Browsing Category

Suomi

J.L. Runeberg-laivalla Porvooseen

Kun odotettu elokuinen lauantai vihdoin koitti, säätiedotukset varoittelivat kesän pahimmasta myrskystä. Meillä oli edessä risteilypäivä Porvooseen miehen järjestyksenvalvojayhdistyksen porukan kanssa. Porvoossa ohjelmassa oli mm. tutustuminen Noark-pienoismallinäyttelyyn. Mies on aika paljon mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa, ja minusta oli tosi kiva juttu, että minullekin tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan tällaiselle virkistysretkelle avecina. Pisteet tästä PKJV:lle.

Porvooseen matkattiin Ms J.L. Runebergillä, joka on rakennettu jo vuonna 1912 ja entisöity vanhaa kunnioittaen (laivasta oli muuten vähän hankala saada otettua kuvia ilman että oli aina paljon ihmisiä edessä). Sehän on siis yhtä vanha kuin Titanic? Titanic tosin on meren pohjassa. Huhhuh… Kyllä se luvattu myrsky sieltä sitten iski kotimatkan lopussa ja saatiin tällekin reissulle vähän dramatiikkaa… Onneksi kuitenkin selvittiin ihan ehjin nahoin maihin.

J.L. Runeberg lähti aamulla Kauppatorin rannasta kello 10.00 ja matka Porvooseen kesti kolme ja puoli tuntia. Laivan tiloista mainitsen sen verran, että laivassa on kolme kerrosta ja neljä erikokoista salonkia, jotka voi varata erilaisten ryhmien käyttöön. Istumapaikkoja on myös ulkokannella. Laivan pituus on 28,80 m ja leveys 6,65 metriä ja laivaan mahtuu 220 matkustajaa. Aika täyttähän siellä oli ja minua ihmetyttikin jo laivaan astuessa, että mahtuvatko nämä kaikki ihmiset muka tuonne vai pitääkö osa jättää rannalle ruikuttamaan. Laivassa pohdin, mahtuisivatko kaikki matkustajat sisätiloihin ja riittäisikö niissä istumapaikkoja, jos sää olisi esimerkiksi tavallista huonompi. Meillä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovinkaan hankalaa löytää mieleisiä istumapaikkoja, mahduttiin aina johonkin väliin joko ulkona tai sisällä, sen mukaan missä milloinkin haluttiin istua.

Olin unohtanut tyhjentää muistikortin, enkä ehtinyt saada merirosvolaivan näköisestä purjeveneestä parempaa kuvaa…

Laivassa on myös kahvila, jota en jostain syystä ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa. Meidän ryhmällä oli ruokasali tarjoiluineen varattuna sekä meno- että paluumatkan lopuksi, eli ei tullut tarvetta ostaa mitään ylimääräistä kahvilasta. Menomatkalla minulla oli myös omia eväitä mukana ja meillä oli myös omat vesipullot. Toisaalta laivassa oli kyllä aika täyttä, eikä siellä tullut kovinkaan paljon liikuttua, ellei nyt vessaan sattunut olemaan asiaa. Menomatkalla kävin pari kertaa kannella ottamassa kuvia ja paluumatkalla kuvailin vähän enemmänkin. Purjeveneitä oli taas aika paljon liikenteessä. Runeberg-laiva poikkeaa tarvittaessa Mustassa Hevosessa ja Haikon Kartanon laiturissa.

Menomatkalla en tarennut istua kannella ollenkaan, vaan minua alkoi tuuli kylmäämään jo ennen laivan lähtöä. Tämä johtui ehkä siitäkin, että minuun oli edellisenä päivänä iskenyt flunssa. Flunssat etenevät minulla yleensä aina täsmälleen saman kaavan mukaan, eli ensin on vuorossa ärsyttävät kurkkukipupäivät, noin parisen päivää, minkä jälkeen tauti muuttuu yskäksi ja nuhaksi. Pahin räkäpäivä sattui vasta maanantaiksi, enkä tiedä, olisiko sellaisena päivänä tullut jäätyä kotiin, ihan noin muidenkin ihmisten viihtyvyyttä ajatellen. Mutta lauantaina oli siis vasta kurkkukipupäivä ja äänikin alkoi hävitä pikkuhiljaa, mikä on minun tapauksessani ihan tavallista. En tuntenut oloani muuten mitenkään sairaaksi, joten koska matka oli minun osaltani maksullinen ja se oli jo maksettu, eikä kyse ollut laulamisesta, puhumisesta tai urheilusuorituksesta, en viitsinyt kotiinkaan jäädä. Joskus sitä miettii, että mitenköhän sitten kävisi, jos sattuisi olemaan jossain nuhassa, kun pitäisi nousta lentokoneeseen, mutta ilmeisesti pienet flunssat eivät ole esteenä lentämisellekään, jos käyttää nenäsuihketta (sen verran olen aiheesta lukenut). Ei ole vielä sattunut sellaista tilannetta eteen ja toivottavasti ei sattuisikaan.

Mentiin sitten miehen kanssa istumaan siihen 22 hengen ruokasaliin, joka oli varattu meidän ryhmälle vähän myöhemmin. Sitten kun varauksen aika tuli, kaikki ylimääräiset jouduttiin valitettavasti ajamaan pois. Minne lie sitten menivät. Ruokasalissa oli jo menomatkalla aika lämmin, mutta kotimatkalla se oli jo suorastaan sauna. Meidän ryhmälle tuotiin menomatkalla kahvit/teet, Runebergin tortut ja omenapiirakkaa.

Ranta-aittoja Porvoossa

Minäkin ahmin pari Runebergin torttua, koska useita vuosia kestänyt viljaton ruokavalio on nyt ainakin toistaiseksi jonkinlaisella tauolla. En tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. Tiedän, että jotkut hoitavat viljattomalla tai gluteenittomalla ruokavaliolla myös esim. migreeniä ja kokevat ruokavalion auttavan, mutta minä en ole saanut vuosia kestäneestä kokeilusta huolimatta mitään kovin varmaa tai selkeää vastausta itselleni. Oireita on silloin tällöin, söin mitä söin. Olen leiponut tattarista, pellavasta, kookoksesta, mantelista ja perunasta, jos jotain jauhoja olen halunnut käyttää (riisiä olen syönyt joskus harvoin). On aika hankala vierailla missään ja on myös vaikea löytää kasvissyöjäystävän kanssa kaupungilla pyöriessä molemmille sopivaa (edullista) ravintolaa. Tällaista ruokavaliota voi olla myös muutenkin mahdotonta ylläpitää tässä maailmassa, vaikka yrittäisikin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Joku aika sitten aloitin jo kauran syömisen (käytän sitä lähinnä leivonnassa). Olen myös syönyt muita gluteenittomia, jos on tarjottu (en tosin pidä teollisia gluteenittomia leivonnaisia sen terveellisempinä kuin puhdasta vehnäpullaa). Olen myös syönyt kesän aikana pari kertaa ravintolassa pitsan ja maksanut vähän enemmän gluteenittomasta vaihtoehdosta, kun ennen en olisi ottanut sitäkään. On vaikea sanoa, mitä jauhoja niissä oli, eli melkein voisi samantien ottaa tavallisenkin pitsan, en tiedä. Ajattelin nyt sitten seuraavaksi kokeilla lipsua tällaisissa erikoistilanteissa, kun vehnäleivoksia tarjotaan, kunhan ei liikaa näitä tilanteita tule. Vaarana on tietysti se, että nyt pystyn ostamaan kaupasta evääksi mitä tahansa epäterveellistä, mihin ei ole aikoihin voinut kajota. Ennen oli tyytyminen pelkkään suklaaseen. Haha.

Sahasaaret

Sen pystyn kyllä sanomaan, että jos on vuosia syömättä vehnää, tajuaa sitä uudelleen maistettuaan, että se maistuu ihan paperilta. Ikävä tosiasia: se ei oikein enää maistu miltään. Minun tekisi mieli maistaa ehkä joku croissantti, mutta muuta vehnäistä ei tee edes mieli. Täytyy kuitenkin sanoa, että Runebergin tortut ovat sen verran hyvin maustettua tavaraa, että ne olivat kyllä ihan maistuvia. Nämä Runeberg-laivan tortut olivat ihan erityisen hyviä ja onnistuneita.

Siinä menee sitten Johan Ludvigin vaimo Fredrika

Näistä miehen yhdistysjutuista minä en yleensä hirveästi ole kärryillä. Järjestyksenvalvonta nyt on vielä kohtuullisen helppo ymmärtää, siis mitä siellä tehdään jne. Se on monessa mukana, kun on sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan ja mitä ilmeisimmin tykkää kaikenlaisista väenkokouksista, toisin kuin minä. Muu elämäntyyli ja arvomaailma meillä sitten kai onkin aika samanlaiset, vaikka joskus tuleekin tuota tiettyä erilaisuutta ihmeteltyä ja naureskeltua. Mutta olipas kerrankin kiva päästä katsomaan, minkälaisissa porukoissa se oikein liikkuu… 🙂

Meitä odotti sitten linja-auto satamassa ja sillä matkustettiin Porvoon Ilolaan Noark Worldiin. Mieheni oli aikaisemmin maininnut minulle, että retkellä käydään tutustumassa johonkin näyttelyyn ja olin tietysti kuvitellut, että kyseessä olisi joku taidenäyttely. Ei minulle tullut muu mieleenkään, eikä mieskään tuntunut kovin tarkkaan tietävän, mistä on kyse. Minä olen sitä paitsi joissakin asioissa sen verran hetkessä eläjä, että en jaksa niitä kauheasti selvitellä etukäteen, eli vielä bussissa minulle oli melko epäselvää, että mihinkäs Nooan arkki -näyttelyyn tässä nyt sitten ollaankaan menossa. Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että jostain pienoismalleista tässä nyt kuitenkin on kysymys. No, sehän kuulosti aika kivalta. Onneksi ei muuten ollut mikään Noaan arkkia vaativa vedenpaisumus tulossa, vaikka joku pieni ’Lucifer-myrsky’ meitä riepottelikin paluumatkalla…

Noark World

Noarkissa meille oli tarjolla munkkikahvit. Maistoin kyllä munkkia, toisin sanoen, haukkasin siitä pari palaa, mutta niin kuin sanoin, vuosien vehnättömyyden jälkeen se maistui valitettavasti paperille tai ’ei millekään’. Annoin sen miehelle ja söin itse mieluummin jäätelöä. Siellä sitten kahvia ja teetä hörppiessä meille esitelmöitiin Samarian toiminnasta. Samaria on kai jokin päihdeongelmaisia auttava taho, joka järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, ja se siis myös omistaa tämän Noarkin. Niin minä käsitin.

Noark pienoismallinäyttely: presidentinlinna – Sale, millon mä saan kutsun? 😉

Tätä pienoismallinäyttelyä voin kyllä todellakin suositella. Se oli hieno näyttely, mutta valitettavasti meillä ei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen. Ensin katsottiin ulkona sellaista junaratamaisemaa ja sitten mentiin sisätilaan, joka oli semmoinen iso halli, missä oli jos jonkinlaista tunnettua maamerkkiä pienoismallin muodossa. Se jäävuoreen törmännyt ja uppoava Titanic-laivakin sieltä löytyi. En ollut ehtinyt katsoa puoltakaan huoneesta, kun jo huhuiltiin, että pitäisi lähteä pois. Se näyttely oli siis vähän niin kuin juostu läpi, vaikka siinä olisi kyllä riittänyt tutkittavaa pitemmäksikin ajaksi.

Mikäs se siinä uppoaa? (aika huitaistun näköinen kuva tämäkin, mutta saahan tästä nyt jonkun käsityksen…)

Lähdettiin bussilla takaisin kohti vanhaa Porvoota, jossa aikaa vanhassa kaupungissa kiertelyyn ja laivalle kävelyyn jäi 45 minuuttia. Onneksi Porvoo on minulle ennestään tuttu kaupunki, ettei jäänyt mitenkään harmittamaan, vaikka aikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Olen asunut Kotkassa ja pääkaupungissa, niin että Porvoossa on tullut joskus aikaisemminkin käytyä ja sitäkin useammin ajettua sen läpi bussilla. Runebergin kodissakin muistan joskus käyneeni.

Porvoon vanhassa kaupungissa on jos jonkinlaista putiikkia ja kahvilaa ja galleriaa, mutta tällä kertaa ei käyty missään sisällä, eikä ostettu mitään. Aika paljon oli turisteja liikenteessä. Ja ilma ei siis ollut ainoastaan lämmin ja jotakin hautova, se oli suorastaan painostava.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Aika kiva mörkökissa, vai mikä se on?

Laiva lähti takaisinpäin joskus kello 16 jälkeen. Kun se irtautui Porvoon satamasta päällemme rapsahti pieni sadekuuro. Kotimatkalla laivassa ja merelläkin oli sen verran lämmin, että istuttiin keskikannella seinän vieressä aika pitkän matkaa. Tuuli oli Suomen oloihin harvinaisen lämmintä. Kyllähän sen tiesi, että jotain poikkeavaa olisi tulossa, kun sellainen fööni puhalsi naamalle. Ihmeteltiin kaikenlaisia isoja luksus-paatteja ja matkan varrella saatiin ihailla myös vesihiihtäjää, joka esitteli taitojaan useampaan kertaan kiitämällä laivan ohitse. Vasta myöhemmin, aavemmalla, alkoi tuntua vähän viileältä, niin että siirryttiin sisätiloihin.

