutta silti aistit jotenkin lepäävät. Minulla kun yksityiskohdat pomppaavat esiin jatkuvasti. Aivot rekisteröivät koko ajan pienimpiäkin murusia ja ötököitä, ”merkityksettömyyksien maailmaa”, kadulla, kotona, joka paikassa. Mutta metsässä on erilaista, metsä on täynnä neulasia ja kaikenlaista muuta pienenpientä, niin ettei se enää häiritsekään niin paljon. Paitsi että kyllä minä silti huomaan ”kaiken”, esimerkiksi nyt vaikka ne sammakot. Pienen pienet metsäpolun väriset sammakot, jotka pomppivat jalkojen juuressa sinne tänne. Vaarallista leikkiä.

Ihmettelen aina, että tämä yksityiskohtien ja pienimmänkin liikkeen esiin pomppaaminen tuntuu toimivan, vaikka tuntisin näköni muuten huonoksi tai häkäräksi. Yleensä löydän hyvin myös pienet esineet, jotka ovat pudonneet esimerkiksi lattialle.

Ohitimme soita, joissa sammakoiden on hyvä asua. Luukissa on aika monipuolista metsää. Aarnimetsää, soita, sammalsamettia ja vähän kuivempaa kuusikkoa. Ja tietysti niitä tosi kauniita metsälampia.

Yhteen kasvaneet.

Siksi Luukki on Espoon paras retkipaikka. Ja lentoasema on Vantaan paras retkipaikka, koska katselen mielelläni myös lentokoneita.

Potkurikone nousee. Katselupaikka kalliolla kiitoradan vieressä.

Samaan kuvaan osui sattumalta kaksi konetta

Toivon aina, että saisin lentokoneessa ikkunapaikan. Vaikka pelottaa, ikkunasta on silti kiva katsella alas, jos sattuu olemaan hyvä lentosää. Viimeksi, kun lensimme (Prahaan), oli hyvä sää ja näin lentokoneen ikkunasta kotitalomme. Hain ensin isompia maamerkkejä ja niitä seuraamalla pystyin löytämään sen. Lentokoneethan lentää aika paljon meidän ylitse. Joskus on vielä sellaisia aikoja, että lentävät tosi matalalla.

Seuraavaksi meidän olisi tarkoitus lentää Pohjois-Espanjaan Baskimaalle. Haaveilen myös matkoista Sisiliaan ja Skotlantiin, ehkä myös esim. Puolan tai Unkarin suunnalle. Keski-Euroopassa olisi kiva matkustaa junalla maasta maahan, mutta en tiedä, milloin meillä olisi aikaa sellaiseen. Kotimaassakin olisi kiva päästä käymään Lapissa poroja katsomassa, kun en ole siellä käynyt kuin kerran.

Kovin pitkiä matkoja tuskin tulen koskaan taivaalla kiitävissä metallipurkeissa matkustamaan, vaikka ei siihenkään tietysti pitäisi sanoa, ettei koskaan. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia toukokuiselta Luukin retkeltä… Keltainen kartano ja metsälampien lumo

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia aiemmilta lentokoneiden kuvausreissuilta… Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Ei levitointirajoitusta 😉

 

Ilmoitusasiana:

Blogin Twitter-sivulla ei ole enää mitään toimintaa, eli en enää laita blogijuttujen linkkejä sinne. Siellä ei ollut koskaan mitään reagointeja mihinkään, enkä itsekään käytä Twitteriä muuten koskaan.

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa, johon laitan valittuja kuvia.

Blogin Facebook-sivulle en ole enää nykyään jaksanut hirveästi kuvia laittaa, laitan lähinnä vain blogijuttujen linkit. Joskus tietysti saatan jotain kuviakin vielä laittaa. Ilmeisesti kunnon bloggarin pitäisi koko ajan paahtaa joka somessa, mutta minä nyt en kauheasti jaksa välittää mistään ”säännöistä”. En itsekään seuraa blogeja sen mukaan, että ne noudattaisivat jotain sääntöjä, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä.

