Browsing Category

Baskimaa

Banaani käsimatkatavaroissa. Eli, milloin lopetan lentämisen?

EN oikeasti halua olla lentokoneissa. En yhtään. Viimeisin reissu sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei matkanteko taivaalla jylisevissä ahtaissa purkeissa ole minua varten. Joko lentäminen täytyy lopettaa kokonaan tai ainakin lentokohteet on harkittava tarkkaan ja jätettävä hyvin vähiin. Vaihtolennot on ainakin unohdettava. Olin vaihtolentoja vastaan jo ennen Baskimaan reissua, mutta kuinkas sitten kävikään…?

Taas liikaa nousuja ja laskuja lentopelkoiselle. Taas liian rankkaa matkantekoa, vaikka yksittäiset lennot eivät kovin pitkään kestäneetkään. Silti: jo ennen perillepääsyä ihminen on ihan rättipoikki.

(Seuraavissa kuvissa muuten lennetään Pariisin taivaalla…)

Kokonaan toinen asia on lentomatkailun ekologinen puoli. Jos kerran olen jo nuorena tehnyt valinnan, etten koskaan yksityisautoile ja olen vielä onnistunut löytämään samanhenkisen miehenkin, niin miksi ihmeessä lentäisimme? Oikeasti, suurin syy, miksi en ole koskaan kiinnostunut autoilusta, on varmaan se, että en vain tykkää henkilöautossa matkustamisesta (yhtään sen enempää kuin lentokoneistakaan), ja vaikka tykkäisinkin, autoon ja sen ylläpitoon ei olisi kuitenkaan varaa. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa (tai ainakin ne yhteiskunnan, tai minkä lie ”pitää” ja ”kuuluu” -järjestelmän, sanelemat ”valinnat”), siinä määrin, mitä itse kullekin on mahdollisuuksia annettu. Ymmärrän tietysti, että ainakin jossain työ- tai asuinpaikoissa oma auto on välttämätön. Tunnen silti yhden ihmisen, joka on suostunut asumaan pahemmissakin peräkylissä työn takia, ilman omaa autoa, ja ne on kyllä aikamoisia extremejuttuja…

Joka tapauksessa, ekologisesti ajatteleva puoli minussa on selvästi liian tiuhaa lentämistä vastaan. Toisaalta pystyn hyvin ymmärtämään myös ihmisen kaipuun nähdä ja kokea. Itsellänikin on sellainen ajoittainen seikkailun kaipuu, vaikka tavallaan viihdynkin parhaiten kotona omassa rauhassani ja arvostan, että voi elää sellaista ”ihan normaalia rauhallista elämää”. Välillä tekee kuitenkin mieli päästä näkemään paikkoja ja suunnittelemaan matkoja, ne on kuitenkin kivoja juttuja, mitä odottaa ja mitä sitten on kiva jälkeenpäin muistella. Tietää vähän eläneensä, eikä vain istuneensa paikoillaan.

Luulen, että ihan älyttömän paljon minun ei kuitenkaan kannattaisi matkoja ahnehtia, koska silloin ne varmasti alkaisivat helposti maistumaan puulta. Toisaalta en myöskään kaipaa niin hirveän kauas, koska pitkä matkanteko on sen verran stressaavaa. Monethan tykkäävät mennä mahdollisimman kauas, mutta minua kaukokohteet eivät niin kauheasti houkuttele. Karsastan myös ajatusta sellaisista paikoista, joissa ihmiseen voisivat pesiytyä kaikenmaailman loisiot ja madot, tai mitkä lie superpöpöt. Hyvä, että mies on ehtinyt käydä Afrikassa ennen kuin tutustui minuun, koska nyt sitä ei enää päästettäisi. 😉

Pelko, huono olo, ekologiset näkökohdat. Siinä on jo aika paljon asioita, jotka puoltaisivat sitä, että lentäminen pitäisi minun osaltani lopettaa. Vaikka siis jotain pientä matkabloginräpellystä tässä kirjoitankin.

(Täytyihän näille hienoille ”Pariisin kuville” tehdä tämä pieni blogijuttu…?)

 

Vaihtolennolla Pariisin kautta Bilbaoon ja takaisin

Viimeksi lennettiin syyskuussa Baskimaalle. Meitä molempia kiinnosti Pohjois-Espanja enemmän kuin etelän kuumat aurinkorannikot. Minä halusin erityisesti San Sebastianiin, koska maisemat näyttivät kuvissa niin hienoilta. San Sebastian lisäksi tutustuimme myös Bilbaoon, joka sekin osoittautui aivan ihanaksi kaupungiksi.

Olisimme voineet lentää suoralla lennolla Helsingistä Ranskan Biarritziin ja mennä siitä junalla Espanjan puolelle, mutta lentoja oli vain kerran viikossa. Ei sopinut meille, pihistelijöille. Me halusimme olla matkalla vain viisi yötä. Vaihtolennotkin olivat aika huonoihin vuorokaudenaikoihin. Sieltä sitten oli pakko valita joku vähemmän paha vaihtoehto, vaikka ensimmäinen lento lähti niin aikaisin, että piti taas mennä Espoosta taksilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Taksia pihistelijämatkailija välttelee viimeiseen asti. Lähtö kotoa taksilla oli kello 5.30. Lentokoneen lähtöaika oli kello 7.35.

Päädyimme siis lentämään Pariisin kautta Bilbaoon, josta piti vielä matkustaa San Sebastianiin bussilla. Onneksi sellainen meni suoraan lentokentältä, vaikka myöhästyimmekin yhdestä ja jouduimme odottamaan tunnin seuraavaa. Se on sitten tätä, heräät kotona kukonlaulun aikaan ja matkustat koko päivän iltaan asti. Sitten kun tulet kotiinpäin, matkustat vielä rankan lentopäivän jälkeen lentoasemalta junalla Helsingin keskustaan ja sieltä kaikki mahdolliset kylät kiertelevällä yöbussilla Espooseen kotiovellesi. Silloin, kun junat ja bussit kulkevat, emme tuhlaa taksiin.

Helsinki-Pariisi –lentomme pääsi lähtemään noin puoli tuntia myöhässä, koska juuri kun se oli lähdössä, renkaassa havaittiin ruuvi (?!), ja rengas jouduttiin vaihtamaan turvallisuussyistä. Pariisissa oltiin kuitenkin ihan aikataulun mukaisesti. Lentosää oli alussa ok, mutta suurimman osan matkaa alla oli pilveä, eli ei näkynyt paljon mitään. Ranskan ilmatilassa selkeni ja Ranska näytti peltotäkiltä, jossa oli vähän metsääkin. Kone teki pitkää kierrosta maan pinnalla, koska kenttä oli iso. Väsytti ja heikotti jo tämän ensimmäisen lennon jälkeen, vaikkei se ollut tuntunut edes pitkältä, vajaa kolme tuntia.

En tajua, miksi niin monet väittävät, että lentokoneissa on kylmä. Minulla on aina liian kuuma, ihan kuin saunassa olisi (huonohappisessa saunassa vielä kaiken lisäksi). Olkoon ulkopuolella sitten vaikka 50 astetta pakkasta. Usein vielä istun ikkunapaikalla ja aurinko paahtaa siellä pilvien yläpuolella suoraan minuun (jostain olen muuten lukenut, että siinä kannattaisi uv-säteilykin muistaa). Ja minähän olen siis yleensä tunnettu vilukissa, kotonakin menen nukkumaan kahden paksun peiton ja lämpöpussin kanssa, koska muuten minua palelee. Nytkin tietysti valitsin lentokoneessa joka kerta ikkunapaikan, kun mahdollisuus oli. Ja hottista oli. Eli on ainakin yksi paikka (saunan lisäksi), jossa minua ei palele: lentokone.

 

Pidänkö minä matkustamisesta…?

Reissu oli joka tapauksessa mukava ja onnistunut. Näimme kaksi ihan erilaista, mutta tosi mielenkiintoista kaupunkia. Kuitenkin tämä matka sai minut kyselemään itseltäni, pidänkö minä edes koko matkustamisesta. Totesin miehelle, että matkustaminen on nimenomaan hänen juttunsa, oli jo ennen kuin hän tapasi minut. Matkustaminen taas ei ollut minun juttuni, ennen kuin tapasin hänet. Koin koko ajatuksen paria päivää pitemmistä ulkomaanmatkoista liian stressaavana ja ensi alkuun olin ajatusta vastaan, vaikka mielelläni uusiin paikkoihin tutustunkin. Sittemmin matkustelusta tuli yhteinen juttu, mutta onko se kuitenkaan minun juttuni? Minä tykkään kyllä valokuvaamisesta ja matkakertomusten kirjoittamisesta. Nytkin pystyn toteamaan, että itse kohteissa oli kivaa ja niistä päivistä jäi mukavat muistot. Mutta kun kokonaisuuteen liittyy rasittava matkanteko… Toisin sanoen: lentäminen. Sen lisäksi, että lentokoneessa pelottaa, liian pitkä matkanteko yläilmoissa tekee olon vähintään pyörryttäväksi ja huonoksi. Siis vähintään. Minusta olisi mukavampi matkustaa niin että itse matkanteko olisi myös kivaa ja rentoa ja voisi katsella maisemia ja nähdä erilaisia paikkoja, ehkä pysähdellä ja levätäkin. Joku bussi olisi selkeästi liian ahdas vaihtoehto muutamaa tuntia pitemmille matkoille, mutta juna tai laiva kuulostaisivat jo paremmilta. Esteenä olisivat tietenkin aika ja raha.