Meillä oli ruokailu kello 18.00. Siinä vaiheessa alkoikin jo olla vähän nälkä… Oikein hyvä, että ennätettiin syömään ennen myrskyä, koska muuten olisivat saattaneet lautaset valua syliin… Mikä sen myrskyn nimi nyt sitten olikaan, Lucifer, Klaara vai Kiira, joka paikassa kun näkyi olevan eri titteleitä.

Ruuaksi meille tarjoiltiin yrttistä uunilohta, perunoita ja salaattia. Hyvää oli. Pöydissä tosin oli vähän ahdasta ja juuri ja juuri kaikkien lautaset niille taisivat mahtua, minunkin lautaseni taisi ulottua vähän pöydän reunan yli. Meitä taisi olla juuri se 22 ihmistä.  Aika lämmin tunnelmahan siinä salongissa oli. Ruuan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen oikeasti vähän raitista ilmaa, tai kohta pökrään. Tuntui, etten pysty siellä salongissa kohta enää hengittämään. Siellä oli tosiaan kuin saunassa, ilma vaihtui aika huonosti ja päätäkin särki välillä. Taivas alkoi näyttää siltä, että kohta jysähtäisi ja kunnolla.

Innoissani sitten roikuin kannella kuvaamassa, kun seilasimme tummia pilvimassoja päin. Pienessä laivassa kaidetta vasten oli kiva seistä, ei tullut mitään korkean paikan kammoa. Sivusuunnalla erottui trombin näköinen myrskyrintama, jota kuvasin yhdessä muiden kanssa. En ehkä osannut säätää kamerasta parhaita mahdollisia asetuksia, koska pilvikuvista tuli taas vähän suttuisia, mutta kuitenkin… Taivas välkkyi jo siinä vaiheessa aika tasaiseen tahtiin.

Aika nopeasti se myrsky sitten pamahti päälle. Tuuli piiskasi sateen sekunnissa kannen läpi ja juomalasit särkyivät lattiaan. Ehdin perääntyä laidalta ilman että kastuin ja hakeuduin takaisin sisälle mieheni viereen. Olin lievästi innoissani, että tää oli kyllä parasta tällä matkalla, ihan MAHTAVAA! Ja minua jopa nauratti, kun se oli ollut mukamas niin jännää.

Salonkiin alkoi sitten pakkautua porukkaa ja jotkut tulivat jopa ihan uitetun näköisinä. Tuuli kai painoi laivan ihan vinoon ja loppumatkan se ajoikin sitten ihan kallellaan, niin että pelkäsin sen kaatuvan ja uppoavan. Siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, vaan alkoi pelottaa. Etenkin kun tunsin olevani suljetun paikan loukussa ihmisiä täynnä olevassa ahtaassa kabinetissa. Vannoutuneena katastrofiajattelijana mielessäni ehti tietysti käväistä, että viimeiset hetkemme olivat nyt koittaneet. Oliko se sittenkin laiva, eikä lentokone, mikä koitui kohtaloksemme? Kukapa siinä mitään ehtisi, kun laiva kaatuisi kumoon ja ihmiset lentelisivät sinne tänne, ajattelin. Sitten alkoivat valotkin välkkyä pois päältä ja päälle ja pois päältä.

Hei, saisiko tätä Titanic-tunnelmaa vähän vähemmälle, kiitos.

Valot eivät kuitenkaan välkkyneet myrskyn tai laivan uppoamisen takia: salonkiin vain oli pakkautunut niin paljon porukkaa, että jotkut seinän vieressä seisojat nojailivat koko ajan vahingossa katkaisijaan. Titanic-fiilis tietysti helpotti vähän, kun tajusin tämän. Taivaskin välkkyi koko ajan. Miten niin lyhyt loppumatka saattoikin tuntua niin piinaavan pitkältä ja hitaalta?

Hei, tää laiva on 105-vuotias, eihän tää ole ennenkään uponnut! Yritin ajatella. Kun vihdoin päästiin Kauppatorin rantaan, sade oli onneksi melkein lakannut. Ei tarvinnut metroasemalle kävellä missään myrskyssä.

Kiva mökki, vai onkohan se sauna, ennen myrskyä kuvattuna…

Retki oli minusta oikein kiva ja ihan tuollaista myrskyä en ollut tainnut ennen kokea. Retken aikataulu ehkä oli vähän hassusti organisoitu, kun näyttelykin juostiin läpi ja koko päivä eleltiin pelkällä pullalla, ennen kuin vasta matkan loppuvaiheessa klo 18.00 saatiin laivassa ruoka. Mutta kävihän se näinkin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Minusta risteily Porvooseen oli kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus. Ms J.L. Runeberg sopii sellaiselle vanhan ajan tunnelmaa ja romantiikkaa arvostavalle matkustajalle, joka haluaa nauttia saaristomaisemista hitaasti nautiskellen.

Edit: unohtui laittaa linkit Noark Worldin sivuille: http://www.noark.fi/

ja Ms J.L. Runebergin sivulle: http://www.msjlruneberg.fi/risteilyt/

Lentokoneita ja sudenkorentoja

Miksi Luukki on Espoon paras retkipaikka ja lentokenttä Vantaan?

No, ne vain ovat minun suosikkejani. Kukapa voisi vastustaa peilityynenä lepääviä salaperäisiä metsälampia tai nousevia lentokoneita? Miten nämä sitten liittyvät yhteen? No, ainakin Luukissa koneet näyttivät nousevan puiden takaa Hauklammen ylle.

Hauklampi, kuvajainen

Kävimme Luukissa ekan kerran toukokuussa ja ihastuin. Ajattelin, että tänne haluan uudestaan.

Luukkiin on julkisilla monimutkainen matka Etelä-Espoosta. Siihen saattaa hyvinkin vierähtää pari tuntia ja tarvita kolme bussia, mutta ei se mitään: Luukissa on niin ihanaa, että matka kyllä kannattaa.

Päätettiin lähteä Luukkiin toisen kerran heinäkuun loppupuolella. Tällä kertaa oltiin Luukissa alkuillasta, mikä on valokuvaamiseen mukavampaa aikaa kuin kirkas keskipäivä. Päätettiin kiertää 5,6 kilometrin ”sininen lenkki” (kuulostaa makkaralta, yök).

Ensin käveltiin tuttu puolitoista kilometriä pysäkiltä kierroksen alkuun ja huomioitiin, että tuossahan huristelee ohitse bussi, joka menee ihan viereen (mies oli taas katsellut reittiopasta, haha).

Luukissa on valittavana parikin reittiä, keltainen ja sininen, joista sininen on lyhyempi. Lampiakin pitäisi olla ainakin seitsemän. Kartano on ison tien toisella puolella. Sinne käveltiin kierroksen jälkeen vielä käymään vessassa ja katsomaan, onko jäätelökioski auki. Ei ollut, eikä ollut kartanon kahvilakaan, oltiin sen verran myöhään liikenteessä. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Luukissa on tällaisetkin palvelut lähellä, vaikka Luukki on ’kaukana’.

Ja sitten se ihana aarnimetsä, peikkometsä. Metsässä on aina mukava kulkea, kun aurinko ei häikäise suoraan silmiin, enkä välttämättä tarvitse aurinkolaseja. Ja siellä on niin kaunista ja rauhallista. Ja ne metsälammet. Kaikenlaisista vesistä rakastan eniten juuri metsälampia ja sitten toisaalta valtameriä, niissä molemmissa on vain ”sitä jotain”. Suomessa ei ole valtameriä, mutta metsälampia on onneksi sitäkin enemmän. Niitä kelpaa sitten tuijotella.

Tällä kertaa ohitettiin Hepolampi ja suunnattiin suoraan Hauklammelle (kuva yllä). Istuttiin pitkään Hauklammen rannalla, syötiin eväitä ja tuijoteltiin metsälammen tyyntä pintaa, siihen heijastuvia jyrkkiä kallioita, puita ja pilviä. Välillä hiljaisuuden katkaisivat puiden takaa nousevat lentokoneet. Sitten hiljaisuus taas palasi ja huomio kiinnittyi veden pinnan yllä poukkoileviin sudenkorentoihin. Lentokone ei voisi tehdä noin, vaihtaa vain yhtäkkiä suuntaa.

Sudenkorento Käärlammella

Lumpeenlehti ja sudenkorento Käärlammella

Jotkut lentokoneet kaarsivat selvästi kallellaan ja totesin, että jos nyt oltaisiin tuolla ylhäällä, niin olisin todennäköisesti aika paniikissa. Nousut ja laskut ovat kamalia. Jos kone vähääkään kallistuu (tai jopa tärisee), kuvittelen heti, että nyt ollaan vähintäänkin putoamassa.

Vaikea lasku… hehe, onko se matematiikkaa, vai pitäisikö se maksaa pois?

Oli sunnuntai-ilta, tasan viikko siitä, kun olimme olleet Vantaalla katselemassa nousevia lentokoneita. Hetki, jolloin lentokoneita lähtee paljon. Maasta katseltuna ne ovatkin ihan kivoja. On ihan eri juttu olla itse siellä purkissa. Lentopelko tuntuu vain pahenevan, mitä enemmän lentämistä harrastan. Joku siinä kyllä sitten kiehtookin, kun se tuntuu niin hirveän vaaralliselta. Olen aina innoissani lähdössä, kunnes tajuan taas olevani taivaalla.

Olen tehnyt itse nämä leveät pellavashortsit. Tykkään pitää kesäisin pellavavaatteita.

Nyt tuntui hyvältä vain olla metsässä, metsälammen rannalla, katsella hiljaisuudessa lentäviä korentoja ja välillä ylitse jyliseviä lentokoneita. Oma itse ja kaikenlaiset turhat huolet unohtui. Ajattelin, että tämä on varmaan maailman ihanin paikka.  Ihmisen on tällaisessa paikassa hyvä olla.

Kun lentokoneet loppuvat, jää vain sudenkorennot ja hiljaisuus, ajattelin. Lentokoneet eivät kuitenkaan ihan heti loppuneet.

Mitähän tapahtuisi, jos jäisi tähän penkille istumaan koko yöksi? Ilmestyisikö ufoja? Joutuisinkohan siepatuksi? Heh.

Käytiin myös katsomassa läheistä Käärlampea. Mustikat olivat kypsiä ja hyviä. Kävelimme hiljakseen ja rauhallisesti, ei ollut mihinkään kiirettä.

Käärlampi

Käärlampi

Metsässä on paljon kaikenlaista, mutta silti aistit jotenkin lepäävät. Minulla kun yksityiskohdat pomppaavat esiin jatkuvasti. Aivot rekisteröivät koko ajan pienimpiäkin murusia ja ötököitä, ”merkityksettömyyksien maailmaa”, kadulla, kotona, joka paikassa. Mutta metsässä on erilaista, metsä on täynnä neulasia ja kaikenlaista muuta pienenpientä, niin ettei se enää häiritsekään niin paljon. Paitsi että kyllä minä silti huomaan ”kaiken”, esimerkiksi nyt vaikka ne sammakot. Pienen pienet metsäpolun väriset sammakot, jotka pomppivat jalkojen juuressa sinne tänne. Vaarallista leikkiä.

Ihmettelen aina, että tämä yksityiskohtien ja pienimmänkin liikkeen esiin pomppaaminen tuntuu toimivan, vaikka tuntisin näköni muuten huonoksi tai häkäräksi. Yleensä löydän hyvin myös pienet esineet, jotka ovat pudonneet esimerkiksi lattialle.

Ohitimme soita, joissa sammakoiden on hyvä asua. Luukissa on aika monipuolista metsää. Aarnimetsää, soita, sammalsamettia ja vähän kuivempaa kuusikkoa. Ja tietysti niitä tosi kauniita metsälampia.

Yhteen kasvaneet.

Siksi Luukki on Espoon paras retkipaikka. Ja lentoasema on Vantaan paras retkipaikka, koska katselen mielelläni myös lentokoneita.

Potkurikone nousee. Katselupaikka kalliolla kiitoradan vieressä.

Samaan kuvaan osui sattumalta kaksi konetta

Toivon aina, että saisin lentokoneessa ikkunapaikan. Vaikka pelottaa, ikkunasta on silti kiva katsella alas, jos sattuu olemaan hyvä lentosää. Viimeksi, kun lensimme (Prahaan), oli hyvä sää ja näin lentokoneen ikkunasta kotitalomme. Hain ensin isompia maamerkkejä ja niitä seuraamalla pystyin löytämään sen. Lentokoneethan lentää aika paljon meidän ylitse. Joskus on vielä sellaisia aikoja, että lentävät tosi matalalla.

Seuraavaksi meidän olisi tarkoitus lentää Pohjois-Espanjaan Baskimaalle. Haaveilen myös matkoista Sisiliaan ja Skotlantiin, ehkä myös esim. Puolan tai Unkarin suunnalle. Keski-Euroopassa olisi kiva matkustaa junalla maasta maahan, mutta en tiedä, milloin meillä olisi aikaa sellaiseen. Kotimaassakin olisi kiva päästä käymään Lapissa poroja katsomassa, kun en ole siellä käynyt kuin kerran.