Kahteen kertaan jakamisen järkevyyttä Facebookissa on tullut välillä mietittyä, kun reagointia juttujani kohtaan ei sielläkään yleensä tunnu hirveästi olevan, jaan linkit sitten omalla tai blogin Facebook-sivulla. Annoin nyt kuitenkin blogin Facebook-sivun olla olemassa, vaikka yhdessä vaiheessa mietinkin sen poistamista. Pääasiahan tässä on kuitenkin tämä blogijuttujen tekeminen, tai mielestäni pitäisi olla. Facebook on mennyt entistä enemmän siihen suuntaan, että Facebook päättää, mitä se näyttää kellekin, eli näytetään maksettuja mainoksia ja suositut päivitykset menevät muiden edelle. Kiinnostus koko Facebookiin tai siellä jakamiseen on minulla vähän laskenut. Facebook myös pyytää koko ajan minulta rahaa, koska maksamalla ’niin ja niin vähän’ blogin Facebook-sivun päivitykset tavoittaisivat ’niin ja niin paljon ihmisiä’. No, tämän matkabloggaamisen ei kyllä ole tarkoitus olla minulle mikään ammatti, vaan harrastus, joten tuskinpa alan tässä mainoksia rahoittamaan.

Muistaako kukaan muuten vielä sellaista aikaa, kun asioita harrastettiin ilman, että niille tarvitsi haalia kovin suurta yleisöä? Asioita harrastettiin, jos niistä tykättiin. Eli tässä tapauksessa minä tykkään kyllä blogijuttujen tekemisestä, mutten niin kauheasti muusta somettamisesta.

Jossain olisi kiva kyllä näitä linkkejä jakaa. Tämä Rantapallo kun on tällainen sivusto, että pitäisi nuo somet olla erikseen, että pakko kai pitää se Facebook-sivu, vaikka mahdollista on, ettei Facebook edes mitään päivityksiäni kenellekään näytä.

Myönnän siis, etten ole kauhean kiinnostunut ylimääräisestä somettamisesta. Jos perustaisin nyt blogia, laittaisin sen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voisi seurata ikään kuin suoraan (ilmoitus sähköpostiin). Mitä sillä olisi väliä, jos ei tulisi kuin vaikka yksi seuraaja. Olisipahan ehkä kiinnostunut varsinaisista blogijutuista, eikä mistään sometileistä.

Instagrammiakin olen miettinyt alusta asti, että mitähän minäkin siellä teen, kun en edes kuvaa puhelimen kameralla. Ei ole varaa sellaisiin puhelimiin, joissa olisi ns. ’kunnon kamera’ ja jatkuva kuvien siirtäminen puhelimelle ei ole todellakaan mitään instant-toimintaa. Lisäksi puhelimella kuvaaminen on todella hankalaa ja epämiellyttävää, koska siitä lätyskästä on paha pitää kahdella kädellä kiinni, kun pitäisi toisella sohia jotain naurettavaa pistettä kosketusnäytöllä, jota painamalla siis kuva otetaan: eli melkein kaikki kuvat tärähtävät. Mitä hyötyä siis olisi, vaikka noin epäkäytännöllisessä laitteessa olisikin ’kunnon kamera’? Toisaalta vaadin ehdottomasti, että kamera mahtuu käsilaukkuun…

Tämä tulee siis jatkossakin olemaan ihan aito, tavallisen ihmisen harrastuksena pitämä blogi, ei siis mikään matkailusivusto. Reissut maksetaan omasta pussista ja matkoilla käydään sen verran, kun on aikaa ja varaa.

Viime keväänä skannasin nuorena Englannissa kirjoittamani päiväkirjan, koska se on ainoa nuoruuden päiväkirja, jota on tullut luettua moneen kertaan (tai ylipäätään luettua) jälkeenpäin, ja se oli siksi alkanut vähän rapistua. Matkoista jää jotenkin sellaisia arvokkaita muistoja, jotka miellyttävät minua enemmän kuin mikään maallisen mammonan keräily. Ehkä näitä blogijuttujakin on sitten kiva lueskella joskus myöhemmin. Tosin ei näissä varmaan sellaista menoa ja meininkiä ole kuin jonkun teinin yksityiskohtaisessa neljän viikon Englannin ihmeellisyyksien tilityksessä, mutta jotain menoa nyt kuitenkin.

