Browsing Category

saaristo

J.L. Runeberg-laivalla Porvooseen

Kun odotettu elokuinen lauantai vihdoin koitti, säätiedotukset varoittelivat kesän pahimmasta myrskystä. Meillä oli edessä risteilypäivä Porvooseen miehen järjestyksenvalvojayhdistyksen porukan kanssa. Porvoossa ohjelmassa oli mm. tutustuminen Noark-pienoismallinäyttelyyn. Mies on aika paljon mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa, ja minusta oli tosi kiva juttu, että minullekin tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan tällaiselle virkistysretkelle avecina. Pisteet tästä PKJV:lle.

Porvooseen matkattiin Ms J.L. Runebergillä, joka on rakennettu jo vuonna 1912 ja entisöity vanhaa kunnioittaen (laivasta oli muuten vähän hankala saada otettua kuvia ilman että oli aina paljon ihmisiä edessä). Sehän on siis yhtä vanha kuin Titanic? Titanic tosin on meren pohjassa. Huhhuh… Kyllä se luvattu myrsky sieltä sitten iski kotimatkan lopussa ja saatiin tällekin reissulle vähän dramatiikkaa… Onneksi kuitenkin selvittiin ihan ehjin nahoin maihin.

J.L. Runeberg lähti aamulla Kauppatorin rannasta kello 10.00 ja matka Porvooseen kesti kolme ja puoli tuntia. Laivan tiloista mainitsen sen verran, että laivassa on kolme kerrosta ja neljä erikokoista salonkia, jotka voi varata erilaisten ryhmien käyttöön. Istumapaikkoja on myös ulkokannella. Laivan pituus on 28,80 m ja leveys 6,65 metriä ja laivaan mahtuu 220 matkustajaa. Aika täyttähän siellä oli ja minua ihmetyttikin jo laivaan astuessa, että mahtuvatko nämä kaikki ihmiset muka tuonne vai pitääkö osa jättää rannalle ruikuttamaan. Laivassa pohdin, mahtuisivatko kaikki matkustajat sisätiloihin ja riittäisikö niissä istumapaikkoja, jos sää olisi esimerkiksi tavallista huonompi. Meillä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovinkaan hankalaa löytää mieleisiä istumapaikkoja, mahduttiin aina johonkin väliin joko ulkona tai sisällä, sen mukaan missä milloinkin haluttiin istua.

Olin unohtanut tyhjentää muistikortin, enkä ehtinyt saada merirosvolaivan näköisestä purjeveneestä parempaa kuvaa…

Laivassa on myös kahvila, jota en jostain syystä ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa. Meidän ryhmällä oli ruokasali tarjoiluineen varattuna sekä meno- että paluumatkan lopuksi, eli ei tullut tarvetta ostaa mitään ylimääräistä kahvilasta. Menomatkalla minulla oli myös omia eväitä mukana ja meillä oli myös omat vesipullot. Toisaalta laivassa oli kyllä aika täyttä, eikä siellä tullut kovinkaan paljon liikuttua, ellei nyt vessaan sattunut olemaan asiaa. Menomatkalla kävin pari kertaa kannella ottamassa kuvia ja paluumatkalla kuvailin vähän enemmänkin. Purjeveneitä oli taas aika paljon liikenteessä. Runeberg-laiva poikkeaa tarvittaessa Mustassa Hevosessa ja Haikon Kartanon laiturissa.

Menomatkalla en tarennut istua kannella ollenkaan, vaan minua alkoi tuuli kylmäämään jo ennen laivan lähtöä. Tämä johtui ehkä siitäkin, että minuun oli edellisenä päivänä iskenyt flunssa. Flunssat etenevät minulla yleensä aina täsmälleen saman kaavan mukaan, eli ensin on vuorossa ärsyttävät kurkkukipupäivät, noin parisen päivää, minkä jälkeen tauti muuttuu yskäksi ja nuhaksi. Pahin räkäpäivä sattui vasta maanantaiksi, enkä tiedä, olisiko sellaisena päivänä tullut jäätyä kotiin, ihan noin muidenkin ihmisten viihtyvyyttä ajatellen. Mutta lauantaina oli siis vasta kurkkukipupäivä ja äänikin alkoi hävitä pikkuhiljaa, mikä on minun tapauksessani ihan tavallista. En tuntenut oloani muuten mitenkään sairaaksi, joten koska matka oli minun osaltani maksullinen ja se oli jo maksettu, eikä kyse ollut laulamisesta, puhumisesta tai urheilusuorituksesta, en viitsinyt kotiinkaan jäädä. Joskus sitä miettii, että mitenköhän sitten kävisi, jos sattuisi olemaan jossain nuhassa, kun pitäisi nousta lentokoneeseen, mutta ilmeisesti pienet flunssat eivät ole esteenä lentämisellekään, jos käyttää nenäsuihketta (sen verran olen aiheesta lukenut). Ei ole vielä sattunut sellaista tilannetta eteen ja toivottavasti ei sattuisikaan.

Mentiin sitten miehen kanssa istumaan siihen 22 hengen ruokasaliin, joka oli varattu meidän ryhmälle vähän myöhemmin. Sitten kun varauksen aika tuli, kaikki ylimääräiset jouduttiin valitettavasti ajamaan pois. Minne lie sitten menivät. Ruokasalissa oli jo menomatkalla aika lämmin, mutta kotimatkalla se oli jo suorastaan sauna. Meidän ryhmälle tuotiin menomatkalla kahvit/teet, Runebergin tortut ja omenapiirakkaa.

Ranta-aittoja Porvoossa

Minäkin ahmin pari Runebergin torttua, koska useita vuosia kestänyt viljaton ruokavalio on nyt ainakin toistaiseksi jonkinlaisella tauolla. En tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. Tiedän, että jotkut hoitavat viljattomalla tai gluteenittomalla ruokavaliolla myös esim. migreeniä ja kokevat ruokavalion auttavan, mutta minä en ole saanut vuosia kestäneestä kokeilusta huolimatta mitään kovin varmaa tai selkeää vastausta itselleni. Oireita on silloin tällöin, söin mitä söin. Olen leiponut tattarista, pellavasta, kookoksesta, mantelista ja perunasta, jos jotain jauhoja olen halunnut käyttää (riisiä olen syönyt joskus harvoin). On aika hankala vierailla missään ja on myös vaikea löytää kasvissyöjäystävän kanssa kaupungilla pyöriessä molemmille sopivaa (edullista) ravintolaa. Tällaista ruokavaliota voi olla myös muutenkin mahdotonta ylläpitää tässä maailmassa, vaikka yrittäisikin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Joku aika sitten aloitin jo kauran syömisen (käytän sitä lähinnä leivonnassa). Olen myös syönyt muita gluteenittomia, jos on tarjottu (en tosin pidä teollisia gluteenittomia leivonnaisia sen terveellisempinä kuin puhdasta vehnäpullaa). Olen myös syönyt kesän aikana pari kertaa ravintolassa pitsan ja maksanut vähän enemmän gluteenittomasta vaihtoehdosta, kun ennen en olisi ottanut sitäkään. On vaikea sanoa, mitä jauhoja niissä oli, eli melkein voisi samantien ottaa tavallisenkin pitsan, en tiedä. Ajattelin nyt sitten seuraavaksi kokeilla lipsua tällaisissa erikoistilanteissa, kun vehnäleivoksia tarjotaan, kunhan ei liikaa näitä tilanteita tule. Vaarana on tietysti se, että nyt pystyn ostamaan kaupasta evääksi mitä tahansa epäterveellistä, mihin ei ole aikoihin voinut kajota. Ennen oli tyytyminen pelkkään suklaaseen. Haha.

