Browsing Category

risteilyt

PÄIVÄKSI PIETARIIN – Risteily Princess Anastasialla

Niinhän siinä sitten kävi, että pitkään odotettu Venäjän matkamme meinasi kokonaan peruuntua. Alkuperäinen matka kyllä peruuntuikin, mutta loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin testaamaan viisumivapaan Päivä Pietarissa –risteilyn.

Jos viisumivapaa pyrähdys Pietariin houkuttelee, niin laivalla sellainen onnistuu. Viisumivapaus on myönnetty laivamatkustajille maksimissaan 72 tunniksi, joten halutessaan on mahdollista valita myös pitempi reissu, jossa kahden laivayön lisäksi vietetään kaksi yötä hotellissa. Siinä ajassa ehtii varmasti näkemään ja kokemaankin vähän enemmän kuin pelkällä yhden päivän visiitillä. Me päädyimme kuitenkin (olosuhteiden pakosta) valitsemaan lyhyemmän Päivä Pietarissa –risteilyn, joka on ikään kuin vanhan tutun Päivä Tukholmassa –risteilyn itäinen versio.

Kannattaako tällaiselle risteilylle lähteä? Sanoisin, että tietynlaisissa tilanteissa kyllä, mutta itse en ehkä toistamiseen lähtisi laivalla Pietariin. Syy siihen on melkoisen selvä ja siihen palaan tämän jutun loppupuolella.

Päädyimme tälle risteilylle monen mutkan kautta ja se oli tässä tapauksessa parempi kuin ei mitään. Kyllä tällaisella Päivä Pietarissa -risteilyllä ihan hyvin yhden kerran voi käydä. Uudelleen toistettavaksi huvitukseksi, Tukholman ja Tallinnan risteilyjen tapaan, siitä ei kuitenkaan minun mielestäni ole.

Kuvassa värikäs Princess Anastasia -laiva pilkottaa satamassa Pietarissa. Kuva otettu bussin ikkunasta. Laivasta oli vähän vaikea saada otettua kuvia ulkoapäin.

 

Princess Anastasia

Princess Anastasia on entinen Viking Linen Olympia, jolla olen tehnyt elämäni ensimmäisen ulkomaan matkan Tukholmaan 80-luvun puolivälissä. Laiva muistuttaa sisätiloiltaan paljon sisaralustaan Mariellaa. Laivan kylkiin on maalattu riemunkirjavia kuvia mm. sipulikupoleista, ja monet ovat varmaan nähneet tämän laivan lipuvan ohi, esimerkiksi Tallinnan reissulla. Princess Anastasia seilaa Helsingin ja Pietarin välin lisäksi myös Tallinnaan ja Tukholmaan. Firman nimi on Moby SPL ja laivan kotipaikka on Napoli.

Matkaa varatessa meille mainostettiin viisumivapauden lisäksi ainakin kansainvälistä tunnelmaa, korkeatasoista show- ja viihdetarjontaa, monipuolisia ravintoloita ja matkan hintaan sisältyviä shuttlebus-kuljetuksia satamasta keskustaan ja takaisin.

Joka paikassa muistuteltiin myös, että laiva on ’parhaat päivänsä nähnyt’ ja sisätilojen kunto voi olla vähän toista kuin mihin Tallinnan ja Ruotsin laivoilla on totuttu. No, samapa tuo, kunhan ei uppoa, ajattelin. Meitä ei siis pieni rähjäisyys pelottanut.

Listataanpa seuraavaksi vähän, mitä laivasta löytyi ja mitä ei…

 

  1. Kansainvälinen tunnelma?

Kyllä. Kansalaisuuksiltaan matkustajajoukko vaikutti hyvinkin kirjavalta. Suomalaiset ja suomen kieli olivat selkeästi vähemmistössä. Eniten laivalla taisi olla venäläisiä ja aasialaisia matkustajia. Myös ruotsia ja viroa kuuli puhuttavan melko usein. Suomenkielistä palvelua ei tässä laivassa luvata, emmekä sitä kyllä odottaneetkaan. Englannilla pärjää ravintoloissa hyvin. Turvallisuuskuulutukset ja -ohjeet annettiin pelkästään englanniksi, venäjäksi, ruotsiksi ja viroksi.

Laivalla oli myös hyvin tilaa istua, eikä mitään suurempi tungos häirinnyt. Baarissa, ravintoloissa ja kahvilassa löytyi tilaa silloin kun niihin halusimme. Laivan irtautuessa satamista viihdyttiin vielä pitkään kannella maisemia töllistelemässä, eikä sieltäkään ollut koskaan vaikea löytää tyhjää istumapaikkaa. Helsingistä laiva lähti tunnin myöhässä ja taisipa se lähteä myöhässä Pietaristakin. Teknomusiikki jumputti ja elokuun lämpö helli, joten mikäs siinä oli kannella istuskellessa. Sää sattui kerrankin olemaan lämmin ja kesäinen.

Meno tällä laivalla oli melko rauhallista kaikin puolin. Tallinnan laivoilta tuttu känniörvellys loisti poissaolollaan. Lieneekö tähän sitten syynä suomalaisten vähäinen määrä…? Viimeksi risteiltiin Tallinnaan Eckerö Linen Ms Finlandialla ja siellähän riitti keskellä kirkasta päivää jos jonkinmoista draamaa, niin että alettiin jälkeenpäin kutsua sitä ”juoppolaivaksi”. Princess Anastasialla ihmiset osasivat käyttäytyä.

 

  1. Korkeatasoinen viihdetarjonta ja esiintyjät?

Ikävä kyllä, Columbus-baarissa taustanauhan kanssa esiintynyt laulaja-sähkökitaristi ei oikein ollut minun makuuni. Ylipäätään taustanauhatouhu kummastutti. Kitaristeja oli itse asiassa kaksi vuorottelemassa, mutta lavalla yksinään seisova ilmeetön sähkökitaristi oli jotenkin orvon näköinen. Jos minulta kysyttäisiin, olisin kaivannut oikeasti elävää musiikkia. Jopa Viking Linen iänikuista ’humppabändiä’ tuli hieman ikävä. Baarissa oli mielestäni harvinaisen vähän porukkaa jopa yhdeksän aikaan. Varsinainen show alkoi kello 22, mutta minä en jaksanut jäädä sitä odottamaan. Sen verran taitaa ikä jo painaa, että en vain jaksanut riekkua ylhäällä ihmisten ilmoilla sen enempää pitkän Helsinkiin matkustamisen kuin Pietari-päivänkään jälkeen. Ei niin, etteikö minua olisi kiinnostanut nähdä, minkälainen show oli kyseessä. Mies jäi ensimmäisenä iltana vähäksi aikaa katsomaan, kun minä lähdin jo hyttiin lepäämään.  Lavalle oli kuulemma ilmestynyt ballerinoja, jotka tanssivat Dana Internationalin musiikin tahtiin.

Myös ruokaravintoloiden yhteydessä oli ns. elävää musiikkia. Pianisti oli minusta erittäin hyvä. Minua häiritsi vain se, että musiikki ei ihan täysin tuntunut sopivan ympäristöönsä. Jos kyseessä olisi ollut joku oikeasti hieno ravintola, jossa tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset syövät illallista jne., pikkumustaan sonnustautunut pianisti olisi sopinut paikkaan kuin nenä päähän. Mutta täällä porukkaa virtasi ohi yhtä hyvin ulkoilu- ja urheiluvaatteissa kuin mekoissa. Ei tämä nyt mikään haittapuoli ollut, mutta jotenkin se vain tuntui hassulta, kun musiikkiesitys ei ihan täysin sulautunut ympäristöönsä tai ympäristö musiikkiesitykseen.

Kun pianisti piti tauon, tilalle ilmestyi laulaja, joka lauloi taustanauhajumputuksen päälle ja silloin ristiriitaa löytyi minusta jo itse esityksessäkin. Tyttö laulaa kauniisti ja herkin sävelin ja terävä marssibiitti naputtaa taustalla. Ei oikein uponnut minuun sekään. Lauluun olisi minun mielestäni sopinut paremmin esimerkiksi pianosäestys. Laulu ei myöskään kuulunut hirveän hyvin, vaikka tietenkään ruokaravintolassa metelin ei pidä mitenkään turhan kova ollakaan, mutta en sitten tiedä, mikä siinä olisi ollut oikea volyymi.

Ehkä esiintyjät olivat enemmänkin venäläiseen makuun?

Ohitettiin myös joku torvensoittajamies, mutta sitä ei jääty erityisemmin kuuntelemaan.

 

  1. Monipuoliset ravintolat?

Laivan ravintoloista testattiin Napoli Mia. Sen vieressä sijaitsi New York City. Niiden lisäksi laivalta löytyy ainakin Princess Garden, joka on buffetti.

Ekana iltana syötiin pastat Napoli Miassa ja kuunneltiin samalla pianistia ja laulajaa. Minä valitsin pestopastaa ja mies carbonaraa. Minun pasta-annokseni oli itse asiassa isompi kuin miltä se ensin näytti. Kakku levisi lautaselle ja siinä olikin aika paljon syötävää. Pasta oli ihan hyvää, mutta ei nyt mitään kovin ihmeellistä. Sanotaan vaikka keskitasoa. Oltiin syöty päivällä Helsingissä Pizzariumissa muutama pitsapala ja se oli ollut huomattavasti maistuvampi ateria. Ei tämä Napoli Mian pastakaan tietysti pahaa ollut. Vaikka Ruotsin ja Tallinnan laivoilta saa varmasti parempaa ruokaa. Palvelu ravintolassa oli ihan asiallista. Sellaista venäläistyylisen ilmeetöntä ja vähäsanaista. Esiintyjätkään eivät muuten turhia välispiikkailleet. Suoraan lavalle vaan ja hommiin ja sitten pois, kun homma on hoidettu. Mitäpä sitä turhaan höpöttelemään? Sellainen onkin aika yliarvostettua.

Laivan kahvilan tarjonta oli myös meidän mielestämme aika vaatimatonta. Sen lisäksi se oli tietysti kallis. Joku pieni mehupullokin taisi maksaa neljä euroa. Toisena iltana oltaisiin kaivattu voileipiä, sandwicheja tai vastaavaa pientä iltapalaa, mutta ei siellä ollut muuta kuin makeita leivonnaisia. Myymälästäkään ei löytynyt edes napostelujuustoja, vaan jouduttiin tyytymään pelkkiin höttösipseihin. Ei siinä oikein viitsinyt niihin hidastempoisiin ravintoloihinkaan enää lähteä tilailemaan ’jotain pientä’.

Aamupalabuffettia ei testattu ollenkaan. Käytiin lauantaiaamuna laivan kahvilassa ja mies otti sieltä munakokkelia ja pekonia ja minä pari croissantia, jotka osoittautuvat suklaatäytteisiksi. Tosi ’terveellistä’. Olisi siellä ollut puuroakin ja jotain leipäpaloja.