Kovin pitkiä matkoja tuskin tulen koskaan taivaalla kiitävissä metallipurkeissa matkustamaan, vaikka ei siihenkään tietysti pitäisi sanoa, ettei koskaan. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia toukokuiselta Luukin retkeltä… Keltainen kartano ja metsälampien lumo

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia aiemmilta lentokoneiden kuvausreissuilta… Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Ei levitointirajoitusta 😉

 

Ilmoitusasiana:

Blogin Twitter-sivulla ei ole enää mitään toimintaa, eli en enää laita blogijuttujen linkkejä sinne. Siellä ei ollut koskaan mitään reagointeja mihinkään, enkä itsekään käytä Twitteriä muuten koskaan.

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa, johon laitan valittuja kuvia.

Blogin Facebook-sivulle en ole enää nykyään jaksanut hirveästi kuvia laittaa, laitan lähinnä vain blogijuttujen linkit. Joskus tietysti saatan jotain kuviakin vielä laittaa. Ilmeisesti kunnon bloggarin pitäisi koko ajan paahtaa joka somessa, mutta minä nyt en kauheasti jaksa välittää mistään ”säännöistä”. En itsekään seuraa blogeja sen mukaan, että ne noudattaisivat jotain sääntöjä, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä.

Kahteen kertaan jakamisen järkevyyttä Facebookissa on tullut välillä mietittyä, kun reagointia juttujani kohtaan ei sielläkään yleensä tunnu hirveästi olevan, jaan linkit sitten omalla tai blogin Facebook-sivulla. Annoin nyt kuitenkin blogin Facebook-sivun olla olemassa, vaikka yhdessä vaiheessa mietinkin sen poistamista. Pääasiahan tässä on kuitenkin tämä blogijuttujen tekeminen, tai mielestäni pitäisi olla. Facebook on mennyt entistä enemmän siihen suuntaan, että Facebook päättää, mitä se näyttää kellekin, eli näytetään maksettuja mainoksia ja suositut päivitykset menevät muiden edelle. Kiinnostus koko Facebookiin tai siellä jakamiseen on minulla vähän laskenut. Facebook myös pyytää koko ajan minulta rahaa, koska maksamalla ’niin ja niin vähän’ blogin Facebook-sivun päivitykset tavoittaisivat ’niin ja niin paljon ihmisiä’. No, tämän matkabloggaamisen ei kyllä ole tarkoitus olla minulle mikään ammatti, vaan harrastus, joten tuskinpa alan tässä mainoksia rahoittamaan.

Muistaako kukaan muuten vielä sellaista aikaa, kun asioita harrastettiin ilman, että niille tarvitsi haalia kovin suurta yleisöä? Asioita harrastettiin, jos niistä tykättiin. Eli tässä tapauksessa minä tykkään kyllä blogijuttujen tekemisestä, mutten niin kauheasti muusta somettamisesta.

Jossain olisi kiva kyllä näitä linkkejä jakaa. Tämä Rantapallo kun on tällainen sivusto, että pitäisi nuo somet olla erikseen, että pakko kai pitää se Facebook-sivu, vaikka mahdollista on, ettei Facebook edes mitään päivityksiäni kenellekään näytä.

Myönnän siis, etten ole kauhean kiinnostunut ylimääräisestä somettamisesta. Jos perustaisin nyt blogia, laittaisin sen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voisi seurata ikään kuin suoraan (ilmoitus sähköpostiin). Mitä sillä olisi väliä, jos ei tulisi kuin vaikka yksi seuraaja. Olisipahan ehkä kiinnostunut varsinaisista blogijutuista, eikä mistään sometileistä.

Instagrammiakin olen miettinyt alusta asti, että mitähän minäkin siellä teen, kun en edes kuvaa puhelimen kameralla. Ei ole varaa sellaisiin puhelimiin, joissa olisi ns. ’kunnon kamera’ ja jatkuva kuvien siirtäminen puhelimelle ei ole todellakaan mitään instant-toimintaa. Lisäksi puhelimella kuvaaminen on todella hankalaa ja epämiellyttävää, koska siitä lätyskästä on paha pitää kahdella kädellä kiinni, kun pitäisi toisella sohia jotain naurettavaa pistettä kosketusnäytöllä, jota painamalla siis kuva otetaan: eli melkein kaikki kuvat tärähtävät. Mitä hyötyä siis olisi, vaikka noin epäkäytännöllisessä laitteessa olisikin ’kunnon kamera’? Toisaalta vaadin ehdottomasti, että kamera mahtuu käsilaukkuun…

Tämä tulee siis jatkossakin olemaan ihan aito, tavallisen ihmisen harrastuksena pitämä blogi, ei siis mikään matkailusivusto. Reissut maksetaan omasta pussista ja matkoilla käydään sen verran, kun on aikaa ja varaa.

Viime keväänä skannasin nuorena Englannissa kirjoittamani päiväkirjan, koska se on ainoa nuoruuden päiväkirja, jota on tullut luettua moneen kertaan (tai ylipäätään luettua) jälkeenpäin, ja se oli siksi alkanut vähän rapistua. Matkoista jää jotenkin sellaisia arvokkaita muistoja, jotka miellyttävät minua enemmän kuin mikään maallisen mammonan keräily. Ehkä näitä blogijuttujakin on sitten kiva lueskella joskus myöhemmin. Tosin ei näissä varmaan sellaista menoa ja meininkiä ole kuin jonkun teinin yksityiskohtaisessa neljän viikon Englannin ihmeellisyyksien tilityksessä, mutta jotain menoa nyt kuitenkin.

Kiva, että kuitenkin saan näitä juttuja tehdä, ja kiitän kaikkia, jotka ovat lukeneet, kommentoineet tai vain satunnaisestikin eksyneet sivustolleni. En tiedä, onko minulla kovinkaan paljon lukijoita, ilmeisesti ei (mitään lukijatilastojuttuja tähän blogiin ei tule…), mutta blogi jatkaa silti, siihen tahtiin kuin asiaa on.

Lintu kuvattu Espoon keskuksessa bussia odotellessa

Tuusulanjärven taiteilijakodeista ja F-duuritakasta

Ainolan pihalla, tienviitat

Heinäkuussa käytiin testaamassa, miten hoituu Tuusulanjärven kolmen kovanluokan taiteilijakodin kiertäminen julkisilla kulkuvälineillä.

En ollut ikinä käynyt tutustumassa Tuusulanjärven ympäristöön, vaikka nämä hienot taiteilijakodit ovat näinkin lähellä, ja olen sentään pk-seudulla asunut pitkään aikaisemminkin. Olin jotenkin tähän asti kuvitellut, ettei useamman paikan kiertäminen olisi kovin helppoa, vannoutuneille julkisen liikenteen käyttäjille. No, kyllähän se kuitenkin ihan hyvin julkisillakin onnistui. Voin melkein suositella.

Ensin mentiin R-junalla Helsingistä Ainolan seisakkeelle. Siitä 1,1 km kävely Ainolaan. Ainolasta on lyhyt kävelymatka (olisiko jotain alle puolisen kilometriä) Aholaan. Ihan melkein Aholan edessä on bussipysäkki, josta hypättiin bussiin, joka vei meidät Järvenpäästä Tuusulan puolelle. Toki noin neljän kilometrin matkan olisi voinut myös kävellä, mutta me ei kävelty. Ensimmäinen ihmetyksen hetki tuli vastaan Halosenniemen pysäkillä. Hetkinen, mihinkäs tässä nyt on oikein jouduttu? Pysäkki vähän niin kuin keskellä ei mitään, joku heinittyneen navetan näköinen tien poskessa. Ei minkään näköisiä kylttejä eikä opasteita missään! Paitsi tienviitat Puolustusvoimien ja Taistelukoulun alueelle. Mitä ihmettä? Eikö Suomessa muka kukaan muu käytä julkisia?

Aloin siinä sitten jo muistella, että eihän meillä taida olla enää repussa vettäkään kuin nimeksi, että jos tässä ’paahteessa’ joutuu lähteä teille tiettymättömille kävelemään, eikä ole edes juotavaa… Ja taivaalle alkoi myös pikkuhiljaa kerääntyä tummanpuhuvia pilviä, vaikka aurinko vielä paistoikin. Byää! En kuitenkaan hermostunut, vaan menin ottamaan kuvia navetasta sillä aikaa kun mies räpläsi puhelintaan ja yritti kai etsiä jotain tietoa siitä, missä olimme.

Jostain tien toiselta puolelta pöllähti sitten yhtäkkiä joku pariskunta, joka näytti vähän siltä, että olisivat jalkaisin Halosenniemeen menossa. Miehellä oli baskeri päässä, niin ajattelin sen olevan ehkä joku taiteilija. Oltiin siinä vaiheessa jo lähdetty ottamaan askeleita tulosuuntaan, että jos se nyt olisikin tuolla edellisen pysäkin suunnassa tai jotain, mutta huomattiin sitten, että pariskunta pysäytti ohitse juoksevan lenkkeilijän ja lenkkeilijä viittilöi kädellään selvästi reittiä neuvoen. No, ei sitten muuta kuin seuraamaan tuota pariskuntaa Taistelukoulun suuntaan.  Seurattiin metsäpolulle asti, mutta sieltä ne kääntyivät vähän matkan päästä takaisin (vaikka se olisi itse asiassa ollut oikopolku, huomattiin se sitten takaisin tullessa) ja kysyivät meiltä, että ollaanko mekin Halosenniemeen menossa. No, siitä sitten edettiin Taistelukoulun suuntaan ja oikealle, niin johan siellä jossain vaiheessa alkoi Halosenniemen kyltti pilkottamaan. Juu, löydettiin sitten perille sentään.

No mutta, mistäs tämä kaikki alkoi… Siinä vaiheessa, kun ihmeteltiin Halosenniemen puuttuvia opasteita, meillä oli jo Ainola ja Ahola käytyinä…

Kaiken kaikkiaan minä taisin tykätä eniten Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta. Siellä oli paljon kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joiden mukana pääsi sukeltamaan entisaikojen elämään. Ainola oli näistä kolmesta eniten kodinomainen ja siellä oli aivan ihana tunnelma. Ehkä siksi tykkäsin siitä niin paljon. Mieheni taas sanoi tykänneensä eniten Pekka Halosen hulppeasta hirsihuvilasta. Se oli myös minusta tosi upea, mutta siitä tuli enemmän sellainen taidegalleriamainen fiilis kuin kotifiilis, vaikka oli sielläkin kivoja huoneita, kuten esim. Anni-tyttären huone, ja tietysti paljon eri taiteilijoiden maalauksia katseltavana ja ihmeteltävänä.

Juhani Ahon Ahola taas ei ole säilynyt ollenkaan kodiksi kalustettuna kotimuseona, koska perhe muutti sieltä pois vuonna 1911 ja talo on ollut sen jälkeen muussa käytössä. Sinne oli kuitenkin pystytetty ihan mielenkiintoinen näyttely. Meidän ei ollut tarkoitus edes käydä Aholassa sisällä, vaan vilkaista taloa pelkästään ulkoapäin, mutta pihalla huomattiin, että bussin tuloon olisi 50 minuuttia, joten ehdittäisiin hyvin käydä sielläkin sisällä. Sinne taisi olla vähän halvempi sisäänpääsy kuin muihin.

Ensin käytiin siis Ainolassa, joka on säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Aino Sibeliuksen koti. Säveltäjä vaimoineen on myös haudattu kotitalon puutarhaan. Niin, enpä muistakaan koskaan nähneeni Sibeliuksen nimeä Hietaniemen taiteilijakukkulalla. Kukapa sitä nyt mihinkään taiteilijakukkulalle haluaisikaan, jos voi kotipihalleenkin jäädä?

Jean Sibeliushan kuoli Ainolassa vuonna 1957. Aino asui talossa vielä sen jälkeen kuolemaansa asti.

Talo on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja se valmistui vuonna 1904. Vuonna 1911 pärekatto vaihdettiin tiilikatoksi ja ulkoseinät laudoitettiin. Silloin myös yläkerta saatiin asumiskäyttöön.  Talossa ei ollut Jean Sibeliuksen aikana vesijohtoa tai viemäröintiä, koska sellaisista aiheutuva mökä olisi häirinnyt säveltäjän työtä. Sibelius sävelsi Ainolassa suurimman osan tuotannostaan. Sibeliuksen tyttäret myivät kiinteistön Suomen valtiolle vuonna 1972. Koti avattiin museona vuonna 1974 ja se on säilytetty siinä asussa, jossa se oli, kun Jean ja Aino Sibelius vielä elivät ja asuivat siellä.

Tuollahan näyttäisi olevan niin kuin linnunpesä?

Ainola on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kotimuseo ja siellä käy myös paljon ulkomaalaisia vieraita. Onhan Sibeliuksella paljon faneja ympäri maailmaa ja fanit kuulemma lähettelivät hänelle aikanaan sikareita, joita hän ei ehtinyt kaikkia millään elinaikanaan edes polttaa. Koko Ainolan alueella oli muuten tupakointi kielletty, ja koirat.

Huomiota herättävä taulu Ainolan ruokasalissa. Minulta kesti pitkään tajuta, että siinä on hevosia…

Ainolan sisätiloissa kuvien ottaminen oli vähän hankalaa, koska siellä sattui olemaan samaan aikaan aivan hirvittävä määrä ihmisiä. Hyvä, että kaikki sinne edes mahtuivat. Vaikutti tosiaankin aika suositulta paikalta. Jotenkin pystyin siitäkin huolimatta aistimaan kodin tunnelman hyvinkin vahvasti. Joissain oviaukoissa piti aina välillä jonottaa, että pääsi kurkistelemaan niihin huoneisiin, jotka oli rajattu narulla. Yläkertaan ei päässyt ollenkaan.