Sahasaaret

Sen pystyn kyllä sanomaan, että jos on vuosia syömättä vehnää, tajuaa sitä uudelleen maistettuaan, että se maistuu ihan paperilta. Ikävä tosiasia: se ei oikein enää maistu miltään. Minun tekisi mieli maistaa ehkä joku croissantti, mutta muuta vehnäistä ei tee edes mieli. Täytyy kuitenkin sanoa, että Runebergin tortut ovat sen verran hyvin maustettua tavaraa, että ne olivat kyllä ihan maistuvia. Nämä Runeberg-laivan tortut olivat ihan erityisen hyviä ja onnistuneita.

Siinä menee sitten Johan Ludvigin vaimo Fredrika

Näistä miehen yhdistysjutuista minä en yleensä hirveästi ole kärryillä. Järjestyksenvalvonta nyt on vielä kohtuullisen helppo ymmärtää, siis mitä siellä tehdään jne. Se on monessa mukana, kun on sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan ja mitä ilmeisimmin tykkää kaikenlaisista väenkokouksista, toisin kuin minä. Muu elämäntyyli ja arvomaailma meillä sitten kai onkin aika samanlaiset, vaikka joskus tuleekin tuota tiettyä erilaisuutta ihmeteltyä ja naureskeltua. Mutta olipas kerrankin kiva päästä katsomaan, minkälaisissa porukoissa se oikein liikkuu… 🙂

Meitä odotti sitten linja-auto satamassa ja sillä matkustettiin Porvoon Ilolaan Noark Worldiin. Mieheni oli aikaisemmin maininnut minulle, että retkellä käydään tutustumassa johonkin näyttelyyn ja olin tietysti kuvitellut, että kyseessä olisi joku taidenäyttely. Ei minulle tullut muu mieleenkään, eikä mieskään tuntunut kovin tarkkaan tietävän, mistä on kyse. Minä olen sitä paitsi joissakin asioissa sen verran hetkessä eläjä, että en jaksa niitä kauheasti selvitellä etukäteen, eli vielä bussissa minulle oli melko epäselvää, että mihinkäs Nooan arkki -näyttelyyn tässä nyt sitten ollaankaan menossa. Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että jostain pienoismalleista tässä nyt kuitenkin on kysymys. No, sehän kuulosti aika kivalta. Onneksi ei muuten ollut mikään Noaan arkkia vaativa vedenpaisumus tulossa, vaikka joku pieni ’Lucifer-myrsky’ meitä riepottelikin paluumatkalla…

Noark World

Noarkissa meille oli tarjolla munkkikahvit. Maistoin kyllä munkkia, toisin sanoen, haukkasin siitä pari palaa, mutta niin kuin sanoin, vuosien vehnättömyyden jälkeen se maistui valitettavasti paperille tai ’ei millekään’. Annoin sen miehelle ja söin itse mieluummin jäätelöä. Siellä sitten kahvia ja teetä hörppiessä meille esitelmöitiin Samarian toiminnasta. Samaria on kai jokin päihdeongelmaisia auttava taho, joka järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, ja se siis myös omistaa tämän Noarkin. Niin minä käsitin.

Noark pienoismallinäyttely: presidentinlinna – Sale, millon mä saan kutsun? 😉

Tätä pienoismallinäyttelyä voin kyllä todellakin suositella. Se oli hieno näyttely, mutta valitettavasti meillä ei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen. Ensin katsottiin ulkona sellaista junaratamaisemaa ja sitten mentiin sisätilaan, joka oli semmoinen iso halli, missä oli jos jonkinlaista tunnettua maamerkkiä pienoismallin muodossa. Se jäävuoreen törmännyt ja uppoava Titanic-laivakin sieltä löytyi. En ollut ehtinyt katsoa puoltakaan huoneesta, kun jo huhuiltiin, että pitäisi lähteä pois. Se näyttely oli siis vähän niin kuin juostu läpi, vaikka siinä olisi kyllä riittänyt tutkittavaa pitemmäksikin ajaksi.

Mikäs se siinä uppoaa? (aika huitaistun näköinen kuva tämäkin, mutta saahan tästä nyt jonkun käsityksen…)

Lähdettiin bussilla takaisin kohti vanhaa Porvoota, jossa aikaa vanhassa kaupungissa kiertelyyn ja laivalle kävelyyn jäi 45 minuuttia. Onneksi Porvoo on minulle ennestään tuttu kaupunki, ettei jäänyt mitenkään harmittamaan, vaikka aikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Olen asunut Kotkassa ja pääkaupungissa, niin että Porvoossa on tullut joskus aikaisemminkin käytyä ja sitäkin useammin ajettua sen läpi bussilla. Runebergin kodissakin muistan joskus käyneeni.

Porvoon vanhassa kaupungissa on jos jonkinlaista putiikkia ja kahvilaa ja galleriaa, mutta tällä kertaa ei käyty missään sisällä, eikä ostettu mitään. Aika paljon oli turisteja liikenteessä. Ja ilma ei siis ollut ainoastaan lämmin ja jotakin hautova, se oli suorastaan painostava.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Aika kiva mörkökissa, vai mikä se on?

Laiva lähti takaisinpäin joskus kello 16 jälkeen. Kun se irtautui Porvoon satamasta päällemme rapsahti pieni sadekuuro. Kotimatkalla laivassa ja merelläkin oli sen verran lämmin, että istuttiin keskikannella seinän vieressä aika pitkän matkaa. Tuuli oli Suomen oloihin harvinaisen lämmintä. Kyllähän sen tiesi, että jotain poikkeavaa olisi tulossa, kun sellainen fööni puhalsi naamalle. Ihmeteltiin kaikenlaisia isoja luksus-paatteja ja matkan varrella saatiin ihailla myös vesihiihtäjää, joka esitteli taitojaan useampaan kertaan kiitämällä laivan ohitse. Vasta myöhemmin, aavemmalla, alkoi tuntua vähän viileältä, niin että siirryttiin sisätiloihin.

Meillä oli ruokailu kello 18.00. Siinä vaiheessa alkoikin jo olla vähän nälkä… Oikein hyvä, että ennätettiin syömään ennen myrskyä, koska muuten olisivat saattaneet lautaset valua syliin… Mikä sen myrskyn nimi nyt sitten olikaan, Lucifer, Klaara vai Kiira, joka paikassa kun näkyi olevan eri titteleitä.

Ruuaksi meille tarjoiltiin yrttistä uunilohta, perunoita ja salaattia. Hyvää oli. Pöydissä tosin oli vähän ahdasta ja juuri ja juuri kaikkien lautaset niille taisivat mahtua, minunkin lautaseni taisi ulottua vähän pöydän reunan yli. Meitä taisi olla juuri se 22 ihmistä.  Aika lämmin tunnelmahan siinä salongissa oli. Ruuan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen oikeasti vähän raitista ilmaa, tai kohta pökrään. Tuntui, etten pysty siellä salongissa kohta enää hengittämään. Siellä oli tosiaan kuin saunassa, ilma vaihtui aika huonosti ja päätäkin särki välillä. Taivas alkoi näyttää siltä, että kohta jysähtäisi ja kunnolla.

Innoissani sitten roikuin kannella kuvaamassa, kun seilasimme tummia pilvimassoja päin. Pienessä laivassa kaidetta vasten oli kiva seistä, ei tullut mitään korkean paikan kammoa. Sivusuunnalla erottui trombin näköinen myrskyrintama, jota kuvasin yhdessä muiden kanssa. En ehkä osannut säätää kamerasta parhaita mahdollisia asetuksia, koska pilvikuvista tuli taas vähän suttuisia, mutta kuitenkin… Taivas välkkyi jo siinä vaiheessa aika tasaiseen tahtiin.