Meillä oli hytissä myös eväitä, mm. banaaneja, kuivahedelmäpähkinäsekoitusta ja kauravälipalakeksejä. Suosittelen kyllä ehdottomasti ottamaan tälle laivalle omia eväitä mukaan. Sunnuntaiaamuna ei ostettu laivalta enää mitään, vaan syötiin aamiaista McDonaldsissa Helsingin asematunnelissa.

 

  1. Laivan rähjäisyys?

Mies olisi matkaa varatessa valinnut muitta mutkitta kaikkein halvimman B-hytin. Sanoin, että ota nyt edes ikkunallinen hytti, niin ottihan se sitten A-luokan. Olisin itse valinnut Commodoren, mutta miehen mielestä se oli järkyttävän kallis. Sen lisäksi vaihtoehtoina olisi ollut vielä jotain Deluxeja ja Sviittejä.

Meidän hytti oli siis tavallinen neljän hengen A-luokan hytti, jossa on ylä- ja alapedit. Kahdestaan tällaiseen mahtuu tietysti ihan hyvin, koska yläpedit saavat olla koko ajan seinää vasten, eivätkä vie tilaa. Sänky oli aika kova ja tyyny pieni ja muhkurainen, mutta ei kai tähän hintaluokkaan voi kummempaa odottaakaan.

Ihan siistiä hytissä oli, vaikka sisustus olikin jäänyt johonkin kauas 80-luvulle. 80-luvulla ihmiset eivät myöskään latailleet laitteita, joten koko hytissä oli vain yksi ainut pistorasia, mikä voi nykyaikana aiheuttaa ongelmia. Meitä kun oli vain kaksi, niin latauksista selvittiin vuoronperää. Minä latailin tälläkin reissulla lähinnä kameraani. Mutta voin vain kuvitella, kun joku neljän hengen porukka on ahtautunut samaan hyttiin kaikenmaailman vehkeiden kanssa. En yhtään ihmettele, että jotkut seisoivat käytävillä latailemassa puhelimiaan.

Olihan hytissä toki myös jonkin verran kuluneisuutta, mutta ei se nyt ihan älyttömän rähjäinen kuitenkaan ollut. Ainoa, mikä oli selvästi rikki, oli suihkun pidike: suihku ei pysynyt ylhäällä. Muistona laivan suomalaisvalmisteisuudesta: radio- ja herätyspaneelissa luki suomen kieltä.

Muistan tältä laivalta hämärästi, että kävin lapsena uimassa jännässä kahdeksikon muotoisessa uima-altaassa, joka minun käsittääkseni on tällä laivalla vieläkin. Me emme kuitenkaan käyneet tällä kertaa tutustumassa sauna- tai allasosastoihin.

Hytissä on minun mielestäni hyvä olla ikkuna, koska muuten siellä olisi vähän turhan ankeaa. Etenkin, jos väsyttää ja haluaa lepäillä hytissä, on mukavaa, että voi välillä katsella ikkunasta, missä mennään. Lauantaiaamuna heräsin jo viiden aikaan kurkkimaan maisemia, kun en oikein saanut nukuttua laivan hurinassa ja tärinässä. Onnistuin näkemään erikoisia vallisaaria ja isoja autioita tiilirakennuksia, joista katot olivat osittain romahtaneet ja vain savupiiput törröttivät pystyssä. Sen jälkeen näkyi isoja kerrostalokomplekseja ja satama-alueita. Ihan uusia maisemia minulle kaikki.

Kuvassa suuren maailman kerrostalokomplekseja.

 

  1. Shuttlebus-kuljetus satamasta keskustaan ja takaisin

Tämä oli kaikkein parhaiten toimiva osuus koko matkassa. Kun älyttömästä kahden tunnin passitarkastusjonosta oli selvitty, ulkona odotti rivi valkoisia pikkubusseja. Bussiin pääsi heti ja se lähti heti, kun se oli täynnä, eli melkein saman tien. Bussi vei meidät Iisakin kirkolle ja takaisin bussit lähtivät samasta paikasta. Viimeinen bussi olisi lähtenyt viiden aikaan, mutta me ilmaannuttiin varmuuden vuoksi paikalle jo vähän aikaisemmin, eikä bussiin silloinkaan tarvinnut erityisemmin jonottaa. Jonkin aikaa piti kyllä odotella, että bussi täyttyi ja bussissa oli siinä vaiheessa tosi kuuma.

Aikaa maissa kiertelyyn jäi lopulta viitisen tuntia, koska passintarkastus vei niin paljon aikaa. Ehdittiin kuitenkin nähdä ne paikat, jotka oltiin suunniteltukin. Sen lisäksi ehdittiin hyvin käydä syömässä ja matkamuisto-ostoksilla. Pietarin kaltaisessa suurkaupungissa tällainen on tietysti vain pintaraapaisu, ja koska tämä oli minulle ihan eka kerta Pietarissa ja ylipäätään koko Venäjällä, haluaisin kyllä lähteä toisenkin kerran. Nyt kun huomasin, että Venäjän maalla voi oikeasti käydä, eikä minua (ainakaan tällä kertaa) edes ryöstetty eikä lähetetty Siperiaan, vaikka valokuvailinkin liikaa maatuskoja… 😉

Ruoka, mitä söimme Pietarissa, oli suorastaan taivaallisen hyvää ja siitä kerron tarkemmin erillisessä jutussa, jossa esittelen myös tarkemmin, mitä Pietarissa ehtii nähdä viidessä tunnissa.

Suuren maailman siltoja laivan kannelta kuvattuna.

Pelottava hetki, kun laiva alitti tuon putkimaisen sillan (kuvassa alla), mahtui juuri ja juuri, ja hetken näytti aivan siltä, että ollaan menossa väärästä kohdasta, laivan piippu osuu siltaan ja katkeaa…

 

Miksi päädyimme risteilylle?

Alun perin meillä oli varattuna Kantamatkoilta kolmen yön bussimatka Pietariin. Ajateltiin, että päästäisiin helpommalla, kun matkanjärjestäjä hoitaisi ryhmäviisumin, eikä tarvitsisi itse sähläillä sen asian kanssa. Tietysti ajatus pitkästä bussimatkasta hieman arvelutti, kun Venäjälle pääsee kätevästi junallakin. Toisaalta ajateltiin, että olisi helppoa, kun joku vain kuljettelisi paikasta toiseen. Jostain syystä Kantamatkat ei kuitenkaan näyttänyt mainostavan kyseistä reissua mitenkään ja aloimme epäillä, toteutuuko se ollenkaan. Meille piti myöhemmin tulla ilmoitus siitä, toteutuisiko matka vai ei. Jossain vaiheessa mies alkoi kysellä asiaa Kantamatkoilta, kun tarvittavat valokuvat ja paperitkin olisi jo pitänyt heille toimittaa. Kun Kantamatkat vihdoin suvaitsi vastata, niin vastaus oli, että matkalle oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä, eli me, ja matka ei toteudu. Siinä vaiheessa aikaa suunniteltuun matka-ajankohtaan oli vielä reilu kolme viikkoa. Mies soitti saman tien Kouvolan matkatoimistoon ja pyysi tarjousta juna-hotellimatkapaketista Pietariin samalle ajankohdalle. Matkan hintaan olisi kuulunut myös viisumi. Teoriassa oltaisiin vielä ehditty, jos oltaisiin saman tien syöksytty otattamaan valokuvia ja saatu heti allekirjoitettu matkavakuutustodistus vakuutusyhtiöstä ja lähetetty passit ynnä muut paperit pikaisesti kirjattuna kirjeenä matkatoimistoon, niin että ne olisivat olleet viimeistään parin päivän päästä perillä. Päätettiin kuitenkin, että ei jakseta alkaa kiirehtimään ja stressaamaan. Venäjän matkalle lähtö pitäisi todellakin hoitaa paremman ajan kanssa.

Tietysti meitä harmitti. Juuri kun olin päättänyt vihdoin ja viimein ottaa elämässäni suuren askeleen idän suuntaan, niin matka peruuntuu! Minullehan tämä oli siis elämäni ensimmäinen visiitti itänaapurissa. Opiskelin venäjän kieltä pari vuotta joskus parikymmentä vuotta sitten ja silloin olisi ollut mahdollisuus lähteä ryhmän mukana naapurimaahan, mutta minä jäin kotiin, koska kuvittelin Venäjän olevan niin vaarallinen ja pelottava paikka, etten ikimaailmassa sinne haluaisi. Nyt olen kyllä tyytyväinen, että vaivauduin nuorena opiskelemaan edes kieltä. Vaikken juuri mitään enää ymmärräkään, osaan sentään edelleen lukea sujuvasti kyrillisiä aakkosia. Ja tämä matka oli tietysti hyvä syy kertailla unohtuneita venäjän alkeita.

Miehellä oli tosiaan tänä vuonna vain ne kaksi lomapäivää, eli alettiin pikaisesti miettiä, mihin muualle voitaisiin mennä Pietarin sijasta. Lentomatkat eivät tulleet kysymykseen. Oltiin jo melkein valitsemassa kohteeksi Riika, koska sinne olisi ehtinyt sopivasti laivalla ja bussilla. Minä en ole sielläkään koskaan käynyt. Valmiiden Riikan bussimatkojen aikataulut olivat kuitenkin vähän hankalia. Olisihan sen matkan tietysti voinut omatoimisestikin tehdä, niin että olisi varannut haluamansa laivat, bussiliput ja hotellit erikseen. Sitten muistin yhtäkkiä, että eikö Pietariin ole viisumivapaita risteilyjä. Eikös tilattaisi sellainen? Päästäisiin kuin päästäisiinkin Venäjälle? Näin sitten kuitenkin päädyimme Pietariin.

Miehen loma-ajankohdalle olisi itse asiassa löytynyt myös pitempi kaksi yötä laivalla ja kaksi yötä hotellissa –vaihtoehto, mutta voi onnetonta: mies oli mennyt sopimaan lomaa edeltäväksi illaksi muuta menoa. Lähtö pitemmälle reissulle olisi ollut juuri silloin, keskiviikkona. Siinä oli sitten turha valittaa, että olisipa ollut kivaa retkeillä Pietarissa pitempään. Lopulta päädyttiin valitsemaan Päivä Pietarissa –risteily, eli laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja palasi takaisin sunnuntaiaamuna. Kyllähän siinäkin jotain ehti nähdä. Eipä ainakaan jäänyt harmittamaan, että Venäjän reissu olisi jäänyt kokonaan tekemättä, vaikka tietysti meidän pitää nyt alkaa miettiä ajankohtaa seuraavalle Venäjän reissulle. Pietarissa kun olisi nähtävää riittänyt ja Viipurikin minua kiinnostaisi.

 

Miksi laivalla, miksi ei?

Laivamatkan hyviin puoliin kuuluu tietysti viisumivapauden lisäksi se, että laivalla on huomattavasti rennompaa ja mukavampaa matkustaa kuin monessa muussa vehkeessä.  Toki juna olisi ollut nopea vaihtoehto ja toivon mukaan päädymme seuraavalla kerralla valitsemaan sen. Matkan järjestely viisumeineen on vain siinä tapauksessa aloitettava hyvissä ajoin ja koetettava välttää sellaisia vaihtoehtoja, joissa peruuntumismahdollisuus meistä riippumattomista syistä on suuri.