Kiva, että kuitenkin saan näitä juttuja tehdä, ja kiitän kaikkia, jotka ovat lukeneet, kommentoineet tai vain satunnaisestikin eksyneet sivustolleni. En tiedä, onko minulla kovinkaan paljon lukijoita, ilmeisesti ei (mitään lukijatilastojuttuja tähän blogiin ei tule…), mutta blogi jatkaa silti, siihen tahtiin kuin asiaa on.

Lintu kuvattu Espoon keskuksessa bussia odotellessa

Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Vantaan Herättäjäjuhlat

Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Joka kesä järjestetään jossakin päin Suomea Herättäjäjuhlat, jossa kokoonnutaan seuroihin veisaamaan Siionin virsiä ja kuuntelemaan seurapuheita. Muita herätysliikkeitä ovat mm. lestadiolaisuus ja evankelisuus. Herättäjäjuhlia ei siis pidä sekoittaa esimerkiksi lestadiolaisten Suviseuroihin, jotka pidettiin tänäkin vuonna viikkoa aikaisemmin. Lestadiolaisethan ovat mediassa huomattavasti enemmän esillä, mikä johtunee heidän säännöistään, elämäntavoistaan ja tiiviistä yhteisöstä, jotka poikkeavat paljon valtaväestön elämästä. Körteistä ei sen sijaan näe niin paljon mainintoja. Wikipedia tietää kertoa, että herännäisyys on nykyään ”maltillinen ja yleiskirkollinen” ja liikkeen oppi (jos sitä nyt yleensä voi sanoa olevan) on tavallista suomalaista luterilaisuutta, joka kuitenkin ’korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen pienuutta’.

Todetaan tähän alkuun, että uskonto ei näyttele juuri minkäänlaista roolia minun arkielämässäni. Mieheni on körtti, joka ei juurikaan uskonasioista(an) toitottele. Minä taas lienen ’tavallinen agnostikko’, määritelmä, joka ei varsinaisesti uskosta kerro mitään, eikä siitä tulekaan tässä sen enempää informaatiota. Sitten asiaan…

Nilsiän Herättäjäjuhlat järjestettiin hautausmaalla, metsän keskellä

Herättäjäjuhlat ovat rauhallinen ja rento tilaisuus, ja minäkin olen tuntenut oloni siellä ihan kotoisaksi. Siellä ei ole ainakaan koskaan ollut mitään huutamalla puhumista, tuomitsemista tai asioiden tuputtamista (jollaiset minä ehkä saattaisin kokea epämiellyttäviksi). Körttien juhlia voisin suositella kokemuksena ihan kenelle tahansa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Kaikki ovat juhlille tervetulleita, kenenkään uskon määrää tai laatua ei kysellä. Seurapuheet ovat yleensä tuntuneet aika yleisinhimillisiltä ja niitä kuuntelee ihan mielellään. Siionin virret eroavat jonkin verran tavallisista virsistä. Esimerkiksi tuttu ’Herraa hyvää kiittäkää’ lauletaan vähemmän tunnetulla b-sävelellä. Körttipastillejakin juhlilla kannattaa maistaa. Sanotaan, että yhdessä pastillissa riittää imeskeltävää yhden seurapuheen mittaisen ajan. Juhlat hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja mieheni osallistuu juhlille joka vuosi vapaaehtoistyöntekijänä. Hänellä menee siis suurin osa juhlista järjestyksenvalvojan hommissa.

Uusi paita Sotkamosta

Körttipastilleja Nilsiässä

LAPUA  – POHJANMAAN LAKEUKSILLA 2014

Olen itse osallistunut Herättäjäjuhlille tähän mennessä jo neljä kertaa. Ekat juhlani koin Lapualla vuonna 2014. Minulle jäi juhlista tosi kivat fiilikset. Muistan ihmetelleeni, että porukkaa on tosi paljon, mutta meno  on silti tosi rauhallista, kaikki käyttäytyvät hyvin, eikä kukaan örvellä. Tykkäsin kovasti. Sää Lapualla oli tosi aurinkoinen ja helteinen. Sekä sään että uutuudenviehätyksen takia tuli osallistuttua aika moniin seuroihin.  Majoituksemme oli myös niin lähellä juhlakenttää, että paikan päälle oli helppo mennä ja kuulutukset kantautuivat parvekkeelle asti. Myös oheisohjelmaa tuli testattua ainakin yhden kirkkokonsertin verran. Artikkelikuva on muuten Lapualta (otettu jollain vanhalla kännykällä).