Aika nopeasti se myrsky sitten pamahti päälle. Tuuli piiskasi sateen sekunnissa kannen läpi ja juomalasit särkyivät lattiaan. Ehdin perääntyä laidalta ilman että kastuin ja hakeuduin takaisin sisälle mieheni viereen. Olin lievästi innoissani, että tää oli kyllä parasta tällä matkalla, ihan MAHTAVAA! Ja minua jopa nauratti, kun se oli ollut mukamas niin jännää.

Salonkiin alkoi sitten pakkautua porukkaa ja jotkut tulivat jopa ihan uitetun näköisinä. Tuuli kai painoi laivan ihan vinoon ja loppumatkan se ajoikin sitten ihan kallellaan, niin että pelkäsin sen kaatuvan ja uppoavan. Siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, vaan alkoi pelottaa. Etenkin kun tunsin olevani suljetun paikan loukussa ihmisiä täynnä olevassa ahtaassa kabinetissa. Vannoutuneena katastrofiajattelijana mielessäni ehti tietysti käväistä, että viimeiset hetkemme olivat nyt koittaneet. Oliko se sittenkin laiva, eikä lentokone, mikä koitui kohtaloksemme? Kukapa siinä mitään ehtisi, kun laiva kaatuisi kumoon ja ihmiset lentelisivät sinne tänne, ajattelin. Sitten alkoivat valotkin välkkyä pois päältä ja päälle ja pois päältä.

Hei, saisiko tätä Titanic-tunnelmaa vähän vähemmälle, kiitos.

Valot eivät kuitenkaan välkkyneet myrskyn tai laivan uppoamisen takia: salonkiin vain oli pakkautunut niin paljon porukkaa, että jotkut seinän vieressä seisojat nojailivat koko ajan vahingossa katkaisijaan. Titanic-fiilis tietysti helpotti vähän, kun tajusin tämän. Taivaskin välkkyi koko ajan. Miten niin lyhyt loppumatka saattoikin tuntua niin piinaavan pitkältä ja hitaalta?

Hei, tää laiva on 105-vuotias, eihän tää ole ennenkään uponnut! Yritin ajatella. Kun vihdoin päästiin Kauppatorin rantaan, sade oli onneksi melkein lakannut. Ei tarvinnut metroasemalle kävellä missään myrskyssä.

Kiva mökki, vai onkohan se sauna, ennen myrskyä kuvattuna…

Retki oli minusta oikein kiva ja ihan tuollaista myrskyä en ollut tainnut ennen kokea. Retken aikataulu ehkä oli vähän hassusti organisoitu, kun näyttelykin juostiin läpi ja koko päivä eleltiin pelkällä pullalla, ennen kuin vasta matkan loppuvaiheessa klo 18.00 saatiin laivassa ruoka. Mutta kävihän se näinkin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Minusta risteily Porvooseen oli kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus. Ms J.L. Runeberg sopii sellaiselle vanhan ajan tunnelmaa ja romantiikkaa arvostavalle matkustajalle, joka haluaa nauttia saaristomaisemista hitaasti nautiskellen.

Edit: unohtui laittaa linkit Noark Worldin sivuille: http://www.noark.fi/

ja Ms J.L. Runebergin sivulle: http://www.msjlruneberg.fi/risteilyt/

Aholansaari ja Paavon pirtti

Aholansaari on 1800-luvulla eläneen herännäisjohtaja ja talonpoika Paavo Ruotsalaisen kotisaari, jossa sijaitsee leiri- ja lomakeskuksen lisäksi Paavon pirtti. Kotimuseona toimiva Paavon pirtti on vanha hirsirakennus, joka on ollut Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka.

Linkki Aholansaaren sivuille: https://www.aholansaari.fi/

Perjantaina, kun saavuimme Tahkon lomakeskukseen ja kotiuduimme Alppitalo Sinitähteen mm. käymällä kaupassa ja täyttämällä jääkaapin, lähdimme sitten vielä illalla kävelemään noin parin kilometrin matkan Sääskiniemen laiturille, josta pääsee laivalla Aholansaareen. Herättäjäjuhlien aikaan laivat kulkivat Aholansaareen tavallista useammin ja vielä illallakin.

Matka saareen kesti noin 15 minuttia. Saaressa sitten päätettiin suunnata heti Paavon pirtille, että ehdittäisiin käydä sisällä, ennen kuin paikka suljettaisiin. Tällainen tie vei Paavon pirtille:

Talo oli oikeastaan aika iso ja tilava. Paavon ja Riitan kamarit ovat peräisin 1830-luvulta ja ne ovat talon vanhimpia osia. Paavon kamarissa on Paavo Ruotsalaisen itse tekemät huonekalut ja hänen kuolinvuoteensa. Sen vieressä on ”akkain kamari”, jossa on nähtävillä 1800-luvun lopun kalustusta ja naisten käsityövälineistöä. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu Paavon kuolinvuodelta 1852 peräisin oleva savutupa ja 1900-luvun alkupuolelta oleva keittiö. Näitä kaikkia yhdistää eteistila.

Herättäjäjuhlilla hitiksi ovat nousseet Paavon pallit eli Paavon Ruotsalaisen tuolin nykyaikaiset kopiot, joita juhlilla myydään. Kuvassa Paavon kamari ja Paavon kuolinvuode.

Savutupa on toiminut seuratupana ja siellä oli hieno uunin pankko. Sanoin miehelle, että jos olisin elänyt entisaikoina, olisin ehdottomasti vaatinut, että olisin saanut nukkumapaikakseni jonkun lämpimän uuninpankon. 🙂

Tilaa savutuvassa oli ihan mukavasti. Alla savutuvan mustunut oviaukko.

Kuljeskeltiin sitten jonkin aikaa ympäriinsä ja katseltiin erilaisia rakennuksia.

Aholansaaressa järjestetään rippikoululeirejä ja yhdessä hirsimökissä oli valokuvanäyttely, jossa oli valokuvia Aholansaaren rippileireiltä eri vuosikymmeniltä.

Meidät toi saareen Kleofas-niminen laiva ja pois pääsimme Toivolla. Tykkäsin näistä kumpuilevista Pohjois-Savon järvimaisemista. En edes muista, olinko koskaan aikaisemmin ollut saarella, joka sijaitsee järvessä…?! Hmm. No, kerta se on ensimmäinenkin. Minähän olen merikaupungin tyttö ja lapsuuden kesät menivät aikalailla merellä, niin että järvet ovat minulle aina jotenkin eksoottista kamaa… (kts. esim. melko tuore juttu: Kirkonmaa – vetinen kesäretki )

Linkit muihin tämän reissun juttuihin:

Yhden naisen retkikunta valloittaa Tahkovuorta: Tahkovuoren maisemissa

Ja miksi me oikeastaan tännekin päin Suomea päädyttiin: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Kirkonmaa – vetinen kesäretki

Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, kun pääsin vihdoin ja viimein 26 vuoden tauon jälkeen takaisin lapsuusajoilta tuttuun Kirkonmaan saareen? Löysinkö saaren hautausmaalta tuntemattoman pikkutytön haudan, jota muistin aina lapsena käyneeni katsomassa, vai oliko koko muistikuva pelkkää tarinaa ja mielikuvitusta? Entä miten käy, kun kesäretkeä ei peruta huonon sään takia?