Alhaalla oli ainakin Jean Sibeliuksen vanhuusvuosien työ- ja makuuhuone, kirjasto, sali (jossa oli tietysti piano tai flyygeli), ruokasali, keittiö ja keittiön takana jonkinlainen kotiapulaisen huone. Keittiössä oli paljon jänniä esineitä ja ruokasalin lasikaapeissa (esim. portaiden alla) oli hienoja astioita.

Jänniä esineitä apulaisen huoneen hyllyllä

Alkoi tehdä mieli vohveleita…

Kaikkein paras katseenvangitsija oli kuitenkin ruokasalin vihreä F-duuritakka. Sibeliushan oli mitä ilmeisimmin synesteetikko ja näki ilmeisesti eri sävellajit väreinä. F-duuri oli siis vihreä, tai tietty vihreä, ja säveltäjä oli halunnut kotiinsa F-duurissa soivan takan.

Ruokasalin F-duuritakka, miellytti silmää

Synestesiahan siis tarkoittaa jonkinlaista aistien sekoittumista yksilön kokemana. Ominaisuus on kaiketi melko yleinen taiteilijoilla, ja Wikipedia tietää kertoa, että autismin kirjon ihmisistä 20%:lla on synestesia. Vaikka itsellänikin mitä ilmeisimmin on synesteettisiä taipumuksia, minun on silti vähän vaikea ymmärtää, mikä oikeasti on ihmisten mielestä ”aistien sekoittumista”. Olen lukenut joitakin juttuja synestesiasta ja yleensä esimerkkeinä käytetään ihmisiä, jotka esimerkiksi näkevät numerot tai kirjaimet tietyn värisinä. On myös ihmisiä, jotka haistavat tai maistavat värejä tai erilaisia sanoja. Itse näen esimerkiksi kuukaudet eräänlaisen vastapäivään kiertävän ympyrän lohkoina, tietyillä paikoillaan, ja näin muistan olleen aina. Jos ajattelen vaikka syyskuuta, se tuottaa minulle heti tietynlaisen mielikuvan tai aistimuksen ympyrästä, jossa tietty kuukausi on tietyllä paikallaan. En edes tiennyt tämän olevan synestesiaa, ennen kuin aloin lueskella aiheesta vähän enemmän. Lisäksi aistini sekoittuvat niinkin voimakkaasti, että näen äkilliset äänet välähdyksinä tai joskus tunnen jopa sähköiskun kaltaisina tuntemuksina (lähinnä tämä kuitenkin on ongelma silmät kiinni, eli nukkumaan mentäessä, ei tässä päiväsaikaan kauheasti välkytä, ja hyvä niin). Yleensähän synestesiaa pidetään positiivisena asiana, mutta jos äänien näkeminen välähdyksinä on synestesiaa, mieluummin luopuisin siitä ominaisuudesta.

Synestesian sanotaan olevan tavallisempaa kuin luullaankaan. Ehkä moni myös on tietämättään synesteetikko, ja vain tottunut omaan tietynlaiseen havaitsemisentapaansa? Mitään kovin hyödyllisiä ominaisuuksiahan nämä eivät yleensä, ainakaan päällisin puolin, tunnu olevan, mutta jostain syystä nämä ovat kuitenkin säilyneet ihmisillä evoluutiossa sen verran vahvasti, että jokin tarkoitus niillä voi olla.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Synestesia

Sibeliuksen myöhempien aikojen työ- ja makuuhuone

Jotenkin tunsin hengenheimolaisuutta Sibeliuksen kanssa tämän synestesian takia, tuntui kuin olisin ollut jollain hyvällä ystävällä kyläilemässä. Toki pidän Sibeliuksen musiikista ja harrastan säveltämistä itsekin. En tosin harrastaisi, jos en kuulisi sävelmiä valmiina päässäni. Sekin ominaisuus on ollut minulla aina. Jos näin ei olisi, varmaan vain piirtäisin ja kirjoittaisin, en siis alkaisi mitään sävelmiä keksimällä keksimään, enkä olisi sitten koskaan tehnyt musiikkia. Olen myös aina kuullut melodioita erilaisissa huminoissa ja hurinoissa. En tiedä, onko silläkin jotain tekemistä synestesian kanssa. Aika vaikeasti käsitettävä ilmiöhän tuo on, koska vaikuttaa olevan niin monimuotoinen.

Minusta Ainola oli oikeasti ihana paikka! Siellä oli myös ulkorakennuksia, kuten saunarakennus, jossa sai käydä sisälläkin katselemassa, sekä uudempi kahvilarakennus, jossa toimii lipunmyynti, kahvila ja museokauppa. Syötiin jäätelöä kahvilan terassilla.

Jos minun pitäisi valita yksi näistä taiteilijakodeista, mihin menisin uudestaan, se olisi ehdottomasti Ainola. Joku siinä tunnelmassa vetosi. Se oli niin kuin oikea koti.

Kirjailija Juhani Ahon ja hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin koti Ahola osoittautui isoksi keltaiseksi kartanomalliseksi rakennukseksi. Oho, aika iso ja komea, oli ensimmäinen ajatukseni. Olin jotenkin odottanut, että kirjailijan talo olisi ollut vähän vaatimattomampi. Aholahan ei ole säilynyt samalla tavalla kodiksi kalustettuna kuin kaksi muuta vierailukohdettamme, koska perhe muutti pois talosta jo vuonna 1911. Ihan kiva näyttely talossa kyllä oli ja monenmoista tietoa taiteilijoista ja esimerkiksi Ahon teoksista.

Saatiin sellaiset audio-opastuslaitteet mukaan, joista painettiin aina huoneen numeroa ja sitten painettiin luuri korvalle ja kuunneltiin huoneeseen liittyvä selostus. Äänimaailma oli muutenkin aika kiva, kun Ahon tekstejä kuului taustalla huoneissa kävellessä. Pianoakin olisi saanut soittaa, mutta en soittanut, koska en ole mikään soittaja, vaan säveltäjä. Haha. On tässä kirjojakin joskus ehditty kirjoittaa, niitä ei tosin ole kukaan koskaan julkaissut. Hyvin varustelluista kirjastoista saattaa tosin löytyä joku teos, jossa on minunkin tekstejäni (tarkemmin sanottuna laululyriikoita), mutta se siitä sitten. Juu, en oikeasti soita kovin hyvin, kun en ole edes aikoihin paljon enää mitään soitellut, joten oli ehkä parempi, ettei karkotettu yleisöä millään helevetillisellä pimputuksella.

Siihen aikaan kun isä lampun osti…

Juhani Aho oli kyllä yksi suosikkini näistä suomalaisista kansalliskirjailijoista tai klassikoista, silloin, kun aloittelin turhaakin turhempia (vaikkakin rakkaita) kirjallisuuden opintojani yliopistolla. Rautatie on erityisen hauska kirja ja Papin tytär ja Papin rouva upposivat muuten vain paremmin kuin moni muu klassikko. Juhani Ahon omakin elämä oli aika ’vauhdikasta’, hänellähän oli lapsia sekä vaimonsa Vennyn että vaimon siskon Tillyn kanssa ja kaikki elivät yhdessä, eli Aho piti tavallaan kahta vaimoa, toista avio- ja toista avovaimona. Asioiden laita ei kyllä ollut heidän elinaikanaan muiden tiedossa, eli vaimon siskon kanssa tehty lapsi esiteltiin Tillyn ottolapsena. Ahohan oli nuorena ollut kovasti ihastunut myös Järnefeltin Ainoon, mutta kuten tiedetään, Ainolle ei mikään kirjailija kelvannut, Aino otti säveltäjän.

Kalastus oli Aholle rakas harrastus kirjoittamistyön vastapainona ja siihen liittyvää esineistöä oli myös nähtävillä. Aholassa nähtiin myös mm. juniin liittyviä esineitä, Rautatien innoittamana tietysti. Ja tietysti Tuusulanjärven taiteilijayhteisö oli hyvin esillä.

Minä muuten luulin ensin, että tuo tuolla on Ahola, kun käveltiin sinne päin…

Aholasta etenemme sitten pienten mutkien kautta Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ja hänen perheensä kotiin, joka on nykyään sekä taidemuseo ja kotimuseo. Komea hirsirakennus, jossa ei kuitenkaan saanut valokuvata sisätiloissa. No, siinä ehti sitten ihastella tauluja ja komeaa arkkitehtuuria oikein kunnolla. Korkea ateljee, jossa oli parvi, varasti aikalailla huomion. Ja tauluja oli tosiaan muiltakin aikalaistaitelijoilta, esimerkiksi nyt vaikka Venny Soldan-Brofeltilta, Edelfeltiltä, Gallen-Kallelalta ja Järnefeltiltä. Kuvataiteen tuntemus ei ole vahvinta alaani, joten minulle jäi nyt ainakin mieleen se, että Pekka Halonen tykkäsi maalata lumisia talvimaisemia.

Halosenniemessä saatiin ihastella kesäisiä järvimaisemia ja järven yllä kohoilevia tummanpuhuvia pilviä. Järvi oli täällä lähempänä kuin muissa kohteissa. Rannassa oli saunarakennus, joka kierrettiin, mutta sinne ei päässyt sisälle. Kun tultiin talosta takaisin ulos, tuuli oli muuttunut aika kylmäksi ja jouduttiin lisäämään vähän vaatetta päälle.

Tein alla olevan kuvan hamehousut joku aika sitten, mutta tuntuu, etteivät ne(kään) näytä minun päällä kovin hyviltä. Voisinhan näitä kaventaa tai lyhentää joskus, jos kyllästyy. Itse tekemisessä on se hyvä puoli, että vaatteet on sitten helppo muunnella joksikin muuksi. Korkeavyötäröiset ja siniset pellavasta tehdyt leveät shortsit onnistuivat vähän paremmin. Olen nyt viime aikoina halunnut itselleni vain shortseja ja hamehousuja, kun olen jotenkin kyllästynyt hameisiin ja mekkoihin.

Itsetehdyt hamehousut ja neuletakkikin on minun ompelema.

Mitä omiin kuvataiteiluihini tulee, itse piirtelen nykyään lähinnä tietokoneella ja piirtopöydän avulla (sitä olin viime keväänä opiskelemassakin Aalto yliopiston avoimessa). Digitaaliseen puoleen kun kerran tutustuu, niin ei sitä jaksa enää mihinkään maalisotkuihin sekaantua. Klik, klik ja klik, virheet vain pois, klik. Tykkään kai piirrellä eniten ihmishahmoja. Puiden piirtämisestä pidän myös. Olin vähän miettinyt, että jos syksyllä olisi joku kiva piirustuskurssi tuolla Aallon avoimessa (siis ei-digitaalinen, koska se on jo käyty), voisin ehkä mennä, mutta todennäköisesti se jää kuitenkin väliin, koska näkö reistailee ajoittain sen verran, että se tuntuisi vähän hölmöltä, kun ei tiedä, milloin on taas ongelmia ja milloin ei. Lisäksi kouluissa ym. julkisissa tiloissa on yleensä loisteputkivalaistus, joka hankaloittaa näkemistäni entisestään.

Juu, näiden kaikkien herrojen taiteenlajit ovat myös minulle rakkaita ja pitkäikäisiä harrastuksia, minä sekä kirjoittelen että piirtelen ja onnistuupa minulta ihan kelpo partituurikin näköjään: viimeiset kuukaudet kun on viettänyt yhtä vääntäessä, niin tietää kyllä työtä tehneensä, vaikka nykyaikana sentään onkin nuotinkirjoitusohjelma apuna. Muuten minä en tuollaiseen rääkkiin ryhtyisikään. Mutta ainahan pitää jotain yrittää, jos on edes se mahdollisuus.

Tuusulan Rantatiellä olisi sijainnut myös J.H. Erkon koti Erkkola ja Aleksis Kiven kuolinmökki, mutta ne jäivät meiltä nyt tällä kertaa väliin.

Lähdimme sieltä Halosenniemestä sitten kävelemään takaisin bussipysäkille ja sade alkoi sopivasti juuri, kun olimme katoksen alle päässeet. Sehän meni sitten kerrankin ihan sääennusteiden mukaisesti. Kiitos siitä. Ajoimme bussilla Hyrylään, koska oli kova nälkä, mutta ei löydetty sieltä nopeasti muuta meille kelpaavaa ruokapaikkaa kuin Hesburger. Pikaruokien jälkeen lähdettiin bussilla Helsinkiin päin.