Lättykojuja Lapualla

Vaunualuetta Lapualla, Pohjanmaan lakeuksilla, majapaikan ikkunasta kuvattuna

Pohjanmaan lakeuksille matkustimme Mikkelistä useammalla junalla. Majoituimme tyhjillään olevassa Lapuan kaupungin vuokra-asunnossa, jonne oli meitä varten tuotu patjat lattialle. Asunto oli ihan tavallinen kerrostalokaksio, jossa ei siis ollut mitään huonekaluja, verhoja tms. Kaikki vuodevaatteet, tyynyt, peitot yms. piti tuoda itse mukanaan, eli oli siinä aika isot matkalaukut raahattavana. Vaikka majoitusratkaisu oli erikoinen, se oli tosi kiva, koska se oli edullinen ja oli käytettävissä oma keittiö, hella ja jääkaappi, vaikka tietysti pitikin syödä lattialla istuen. Ainoa oikea miinus taisi olla vessa/kylppäri, joka oli oikeasti paskainen, eikä siivousvälineitä ollut. Mieheni oli aikaisemmilla juhlilla majoittunut yhteismajoituksissa koulujen lattioilla, mutta minulle sellainen ei kelpaa, koska tarvitsen omaa rauhaa. Jotain kotimajoituksiakin olisi kai tarjolla huokeampaan hintaan, mutta en ole vielä saanut itsestäni irti sellaista sosiaalisuutta, että vieraitten ihmisten kotiin lähtisin. Tämä tyhjä asunto sopi meille tosi hyvin ja näitä toivoisi olevan useamminkin käytettävissä.

Aika vanhan näköinen juna (jossain vaiheessa matkaa kohti Lapuan juhlia)

Autiotalo (?) Lapualla

SOTKAMON JA VUOKATIN VAARAMAISEMISSA 2015

Toiset juhlat olivatkin sitten pohjoisemmassa, Sotkamossa asti. Sinne matkustettiin Espoosta, ensin junalla Kajaaniin ja sieltä sitten bussilla perille. Majoitus meillä oli Vuokatin Urheiluopistolla aika pienessä ja askeettisessa rivitalohuoneessa, jossa oli vain sängyt, pöytätaso, jääkaappi ja pieni, vähän rapistunut, wc/suihkutila. Huoneenlevyisestä ikkunasta oli kyllä kaunis näkymä sateiselle lammelle. Majoitukseen sisältyi urheiluopiston runsas ja monipuolinen aamiainen. Itikoita oli paljon, niitä kulkeutui kämppään ja ne söivät minulta nilkat paukamille.

Vuokatti. Meidän majapaikka oli lammen vastarannalla.

Vuokatista oli aika pitkä matka Sotkamoon, jossa juhlat pidettiin. Urheiluopistolta meni nonstopbussi juhlille, mutta valitettavasti todella huono sää sotki minun suunnitelmani. Olin tuolloin ajatellut jättää juhlat muutenkin vähän vähemmälle ja patikoida itsekseni Vuokatin maisemissa, mutta jatkuvan sateen takia mistään ei tullut oikein mitään. Sain käytyä sentään Vuokatin uimahallissa, ettei koko ajan tarvinnut mökkerössä kököttää. Vuokatissahan olisi ollut myös Katinkullan kylpylä, mutta se ei ollut ihan siinä vieressä. Lauantai-iltana sateen joksikin aikaa lakattua n. klo 21, kiipesin jollekin kukkulalle katselemaan maisemia.