Missä tapauksissa voin suositella Päivä Pietarissa -risteilyä?

– Jos pidät laivalla olosta ja haluat vain kierrellä muutamia tunteja kaupungilla, ehkä syödä ja tehdä ostoksia. Jos haluat saada Pietarin ydinkeskustasta nopean yleiskuvan. Tällä reissulla ainakin me ehdimme nähdä hyvin suurempia ja tunnetuimpia nähtävyyksistä ulkoapäin. Halutessamme olisimme ehkä ehtineet käydä jossain sisälläkin, esimerkiksi kirkossa, koska niihin jonot eivät kuitenkaan näyttäneet ihan mahdottomilta.

– Jos sinun täytyy päästä matkalle ex tempore, eikä sinulla ole aikaa hommata viisumia. Jos sinulla ei ole aikaa enempään kuin kahden yön matkaan tai et jostain syystä halua yöpyä maissa, vaan laiva tuntuu mieleisemmältä vaihtoehdolta.

– Jos nyt et vain missään tapauksessa halua sähläillä viisumiasioiden kanssa. Risteileminen kiinnostaa ja Pietarikin tulee siinä sivussa vilkaistua.

– Jos haluat kokea vähän erilaisen risteilyn tuttujen Tukholman ja Tallinnan risteilyjen sijasta.

Miksi en kuitenkaan lähtisi Pietarin laivamatkalle toista kertaa?

Yksinkertaisen selkeä vastaus: passintarkastusjonojen takia. Me pääsimme ulos laivasta melkein eturintamassa, mutta silti jouduimme seisomaan passintarkastusjonossa kaksi tuntia. Siinä vaiheessa, kun olimme itse jo lähellä tarkastuskoppeja, jono kiemurteli vielä takanamme hallin lävitse ulos ja ulkona pitkän matkaa laivalle asti.

Kannattaa huomioida, että Pietarissa laivalta laskeudutaan maihin jyrkkiä metallisia portaita pitkin ja kiivetään samaa tietä takaisin, eli huonoilla jaloilla ja isojen laukkujen kanssa toimitus ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin. Meillä ei ollut isoja laukkuja, koska matkatavarat sai jättää hyttiin.

Jono siinä sitten mateli matelemistaan, ensin oltiin ulkona, sitten sisällä, jossain vaiheessa jo lähempänä luukkuja. Mies otti aikaa, että ns. tavalliselta tapaukselta (kuten nyt esimerkiksi minä) passin leimailu ja lappujen tulostelu vei aikaa noin 1,5-2 minuuttia. Jos taas kyseessä oli joku ’epäilyttävämpi’ henkilö, sellaista ei niin vain Venäjälle päästettykään ja aikaa saattoi tuhrautua hyvin paljon pitempään. Siitä kärsi sitten koko jono. Entä jos olisimme olleet ihan viimeisiä laivalta ulos ehtineitä? Olisimmeko siinä tapauksessa jonottaneet esim. kolme, neljä tai viisi tuntia? Jokainen voi miettiä ihan itse, haluaako mahdollisesti seisoa jonossa koko päivän vai ei, ja jos haluaa, niin kannattaisiko varmuuden vuoksi valita kuitenkin se pitempi reissu, jossa ollaan pari yötä maissa, niin ettei mahdollinen jonon hännille jääminen ehkä haittaa. Itse ottaisin kyllä mieluummin jonkun juna- ja hotellipaketin. Junaan voisimme kaiken lisäksi hypätä kätevästi Kouvolasta, joka on huomattavasti lähempänä meitä kuin Helsinki.

Laivalle palattaessa jono passintarkastukseen ei ollut läheskään yhtä pitkä. Jonkin aikaa siinäkin seisottiin, mutta oikeastaan sen verran vähän aamupäiväiseen verrattuna, ettei se niinkään jäänyt mieleen. Satamassa saattoi myös vielä tehdä viime hetken ostoksia ja tuhlailla jäljelle jääneitä ruplia.

Itse kyllä jättäisin tämän viisumivapaan risteilykokemuksen mielellään vain tähän yhteen kertaan. Viisumin hankkiminen (ainakin omatoimisesti) on varmasti hankalaa, mutta mieluummin hankkisin viisumin hyvissä ajoin (ts. ottaisin jonkun matkapaketin, jossa se sisältyisi hintaan) ja matkustaisin Venäjälle junalla, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Junassa tarkastukset hoidetaan käsittääkseni matkan aikana. Sitä paitsi juna on nopeampi. En ole niin kauhean kiinnostunut tästä nimenomaisesta laivasta, että jaksaisin senkään takia tätä kokemusta uusia. Meillä ei vain tällä kertaa ollut ajanpuutteen vuoksi muuta mahdollisuutta kuin valita viisumivapaa risteily. Mahdolliset passintarkastusjonot olivat kyllä meillä etukäteen tiedossa, eli kun olimme jo etukäteen asennoituneet niin, että tässä voi nyt joutua seisomaan tuntikausia, eikä ole mitään takeita, että ehdimme kaupungilla nähdä tai tehdä yhtään mitään, niin hyvin se päivä kuitenkin sitten sujui. Kaupungillekin ehdittiin, eikä siinä oikeastaan olisi sen enempää jaksanut kävelläkään, eli loppuvaiheessa toivoi jo pääsevänsä takaisin laivalle lepäämään.

Eli jos valitset risteilyn, asennoidu etukäteen iloisin mielin mahdolliseen jonotukseen.

Pietariin matkustamista suosittelen joka tapauksessa kaikille niille suomalaisille, jotka eivät ole vielä koskaan Venäjän puolelle uskaltautuneet. Pietari on iso ja komea kaupunki, ja niin lähellä, että kaipa siellä käyminen kuuluu ihan yleissivistykseen. Kyllä, minä ainakin haluan uudelleen Venäjälle. Ei sitä maata yhteen kertaan jätetä, kun on vauhtiin päästy.

Laivan kannelta näkyi hyvin myös Pietarin uusi pilvenpiirtäjä, Gazpromin torni. Onko tuo nyt sitten uusi Euroopan korkein rakennus?

Kerron vielä myöhemmin erillisessä jutussa, mitä ehdimme nähdä viidessä tunnissa Pietarin kokoisessa kaupungissa.

J.L. Runeberg-laivalla Porvooseen

Kun odotettu elokuinen lauantai vihdoin koitti, säätiedotukset varoittelivat kesän pahimmasta myrskystä. Meillä oli edessä risteilypäivä Porvooseen miehen järjestyksenvalvojayhdistyksen porukan kanssa. Porvoossa ohjelmassa oli mm. tutustuminen Noark-pienoismallinäyttelyyn. Mies on aika paljon mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa, ja minusta oli tosi kiva juttu, että minullekin tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan tällaiselle virkistysretkelle avecina. Pisteet tästä PKJV:lle.

Runeberg laiva

Porvooseen matkattiin Ms J.L. Runebergillä, joka on rakennettu jo vuonna 1912 ja entisöity vanhaa kunnioittaen (laivasta oli muuten vähän hankala saada otettua kuvia ilman että oli aina paljon ihmisiä edessä). Sehän on siis yhtä vanha kuin Titanic? Titanic tosin on meren pohjassa. Huhhuh… Kyllä se luvattu myrsky sieltä sitten iski kotimatkan lopussa ja saatiin tällekin reissulle vähän dramatiikkaa… Onneksi kuitenkin selvittiin ihan ehjin nahoin maihin.

J.L. Runeberg lähti aamulla Kauppatorin rannasta kello 10.00 ja matka Porvooseen kesti kolme ja puoli tuntia. Laivan tiloista mainitsen sen verran, että laivassa on kolme kerrosta ja neljä erikokoista salonkia, jotka voi varata erilaisten ryhmien käyttöön. Istumapaikkoja on myös ulkokannella. Laivan pituus on 28,80 m ja leveys 6,65 metriä ja laivaan mahtuu 220 matkustajaa. Aika täyttähän siellä oli ja minua ihmetyttikin jo laivaan astuessa, että mahtuvatko nämä kaikki ihmiset muka tuonne vai pitääkö osa jättää rannalle ruikuttamaan. Laivassa pohdin, mahtuisivatko kaikki matkustajat sisätiloihin ja riittäisikö niissä istumapaikkoja, jos sää olisi esimerkiksi tavallista huonompi. Meillä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovinkaan hankalaa löytää mieleisiä istumapaikkoja, mahduttiin aina johonkin väliin joko ulkona tai sisällä, sen mukaan missä milloinkin haluttiin istua.

Olin unohtanut tyhjentää muistikortin, enkä ehtinyt saada merirosvolaivan näköisestä purjeveneestä parempaa kuvaa…

Laivassa on myös kahvila, jota en jostain syystä ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa. Meidän ryhmällä oli ruokasali tarjoiluineen varattuna sekä meno- että paluumatkan lopuksi, eli ei tullut tarvetta ostaa mitään ylimääräistä kahvilasta. Menomatkalla minulla oli myös omia eväitä mukana ja meillä oli myös omat vesipullot. Toisaalta laivassa oli kyllä aika täyttä, eikä siellä tullut kovinkaan paljon liikuttua, ellei nyt vessaan sattunut olemaan asiaa. Menomatkalla kävin pari kertaa kannella ottamassa kuvia ja paluumatkalla kuvailin vähän enemmänkin. Purjeveneitä oli taas aika paljon liikenteessä. Runeberg-laiva poikkeaa tarvittaessa Mustassa Hevosessa ja Haikon Kartanon laiturissa.

Menomatkalla en tarennut istua kannella ollenkaan, vaan minua alkoi tuuli kylmäämään jo ennen laivan lähtöä. Tämä johtui ehkä siitäkin, että minuun oli edellisenä päivänä iskenyt flunssa. Flunssat etenevät minulla yleensä aina täsmälleen saman kaavan mukaan, eli ensin on vuorossa ärsyttävät kurkkukipupäivät, noin parisen päivää, minkä jälkeen tauti muuttuu yskäksi ja nuhaksi. Pahin räkäpäivä sattui vasta maanantaiksi, enkä tiedä, olisiko sellaisena päivänä tullut jäätyä kotiin, ihan noin muidenkin ihmisten viihtyvyyttä ajatellen. Mutta lauantaina oli siis vasta kurkkukipupäivä ja äänikin alkoi hävitä pikkuhiljaa, mikä on minun tapauksessani ihan tavallista. En tuntenut oloani muuten mitenkään sairaaksi, joten koska matka oli minun osaltani maksullinen ja se oli jo maksettu, eikä kyse ollut laulamisesta, puhumisesta tai urheilusuorituksesta, en viitsinyt kotiinkaan jäädä. Joskus sitä miettii, että mitenköhän sitten kävisi, jos sattuisi olemaan jossain nuhassa, kun pitäisi nousta lentokoneeseen, mutta ilmeisesti pienet flunssat eivät ole esteenä lentämisellekään, jos käyttää nenäsuihketta (sen verran olen aiheesta lukenut). Ei ole vielä sattunut sellaista tilannetta eteen ja toivottavasti ei sattuisikaan.

