Browsing Category

San Sebastian

HUONE JA OMA KYLPPÄRI HALVALLA, KIITOS

Rahajutut ja erilaiset kustannukset kuulemma kiinnostavat ihmisiä. Olisikohan näin…? Joka tapauksessa: kannanpa minäkin korteni kekoon esittelemällä kavalkadin kohtuuhintaisia majapaikkoja. Tässä jutussa paljastan, minkälaisissa paikoissa olemme tähän mennessä majoittuneet Euroopan kohteissa (muualla kuin kotimaassa), kun budjetti on yleensä maksimissaan noin 50 e/yö ja ehdoton vaatimuksemme on, että huoneeseen kuuluu oma kylpyhuone. Sijaintiakin on katsottu hinnan ja kylppärin lisäksi jonkin verran.

Eli kaksi aikuista matkailee mahdollisimman mukavasti, mutta kuitenkin mahdollisimman halvalla, koska rahaa ei ole tuhlattavaksi turhaan luksukseen.

Esittelen tässä viimeisen ulkomaan reissumme (San Sebastian ja Bilbao) majapaikkojen lisäksi myös sitä edeltävien reissujen majapaikkoja. Kaupungeista ovat mukana, San Sebastianin ja Bilbaon lisäksi, Praha, Ljubljana, Koper, Sintra ja Berliini. Majoitusbudjetti on ylittynyt huomattavasti tähän mennessä vain Espanjassa, Baskimaan vihreällä rannikolla ja ihanissa kaupungeissa

 

Pension Anorga – San Sebastian, Espanja (72 e/yö, viivyimme kolme yötä)

Plussat:

+ keskeinen sijainti

+ kiva katunäkymä

+ ihan hyvä suihku

Miinukset:

– vähän ahdasta

– tulviva vessan lattia

– hirvittävä katumelu

– vähäiset pistorasiat

– peitot

Pension Anorga on pieni majatalon tyyppinen hotelli kerrostalossa keskellä kaupunkia. Anorgan parhaisiin puoliin kuuluu ehdottomasti keskeinen sijainti. Esim. rantaan oli lyhyt matka.

Huoneessa oli kiva takorautaparveke ja kaunis katunäkymä, koska vastapäiset talotkin olivat kauniita. Aamiaista ei näin pienessä paikassa ollut tarjolla, joten kävimme vastapäisessä kahvilassa.

Talon porrasaula oli ihan kivan näköinen, mutta portaikko vähän ahdas ja pimeä, samoin käytävät. Hissikin oli. Itse paikka, toisessa kerroksessa, oli pieni ja siellä oli melko kapea käytävä, joka oli täynnä ovia. Selvästikin sinne oli yritetty saada mahtumaan mahdollisimman monta pientä huonetta.

Reseption, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, oli pienessä korkeintaan vaatehuoneen kokoisessa kopperossa. Meidät otti vastaan nainen, joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan. Jonkinlaisella yksittäisten sanojen hapuilulla ja elekielellä siinä yritettiin selvitellä asioita, kunnes paikalle tuli mies, joka puhui ihan hyvää englantia.  Ystävällisen tuntuisia ihmisiä olivat kyllä. Me saimme kolme avainta, yhden alaoveen, yhden käytävän oveen ja yhden huoneen oveen. Erityisesti käytävän ovi osoittautui muutaman kerran aika hankalaksi. Avain vain pyöri ja pyöri, eikä meinattu saada ovea auki.

Itse huone oli pieni ja ahdas ja siinä oli kaksi erillistä leveähköä sänkyä, jotka täyttivät melkein koko tilan. Sänkyjen välissä oli paikoilleen kiinnitetty yöpöytä (sänkyjä ei siis mitenkään voinut siirtää vierekkäin) ja oven lähellä oli tämän lisäksi pieni kapea pöytä. Yksi tuolikin huoneessa oli. Nurkassa oli pieni televisio seinätelineessä. Sängyissä oli Portugalistakin tuttu peittosysteemi, eli tässä tapauksessa viltti, jonka alla oli irrallinen lakana. Ei siis mitään pussilakanoita. Miehen sängystä irrallinen peittolakana puuttui ekana yönä, mutta ei se häntä kuulemma haitannut. Verhot olivat aika ohuet, niistä kuulsi läpi yöllä, eikä niitä saanut vedettyä edestä päivisin. Toisaalta emme tajunneet, että parvekkeen puolelta olisi ehkä voinut sulkea ikkunaluukut öisin.

Kadulta kantautuva meteli oli aikamoinen, joten tehokkaasti vaimentavat korvatulpat olivat ainakin minulle välttämättömyys. On vähän vaikea sanoa, mitä meteliä kadulta ei olisi kuulunut, sieltä kun kuului melkein kaikkea mitä kuvitella saattaa: liikenteen melun, huutojen ja sireenien lisäksi ikkunan alla oli vihreä säiliö, johon kaadettiin pulloja, eli särkyvän lasin korvia huumaavaa kilinää sai kuunnella myös yöaikaan. Nukkumisesta ilman korvatulppia ei olisi minulla tullut mitään. Mies kaiketi olisi nukkunut tyytyväisenä, vaikka kadulla olisivat pommit räjähdelleet. Onneksi olin löytänyt apteekista yhdet tehokkaammat silikonitulpat ennen matkaa. Ne vaimensivat metelin lähes täysin. Kun tungin ne korviini, en kuullut yhtään mitään. Niissä on vain se huono puoli, että ainakaan minun korvissani niitä ei voi pitää kauhean monta yötä putkeen, tai korvat tulevat kipeiksi ja menevät pahimmillaan verille. Tosiasiassa ne eivät kai edes ole tarkoitettu nukkuessa pidettäviksi (herää kysymys, missä muussa tilanteessa ihminen muka tarvitsee niin tehokkaita korvatulppia?!). Kolme yötä selvisin ja Bilbaossa käytin sitten vähän kevyempiä silikonitulppia, kun sielläkin kuului kadulta liikenteen ääniä, vaikkakin vähemmän.

Olen jo pitkään kokenut tämän korvatulppa-asian todella hankalaksi, koska joskus sattuu kohdalle tosi meluisia naapureita, eli olisi tärkeää, että joku valmistaisi sopivia ja hyvin vaimentavia tulppia myös pienille korvakäytäville ja sitten jos niitä vielä saisi jostain helposti ostettua… Pehmeät vaahtomuovitulpat eivät mene minulla ollenkaan korviin.

Äänieristys taisi muutenkin olla Anorgassa aika olematon, mutta naapurihuoneissa ei kuitenkaan kukaan mölynnyt häiritsevästi (tai mistä minä tietäisin, kun en öisin mitään tulpiltani kuullut). Ei tämä siis hirveästi häirinnyt, mutta huoneen oven alla oli joka tapauksessa iso aukko, josta käytävän valo paistoi läpi. Huoneen oven vieressä oli käytävän puolella ovi vessaan, joka oli täsmälleen samanlainen ja samankokoinen kuin meidän huoneen kylppäri. Se vessa oli tarkoitettu niille, joiden huoneissa ei ollut omaa vessaa ja siinä tietysti ravasi ihmisiä.

Huoneen puutteisiin voisi ehkä laskea ahtauden lisäksi sen, että pistorasioita oli vain kaksi, yksi ihan huoneen oven vieressä ja toinen vessassa. Miehellä oli tietokone ja puhelin käytössä, minä taas halusin öisin ladata lähinnä kameraa. Puhelin minulla oli tämänkin matkan ajan melkein kokonaan suljettuna, joten siitä ei paljon akku tyhjentynyt. Pystyn myös hyvin olemaan viikon erossa somesta, mihin mieheni ei todellakaan pysty: sen pitää kyllä sinne rakkaaseen Facepukkiinsa päästä kirjautumaan vähintäänkin joka päivä. 😉

Kylpyhuone oli myös pieni ja melko ahdas koppero, mutta oli siellä sentään vähän hyllytilaa ja pyyhekoukut. Suihku oli kyllä ihan hyvä, koska sitä sai pitää sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Ja sieltä tuli ihan hyvin vettä, mutta ehkä vähän liiankin kovalla paineella. Vaikka ympärillä oli suihkuverho, lattialle saattoi silti roiskua suihkualtaasta niin paljon vettä, että sellainen vesimäärä pienen kopperon lattialla oli oikeasti vähän epämukavaa ja hankalaa. Lattiapyyhettä ei ollut. Myös vessan ovi oli aika levähtänyt ja rapistunut alaosastaan jatkuvan kastumisen takia ja sitä oli vaikea liikuttaa. Huone oli kuitenkin muuten ihan siisti.