Perjantai-iltana ehdin kokea myös pelottavan tuolihissimatkan ylös vaaralle kesken kaiken alkaneessa kaatosateessa (oli sateenvarjo mukana, kyllä). Muistan, etten ollut aivan varma, vapisinko enemmän kylmästä vai korkeanpaikankammosta, kun minulle tuntemattomat vieruskaverit vielä vitsailivat alas putoamisesta ja murskautumisesta, ja tuoli pysähtyi vähän väliä keikkumaan keskelle kylmää sadetta. En ollut tajunnut, että kesäisin tuolihissi on niin korkealla, kun lunta ei ole, vaikka olin kyllä mennyt sellaisessa kesällä aiemminkin (oliko se nyt jossain Levin kesäkelkkamäessä 90-luvun alussa). Tämän jälkeenhän mentiin miehen kanssa oikein kunnon matka Slovenian Vogel-vuorella vastaavanlaisella hissillä, kun oltiin viime vuonna vähän Alppimaisemia katsomassa (linkki: Bohinj-järven ja Vogel-vuoren maisemissa).

Tuolihissi Vuokatin laelle

Maisemia Vuokatissa

Maisemia Vuokatissa

Jos välillä ei sataisi ja pääsisi tuolla kauempana siintävään kauppaan…

Vuokatin laella ei sitten sateen takia nähnyt oikein mitään. Hölmöintä koko jutussa oli se, että kaikkialla muualla Suomessa oli tuolloin kesän melkein ainoat hellepäivät ja me olimme jossain kummallisessa ja ainoassa pisteessä, jossa satoi koko ajan kaatamalla. Körtit kyllä jaksoivat istua seuroissa paljaan taivaan alla ja veisata sankoin joukoin sateessakin. Ja mieheni jaksoi seistä kaiket päivät vesisateessa ohjaamassa liikennettä kertakäyttösadetakki päällään. Sunnuntaina ennen kotiinlähtöä osallistuin lyhyesti loppuseuroihin.

Sotkamon Herättäjäjuhlien juhlaportilla

VANTAA 2016

Viime vuonna juhlat olivat Vantaalla, joten mitään majoitusta ei tarvinnut hankkia, koska asumme Espoossa. Kävin siellä jotkut iltaseurat katsomassa ja tultiin sitten miehen kanssa yhtä matkaa kotiin. Siellä oli juhlakentän laidoilla katetut katsomot, että sateen sattuessa olisi saanut olla suojassa. Pilvet olivat kyllä aikamoiset ja sateenkaari hieno.

NILSIÄ JA TAHKON LOMAKYLÄ 2017

Tänä vuonna juhlat olivat Nilsiällä, joka kuuluu nykyään Kuopioon. Kuopiossa kävimme kolme vuotta sitten päiväretkellä (siitä retkestä on jotain kuvia viime kesänä tekemässäni ”Suomen kootut näkötornit” –jutussa… linkki). Mikkelistä ei ollut Kuopioon kovin pitkä matka. Mieleen jäi silloin ainakin erittäin kuuma ylämäkikävely Puijon tornille ja Kuopion museon ihanan viileä ja rauhallinen mammuttihuone.

Tahkon lomakeskukseen saapuminen

Tahkon lomakeskus

Tahkon maisemia. Majapaikalle oli check in:stä jonkin verran kävelymatkaa.

Emme löytäneet tällä kertaa mitään kovin edullista majoitusta ja meidän piti ottaa Tahkolta Tahko.comin kautta alppitalomajoitus. Sinitähden huoneistossa oli nukkumapaikat kuudelle hengelle (eli aika runsaasti tilaa kahdelle), hyvin varusteltu keittiö, olohuone, erillinen makuuhuone, takka, sauna ja vielä ylhäällä parvella oleskelutilaa ja nukkumatilat neljälle. Kyllä tämä aika luksusta oli ja hieno oli hintakin (166 e 2 yötä). Hintaan ei sisältynyt siivousta, eli se piti hoitaa itse. Rahalla senkin olisi kyllä saanut. Me raahasimme myös omat liinavaatteet mukanamme, koska niiden vuokraus olisi maksanut erikseen. Oikeastaan juuri liinavaatteet veivät eniten tilaa matkalaukuissa. Tykkäsin kyllä kovasti tästä majoituksesta, keittiöstäkin löytyi kaikki mahdolliset välineet ja astiat, niin kuin olisi kotona ollut. Olohuoneen nurkasta löytyi jopa diskovalolamppu (!), jonka huomasin vasta loppusiivousta tehdessäni. Toteaisin lopuksi, että majoitun kaikkein mieluiten juuri tällaisessa paikassa, jossa voi tehdä ruokaa ja olla kuin kotonaan. Ihan melkein vieressä oli K-market.