 

Älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa…

Jos Suomesta haluaa johonkin vähän kauemmas, edes Euroopassa, on nopein vaihtoehto yleensä lentäminen. Taitaa se usein olla halvinkin. Joka tapauksessa lentokone on pelottava, rasittava ja vaivalloinen kaikkine turvatarkastuksineen ja myöhästymisineen ja odotteluineen. Jotain olen kyllä ehtinyt oppiakin: älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa. Maaliskuussa Prahassa sellainen piippasi minulla turvatarkastuksessa ja sitä sitten kaivettiin pikkurepun pohjalta, kun en edes muistanut, että siellä oli sellainen. Juu, en matkustanut banaani käsimatkatavaroissa Pariisiin, enkä Bilbaoon.

Lentokoneella pääsee kyllä nopeasti kohteeseen, mutta sen jälkeen on vähintäänkin jonkinlainen huono olo ja purkissa ollessa on saanut pelätä henkensä edestä joka tärähdystä. Se, että olen korkealla taivaalla (jonne ihminen ei mielestäni kuulu) on jo itsessään jotenkin pelottavan ja luonnottoman tuntuista, mutta ehkä vieläkin pahemmaksi asian tekee ahdas ja suljettu tila, josta ei pääse pois ja jonka armoilla ikään kuin olen. Minähän siis inhoan henkilöautojakin, vaikka ne kulkevat sentään maan pinnalla. Ne ovat mielestäni vaarallisia, liian pieniä ja ahtaita purkkeja, joissa en kovin mielelläni matkusta. Lentokoneet eivät tietenkään tilastollisesti ole yhtä vaarallisia, mutta niissä pelkään vielä enemmän.

 

Kone, joka tärisi…

Kuvassa lentokone, joka odottaa meitä Charles de Gaullen lentokentällä kotimatkalle…

Paluumatkalla koneet olivat vähän enemmänkin myöhässä, mutta ei nyt mitenkään liiallisesti. Pariisissa oli ollut aamupäivällä joku lennonjohdon lakko, joten Bilbaon kone oli tullut Bilbaoon myöhässä ja pääsi siksi myös lähtemään Pariisiin myöhässä.

Kotiinpaluulennolla Pariisista Helsinkiin kone tärisi kovasti ja silloin aloin jo muutenkin olla saanut tarpeekseni koko lentämisestä. Ihmisiä käskettiin menemään paikoilleen ja kiinnittämään turvavyönsä. Sellaista sattuu harvemmin, vaikka ollaan tässä viime vuosina vähän lenneltykin. Sanoin miehelle, etten lähde näihin säilykepurkkeihin enää ikinä. Pelästyin jokaista kellon kilahdustakin. Luulin, että nyt tulee ilmoitus pakkolaskusta johonkin tuonne kylmään ja pimeään. Asiaa ei yhtään helpota se, että ainoa ohjelma, jota mieheni katsoo televisiosta urheilun lisäksi on Lentoturmatutkinta. Se vain sattuu olemaan hänen suosikkiohjelmansa. Ja tämä on ihan tosi juttu. Tietenkin päässäni alkoivat pyöriä kaikki ne sivusilmällä (tai joskus tarkemmallakin silmällä) vilkuilemani jaksot. Mieleeni tulvi kuvia ihmisistä, jotka istuvat lentokoneen matkustamossa pahaa aavistamatta. Seuraavaksi kone alkaa täristä (tai käyttäytyä muuten oudosti) ja kuva siirtyy ohjaamoon, jossa lentäjät tajuavat, että nyt kaikki ei toimikaan ihan oikein. Sen jälkeen ei mene montaakaan sekuntia, kun kone jo aloittaa hurjan syöksyn maata kohti.

Pelastusliivien esittely joka lennon alussa ei myöskään helpota oloani tippaakaan. Kysyin mieheltä, muistuuko hänelle mieleen joku Lentoturmatutkinnan jakso, jossa ihmiset olisivat rauhallisesti ehtineet vetäistä pelastusliivit ylleen, kiinnittää ne asianmukaisesti ja kipitellä siistissä jonossa avoimelle ovelle, josta olisivat laskeneet liukumäkeä pitkin johonkin mereen (jos sellainen olisi sattunut alapuolella vellomaan). Ulkona ihmiset olisivat vetäisseet narusta pelastusliivinsä täyteen ja jääneet veteen (arvatenkin kylmään, mustaan ja pimeään) lillumaan ja joku olisi heidät sieltä vielä pelastanut…? Niin kuin tästä saattaa huomata, osaan pelastautumisen yksityiskohdat lähestulkoon ulkoa, mutta arvatenkaan mikään ei onnistuisi tositilanteessa. No, ei tullut yhtään jaksoa mieleen, mutta on niitä kuulemma tapauksia, joissa joku on pelastunut laskettuaan liukumäkeä pelastusliivit yllään. Selvä.

 

Ja kaiken lisäksi pyssymiehet…

Tosiasiassa lentokoneen pelastusliivit tuovat yhtä vähän turvallisuuden tunnetta kuin Pariisin lentokentällä ympäriinsä hiiviskelevät ja hitaasti kääntyilevät rynnäkkökiväärimiehet (ja naiset). Minua ei ainakaan hirveästi rauhoita, jos ohitseni kuljeskellaan isojen pyssyjen kanssa piiput pystyssä, siis melkein ihmisiin osoitellen. Kerran pääsivät yllättämään takaapäin, niin että pyssyn piippu ohitti minut noin puolen metrin päästä, siis melkein olkapäätäni hipoen. Välillä olivat armeijan ja välillä poliisin joukkoja. Kulkivat neljän ryhmissä ja ainakin yhdellä etummaisella oli aina sellainen ote aseesta, että huhhuh. Sitten tuli vielä joku kuulutus, ja käsitin niin, että joltain oli jäänyt johonkin joku laukku (minulle tuli tietysti heti mieleen: pommilaukku) ja se pitäisi turvallisuussyistä poistaa välittömästi.

Jos nyt varovaisesti uskaltaisin ilmaista mielipiteeni, niin en vain pidä ampuma-aseista. Mitä enemmän aseita, sitä varmemmin niillä ammutaan. Ja entä sitten pelastusliivit?! Laskuvarjot lentokoneissa pitäisi olla!

 

Se lentopelko…

Ihmettelen kovasti lentoemäntiä. Miten ne voivat päivästä toiseen tarjoilla yläilmoissa kahvejaan ja mustikkamehujaan? Ihan rauhallisen näköisinä, niin kuin olisi muka jotenkin normaalia seisoskella työkseen taivaalla jossain purkissa, joka on sullottu täyteen ihmisiä. Ja pahimmillaan purkki rupeaa tärisemään ja vatkaamaan.

Vuosi sitten lensimme Finnairin suorilla lennoilla välillä Helsinki-Ljubljana, joten nämä mustikkamehut olivat minulle jo tuttuja. Makeahan rauhoittaa pelokasta ihmistä…? Jopa pelkät suomenkieliset kuulutukset lentokoneessa tuovat yleensä jotenkin turvallisemman olon. Mutta ei sittenkään tarpeeksi turvallisen, eikä kaikissa tilanteissa…

Jotenkin tämä lentopelko tuntuu vain pahenevan mitä enemmän lennän, vaikka luulisi sen olevan toisinpäin. Olin lentänyt muutamia kertoja teini-ikäisenä ja sitten lennoissani oli parinkymmenen vuoden tauko. Sitten näitä lentoja alkoikin tulla joka vuosi. Tänä vuonna on jo käyty kahdella lentoja vaatineella reissulla, kun keväällä käytiin Prahassa. Nykyään älyän sentään jo ottaa koneessa kengät pois puristamasta ja nostaa jalat ylös penkille ja istua jonkinlaisessa zen-asennossa, en suinkaan meditoidakseni, vaan siksi että muistaisin liikutella jalkojani. Joo, minä kyllä kokeilin esineen pitämistä kädessä (ei rauhoittanut pahimmassa tärinässä) ja minulla oli edessäni varattuna ”stressisuklaa”. Suussa sulava suklaa rauhoittaa jonkin verran tilannetta kuin tilannetta. En silti pystynyt edes äänikirjaa kuuntelemaan, vaikka olin sellaisenkin varannut mukaan.