Alkuun kuva länsipuolen kiviseltä rannalta…

Tästä retkestä oli haaveiltu jo vuosia: pääsisinpä vielä kerran katsomaan, minkälaista Kirkonmaassa on nykyään! Etenkin hautausmaa, hautausmaan laituri ja viereinen uimaranta kiehtoivat mieltä. Olin nähnyt usein keväisin unia näistä paikoista ja kirjoitin niiden pohjalta joitakin vuosia sitten myös runon Kirkonmaan hautausmaasta, ”pikku Annan” haudasta ja uimarannasta.

Miten vanhat paikat olivat muuttuneet 30 vuodessa?

Hmm… Eivät juuri mitenkään. Tuttu mökkialue ainakin oli niin kuin ennenkin…

Ne vanhat pikku mökit olivat saaneet pintaansa punaisen värin, siinä näkyvin muutos…

Kirkonmaa on siis kivinen ja metsäinen saari Kotkan edustalla. Saaren pinta-ala on n. 7,9 km2. Kirkonmaassa toimi ennen merivoimien varuskunta ja saaren eteläpuoli oli sotilaskäytössä. Nyt kun koko saari on yleisölle avoin, pääsimme kurkistamaan myös sellaisia paikkoja, joita en ollut ennen nähnyt.

Reissua Kotkan Kirkonmaahan oli tosiaan suunniteltu jo viime kesänä, mutta silloin kävimme kuitenkin Rankin saaressa, joka avautui yleisölle pari vuotta sitten ja joka on aika erilainen kohde. Linkki Rankin juttuun. Neljä vuotta sitten kävimme mieheni kanssa myös Lehmässä, joka oli lapsena yksi suosikkisaaristani. Muita suosikkeja olivat ainakin Nuokot, mutta ne ovat saaria, joihin ei päässyt, eikä edelleenkään pääse, muuten kuin omilla veneillä.

Valitsimme tällä kertaa maksullisen vuoroveneen sijasta maksuttoman yhteysalus Tekla I:n. Tekla oli ihan hyvä laiva, vaikkakin aikaa nähnyt, mutta niinpä olen minäkin… Matkat olivat ilmaisia, koska ne ovat valtion tukemia. Tekla I lähti Kuusisen satamasta kello 9.00. Takaisin Tekla I tuli kahden jälkeen iltapäivällä.

Retkipäiväksi valittiin heinäkuinen keskiviikko. Sääennusteet eivät lupailleet parastaan, mutta toivoimme silti, ettei ainakaan koko ajan sataisi, tai ei ainakaan paljon… No, lopputulos oli sitten aikamoinen extreme-kesäretki tasaisen harmaassa sateen ropinassa, joka jatkui ja jatkui, eikä lakannut, ennen kuin olimme palanneet takaisin mantereelle. Ajoitus oli kyllä aikamoisen tarkka. Haha.

Minun ja mieheni lisäksi tällä retkellä olivat mukana vanhempani, jotka olivat tietysti ensin vähän sitä mieltä, ettei tällaisella ilmalla kannata mihinkään lähteä, mutta lopulta hekin olivat ihan tyytyväisiä tähän vähän erikoisempaan kesäretkeen. Jee, me uskallettiin ja selvittiin!

Kovin moni tuskin lähtisi saareen viettämään kesäpäivää, kun koko päiväksi on luvattu ainakin kohtuullista sadetta, mutta jos varustautuu asiallisesti, eikä pientä kastumista pelkää, sitä voi melkeinpä suositella, koska eteen voi tulla erikoisiakin kokemuksia, esimerkiksi nyt vaikka eväiden syöntiä hautausmaan puutarhavälinevarastossa. Sitä paitsi, jos emme olisi nyt menneet, retki olisi todennäköisesti pitänyt siirtää taas vuodella eteenpäin.

Yhteysalukset pysähtyvät saaren länsilaiturissa, jota lapsena kutsuttiin tuuliseksi puoleksi. Olin varustautunut äidiltä lainaamallani sadetakilla ja sadehousuilla ja lisäksi minulla oli sateenvarjo. Säilyin siis kenkien (tarkemmin sanottuna varpaiden) kastumista lukuun ottamatta kuivana. Lopulta vesi meni sisään kenkien tuuletusrei’istä, koska neljä tuntia sateessa tarpomista on kuitenkin aika pitkähkö aika… Onneksi ilma oli sateesta huolimatta melko lämmin, noin 15 astetta.

Lähdettiin tietysti heti laivasta päästyämme kävelemään saaren läpi kulkevaa hiekkatietä, jotka pitkin päästiin saaren toiselle puolelle. Huomioin, että metsää oli hakattu ja harvennettu puolin ja toisin aika rankalla kädellä. Ensin pysähdyttiin vanhalla mökkialueella, jossa ollaan vietetty aikaa joskus 80-luvulla, kun mökkejä sai vuokrata isän työn puolesta.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo ehditty mökkialueen kohdalle…

Tien toisella puolella olivat vanhat ”ulkit” vielä paikoillaan. Muistan, että noissa en halunnut koskaan käydä, olivat myös jotenkin liian kaukana mökeistä.

Juuri mikään mökkialueella ei ollut 30 vuodessa muuttunut. Mökit olivat ehkä saaneet vähän uutta maalia pintaan, mutta muuten kaikki oli paikoillaan. Rannasta löytyivät tutut saunat, grillikatos, punainen venevaja ja laituri, josta pulahdettiin uimaan silloin joskus kauan sitten… Vanhat keinutkin olivat samassa kohdassa ja niiden alta oli heinät leikkaamatta. Jotenkin hämärästi muistan, että aika pitkää heinää siinä oli jaloissa silloinkin kun olin lapsi (tosin silloin ei tarvinnut pelätä punkkeja ja niiden levittämiä tauteja niin kuin nyt). Muistan vieläkin, miten kerran keinuin siinä ja näin kyykäärmeen ampaisevan suhisten mökkipihan poikki.

Nykyihmisen makuun nämä mökit taitavat olla hieman alkeellisia, mutta 80-luvulla ne kyllä kelpasivat yöpymiseen. En tiedä, olisiko minusta enää nykyään lähtemään niin alkeelliseen mökkiin, josta muistan vieläkin elävästi kostean ”mökin hajun”. Mitään vessoja tai muita mukavuuksia niissä ei ollut. Sähkö nyt sentään oli.

Linnunpöntötkin olivat vähän vinossa…

Venevaja oli lapsena jännittävä paikka…

Ne keinut…

Mökkialueen jälkeen jatkoimme lätäköiden täplittämää tietä hautausmaan suuntaan.  Sade ropisi varjoihin, eikä lakannut hetkeksikään, mutta metsän raikasta tuoksua oli mukava hengittää. Vihdoin hautausmaan lankkuaidat ilmestyivät näkyviin. Kirkonmaan hautausmaahan on siis Kuutsalon kylän, tai saaren, hautausmaa. Melko uusiakin hautoja näkyi olevan muutama (uusilla tarkoitan kuluvaa vuosikymmentä).

Hautausmaalla yritettiin sateessa ja märkien heinien seassa etsiä sitä yhtä hautaa, mutta loppujen lopuksi en ole varma, oliko sitä olemassakaan sellaisena kuin sen muistan, tai mikä se nimenomainen hauta sitten mahtoi olla. Lasten hautoja löytyi kyllä useampia. Esimerkiksi  vuosina 1928-32 eläneen Vilma Liisan ja vuonna 1941 syntyneen 7-vuotiaaksi eläneen Heikin haudat. Olin kuitenkin mielessäni kuvitellut kuolleen tytön olleen vähän vanhempi, ehkä sen ikäinen kuin olin itsekin ollut löytäessäni haudan ensimmäistä kertaa (Minkä ikäinen sitten olinkaan…? Runossani puhutaan 9-vuotiaasta tytöstä). Päättelin, että tarina on vain muotoutunut päässäni sellaiseksi kuin se nyt on.  Minä kun olen tällainen tarinatäti, kirjoitellut ja piirrellyt pienestä pitäen.