Ihan hyvin ja sujuvastihan tämä retki hoitui julkisillakin ja näin paljon nähtiin. Me ollaan kyllä totuttu julkisiin. Yleensä ihmiset haluavat ajella autoilla? Mutta me ei autoa ajeta. Itse pelkään henkilöautoissa vähääkään nopeammassa vauhdissa tai pitemmillä matkoilla, ne on kamalia säilykepurkkeja, enkä hirveän mielelläni niihin astu. Välillä kuitenkin on pakko, tai ei nyt mikään pakko, mutta kun ei kehtaa kieltäytyäkään. Linja-autoissa en pelkää niinkään (paitsi joskus). Vaarallisempaahan tieliikenne oikeasti onkin, tilastollisesti katsottuna, kuin esimerkiksi lentäminen, jota tunnetusti pelkään jo niin paljon, että mietiskelen koko ajan sitä päivää, jolloin olen mielestäni nähnyt maailmaa tarpeeksi, niin että voin lopettaa lentämisen. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Kaikkiin juttuihin ei keksi ihan niin paljon sanottavaa, mutta esimerkiksi nämä taiteilijakodit nyt oli sellainen aika mieleinen kohde ja ne herättivät aika paljon kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Meillä on muuten tulossa tässä elokuussa myös joku taideristeily Porvooseen, eli laivalla sinne, siellä tutustumaan johonkin taidemestaan ja sitten vielä takaisin tullessa illallinen laivalla. Kuulostaa aika hyvältä, vaikken oikein koko jutusta mitään tiedäkään. Pääsen mukaan avecina, josta joutuu maksamaan 🙂

 

Aholansaari ja Paavon pirtti

Aholansaari on 1800-luvulla eläneen herännäisjohtaja ja talonpoika Paavo Ruotsalaisen kotisaari, jossa sijaitsee leiri- ja lomakeskuksen lisäksi Paavon pirtti. Kotimuseona toimiva Paavon pirtti on vanha hirsirakennus, joka on ollut Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka.

Linkki Aholansaaren sivuille: https://www.aholansaari.fi/

Perjantaina, kun saavuimme Tahkon lomakeskukseen ja kotiuduimme Alppitalo Sinitähteen mm. käymällä kaupassa ja täyttämällä jääkaapin, lähdimme sitten vielä illalla kävelemään noin parin kilometrin matkan Sääskiniemen laiturille, josta pääsee laivalla Aholansaareen. Herättäjäjuhlien aikaan laivat kulkivat Aholansaareen tavallista useammin ja vielä illallakin.

Matka saareen kesti noin 15 minuttia. Saaressa sitten päätettiin suunnata heti Paavon pirtille, että ehdittäisiin käydä sisällä, ennen kuin paikka suljettaisiin. Tällainen tie vei Paavon pirtille:

Talo oli oikeastaan aika iso ja tilava. Paavon ja Riitan kamarit ovat peräisin 1830-luvulta ja ne ovat talon vanhimpia osia. Paavon kamarissa on Paavo Ruotsalaisen itse tekemät huonekalut ja hänen kuolinvuoteensa. Sen vieressä on ”akkain kamari”, jossa on nähtävillä 1800-luvun lopun kalustusta ja naisten käsityövälineistöä. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu Paavon kuolinvuodelta 1852 peräisin oleva savutupa ja 1900-luvun alkupuolelta oleva keittiö. Näitä kaikkia yhdistää eteistila.

Herättäjäjuhlilla hitiksi ovat nousseet Paavon pallit eli Paavon Ruotsalaisen tuolin nykyaikaiset kopiot, joita juhlilla myydään. Kuvassa Paavon kamari ja Paavon kuolinvuode.

Savutupa on toiminut seuratupana ja siellä oli hieno uunin pankko. Sanoin miehelle, että jos olisin elänyt entisaikoina, olisin ehdottomasti vaatinut, että olisin saanut nukkumapaikakseni jonkun lämpimän uuninpankon. 🙂

Tilaa savutuvassa oli ihan mukavasti. Alla savutuvan mustunut oviaukko.

Kuljeskeltiin sitten jonkin aikaa ympäriinsä ja katseltiin erilaisia rakennuksia.

Aholansaaressa järjestetään rippikoululeirejä ja yhdessä hirsimökissä oli valokuvanäyttely, jossa oli valokuvia Aholansaaren rippileireiltä eri vuosikymmeniltä.

Meidät toi saareen Kleofas-niminen laiva ja pois pääsimme Toivolla. Tykkäsin näistä kumpuilevista Pohjois-Savon järvimaisemista. En edes muista, olinko koskaan aikaisemmin ollut saarella, joka sijaitsee järvessä…?! Hmm. No, kerta se on ensimmäinenkin. Minähän olen merikaupungin tyttö ja lapsuuden kesät menivät aikalailla merellä, niin että järvet ovat minulle aina jotenkin eksoottista kamaa… (kts. esim. melko tuore juttu: Kirkonmaa – vetinen kesäretki )

Linkit muihin tämän reissun juttuihin:

Yhden naisen retkikunta valloittaa Tahkovuorta: Tahkovuoren maisemissa

Ja miksi me oikeastaan tännekin päin Suomea päädyttiin: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Tahkovuoren maisemissa

Heinäkuun alussa vietettiin viikonloppu Nilsiässä ja Tahkolla. Reissu alkoi perjantaiaamuna aikaisella herätyksellä, kun piti ehtiä kello 8.19 Helsingistä Kuopioon matkaavaan junaan. Kuopiosta mentiin toisella junalla Siilinjärvelle, jossa pysähdyttiin syömässä. Siilinjärveltä ajettiin sitten bussilla Nilsiään ja Nilsiästä toisella bussilla Tahkolle. Reissusta kotiuduttiin myöhään sunnuntai-iltana. Melkein ihmeen kaupalla ehdimme junaan, koska ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli tupaten täynnä ja myöhässä.

Nilsiällä majoituttiin Tahkon lomakylässä Alppitalo Sinitähdessä, josta kerroin enemmän edellisessä jutussa. Siinä kerron myös muista majoituksista, joita meillä on Herättäjäjuhlilla käydessä ollut, ja ylipäätään, miksi näillä juhlilla käymme: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Perjantai-iltana ehdimme miehen kanssa tehdä vielä retken Aholansaareen, jossa on herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka (siitä erillinen pieni juttu: Aholansaari ja Paavon pirtti). Lauantaina, aamupäivällä, tein yhden naisen retken Tahkovuorelle, jolta tämän jutun kuvat ovat. Mies oli sillä aikaa Nilsiässä töissä Herättäjäjuhlilla.

Tahkovuoren korkeus on Wikipedian mukaan 296 metriä merenpinnasta. Korkein kohta on nimeltään Välimäki, jonka korkeus on 314 metriä. Tahkon rinteiltä avautuu silmiä hivelevän upeat näkymät Syvärinjärven saaristoon.

Ylös olisi päässyt hissilläkin, mutta minä en oikein niistä tuolihisseistä tykkää, joten lähdin reippaasti kävelemään ja kiipeämään. Ylös näytti menevän jos jonkinlaisia teitä ja polkuja. Mistään hirveän jyrkästä kohdasta ei tietenkään kannattanut lähteä suoraan kiipeämään. Reitti, jonka valitsin, mutkitteli sopivan loivasti rinnettä ylös. Välillä tuli vastaan vähän jyrkempiäkin kohtia ja sitten jossain kohdassa, ikävä kyllä, tie loppui tai muuttui niin heinäiseksi polkuksi, etten enää jatkanut eteenpäin. Olin mielestäni siinä vaiheessa jo kiivennyt tarpeeksi ylös, että saatoin katsella Syvärinjärven komeita maisemia. Sääkin oli tosi hyvä. Ei liian kuuma, vaikka kiivetessä tulikin aika lämmin.

Retkeni alkoi tästä: sillan yli ja vuorelle…

Mikähän vuori tuo tuolla kaukana siintää? (seuraavassa kuvassa)

Rinteillä ei aluksi ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ruuhkaa. Vain kolme kävelijää tuli minua vastaan ylös mennessä, mutta vähän ajan päästä alkoi tapahtua, kun maastopyöräilijät alkoivat suihkia hirveää vauhtia rinnettä alas. Ahaa, kesäisin täällä siis harrastellaan tällaista: ihmiset menevät tuolihississä pyörän kanssa ylös ja laskevat alas hirveää vauhtia. Minulle ihan uusi juttu, tai en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Ainakaan, että se ihan noin hurjan ja päättömän näköistä menoa on. Huhhuh.

 

Minun valitsemani tie loppui tosiaan vähän niin kuin kesken, enkä päässytkään näköalaravintolalle asti. Se ei kuitenkaan haitannut. Maisemat olivat tosi upeita jo siinäkin korkeudessa, jonka saavutin.

Alaspäin tullessa yritin pysähtyä syömään eväitä laavun ja grillipaikkojen kohdalle, mutta ei siitä tullut mitään, kun paarmat hyökkäsivät kimppuun. Jouduin juoksemaan aika pitkään, ennen kuin sain paarman hätistettyä kannoiltani. Onneksi siinä ei ollut niin kauhean jyrkkää. Jyrkimmissä kohdissa oli vähän hankalampaa tulla alaspäin, kun sorainen rinne oli aika liukuvaa.

Kyllähän näissä maisemissa kelpasi kiipeillä. Kamerassa vain näytti olevan sellainen ongelma, että linssissä oli ilmeisesti jotakin ’paskaa’. En ollut muistanut kotona sitä putsata, enkä viitsinyt sitä reissun aikanakaan ruveta pyyhkimään, kun ei ollut mitään siihen tarvittavia välineitä mukana, se olisi vain voinut vain mennä entistä pahemmaksi. Ainakin näissä kuvissa tuntuu olevan melkein kaikissa jotain sennäköistä häikkää, että jotain ylimääräistä on linssissä ollut, mutta kyllähän näistä kai selvän saa… Kuvien käsitteleminenkin vie aina niin hirveästi aikaa, ja minulla tuppaa kuvat jäämään usein aika tummiksi. Varmaan edellisen koneen kanssa tehdessä tämä oli vielä enemmän ongelmana, koska siinä ruudulla kaikki näytti jotenkin vaaleammalta. Hirvittää katsoa nyt uudella masiinalla joitain vanhoja julkaisujani.

Viihdyin Tahkon upeissa maisemissa ja hienossa alppitalohuoneistossa sen verran hyvin, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Olisi ollut kiva jäädä vain sinne. Toisaalta, olihan sen jälkeen vielä monta muutakin kotimaan reissua heitettävänä, kaikki ahdettuna miehen lyhyeen kesälomapätkään. Muun ajan vuodesta se tekeekin sitten niin paljon töitä, että edes yhtä päivää on vaikea saada irrotettua minkäänlaiseen reissuun. Haha.

Niin kuin jo taisin edellisessä jutussa mainita, Herättäjäjuhlilla käymisessä on se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan kotimaassa sellaisiin paikkoihin, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä.

Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Vantaan Herättäjäjuhlat

Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Joka kesä järjestetään jossakin päin Suomea Herättäjäjuhlat, jossa kokoonnutaan seuroihin veisaamaan Siionin virsiä ja kuuntelemaan seurapuheita. Muita herätysliikkeitä ovat mm. lestadiolaisuus ja evankelisuus. Herättäjäjuhlia ei siis pidä sekoittaa esimerkiksi lestadiolaisten Suviseuroihin, jotka pidettiin tänäkin vuonna viikkoa aikaisemmin. Lestadiolaisethan ovat mediassa huomattavasti enemmän esillä, mikä johtunee heidän säännöistään, elämäntavoistaan ja tiiviistä yhteisöstä, jotka poikkeavat paljon valtaväestön elämästä. Körteistä ei sen sijaan näe niin paljon mainintoja. Wikipedia tietää kertoa, että herännäisyys on nykyään ”maltillinen ja yleiskirkollinen” ja liikkeen oppi (jos sitä nyt yleensä voi sanoa olevan) on tavallista suomalaista luterilaisuutta, joka kuitenkin ’korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen pienuutta’.

Todetaan tähän alkuun, että uskonto ei näyttele juuri minkäänlaista roolia minun arkielämässäni. Mieheni on körtti, joka ei juurikaan uskonasioista(an) toitottele. Minä taas lienen ’tavallinen agnostikko’, määritelmä, joka ei varsinaisesti uskosta kerro mitään, eikä siitä tulekaan tässä sen enempää informaatiota. Sitten asiaan…

Nilsiän Herättäjäjuhlat järjestettiin hautausmaalla, metsän keskellä

Herättäjäjuhlat ovat rauhallinen ja rento tilaisuus, ja minäkin olen tuntenut oloni siellä ihan kotoisaksi. Siellä ei ole ainakaan koskaan ollut mitään huutamalla puhumista, tuomitsemista tai asioiden tuputtamista (jollaiset minä ehkä saattaisin kokea epämiellyttäviksi). Körttien juhlia voisin suositella kokemuksena ihan kenelle tahansa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Kaikki ovat juhlille tervetulleita, kenenkään uskon määrää tai laatua ei kysellä. Seurapuheet ovat yleensä tuntuneet aika yleisinhimillisiltä ja niitä kuuntelee ihan mielellään. Siionin virret eroavat jonkin verran tavallisista virsistä. Esimerkiksi tuttu ’Herraa hyvää kiittäkää’ lauletaan vähemmän tunnetulla b-sävelellä. Körttipastillejakin juhlilla kannattaa maistaa. Sanotaan, että yhdessä pastillissa riittää imeskeltävää yhden seurapuheen mittaisen ajan. Juhlat hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja mieheni osallistuu juhlille joka vuosi vapaaehtoistyöntekijänä. Hänellä menee siis suurin osa juhlista järjestyksenvalvojan hommissa.