Huomasin, että Espanjassa, tai ainakin täälläpäin Espanjaa, hanavesi haisi ja maistui tosi pahalle. Sellainen kloorimainen haju (ja maku).

Me emme yleensä juo hanavettä matkoilla, vaikka useimmissa maissa, joissa olemme olleet, vesi olisikin ollut juomakelpoista. Espanjassakin vettä olisi kaiketi voinut juoda, ilman että siitä olisi ollut mitään vaaraa, mutta niin kuin sanoin, se oli niin pahanmakuista, ettei sitä olisi pystynyt sen takia juomaan. Pelkkä hampaiden pesukin tuntui vähän äklöttävältä. Ruokakaupassa huomasin paikallisten ihmisten ostavan isoja juomavesipakkauksia, enkä ihmettele yhtään. Tajusin taas, miten onnekkaita me Suomessa olemme, kun hanavesi on niin hyvää. Kyllä olisi autottomalle aikamoinen homma raahata juomavesi kaupoista. Matkoilla sentään selvitään pikkupulloilla, eikä ole kovinkaan paljon muuta ostettavaa.  Mies harmittelee aina, kun muissa maissa ei ole samanlaista pullonkierrätysjärjestelmää ja kaikki muovi menee roskiin. Jos jokaiseen hotellihuoneeseen jäisi niin paljon tyhjiä vesipulloja kuin me jätämme jälkeemme ja kyseisessä maassa olisi pullopantit, joku siivooja voisi kerätä ihan mukavat summat pulloja palauttelemalla.

Lisää San Sebastianista: Patikointia San Sebastianin maisemissa ja Kaunein koskaan näkemäni kaupunki ja San Sebastianin tiedemuseo

 

Hotel Ibis Bilbao Centro – Bilbao, Espanja (hinta 79 e/yö, viivyimme 2 yötä)

Plussaa:

+ mikä ihana sänky!

+ tilaa riittävästi

+ ihan paras kylppäri ja suihku, jossa käyminen oli nautinto

+ ravintola

+ hotellissa ja ravintolassa osataan englantia

+ aamiainen lisämaksusta

Miinusta:

– en minä tästä miinuksia keksi (se maksoi rahaa ja rahalla näköjään saa)

Hotellilla oli kokonaista yksi tähti (*) ja tämä Ibis osoittautui parhaimmaksi hotelliksi, jossa koskaan olemme yhdessä majoittuneet. Mies tosin pitää Prahan Hotel Petriä parempana, ja tavallaan nämä kaksi voivatkin olla jokseenkin yhtä hyviä. Perustelisin Ibiksen paremmuuden sillä, että en löydä siitä yhtään varsinaista huonoa puolta, kun taas Hotel Petrissä oli yksi: huoneiden välinen äänieristys.

Luultavasti muilla hotelleilla ei ole ollut sitä yhtäkään tähteä, ja mistä näistä tähtiluokituksista edes tietää, ne kun ovat lukemani mukaan sen verran epämääräisiä ja maasta toiseen vaihtelevia juttuja.

Heti sisään astuessani vakuutuin Ibiksestä. Täällähän on oikein kunnon aula ja reseptiontiski (no joo, sellainen oli kyllä Prahan Hotel Petrissäkin, joka siis oli melkein yhtä hyvä). Aulan yhteydessä oli baari ja ravintola ja tilaa oleskella. Ibiksen reseptionista saimme kartan ja vinkkejä ja neuvoja sekä karttaan piirrettyjä reittejä kaupungilla kiertelemiseen. Huoneemme oli neljännessä (tai suomalaisittain ajateltuna viidennessä) kerroksessa. Pitkiä käytäviä ja paljon ovia, näytti ihan oikealta hotellilta. Ibiksessä palvellaan myös sujuvasti englanniksi, onhan se iso ketjuhotelli.

Ibis on siis ketjuhotelli ja huoneet yleisilmeeltään yksinkertaisia ja persoonattomia, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Huoneessa oli mielestäni tilaa ruhtinaallisesti, vaikka kuvista se ei ehkä niin näykään. Joka tapauksessa tilaa oli paljon siihen nähden, mihin olemme yleensä majapaikoissamme tottuneet. Myös kylpyhuone oli tilava. Sekä huoneessa että kylpyhuoneessa oli isot peilit. Sänky osoittautui aivan uskomattoman ihanaksi ja pehmeäksi. En tiedä, minkälaiset patjat siinä oli, mutta mitään jousituksia en tuntenut. Se vain muotoutui allani juuri niin kuin pitääkin. Tämä punkkahan oli parempi kuin kotona! Sekään ei haitannut, että peittoja oli vain yksi, koska se oli tosi jättikokoinen ja hyvä peitto. En huomannut, että siitä olisi tullut minkäänlaista riitaa vieruskaverin kanssa, hyvin sen alle molemmat mahduttiin.

Sänkyä vastapäätä oli seinässä televisio ja ikkunan puolella puiset pöytä- ja penkkitasot, tuoli ja henkari-/hyllykkösysteemit. Ei mitään luksusta, mutta siistiä, käytännöllistä ja yksinkertaista. Ikkunassa oli hyvä pimentävä rullaverho tavallisten verhojen lisäksi. Kylpyhuoneessakin oli runsaasti tilaa ja suihku, jossa käyminen oli nautinto. Yleensä meillä on ollut varaa vain ahtaisiin kopperoihin ja liukkaisiin suihkuverhoihin, jotka eivät kauheasti houkuttele pesulle, mutta Ibiksessä oli hieno, tilava suihkukaappi.

En keksi tästä hotellista yksinkertaisesti mitään huonoa sanottavaa. Edes joka paikkaan (= jopa sängylle) asetellut mainosplakaatit eivät häirinneet. Ehkä pyyhkeitä olisi voinut olla yksi enemmän (käsipyyhkeeksi). Lattiapyyhe oli ja lattia välttyi kastumasta, kun astui pyyhkeelle suihkusta tullessa. Jos yksi tähti on näin hyvä, mihin ihminen muka tarvitsee kahta, kolmea, neljää tai viittä? En tarvitse ketään laukkujani kantamaan, enkä muutenkaan mitään ”ylimääräistä” palvelua, kunhan nyt siivooja käy, se riittää. Tietysti, mitä enemmän paikassa oleilee, sitä tärkeämpää sen viihtyisyys on. Jos huoneeseen jotain enemmän vielä kaipaisi, niin siinä voisi tietysti olla jotain nojatuoleja, sohvaryhmiä tms., mutta se nyt ei ole mitenkään välttämätöntä ja sitä suuremmat tilat nyt ainakin olisivat ihan turhia, kun ei siellä hotellihuoneessa kuitenkaan yleensä tule kovin paljon aikaa vietettyä.

Alhaalla oli tosiaan vielä ravintola, josta ruokaa sai 24 h/vrk. Se on iso plussa ja lisää viihtyisyyttä huomattavasti, kun illalla saa olla rauhassa ja syödä omalla hotellilla, eikä tarvitse etsiä mitään ruokapaikkoja ulkoa, jos ei jaksa tai halua.

Kadulta kuului jonkin verran liikenteen meteliä. Autot tööttäilivät kovasti ainakin päivisin, mutta yöt selvisin kuitenkin hieman kevyemmillä silikonikorvatulpilla. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä vilkkaalle kadulle ja vastapäisiin taloihin, joiden ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja parvekkeilla ja kattoterasseilla isompiakin kasveja. Naapurihuoneista ei kuulunut mitään eli äänieristys vaikutti siinä suhteessa hyvältä.

Ibiksen hinta näkyi ulkona olevassa mainostaulussa olevan 79 e/vrk. En muista, mikä hinta me siitä maksettiin, oliko se juuri tuo sama, sitä luokkaa kuitenkin, mutta joka tapauksessa hinta meni reippaasti normaalin max 50 e/yö –budjettimme yli. Aamiaiset maksoivat vielä erikseen.

Aamiaisella söin mielelläni espanjalaista perunamunakasta, croissantteja ja voitaikinasta tehtyjä suklaapullia (nyt kun matkalla ollessa annan itselleni luvan syödä vehnää, niin näitä croissantteja kyllä menisi alas enemmänkin, leivistä ja muusta en niin välitä). Suosikkini oli kuitenkin hedelmäsalaatti tuorejuustolla ja suklaahipuilla. Hedelmäsalaatissa ei ainakaan vaikuttanut olevan mitään säilykehedelmiä, vaan se oli ihan tuoretta tavaraa. Mies söi leipiään ja lihojaan, joita se aina syö. Kaikenlaisia muroja, rouheita, jogurttia yms. oli tarjolla myös. Suklaahipuista erityismaininta, koska sellaisia en ole ennen hotelliaamiaisilla nähnyt. Miehen mielestä tomaatit olivat epähygieenisesti tarjolla, koska niitä piti itse leikkailla paljain käsin, jos ei ottanut kulhosta kokonaista tomaattia. Siis ainakin niitä olivat jotkut siellä leikkailleet ja jättäneet osan siihen. Muuta kummallista emme huomanneet. Paitsi että olin maistavinani, että kuuma vesi oli sitä kloorimakuista hanavettä ja minulta jäi siksi tee juomatta.