Vasta kotona tajusin, etten lentokoneessa istuessani ollenkaan muistanut, että niitähän menee kotini yli jatkuvalla syötöllä. Miten ihmeessä olin saattanut sellaisen asian ”unohtaa”? Jos minun muka on pakko pelätä lentokoneita, eikö olisi ”järkevämpää” pelätä, että joku niistä putoaa päähäni kuin että juuri se kone, jossa minä satun istumaan, syöksyisi alas? Tietääkseni kotini kohdalle ei ole vielä yhtään konetta pudonnut, vaikka niitä jylisee yli melkein koko ajan. No, eipä jotenkin vain muistunut purkissa istuessa mieleen… Mainitsinkin kai tuossa aikaisemmin jotakin suljetusta tilasta ja ahtaasta purkista, joka lentää korkealla taivaalla. Totean tähän, että matkan jälkeen oli helpottavaa kuunnella lentokoneiden ääniä ja iloita sellaisesta pikku asiasta, ettei tarvitse olla ylhäällä taivaalla.

Lento Helsingistä Pariisiin kesti kolmisen tuntia ja Pariisista Bilbaoon puolitoista tuntia. Helsinki-Pariisi väli mentiin Finnairilla ja Pariisi-Bilbao väli Hop for Air Francella, sellaisella pienemmällä Embraer-koneella. Ei edes saatu menomatkalla siinä Hop! -koneessa miehen kanssa vierekkäisiä paikkoja, vaikka siinä oli vain kaksi paikkaa käytävän molemmin puolin. Höh… Hop! –kone oli minusta aika resuinen purkki, penkitkin näyttivät vähän repaleisilta. Pariisi kyllä näkyi hienosti noustessa. Sanoin miehelle, joka istui edessäni, että nyt on sitten Pariisi nähty.

Meillä olisi ollut Pariisissa molempiin suuntiin mennessä kuusi tuntia aikaa, eikä kumpikaan meistä ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pariisissa tai Ranskassa, mutta päätettiin kuitenkin olla menemättä keskustaan, koska koko päivän kestävä matkanteko oli muutenkin niin rankkaa.

 

Charles de Gaulle…

Charles de Gaullen lentokenttä on iso ja Bilbaon kone lähti terminaali G:stä, joka on erillään ja kaukana kaikesta muusta. Sinne piti mennä terminaali F:stä bussilla ja se ei ollutkaan ihan lyhyt matka. Ulkona, Ranskan maaperällä, tuli siis myös käytyä.

Charles de Gaulle ei ehkä ollut ihan niin hankala, kuin olisi voinut kuvitella, mutta kiireessä siellä voisi ehkä olla vaikeampi suunnistaa. Välimatkat terminaaleista toiseen ovat pitkiä. Minusta Charles de Gaulle muistutti enimmäkseen kellaria tai betonista pysäköintihallia. Mutta kun aikaa oli runsaasti, siellä oli ihan kiva istuskella, katsella matkalaukkuja rullaavia ihmisiä ja ikkunoiden takana lipuvia jättimäisiä lentokoneita. Se erillään oleva terminaali G oli muuten myös jotenkin viihtyisämpi, mukavia nojatuoleja ja sen sellaista, eikä siellä hiiviskellyt pyssymiehiä.

Sen lisäksi, että Pariisi pelotti minua terroristien takia (vaikka nykyään tuntuukin olevan ihan sama missä on, missä vain voi tapahtua mitä vain), myös ranskalaiset arveluttivat minua jonkun verran. Olen aina elänyt vakaasti siinä uskossa, että ranskalaiset ovat tylyä porukkaa, jotka puhuvat vain ranskaa, enkä siksi ole uhrannut ajatustakaan Ranskaan matkustamiselle. Erityisesti Pariisista minulla on sellainen mielikuva, että se on turisteja täyteen ahdettu kaupunki, jossa pitäisi vain jonottaa jossain turistimassoissa pakollisten suurten nähtävyyksien edessä ja sen lisäksi siellä olisi kallista ja töykeitä ranskalaisia.

Pohdimme pitkään, kannattaisiko kentältä lähteä Pariisin keskustaan. Siirtymiset, turvatarkastukset ja syömiset veisivät kuitenkin aikaa. Voisi olla ruuhkia tms. Minua pelottivat terroristien lisäksi mahdollinen tungos ja tyly meininki. Jätimme ensin vähän avoimeksi, että ehkä paluumatkalla retken voisi tehdä, mutta ei sitten kuitenkaan sitä tehty. Keskustaan olisi siis päässyt junalla suoraan lentoasemalta, vähän samaan tapaan kuin Frankfurtissakin pääsi, ja Helsingissäkin pääsee nykyään.

Alla kuva Charles de Gaullen juna-asemasta… Tuosta olisi siis päässyt junalla Pariisin keskustaan.

 

Pelottavat ranskalaiset…

Jos meidän on pakko Ranskassa syödä, niin mennään nyt sitten edes Mäkkäriin ja otetaan minulle RANSKALAISET. Mäkkäristä pääsee sentään nopeasti pois. Tämä tehtiinkin: menomatkalla käytiin lentoaseman Mac Donaldsissa. Siellä oli kosketusnäytöt, joilla tilaus tehtiin ja maksettiin, eli siellä ei tarvinnut puhua. Sen kun vain valitsi näytöltä oman kielensä eli englannin. Siitä sai sitten kuitin ja tiskiltä huudettiin numero, kun tilaus oli valmis. Sain siis syödä Ranskassa ranskalaiset perunat. Perunat olivat taattua mäkkärilaatua. Mäkkärissä on parhaat perunat, jos vertaa muihin vastaaviin ketjuihin. Myöhemmin ehdittiin vielä syödä kioskista ostettua valmissalaattia (minä) ja leipää (mies).

Paluumatkalla käytiin sitten syömässä vähän ”hienommin”, Paul –nimisessä ravintolassa. Otettiin jotkut lohiannokset, joissa oli jonkinlaisen perunapannukakun päällä kylmäsavulohen tapaista. Asiointi onnistui englanniksi. Olihan se sentään lentoasemalla. Pakkohan niiden on siellä kieliä puhua. Ruoka ei ollut minusta mitään kovin kummoista, mutta kyllä sitä söi (kuva alla).

Tokihan minä ranskaakin puhun, jos on pakko. Busuu mösjöö, busuu madam. Asioin lentokentän kaupoissa useaan otteeseen ranskaksi ja yllätyin miten sujuvasti se meni. Ostin kynsilakkaa, suklaata ja vesipulloja. En tosin tarvinnut kuin paria sanaa, bonjour ja merci. Olen opiskellut ranskaa pari vuotta yläasteella, mutta unohtanut koko kielen lähes täydellisesti. Vain muutama tärkeä sana on jäänyt mieleen: bonjour, merci, merde… Saksa sentään on jäänyt parilla opiskelukerralla vähän paremmin mieleen (aloitin alkeista sekä lukiossa että yliopistossa). Venäjääkin osaan edelleen lukea, vaikken paljon mitään ymmärrä. Jos jotain kieltä pitäisi vielä opiskella, niin se voisi mieluiten olla espanja. Siitä ei tosin olisi tainnut olla paljoakaan apua Baskimaalla, jossa ei aina tiennyt, mitä kieltä siellä olisi pitänyt käyttää…

Niin mutta pysytäänpäs nyt asiassa: kyllähän me Pariisiin maan kamaralle astuttiin, niin että kotiin tultua voitiin tökätä nuppi meidän seinäkarttaan Pariisin kohdalle. Jee, Pariisi käyty. Ei tarvitse mennä toiste. 😉

 

Frankfurt & Paris – nuo nopeasti vilkaistut kaupungit

Kaksi vuotta sitten lensimme Lissaboniin, ensin Lufthansalla Helsingistä Frankfurtiin ja sitten Tap Portugalin koneella Lissaboniin. Tällä kertaa olisi ollut pikavisiittivuorossa Pariisi, mutta päädyimme nyt sitten kuitenkin jättämään sen väliin. Ai miten niin väliin? Lentokoneethan kaartelivat näyttävästi Pariisin yllä ja erotimme ikkunasta sekä Eiffel-tornin, Seinen että Ikean. Siinähän ne tärkeimmät kai olivatkin? 😉 Ruotsalaisilla on oma edustuksensa joka kaupungissa ja ovat näköjään myös varmistaneet, että ne kirjaimet näkyvät kauas, jos ei nyt sentään avaruuteen asti, niin ainakin lentokoneisiin. Mutta Eiffel-torni on nähty joka tapauksessa! Ei sitä tarvitse sen lähempää nähdäkään. Mukava katsella yläilmoista, kun alhaalla parveilisi kuitenkin liikaa ihmisiä.