Mentiin sitten miehen kanssa istumaan siihen 22 hengen ruokasaliin, joka oli varattu meidän ryhmälle vähän myöhemmin. Sitten kun varauksen aika tuli, kaikki ylimääräiset jouduttiin valitettavasti ajamaan pois. Minne lie sitten menivät. Ruokasalissa oli jo menomatkalla aika lämmin, mutta kotimatkalla se oli jo suorastaan sauna. Meidän ryhmälle tuotiin menomatkalla kahvit/teet, Runebergin tortut ja omenapiirakkaa.

Porvoon ranta-aitat

Ranta-aittoja Porvoossa

Minäkin ahmin pari Runebergin torttua, koska useita vuosia kestänyt viljaton ruokavalio on nyt ainakin toistaiseksi jonkinlaisella tauolla. En tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. Tiedän, että jotkut hoitavat viljattomalla tai gluteenittomalla ruokavaliolla myös esim. migreeniä ja kokevat ruokavalion auttavan, mutta minä en ole saanut vuosia kestäneestä kokeilusta huolimatta mitään kovin varmaa tai selkeää vastausta itselleni. Oireita on silloin tällöin, söin mitä söin. Olen leiponut tattarista, pellavasta, kookoksesta, mantelista ja perunasta, jos jotain jauhoja olen halunnut käyttää (riisiä olen syönyt joskus harvoin). On aika hankala vierailla missään ja on myös vaikea löytää kasvissyöjäystävän kanssa kaupungilla pyöriessä molemmille sopivaa (edullista) ravintolaa. Tällaista ruokavaliota voi olla myös muutenkin mahdotonta ylläpitää tässä maailmassa, vaikka yrittäisikin.

Porvoon vanhakaupunki

Porvoon vanhaa kaupunkia

Joku aika sitten aloitin jo kauran syömisen (käytän sitä lähinnä leivonnassa). Olen myös syönyt muita gluteenittomia, jos on tarjottu (en tosin pidä teollisia gluteenittomia leivonnaisia sen terveellisempinä kuin puhdasta vehnäpullaa). Olen myös syönyt kesän aikana pari kertaa ravintolassa pitsan ja maksanut vähän enemmän gluteenittomasta vaihtoehdosta, kun ennen en olisi ottanut sitäkään. On vaikea sanoa, mitä jauhoja niissä oli, eli melkein voisi samantien ottaa tavallisenkin pitsan, en tiedä. Ajattelin nyt sitten seuraavaksi kokeilla lipsua tällaisissa erikoistilanteissa, kun vehnäleivoksia tarjotaan, kunhan ei liikaa näitä tilanteita tule. Vaarana on tietysti se, että nyt pystyn ostamaan kaupasta evääksi mitä tahansa epäterveellistä, mihin ei ole aikoihin voinut kajota. Ennen oli tyytyminen pelkkään suklaaseen. Haha.

sahasaaret

Sahasaaret

Sen pystyn kyllä sanomaan, että jos on vuosia syömättä vehnää, tajuaa sitä uudelleen maistettuaan, että se maistuu ihan paperilta. Ikävä tosiasia: se ei oikein enää maistu miltään. Minun tekisi mieli maistaa ehkä joku croissantti, mutta muuta vehnäistä ei tee edes mieli. Täytyy kuitenkin sanoa, että Runebergin tortut ovat sen verran hyvin maustettua tavaraa, että ne olivat kyllä ihan maistuvia. Nämä Runeberg-laivan tortut olivat ihan erityisen hyviä ja onnistuneita.

Siinä menee sitten Johan Ludvigin vaimo Fredrika

Näistä miehen yhdistysjutuista minä en yleensä hirveästi ole kärryillä. Järjestyksenvalvonta nyt on vielä kohtuullisen helppo ymmärtää, siis mitä siellä tehdään jne. Se on monessa mukana, kun on sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan ja mitä ilmeisimmin tykkää kaikenlaisista väenkokouksista, toisin kuin minä. Muu elämäntyyli ja arvomaailma meillä sitten kai onkin aika samanlaiset, vaikka joskus tuleekin tuota tiettyä erilaisuutta ihmeteltyä ja naureskeltua. Mutta olipas kerrankin kiva päästä katsomaan, minkälaisissa porukoissa se oikein liikkuu… 🙂

Meitä odotti sitten linja-auto satamassa ja sillä matkustettiin Porvoon Ilolaan Noark Worldiin. Mieheni oli aikaisemmin maininnut minulle, että retkellä käydään tutustumassa johonkin näyttelyyn ja olin tietysti kuvitellut, että kyseessä olisi joku taidenäyttely. Ei minulle tullut muu mieleenkään, eikä mieskään tuntunut kovin tarkkaan tietävän, mistä on kyse. Minä olen sitä paitsi joissakin asioissa sen verran hetkessä eläjä, että en jaksa niitä kauheasti selvitellä etukäteen, eli vielä bussissa minulle oli melko epäselvää, että mihinkäs Nooan arkki -näyttelyyn tässä nyt sitten ollaankaan menossa. Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että jostain pienoismalleista tässä nyt kuitenkin on kysymys. No, sehän kuulosti aika kivalta. Onneksi ei muuten ollut mikään Noaan arkkia vaativa vedenpaisumus tulossa, vaikka joku pieni ’Lucifer-myrsky’ meitä riepottelikin paluumatkalla…

Noark World

Noarkissa meille oli tarjolla munkkikahvit. Maistoin kyllä munkkia, toisin sanoen, haukkasin siitä pari palaa, mutta niin kuin sanoin, vuosien vehnättömyyden jälkeen se maistui valitettavasti paperille tai ’ei millekään’. Annoin sen miehelle ja söin itse mieluummin jäätelöä. Siellä sitten kahvia ja teetä hörppiessä meille esitelmöitiin Samarian toiminnasta. Samaria on kai jokin päihdeongelmaisia auttava taho, joka järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, ja se siis myös omistaa tämän Noarkin. Niin minä käsitin.

Noark pienoismallinäyttely: presidentinlinna – Sale, millon mä saan kutsun? 😉

Tätä pienoismallinäyttelyä voin kyllä todellakin suositella. Se oli hieno näyttely, mutta valitettavasti meillä ei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen. Ensin katsottiin ulkona sellaista junaratamaisemaa ja sitten mentiin sisätilaan, joka oli semmoinen iso halli, missä oli jos jonkinlaista tunnettua maamerkkiä pienoismallin muodossa. Se jäävuoreen törmännyt ja uppoava Titanic-laivakin sieltä löytyi. En ollut ehtinyt katsoa puoltakaan huoneesta, kun jo huhuiltiin, että pitäisi lähteä pois. Se näyttely oli siis vähän niin kuin juostu läpi, vaikka siinä olisi kyllä riittänyt tutkittavaa pitemmäksikin ajaksi.

Mikäs se siinä uppoaa? (aika huitaistun näköinen kuva tämäkin, mutta saahan tästä nyt jonkun käsityksen…)

Lähdettiin bussilla takaisin kohti vanhaa Porvoota, jossa aikaa vanhassa kaupungissa kiertelyyn ja laivalle kävelyyn jäi 45 minuuttia. Onneksi Porvoo on minulle ennestään tuttu kaupunki, ettei jäänyt mitenkään harmittamaan, vaikka aikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Olen asunut Kotkassa ja pääkaupungissa, niin että Porvoossa on tullut joskus aikaisemminkin käytyä ja sitäkin useammin ajettua sen läpi bussilla. Runebergin kodissakin muistan joskus käyneeni.

Porvoon vanhassa kaupungissa on jos jonkinlaista putiikkia ja kahvilaa ja galleriaa, mutta tällä kertaa ei käyty missään sisällä, eikä ostettu mitään. Aika paljon oli turisteja liikenteessä. Ja ilma ei siis ollut ainoastaan lämmin ja jotakin hautova, se oli suorastaan painostava.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Aika kiva mörkökissa, vai mikä se on?

Laiva lähti takaisinpäin joskus kello 16 jälkeen. Kun se irtautui Porvoon satamasta päällemme rapsahti pieni sadekuuro. Kotimatkalla laivassa ja merelläkin oli sen verran lämmin, että istuttiin keskikannella seinän vieressä aika pitkän matkaa. Tuuli oli Suomen oloihin harvinaisen lämmintä. Kyllähän sen tiesi, että jotain poikkeavaa olisi tulossa, kun sellainen fööni puhalsi naamalle. Ihmeteltiin kaikenlaisia isoja luksus-paatteja ja matkan varrella saatiin ihailla myös vesihiihtäjää, joka esitteli taitojaan useampaan kertaan kiitämällä laivan ohitse. Vasta myöhemmin, aavemmalla, alkoi tuntua vähän viileältä, niin että siirryttiin sisätiloihin.

Meillä oli ruokailu kello 18.00. Siinä vaiheessa alkoikin jo olla vähän nälkä… Oikein hyvä, että ennätettiin syömään ennen myrskyä, koska muuten olisivat saattaneet lautaset valua syliin… Mikä sen myrskyn nimi nyt sitten olikaan, Lucifer, Klaara vai Kiira, joka paikassa kun näkyi olevan eri titteleitä.

Ruuaksi meille tarjoiltiin yrttistä uunilohta, perunoita ja salaattia. Hyvää oli. Pöydissä tosin oli vähän ahdasta ja juuri ja juuri kaikkien lautaset niille taisivat mahtua, minunkin lautaseni taisi ulottua vähän pöydän reunan yli. Meitä taisi olla juuri se 22 ihmistä.  Aika lämmin tunnelmahan siinä salongissa oli. Ruuan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen oikeasti vähän raitista ilmaa, tai kohta pökrään. Tuntui, etten pysty siellä salongissa kohta enää hengittämään. Siellä oli tosiaan kuin saunassa, ilma vaihtui aika huonosti ja päätäkin särki välillä. Taivas alkoi näyttää siltä, että kohta jysähtäisi ja kunnolla.

Innoissani sitten roikuin kannella kuvaamassa, kun seilasimme tummia pilvimassoja päin. Pienessä laivassa kaidetta vasten oli kiva seistä, ei tullut mitään korkean paikan kammoa. Sivusuunnalla erottui trombin näköinen myrskyrintama, jota kuvasin yhdessä muiden kanssa. En ehkä osannut säätää kamerasta parhaita mahdollisia asetuksia, koska pilvikuvista tuli taas vähän suttuisia, mutta kuitenkin… Taivas välkkyi jo siinä vaiheessa aika tasaiseen tahtiin.