Lisää Bilbaosta: Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki ja Bilbaon kissamummo

ja Baskimaan safkoista

 

Hotel Petr – Praha, Tsekki (kolme yötä)

Tästä hotellihuoneesta ja aamiaisesta voi katsoa lisää kuvia tästä Prahan jutusta.

Plussaa:

+ huoneessa kaikki, mitä hotellihuoneelta odottaa

+ hyvä kylpyhuone ja suihku

+ hinta/laatusuhde erittäin hyvä

Miinusta:

  • huonohko äänieristys, viereisen huoneen meteli viimeisenä yönä

Prahassa meidänkin minibudjetilla (max 50 e/yö) oli mahdollista majoittua asiallisessa hotellissa, jossa kaikki oli niin kuin hotellissa kuuluu olla. Ansaitsee kärkipaikan tässä vertailussa yhdessä Bilbaon Hotel Ibiksen kanssa.

Hotellissa oli asiallisen näköinen aula ja reseption-tiski. Huoneessa näytti hotellihuoneelta. Siellä oli kunnollisen sängyn ja petivaatteiden lisäksi peilipöytä, tuoli, televisio ja jääkaappi sekä vedenkeitin. Huoneessa oli tarpeeksi kaappi- ja naulakkotilaa vaatteille. Kylpyhuoneessa oli tarpeeksi laskutilaa tavaroille ja paikkoja pyyhkeille sekä erinomainen suihku, jota pystyi pitämään sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Pyyhkeet olivat asiallisia ja niiden vaihtaminen oli asiallisesti hoidettu. Sai itse päättää, halusiko niitä vaihdettavan päivittäin vai ei.

Hotellin aamiaisbuffet oli myös ihan hyvä (munakokkelia olisi kyllä saanut olla useammin). Tarjolla oli myös jonkinlaista gluteenitonta rouhetta (mysliä/muroa tms.). Ainoa miinus hotellissa oli huonohko äänieristys ja metelöivät saksalaiset viimeisenä yönä. Nukkuminen hoitui kyllä tulpat korvissa, mutta kun ne löystyivät, heräsin välillä kovaan pälätykseen.

 

Rooms Ambrozic – Ljubljana, Slovenia (48 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ sijainti lähellä Lohikäärmesiltaa, keskustassa, vajaa kilometri juna-/bussiasemalle

+ huoneessa oli ilmastointi, jonka sai halutessaan päälle ja pois päältä

+ ikkunasta oli kaunis näkymä Ljubljanica-joelle ja Lohikäärmesillalle

+ kyllä, tämä oli sijaintiinsa nähden edullinen

+ sänky oli ihan asiallinen

+ suihkukaappi

Miinusta:

– aika vaatimaton sisustus, ei tuolia, ei kaappeja, ei hyllyjä tai naulakoita, ei yöpöytiä

– kylpyhuoneessa ei pyyhekoukkuja, eikä minkäänlaista laskutilaa tai telinettä edes vessapaperirullille, vaikka kylppäri muuten olikin siisti ja asiallinen

– pyyhkeitä tuotiin miten sattuu

– rakennus ulkopuolelta ja käytävien puolelta vähän rapistuneen oloinen

– jonain iltana ylhäällä katonrajassa näkyi jotain pieniä ötököitä, jotka ei tosin meitä häirinneet, koska pysyivät siellä

– aamiaista ei ollut tarjolla

– reseption vähän kauempana samalla kadulla

– televisiota ei ollut, jos joku nyt sellaista kaipaa

– erittäin yksinkertainen ja vaatimaton, ei mitään ylimääräistä

Rooms Ambrozic on sisustukseltaan vaatimattomin majapaikka, mihin olemme miehen kanssa eksyneet. Sijainti melko ydinkeskustassa, lähellä Lohikäärmesiltaa. Huoneen ikkunasta näkyi joelle ja Lohikäärmesillalle. Huone oli siisti, mutta erittäin vaatimaton. Mitään ylimääräistä ei ollut. Vain parisänky, sohvasänky, keikkuva pöytä ja vaatetanko muutamalla henkarilla. Ei edes tuolia. Sänky oli kuitenkin ihan hyvä ja asiallinen. Korkealla sänkyjen yläpuolella oli jokin parven näköinen kaiteeton ”hylly”, josta ei tiedetty, oliko sekin tarkoitettu nukkumiseen, vai mihin. Sinne ei kuitenkaan päässyt kiipeämään mitenkään.

Kylpyhuone oli myös siisti, tosin pyyhkeitä tuotiin vähän epämääräisesti, välillä pieniä ja välillä suuria. Minua häiritsi lähinnä se, ettei mitään laskutilaa tavaroille ollut pesualtaan reunoja lukuun ottamatta. Edes pyyhkeille ei ollut pyyhekoukkuja, eikä vessapaperirullalle telinettä. Kaikki rullat ja pyyhkeet keikkuivat yhden ainoan seinätelineen (vai oliko se kuivatuspatteri?) päällä. Mitään tämän suurempaa valittamista ei kuitenkaan ollut, koska huone oli siisti ja sijainti oli hyvä. Ulkoapäin talo näytti paikoin vähän ränsistyneeltä, mutta se ei meitä haitannut. Keskeisen sijainnin takia kadulta saattoi kuulua meteliä, joten korvatulpat olivat ainakin minulle nukkuessa tarpeen.

Tässä painoi enimmäkseen sijainti, ts. näin keskustasta ei tämän kummoisempaa meidän budjetilla (max 50 e/yö) ja kylppärivaatimuksella saanut.

Lisää Ljubljanasta: From Ljubljana with Love

 

Museum Hostel – Koper, Slovenia (50 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ melko tyylikäs sisustus pienessä tilassa

+ oma pieni keittiö astioineen ja pieni ruokapöytä baarijakkaroineen

+ kiva makuualkovi, jossa kivat hyllyt ja televisio

+ hyvin laskutilaa tavaroille, esim. hyllyillä ja yöpöydillä

+ viihtyisä, kodikas, hyvin varusteltu

+ keskustassa, lyhyt matka meren rantaan

+ vanhan kaupungin kujat heti kulman takana

+ hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa

+ jos olet hobitti, ota tämä 😉

Miinusta:

  • huoneisto tosi minikokoa, ikään kuin hobittikolo, vaikka liian ahtaalta ei itse huoneessa kuitenkaan tuntunut (ehkä me olemme niin pieniä…? 😉 )
  • vessa oli oikeasti aika matala ja ahdas
  • suihku ahdas, lattiankastumisongelma sekä suihkun että minilavuaarin kanssa
  • aika ohut peitto, vaikka paksumpaa ei kyllä niin lämpimässä olisi tarvinnutkaan
  • hyttysiä (eivät varsinaisesti kuuluneet kalustoon, mutta tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta)
  • ei aamiaista, mutta hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa tai vaikka pihalla

Koperissa hintataso oli sen verran alhaisempi kuin pääkaupungissa, että samalla rahalla (max 50 e/yö) sai vähän tasokkaamman ja mukavasti varustellun huoneen. Tämä oli ikään kuin minikokoinen huoneisto, minikeittiöllä ja makuualkovilla. Oli jääkaappi, keittolevy ja astioita, viinilaseja myöten. Yksi kivoimmista majapaikoista.

Sisäänkäynti huoneeseen oli mukavalta ja suojaisalta pihalta. Meidän huoneisto oli maan tasalla ja yleensä ollaan aika tarkkoja siitä, että maan tasalta ei oteta, jos rakennus on jossain kadun varressa, mutta tässähän sitä ongelmaa ei ollut.

Kuvassa Museum Hostellin pihalla… Lisää Koperista: Koperin ihana keskiaikainen vanhakaupunki

 

Hotel Oceano – Sintra, Portugali (45 e/yö, vietimme 4 yötä)

Sintrassa majapaikkamme sijaitsi valtameren rannalla, Praia das Macasissa, 10 kilometriä keskustasta. Neljä yötä maksoi 180 euroa.