Uusi paita Sotkamosta

Körttipastilleja Nilsiässä

LAPUA  – POHJANMAAN LAKEUKSILLA 2014

Olen itse osallistunut Herättäjäjuhlille tähän mennessä jo neljä kertaa. Ekat juhlani koin Lapualla vuonna 2014. Minulle jäi juhlista tosi kivat fiilikset. Muistan ihmetelleeni, että porukkaa on tosi paljon, mutta meno  on silti tosi rauhallista, kaikki käyttäytyvät hyvin, eikä kukaan örvellä. Tykkäsin kovasti. Sää Lapualla oli tosi aurinkoinen ja helteinen. Sekä sään että uutuudenviehätyksen takia tuli osallistuttua aika moniin seuroihin.  Majoituksemme oli myös niin lähellä juhlakenttää, että paikan päälle oli helppo mennä ja kuulutukset kantautuivat parvekkeelle asti. Myös oheisohjelmaa tuli testattua ainakin yhden kirkkokonsertin verran. Artikkelikuva on muuten Lapualta (otettu jollain vanhalla kännykällä).

Lättykojuja Lapualla

Vaunualuetta Lapualla, Pohjanmaan lakeuksilla, majapaikan ikkunasta kuvattuna

Pohjanmaan lakeuksille matkustimme Mikkelistä useammalla junalla. Majoituimme tyhjillään olevassa Lapuan kaupungin vuokra-asunnossa, jonne oli meitä varten tuotu patjat lattialle. Asunto oli ihan tavallinen kerrostalokaksio, jossa ei siis ollut mitään huonekaluja, verhoja tms. Kaikki vuodevaatteet, tyynyt, peitot yms. piti tuoda itse mukanaan, eli oli siinä aika isot matkalaukut raahattavana. Vaikka majoitusratkaisu oli erikoinen, se oli tosi kiva, koska se oli edullinen ja oli käytettävissä oma keittiö, hella ja jääkaappi, vaikka tietysti pitikin syödä lattialla istuen. Ainoa oikea miinus taisi olla vessa/kylppäri, joka oli oikeasti paskainen, eikä siivousvälineitä ollut. Mieheni oli aikaisemmilla juhlilla majoittunut yhteismajoituksissa koulujen lattioilla, mutta minulle sellainen ei kelpaa, koska tarvitsen omaa rauhaa. Jotain kotimajoituksiakin olisi kai tarjolla huokeampaan hintaan, mutta en ole vielä saanut itsestäni irti sellaista sosiaalisuutta, että vieraitten ihmisten kotiin lähtisin. Tämä tyhjä asunto sopi meille tosi hyvin ja näitä toivoisi olevan useamminkin käytettävissä.

Aika vanhan näköinen juna (jossain vaiheessa matkaa kohti Lapuan juhlia)

Autiotalo (?) Lapualla

SOTKAMON JA VUOKATIN VAARAMAISEMISSA 2015

Toiset juhlat olivatkin sitten pohjoisemmassa, Sotkamossa asti. Sinne matkustettiin Espoosta, ensin junalla Kajaaniin ja sieltä sitten bussilla perille. Majoitus meillä oli Vuokatin Urheiluopistolla aika pienessä ja askeettisessa rivitalohuoneessa, jossa oli vain sängyt, pöytätaso, jääkaappi ja pieni, vähän rapistunut, wc/suihkutila. Huoneenlevyisestä ikkunasta oli kyllä kaunis näkymä sateiselle lammelle. Majoitukseen sisältyi urheiluopiston runsas ja monipuolinen aamiainen. Itikoita oli paljon, niitä kulkeutui kämppään ja ne söivät minulta nilkat paukamille.

Vuokatti. Meidän majapaikka oli lammen vastarannalla.

Vuokatista oli aika pitkä matka Sotkamoon, jossa juhlat pidettiin. Urheiluopistolta meni nonstopbussi juhlille, mutta valitettavasti todella huono sää sotki minun suunnitelmani. Olin tuolloin ajatellut jättää juhlat muutenkin vähän vähemmälle ja patikoida itsekseni Vuokatin maisemissa, mutta jatkuvan sateen takia mistään ei tullut oikein mitään. Sain käytyä sentään Vuokatin uimahallissa, ettei koko ajan tarvinnut mökkerössä kököttää. Vuokatissahan olisi ollut myös Katinkullan kylpylä, mutta se ei ollut ihan siinä vieressä. Lauantai-iltana sateen joksikin aikaa lakattua n. klo 21, kiipesin jollekin kukkulalle katselemaan maisemia.

Perjantai-iltana ehdin kokea myös pelottavan tuolihissimatkan ylös vaaralle kesken kaiken alkaneessa kaatosateessa (oli sateenvarjo mukana, kyllä). Muistan, etten ollut aivan varma, vapisinko enemmän kylmästä vai korkeanpaikankammosta, kun minulle tuntemattomat vieruskaverit vielä vitsailivat alas putoamisesta ja murskautumisesta, ja tuoli pysähtyi vähän väliä keikkumaan keskelle kylmää sadetta. En ollut tajunnut, että kesäisin tuolihissi on niin korkealla, kun lunta ei ole, vaikka olin kyllä mennyt sellaisessa kesällä aiemminkin (oliko se nyt jossain Levin kesäkelkkamäessä 90-luvun alussa). Tämän jälkeenhän mentiin miehen kanssa oikein kunnon matka Slovenian Vogel-vuorella vastaavanlaisella hissillä, kun oltiin viime vuonna vähän Alppimaisemia katsomassa (linkki: Bohinj-järven ja Vogel-vuoren maisemissa).

Tuolihissi Vuokatin laelle

Maisemia Vuokatissa

Maisemia Vuokatissa

Jos välillä ei sataisi ja pääsisi tuolla kauempana siintävään kauppaan…

Vuokatin laella ei sitten sateen takia nähnyt oikein mitään. Hölmöintä koko jutussa oli se, että kaikkialla muualla Suomessa oli tuolloin kesän melkein ainoat hellepäivät ja me olimme jossain kummallisessa ja ainoassa pisteessä, jossa satoi koko ajan kaatamalla. Körtit kyllä jaksoivat istua seuroissa paljaan taivaan alla ja veisata sankoin joukoin sateessakin. Ja mieheni jaksoi seistä kaiket päivät vesisateessa ohjaamassa liikennettä kertakäyttösadetakki päällään. Sunnuntaina ennen kotiinlähtöä osallistuin lyhyesti loppuseuroihin.

Sotkamon Herättäjäjuhlien juhlaportilla

VANTAA 2016

Viime vuonna juhlat olivat Vantaalla, joten mitään majoitusta ei tarvinnut hankkia, koska asumme Espoossa. Kävin siellä jotkut iltaseurat katsomassa ja tultiin sitten miehen kanssa yhtä matkaa kotiin. Siellä oli juhlakentän laidoilla katetut katsomot, että sateen sattuessa olisi saanut olla suojassa. Pilvet olivat kyllä aikamoiset ja sateenkaari hieno.

NILSIÄ JA TAHKON LOMAKYLÄ 2017

Tänä vuonna juhlat olivat Nilsiällä, joka kuuluu nykyään Kuopioon. Kuopiossa kävimme kolme vuotta sitten päiväretkellä (siitä retkestä on jotain kuvia viime kesänä tekemässäni ”Suomen kootut näkötornit” –jutussa… linkki). Mikkelistä ei ollut Kuopioon kovin pitkä matka. Mieleen jäi silloin ainakin erittäin kuuma ylämäkikävely Puijon tornille ja Kuopion museon ihanan viileä ja rauhallinen mammuttihuone.

Tahkon lomakeskukseen saapuminen

Tahkon lomakeskus

Tahkon maisemia. Majapaikalle oli check in:stä jonkin verran kävelymatkaa.

Emme löytäneet tällä kertaa mitään kovin edullista majoitusta ja meidän piti ottaa Tahkolta Tahko.comin kautta alppitalomajoitus. Sinitähden huoneistossa oli nukkumapaikat kuudelle hengelle (eli aika runsaasti tilaa kahdelle), hyvin varusteltu keittiö, olohuone, erillinen makuuhuone, takka, sauna ja vielä ylhäällä parvella oleskelutilaa ja nukkumatilat neljälle. Kyllä tämä aika luksusta oli ja hieno oli hintakin (166 e 2 yötä). Hintaan ei sisältynyt siivousta, eli se piti hoitaa itse. Rahalla senkin olisi kyllä saanut. Me raahasimme myös omat liinavaatteet mukanamme, koska niiden vuokraus olisi maksanut erikseen. Oikeastaan juuri liinavaatteet veivät eniten tilaa matkalaukuissa. Tykkäsin kyllä kovasti tästä majoituksesta, keittiöstäkin löytyi kaikki mahdolliset välineet ja astiat, niin kuin olisi kotona ollut. Olohuoneen nurkasta löytyi jopa diskovalolamppu (!), jonka huomasin vasta loppusiivousta tehdessäni. Toteaisin lopuksi, että majoitun kaikkein mieluiten juuri tällaisessa paikassa, jossa voi tehdä ruokaa ja olla kuin kotonaan. Ihan melkein vieressä oli K-market.

Kolme samanlaista alppitaloa. Meidän asunto oli tuolla viimeisessä.

Meidän ovi ylhäällä oikealla

Päivän voimistelutuokio

Ulkomailla ollaan yleensä yritetty löytää majoitus korkeintaan 50 eurolla/yö, siis sillä meidän vaatimuksella eli omalla kylpyhuoneella, mutta tulevalla Espanjan reissulla täytyy vähän löysätä budjettia, koska esim. San Sebastianista ei oikein viidellä kympillä mitään huonetta omalla kylppärillä löytynyt (siitä sitten aikanaan).

Tämäkin komea hirsimökki näkyi olevan myytävänä

Olin tästä Tahkosta jo etukäteen innoissani (ihan niin kuin olin pari vuotta sitten innoissani Vuokatista) ja toivoin, että säät tällä kertaa suosisivat edes sen verran, että voisin patikoida ja kiipeillä Tahkovuorella, sillä aikaa kun mies on Nilsiässä juhlilla töissä. Selailin esitteitä ja totesin, että Tahkolla riittää varmasti minulle niin paljon tekemistä, näkemistä ja tutkittavaa, ettei minun millekään juhlille tarvitse ennättääkään. Viihdyn hyvin myös itsekseni, eikä minua niin hirveästi haittaa, vaikka täytyykin välillä retkeillä yksinään. Olen aina innoissani tutustumassa uusiin paikkoihin ja maisemiin. Aholansaareen mies sentään ennätti perjantai-iltana mukaan. Siellä tutustuttiin herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen pirttiin (teen siitä, kuten myös Tahkovuoren maisemista, erillisen jutun). Säät siis todellakin suosivat ja pääsin lauantaina aamupäivällä kiipeämään Tahkovuorelle. Lauantai-iltana kävelimme vielä ympäri mökkikyliä miehen kanssa. Melkein loputtomien hirsihuviloiden keskellä tuntui jotenkin siltä kuin olisi kävellyt jossain elokuvan lavasteissa. Aika paljon mökkejä tyhjillään, kaikki siistiä, polkupyörätkin kaksin kappalein joka pihassa samaan suuntaan aseteltuina jne. Jos säät eivät olisi suosineet, olisin ehkä saattanut mennä kylpylään, mutta nyt se jäi väliin.

Minä viihdyin niin hyvin sekä Tahkon upeissa maisemissa  ja lomakylässä että hienossa alppitalossa, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Sunnuntaina mies oli jo mennyt juhlille töihin aamupäiväksi, minä hoidin Tahkolla loppusiivouksen ja avainten palautuksen ja matkustin sitten bussilla Nilsiälle. Osallistuin ennen kotiin lähtöä miehen kanssa loppuseuroihin, että edes yhdet seurat tuli tälläkin kertaa kuunneltua. Nilsiällä juhlakenttä oli yllättäen aika metsäinen, hautausmaa. Siellä olisi kuulemma ollut jossain myös Paavo Ruotsalaisen hauta. Juhla-alueen sisääntuloväylille oli laitettu esteeksi isoja traktoreita yms., eli terrorismiin varautuminen näkyi täälläkin.

Traktori näkyy tuolla takana esteenä

Menomatkahan alkoi aikaisin perjantaiaamuna. Kotoa piti lähteä jo seitsemän jälkeen ja juna Helsingistä Kuopioon lähti kello 8.19.  Ajettiin junilla Siilinjärvelle asti ja syötiin siellä SiiliMaxin buffetissa. Ehdittiin vähän myös katsella ympäristöä. Oltiin menossa Nilsiään julkisella bussivuorolla, mutta päädyttiin kuitenkin jonkun juhlille menossa olevan tilausbussin kyytiin.

Vanhoja junanvaunuja Kuopion asemalla kuvattuna

Siilinjärvi

SiiliMaxin buffetsapuskat

Siilinjärven kirkossa oli juuri häät alkamassa

Nilsiän kirkko

Kotiin palatessa ehdimme kuin ihmeen kaupalla junaan. Päivän ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli seisomapaikkoja myöten täynnä (ei mitään kovin mukavaa eikä turvallista matkantekoa) ja tietysti siksi myöhässä. Olimme ensin menossa Siilinjärvelle, mutta päätimmekin mennä bussilla Kuopioon asti. No, ehdimme onneksi junaan. Helpotuksen huokaus. Olisihan sieltä vielä yksi juna tullut, mutta sitten oltaisiin oltu kotona vasta seuraavan vuorokauden puolella.

Pääkaupunkiin paluu tuntui ihan siltä kuin olisi palannut toiseen (huomattavasti karumpaan) todellisuuteen jostakin satumaailmasta: Tahkon kauniista maisemista ja Nilsiän juhlilta, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä.