Aika nopeasti se myrsky sitten pamahti päälle. Tuuli piiskasi sateen sekunnissa kannen läpi ja juomalasit särkyivät lattiaan. Ehdin perääntyä laidalta ilman että kastuin ja hakeuduin takaisin sisälle mieheni viereen. Olin lievästi innoissani, että tää oli kyllä parasta tällä matkalla, ihan MAHTAVAA! Ja minua jopa nauratti, kun se oli ollut mukamas niin jännää.

myrskypilvet

Salonkiin alkoi sitten pakkautua porukkaa ja jotkut tulivat jopa ihan uitetun näköisinä. Tuuli kai painoi laivan ihan vinoon ja loppumatkan se ajoikin sitten ihan kallellaan, niin että pelkäsin sen kaatuvan ja uppoavan. Siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, vaan alkoi pelottaa. Etenkin kun tunsin olevani suljetun paikan loukussa ihmisiä täynnä olevassa ahtaassa kabinetissa. Vannoutuneena katastrofiajattelijana mielessäni ehti tietysti käväistä, että viimeiset hetkemme olivat nyt koittaneet. Oliko se sittenkin laiva, eikä lentokone, mikä koitui kohtaloksemme? Kukapa siinä mitään ehtisi, kun laiva kaatuisi kumoon ja ihmiset lentelisivät sinne tänne, ajattelin. Sitten alkoivat valotkin välkkyä pois päältä ja päälle ja pois päältä.

Hei, saisiko tätä Titanic-tunnelmaa vähän vähemmälle, kiitos.

Valot eivät kuitenkaan välkkyneet myrskyn tai laivan uppoamisen takia: salonkiin vain oli pakkautunut niin paljon porukkaa, että jotkut seinän vieressä seisojat nojailivat koko ajan vahingossa katkaisijaan. Titanic-fiilis tietysti helpotti vähän, kun tajusin tämän. Taivaskin välkkyi koko ajan. Miten niin lyhyt loppumatka saattoikin tuntua niin piinaavan pitkältä ja hitaalta?

Hei, tää laiva on 105-vuotias, eihän tää ole ennenkään uponnut! Yritin ajatella. Kun vihdoin päästiin Kauppatorin rantaan, sade oli onneksi melkein lakannut. Ei tarvinnut metroasemalle kävellä missään myrskyssä.

Kiva mökki, vai onkohan se sauna, ennen myrskyä kuvattuna…

Retki oli minusta oikein kiva ja ihan tuollaista myrskyä en ollut tainnut ennen kokea. Retken aikataulu ehkä oli vähän hassusti organisoitu, kun näyttelykin juostiin läpi ja koko päivä eleltiin pelkällä pullalla, ennen kuin vasta matkan loppuvaiheessa klo 18.00 saatiin laivassa ruoka. Mutta kävihän se näinkin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Minusta risteily Porvooseen oli kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus. Ms J.L. Runeberg sopii sellaiselle vanhan ajan tunnelmaa ja romantiikkaa arvostavalle matkustajalle, joka haluaa nauttia saaristomaisemista hitaasti nautiskellen.

Edit: unohtui laittaa linkit Noark Worldin sivuille: http://www.noark.fi/

ja Ms J.L. Runebergin sivulle: http://www.msjlruneberg.fi/risteilyt/

Eckerö Linellä lahden ylitse

Sanoin miehelle, että ei mennä aina Viking Linellä, kokeillaan välillä vaikka Eckerö Lineä. Liput saatiinkin sitten 15 euroon per henkilö, meno-paluu, eli paljon ei päiväretkestä Tallinnaan veloitettu.

Tässä siis listaan m/s Finlandian hyviä ja huonoja puolia meidän näkökulmasta…

Aikainen lähtöaika (8.30) mahdollisti pitemmän maissa oleilun. Olen tunnetusti aamu-uninen, joten koville otti, mutta ehdittiin sitten Tallinnassa käydä kaikkialla missä haluttiinkin, eikä tullut mikään kiire. Takaisin päin laiva lähti klo 18.45. Matka kesti sen 2,5 tuntia suuntaansa. Seitsemän tuntia maissa oli ehdottomasti hyvä juttu. ++

Ainakin osittain M/S Finlandia oli minusta jotenkin kolkon tuntuinen laiva. Olin kyllä jo etukäteen Wikipediasta selvittänyt, että tämä Finlandia on joku Koreassa rakennettu vanhahko purkki, joka on seilaillut aikaisemmin Välimerellä Italian suunnalla. Onhan sitä tietysti remontoitu, mutta suurimmaksi osaksi se ei näyttänyt minusta kovinkaan viihtyisältä. Paikoitellen oli kyllä sellaisia alueita ja yksityiskohtia, joista myös tykkäsin. Kuten esimerkiksi siinä Bar Naissaar ja koru-asuste-myymälän tienoilla.

Laivassa oli lauantaina aika täyttä ja istumapaikkoja oli aika vaikea löytää, jos halusi esimerkiksi syödä tai istua kuuntelemassa elävää musiikkia. –

Menomatkalla löytyi ensin vain tällainen istumapaikka…

Peräkahvilassa oli myytävänä monenlaista evästä, eikä hinnat vaikuttaneet ihan niin hurjilta kuin mihin yleensä laivoilla on tottunut. Ainakin Viking Line on tuntunut viime aikoina alkaneen panostaa enemmän vähän fiinimpiin ja hinnakkaampiin ’ravintolamaailmoihin’ ja unohtaneen nämä ’köyhälistön kuppilat’. No, Eckerö Linen laivalla onneksi oli tämmöinen kuppila, tosin minusta sekin oli sisustukseltaan vähän valju. Tämän lisäksi laivalla näytti olevan vain buffet ja useita erilaisia baareja ja pubeja.

Oltiin aamulla ensin menossa aamiaisbuffettiin (joka olisi ollut aika kallis, 15 e/hlö), mutta kyllästyttiin jonottamaan ja mentiin kahvilaan, jossa otettiin pekoniaamiaiset (todella ’terveellistä’: pekonia, munakokkelia ja paistettuja perunoita). Annos oli tosi iso ja maksoi 10 e. Olisin kyllä voinut ottaa puuroaamiaisenkin, koska syön nykyään kauraa. Olisi ollut halvempi ja todennäköisesti terveellisempikin. Jouduttiin syömään pekoniaamiaiset seisomapaikoilla, koska tilaa ei muualla ollut.

Eckerö line aaimiainen

Pekoniaamiaiset

Bar Nosturissa esiintyi sekä meno- että tulomatkalla jazzlaulajana tunnettu Bianca Morales, joka näytti ihan samalta kuin yli 30 vuotta sitten. Muistan siis nähneeni Bianca Moralesin televisiossa joskus 80-luvun alussa, kun olin lapsi. Se oli siis sitä aikaa, kun kaikki televisioon päässeet olivat valtakunnan julkkiksia, koska kanaviakin oli vain kaksi. Eihän sitä aina kaikista lauluista voi tykätä, mutta taisin kuitenkin kuunnella Biancaa paljon mieluummin kuin sitä Viking Linen bändiä, jonka olen nähnyt/kuullut moneen kertaan. Bianca = hyvä-ääninen nainen. Kaikenlaiset bingot ja muut kilpailut loistivat poissaolollaan, enkä ainakaan minä niitä kauheasti kaivannut. ++

Eckerö line musiikki

Bianca laulaa ja ikkunoista näkyy Tallinna

Bar Nosturi oli sinänsä ihan viihtyisä, isot ikkunat menosuuntaan. Ainoa miinus oli tosiaan se, että sieltäkin oli vaikea löytää istumapaikkaa. Kuvassa näkyvät pyöreät selkänojattomat tuolit jo täytettyjen pöytien edessä ei oikein olleet houkuttelevia, eikä niillä näyttänyt istuvan kukaan. Jotenkin kuitenkin onnistuimme jossain vaiheessa nappaamaan ihan hyvät istumapaikat molempiin suuntiin, eikä niistä kannattanut sitten enää luopua.

Bar Nosturi

Bar Nosturi

Musiikki myös soi ehkä pikkuisen liian kovalla, mutta tungin korviin tavalliset vaahtokorvatulpat, vaikka sellaiset ei oikeasti mahdu minulle, korvan ulkopuolelle puserrettuina ne vaimentavat musiikin ihan sopivaksi.

Muutenkin tällä laivalla ärsytti monenlainen melu. Vessojen käsikuivaimet nyt ärsyttävät minua aina ja joka paikassa (en ymmärrä, miksi niitä mölytoosia niin rakastetaan. Sen lisäksi, että helvetillinen möly tuntuu siltä kuin päätä poltettaisiin, nämä kuivaimet myös suihkivat kaikki pöpöt ympäriinsä…)Tämän lisäksi Pub Telakka, jossa esiintyi trubaduuri ja jossa taisi olla myös jokin lyhyt karaoketuokio, oli aivan käsittämätön melupesä. Ihmiset kirjaimellisesti huusivat kilpaa pöydissään, niin että tuloksena oli korvia huumaava meteli. Tai kakofonia, kun trubaduurikin vielä yritti piipittää siellä keskellä jotain. Pelkkä paikan ohittaminen tuntui epämukavalta. En muista tällaista kyllä tulleen koskaan vastaan millään muulla laivalla. Ei tässä Telakassakaan kyllä olisi ollut tilaa istua, eikä sinne edes kiinnostanut jäädä odottamaan paikkojen vapautumista. —

Kannella en edes käynyt, koska tuuli oli maissakin ihan liian kylmä ja kova. Enpä ole tainnut yleensä jättää kannella käymistä ikinä väliin, mutta nyt se jäi, vaikka oli kesä. Tämä ei liity varsinaisesti laivan hyviin tai huonoihin puoliin, mutta kannesta on vaikea sanoa yhtään mitään.

Taxfree-myymälästä ostin pari pötköä suklaanappeja. Myymälässä tuntui vähän ahtaalta, mutta niinhän niissä varmaan aina tuntuu. Myymälään (Market & Parfymeria) mentiin oudosti ihan siitä vierestä, mistä astutaan laivaan, ja siinä kerroksessa oli minusta muuten aika kolkkoa. Ylempänä, Bar Naissaaren vieressä, oli pienempi myymälä, jossa oli koruja, laukkuja, vaatteita ja asusteita.

Mieheni mielestä hinnat tällä laivalla olivat ehkä vähän edullisemmat kuin joillakin muilla laivoilla, ainakin alkoholijuomien hinnoissa. Minähän en itse alkoholia osta enkä yleensä juokaan.

Tällä risteilyllä oli myös vähän enemmän sekoilua ja kännihäiriköitä kuin mitä olen aikaisemmin onnistunut näkemään. Kaikenlaisia välikohtauksia tuli huomioitua. Joku mummo rääkyi painokelvottomuuksia esiintymislavan suuntaan, joku mies pantiin käsirautoihin ja sen sellaista.