Plussaa:

+ valtameri ja rannan läheisyys, upeat rantamaisemat

+ ympäristö melko rauhallista, ei mitään isoja hotellikomplekseja ihan vieressä

+ pieni ja kodikas hotelli

+ hotellin aamiainen oli hyvä, vaikka vihanneksia ei ollut (leivospöytä oli erityisen runsas, mutta tarjolla oli myös hedelmäsalaattia, munakokkelia ja pekonia)

+ huoneen ikkunasta näkyi Praia das Macasin ranta

+ ravintola hotellin yhteydessä oli erinomainen

+ edullinen vaihtoehto kauempana pahimmista turistiryysiksistä

+ museoraitiovaunu lähtee hotellin edestä

Miinusta:

  • matkat bussilla keskustaan ja nähtävyyksille veivät aikaa, vaikka bussiyhteydet olivat ihan hyvät (rauhallisuus, maisemat, ranta ja valtameri kyllä korvasivat tämän)
  • huone oli aika pieni ja ahdas, sänky oli kahdelle kapea ja siinä oli vain yksi peitto irrallisella lakanalla, eli ei pussilakanaa (kaapissa olisi ollut lisävilttejä, jos niitä olisi tarvittu), sänky myös natisi aika tavalla, mutta nämä ei kuitenkaan olleet mitään kovin suuria haittoja
  • vanha pieni kuvaputkitelevisio (vaikka en minä nyt televisiota hirveästi katsele, niin kuvaputkilaitteita en oikeasti katsele, koska en siedä niiden välkettä)
  • kylpyhuoneessa oli vain amme, jollaista en halunnut käyttää
  • vain kädessä pidettävä suihku, eli hiusten peseminen oli aika hankalaa taiteilua ammeen pohjalla liukastellen, kun toinen piti suihkua pään päällä

Hotellin aamiaishuone: (aamiaisesta löytyy kuvia Sintran jutusta.)

 

Plus Berlin – Berliini, Saksa (49,66 e/yö, vietimme neljä yötä)

Jonkinlainen hotellin ja hostellin yhdistelmä.  Sijaitsee Berliinin itäpuolella värikkäässä Friedrichshainin kaupunginosassa lähellä Spree-jokea, Oberbaumin siltaa ja East Side Galleryn toista päätä. Alexander Platzille on hotellilta noin kolmisen kilometriä.

Plussaa:

+ huoneessa tilaa riittävästi, ehkei nyt ihan tanssisalia tarvittaisi, mutta tästä ei paljon puuttunut

+ hotellissa oli ravintola

+ aamiainen (erillismaksusta)

+ huoneessa oli tilava kylppäri ja suihkukaappi (tosin suihku oli vain ylhäällä kiinni)

+ huoneessa oli tallelokero!

+ sopii sellaisille, jotka haluavat hieman erikoisempaa hotellikokemusta, mutta kuitenkin huokeaan hintaan

+ hinta/laatusuhteeltaan hyvä

+ katutaide!

Miinusta:

  • jonkinmoista meteliä öisin käytävillä, joten korvatulpat olivat tarpeen
  • yhtenä iltana meitä ei tultu palvelemaan ravintolassa

Huone oli iso ja korkea. Siellä oli isot ikkunat niin korkealla, että piti kiivetä ikkunalaudalle, jos halusi nähdä ulos (tietysti kiipesinkin).

Kalustus:  sängyt, kirjoituspöytä, kova nahkasohva, vaatekaappi, iso peili. Kaapissa tallelokero.

Rakennus oli melkoisen iso ja sokkeloinen, vanha koulurakennus vuodelta 1891. Vaikuttavan suuria portaikoita ja muutenkin aika jännittävänoloinen paikka. Berliinin katutaide oli käytävillä, aulassa ja sisäpihalla näkyvästi esillä.

Plus Berlinissä on käsittääkseni myös isommille porukoille sopivia hostellihuoneita, joten nuorta porukkaa oli aika paljon. Sopiikin ehkä hyvin ”nuorekkaampaan makuun”. Meillekin tämä sopi ihan hyvin, vaikka meillä onkin ikää kertynyt, olemme ilmeisesti mieliltämme nuoria…?

Sauna ja uima-allaskin olisi ollut, mutta emme ehtineet käydä niitä edes vilkaisemassa, koska päivät menivät ympäri Berliiniä kolutessa ja huoneessa vietettiin lähinnä vain yöt.

Berliinissä katutaidekierroksella

Syksyisiä Berliinin kuvia

Loppusanat:

Matkablogeja jonkin verran seuranneena kuvittelisin, että 50 euroa (eli yhdelle maksettavaksi jää 25 euroa) yöstä on aika minimaalinen budjetti, ellei nyt sitten ole kyse jostain hostellidormeissa majoittumisesta, mitä me emme harrasta. Yksin tästä tasosta saisi todennäköisesti maksaa saman hinnan kuin me maksamme kahdelta, koska yksin matkustaminen tulee yleensä aina kalliimmaksi. Jos haluaisimme päästä vielä halvemmalla tai tosi halvalla, meidän pitäisi tyytyä vähintään jaettuihin kylpyhuoneisiin ja sellaiset taas eivät ole minun juttuni (mies kyllä selviäisi vähemmällä ja on selvinnytkin, silloin kun on matkustellut yksinään).

Majoitukset etsimme aina hotelleista tai vastaavista majoituslaitoksista. Mitään airbnb:tä en periaatesyistä kannata, kun ajattelee, miten sellainen systeemi voi levitessään tehdä paikallisten ihmisten asumiselle ja viihtyvyydelle hallaa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Tunnen ihmisiä, jotka ovat airbnb-majoituksia käyttäneet ja jokainen tekeekin oman valintansa tarpeittensa mukaan. Itse haluan stressata mahdollisimman vähän siitä, voiko majoittajaan luottaa ja onko asumus sellainen kuin on luvattu jne. Ihan hyvin voin lyhyet reissuaikani asua hotellissakin. Toki esimerkiksi oma pieni keittiö on kiva ja tästäkin jutusta löytyy tosiaan yksi keittokomerollinen vaihtoehto.

Tietenkin matkailu on monin paikoin räjähtänyt aika lailla käsistä ja se on saanut miettimään omaakin matkustelua: mitä minulla on ihan oikeasti tarve päästä näkemään ja kokemaan, ja mikä on ekologista? Ei ole esimerkiksi järkevää lähteä sellaisiin ryysiksiin ja turistirysiin, joissa en hyvin todennäköisesti viihtyisi, vaikka ne olisivat kuinka kuuluisia paikkoja. Lentämistä tulen tässä lähiaikoina pohtimaan ihan omassa postauksessaan, siis lentämisen jättämistä, paristakin painavasta syystä, joista kumpikaan ei ole raha (vaikka rahaakaan ei kyllä ole liioin tuhlattavaksi). Ja taidanpa siinä jutussa sitten kertoa vähän tulevista matkasuunnitelmistakin.

Noin yleisesti ottaen, majoituksia on ollut laidasta laitaan. Jossain on ollut ”puutteita” ja hyvinkin yksinkertaiset puitteet, jossain muualla taas on ollut ”kaikki kohdallaan”. Samalla rahalla on saanut maasta, kaupungista ja sijainnista riippuen vähän erilaista varustetasoa. Kaikkialla on kuitenkin ollut aina siistiä ja puhdasta ja vähintäänkin sängyt, vessa ja suihku ja suljettava ovi. Tähän mennessä 50 euron yöbudjetti on ylittynyt huomattavasti vain yhdessä maassa, Espanjassa. San Sebastianissa ja Bilbaossa oli pakko joustaa parilla kympillä, koska toiveiden mukaista huonetta kahdelle ei vain löytynyt huokeampaan hintaan.

 

plasmapallo

Halkaistu koira ja muita sisäelimiä San Sebastianin tiedemuseossa

Maanantaiksi oli luvattu sadetta koko päiväksi, joten päätimme jo edellisenä iltana, että ainakin osa päivästä vietettäisiin jossain museossa. Maanantaisin melkein kaikki museot olivat tietysti suljettuja ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta tiedemuseo Eureka, joka sijaitsee kauempana San Sebastianin keskustasta. Sinne pääsi kuitenkin ihan kätevästi bussilla nro 28.

Perillä taivas oli harmaa ja pilvinen, mutta vieläkään ei satanut. Se oli ihan hyvä juttu, koska heti pihalla meidät vastaanotti mielenkiintoisen näköinen kokoelma rakennusten pienoismalleja. Niiden kiertelemisessä ja katselemisessa meni jonkin aikaa.