Pariisi näytti ilmasta käsin loputtomalta harmaalta korkeiden talojen ja risteilevien katujen jatkumolta. Älyttömän suurelta. Oikeasti, älyttömän.

Ehkä tässä Pariisi-jutussa on sekin puoli, että minua eivät hirveästi kiinnosta suurimmat ja kuuluisimmat turistimassakaupungit. Rooma ei kiinnosta, Barcelona ei kiinnosta, Amsterdamkaan ei kiinnosta, eikä Venetsia, eikä New York… Voin kyllä mielelläni katsella kuvia ja lukea juttuja, jos joku muu on niissä käynyt, mutta siinä se. Odotankin jo innolla, että virtuaalitodellisuushommat kehittyy, sittenhän kai pääsen joka paikkaan, kun olen vain joku virtuaalihahmo, eikä minun tarvitse olla niissä oikeasti? 😉 Johonkin vuoren huipulle tai Borneon viidakkoon vaikka… 🙂

Niin. Prahassa ehdinkin jo käydä turistiparvia ihmettelemässä. Ihan oikeasti.

Toinen ei-kiinnostava juttu on sellaiset paikat, joista tulee yhtäkkiä niin muotia, että kaikki käyvät niissä vähintäänkin kääntymässä. Sellaiset alkavat tuntua minusta nopeasti epäkiinnostavilta.

Sinänsä minulla ei olisi mitään Pariisin vilkaisemista vastaan (paino sanalla vilkaiseminen), mutta en välttämättä haluaisi tunkea mihinkään ”pakollisiin” paikkoihin, vaan kierrellä ja katsella vapaammin, mitä eteen sattuisi tulemaan. Sellainen olisi voinut olla ihan kivaa, jos ei olisi myöskään ollut mitään lennolle ehtimistä stressattavana. Ehkä Ranskassa olisi kuitenkin mukavampi tutustua joihinkin pienempiin paikkoihin. Onhan siellä kaikenlaista chateauta…?

Lentokoneesta katsottuna Ranska näytti laakealta peltotilkkutäkiltä (siis jättimäisen ja harmaan Pariisiin ulkopuolella). Jonkun ison mutkittelevan joen näin myös.

Frankfurtissa käytiin kyllä pari vuotta sitten ihan oikeasti kaupungilla. Meillä olisi ollut hyvin aikaa kierrellä kaupunkia enemmänkin (kolmisen tuntia), mutta silloin satoi ja se vähän harmitti, koska kaupungin katselu jäi odotettua vähemmälle. Tyydyimme huitaisemaan muutamia valokuvia pilvenpiirtäjistä ja kuuluisasta Römerbergin aukiosta (jossa turistit parveilivat sateesta huolimatta) ja lopuksi kävimme KFC:ssä syömässä (Kentucky Fried Chicken, pikaruokaa, naminam). Vaikka vaihtolennot ovat rankkoja, minusta oli kivaa, että pääsin näkemään sitäkin kaupunkia. Muutenhan sinne tuskin olisi tullut koskaan mentyä. Saksassa olin tietysti aiemmin käynyt myös Berliinissä. Mies on pyörinyt Saksassa enemmänkin.

Laitan tähän alle nyt pari vanhaa kuvaa myös Frankfurtista (pilvenpiirtäjistä ja Römerbergin aukiosta), kun sopivat tähän lentoaiheiseen juttuun.

 

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään…? Tai sitten en…

Olen joskus kai maininnutkin, että haaveilen Sisilian matkasta. Sen lisäksi olisi ehkä kiva päästä myös Skotlantiin. Sisiliassa minua kiinnostaisi nähdä tulivuoria, ja luulen, että siellä olisi muutenkin kaikkea jännää: meri, rannat, hienot maisemat, historiallisia kaupunkeja… Liian kuumana aikana en kuitenkaan haluaisi sinne matkustaa ja myöskin pahimpia turistikausia olisi ehkä syytä välttää. Olisi tosiaan kiva, jos voisi mennä suorilla lennoilla ja aikaa olisi sen verran, että voisi kiertää mahdollisimman paljon paikkoja. Mutta luulen, että lentämisessä olisi nyt parempi pitää vähän pitempi tauko, enkä siis todellakaan ryntää katselemaan mitään Sisilian matkoja ensi vuoden puolelle. Mielelläni kyllä antaisin Italialle vielä joskus toisen mahdollisuuden, siksi että Italiassa sattuu olemaan aktiivisia tulivuoria… Haluaisin siis vielä Etelä-Italiaan ja nimenomaan Sisiliaan. Tietysti olisi kivaa, jos olisi niin paljon aikaa, että voisi matkustaa Euroopan läpi junalla Sisiliaan asti, mutta eipä taida olla.

Tietääkö kukaan, pääseekö Skotlantiin mitenkään laivalla mistään maasta (Tanskasta, Saksasta, Hollannista?)? (siis jos täällä on lukijoita, muuten kysymys olkoon retorinen). Laivamatkustus ei (risteilyjä lukuun ottamatta) taida olla kauhean in, kun lentokoneet täyttävät ilmatilat ja lentoja myydään köyhillekin pikkurahalla. Aikaa, ja varmasti rahaakin, sellainen reissu täältä asti tietysti vaatisi.

 

Moskovan valot. Eli mitä olen suunnitellut lentämisen tilalle…

Ollaan tässä mietitty, jos lähdettäisiin junalla Venäjän maalle tai vaikka Ruotsin kautta Tanskaan. Venäjällehän pääsee helposti junalla… Vai kuinka pitkään muka aion lykätä siihen maahan menemistä? Vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Idän Ihmemaa on ollut koko ajan ihan vieressä, eipä ole rohkeus riittänyt lähtemiseen. Jotenkin se pelkkä viisumisähellyskin tuntuu ihan oudolta ja liialliselta. Mutta minäpä olen (melkein) päättänyt, että sitten kun lähdetään, ei mennäkään Allegrolla Pietariin, vaan Tolstoilla Moskovaan. Tietysti Moskova on tosi iso ja varmasti ruuhkainen, enkä tiedä, miten hyvin siellä viihtyisin, mutta toisaalta siellä olisi paljon kulttuuria, taidetta, komeita rakennuksia ja ehkä kullan kimallustakin…? Kyllä sellainen kiinnostaisi. Mieskään ei ole koskaan käynyt Moskovassa. Sitä paitsi, nyt hänellä olisi mukana ”kielitaitoinen” henkilö. Hahaha, luen kyllä kyrillisiä kirjaimia sujuvasti, eli osaisin lukea asemien nimet ynnä muun sellaisen ongelmitta, mutta en ymmärrä muuten juuri mitään. Olenkin yrittänyt tässä vähän alkaa kertailemaan venäjän kieltä. Jos nyt edes muutaman sanan osaisi siellä venäläisessä yöjunassa, jos sinne asti joskus päästään.

Toinen kohde, mikä minua on alkanut viime aikoina kiinnostaa, on Tanska. Ensin siis laivalla Tukholmaan ja siitä junalla Ruotsin läpi ja sen hienon Juutinrauman sillan yli Tanskaan. Tanskassa on tietääkseni ainakin hienoja linnoja ja rantoja, enkä minä ole siellä ikinä käynyt. Tanska on kyllä käsittääkseni aika kallis maa, enkä tiedä, olisiko meillä edes varaa yöpyä siellä missään. Saksan puolellekin voisi olla kiva siitä jatkaa (esim. Hampuri olisi kiinnostava, kun minä en ole sielläkään käynyt). Saksa on minusta ihan mukava (ja suomalaiselle myös edullinen) maa ja mielellään sielläkin matkustelisin enemmän. Saksaanhan pääsisi laivallakin, mutta ne ovat niin kalliita matkoja, ettei sellaiselle tule varmaan kyllä ikinä lähdettyä.

Myös Baltian maat on yksi vaihtoehto, jos lentokoneita haluaa vältellä. Ainakin Baltia saattaisi sopia paremmin meidän budjetille. Laivalla pääsee helposti Tallinnaan ja siitä pääsisi bussilla Latvian puolelle, Riikaan ainakin reilussa neljässä tunnissa. Olisi tietysti kiva jatkaa matkaa myös Liettuaan. Siinä olisi taas pari maata, joissa minä en ole käynyt (mies tietysti on). Kovin pitkä bussissa istuminen ei vain ole niin kovin houkuttelevaa, eli siksi tämä vaihtoehto ei tunnu ihan niin vetovoimaiselta, mutta vaihtoehto se on kuitenkin.

Mitään maabongausta en sinänsä välitä harrastaa, ennemminkin tykkään bongailla erilaisia maisemia. Esimerkiksi viime vuonna nähtiin alppimaisemia Sloveniassa. Tulivuoret meillä on vielä näkemättä. Suosikkimaisemani ovat kyllä ehdottomasti Portugalissa (jyrkänteiset valtameren rannat), jos nyt ei sitten Suomea oteta lukuun (oma maa mansikka).