Tosiasiassa kyse saattoi hyvinkin olla pienen Vilma Liisan haudasta, koska hautakivi oli hieman muista erottuva, toisin sanoen vaalean punertava, ja siinä oli pieni soikea metallilaatta. Jos Vilma Liisa olisi saanut elää pitempään ja eläisi vieläkin, hän olisi nyt mummoni ikäinen, 89-vuotias. Todennäköisesti juuri Vilma Liisa oli se, jota aina kävin katsomassa, vaikken enää muistanutkaan tytön nimeä, tai sitä millä vuosikymmenellä hän oli elänyt.

”Aina katsoin Annan hautaa, vajaa sekä ammetta, jossa luulin hautaamista varten pestiin ruumiita.”

Kävimme hautausmaan viereisellä hiekkarannalla usein uimassa. Siinä oli hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Myöhemmin, kun meillä oli paremmin yöpymiseen soveltuva vene, yövyimme usein hautausmaan laiturissa, kun siinä ei ollut vielä silloin mitään kylttejä, jotka olisivat kieltäneet sellaisen. Olin melkein 15-vuotias, kun kävin saarella viimeisen kerran. Sen jälkeen vanhempani myivät veneen pois. Niin, olen tosiaan myöhemminkin tykännyt hautausmailla kiertelystä, mm. erikoiset nimet kiinnostavat minua. (Tässä muuten linkki juttuun, jossa on kuvia Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä: Joulusta Juhannukseen)

Kirkonmaassa oli muuten aika paljon Autioiden hautoja. En ole omaa sukua Autio, niin ei olla sitä silloin aikanaan pantu merkille.

Minua harmitti, etten päässyt tai viitsinyt sateen takia mennä tutkimaan hiekkarantaa tarkemmin. Olisin halunnut kävellä sen ”päästä päähän”. Nyt tyydyin ottamaan vain vähän kuvia laiturin kohdalla. Kuvailu oli sateenvarjon alla kieltämättä melko hankalaa. Laiturikin oli poistettu käytöstä sortumavaaran takia.

Alla olevassa kuvassa näkyy, mitä hautausmaan laiturista oli jäljellä…

Se hiekkaranta, jossa yleensä uimme, vähän tuolla kauempana, missä näkyy enemmän vihreää…

Sama ranta 80-luvulla. Keskimmäisessä kuvassa minä ja veljet. Vanhempieni kotialbumi.

Sillä aikaa kun kuvailin rantaa, muut ehtivät kadota johonkin. Yhtäkkiä oli kumman hiljaista. Luulin ensin heidän jo lähteneen (takaisin tielle) ja jättäneen minut yksin, mutta löysinkin heidät tyytyväisen näköisinä syömässä eväitä hautausmaan työkalukopista, kun ensin kiersin toisen pään oville. En voinut kuin nauraa, niin hassun näköistä se oli: pariovet levällään ja siellä ne mussuttivat suut ruokaa täynnä kaikenmaailman haravien ja kottikärryjen ja haudan kansien keskellä.

Jatkoimme hautausmaalta vielä vähän eteenpäin, sinne, missä emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet (paitsi tietysti isäni, joka on käynyt Kirkonmaassa armeijan joskus 70-luvulla).  Löydettiin vanha Kirkonmaan kansakoulu ja rivitalot, jotka ovat kai nykyään vuokrattavia loma-asuntoja. Aika hiljaiselta sielläkin näytti.

Tien vieressä oli rakennus, jonka päädyssä oli hyvä katos. Siellä oli mm. halkopinoja ja sinne myös pysähdyimme hetkeksi suojaan sateelta.

Kirkonmaan vanha kansakoulu oli komea tiilirakennus metsän keskellä. Portaat olivat aika sammaloituneet.

Rannalta löytyi rantakahvila ja jäätelökioski, jotka olivat tietysti suljettuja. Luukuilla oli laput, joissa luki, että jos emme ole paikalla, soita. Ei oikein tehnyt mieli soittaa jäätelöä paikalle vähintäänkin keskitason sateen ropistessa ympärillä harmaana ja itsepäisenä muurina. Syötiin sitten eväitä katosten alla ja käytiin ulkohuusseissa.

Pitemmälle emme sitten enää kävelleet, vaan lähdimme takaisin samaa tietä. Välillä pysähdyttiin pitämään sadetta yhden vuokramökin terassille. Lopussa istuttiin odottamassa laivaa kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa,  joka sattui seisomaan tuulisen puolen laiturin lähistöllä ja joka minusta näytti ihan sateen keskelle eksyneeltä sirkusvankkurilta. Siinä sitten vähän pelättiin, että ehkä se ei tulekaan, kun oli ollut jotain puhetta tuulen noususta. Isä soitteli yhden aikaan, että täältä olisi nyt neljä ihmistä tulossa kyytiin Kirkonmaasta, mutta vain vastaaja vastasi. Kun Tekla I vihdoin saapui, se oli täynnä Haapasaaresta tulevia matkustajia. Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin menomatkalla. Olivatkohan ihmiset Meripäiville menossa?

Seuraavissa kuvissa palataan takaisin tuulisen puolen kivilaiturille… Muistan miten tuo matka mökeiltä kivilaiturille tuntui lapsena pitkältä, mutta eihän se kuitenkaan oikeasti mikään kovin pitkä ollut, noin kilometri. Mökeiltä hautausmaan uimarannalle oli vähän lyhyempi matka.

Kun retkeä ei peruttu säätilan takia, siitä muodostui vähän erikoisempi kokemus. Olin kuitenkin innoissani ja iloinen, että pääsin vihdoinkin näkemään vanhat paikat. En tiedä, palaanko tälle saarelle tässä elämässä enää koskaan. En sano, ei koskaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Jos pistäydyn Kotkan saaristossa, luulen, että menen kuitenkin mieluummin retkelle Lehmään, ja vähän kauniimmalla ilmalla, kiitos. Lehmässähän ei juuri palveluja ole, mutta sinne menee vuorovene ja siellä on mm. tosi hienoja hiekkarantoja ja kalliota. Rankin saaressa taas palveluita on enemmän ja ne ovat heti siinä laiturin vieressä. Tietysti matkailijan kannattaa muistaa myös aika lyhyen venematkan päässä oleva historiallinen Varissaari, jossa on ainakin ravintola. Kirkonmaassa palveluille joutuu kävelemään aikamoisen matkan soratietä pitkin, ellei tule omalla veneellä tai vaihtoehtoisesti ota mukaan autoa tai polkupyörää. Autonhan saa kyllä mukaan, jos varaa sille paikan yhteysalukseen.

Sateesta huolimatta tämä retki oli ihan kiva kokemus. Vanhempienikin täytyi myöntää, että tällaisella kesäretkellä hekään eivät olleet aikaisemmin olleet. Ei ihan sitä kaikkein tavallisinta, kun ei jääty odottelemaan aurinkoista päivää.

Kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa oli märkää tunnelmaa…

Nämä blogijutut ilmestyvät nyt vähän väärässä järjestyksessä, koska minulla on vielä Nilsiän ja Tahkon reissuistakin jutut kirjoittamatta, mutta ne ilmestyvät varmaankin seuraavaksi.