Itse museo, Eureka, oli osittain samanlainen kuin tiedekeskus Heureka Vantaalla (tosin tässä pitää nyt ottaa huomioon, että viimeisestä käynnistäni on voinut kulua jo parikymmentä vuotta, tai ainakin melkein, en edes muista). Samat Foucaultin heilurit ja plasmapallot löytyivät täältäkin. Nuo plasmapallothan taisivat olla joskus 90-luvun lopussa tai vuosituhannen vaihteessa muotia ja niitä myytiin pienempinä versioina valaisinosastoillakin. Itsekin harkitsin silloin nuorena sellaisen ostamista, olihan se niin ihmeellisen makean näköinen pallo, mutta en kuitenkaan sellaista sitten lopulta hankkinut. Varmaan ihan hyvä niin…

Höh. Höh. Höh… Olisin halunnut planetaarioon ja simulaattoreihin…

Olin vähän harmissani siitä, että planetaario oli remontissa ja kovasti odottamiini simulaattoreihinkin olisi päässyt vasta kello 16-19. Siellä olisi ollut virtuaalivuoristoratoja ja muita jänniä juttuja. Höh. Ihan kiva kohde tämä Eureka kuitenkin oli, eikä väkeäkään tietysti ollut meidän lisäksi keskellä maanantaipäivää kuin kourallinen, eli kierrellä ja katsella sai kyllä ihan rauhassa.

Eurekassa oli siis mm. kaikenlaisia fysiikan vempaimia. Siellä pääsi myös itse kokeilemaan erilaisten tutkimustulosten paikkansapitävyyttä. Tämän lisäksi Eurekassa oli myös eläviä eläimiä. Yhdellä osastolla oli esimerkiksi gekkoja, myrkkysammakoita ja käärmeitä.  Sen lisäksi oli osastoja, joissa sai testailla omaa notkeuttaan, reaktionopeuttaan, kehonsa vesimäärää jne. Peiliosasto ja etenkin peililabyrintti oli ihan hauska.

Pääsin myös selvittämään, kuinka harvinainen olen ulkoisilta piirteiltäni. Minulta kysyttiin esimerkiksi kasvojen ja huulten muotoa ja silmien ja hiusten väriä. Minulle kone antoi vastauksen, että vain kuusi (6) 134 165 kävijästä on ollut piirteiltään samanlaisia kuin minä. Että taidan sitten olla aika eksoottinen tapaus!?

Museon kaikkein parasta antia oli kuitenkin anatomian osasto, jonka ovella oli isot varoitustekstit neljällä eri kielellä. ”Very important! All the human and animal pieces of this exhibition are real and can hurt your sensitivity.” Sepäs kuulosti kumman lupaavalta. Siellä vierähtikin sitten hetki jos toinenkin kaikenmaailman porsaan sikiöitä, koiran keuhkoja, ihmisen aivoja, sydämiä ja muita sisäelimiä tuijotellessa. Olihan siellä tietysti pääkalloja ja luurankokin. Siellä oli jopa melkoisen hurjannäköinen halkaistu koira, jonka sisäelimet näkyivät toiselta puolelta ja kuono ja jalat oli jätetty karvaisiksi.

Tässä museossa vierähti mukavasti useampi tunti, eivätkä kaikki osastot olleet edes auki, eli jonkin verran jäi vielä näkemättäkin. Sadetta ei kovista lupauksista huolimatta tämänkään päivän aikana saatu, eli ehdittiin vielä oikein hyvin kiertelemään ja kävelemään myös kaupungille ja rannalle.

Edit: Ai niin, onhan minulla nyt Youtubessakin yksi pieni video San Sebastianin patikkapoluista. Sellaista tavanomaista huiskintaa, koska en jaksa koskaan keskittyä noudattamaan isin ja äidin neuvoja, mitä kunnolliseen videokuvaamiseen tulee. Haha.

https://www.youtube.com/watch?v=pJj6JgaIvt0

P.S. Ilmoittelinkin jo viimeksi, että blogin erillinen Facebook-sivu jää pois… Olen tosi laiska kaiken ylimääräisen somettamisen kanssa. Blogi jatkaa entiseen malliin ja linkit uusimpiin juttuihin julkaistaan omalla Facebook-sivullani. Seurailla voi myös Instagramissa.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Sen lisäksi, että itse kaupunki rakennuksineen on kuin karkki, myös ympäröivät maisemat ovat huikeita: vihreitä kukkuloita ja valtameren majesteettiset aallot. Voiko lomakohteeltaan enempää toivoa?

San Sebastianissa säät voivat kuitenkin olla sateiset ja oikukkaat, eikä aurinkoa oltu kauheasti lupailtu meillekään syyskuun puolivälissä. Suuremmilta sateilta kuitenkin vältyttiin, ainakin päiväsaikaan, ja meillä taisi todellakin käydä aikamoinen tuuri, sen verran sateisilta sääennusteet olivat ensialkuun näyttäneet. Suurimman osan ajasta oli pilvistä ja harmaata, mutta taisi se aurinkokin muutamaan otteeseen vähän pilkahdella ja lämmittää niiden muutaman päivän aikana, jotka San Sebastianissa vietimme. Yleisesti ottaen oli aika viileää, noin 15-20 astetta. Toisaalta kauhean kuumassa ei jaksaisi kävellä ja kiipeillä, eli sää oli yleisesti ottaen hyvä, kun ei satanut.

San Sebastianin kuviahan löytyi jo aikaisemmastakin jutusta, jossa on myös kuvia Bilbaosta… linkki, mutta tässä näitä kuvia tulee vielä lisää… Patikointiretken maisemia taas voi katsella tästä linkistä.

Ja onhan San Sebastianissa palmujakin, vaikka pohjoisessa Espanjassa ollaan… Palmut tietenkin lämmittävät aina suomalaisen mieltä…?

Saavuimme San Sebastianiin bussilla, joka lähti Bilbaon lentokentältä. Bussimatka kesti noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Melkoisen rankkaa matkantekoa taas kerran, kun oli lähdetty aamulla kotoa kukonlaulun aikaan ja takana oli tuossa vaiheessa jo kaksi lentoa ja pitkä odottelu Pariisissa Charles de Gaullen lentokentällä. Mutta kyllähän se matkanteko kannatti…

Perille päästyämme oli juuri alkanut hämärtää. Ensimmäiseksi huomion kiinnittivät San Sebastianin sillat ja joenrannan kauniit rakennukset torneineen. Bussin ikkunasta huomasin myös ensimmäisen keskellä puistoa intohimoisesti suutelevan nuoren parin. Sittemmin näitä pusupareja sattuikin kohdalle siellä sun täällä, eli San Sebastian osoittautui myös suutelevien parien kaupungiksi.

Bussiasemalta oli noin puolen kilometrin kävelymatka hotellille. Ensin piti ylittää silta ja matkan varrelle osui mm. komea ”Hyvän Paimenen kirkko”. Se oli juuri sellainen kuin olin kuvitellut kirkkojen Espanjassa olevan. En oikeastaan tiedä espanjalaisista kirkoista sen tarkemmin, mutta hieno se oli, kellertävänruskeaa kiveä ja taivasta hipova terävähkö torni.

Mies luki karttaa ja minä yritin napsia kuvia, kuten tavallista. Hyvän Paimenen kirkko oli oikeastaan ihan lähellä majapaikkaamme ja sitä päästiin ihastelemaan vielä useaan otteeseen, sekä ulkopuolelta että sisältä. Muihin kirkkoihin emme San Sebastianissa jaksaneet tutustuakaan.

Majoituimme Pension Anorgassa, joka on pieni hotelli tai majatalontapainen keskellä kaupunkia. Se taisi olla halvin majapaikka, jonka onnistuimme löytämään meidän vaatimuksillamme ja silti se meni jonkin verran yli normaalin maksimibudjetin. Tietysti jossain kauempana keskustasta olisi voinut nukkua yönsä halvemmalla, mutta me painotimme tällä kertaa myös sijaintia. Hyvä sijainti helpottaa kuitenkin paljon, kun majapaikasta on helppo lähteä kiertelemään ja katselemaan paikkoja ja sinne on myös helppo palata tarvittaessa lepäilemään kesken päivän. Sellaisiakin reissuja on tehty, että koko päivä on oltu liikkeessä, koska majapaikka on ollut jossain kauempana, mutta sellainen on kieltämättä aika rankkaa, ellei sitten jossain syrjäisemmässä paikassa ole jotain muuta erityistä tai mielenkiintoista. Tässä tapauksessa keskustamajoitus oli hyvä valinta.

Pension Anorgasta oli lyhyt kävelymatka rannalle ja vanhaan kaupunkiin. Sieltä oli siis helppo lähteä kävelylle tai syömään, palata takaisin ja lähteä taas. Lisää tästä majoituksesta kerron myöhemmin, kun teen koostejutun majoituksistamme.