Kivahan se olisi aina välillä joku uusi maakin saada listalle. Itselläni on ennemminkin taipumusta katsella karttaa sillä silmällä, missä suunnalla (Eurooppaa) ei vielä näy minun karttaneulojani. Meillä on olohuoneen seinällä iso maailmankartta, johon isketään nuppeja sitä mukaa niihin ulkomaankohteisiin (kaupungit suurinpiirtein), joissa ollaan käyty. Molemmilla on omat värit ja sitten on yhteinen nupinväri niitä kohteita varten, joissa molemmat ovat käyneet (niissä kaikissa ollaan käyty muuten myös yhdessä). Minä en ole käynyt Euroopan ulkopuolella.

Kotimaassakin tietysti olisi kiva matkustaa, esimerkiksi pitkästä aikaa pohjoiseen. Sinne on tietysti junalla pitkä matka ja säädyllisistä majoituksista saa maksaa itsensä kipeäksi, mutta noin muuten kotimaan maisematkin kyllä kiinnostavat kovasti.

 

plasmapallo

Halkaistu koira ja muita sisäelimiä San Sebastianin tiedemuseossa

Maanantaiksi oli luvattu sadetta koko päiväksi, joten päätimme jo edellisenä iltana, että ainakin osa päivästä vietettäisiin jossain museossa. Maanantaisin melkein kaikki museot olivat tietysti suljettuja ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta tiedemuseo Eureka, joka sijaitsee kauempana San Sebastianin keskustasta. Sinne pääsi kuitenkin ihan kätevästi bussilla nro 28.

Perillä taivas oli harmaa ja pilvinen, mutta vieläkään ei satanut. Se oli ihan hyvä juttu, koska heti pihalla meidät vastaanotti mielenkiintoisen näköinen kokoelma rakennusten pienoismalleja. Niiden kiertelemisessä ja katselemisessa meni jonkin aikaa.

Itse museo, Eureka, oli osittain samanlainen kuin tiedekeskus Heureka Vantaalla (tosin tässä pitää nyt ottaa huomioon, että viimeisestä käynnistäni on voinut kulua jo parikymmentä vuotta, tai ainakin melkein, en edes muista). Samat Foucaultin heilurit ja plasmapallot löytyivät täältäkin. Nuo plasmapallothan taisivat olla joskus 90-luvun lopussa tai vuosituhannen vaihteessa muotia ja niitä myytiin pienempinä versioina valaisinosastoillakin. Itsekin harkitsin silloin nuorena sellaisen ostamista, olihan se niin ihmeellisen makean näköinen pallo, mutta en kuitenkaan sellaista sitten lopulta hankkinut. Varmaan ihan hyvä niin…

Höh. Höh. Höh… Olisin halunnut planetaarioon ja simulaattoreihin…

Olin vähän harmissani siitä, että planetaario oli remontissa ja kovasti odottamiini simulaattoreihinkin olisi päässyt vasta kello 16-19. Siellä olisi ollut virtuaalivuoristoratoja ja muita jänniä juttuja. Höh. Ihan kiva kohde tämä Eureka kuitenkin oli, eikä väkeäkään tietysti ollut meidän lisäksi keskellä maanantaipäivää kuin kourallinen, eli kierrellä ja katsella sai kyllä ihan rauhassa.

Eurekassa oli siis mm. kaikenlaisia fysiikan vempaimia. Siellä pääsi myös itse kokeilemaan erilaisten tutkimustulosten paikkansapitävyyttä. Tämän lisäksi Eurekassa oli myös eläviä eläimiä. Yhdellä osastolla oli esimerkiksi gekkoja, myrkkysammakoita ja käärmeitä.  Sen lisäksi oli osastoja, joissa sai testailla omaa notkeuttaan, reaktionopeuttaan, kehonsa vesimäärää jne. Peiliosasto ja etenkin peililabyrintti oli ihan hauska.

Pääsin myös selvittämään, kuinka harvinainen olen ulkoisilta piirteiltäni. Minulta kysyttiin esimerkiksi kasvojen ja huulten muotoa ja silmien ja hiusten väriä. Minulle kone antoi vastauksen, että vain kuusi (6) 134 165 kävijästä on ollut piirteiltään samanlaisia kuin minä. Että taidan sitten olla aika eksoottinen tapaus!?

Museon kaikkein parasta antia oli kuitenkin anatomian osasto, jonka ovella oli isot varoitustekstit neljällä eri kielellä. ”Very important! All the human and animal pieces of this exhibition are real and can hurt your sensitivity.” Sepäs kuulosti kumman lupaavalta. Siellä vierähtikin sitten hetki jos toinenkin kaikenmaailman porsaan sikiöitä, koiran keuhkoja, ihmisen aivoja, sydämiä ja muita sisäelimiä tuijotellessa. Olihan siellä tietysti pääkalloja ja luurankokin. Siellä oli jopa melkoisen hurjannäköinen halkaistu koira, jonka sisäelimet näkyivät toiselta puolelta ja kuono ja jalat oli jätetty karvaisiksi.

Tässä museossa vierähti mukavasti useampi tunti, eivätkä kaikki osastot olleet edes auki, eli jonkin verran jäi vielä näkemättäkin. Sadetta ei kovista lupauksista huolimatta tämänkään päivän aikana saatu, eli ehdittiin vielä oikein hyvin kiertelemään ja kävelemään myös kaupungille ja rannalle.

Edit: Ai niin, onhan minulla nyt Youtubessakin yksi pieni video San Sebastianin patikkapoluista. Sellaista tavanomaista huiskintaa, koska en jaksa koskaan keskittyä noudattamaan isin ja äidin neuvoja, mitä kunnolliseen videokuvaamiseen tulee. Haha.

https://www.youtube.com/watch?v=pJj6JgaIvt0

P.S. Ilmoittelinkin jo viimeksi, että blogin erillinen Facebook-sivu jää pois… Olen tosi laiska kaiken ylimääräisen somettamisen kanssa. Blogi jatkaa entiseen malliin ja linkit uusimpiin juttuihin julkaistaan omalla Facebook-sivullani. Seurailla voi myös Instagramissa.

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

chilitukka

Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki

Bilbao näyttää heti ensisilmäyksellä ihan erilaiselta kaupungilta kuin San Sebastian. Vähän modernimmalta, eikä ihan niin ’hienostuneelta’. Kun harhailimme bussilta hotellille, ei belle eepokista ollut tietoakaan. Mutta Bilbaosta löytyy silti oma rosoinen viehätyksensä. Yhtälailla kuin ihastuin San Sebastianiin, ihastuin myös Bilbaoon.

Bilbaossakin on kaunis vanha kaupunki, casco viejo, josta löytyy kapeita kujia ja takorautaparvekkeita. Mutta Bilbaossa on myös futuristinen puolensa. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa, monenkirjava, uusi ja vanha… Täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Paljon muutakin kuin Guggenheim.

Olin joskus aikaisemmin kuvitellut, että Bilbao saattaisi olla tylsempi kuin San Sebastian. Mutta ei Bilbao ollut vähääkään tylsä! Enhän minä siitä etukäteen paljon mitään tiennyt, mutta oli tosi kiva kierrellä sellaisessa kaupungissa, josta ei arvannut, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan. Ainakaan vielä Bilbao ei vaikuttanut mitenkään liiallisen turismin kyllästämältä, vaikka Guggenheim kuulemma väkeä vetääkin.

Erikoista arkkitehtuuria…

Bilbao osoittautui nopeasti mielenkiintoiseksi kaupungiksi. Se oli ehkä vähän hektisempi ja levottomampi kuin San Sebastian. Yhteiskunnan eri kerrokset ja etniset ryhmät näkyivät myös katukuvassa enemmän. Liian hektinen se ei kuitenkaan minun mielestäni ollut. Jos nyt vertaa vaikka vuosi sitten vilkaistuun Italian Triesteen, jossa pelkkä keskustan pakokaasu ja melusaaste tuntui epämiellyttävältä, vaikkei se taida olla edes väkiluvultaan Bilbaon kokoinen.

Viileää Bilbaossa ei syyskuun puolivälissä ollut, vaan melkein heti, kun bussista oli astuttu ulos, alkoi tulla kuuma. Lämpötila kipusikin molempina päivinä +26 asteen paikkeille. Shortseille ja aurinkovoiteelle oli vihdoinkin käyttöä.

Bilbao on sen verran isompi kaupunki kuin San Sebastian, että eksyttiin (tai ainakin harhailtiin) muutamaan otteeseen. Ensin ei meinattu löytää hotellille, koska kaikki katukyltit olivat baskin kielellä. Lopulta Ibis kuitenkin löytyi, eli ei kun kamat huoneeseen ja sitten ulos aurinkoon.