Herättäjäjuhlilla käymisessä on se kiva puoli, että tulee samalla tutustuttua Suomessa sellaisiinkin paikkakuntiin, joihin ei ehkä muuten tulisi koskaan mentyä.

Tahkon maisemista ja Aholansaaresta tulossa vielä omat juttunsa…

Kirkonmaa – vetinen kesäretki

Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, kun pääsin vihdoin ja viimein 26 vuoden tauon jälkeen takaisin lapsuusajoilta tuttuun Kirkonmaan saareen? Löysinkö saaren hautausmaalta tuntemattoman pikkutytön haudan, jota muistin aina lapsena käyneeni katsomassa, vai oliko koko muistikuva pelkkää tarinaa ja mielikuvitusta? Entä miten käy, kun kesäretkeä ei peruta huonon sään takia?

Alkuun kuva länsipuolen kiviseltä rannalta…

Tästä retkestä oli haaveiltu jo vuosia: pääsisinpä vielä kerran katsomaan, minkälaista Kirkonmaassa on nykyään! Etenkin hautausmaa, hautausmaan laituri ja viereinen uimaranta kiehtoivat mieltä. Olin nähnyt usein keväisin unia näistä paikoista ja kirjoitin niiden pohjalta joitakin vuosia sitten myös runon Kirkonmaan hautausmaasta, ”pikku Annan” haudasta ja uimarannasta.

Miten vanhat paikat olivat muuttuneet 30 vuodessa?

Hmm… Eivät juuri mitenkään. Tuttu mökkialue ainakin oli niin kuin ennenkin…

Ne vanhat pikku mökit olivat saaneet pintaansa punaisen värin, siinä näkyvin muutos…

Kirkonmaa on siis kivinen ja metsäinen saari Kotkan edustalla. Saaren pinta-ala on n. 7,9 km2. Kirkonmaassa toimi ennen merivoimien varuskunta ja saaren eteläpuoli oli sotilaskäytössä. Nyt kun koko saari on yleisölle avoin, pääsimme kurkistamaan myös sellaisia paikkoja, joita en ollut ennen nähnyt.

Reissua Kotkan Kirkonmaahan oli tosiaan suunniteltu jo viime kesänä, mutta silloin kävimme kuitenkin Rankin saaressa, joka avautui yleisölle pari vuotta sitten ja joka on aika erilainen kohde. Linkki Rankin juttuun. Neljä vuotta sitten kävimme mieheni kanssa myös Lehmässä, joka oli lapsena yksi suosikkisaaristani. Muita suosikkeja olivat ainakin Nuokot, mutta ne ovat saaria, joihin ei päässyt, eikä edelleenkään pääse, muuten kuin omilla veneillä.

Valitsimme tällä kertaa maksullisen vuoroveneen sijasta maksuttoman yhteysalus Tekla I:n. Tekla oli ihan hyvä laiva, vaikkakin aikaa nähnyt, mutta niinpä olen minäkin… Matkat olivat ilmaisia, koska ne ovat valtion tukemia. Tekla I lähti Kuusisen satamasta kello 9.00. Takaisin Tekla I tuli kahden jälkeen iltapäivällä.

Retkipäiväksi valittiin heinäkuinen keskiviikko. Sääennusteet eivät lupailleet parastaan, mutta toivoimme silti, ettei ainakaan koko ajan sataisi, tai ei ainakaan paljon… No, lopputulos oli sitten aikamoinen extreme-kesäretki tasaisen harmaassa sateen ropinassa, joka jatkui ja jatkui, eikä lakannut, ennen kuin olimme palanneet takaisin mantereelle. Ajoitus oli kyllä aikamoisen tarkka. Haha.

Minun ja mieheni lisäksi tällä retkellä olivat mukana vanhempani, jotka olivat tietysti ensin vähän sitä mieltä, ettei tällaisella ilmalla kannata mihinkään lähteä, mutta lopulta hekin olivat ihan tyytyväisiä tähän vähän erikoisempaan kesäretkeen. Jee, me uskallettiin ja selvittiin!

Kovin moni tuskin lähtisi saareen viettämään kesäpäivää, kun koko päiväksi on luvattu ainakin kohtuullista sadetta, mutta jos varustautuu asiallisesti, eikä pientä kastumista pelkää, sitä voi melkeinpä suositella, koska eteen voi tulla erikoisiakin kokemuksia, esimerkiksi nyt vaikka eväiden syöntiä hautausmaan puutarhavälinevarastossa. Sitä paitsi, jos emme olisi nyt menneet, retki olisi todennäköisesti pitänyt siirtää taas vuodella eteenpäin.

Yhteysalukset pysähtyvät saaren länsilaiturissa, jota lapsena kutsuttiin tuuliseksi puoleksi. Olin varustautunut äidiltä lainaamallani sadetakilla ja sadehousuilla ja lisäksi minulla oli sateenvarjo. Säilyin siis kenkien (tarkemmin sanottuna varpaiden) kastumista lukuun ottamatta kuivana. Lopulta vesi meni sisään kenkien tuuletusrei’istä, koska neljä tuntia sateessa tarpomista on kuitenkin aika pitkähkö aika… Onneksi ilma oli sateesta huolimatta melko lämmin, noin 15 astetta.

Lähdettiin tietysti heti laivasta päästyämme kävelemään saaren läpi kulkevaa hiekkatietä, jotka pitkin päästiin saaren toiselle puolelle. Huomioin, että metsää oli hakattu ja harvennettu puolin ja toisin aika rankalla kädellä. Ensin pysähdyttiin vanhalla mökkialueella, jossa ollaan vietetty aikaa joskus 80-luvulla, kun mökkejä sai vuokrata isän työn puolesta.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo ehditty mökkialueen kohdalle…

Tien toisella puolella olivat vanhat ”ulkit” vielä paikoillaan. Muistan, että noissa en halunnut koskaan käydä, olivat myös jotenkin liian kaukana mökeistä.

Juuri mikään mökkialueella ei ollut 30 vuodessa muuttunut. Mökit olivat ehkä saaneet vähän uutta maalia pintaan, mutta muuten kaikki oli paikoillaan. Rannasta löytyivät tutut saunat, grillikatos, punainen venevaja ja laituri, josta pulahdettiin uimaan silloin joskus kauan sitten… Vanhat keinutkin olivat samassa kohdassa ja niiden alta oli heinät leikkaamatta. Jotenkin hämärästi muistan, että aika pitkää heinää siinä oli jaloissa silloinkin kun olin lapsi (tosin silloin ei tarvinnut pelätä punkkeja ja niiden levittämiä tauteja niin kuin nyt). Muistan vieläkin, miten kerran keinuin siinä ja näin kyykäärmeen ampaisevan suhisten mökkipihan poikki.

Nykyihmisen makuun nämä mökit taitavat olla hieman alkeellisia, mutta 80-luvulla ne kyllä kelpasivat yöpymiseen. En tiedä, olisiko minusta enää nykyään lähtemään niin alkeelliseen mökkiin, josta muistan vieläkin elävästi kostean ”mökin hajun”. Mitään vessoja tai muita mukavuuksia niissä ei ollut. Sähkö nyt sentään oli.

Linnunpöntötkin olivat vähän vinossa…

Venevaja oli lapsena jännittävä paikka…

Ne keinut…

Mökkialueen jälkeen jatkoimme lätäköiden täplittämää tietä hautausmaan suuntaan.  Sade ropisi varjoihin, eikä lakannut hetkeksikään, mutta metsän raikasta tuoksua oli mukava hengittää. Vihdoin hautausmaan lankkuaidat ilmestyivät näkyviin. Kirkonmaan hautausmaahan on siis Kuutsalon kylän, tai saaren, hautausmaa. Melko uusiakin hautoja näkyi olevan muutama (uusilla tarkoitan kuluvaa vuosikymmentä).

Hautausmaalla yritettiin sateessa ja märkien heinien seassa etsiä sitä yhtä hautaa, mutta loppujen lopuksi en ole varma, oliko sitä olemassakaan sellaisena kuin sen muistan, tai mikä se nimenomainen hauta sitten mahtoi olla. Lasten hautoja löytyi kyllä useampia. Esimerkiksi  vuosina 1928-32 eläneen Vilma Liisan ja vuonna 1941 syntyneen 7-vuotiaaksi eläneen Heikin haudat. Olin kuitenkin mielessäni kuvitellut kuolleen tytön olleen vähän vanhempi, ehkä sen ikäinen kuin olin itsekin ollut löytäessäni haudan ensimmäistä kertaa (Minkä ikäinen sitten olinkaan…? Runossani puhutaan 9-vuotiaasta tytöstä). Päättelin, että tarina on vain muotoutunut päässäni sellaiseksi kuin se nyt on.  Minä kun olen tällainen tarinatäti, kirjoitellut ja piirrellyt pienestä pitäen.

Tosiasiassa kyse saattoi hyvinkin olla pienen Vilma Liisan haudasta, koska hautakivi oli hieman muista erottuva, toisin sanoen vaalean punertava, ja siinä oli pieni soikea metallilaatta. Jos Vilma Liisa olisi saanut elää pitempään ja eläisi vieläkin, hän olisi nyt mummoni ikäinen, 89-vuotias. Todennäköisesti juuri Vilma Liisa oli se, jota aina kävin katsomassa, vaikken enää muistanutkaan tytön nimeä, tai sitä millä vuosikymmenellä hän oli elänyt.

”Aina katsoin Annan hautaa, vajaa sekä ammetta, jossa luulin hautaamista varten pestiin ruumiita.”

Kävimme hautausmaan viereisellä hiekkarannalla usein uimassa. Siinä oli hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Myöhemmin, kun meillä oli paremmin yöpymiseen soveltuva vene, yövyimme usein hautausmaan laiturissa, kun siinä ei ollut vielä silloin mitään kylttejä, jotka olisivat kieltäneet sellaisen. Olin melkein 15-vuotias, kun kävin saarella viimeisen kerran. Sen jälkeen vanhempani myivät veneen pois. Niin, olen tosiaan myöhemminkin tykännyt hautausmailla kiertelystä, mm. erikoiset nimet kiinnostavat minua. (Tässä muuten linkki juttuun, jossa on kuvia Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä: Joulusta Juhannukseen)

Kirkonmaassa oli muuten aika paljon Autioiden hautoja. En ole omaa sukua Autio, niin ei olla sitä silloin aikanaan pantu merkille.

Minua harmitti, etten päässyt tai viitsinyt sateen takia mennä tutkimaan hiekkarantaa tarkemmin. Olisin halunnut kävellä sen ”päästä päähän”. Nyt tyydyin ottamaan vain vähän kuvia laiturin kohdalla. Kuvailu oli sateenvarjon alla kieltämättä melko hankalaa. Laiturikin oli poistettu käytöstä sortumavaaran takia.

Alla olevassa kuvassa näkyy, mitä hautausmaan laiturista oli jäljellä…

Se hiekkaranta, jossa yleensä uimme, vähän tuolla kauempana, missä näkyy enemmän vihreää…

Sama ranta 80-luvulla. Keskimmäisessä kuvassa minä ja veljet. Vanhempieni kotialbumi.

Sillä aikaa kun kuvailin rantaa, muut ehtivät kadota johonkin. Yhtäkkiä oli kumman hiljaista. Luulin ensin heidän jo lähteneen (takaisin tielle) ja jättäneen minut yksin, mutta löysinkin heidät tyytyväisen näköisinä syömässä eväitä hautausmaan työkalukopista, kun ensin kiersin toisen pään oville. En voinut kuin nauraa, niin hassun näköistä se oli: pariovet levällään ja siellä ne mussuttivat suut ruokaa täynnä kaikenmaailman haravien ja kottikärryjen ja haudan kansien keskellä.

Jatkoimme hautausmaalta vielä vähän eteenpäin, sinne, missä emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet (paitsi tietysti isäni, joka on käynyt Kirkonmaassa armeijan joskus 70-luvulla).  Löydettiin vanha Kirkonmaan kansakoulu ja rivitalot, jotka ovat kai nykyään vuokrattavia loma-asuntoja. Aika hiljaiselta sielläkin näytti.

Tien vieressä oli rakennus, jonka päädyssä oli hyvä katos. Siellä oli mm. halkopinoja ja sinne myös pysähdyimme hetkeksi suojaan sateelta.

Kirkonmaan vanha kansakoulu oli komea tiilirakennus metsän keskellä. Portaat olivat aika sammaloituneet.

Rannalta löytyi rantakahvila ja jäätelökioski, jotka olivat tietysti suljettuja. Luukuilla oli laput, joissa luki, että jos emme ole paikalla, soita. Ei oikein tehnyt mieli soittaa jäätelöä paikalle vähintäänkin keskitason sateen ropistessa ympärillä harmaana ja itsepäisenä muurina. Syötiin sitten eväitä katosten alla ja käytiin ulkohuusseissa.

Pitemmälle emme sitten enää kävelleet, vaan lähdimme takaisin samaa tietä. Välillä pysähdyttiin pitämään sadetta yhden vuokramökin terassille. Lopussa istuttiin odottamassa laivaa kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa,  joka sattui seisomaan tuulisen puolen laiturin lähistöllä ja joka minusta näytti ihan sateen keskelle eksyneeltä sirkusvankkurilta. Siinä sitten vähän pelättiin, että ehkä se ei tulekaan, kun oli ollut jotain puhetta tuulen noususta. Isä soitteli yhden aikaan, että täältä olisi nyt neljä ihmistä tulossa kyytiin Kirkonmaasta, mutta vain vastaaja vastasi. Kun Tekla I vihdoin saapui, se oli täynnä Haapasaaresta tulevia matkustajia. Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin menomatkalla. Olivatkohan ihmiset Meripäiville menossa?