Voisimme ihan hyvin ostaa toistekin Eckerö Linen liput lahden ylitykseen (nämä siis maksoivat vaivaiset 15 e/hlö), ellemme sitten seuraavalla kerralla halua kokeilla jotain nopeampaa laivaa. Minullehan laivamatkailu ei näytä sopivan sen paremmin kuin lentäminenkään, kun minua keikutti ja pyörrytti tämänkin matkan jälkeen vielä kokonaista kaksi päivää. Eikä laiva edes keinunut mitenkään erityisemmin, niin että sitä olisi siellä ollessa huomannut.

Tallinnassa käytiin siis tällä kertaa katsomassa Kadriorgin palatsia ja muita rakennuksia:

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2017/06/06/kadriorgin-palatsi-ja-muita-rakennuksia/

Artikkelikuva on kuvattu tätä edeltävällä Tallinnan reissulla maaliskuussa Viking XPRS:n kannelta.

http://www.rantapallo.fi/tiatones/2017/03/03/tallinn-legends-niin-kuin-kummitusjuna-ilman-junaa/

Kadriorg

Kadriorgin palatsi ja muita rakennuksia

Kadriorgin palatsi

Lähdettiinpä sitten kesäkuun alkajaisiksi ja taas kerran päiväreissulle Tallinnaan, jossa käytiin katsastamassa uusia kulmia. Ensin käytiin tutustumassa Kadriorgin palatsiin ja sen jälkeen oli tarkoitus haahuilla ympäriinsä autiotaloja bongaillen. No, niitä autiotaloja ei ehkä tällä kertaa nähty niin paljon kuin oli odotettu (viime kerrallahan niitä nähtiin, vaikkei odotettu), mutta Kadriorgin lähistöllä sai kuitenkin ihastella toinen toistaan upeampia huviloita ja muita rakennuksia, joista jotkut olivat paremmassa kunnossa ja jotkut taas vähän ränsistyneempiä ja tyhjillään.

Tällä kertaa testattiin myös Eckerö Linen m/s Finlandia. Yleensähän (ainakin minä) olen matkustanut Tallinnaan vain Viking Linen kyydissä, joten oli kyllä kiva välillä kokeilla jonkun muunkin firman purtiloa (laitanpa siitä Eckerö Linestä vielä erillisen jutun).

Tallinna taloja

Tornitalo

Tallinnassa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta eipä siellä etelässä juuri sen lämpimämpää ollut kuin kotomaassakaan.  Kova ja kylmä tuuli kävi luihin ja ytimiin, eikä lämmin villatakki farkkutakin alla ollut ollenkaan huono idea. Olin juuri saanut ommeltua valmiiksi liehuvahelmaiset ’hamehousut’, joita olin heti innokas käyttämään, mutta niiden alle jouduin sitten laittamaan vielä mukaan ottamani legginssit, että tarkenin. En nyt tiedä, näyttikö tällainen tyyli typerältä vai ei, pääasia kuitenkin, ettei palellut. Huivikin oli suurimman osan ajasta kiedottuna kaulan lisäksi myös pään ympäri, niin että näytin ihan maatuskalta. Ja huivi sattui olemaan vielä sävy sävyyn palatsin kanssa.

Kylmä oli, mutta maatuska oli silti iloinen… 🙂

Aurinko paistoi, mutta kylmä puhalsi, eikä villatakki ollut ollenkaan huono idea

Kadriorgin palatsin on rakennuttanut Pietari Suuri. Rakennus toimii nykyään taidemuseona ja siellä on esillä Viron taidemuseon ulkomaisen taiteen kokoelma. Mieheni ainakin tuntui löytävän paljon mieleisiä tauluja, kuten esimerkiksi hollantilaisia ’eläintauluja’ tai ruoka-asetelmia, joissa linnut makaavat tarjottimilla ja kanit ketarat ojossa.

Pietari I Suuri

Palatsissa ei siis ole juurikaan mitään keisarin huonekaluja tai muuta sellaista. Palatsi oli kyllä minun mielestäni sisältäkin ihan hieno rakennus. Kyllä siellä kannatti käydä. Ulkona on sitten isot puistoalueet kierreltäviksi.

Ajoimme ensin satamasta raitiovaunuilla Kadriorgiin, ettei tulisi liikaa käveltävää. Palatsissa käynnin jälkeen lähdimme kävelemään takaisin päin. Matkan varrella nähtiin kaikenlaisia jänniä rakennuksia, joissa oli jos jonkinmoista uloketta, erkkeriä ja tornia. Nähtiin myös muutamia autiotaloja, jotka ilmeisesti olivat myytävinä. Yhdellä sivukadulla seisoskeli joku mömmöhörhön oloinen hemmo tutisemassa jonkun talon päädyssä ja yritettiin kiertää se tyyppi vähän kauempaa. Muuten näillä kulmilla vaikutti aika rauhalliselta.

Ilmeisesti myytävänä

Tallinna hieno talo

Hieno talo

Tallinna arkkitehtuuri

Erikoinen. Näyttää niin kuin päälle olisi kasattu uusia kerroksia.

Erkkereitä ja ulokkeita oli paljon

Jostain syystä tämä talo oli minusta jännän näköinen.

Puoti

”Tee oikea valinta”. Aikamoinen kunnostaminen näissä kyllä varmaan olisi.

Päädyttiin sitten lopulta Kangadzungeliin (eli suomeksi kangasviidakkoon). Viimekerralla en saanut sieltä mitään ostettua ja halusin nyt mennä sinne uudelleen, kun oli paremmin aikaa. Mies jäi ulkopuolelle odottamaan, enkä palalaareja penkoessani huomannut ollenkaan ajan kulua, ennen kuin aloin voida huonosti. Ehkä olin saanut jonkin allergisen reaktion pölyisistä kankaista, ja onhan niissä ilmeisesti kaikenlaisia kemikaalejakin (??). Otin sitten ne kankaat, mitä olin siihen mennessä ehtinyt valita ja lähdin kassalle. Olin kuulemma ollut penkomassa kankaita 45 minuuttia. Siellä vain oli niin paljon kivoja juttuja, enkä osannut päättää mitä ottaisin… Kankaat ovat palapuolellakin siististi värin mukaan pinoihin viikattuina, mikä helpottaa katselua ja on vähän erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut.

Hillittyjä värejä ja kuoseja minulle. Ehkä niistä tulee pari puseroa ja housut.

Kalle Kustan ruuat

Olo oli sitten aika huono ja äklöttävä, mutta palauduin onneksi entiselleni sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Jostain syystä menimme vanhaan kaupunkiin ja valitsimme sieltä Kalle Kusta –nimisen ravintolan, joka oli selvästi suunnattu suomalaisille turisteille. Ei minulla kyllä mitään valittamista ollut. Minä söin kuhaa ja mies stroganoffia. Sen jälkeen minulla riittikin voimia kohdata Rimissä pelottava venäjänkielinen vartija…

Mieheni halusi siis jostain syystä vielä käydä Rimi-nimisessä valintamyymälässä ostamassa leipää ja suolakurkkuja (älkää minulta kysykö…). Katsoin siinä kaupan eteisessä sitten, että tuossa maksuautomaatilta näyttävän pömpelin vieressä näyttäisi olevan yksi ylimääräinen tuoli. Voisin varmaan istua siinä ja odottaa, kun ei minulla ollut mitään asiaa mihinkään ruokakauppaan. No, yhtäkkiä jostain pelmahti koppalakkinen vartijaukko, joka rupesi selvällä venäjänkielellä selvittämään minulle (niin, minähän siis sattumoisin ymmärrän venäjää juuri sen verran), että siinä ei saa istua, koska tuossa on tietokone. No, ukko sitten paineli itse sinne pömpelin taakse istumaan (niitä maksupömpeleitähän oli Suomessakin vielä joitain vuosia sitten, joten kuvittelin sen olevan sellainen…) ja se minun tuolini jäi siinä tyhjäksi. En tiedä, mitä haittaa siitä olisi ollut, jos olisin siinä istunut, kun ei se ukko sitten seisomastakaan kuitenkaan ajanut pois.

Tämän jälkeen olikin sitten jo aika lähteä kävelemään takaisin satamaan päin. Tallinna oli sillä kertaa nähty ja varmaan siellä riittää vielä paljon uusia kulmia nähtäväksi. Kyllä sinne varmaankin taas jossain vaiheessa palataan uudelle retkelle.

Tallinn Legends – niin kuin kummitusjuna ilman junaa

Maaliskuu alkoi nopealla päivävisiitillä Tallinnaan Viking XPRS:n kyydissä. Toissa kesän visiitillä tutustuimme piikkituoliin ja muihin vehkeisiin keskiaikaisten kidutusvälineitten museossa ja tällä kertaa päätimme perehtyä Tallinnan legendoihin. Aikaa maissa oli muutama tunti ja siinä ajassa olimme päättäneet ehtiä myös Kangadzungel XXL -kangaskauppaan. Söimme laivassa sekä meno että paluumatkalla ajan säästämiseksi, ja siksi koska oli sopivasti nälkä. Mennessä kuuntelimme mummoja ja pappoja tanssittavaa ”humppabändiä” (jonka laskin soittaneen ainakin pari minun mielestäni ihan kuunneltavaa kappaletta, joista toinen oli Gary Mooren Still got the Blues…) ja tietysti: pelasimme bingoa. Kotimatkalla laivalla esiintyi Janne Tulkki, mutta se ei taida olla ihan meidän maun mukaista musiikkia, joten kuuntelimme karaokepuolen tarjontaa. Mukaan mahtui muutamia ihan asiallisiakin tulkintoja. Olen itsekin joskus vuosia sitten esiintynyt saman laivan samalla lavalla, kun olen ollut ystäväni kanssa Tallinnan risteilyllä, mutta eipä siitä sen enempää.

DSC02440

Tästä raput alas ja ovesta sisään

Tallinn Legends on live-näyttelijöiden luotsaama kierros, jossa pääsee sukeltamaan keskiaikaisen Tallinnan tunnelmiin jännittävien ja kalmankatkuisten legendojen avulla. Huoneesta huoneeseen etenevä kierros esittelee koko joukon Tallinnan keskiajalta peräisin olevia legendoja oikeiden näyttelijöiden, ääni- ja valotehosteiden avulla. Varasimme suomenkielisen kierroksen etukäteen netistä ja meidän lisäksi kierroksella oli mukana muutamia muitakin suomalaisia. Kierroksen kesto on 40 minuuttia ja ihan pienimmille sitä ei suositella, eli ikää pitäisi olla ainakin 10 vuotta.

DSC02453

Nokkanaamarimies

DSC02454

Mustaan kaapuun ja nokkanaamariin sonnustautunut ’sisäänheittäjä’ partioi kadulla Tallinn Legendsin edessä (osoitteessa Kullassepa 7) ja jakoi Tallinn Legendsin esitteitä ohikulkijoille. Minäkin ehdin nokkatyypin kanssa juttusille sillä aikaa kun mieheni piipahti kahvilla vastapäisessä kahvilassa. Kerroin, että olemme tulossa kierrokselle kello kolme ja otin muutamia kuvia.