San Sebastianhan sijaitsee melkoisen lähellä Ranskan rajaa, Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla. Kaupunki on tunnettu myös filmifestivaaleistaan. Yritimme ajoittaa matkamme niin, ettemme osuisi paikalle juuri festivaalin aikaan, koska silloin majoitusten hinnat olisivat varmasti olleet korkeammat ja väkeä enemmän. Festivaali taisikin olla juuri loppunut, kun me saavuimme.

Pension Anorga on sen verran pieni hotelli, ettei siellä ollut mitään aamiaista tarjolla. Nautimme siis aamiaiset majapaikkaamme vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä oli aikamoinen kilinä ja muutenkin hektisen oloinen meno. Ekana aamuna valitsemassani mangosmoothiessa ei ollut siirappia säästelty. Aika äklön makeaa, sanoisin. Huoneeseen olimme ostaneet hedelmiä, mutta kahvilassa otin aina croissantin, koska nyt kun minulla on lupa syödä vehnätuotteita erikoistilanteissa (jollaiseksi matkalla olo luetaan), en jätä tilaisuutta käyttämättä. Tämä tarkoittaa sitä, että söin croissantin tai pari aina, kun niitä oli sopivasti tarjolla, koska jostain syystä croissantit ja muut voitaikinatyyppiset leivonnaiset ovat ainoita vehnätuotteita, joita himoitsen. Ai että ne croissantit olivatkin hyviä, ihan parhaita, nam nam.

Toisena aamuna otin kupin paksua kuumaa suklaata. Samanlaista kuin Prahassa. Hyvää oli, mutta terveelliseksi tällaisia aamiaisia ei voi kyllä sanoa. No, eihän sitä jatkuvasti matkoilla olla, kotona pääsisin kyllä taas pakastemarjojeni, hedelmieni ja rahkojeni makuun.

Mielenkiintoinen portti sulki jotain sisäänsä…

Minun mielestäni San Sebastianissa parasta on valtameri ja vuoristoiset maisemat sekä kauniit ja koristeelliset rakennukset. Sitä aina ihmettelen, miksi nykyaikana tehdään niin rumia rakennuksia (ainakin Suomessa), mikseivät uudetkin talot voi olla tällaisia, kauniita, värikkäitä ja koristeellisia? Tykkäsin erityisesti takorautaparvekkeista ja meidänkin huoneeseen kuului kapea takorautaparveke. Ja ikkunasta oli tietysti tosi kaunis näkymä, koska vastapäisetkin talot olivat niin kauniita.  Hienoja vaateputiikkeja tässä kaupungissa näkyi olevan myös aika paljon ja niidenkin näyteikkunoita oli ihan kiva katsella, vaikkei mitään ole varaa ostaakaan. San Sebastianissa pystyy myös todella helposti jättämään kaupungin hulinan taakseen ja lähtemään vaikka Ulia-vuoren poluille patikoimaan, eikä maisemissa tosiaankaan ole valittamista.

San Sebastianissa on kaksikin hienoa ja isoa kaupunkirantaa, hevosenkengän tai simpukan muotoisen lahden suojiin jäävä La Concha ja tuulisempi Zurriola, joka on erityisesti surffareiden suosiossa. La Conchan toisessa päässä on Igueldo-vuori, jossa emme käyneet. Siellä olisi kai ollut jonkinlainen pieni huvipuisto ja ylös olisi päässyt myös funikulaarilla. Ajattelimme sen olevan ehkä enemmän lasten kohde, vaikka Igueldolta avautuvia maisemia monet taitavat kehuakin. Rantojen välissä kohoaa Urgull-vuori, jonka laella seisoo Kristus-patsas kaupunkia ja merenkulkijoita suojelemassa (?). Ensimmäiseksi tästä tulee tietysti mieleen Rio de Janeiro, kun vihreitä kukkuloitakin näkyy joka puolella. No, minä tuskin tulen koskaan Rioon lähtemään (= liian vaarallinen paikka), joten ihanaa, että voin katsella, kuunnella ja haistella Atlanttiani täältä San Sebastianin puolelta. Komeat ovat maisemat täälläkin. Ja varmasti myös turvallisemmat. Zurriolan rannalla emme juurikaan kävelleet, koska siellä olisi ollut ihan liian tuulista. Ohitimme sen vain kerran, kun kävelimme sen toiseen päähän Ulian patikkapoluille (alla kuva).

Seuraavissa kuvissa Kristus-patsas ja näköaloja Urgull-vuorelta…

La Conchan lahden keskellä kohoaa pieni jyrkkärinteinen Santa Claran saari, jonne olisi päässyt venekyydillä. Katselimme Urgullilta, kun ”tuurimoottorin” näköinen botski heittelehti aalloissa Santa Claran terävien kallioden lähistöllä. Näytti aika hurjalta menolta (kuva alla).

Sunnuntaina, kun olimme palanneet Ulian patikkaretkeltämme  ja jonkin aikaa levänneet huoneessa ruuan jälkeen, lähdimme tietysti takaisin ulos, kun ei iltapäiväksi luvattua sadetta näkynyt vieläkään. Kävimme katsomassa lähellä majapaikkaa kohoavaa Hyvän Paimenen kirkkoa, johon ei kuitenkaan silloin päässyt sisään. Siitä suuntasimme kohti rantaa ja vanhan kaupungin kujia, josta jatkoimme Urgull-vuorelle.

Alla vähän vanhan kaupungin katunäkymiä. Taustalla kohoaa Urgull-vuori.

Ensin kiersimme koko Urgull-vuoren, kun emme tienneet, mistä kohtaa ylös pääsee. Meren puolella puhalsi tosi kova tuuli ja vettä roiskui päällemme, mikä tuntui ihan siltä kuin olisi satanut. Minun piti tunkea korviin paperinenäliinoista rutistetut pallot, että pystyin rannoilla kävelemään. Tuuli olisi muuten tuntunut tosi inhottavalta korvissa.  Vasta toiselta puolelta löysimme raput ylös.

Urgull-vuorelle ja Kristus-patsaalle kiipeäminen kävi yllättäen kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian patikkapolut. En tiedä, olimmeko siinä vaiheessa liian väsyneitä päivän kiipeilyistä, vai olivatko Urgullin portaat jotenkin harvinaisen jyrkkiä… Urgulliltakin on joka tapauksessa tosi hienot näköalat. Alas tullessa minulle tuli outo dejavu-tunne: hetkinen, eikö me olla laskeuduttu samannäköisessä paikassa alas ennenkin? Joo, tämähän muistuttaa ihan sitä reittiä, jota tultiin alas Ljubljanan linnalta vuosi sitten, Sloveniassa. Nimenomaan joku näissä portaissa sai tämän tuntemuksen aikaan. Ehkä niissä oli jotain samanlaista? Urgullillakin on siis jonkinlainen linnoitus.

La Conchan kupeessa pyörähteli myös tosi ihana karuselli, Carrousel Belle Epoque. Olin juuri pari päivää ennen matkaa käynyt katsomassa Espoossa Tivoli Seiterän ihanaa venetsialaista heppakarusellia, kun sellainen sattui ilmestymään melkein naapuriin, ja harmitellut, että illalla oli niin valoisaa, kun olisin niin mielelläni halunnut kuvata karusellia pyörimässä pimeässä. Kuvittelin tietysti, että nyt voisin kuvailla samantyyppistä, vaikkakin vähän isompaa, karusellia San Sebastianissa, mutta valitettavasti Carrousel Belle Epoqueen vedettiin muovit eteen jo ennen pimeän tuloa.

Tuolla karusellin takana näkyy kuvassa kaksitorninen rakennus, jota luulin ensin kasinoksi. Hahaha. Ei se nyt noin iso ole todellakaan… Kasinon sisäänkäynti löytyi pikkukadulta jostain tuolta takaa, vanhan kaupungin puolelta, ja se oli oikeastaan aika vaatimattoman näköinen oviaukko.

Meidän sunnuntaikävelyt eivät vielä Urgull-vuoren valloitukseen loppuneet, vaan sen jälkeen käveltiin vielä La Conchan rantapromenadia pitkin katselemaan kauempana näkyviä hienoja taloja. San Sebastianin pitkä rantapromenadi muistutti minusta Brightonin rantapromenadia. Eipä tällaisia promenadeja nyt muistu niin hirveän montaa edes mieleen, tai en ole ainakaan minä niitä pitkin talsinut, mutta kuitenkin. En tiennyt, että se pitkä ja matala, palatsimainen rakennus siinä La Conchan rannalla on kylpylä. Sain tietää sen vasta jälkikäteen (alla olevassa kuvassa melkein keskellä).

Tämän jälkeen kävely alkoi pikkuhiljaa riittää siltä päivältä. Pilvet olivat aika synkän näköisiä. Sade alkoi kuitenkin vasta kun oltiin juuri kävelemässä takaisin hotellille. Lähdettiin siitä sitten vielä syömään pintxoja.