Seuraavissa kuvissa palataan takaisin tuulisen puolen kivilaiturille… Muistan miten tuo matka mökeiltä kivilaiturille tuntui lapsena pitkältä, mutta eihän se kuitenkaan oikeasti mikään kovin pitkä ollut, noin kilometri. Mökeiltä hautausmaan uimarannalle oli vähän lyhyempi matka.

Kun retkeä ei peruttu säätilan takia, siitä muodostui vähän erikoisempi kokemus. Olin kuitenkin innoissani ja iloinen, että pääsin vihdoinkin näkemään vanhat paikat. En tiedä, palaanko tälle saarelle tässä elämässä enää koskaan. En sano, ei koskaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Jos pistäydyn Kotkan saaristossa, luulen, että menen kuitenkin mieluummin retkelle Lehmään, ja vähän kauniimmalla ilmalla, kiitos. Lehmässähän ei juuri palveluja ole, mutta sinne menee vuorovene ja siellä on mm. tosi hienoja hiekkarantoja ja kalliota. Rankin saaressa taas palveluita on enemmän ja ne ovat heti siinä laiturin vieressä. Tietysti matkailijan kannattaa muistaa myös aika lyhyen venematkan päässä oleva historiallinen Varissaari, jossa on ainakin ravintola. Kirkonmaassa palveluille joutuu kävelemään aikamoisen matkan soratietä pitkin, ellei tule omalla veneellä tai vaihtoehtoisesti ota mukaan autoa tai polkupyörää. Autonhan saa kyllä mukaan, jos varaa sille paikan yhteysalukseen.

Sateesta huolimatta tämä retki oli ihan kiva kokemus. Vanhempienikin täytyi myöntää, että tällaisella kesäretkellä hekään eivät olleet aikaisemmin olleet. Ei ihan sitä kaikkein tavallisinta, kun ei jääty odottelemaan aurinkoista päivää.

Kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa oli märkää tunnelmaa…

Nämä blogijutut ilmestyvät nyt vähän väärässä järjestyksessä, koska minulla on vielä Nilsiän ja Tahkon reissuistakin jutut kirjoittamatta, mutta ne ilmestyvät varmaankin seuraavaksi.

Joulusta Juhannukseen

Laitan tähän kuvia, joita olen ottanut viimeisen puolen vuoden aikana erilaisilla pienemmillä retkillä lähelle, ja vähän kauemmaskin. Ei kuitenkaan kovin kauas, koska niille kuville on sitten omat juttunsa…

Jouluista tunnelmaa Sinebrychoffin museossa Helsingissä

Linkin takana lisää em. museosta:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2017/01/10/tunnelmia-lux-helsingista-bodom-jarvelta-ja-vahan-museostakin/

Lahden komeat jouluvalot

Arabia, Helsinki. Tammikuussa aloin opiskella Aalto-ylipiston avoimessa digitaalista kuvailmaisua.

Tammikuussa käytiin Ateneumissa (edellisestä käynnistä taisi olla n. 20 vuotta minulla)

Tammikuinen vesikeli. Elokuviin menossa. Tennispalatsi, Helsinki.

Huuhkaja Heinolan lintutarhassa helmikuussa

Papukaijat Heinolan lintutarhassa

Vanhan kaupungin pato Helsingissä talvella

Katutaidetta Vallilassa Helsingissä

Kivikissa ja katutaidetta Arabiassa Helsingissä

Espoon tuomiokirkko pääsiäisenä, kiirastorstai-iltana

Hietaniemen hautausmaa on suosikkipaikkojani Helsingissä

Hietaniemen hautausmaa. Taas löytyi pallonmuotoinen hautakivi.

Erikoinen lasitakka Ison Omenan kauppakeskuksen käytävällä Espoossa

Hietaniemen hautausmaa, ortodoksiselta hautausmaalta

Hietaniemen ortodoksiselta hautausmaalta

Puolarmetsän sairaalan purku Espoossa

Hääpäivän juhlintaa Helsingissä toukokuussa. Senaatintori.

Lähimetsässä. Puissa kiipeileminen tekee hyvää vanhoillekin ihmisille.

Kesä on tullut

Lännenratsastus. Ystävän kanssa hevostapahtumassa Kaivopuistossa

Hieno talo Ullalinnassa Helsingissä

Presidentti Mauno Koiviston hauta hautajaispäivänä Hietaniemen hautausmaalla

Juhannuskokkoa katsomassa Espoon Koukkuniemessä

Juhannuskokkoa katsomassa Espoon Koukkuniemessä

Kävelyllä lähellä kotia Espoossa. Pellot valkoisenaan kukkia.

Ja sitten vain odottelemaan syksyisempää kuvasarjaa… 🙂

Stora Herrön retki kuvina

Stora Herrö on aivan mahtavan hieno ulkoilusaari sekin. Viime kesän Rövaren-retkestä olimme oppineet, että kannattaa hypätä tuuriboottiin sieltä, mistä se lähtee, jos haluaa varmasti mahtua mukaan. Tällä kertaa olisi kyllä ollut ihan hyvin tilaa, vaikka olisimme hypänneet kyytiin myöhemmältäkin pysäkiltä. Sää oli todella upea, eli olin kuvitellut, että porukkaa olisi ollut liikkeellä enemmänkin, mutta ehkä ruuhkat ovat vasta heinäkuussa…?

Kuvassa purjeveneitä Kivenlahdessa.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoista lähtöpaikkaa, Kivenlahti tai Otaniemi. Valitsimme Kivenlahden. Tällä kertaa olimme aikaisin liikenteessä ja vene lähti jo kello 9.00. Matka maksoi 5 euroa/henkilö yhteen suuntaan. Saaressa jäi aikaa kolmisen tuntia, mikä riitti oikein hyvin. Stora Herrössä on aika jyrkät pinnanmuodot ja kiipeiltävää riittää sen verran, että ainakin minä olin kolmen tunnin tutkimusretken jälkeen jo aika väsähtänyt.

Matkan varrella kuvattua…

Venematkojen jänniä yksityiskohtia olivat mm. sillan alitukset, jolloin piti melkein kumartua, ettei lyönyt päätään. Menomatkalla emme tarenneet istua koko matkaa kannella, vaan piti mennä sisätiloihin lämmittelemään. Matkan varrella nähtiin myös Vasikkasaaren Poseidonin temppeli, jota ihmeteltiin jo viime kesänä…

Menomatka kesti niinkin pitkään kuin 2 tuntia 15 minuuttia. Ennen Stora Herrötä pysähdyttiin muillakin saarilla; Isossa Vasikkasaaressa, Gåsgrundenissa ja Rövarenissa. Takaisin menimme eri veneellä, eikä se matka kestänyt lähellekään niin kauan.

Vihdoinkin Stora Herrön jyrkät rantakalliot näkyvissä…

Stora Herrö on huomattavasti isompi saari kuin Rövaren, jonka kiersimme viime kesänä kokonaan ympäri rantoja pitkin. Stora Herrössä on myös joitakin mökkejä/yksityisalueita.

Stora Herrössä riitti kiipeiltävää heti alkuun…

Saaressa riitti mäntykangasmetsää ja polkuja… Seuraavassa kuvassa pilkottaa jonkinlainen grillikatos…

Ensin suunnattiin näkötorniin…

Maisemia näkötornista…

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…

Komea kelo

Eväidensyöntipaikka löytyi kallioilta. Eväänä oli suklaapannukakkuja (tattarijauhoista ja sokerittomia) sekä sipsejä. Kolme puolen litran pulloa vettä riitti kahdelle juuri ja juuri. Takaisintulomatka tehtiin sellaisella veneellä, josta sai ostaa juomia, joten mies otti kahvia ja minä mehun.

Melojia näkyi myös olevan paljon liikenteessä…

Aika hienot pilvet

Sää oli helteinen ja pilvet sen näköisiä, että kuvittelin ukonilman räsähtävän päällemme hetkenä minä hyvänsä. Sen jälkeen, kun olimme syöneet eväitä ja olin ottanut kuvia rantakallioilla, lähdimme takaisin metsään. Siinä vaiheessa satoi muutaman minuutin ajan lämmintä sumumaista tihkua. Muuten oli aikalailla aurinkoista, ja lämmintä oli tietysti koko ajan. Montakohan näin lämmintä päivää tänä kesänä sitten loppujen lopuksi saadaan, vai jäävätköhän tällaiset ilmat hyvinkin vähiin?

Olen tehnyt itse nämäkin vaatteet, sekä shortsit/caprit että puseron, jossa on olkapäiltä sidottavat hihat.

Ulkovessassa oli taas pakko käydä kerran… Olihan siellä aika tyrmäävä haju minun mielestäni. Ja ovet olivat ainakin tässä vessassa aika tiukat…

Keskellä metsää oli kaivo

Ja sitten, kun lähdettiin metsän läpi toiseen suuntaan, löytyi vielä pieni hiekkaranta…

Biitsi, jee!

Oli niin lämmin, että oli pakko päästä vilvoittelemaan jalkoja viileässä merivedessä…

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…

Takaisin palattiin sitten Otaniemeen menevällä veneellä. Kuvassa Keilaniemen ’pilvenpiirtäjät’, joita olen joskus muulloinkin käynyt kuvaamassa esimerkiksi auringonlaskussa.

Viime kesän Rövarenin retkestä löytyy juttu seuraavan linkin takaa:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/03/olipa-kerran-saari-nimelta-ryovari/

Myös Kotkan saaristoon olisi tarkoitus päästä tänäkin kesänä. Aivokuumerokotteetkin on otettu jo sitä varten, vaikka punkkeja kannattaa tietysti silti varoa (levittävät myös borrelioosia).

Juttu viime kesän Rankin retkeltä:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/27/rankki-rankempi-rankin-kotkan-saaristo-kutsuu/

 

Linnunlaulun huvilatunnelmaa sisällä ja ulkona

Tarkoituksenamme oli aurinkoisena sunnuntaipäivänä lähteä vain vähän kävelemään Helsinkiin, sinne Linnunlaulun, tai Eläintarhan, huviloiden suunnalle. Loppujen lopuksi päädyimme seikkailemaan paikasta ja tilaisuudesta toiseen, kun Helsinki-päivänä sattuikin olemaan jos jonkinlaista ohjelmaa ja jännää nähtävää. Ensin päädyimme Eläintarhan huvilaan, jonne pääsi päivän kunniaksi sisälle asti.

Blomin perheen elämästä oli säilynyt myös paljon valokuvia

Eläintarhan huvila on uusrenessanssityylinen puuhuvila, joka on rakennettu vuonna 1889 Frans Oskar Blomin perheen kodiksi. Huvila on välillä ollut aika huonossakin kunnossa ja purku-uhan alla. Nykyään siellä toimii taiteilijaresidenssi ja alakerta on kalustettu 1800-luvun porvariskodin tyyliin. Oli tosi kivaa päästä katsomaan näin jännittävää vanhaa taloa sisältä. Siellä oli kauniisti kalustettuja huoneita, hienoja tapetteja ja vanhan ajan tunnelmaa.

Portaikko Eläintarhan huvilassa. Tapetit olivat tässä aika vanhan näköisiä.

Sali, jossa oli mm. todella hieno kaakeliuuni.

Salin hieno kaakeliuuni

Ihana makuukamari

Huvilan parvekkeella

Näkymä huvilan pihalta ja parvekkeelta

Mies söi lettuja huvilan pihalla

Eläintarhan huvilalta jatkoimme Villa Kiveen, jossa alkoi juuri sattumalta vuoden helsinkiläiskirjailijan julkistamistilaisuus. Pysähdyimme seuraamaan tilaisuutta ja tutustuimme myös runonäyttelyyn. Tällä viikolla onkin saatu aika suuri kulttuuriannos, kun torstaina oltiin Cross Over -festivaaleilla, jossa esiinnyin itse runojeni ja musiikkini kanssa.

Vaaleanpunainen huvila kallion päällä radan vieressä

Yksi huviloista radan vieressä kallion päällä

Villa Kivi

Päätimme sitten sunnuntaikävelyllämme suunnata vielä Talvipuutarhaan. Siellä lauloi Venla Saartamo, jota kuunneltiin muutaman biisin verran. Talvipuutarha on kiva paikka, jossa muistan viimeksi käyneeni joskus vuonna 1995. Noh, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunnen olevani edelleen yhtä nuori, heh-heh. Talvipuutarhan tropiikin jälkeen ulkona tuntui vähän viileältä. Sitten alkoikin pilvistyä ja sade ropsahti sopivasti, kun olimme bussissa matkalla kotiin.

Emme siis etukäteen tienneet mitään mistään Helsinki-päivästä ja näistä ohjelmista, mitä eteen sattui, mutta ihan kiva päivä meillä oli. Lähdetiin pelkästään kävelylle, päästiin sisälle huviloihin ja eksyttiin monenmoisiin kulttuuritilaisuuksiin. Lopuksi käytiin vielä syömässä merirosvoteemaisessa Hook-ravintolassa. Minä söin siipiä ja ranskalaisia ja mies pihvisalaatin, ja hyvää oli.

Talvipuutarha

Talvipuutarha