Kolme samanlaista alppitaloa. Meidän asunto oli tuolla viimeisessä.

Meidän ovi ylhäällä oikealla

Päivän voimistelutuokio

Ulkomailla ollaan yleensä yritetty löytää majoitus korkeintaan 50 eurolla/yö, siis sillä meidän vaatimuksella eli omalla kylpyhuoneella, mutta tulevalla Espanjan reissulla täytyy vähän löysätä budjettia, koska esim. San Sebastianista ei oikein viidellä kympillä mitään huonetta omalla kylppärillä löytynyt (siitä sitten aikanaan).

Tämäkin komea hirsimökki näkyi olevan myytävänä

Olin tästä Tahkosta jo etukäteen innoissani (ihan niin kuin olin pari vuotta sitten innoissani Vuokatista) ja toivoin, että säät tällä kertaa suosisivat edes sen verran, että voisin patikoida ja kiipeillä Tahkovuorella, sillä aikaa kun mies on Nilsiässä juhlilla töissä. Selailin esitteitä ja totesin, että Tahkolla riittää varmasti minulle niin paljon tekemistä, näkemistä ja tutkittavaa, ettei minun millekään juhlille tarvitse ennättääkään. Viihdyn hyvin myös itsekseni, eikä minua niin hirveästi haittaa, vaikka täytyykin välillä retkeillä yksinään. Olen aina innoissani tutustumassa uusiin paikkoihin ja maisemiin. Aholansaareen mies sentään ennätti perjantai-iltana mukaan. Siellä tutustuttiin herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen pirttiin (teen siitä, kuten myös Tahkovuoren maisemista, erillisen jutun). Säät siis todellakin suosivat ja pääsin lauantaina aamupäivällä kiipeämään Tahkovuorelle. Lauantai-iltana kävelimme vielä ympäri mökkikyliä miehen kanssa. Melkein loputtomien hirsihuviloiden keskellä tuntui jotenkin siltä kuin olisi kävellyt jossain elokuvan lavasteissa. Aika paljon mökkejä tyhjillään, kaikki siistiä, polkupyörätkin kaksin kappalein joka pihassa samaan suuntaan aseteltuina jne. Jos säät eivät olisi suosineet, olisin ehkä saattanut mennä kylpylään, mutta nyt se jäi väliin.

Minä viihdyin niin hyvin sekä Tahkon upeissa maisemissa  ja lomakylässä että hienossa alppitalossa, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Sunnuntaina mies oli jo mennyt juhlille töihin aamupäiväksi, minä hoidin Tahkolla loppusiivouksen ja avainten palautuksen ja matkustin sitten bussilla Nilsiälle. Osallistuin ennen kotiin lähtöä miehen kanssa loppuseuroihin, että edes yhdet seurat tuli tälläkin kertaa kuunneltua. Nilsiällä juhlakenttä oli yllättäen aika metsäinen, hautausmaa. Siellä olisi kuulemma ollut jossain myös Paavo Ruotsalaisen hauta. Juhla-alueen sisääntuloväylille oli laitettu esteeksi isoja traktoreita yms., eli terrorismiin varautuminen näkyi täälläkin.

Traktori näkyy tuolla takana esteenä

Menomatkahan alkoi aikaisin perjantaiaamuna. Kotoa piti lähteä jo seitsemän jälkeen ja juna Helsingistä Kuopioon lähti kello 8.19.  Ajettiin junilla Siilinjärvelle asti ja syötiin siellä SiiliMaxin buffetissa. Ehdittiin vähän myös katsella ympäristöä. Oltiin menossa Nilsiään julkisella bussivuorolla, mutta päädyttiin kuitenkin jonkun juhlille menossa olevan tilausbussin kyytiin.