Jo ensimmäisenä päivänä tehtiin aikamoinen kävelykierros. Illalla minulla oli jalat nilkoista alaspäin ihan kipeät. Air Force Oneillani pystyy kyllä kävelemään vähän pitempiä matkoja, ennen kuin jalkapohjat ja nilkat kipeytyvät, mutta eivät nämäkään kengät ihan määrättömien matkojen talsimiseen sovellu. Kengät ovat kuitenkin hyvä hankinta ja aion ostaa samanlaisia kenkiä jatkossakin, sitten jos ja kun nämä nykyiset joskus hajoavat. Hyvät ja tukevat kävelyyn, mutta eivät näytä liian urheilukengiltä, vaan ovat sillä tavalla siistit, että niillä kehtaa tallustella melkein joka paikkaan. Eli matkoilla ne ovat erityisen käytännölliset, kun kenkiä ei kuitenkaan mahdu mukaan kovin montaa paria.

Ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, eli casco viejoon. Matkalla sinne nähtiin mm. kaunis vanha asemarakennus (kuvat alla).

Vanhassa kaupungissa syötiin ravintola Pentxossa, joka oli tarkka Tripadvisor-tähdistään… (katso juttu Baskimaan ruuista tästä linkistä). Kirkkoon olisi ollut pääsymaksu, joten sinne ei menty (kyseisen kirkon ovi näkyy kuvassa alla).

Vanhassa kaupungissa oli ihan kivoja katuja ja jänniä putiikkeja, siis muutakin kuin pelkkää turistikrääsää. Esimerkiksi Tarot Reading –paikka, jossa oli ”Zombie Tarot” –kortit ikkunassa, oli aika mielenkiintoinen. Aika hämyisen oloinen mesta Helsingin new age –putiikkeihin verrattuna. Toisena päivänä taisin ostaa jotain pientä AleHop-nimisestä krääsäkaupasta, mutta se ei ollut varsinaista turistikrääsää, vaan esimerkiksi 5-vuotiaalle kummitytölle löytyi sellainen kiva kassi, jonka saa itse värittää. Toivottavasti tytöllä ei semmoista vielä ole…

Nunniakin nähtiin, tai en tiedä, mitä nämä valkopukuiset olivat…

Joen rannassa oli värikkäitä taloja ja sieltä löytyi myös mielenkiintoista katutaidetta. Käväistiin joen toisella puolella ihailemassa ”chilitukkaa”, samalla kun odotettiin kauppahallin avautumista. Mercado de la Ribera on hieno rakennus sekin. Siinä on ikään kuin sekoitettu uutta ja vanhaa. Myös peililasia oli käytetty ja muut rakennukset heijastuivat siitä kohtaa kivasti. Peililasiin törmättiinkin Bilbaossa siellä sun täällä. Kauppahallissa oli paljon kaikenlaisia lihoja, hienon näköisiä pintxoja ja tapaksia ynnä muuta muuta ruokatavaraa.

Alla näkymä kauppahallin ikkunasta…

Mies osti meille kauppahallista mandariineja ja pysähdyttiin syömään niitä joen rantaan. Siitä jatkettiin joen vartta pitkin kohti Guggenheimia. Ei se mikään lyhyt kävelymatka ollut sekään. Talot olivat kivan värikkäitä ja niissä oli paljon jänniä lasisia ulokkeita tai erkkereitä.

Bilbaossa on myös paljon siltoja…

Matkan varrelta löytyi mm. jännät polkimet ja muita kuntoiluvempeleitä…

Zubizurin silta ja se takana kohoavat pilvenpiirtäjät ovat aika futuristinen näky. Silta näytti minusta pelottavalta, enkä ensin meinannut uskaltaa lähteä ylittämään sitä. Suostuin sitten, kun huomasin, että seuraavassa sillassa olisi ollut aika rankan näköiset monikerroksiset raput. Joku silta siinä kuitenkin piti ylittää Guggenheimin puolelle päästäkseen.

Joo, en todellakaan halua kiivetä noita ihan älyttömiä portaita tuolla… (kuva alla)

Niin, se Guggenheim. Moderni arkkitehtuuri ei aina ihan sytytä, mutta kaikki modernit rakennukset eivät suinkaan ole rumia, tai eivät ainakaan ihan hirveän rumia… En nyt oikein tiedä, mitä olisin tästä Guggenheimista mieltä. Ainakaan ulkopuolelta se ei tehnyt mitään kovin suurta vaikutusta. Näin vertailun vuoksi toteaisin, että Helsinkiin kohoaa minun mielestäni usein melko rumia rakennuksia, mitään kuitenkaan tässä erityisesti yksilöimättä.  Olihan tämä Guggenheim erikoinen ja varmaankin se nykytaiteen museona ajaa asiansa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi asuinrakennuksista tai kaikista julkisista rakennuksista pitää tehdä nykyään harmaita, teräksisiä, lasisia jne. Haluaisin iloisempia värejä. Kauniimpia taloja. Sellaisia kuin joskus kauan sitten oli. Vaikka joskus belle eepokilla. Jotkut futuristiset rakennukset tai kaupunkimaisemat saattavat miellyttää silmää, mutta niissä täytyy sitten olla joku tasapaino, symmetria, kauneus tms., tai pitäisi sopia ympäristöön jotenkin. No joo, en osaa sanoa tästä Guggenheim-rakennuksesta muuta kuin että aika iso, erikoinen, monimutkainen, käsittämätönkin, tulipahan nähtyä. Alla Guggenheimin hämähäkki.

Tykkäsin enemmän noista joen toisella puolella olevista taloista.  Seuraava kuva. Ihan siitä Guggenheimin pihalta kuvattu…

Emme me Guggenheimissa sisällä käyneet, eikä todellakaan tultu Bilbaoon Guggenheimin takia, joten ihan turha mitään Guggenheimia olisi minun mielestäni sitä varten Helsinkiin rakennella, että ihmiset nimenomaan sellaista tulisivat katsomaan. Ainakaan minä en valitsisi ulkomailta matkakohdetta sillä perusteella. Onhan se ehkä jonkinlainen lisä mahdolliseen muuhun tarjontaan ja tässä Bilbaon tapauksessa on kaiketi koko kaupunki noussut uuteen kukoistukseen tämän Guggenheimin avulla, mutta niin kuin sanoin, emme menneet katsomaan, minkälainen se olisi ollut sisältä. Ja minä en siis edes ole ihminen, jota eivät museot tai taidemuseot kiinnostaisi. Nykytaide nyt vain… noh, joskus vähän tökkii. Ja ehkä tässä on sekin, että se on vähän liian sellainen ”pitää nähdä” -paikka. Tottahan toki mekin Guggenheimin luo vaellettiin, kun se kerran siellä oli, mutta siihen se sitten jäikin…

Vesitaideteos siinä ulkopuolella oli kyllä kiva ja mielenkiintoinen ja olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa ihmettelemään. Mies vain olisi voinut alkaa hermostua, jos olisin jäänyt koko illaksi siihen kyykistelemään ja samoja vesiä kuvailemaan… 🙂

Bilbaon Guggenheim muistutti joltain puolelta katsottuna isoa teräslaivaa ja ulkopuolellakin oli ihan riittävästi (ilmaista) nähtävää. Innostuin siis kuvailemaan vesiä, tai mitä lie suihkulähteitä, jotka ilmestyivät maasta ja katosivat räiskähtäen. Turisteja ei ollut ainakaan syyskuussa mitenkään häiritsevän paljon, joten Guggenheimin liepeillä oli ihan mukavat oltavat.

Ehkä ihmiset kuvaavat useammin Guggenheimin kukkakoiraa kuonon puolelta, niinpä minä kuvailin takapuolelta… SE KUULUISA KUKKAKOIRA:

Guggenheimin terassilla ostimme juomat. Minä valitsin viiden euron tuorepuristetun appelsiinimehun (kai sitä nyt voi vähän ylikalliisiin nautintoihin investoida, kun ei kerran museoon sisällekään menty) ja mies sai Heinekenin, eli suomeksi ”heinäkengän”, oluen, mitä se ei olisi halunnut Espanjassa juoda. Olin siinä vaiheessa kaikesta kävelystä jo aika väsynyt, mutta silti päätettiin kävellä vielä toista reittiä takaisin hotellille. Kotona voi sitten löhöillä, vai miten se menikään…?

Taidan kertoa toisesta Bilbao-päivästämme vielä erillisessä jutussa. Näitä juttuja on vähän vaikea koostaa ja joskus niistä saattaa tulla vähän liian pitkiä… San Sebastianistakin riittäisi tarinaa vielä ainakin yhteen tiedemuseosta kertovaan juttuun. Samoin majoitukset ovat vielä käsittelemättä. Ja Pariisin lentokenttä… 🙂

Linkit Baskimaan reissun edellisiin juttuihin:

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit (kuvia sekä San Sebastianista että Bilbaosta)

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki (San Sebastian)

Otuksia leivän päällä (eli Baskimaan parhaat sapuskat…)

Joka tapauksessa: Bilbaoon kannattaa kyllä mennä ja tutustua. Se on oikeasti ihana ja aito kaupunki.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Sen lisäksi, että itse kaupunki rakennuksineen on kuin karkki, myös ympäröivät maisemat ovat huikeita: vihreitä kukkuloita ja valtameren majesteettiset aallot. Voiko lomakohteeltaan enempää toivoa?