Stora Herrön retki kuvina

Stora Herrö on aivan mahtavan hieno ulkoilusaari sekin. Viime kesän Rövaren-retkestä olimme oppineet, että kannattaa hypätä tuuriboottiin sieltä, mistä se lähtee, jos haluaa varmasti mahtua mukaan. Tällä kertaa olisi kyllä ollut ihan hyvin tilaa, vaikka olisimme hypänneet kyytiin myöhemmältäkin pysäkiltä. Sää oli todella upea, eli olin kuvitellut, että porukkaa olisi ollut liikkeellä enemmänkin, mutta ehkä ruuhkat ovat vasta heinäkuussa…?

Kuvassa purjeveneitä Kivenlahdessa.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoista lähtöpaikkaa, Kivenlahti tai Otaniemi. Valitsimme Kivenlahden. Tällä kertaa olimme aikaisin liikenteessä ja vene lähti jo kello 9.00. Matka maksoi 5 euroa/henkilö yhteen suuntaan. Saaressa jäi aikaa kolmisen tuntia, mikä riitti oikein hyvin. Stora Herrössä on aika jyrkät pinnanmuodot ja kiipeiltävää riittää sen verran, että ainakin minä olin kolmen tunnin tutkimusretken jälkeen jo aika väsähtänyt.

Matkan varrella kuvattua…

Venematkojen jänniä yksityiskohtia olivat mm. sillan alitukset, jolloin piti melkein kumartua, ettei lyönyt päätään. Menomatkalla emme tarenneet istua koko matkaa kannella, vaan piti mennä sisätiloihin lämmittelemään. Matkan varrella nähtiin myös Vasikkasaaren Poseidonin temppeli, jota ihmeteltiin jo viime kesänä…

Menomatka kesti niinkin pitkään kuin 2 tuntia 15 minuuttia. Ennen Stora Herrötä pysähdyttiin muillakin saarilla; Isossa Vasikkasaaressa, Gåsgrundenissa ja Rövarenissa. Takaisin menimme eri veneellä, eikä se matka kestänyt lähellekään niin kauan.

Vihdoinkin Stora Herrön jyrkät rantakalliot näkyvissä…

Stora Herrö on huomattavasti isompi saari kuin Rövaren, jonka kiersimme viime kesänä kokonaan ympäri rantoja pitkin. Stora Herrössä on myös joitakin mökkejä/yksityisalueita.

Stora Herrössä riitti kiipeiltävää heti alkuun…

Saaressa riitti mäntykangasmetsää ja polkuja… Seuraavassa kuvassa pilkottaa jonkinlainen grillikatos…

Ensin suunnattiin näkötorniin…

Maisemia näkötornista…

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…

Komea kelo

Eväidensyöntipaikka löytyi kallioilta. Eväänä oli suklaapannukakkuja (tattarijauhoista ja sokerittomia) sekä sipsejä. Kolme puolen litran pulloa vettä riitti kahdelle juuri ja juuri. Takaisintulomatka tehtiin sellaisella veneellä, josta sai ostaa juomia, joten mies otti kahvia ja minä mehun.

Melojia näkyi myös olevan paljon liikenteessä…

Aika hienot pilvet

Sää oli helteinen ja pilvet sen näköisiä, että kuvittelin ukonilman räsähtävän päällemme hetkenä minä hyvänsä. Sen jälkeen, kun olimme syöneet eväitä ja olin ottanut kuvia rantakallioilla, lähdimme takaisin metsään. Siinä vaiheessa satoi muutaman minuutin ajan lämmintä sumumaista tihkua. Muuten oli aikalailla aurinkoista, ja lämmintä oli tietysti koko ajan. Montakohan näin lämmintä päivää tänä kesänä sitten loppujen lopuksi saadaan, vai jäävätköhän tällaiset ilmat hyvinkin vähiin?

Olen tehnyt itse nämäkin vaatteet, sekä shortsit/caprit että puseron, jossa on olkapäiltä sidottavat hihat.

Ulkovessassa oli taas pakko käydä kerran… Olihan siellä aika tyrmäävä haju minun mielestäni. Ja ovet olivat ainakin tässä vessassa aika tiukat…

Keskellä metsää oli kaivo

Ja sitten, kun lähdettiin metsän läpi toiseen suuntaan, löytyi vielä pieni hiekkaranta…

Biitsi, jee!

Oli niin lämmin, että oli pakko päästä vilvoittelemaan jalkoja viileässä merivedessä…

Purjeveneitä oli aika paljon liikenteessä…

Takaisin palattiin sitten Otaniemeen menevällä veneellä. Kuvassa Keilaniemen ’pilvenpiirtäjät’, joita olen joskus muulloinkin käynyt kuvaamassa esimerkiksi auringonlaskussa.

Viime kesän Rövarenin retkestä löytyy juttu seuraavan linkin takaa:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/03/olipa-kerran-saari-nimelta-ryovari/

Myös Kotkan saaristoon olisi tarkoitus päästä tänäkin kesänä. Aivokuumerokotteetkin on otettu jo sitä varten, vaikka punkkeja kannattaa tietysti silti varoa (levittävät myös borrelioosia).

Juttu viime kesän Rankin retkeltä:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/27/rankki-rankempi-rankin-kotkan-saaristo-kutsuu/

 

Rankki, rankempi, rankin… Kotkan saaristo kutsuu…

Viime viikolla palasin taas hetkeksi lapsuuteni maisemiin. Meren tuoksu ja lokkien kirkuna, ylvään näköisinä lipuvat purjeveneet, puksuttavat meriläiset ja veden pintaa pitkin kiitävät ”pikasliipparit”. Kaikki tämä muistui elävästi mieleeni, kun matkasimme m/s Jaanan kyydissä Rankin saareen.

Ohitimme matkalla Kukourin linnakesaaren ja Lehmän eksoottisen näköisen hiekkalaguunin. Tuolla minäkin olen uinut ja keräillyt vedestä ruosteenvärisiä kiviä, silloin joskus, kauan sitten…

lehmähiekkakärki

Lehmän hiekkakärki ja lokkien kokous

purjevene

Purjevene Lehmäsaaren edustalla

bluelagoon

Lehmän hiekkaa

lehmälaguuni

Lehmän hiekkalaguuni

Lehmä oli lapsena yksi suosikkisaaristani ja sinne pääsee kätevästi myös ”tuurimoottorilla”. Siellä on mukava retkeillä ja sinne voi myös pystyttää teltan. Kävimme mieheni kanssa Lehmässä kolme vuotta sitten pienellä päiväretkellä. Toisella puolella saarta on pitkä hiekkaranta ja mukavat kalliot, joilla istuskelimme syömässä eväitä. M/s Jaana pysähtyi Lehmän laiturissa sekä meno- että paluumatkalla.

Sitten asiaan… Rankin linnakesaari avautui yleisölle viime kesänä. Kävimme tällä kertaa tutustumassa saareen neljän hengen porukalla, yhdessä vanhempieni kanssa. Isäni, joka kävi 70-luvulla armeijan Kirkonmaassa, kertoi käyneensä Rankissa kerran. Me muut emme olleet käyneet siellä koskaan, joten saari oli siis ihan uusi tuttavuus. Olimme tiirailleet säätiedotuksia hyvinkin tarkkaan, ja koska sadetta ei luvattu, uskalsimme lähteä matkaan.

laituri

Rankin laituri ja m/s Jaana

venevaja

Venevaja

Matka Rankkiin taittui mukavasti m/s Jaanalla 45 minuutissa. Vene lähtee Sapokasta Tulikukon laiturista. Menopaluun hinta oli 20 euroa, joka tuntui meidän mielestämme aika kalliilta, ainakin, jos pitäisi pohtia, lähtisimmekö uudelleen samalle saarelle. Rankin ja Kirkonmaan saarilta löytyy hyvät matkailupalvelut, kuten ravintola- ja majoituspalveluita sekä vierasvenelaituri. Ravintolapalvelut kiinnostivat meitä päiväretkeläisiäkin ja söimmekin Sotkussa kattilallisen maittavaa lohikeittoa. Omia eväitä ei siis todellakaan tarvinnut rahdata mukaan, mikä oli ihan mukavaa ja helppoa.