Maanantaiksi oli luvattu sen verran kovaa sadetta, että päätimme aamupäivällä lähteä tiedemuseoon. Mitään kovin kummoista sadetta ei kuitenkaan sinäkään päivänä saatu. Pilvistä ja harmaata kyllä.

Maanantaina Hyvän Paimenen kirkko oli auki ja ehdimme käydä katsomassa sitä sisältä. Sanoin miehelle, että Suomessakin pitäisi olla rippituolit, vai mitkä komerot ne nyt sitten ovatkaan… Ihmiset voisivat käydä tunnustamassa syntejään papille ristikon lävitse. Miehen mielestä ei kuulemma pitäisi. Hahaha. No, eipä se taitaisi luterilaisuuteen kovin hyvin istua. Kirkossa oli kauniit värilasi-ikkunat ja kaikenlaisia koristuksia, sivualttareita ja patsaita, kuten katolisissa kirkoissa yleensä. Siellä oli jopa Jeesus lasiarkussa. Sellaista en muista aikaisemmin nähneeni.

Kirkon jälkeen mies kävi shoppailemassa jättimäisessä Zarassa ja löysi sieltä itselleen mieleisen hupparin. Minä en mitään uusia vaatteita tarvinnut, joten minä vain katselin. Käytiin myös isommassa supermarketissa, Super Amarassa, jossa ihmeteltiin pakastealtaiden irtotavarana myytäviä mereneläviä sekä valkoisia säilykepurkkimatoja (kaipa ne olivat surimeja eikä mitään matoja? Toivottavasti…)

Alla olevassa kuvassa joku tutkii pulloja ruokakaupassa, huomatkaa shopping bag… 🙂

Maanantai-iltana ehdittiin vielä kävellä La Concha rantaa päästä päähän. Rannan hiekka ei ollut ollenkaan upottavaa, vaan siinä pystyi hyvin kävelemään. Saatoin vain kuvitella, miten täynnä ihmisiä ranta voisi olla aurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Täyteen ahdetut rannat eivät toisaalta mitenkään houkuttele, enkä muutenkaan ole mitään auringonpalvojatyyppiä. Valtameren aaltoja olisi tietysti ollut kiva päästä vähän kokeilemaan, jos ei olisi ollut niin viileää. Mutta ihan kivaa kuitenkin, että rannalla oli rauhallista ja tilaa kävellä. Eikä edes satanut.

Igueldo-vuori taustalla alla olevassa kuvassa…

Sää oli siis minun mielestäni liian kylmä sekä uimiseen että kahlaamiseen, vaikka jotkut siellä vedessä heiluivat vielä illallakin. Aika viileäähän San Sebastianissa tosiaankin oli. Millekään aurinko- tai biitsilomalle me ei oltu lähdetty, mutta meillä kävi kuitenkin aika hyvä tuuri, kun ei sitten sattunutkaan sadetta päiväsaikaan, vaikka sellaista oli kovasti luvattu. Nyt päästiin ihan hyvin katselemaan maisemia sekä patikkapoluilla että kaupungissa, ja tietysti ottamaan valokuvia ilman että kamera kastui.

Tällä kertaa en siis kokeillut valtameren aaltoja edes sormella. Jotkut muut saivat uhmata kylmää tuulta ja aaltoja uimalla ja kävelemällä paljain varpain. Sinä iltana lähdettiin vielä uudelleen kaupungille kävelemään ja mentiin sillä reissulla myös syömään.

Seuraavana aamuna olikin sitten edessä Bilbaoon siirtyminen. Aamiainen nautittiin huoneessa. Hedelmiä ja vastapäisestä kahvilasta haettuja leipomotuotteita. Parvekkeella oli viileän tuntuista. Asemalle kävellessä taivaalta ropsahti pieni sadekuuro. Ostimme postimerkkejä tupakkakaupasta ja odottelimme bussia San Sebastianin linja-autoasemalla, joka oli meluisa ja akustiikaltaan epäonnistunut. En ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan tällaista asiaa, koska Suomessa en muista samanlaiseen kaikukakofoniaan törmänneeni. Espanjassa tämä taas tuntui olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös Bilbaon metroasemilla törmättiin samaan meluongelmaan.

Bussi Bilbaoon kaahaili puolitoista tuntia vihreissä vuoristomaisemissa, välillä valtameri toisella puolella vilkkuen. Kukkuloita, mäkiä, siltoja, jyrkkiä rinteitä, lehmiä, lampaita, kerrostaloja, kirkkoja, kyliä, teollisuuslaitoksia… Aurinko paistoi, ja Bilbaossa meitä, San Sebastianin viileyteen tottuneita, odottikin helteinen sää. Bussimatkan varrelta napsittuja kuvia voi myös katsoa aikaisemmasta jutusta… linkki (siinä on siis myös lisää kuvia San Sebastianista ja Bilbaosta)

San Sebastianin patikointipolkujen maisemiin tästä.

San Sebastianiin todellakin ihastuin. Ihan niin kuin Bilbaoonkin sen jälkeen. Bilbaosta tulossa vielä oma juttunsa ja lisää kuvia jossain vaiheessa…

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…

 

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se sijaitsee Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Ranskan rajasta.

San Sebastianissa rakennukset ovat uskomattoman kauniita ja koristeellisia, ja kaupunki huokuu hienostunutta ja eleganttia belle epoque -tunnelmaa. Takorautaparvekkeita ja torneja näkyy kaikkialla.

Bilbaossa tunnelma on rosoisempi ja modernimpi. Etniset ryhmät ja eri kansankerrokset ovat näkyvämmin esillä. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa ja monen kirjava, paikoin futuristinenkin. Se on yhtä aikaa uusi ja vanha… ja ennen kaikkea: aito. Se on paljon muutakin kuin Guggenheim. Eikä Bilbao todellakaan ollut vähääkään tylsä, niin kuin ehkä olin joskus aikaisemmin kuvitellut. Päinvastoin. Oli tosi kiva kierrellä kaupungissa, josta ei tiennyt etukäteen, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan.

Mieheni on melko kokenut Espanjan kävijä. Hänellä oli ennestään koluttuna Barcelona, Madrid ja Mallorca. Minä taas pääsin Espanjaan, laskutavasta riippuen, ensimmäistä tai korkeintaan toista kertaa. Tarina nimittäin kertoo, että annoin äidilleni ensimmäiset merkit olemassaolostani Espanjan maankamaralla, tarkemmin sanottuna Kanarian saarilla: ”OO Las Palmas, OO Las Palmas…” Tarina kertoo myös, että sain Las Palmasin lomalla sen verran paljon aurinkoa, että minusta tuli siksi hieman keskimääräistä suomalaista ruskeampi. Haha. Niin, tottahan se on, että Las Palmasin reissu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. En usko, että esimerkiksi muutaman kuukauden tai vuodenkaan vanhat matkailijat muistavat reissuistaan sen enempää kuin minä tässä tapauksessa, jolloin matka tehtiin ennen syntymääni. Kyllä se lasketaan?

Nyt pääsin sitten vihdoin käymään Espanjassa ”ihan oikeasti”, en kuitenkaan lähelläkään Kanarian saaria, vaan niin kaukana sieltä kuin mahdollista, Pohjois-Espanjassa ja vielä tarkemmin sanottuna Baskimaassa, joka kaiketi haluaisi olla jopa ihan oma maansa. Baskimaalla tosiaan on oma maineensa, mutta turistille tämä ei juurikaan näy muuten kuin parvekkeille ripustettuina baskinkielisinä banderolleina ja seinäkirjoituksina.

En edes jälkeenpäin pysty sanomaan, kummasta kaupungista tykkäsin enemmän, San Sebastianista vai Bilbaosta. Ne olivat ihan erilaisia, mutta ihastuin silti kumpaankin ikihyviksi. Kaupungit erosivat tietysti vähän myös sijainniltaan, koska San Sebastian on ihan rannalla ja Bilbao enemmän sisämaassa, vaikka Bilbaossakin mentiin toisena päivänä metrolla pitkä matka meren suuntaan… Bilbaossa on myös hieno vanha kaupunki, casco viejo, värikäs joen ranta, kauppahalli, siltoja, ja tietysti se Guggenheim, jota tyydyttiin katselemaan vain ulkoa päin. Molemmat kaupungit oli helppo ottaa haltuun kävellen, mutta Bilbao, vähän isompana, tarjosi tietysti pitempiä kävelymatkoja ja satunnaisia eksymisiäkin. San Sebastianissa on vajaa 190 000 asukasta, kun taas Bilbaossa asukkaita on noin 350 000.