San Sebastianissa säät voivat kuitenkin olla sateiset ja oikukkaat, eikä aurinkoa oltu kauheasti lupailtu meillekään syyskuun puolivälissä. Suuremmilta sateilta kuitenkin vältyttiin, ainakin päiväsaikaan, ja meillä taisi todellakin käydä aikamoinen tuuri, sen verran sateisilta sääennusteet olivat ensialkuun näyttäneet. Suurimman osan ajasta oli pilvistä ja harmaata, mutta taisi se aurinkokin muutamaan otteeseen vähän pilkahdella ja lämmittää niiden muutaman päivän aikana, jotka San Sebastianissa vietimme. Yleisesti ottaen oli aika viileää, noin 15-20 astetta. Toisaalta kauhean kuumassa ei jaksaisi kävellä ja kiipeillä, eli sää oli yleisesti ottaen hyvä, kun ei satanut.

San Sebastianin kuviahan löytyi jo aikaisemmastakin jutusta, jossa on myös kuvia Bilbaosta… linkki, mutta tässä näitä kuvia tulee vielä lisää… Patikointiretken maisemia taas voi katsella tästä linkistä.

Ja onhan San Sebastianissa palmujakin, vaikka pohjoisessa Espanjassa ollaan… Palmut tietenkin lämmittävät aina suomalaisen mieltä…?

Saavuimme San Sebastianiin bussilla, joka lähti Bilbaon lentokentältä. Bussimatka kesti noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Melkoisen rankkaa matkantekoa taas kerran, kun oli lähdetty aamulla kotoa kukonlaulun aikaan ja takana oli tuossa vaiheessa jo kaksi lentoa ja pitkä odottelu Pariisissa Charles de Gaullen lentokentällä. Mutta kyllähän se matkanteko kannatti…

Perille päästyämme oli juuri alkanut hämärtää. Ensimmäiseksi huomion kiinnittivät San Sebastianin sillat ja joenrannan kauniit rakennukset torneineen. Bussin ikkunasta huomasin myös ensimmäisen keskellä puistoa intohimoisesti suutelevan nuoren parin. Sittemmin näitä pusupareja sattuikin kohdalle siellä sun täällä, eli San Sebastian osoittautui myös suutelevien parien kaupungiksi.

Bussiasemalta oli noin puolen kilometrin kävelymatka hotellille. Ensin piti ylittää silta ja matkan varrelle osui mm. komea ”Hyvän Paimenen kirkko”. Se oli juuri sellainen kuin olin kuvitellut kirkkojen Espanjassa olevan. En oikeastaan tiedä espanjalaisista kirkoista sen tarkemmin, mutta hieno se oli, kellertävänruskeaa kiveä ja taivasta hipova terävähkö torni.

Mies luki karttaa ja minä yritin napsia kuvia, kuten tavallista. Hyvän Paimenen kirkko oli oikeastaan ihan lähellä majapaikkaamme ja sitä päästiin ihastelemaan vielä useaan otteeseen, sekä ulkopuolelta että sisältä. Muihin kirkkoihin emme San Sebastianissa jaksaneet tutustuakaan.

Majoituimme Pension Anorgassa, joka on pieni hotelli tai majatalontapainen keskellä kaupunkia. Se taisi olla halvin majapaikka, jonka onnistuimme löytämään meidän vaatimuksillamme ja silti se meni jonkin verran yli normaalin maksimibudjetin. Tietysti jossain kauempana keskustasta olisi voinut nukkua yönsä halvemmalla, mutta me painotimme tällä kertaa myös sijaintia. Hyvä sijainti helpottaa kuitenkin paljon, kun majapaikasta on helppo lähteä kiertelemään ja katselemaan paikkoja ja sinne on myös helppo palata tarvittaessa lepäilemään kesken päivän. Sellaisiakin reissuja on tehty, että koko päivä on oltu liikkeessä, koska majapaikka on ollut jossain kauempana, mutta sellainen on kieltämättä aika rankkaa, ellei sitten jossain syrjäisemmässä paikassa ole jotain muuta erityistä tai mielenkiintoista. Tässä tapauksessa keskustamajoitus oli hyvä valinta.

Pension Anorgasta oli lyhyt kävelymatka rannalle ja vanhaan kaupunkiin. Sieltä oli siis helppo lähteä kävelylle tai syömään, palata takaisin ja lähteä taas. Lisää tästä majoituksesta kerron myöhemmin, kun teen koostejutun majoituksistamme.

San Sebastianhan sijaitsee melkoisen lähellä Ranskan rajaa, Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla. Kaupunki on tunnettu myös filmifestivaaleistaan. Yritimme ajoittaa matkamme niin, ettemme osuisi paikalle juuri festivaalin aikaan, koska silloin majoitusten hinnat olisivat varmasti olleet korkeammat ja väkeä enemmän. Festivaali taisikin olla juuri loppunut, kun me saavuimme.

Pension Anorga on sen verran pieni hotelli, ettei siellä ollut mitään aamiaista tarjolla. Nautimme siis aamiaiset majapaikkaamme vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä oli aikamoinen kilinä ja muutenkin hektisen oloinen meno. Ekana aamuna valitsemassani mangosmoothiessa ei ollut siirappia säästelty. Aika äklön makeaa, sanoisin. Huoneeseen olimme ostaneet hedelmiä, mutta kahvilassa otin aina croissantin, koska nyt kun minulla on lupa syödä vehnätuotteita erikoistilanteissa (jollaiseksi matkalla olo luetaan), en jätä tilaisuutta käyttämättä. Tämä tarkoittaa sitä, että söin croissantin tai pari aina, kun niitä oli sopivasti tarjolla, koska jostain syystä croissantit ja muut voitaikinatyyppiset leivonnaiset ovat ainoita vehnätuotteita, joita himoitsen. Ai että ne croissantit olivatkin hyviä, ihan parhaita, nam nam.

Toisena aamuna otin kupin paksua kuumaa suklaata. Samanlaista kuin Prahassa. Hyvää oli, mutta terveelliseksi tällaisia aamiaisia ei voi kyllä sanoa. No, eihän sitä jatkuvasti matkoilla olla, kotona pääsisin kyllä taas pakastemarjojeni, hedelmieni ja rahkojeni makuun.

Mielenkiintoinen portti sulki jotain sisäänsä…

Minun mielestäni San Sebastianissa parasta on valtameri ja vuoristoiset maisemat sekä kauniit ja koristeelliset rakennukset. Sitä aina ihmettelen, miksi nykyaikana tehdään niin rumia rakennuksia (ainakin Suomessa), mikseivät uudetkin talot voi olla tällaisia, kauniita, värikkäitä ja koristeellisia? Tykkäsin erityisesti takorautaparvekkeista ja meidänkin huoneeseen kuului kapea takorautaparveke. Ja ikkunasta oli tietysti tosi kaunis näkymä, koska vastapäisetkin talot olivat niin kauniita.  Hienoja vaateputiikkeja tässä kaupungissa näkyi olevan myös aika paljon ja niidenkin näyteikkunoita oli ihan kiva katsella, vaikkei mitään ole varaa ostaakaan. San Sebastianissa pystyy myös todella helposti jättämään kaupungin hulinan taakseen ja lähtemään vaikka Ulia-vuoren poluille patikoimaan, eikä maisemissa tosiaankaan ole valittamista.

San Sebastianissa on kaksikin hienoa ja isoa kaupunkirantaa, hevosenkengän tai simpukan muotoisen lahden suojiin jäävä La Concha ja tuulisempi Zurriola, joka on erityisesti surffareiden suosiossa. La Conchan toisessa päässä on Igueldo-vuori, jossa emme käyneet. Siellä olisi kai ollut jonkinlainen pieni huvipuisto ja ylös olisi päässyt myös funikulaarilla. Ajattelimme sen olevan ehkä enemmän lasten kohde, vaikka Igueldolta avautuvia maisemia monet taitavat kehuakin. Rantojen välissä kohoaa Urgull-vuori, jonka laella seisoo Kristus-patsas kaupunkia ja merenkulkijoita suojelemassa (?). Ensimmäiseksi tästä tulee tietysti mieleen Rio de Janeiro, kun vihreitä kukkuloitakin näkyy joka puolella. No, minä tuskin tulen koskaan Rioon lähtemään (= liian vaarallinen paikka), joten ihanaa, että voin katsella, kuunnella ja haistella Atlanttiani täältä San Sebastianin puolelta. Komeat ovat maisemat täälläkin. Ja varmasti myös turvallisemmat. Zurriolan rannalla emme juurikaan kävelleet, koska siellä olisi ollut ihan liian tuulista. Ohitimme sen vain kerran, kun kävelimme sen toiseen päähän Ulian patikkapoluille (alla kuva).