DSC02456

Pyövelin piste…

Ennen kierroksen alkua otettiin eteisessä kuvia, niin että toinen meistä (minä) menin mestattavan paikalle ja mieheni sai käsiinsä ison pyövelin kirveen. Lipunmyyjä otti kuvia myös minun kamerallani. Minä en tietenkään älynnyt katsoa kuvissa ylöspäin, joten minulta ei näy niissä kuin päälaki, kun pää ja kädet ovat mestauspölkyn (?) rei’issä. Museon ottamia kuvia kaupataan kierroksen lopussa, mutta emme viitsineet ostaa omaamme, meillähän oli kamerassa jo useampi samanlainen. Kierroksen hinta oli 16 euroa per nokka ja se oli mielestämme aika ylimitoitettu, vaikka kierros ihan mukava meidän mielestämme olikin. Kierroksella ei saanut ottaa kuvia.

Kierros kuljetaan ikään kuin maanalaisten holvien läpi ja siihen sisältyy mm. virtuaalinen hissinousu kirkontorniin, rankkaa ravistelua salamaniskujen kourissa sekä karusellissa pyörimistä. Välillä meteli saattoi olla aika kova, mutta en kuitenkaan kokenut meteliä ja välkettä mitenkään erityisen epämiellyttävänä. Tarinat kaikuivat kaiuttimista selvällä suomenkielellä. Välillä kun näyttelijät puhuivat, siitä oli kuitenkin vaikea saada selvää. Aistit joutuivat koville, kun oli ääntä, valoa, erilaisia rakennelmia ja liikettä. Minun on-off -aivotoiminnallani ja keskittymiskyvylläni ääneen kerrottuja tarinoita oli ehkä vähän vaikea täysin seurata näin monimutkaisessa ympäristössä, vähän väliä ajatukseni katkesi muualle, enkä välttämättä hahmottanut kaikkia kokonaisuuksia. Merenneitotarina ja kaivonkannelta kaivonkannelle loikkivan tytön surullisen kaihoisa ilme jäi kuitenkin mieleen. Keskiajalla kun seikkailtiin, tarinat olivat aika synkkiä ja verisiä (minun makuuni ne olisivat toki saaneet olla vieläkin synkempiä ja verisempiä). Minun melestäni kierros ei ollut erityisen pelottava ja itse olisinkin ehkä kaivannut siihen enemmän säikyttelyefektejä. En nyt tarkoita, että ketään olisi tarvinnut yleisön joukosta teilipyörään raahata, mutta pienillä parannuksilla kierros voisi olla mielestäni vieläkin parempi. Tosin sitten se ei varmaan sopisi kymmenvuotiaille, vaan ikäraja pitäisi olla huomattavasti ylempänä. Kierros oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen elämys ja tarjosi mukavan sukelluksen keskiajan tunnelmiin ja tarinoihin.

DSC02417

Matkalla Tallinn Legendsiin. Tämä talo (ravintola) näytti mielenkiintoiselta, oli jos jonkinmoista tilpehööriä pihalla…

Kierroksen jälkeen lähdimme sitten kävelemään mieheni selvittämää reittiä vanhasta kaupungista poispäin. Hahhah. Nyt meni kyllä pahasti metsään, tai sitten viidakkoon, lopulta kuitenkin ’kangasviidakkoon’, ihme kyllä… Olin itse katsonut, että eikö se ole ihan pilvenpiirtäjien lähellä (no, olisi tietenkin ollut, ei siinä mitään). Nyt kuitenkin sitten etsittiin jostakin ihan muualta. Osoite oli Tartu mnt 35. Aika pitkä kierros ehdittiin kävellä, mutta ei se mitään: saatiin ainakin liikuntaa ja nähtiin Tallinnasta sellaisiakin alueita, joissa ei oltu ennen käyty. Vastaan tuli jonkin verran autioituneita ja umpeennaulattuja rakennuksia. Muutaman kerran tunsin kitkerää savun hajua. Ilmeisesti haju tuli parista tulipalon vaurioittamasta talosta, joiden ohitse kävelimme. Oikeasti matka olisi todellakin ollut paljon lyhyempi, mutta mepäs vähän seikkailimme. Onneksi ei sentään satanut, vaan sää oli ihan asiallinen. Aurinkokin pilkisteli.

Jännä kontrasti rakennusten välillä

Minulle jäi jonkin aikaa Kangadzunkelin yläkerran palapuolella kiertelyyn. Ainakin nopeasti vilkaistuna esimerkiksi yksiväristen kankaiden valikoimat näyttivät olevan aika paljon suuremmat kuin mihin Suomen kangaskaupoissa on tottunut. En sitten tiedä, ovatko pakkakankaat, tai edes palakankaat, sen halvempia kuin Suomessakaan. Enkä tiedä, olisiko mieleistä kangasta löytynyt, jos olisin mennyt pakkapuolelta kysymään. Jotkut pikkujutut, esim. pitsinauhat ja sen sellaiset saattoivat olla vähän halvempia. Valikoima niissä oli aika paljon isompi kuin esim. jossain Eurokankaassa (Helsingissä Hobby Pointista löytää itse asiassa paremmin pitsinauhoja ja sen sellaista pikkujuttua). Ompelulangat ainakin olivat halvempia kuin Suomessa (tosin Lahdessa palakaupassa olen nähnyt yhtä halpoja). Lankoja olisi voinut ostaa, mutta jotenkin en saanut päähäni, tarvitsenko jotain tiettyä väriä erityisesti, enkä ostanut. Kaikenlaisia korujuttuja oli myös aika paljon, mutta niitä en ehtinyt katsoa yhtään (en kyllä koruntekojuttuja niin paljon harrastelekaan).

Joskus satun näkemään kuvia kivannäköisistä housuista, jollaiset haluaisin, mutta en oikein tiedä, minkälaista kankaan pitäisi olla… Selaisia värejä, mitä kaipaisin, on kuitenkin Suomesta aika vaikea löytää, joten olin ajatellut, että Tallinnan kangaskauppoja voisi vilkaista. No, se jäi nyt tällä kertaa vain vilkaisuksi. En sitten lopulta kuitenkaan ostanut mitään. Aloin olla jo aika väsynyt, enkä jaksanut oikein enää keskittyä millekään nopeille ostoksille. Ajoimme sentään bussilla satamaan, joten sinne ei tarvinnut enää kävellä. Huhhuh.

Ainakin aktiivisuusrannekkeeni oli tyytyväinen. Ranneke on ollut nyt parisen kuukautta seuranani (sain sen ilmaiseksi veljeltä ja veljen vaimolta, kun heillä ei ollut sille käyttöä) ja sepä on sitten tarkkaillut uimisiani, voimaharjoittelujani ja bodycombat-treenejäni sekä tietysti kävelyjäni ja kaikkea muuta aktiivisuuttani. Tällä kertaa päivän aktiivisuustavoite täyttyi hyvin ja meni ihan reippaasti ylikin. (Jalat eivät kyllä tykänneet yhtään, olivat nilkoista alaspäin kuin tulessa. Auuu…) Olen huomannut, että reipas hyötyliikunta (kävely) tuntuu useimmiten olevan rannekkeen mieleen. Vertailun vuoksi: kolmen ja puolen tunnin rento lötkökävely matkamessuilla ei ollut rannekkeen mielestä mitään kovin kummoista liikuntaa. Huomattavaa on, että käsien pitäisi kai heilua aika tavalla, eli ranneke ei välttämättä reagoi esim. pyöräilyyn, koska siinä eivät kädet juurikaan liiku. Mutta sitähän pääsee ehkä kokeilemaan tässä jossain vaiheessa, kun kaivan pyörän esille ja katson, onko se edes ajokunnossa. Muualla asuessa pyörä on yleensä ollut minulle välttämätön kulkuväline, mutta pk-seudulla, missä bussit kulkevat ovelta ovelle, sille ei ole ollut kovinkaan paljon käyttöä.

Joka tapauksessa: kuvien ottamiselle ei juurikaan jäänyt tällä reissulla aikaa. Kaikki kaupungilta napsitut kuvat ovat oikeasti napsaistu aikamoisessa kiireessä ja vauhdissa. Otin laivan lähtiessa kannelta muutamia kuvia auringonlaskuista ja Tallinnan kaupungin siluetista, mutta nopeasti siitä piti päästä jo sisälle lämmittelemään.

 

kansitakki

 

Cosmonovaan ja takaisin – tietokilpailuvoittoristeily Tukholmaan

Nyt sitten mentiin taas. Ja minnepä muualle kuin Tukholman risteilylle. Viimeksi piipahdettiin Ruotsin puolella maaliskuussa, kun mies oli voittanut arpajaisista Viking Linen lahjakortin ja pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme sitten käyttää sen. Laivalla mies halusi välttämättä, että osallistuisimme musiikkiaiheiseen tietokilpailuun. Olemmehan sentään jonkinlaisia tietokilpailujen konkareita: Kotkassa kävimme pubivisoissa ja Mikkelissä kirjastovisoissa, ihan mukavalla menestyksellä. No, siinä sitten kävi niin, että minä voitin laivalla koko salillisen porukkaa sekä tietysti oman aviomieheni (se onkin jo kovempi saavutus? 😉 ) ja sain tietysti palkinnoksi risteilylahjakortin ja suklaalevyn. (Yllä oleva kuva on edelliseltä reissulta, kun kiipesimme Katarinahisseniin, säähän oli maaliskuussa vähintääkin yhtä harmaa…).

lähtö

Matkaan lähdössä

Tällä kertaa olisimme voineet valita useista erilaisista risteilystä. Ahvenanmaa olisi ehkä kiinnostanut eniten, koska minä en ole siellä ikinä käynyt, mutta Turusta lähtevät laivat ovat meille vähän hankalia, joten päädyimme sitten varaamaan uudelleen perinteisen Päivä Tukholmassa -risteilyn. Valitsimme laivaksi Gabriellan ja matka-ajankohdaksi kesäkuun, koska maaliskuussa tuntui siltä, että risteilyt ovat enemmänkin kesäjuttuja. Maaliskuussa laivan kannella oli tietysti jäätävän kylmä, eikä siellä voinut oikein olla missään vaiheessa matkaa. Ikkunoiden lähellä istuessakin oli kylmä. Yleensä olen käynyt risteilyillä kesäaikaan, vaikka kesähän ei sekään tässä maassa aina lämpöä takaa…

Olisin tietysti, näin tietokilpailuvoittajana, toivonut Viking Lineltä vielä vähän ”parempaa” hyttiä. Minähän sentään vastasin kaikkiin kysymyksiin oikein. 😉 Ei sen hytin tietenkään olisi tarvinnut mikään purtilon komein sviitti olla, mutta olisin toivonut, että siinä olisi ollut sekä parisänky että ikkuna. Nyt minun oli valittava jompi kumpi. Valitsin parisängyn, koska ajattelin, että kesällähän ehkä tarkenee kannellekin maisemia katselemaan. Ikkunallinen vaihtoehto olisi ollut se tavallisen näköinen kerrossänkykoppi. Olen aikaisemmin matkustanut aina niissä kerrossänkykopperoissa, eli en siis ollut koskaan aikaisemmin näinkään ”hienossa” hytissä ollut. Olihan tämä B2L mukava ja tilava ja tässä oli jopa televisio, josta tuli tietysti jalkapalloa joka välissä… 😉 Kyllä tästä siis täytyy ihan kuva laittaa, että tällaisessa on tullut oltua.