Kotkan Saarten sivuille löydät tästä: http://www.kotkansaaret.fi/index.php

tykkijuttu

Tykkijutuista en oikeastaan mitään ymmärrä…

kalliokuva

Rankin kallioita ja meri

minä

Minäkin olen päässyt kallioille ihmettelemään kusiaisia, jotka yrittivät kovasti kiipeillä ylös jalkojani pitkin 😉

Sää oli ihan mukava, pilvinen, puolipilvinen, jopa aurinkoinenkin (”Kotka-Rankki ohutta yläpilveä”, vai miten se nyt meni?). Ei ollut ainakaan liian kuuma, vaan ilma oli juuri sopivan lämmin ulkoiluun.

Kävelimme ensin saaren toiselle puolelle. Matkan varrella näimme mm. Rankin kuuluisan sääaseman ja näkötornin, johon ei kuitenkaan päässyt kiipeämään. Rankissa on rivitaloja ja pieni kerrostalo sekä paljon vanhoja kivijalkoja muistoina entisistä ajoista. Tykit ja sen sellainen sotakalusto ei hirveästi kiinnosta minua. Tykkään enemmän ihailla maisemia. Jostain syystä Rankissa oli hirveä määrä kusiaisia, ja jos pysähtyi vähäksikin aikaa, esim. nyt vaikka kalliolle, ne olivat heti kiipeämässä jalkoja pitkin ylös. Itse asiassa samaiset kusiaiset näyttivät vallanneen myös sääasemarakennuksen, ainakin ulkopuolelta.

sääasema

Rankin sääasema ja näkötorni

Vanha venäläinen kasarmirakennus vuodelta 1917 oli ihan hienon näköinen. Rakennuksiin ei kuitenkaan päässyt sisälle tutustumaan, mistä ainakin vanhempani tuntuivat olevan vähän pettyneitä. Ainoastaan saunarakennus rannassa oli avoinna (ihan hieno 60-luvun arkkitehtuurin edustaja). Isoisäni on käynyt Rankissa armeijan joskus sodan jälkeen ja hän muistaa vielä vanhan kasarmirakennuksen, mutta hän ei ole enää niin hyvässä kunnossa, että olisi jaksanut lähteä mukaan.

kasarmi

Vanha kasarmirakennus

Kolme meistä söi Sotkussa lohikeiton hintaan 14 e/henkilö. Meille tuotiin pöytään iso kattila ja keitto oli hyvää. Ruuan jälkeen kävelimme vielä toisen kerran samaa tietä saaren toiselle puolelle, koska emme olleet ekalla kerralla älynneet kävellä vanhalle majakalle asti. Olimme kuitenkin päättäneet lähteä pois kello kahden veneellä, joten emme ehtineet muuta kuin vilkaista majakkaa vähän kauempaa. Sinne kun olisi pitänyt loikkia vähän vaikeakulkuisempien kallioiden yli. Sitten tuli jo kiire kävellä takaisin. Majakkamaisema näytti kyllä kauniilta ja paikka olisi varmasti ollut lähemmänkin tarkastelun arvoinen. Vietimme saarella kolmisen tuntia.

keitto

Lohikeitto

majakalle

Siellä se majakka näkyy…

majakka2

Majakka ja kalliot

Punkkien pelossa heinikot ja pusikot yritettiin tietysti koko ajan kiertää kaukaa, koska Kotkan saaristossa punkkien levittämä aivokuume on ihan todellinen riski. Vanhemmillani on rokotteet, minulla ja miehelläni ei (ainakaan vielä). Saaressa emme punkkeja nähneet (kusiaisia kyllä sitäkin enemmän), mutta kuinka ollakaan, punkki tarttui sitten yhtenä iltana sukkaani vanhempieni kotipihalta. No, onneksi oli sukat jalassa. Tiedän kyllä, että sukat sandaaleissa ovat joidenkin etikettisääntöjen mukaan ”junttimaiset”, mutta ”junttimaisuuteni” pelasti minut tällä kertaa punkin hyökkäykseltä. Huomasin sentään ajoissa, että mikäs siinä oikein kiipeilee… No, punkkihan se sitten oli ja vielä kaiken lisäksi sellainen pienen pieni, tuskin silmillä erottuva, nymfivaiheen olio.

kivijalka

Vanhaa kivijalkaa

hauta

Hmm… Iso kivi oviaukolla. Oliko se Jeesuksen hauta…? Vai pelkästään taitavaa naamiointia? 😉

kukourinäkyy

Kukouri näkyy…

kukouri

Ruotsinsalmen merilinnoitukseen kuuluvan Fort Slavan rauniot Kukourin saarella

Monet tutut saaret läikkyvät yhä mielessäni, niin kuin lapsuuden kesät, lämpimät kalliot, kivenlohkareiden väliin levitetyt viltit ja veden täyttämät kolot, joissa leikimme. Muistan Kirkonmaan ”hautausmaan laiturin” ja hiekkarannan, jossa oli pitkälle matalaa (vaikka kerran kyllä ajauduinkin uimapatjani päällä vahingossa liian kauas). Laiturilta pääsi melkein suoraan astumaan hautausmaalle, jossa kävin aina katsomassa tuntemattoman pikkutytön hautaa. Muistan nähneeni siitä vielä aikuisiälläkin unia, aina keväisin. En edes muista, mikä tytön nimi oli tai millä vuosikymmenellä hän oli elänyt, mutta kirjoitin kerran aiheesta runon, jossa nimesin tytön ”Annaksi”.

Minulla on ollut pitkään haaveena, että pääsisin vielä käymään Kirkonmaassa. M/s Jaanan kyydissä olisi päässyt länsilaiturille, jota lapsena kutsuimme ”tuuliseksi puoleksi”. Kävelimme sinne aina metsän keskellä mutkittelevaa pölyistä hiekkatietä pitkin. Oli jotenkin nostalgista katsella Jaanan kyydistä, että tuolla se kivilaituri nyt näkyy, se sama, jossa housunpuntit aina lepattivat tuulessa. Tällä kertaa päätimme kuitenkin valita Rankin saaren, koska sinne (ja sieltä) meni vuoroja tiheämmin. Kirkonmaahan voimme lähteä sitten joku toinen kerta, ehkäpä jo ensi kesänä.

Joskus voisi tietysti olla ihan mukavaa yöpyäkin. Muistan vielä hyvin kaikki ne upean väriset auringonlaskut, ja lähempänä syksyä, kun hyttien valot oli sammutettu, lähes täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden, vain veden liplatusta ja satunnaisia tiirojen huutoja tyyntä pintaa vasten. Vanhempani myivät veneen pois vähän ennen kuin täytin 15 vuotta. Sen jälkeen meille ostettiin asuntovaunu ja jaksoin vielä parina kesänä osallistua reissuille perheen mukana.

paluu

Paluu Kotkaan

Kävimme Kotkassa tällä kertaa myös Merikeskus Vellamon katolla ja Haukkavuoren näkötornissa. Kotkahan on tunnettu myös upeista puistoistaan (Sapokka, Katariinan Meripuisto, Ystävyyden puisto Karhulassa Kymijoen rannalla ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan…). Merikeskus Vellamon ja Maretariumin lisäksi kannattaa muistaa myös Kotkan (minun mielestäni) ehdoton ykkösnähtävyys eli Langinkosken keisarillinen kalastusmaja. Juu, ja on se Kotka tunnettu myös juuri nyt hyvinkin ajankohtaisista Meripäivistään.