Vanhoja junanvaunuja Kuopion asemalla kuvattuna

Siilinjärvi

SiiliMaxin buffetsapuskat

Siilinjärven kirkossa oli juuri häät alkamassa

Nilsiän kirkko

Kotiin palatessa ehdimme kuin ihmeen kaupalla junaan. Päivän ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli seisomapaikkoja myöten täynnä (ei mitään kovin mukavaa eikä turvallista matkantekoa) ja tietysti siksi myöhässä. Olimme ensin menossa Siilinjärvelle, mutta päätimmekin mennä bussilla Kuopioon asti. No, ehdimme onneksi junaan. Helpotuksen huokaus. Olisihan sieltä vielä yksi juna tullut, mutta sitten oltaisiin oltu kotona vasta seuraavan vuorokauden puolella.

Pääkaupunkiin paluu tuntui ihan siltä kuin olisi palannut toiseen (huomattavasti karumpaan) todellisuuteen jostakin satumaailmasta: Tahkon kauniista maisemista ja Nilsiän juhlilta, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä.

Herättäjäjuhlilla käymisessä on se kiva puoli, että tulee samalla tutustuttua Suomessa sellaisiinkin paikkakuntiin, joihin ei ehkä muuten tulisi koskaan mentyä.

Tahkon maisemista ja Aholansaaresta tulossa vielä omat juttunsa…

Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Jep, pelkään lentämistä melkein kuollakseni. Jos kone tärisee vähääkään, olen heti varma, että se on putoamassa! Kyllähän noita aina silloin tällöin näyttää putoilevan, mutta ilmeisesti vähän muista syistä kuin teknisten vikojen takia… Ikävää.

Lentokoneiden kuvaamista harrastan osittain lieventääkseni pelkoani näitä jokseenkin käsittämättömiä kulkuvälineitä kohtaan. Saahan siinä myös olla ulkosalla ja kiipeillä kuvailemaan liikkuvia kohteita niinkin lähelle, että se tuntuu joskus vähän ”vaaralliselta”. 😉 Olen ehtinyt käydä aika monella kalliolla ja paras on ehdottomasti kiitoradan ”edessä”. On aika huima tunne, kun kone näyttää tulevan suoraan ylitse. Menemme paikalle aina julkisilla, eli tässä tapauksessa bussilla, jäämme pois Katriinantiellä ja kiipeämme kalliolle. Etenkin isot koneet lentävät vielä siinä kohtaa aika matalalla. Korvatulpat ovat välttämättömät. Esimerkiksi kiitoradan vierestä, sivulta päin kuvatessa, korvatulppia ei kuitenkaan välttämättä tarvitse. Vantaa on siis hieno kohde 🙂

kyltti (2)

Suurin osa kuvista on otettu viime kesänä. Kävimme kyllä viime viikollakin kuvaamassa. Sää sattui vain olemaan vähän turhankin kirkas ja pilvetön, mikä on minusta kaikkein hankalin kuvaussää: en oikein hallitse kameran säätöjä, kun en näe mitään, eikä taivaalla tosiaan näy juuri mitään muuta mielenkiintoista kuin lentokoneita, ei siis pilviä tms., jotka toisivat kuvaan heti enemmän ”säpinää”.

Lentopelosta sen verran, että onneksi seuraava suunniteltu lentomatka on kohtuullisen lyhyt. Määränpäänä on siis Slovenian pääkaupunki Ljubljana. Mitään kaukomatkoja en oikeasti voisi ajatellakaan. Euroopassa minua kiinnostaisi (sitten Slovenian jälkeen) eniten Pohjois-Espanja tai sitten Prahan tai Edinburghin kaltaiset historialliset kaupungit (mieheni on käynyt Prahassa monta kertaa, mutta se on hänen ’suosikkikaupunkinsa’, johon voisi kuulemma mielellään lähteä uudelleen vaikka kuinka monta kertaa)… Ja olisihan niitä pari muutakin paikkaa, mitkä kiinnostaisivat. Varmaan olisi matkoja suunnitteilla moneksi vuodeksi eteenpäin. Vaikka siis pelkäänkin lentokoneita. 😉