Köyhän naisen matkablogi esittää… 😉

B2L hytti

B2L-hytti Gabriellalla. Hytissä ei ollut muuta vikaa kuin se että siitä puuttui ikkuna.

Menomatkalle olimme varanneet buffetin hintaan 33 e per henkilö. Onhan se kallis näin köyhän naisen matkablogin näkökulmasta, mutta ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, joten kyllä se ihan hintansa arvoinen on. Aamiaiset varattiin molemmille aamuille. Tämänhän kaikki tietävätkin, että ”ilmaisia” risteilyjä ei todellakaan ole. 😉

Buffetissa pääsimme ihan ikkunoiden edessä olevaan pyöreään pöytään. Pauke vain kuului, kun laiva törmäili jonkinlaisessa myrskyssä isompiin aaltoihin ja vesi roiskui ikkunoihin (kuvassa näkymä keulan suuntaan). Menomatka oli kyllä aikamoista keikutusta. Se hyvä puoli siinä tietysti oli, ettei sellaisessa keikutuksessa tullut ainakaan mässäiltyä liikaa… 😉 Hyvin se ruoka kyllä silti maistui. Jäätelö ja mustikkapannacotat maistuivat erityisesti, ainakin minulle. 🙂

myrsky

Näkymä laivan keulaan ruokailun aikana

Mies innostui siinä sitten puhumaan ruotsia parin samassa pöydässä istuvan mukavan mummon kanssa. Minä tietysti pelästyin, että ei kai minulta vain kysytä mitään, kun enhän minä mitään ruotsia osaa… Iik! 😉 Yliopistossakin taisin sen pakollisen ruotsin kurssin selvittää jotenkuten rimaa hipoen. Onneksi meistä toinen kuitenkin on ruotsin kielen taitoinen ja vähän sosiaalisempikin… 😉

Viinit ja oluthan kuuluvat myös buffetin hintaan, joten otin myös vähän viiniä, sitä vaaleanpunaista tietysti. Minulle ei yleensä alkoholi hirveästi maistu, mitä nyt saatan juoda lasin viiniä muutaman kerran vuodessa, joissakin erityisissä tilanteissa. Äiti on kuitenkin aina huolissaan, jos en ota yhtään edes viiniä, joten nyt on sitten äidille kuva todisteeksi, että roseeviiniä juotu on… 😉

jälkiruuat

Jälkiruokia. Mustikkapannacotat oli tosi hyviä. Ja tuli taas varmaan syötyä vähän sellaistakin, mitä en saisi syödä…

Illalla istuskelimme Club Marissa kuuntelemassa bändiä, joka oli meidän mielestämme vähän parempi kuin edellisen reissun bändi. Silloin meistä tuntui ihan selvästi, että musiikki oli tarkoitettu viihdyttämään vähän meitäkin varttuneempaa väkeä, ja me olemme sentään jo oikeasti keski-ikäisiä! Erittäin positiivista, että tämänkertainen bändi ei soittanut kertaakaan ”See you later alligatoria” eikä muitakaan meidän mielestämme ”ihan hirveitä” biisejä… 😉 Kävimmepä vähän tanssilattiallakin pyörähtämässä, kun vuorossa oli BoneyM-mix. Jostain syystä emme ehtineet kuuntelemaan yläkerran (?) trubaduuria ollenkaan, vaikka trubaduuri vaikutti ihan hyvältä, kun kävi siinä alussa Club Marin puolella esittämässä yhden kappaleen.

Illaksi laitoin itsesuunnittelemani ja tekemäni mekon (kuvassa alla) ja otin mintunvärisen huivin lämmikkeeksi. Menin pari vuotta sitten ompelukurssille, koska halusin oppia tekemään vaatteita, etenkin housuja, koska niitä ei löydy minunmuotoiselle ihmiselle kaupoista: ovat tasapaksuille tehtyjä, joten pitäisi ottaa jättimäistä perunasäkkikokoa, että yleensä mahtuisivat jalkaan ja sitten pitäisi aina vyötäröä kaventaa aika tuntuvasti. Ei kiitos. Käsityönumeroni taisi olla peruskoulussa joku kutonen, joten siltä pohjalta homma sitten lähti käyntiin. Kurssin jälkeen sain oman ompelukoneen ja aloin vain harjoitella (Espoosta on löytynyt siihen tarkoitukseen ihan hyvin halpoja kierrätyskankaita). Noin vuoden harjoittelun jälkeen vaatteista alkoi tulla jo ihan käyttökelpoisia, eli tässä on hyvä esimerkki siitä, että kuka tahansa tumpelo voi oppia tekemään vaatteita ainakin omiksi tarpeiksi, jos intoa ja rohkeutta riittää. Ainakin saan nyt mieleisiä vaatteita, joiden tekijä on tiedossa. Aika vähän tulee enää valmiina ostettua muuta kuin alusvaatteita ja ehkä jotain takkeja. Mekkoja olen tehnyt aika paljon, kun niitäkään ei ole oikein kaupoista saanut minulle sopivia, jos ei ole trikoota halunnut ostaa.

mekko

”Iltaeleganssia”. Itse suunnittelemani ja ompelemani mekko ensimmäistä kertaa käytössä.

Menomatkalla keikutus oli tosiaan niin kovaa, että nukkuminen oli vähän vaikeaa. Hieman huonosti nukutun yön jälkeen oli sitten vuorossa aamiainen. Laivallahan aamiaiset on melkein aina se matkan kohokohta. Siellä riittää onneksi syötävää niillekin, jotka eivät viljoja pupella…

aamiaista

Vähän hienompi kuin normaali marja- ja hedelmäpitoinen aamiaiseni kotona. Ja kotona en syö kylmiä kaloja, pekonia ja munakokkelia enkä juo paljon mehujakaan, enkä todellakaan ota kaakaota kermalla… 😉

Tukholmassa sää oli sunnuntaina pilvinen ja välillä vähän aurinkoinenkin, ei mikään kovin lämmin, mutta ihan hyvä, ettei sentään satanut. Maaliskuun reissulla kävimme siis Abba-museossa, joka sijaitsee Djurgårdenissa. Sinne pääsi lautalla ja ehdimme sillä reissulla kierrellä vähän vanhaa kaupunkiakin. Tällä kertaa olin valinnut kohteeksi Cosmonova-planetaarioon. Cosmonova on Tukholman luonnontieteellisessä museossa, joka sijaitsee lähellä Yliopiston asemaa. Kävelimme siis laivalta Slusseniin ja jatkoimme siitä metrolla Universitet-aseman suuntaan. Jonkun onnettomuuden takia emme kuitenkaan päässeet metrolla perille saakka, vaan tuli kuulutus, että pitää jäädä Tukholman Teknillisen korkeakoulun luona pois ja mennä siitä korvaavalla bussilla. Onneksi minulla oli ruotsin kielen taitoinen seuralainen. Minä olisin tuossa tilanteessa joutunut taas pulaan…

museo

Naturhistoriska riksmuseet

Metroasemalta oli lyhyt kävelymatka Luonnontieteelliselle museolle puistoalueiden läpi ja matkan varrella tapasimme mm. lauman hanhia ja sitäkin enemmän hanhen kakkaa. Olimme ostaneet netistä etukäteen liput elokuvaan, jonka nimi oli Osynliga mysterier eli Mysteries of the unseen world. En tajunnut käydä ajoissa pyytämässä laitetta ja kuulokkeita, joilla olisin saanut englanninkielisen selostuksen. Kyllähän ne pääasiat ymmärsi ruotsiksikin, mutta välillä kun näytettiin joku juttu ja sanottin, mikä se on, niin eihän minulla ollut hajuakaan, mistä oli kysymys. No, kenellekään ei tee pahaa vähän verestää ruotsin kielen taitojaan katsomalla kokonainen elokuva på svenska. Elokuva oli kuitenkin muuten tosi hieno kokemus, kun Cosmonova on sellainen pallonmuotoinen teatteri, niin kuin planetaariot ovat, eli katsoja tuntee olevansa mukana elokuvan maailmassa ja esimerkiksi lentävänsä kaupunkien tai vuorten yllä. Elokuva siis käsitteli asioita, joita ei ihmissilmällä pysty näkemään, eli sellaisia, jotka ovat esimerkiksi niin pieniä, nopeita tai hitaita. Luonnonhistoriallisessa museossa olisi tietysti ollut näyttelyiden puolella paljon muutakin mielenkiintoista, mutta emme jaksaneet sen enempää, eikä aikaakaan tietysti ollut kovin paljon, kun alkoi olla jo nälkä.

Menimme metrolla Östermalmille ja söimme siellä Creme-nimisessä ravintolassa (Nybrogatan 16). Mies otti burger-annoksen ja minä otin pihvisalaatin. Ruoka oli oikein hyvää. Eipä siinä sitten oikein muuta tällä kertaa ehtinytkään, kun piti jo lähteä takaisin laivalle. Yleensä nälkä ei ehdi yllättää kovinkaan pian laivan tuhtien aamiaisten jälkeen, mutta nyt onneksi teki jo mieli ruokaa maissa ollessa. Laivan ravintoloissa syöminen on kuitenkin sen verran kallista. Joo, Gabriellalla oli kyllä ravintolamaailma uudistunut, mutta sitä köyhän naisen matkablogi ei tällä kertaa esittele.

syömässä

Cremen terassilla syömässä. Trikoohihainen neuletakki on myös omaa tuotantoani.

ruoka

Annokset Cremen terassilla. Pihvisalaatti ja burger-annos.

Kotimatkalla sää sitten kirkastui pikkuhiljaa, joten pääsi kannelle ihaileman laivareitin varrella olevaa saaristoa ja kuvailemaan auringonlaskua Ahvenanmaan lähellä. Olen tosi innostunut erityisesti auringonlaskujen kuvaamisesta. Olisi kiva joskus päästä jollekin (maisema)valokuvauskurssille.

tukholman saaristo

Mökkejä jyrkänteellä

tukholman saaristo

ruotsalaista rannikkoidylliä

keltainen auringonlasku

Auringonlasku lähellä Maarianhaminaa

lilaa

Auringonlasku vähän ennen Maarianhaminaan saapumista

Jostain syystä laivassa oli minun mielestäni toisena iltana paljon kylmempää kuin ensimmäisenä iltana, vaikka silloin ulkona satoi ja myrskysi. Piti pukea oikein kunnolla päälle Club Mariin, ei todellakaan missään hepenissä tarennut. Hytissä oli kuitenkin onneksi lämmin. Mukava reissuhan se oli tämäkin. Sitten vain toipumaan keinutuksesta ja ihmispaljoudesta ja uusia seikkailuja kohti… 🙂