Linkki Kotkan kuviin: http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/27/kotkan-kuvia/

Tänä kesänä on muuten tullut käytyä saaristossa oikein urakalla. Retki Espoon Rövaren-saareen oli myös oikein mukava. Tässä linkki Rövaren-juttuuni: http://www.rantapallo.fi/tiatones/2016/07/03/olipa-kerran-saari-nimelta-ryovari/

Blogipäivitykseni ovat tällä kertaa vähän ”myöhässä”, koska minulla on ollut hirveä kiire muiden töiden kanssa. Sehän tietysti sopii oikein hyvin, että minulla on kiire juuri silloin, kun miehelläni sattuu olemaan kesäloma… 😉 Hyvin tässä on kuitenkin ehditty jo käydä ainakin Kotkassa, Hämeenlinnassa ja Lahdessa… 🙂

 

Olipa kerran saari nimeltä Ryöväri…

Minulle saaristosta tulee ensimmäisenä mieleen lapsuuden kesät. Meren tuoksu. Lokkien kirkaisut ja tiirojen huudot. Sileät kalliot, uurteiset kalliot, suuret kivenlohkareet ja veden täyttämät onkalot. Tätä kaikkea löytyi myös Rövaren-nimiseltä saarelta Espoosta. Niin uskomattoman kaunista.

kalliota

lokki

kalliota

Jaa-a, onko se nyt sitten vuorovene, saaristovene vai yhteysalus? Meillä Kotkassa se on yksinkertaisesti ”tuurimoottori”, mutta ei siitä sen enempää, koska tällä kertaa olemme Espoossa… 😉

Olimme päättäneet nousta veneeseen Matinkylässä. Vene oli lähtenyt aikaisemmin Otaniemestä, ja koska oli aurinkoinen ja helteinen päivä, Matinkylän kohdalla se oli tietysti jo aivan täynnä. Jättimäinen laiturikin suorastaan pullisteli ihmisiä. Siinä sitten jono pistettiin poikki täsmälleen meidän kohdalta, vain kaksikymmentä otettiin, eikä yhtään enempää, eli suurin osa ihmisistä joutui jäämään rannalle. Ajateltiin, että jouduttaisiin syömään eväät siinä laiturilla. Mutta sitten veneestä lähtikin vielä ihmisiä pois ja viisi mahtui vielä mukaan. Eli kuin ihmeen kaupalla, pääsimme sittenkin Ryöväri-retkelle!

Matinkylästäkin matka kesti yli tunnin ja siinä oli monta pysähdystä, esimerkiksi nyt vaikka Stora Herrö, joka oli ennen Rövarenia. Kun piti valita, kumman ottaisi, ”isot herrat” vai ”ryövärin”, niin minäpä valitsin ryövärin. 😉 Ja hyvä valinta olikin. Vaikka Stora Herrökin näytti jyrkkine rantakallioineen ihan mielenkiintoiselta.

kalliolta kalliota

Rövaren on metsäinen ja kalliorantainen saari. Punkkien pelossa yritimme heti hakeutua rantakallioille ja pysyä mahdollisimman paljon poissa heinikkoisilta metsäpoluilta, joilla kuitenkin leijaili lämmin havupuun tuoksu. Meillä oli eväänä juustosalaattia, jonka ajattelimme säilyvän kylmälaukussa saareen asti. Jälkiruokana oli  itse leipomaani viljatonta suklaakakkua (viljaton ei siis ole sama kuin gluteeniton). Kakun makeus oli peräisin banaaneista ja hyvin pienestä määrästä hunajaa, eli kakku oli myös melko sokeritonta, mutta kuitenkin niin hyvää.

eväät

Eväänä meillä oli juustosalaattia, chilijuustolla ja välimeren yrtit -juustolla sekä jälkiruuaksi viljatonta suklaakakkua.

minä

Täytyy kai joku kuva itsestänikin laittaa… Tein sinisen puseron edellisenä päivänä, itse asiassa parikin, minulle hyvin sopiva malli.

Rövarenilla oli tosi kaunista ja rauhallista ja kalliot olivat upeita, oikeita luonnon taideteoksia. Toisella puolella saarta oli upeiden kalliomuodostelmien lisäksi myös pyöreiden kivien täyttämiä rantakaistaleita. Jotkut taisivat uidakin siellä. Itse en nykyään harrasta kovinkaan paljon luonnovesissä uimista, vaikka hallissa yritänkin käydä 1-2 kertaa viikossa vetäisemässä kilometrin lenkkini.

Kiersimme saaren ympäri rantoja pitkin. Rannoilla oli aika tuulista, mutta päivä oli lämmin. Vasta poislähtiessä alkoi kerääntyä enemmän pilviä. Tarkenimme kuitenkin istua ylhäällä kannella koko matkan ajan. Matkan varrella nähtiin mm. Ison Vasikkasaaren ihmeellinen ”Poseidonin temppeli”, joka on käsittääkseni rakennettu jo 1800-luvulla. Myöhemmin, kun olimme jo kotona, alkoikin sitten sataa, ja illalla nousi myös kova ukonilma.

temppeli

Mitä ihmettä? Kreikkalainen temppeli Espoon saaristossa…

kalliomuodostelmia

Jänniä kalliomuodostelmia

muodostelmat

Kalliomuodostelmia ja koloja

kalliomuodostelmat

Ovatko nämä melkein kuin hiidenkirnuja?

koloja

Koloja

Meillä on suunnitelmissa mennä tänä kesänä käymään myös Kotkan saaristossa. Muutama vuosi sitten kävimme Lehmässä, joka oli myös lapsena yksi suosikkisaaristani. Minua kiinnostaisi Kirkonmaa, koska nykyään sinne pääsee vuoroveneellä, minulla on sieltä paljon muistoja ja viime käynnistäni on tosiaan jo 25 vuotta aikaa… Mahdollisesti valitsemme kuitenkin retkikohteeksi Rankin saaren, koska sinne (ja sieltä) menee vuoroja useammin, ja sekin vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Punkit tietysti vähän mietityttävät, kun Kotkan saaristo on kuitenkin aivokuumeen riskialuetta. Meneekö sinne sitten vähän niin kuin henkensä kaupalla, jos ei ole rokotusta tai jos ei saa järjestettyä itselleen sellaista sitä ennen? En kuullut punkkibussin aikatauluistakaan kuin vasta viime viikolla. Tarkoitukseni on kyllä ottaa se rokotus jossain vaiheessa, koska käyn kuitenkin Kotkassa ja siellä punkkeja riittää, ja jotenkin uskon, että tuo punkkiongelma ei tule tästä ainakaan helpottamaan lähivuosina.

Espoon saaristoa ja erityisesti Rövarenin saarta voin suositella lämpimästi. Itse tykkään vain käydä päiväretkellä ihailemassa karuja kallioita ja syömässä eväitä, mutta saarella on myös grillikatoksia ja siellä voi telttailla. Myös ulkohuussi, eli minun kielelläni ”ulkki”, siellä oli. En erityisemmin tykkää ulkeista, mutta siinäkin piti tietysti kertaalleen käydä. 🙂

Lopuksi vielä pieni video Rövarenin rannoista… 🙂 (Pahoittelen jotenkin tummaa kuvanlaatua. Kameran säädöt ilmeisesti vähän hakusessa…)

rantakukkia

Rantakukkia ja purjeveneitä