Espanjan kohdetta valitessa valtameri ja pohjoisrannikon maisemat houkuttelivat meitä tällä kertaa eniten, mutta ei minulla olisi mitään muihinkaan Espanjan kolkkiin tutustumista vastaan. En tykkää liian kuumasta, mutta toisaalta toivoin, ettei myöskään hirveästi sataisi. Matkamme ajankohta oli syyskuun puoliväli ja sääennusteet lupasivat etukäteen aika ikävää säätä, etenkin San Sebastianiin.  Aika viileähän siellä lopulta oli. Mittareissa näkyi suurin piirtein viittätoista astetta, mutta saattoi siellä olla pariakymmentäkin. Valtameren läheisyys ja rannalla puhaltava kova tuuli vaikuttivat viileyden tuntuun varmaan aika paljon.

Kyllähän siinä La Conchan hiekalla astellessa muutaman kerran mietti, että pitikö sitä nyt Espanjaan asti lähteä palelemaan…? Ei tehnyt mieli kokeilla veden lämpöä edes sormella, saati sitten varpailla. Jotkut tietysti uhmasivat kylmää tuulta ja valtameren aaltoja, vaikka aurinkoakaan ei näkynyt missään. Iltasellakin La Conchalla näkyi vielä satunnaisia uimareita ja paljain jaloin kävelijöitä. Voi miten olisikin ollut kiva päästä kahlailemaan, mutta liian kylmä, liian kylmä. Hyvä että oli villapaita mukana, edes ohuempi sellainen. Surffareiden suosimalla Zurriolan rannalla tuuli olisi kai ollut jatkuvasti niin kova, että sinne emme juurikaan uskaltautuneet kävelemään.

Sää oli kuitenkin siinä mielessä onnistunut, että lopulta ei kuitenkaan satanut ihan niin paljon kuin ennusteissa luvattiin. San Sebastianissa sää vaikutti melko ailahtelevalta, niin kuin tälle alueelle kaiketi on tyypillistä, mutta sateet tulivat kuuroina. Bilbaossa saatiinkin sitten nauttia melkein helteistä, kun lämpötila kipusi päivisin +26 asteeseen.

Ekana päivänä San Sebastianissa päästiin patikoimaan Ulia-vuoren patikkapoluille.  Aurinkokin välillä pilkisteli ja lämmitti. Oikeastaan se oli melkein täydellinen sää. Jos olisi ollut liian kuuma, jyrkillä kiviportaisilla poluilla kiipeily ei olisi ollut enää kivaa. Aika kova tuuli siellä kyllä iski jossain vaiheessa päin pläsiä. Jyrkänteiset valtamerimaisemat muistuttivat vähän Portugalista (jossa patikoitiin pari vuotta sitten Cabo da Rocalla), mutta toisaalta ne olivat kyllä ihan eri näköisiä, ainakin noin kasvillisuuden puolesta. Jos noin yleisesti ottaen mietin Espanjan ja Portugalin eroja, (niitähän tulee ehkä miettineeksi, kun maat ovat vierekkäin ja molemmissa on nyt käväisty), niin jotenkin minusta tuntuu, että Espanjassa oli kovempi kälätys kuin naapurimaassa, jossa ihmiset ovat ehkä hieman rauhallisempia.  Portugalissa oli myös paljon autiotaloja, joita Espanjassa ei näkynyt yhtään. Yksi sellainen piirre, minkä huomasin San Sebastianissa, oli jatkuva suuteleviin pareihin törmääminen. Ei niin pientä nurkkaa, puistoa tai pusikkoa, ettei siellä olisi ollut joku pari pussailemassa. Olihan se aika veikeää. Bilbaossa en tällaista kuitenkaan huomannut.

San Sebastianin patikkapoluista on tulossa myöhemmin ihan oma maisemapostauksensa.  Samana päivänä ehdittiin vielä kiipeämään Urgull-vuoren Kristus-patsaalle (Urgullin portaat kävivät minusta jotenkin vielä kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian polut) ja kävelemään rantabulevardille. Vasta illalla, kun oltiin palailemassa hotellille ja lähdössä vielä syömään, alkoi sataa. Seuraavana päivänä oli luvattu enemmän sadetta ja päätettiin valita kohteeksi joku museo. Koska oli maanantai ja melkein kaikki museot olivat kiinni, kohteeksi valikoitui lopulta kauempana keskustasta sijaitseva tiedemuseo Eureka, ihan vain siksi, että se oli ainoa, joka oli avoinna. Lopulta ei sitten kuitenkaan satanut niin paljon kuin odotettiin. Rannallekin päästiin vielä kävelemään ja kaupunkia ihastelemaan.

Pohjoisrannikkohan on todella mukava (ja ehkä rauhallisempikin) vaihtoehto suomalaisturistien kansoittamille välimeren rannoille. Toki ailahteleva sää voi pelottaa monia. Suomalaisia ei niin hirveästi näkynyt eikä kuulunut, vaikka pois lähtiessä Bilbao-Pariisi –koneessa taisikin olla meidän lisäksemme muutama muukin suomalainen.  Menomatkalla ei sellaista huomattu.

Baskimaassahan syödään tapasten tilalla pintxoja, leipäpalasia, joiden päälle on kasattu kaikenlaista tavaraa. Alueen sapuskoja kehutaan paljon ja San Sebastiania pidetään jonkinlaisena Espanjan ruokapääkaupunkina, joten minun täytyy tehdä erillinen juttu siitä, mitä syötiin ja mitä me paikallisista ruuista tykkäsimme.

Bilbao oli siis tosiaan ihan erilainen kaupunki kuin San Sebastian, vaikka välillä oli vaivaiset sata kilometriä. Se matka taittui mukavasti bussilla, joka hurjasteli vihreiden vuoristomaisemien läpi, mäkisillä teillä ja tunneleissa (eikä ihme kyllä edes paljoa pelottanut). Vuoret ovat jonkinlaisia Pyreneitten häntiä ja niitä on joka puolella. Seuraavat kuvat ovat bussista otettuja kaupunkien väliltä…

Alun perin meidän oli tarkoitus tehdä Bilbaosta retki Gaztelugatxeelle, hienoissa maisemissa sijaitsevalle jyrkänteiselle erakkosaarelle, jossa on pieni kirkko ja jonne johtaa mantereelta kiinanmuuria muistuttava kiemurteleva kivinen silta. Vähän ennen matkaa satuin kuitenkin näkemään Rantapallossa jutun, jossa kerrottiin että paikasta on tullut muotia. Monethan varmaan tietävätkin, että siellä on kuvattu Game of Thronesia. Itse en ole kyseistä sarjaa katsonut kuin pari ekaa tuotantokautta, enkä olisi sen takia ollut paikalle menossa, vaan ihan muista syistä, toisin sanoen siksi, että se oli näyttänyt hienolta kuvissa. Paikat, joihin kaikki haluavat mennä, menettävät kuitenkin valitettavasti heti kiinnostukseni. Toisaalta vielä painavampi syy siihen, ettei lähdetty tätä retkeä toteuttamaan, oli se, että ensin olisi pitänyt matkustaa Bilbaosta bussilla pitkä matka johonkin rannikon pikkukylään (Bakio) ja sieltä olisi mennyt perille vain yksi pikkubussi kahden tunnin välein. Jotkut tietysti jaksaisivat kävelläkin sen matkan (olisikohan se ollut jotain kuusi kilometriä suuntaansa?). No, tällainen ei oikein houkutellut, etenkin, jos paikka on niin suosittu, että parin tunnin välein menevään pikkubussiin saattaisi olla jopa ruuhkaa. Ei viitsitty alkaa ottamaan mitään riskejä, että retki menisikin mönkään ja ainoa kokonainen päivä Bilbaossa olisi sitten siinä.

Vähän ennen matkaa mietittiin myös retkeä Durangon keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, mutta lopulta päädyttiin siihen, että pysytään Bilbaossa, koska siellä riittää varmasti tarpeeksi nähtävää ja koettavaa, ja niinhän siellä riittikin…

Kysyin mieheltäni, mistä Manner-Espanjan kaupungista hän on pitänyt eniten: Madrid vai Barcelona vai San Sebastian vai Bilbao. Aikaisemmin hän oli todennut pitäneensä enemmän Madridista kuin Barcelonasta. Nyt hän ei osannut oikein sanoa. Taisi kuitenkin tykätä San Sebastianista ja Bilbaosta yhtä paljon kuin minäkin.

Tässä oli ensialkuun matkasta yleisesti, vähän sitä ja tätä. San Sebastianista ja Bilbaosta julkaisen lisää kuvia ja juttuja sitä mukaa, kun ehdin… 🙂 Majoituksista tulossa myös juttua myöhemmin… 🙂