Seuraavissa kuvissa Kristus-patsas ja näköaloja Urgull-vuorelta…

La Conchan lahden keskellä kohoaa pieni jyrkkärinteinen Santa Claran saari, jonne olisi päässyt venekyydillä. Katselimme Urgullilta, kun ”tuurimoottorin” näköinen botski heittelehti aalloissa Santa Claran terävien kallioden lähistöllä. Näytti aika hurjalta menolta (kuva alla).

Sunnuntaina, kun olimme palanneet Ulian patikkaretkeltämme  ja jonkin aikaa levänneet huoneessa ruuan jälkeen, lähdimme tietysti takaisin ulos, kun ei iltapäiväksi luvattua sadetta näkynyt vieläkään. Kävimme katsomassa lähellä majapaikkaa kohoavaa Hyvän Paimenen kirkkoa, johon ei kuitenkaan silloin päässyt sisään. Siitä suuntasimme kohti rantaa ja vanhan kaupungin kujia, josta jatkoimme Urgull-vuorelle.

Alla vähän vanhan kaupungin katunäkymiä. Taustalla kohoaa Urgull-vuori.

Ensin kiersimme koko Urgull-vuoren, kun emme tienneet, mistä kohtaa ylös pääsee. Meren puolella puhalsi tosi kova tuuli ja vettä roiskui päällemme, mikä tuntui ihan siltä kuin olisi satanut. Minun piti tunkea korviin paperinenäliinoista rutistetut pallot, että pystyin rannoilla kävelemään. Tuuli olisi muuten tuntunut tosi inhottavalta korvissa.  Vasta toiselta puolelta löysimme raput ylös.

Urgull-vuorelle ja Kristus-patsaalle kiipeäminen kävi yllättäen kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian patikkapolut. En tiedä, olimmeko siinä vaiheessa liian väsyneitä päivän kiipeilyistä, vai olivatko Urgullin portaat jotenkin harvinaisen jyrkkiä… Urgulliltakin on joka tapauksessa tosi hienot näköalat. Alas tullessa minulle tuli outo dejavu-tunne: hetkinen, eikö me olla laskeuduttu samannäköisessä paikassa alas ennenkin? Joo, tämähän muistuttaa ihan sitä reittiä, jota tultiin alas Ljubljanan linnalta vuosi sitten, Sloveniassa. Nimenomaan joku näissä portaissa sai tämän tuntemuksen aikaan. Ehkä niissä oli jotain samanlaista? Urgullillakin on siis jonkinlainen linnoitus.

La Conchan kupeessa pyörähteli myös tosi ihana karuselli, Carrousel Belle Epoque. Olin juuri pari päivää ennen matkaa käynyt katsomassa Espoossa Tivoli Seiterän ihanaa venetsialaista heppakarusellia, kun sellainen sattui ilmestymään melkein naapuriin, ja harmitellut, että illalla oli niin valoisaa, kun olisin niin mielelläni halunnut kuvata karusellia pyörimässä pimeässä. Kuvittelin tietysti, että nyt voisin kuvailla samantyyppistä, vaikkakin vähän isompaa, karusellia San Sebastianissa, mutta valitettavasti Carrousel Belle Epoqueen vedettiin muovit eteen jo ennen pimeän tuloa.

Tuolla karusellin takana näkyy kuvassa kaksitorninen rakennus, jota luulin ensin kasinoksi. Hahaha. Ei se nyt noin iso ole todellakaan… Kasinon sisäänkäynti löytyi pikkukadulta jostain tuolta takaa, vanhan kaupungin puolelta, ja se oli oikeastaan aika vaatimattoman näköinen oviaukko.

Meidän sunnuntaikävelyt eivät vielä Urgull-vuoren valloitukseen loppuneet, vaan sen jälkeen käveltiin vielä La Conchan rantapromenadia pitkin katselemaan kauempana näkyviä hienoja taloja. San Sebastianin pitkä rantapromenadi muistutti minusta Brightonin rantapromenadia. Eipä tällaisia promenadeja nyt muistu niin hirveän montaa edes mieleen, tai en ole ainakaan minä niitä pitkin talsinut, mutta kuitenkin. En tiennyt, että se pitkä ja matala, palatsimainen rakennus siinä La Conchan rannalla on kylpylä. Sain tietää sen vasta jälkikäteen (alla olevassa kuvassa melkein keskellä).

Tämän jälkeen kävely alkoi pikkuhiljaa riittää siltä päivältä. Pilvet olivat aika synkän näköisiä. Sade alkoi kuitenkin vasta kun oltiin juuri kävelemässä takaisin hotellille. Lähdettiin siitä sitten vielä syömään pintxoja.

Maanantaiksi oli luvattu sen verran kovaa sadetta, että päätimme aamupäivällä lähteä tiedemuseoon. Mitään kovin kummoista sadetta ei kuitenkaan sinäkään päivänä saatu. Pilvistä ja harmaata kyllä.

Maanantaina Hyvän Paimenen kirkko oli auki ja ehdimme käydä katsomassa sitä sisältä. Sanoin miehelle, että Suomessakin pitäisi olla rippituolit, vai mitkä komerot ne nyt sitten ovatkaan… Ihmiset voisivat käydä tunnustamassa syntejään papille ristikon lävitse. Miehen mielestä ei kuulemma pitäisi. Hahaha. No, eipä se taitaisi luterilaisuuteen kovin hyvin istua. Kirkossa oli kauniit värilasi-ikkunat ja kaikenlaisia koristuksia, sivualttareita ja patsaita, kuten katolisissa kirkoissa yleensä. Siellä oli jopa Jeesus lasiarkussa. Sellaista en muista aikaisemmin nähneeni.

Kirkon jälkeen mies kävi shoppailemassa jättimäisessä Zarassa ja löysi sieltä itselleen mieleisen hupparin. Minä en mitään uusia vaatteita tarvinnut, joten minä vain katselin. Käytiin myös isommassa supermarketissa, Super Amarassa, jossa ihmeteltiin pakastealtaiden irtotavarana myytäviä mereneläviä sekä valkoisia säilykepurkkimatoja (kaipa ne olivat surimeja eikä mitään matoja? Toivottavasti…)

Alla olevassa kuvassa joku tutkii pulloja ruokakaupassa, huomatkaa shopping bag… 🙂

Maanantai-iltana ehdittiin vielä kävellä La Concha rantaa päästä päähän. Rannan hiekka ei ollut ollenkaan upottavaa, vaan siinä pystyi hyvin kävelemään. Saatoin vain kuvitella, miten täynnä ihmisiä ranta voisi olla aurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Täyteen ahdetut rannat eivät toisaalta mitenkään houkuttele, enkä muutenkaan ole mitään auringonpalvojatyyppiä. Valtameren aaltoja olisi tietysti ollut kiva päästä vähän kokeilemaan, jos ei olisi ollut niin viileää. Mutta ihan kivaa kuitenkin, että rannalla oli rauhallista ja tilaa kävellä. Eikä edes satanut.

Igueldo-vuori taustalla alla olevassa kuvassa…

Sää oli siis minun mielestäni liian kylmä sekä uimiseen että kahlaamiseen, vaikka jotkut siellä vedessä heiluivat vielä illallakin. Aika viileäähän San Sebastianissa tosiaankin oli. Millekään aurinko- tai biitsilomalle me ei oltu lähdetty, mutta meillä kävi kuitenkin aika hyvä tuuri, kun ei sitten sattunutkaan sadetta päiväsaikaan, vaikka sellaista oli kovasti luvattu. Nyt päästiin ihan hyvin katselemaan maisemia sekä patikkapoluilla että kaupungissa, ja tietysti ottamaan valokuvia ilman että kamera kastui.

Tällä kertaa en siis kokeillut valtameren aaltoja edes sormella. Jotkut muut saivat uhmata kylmää tuulta ja aaltoja uimalla ja kävelemällä paljain varpain. Sinä iltana lähdettiin vielä uudelleen kaupungille kävelemään ja mentiin sillä reissulla myös syömään.

Seuraavana aamuna olikin sitten edessä Bilbaoon siirtyminen. Aamiainen nautittiin huoneessa. Hedelmiä ja vastapäisestä kahvilasta haettuja leipomotuotteita. Parvekkeella oli viileän tuntuista. Asemalle kävellessä taivaalta ropsahti pieni sadekuuro. Ostimme postimerkkejä tupakkakaupasta ja odottelimme bussia San Sebastianin linja-autoasemalla, joka oli meluisa ja akustiikaltaan epäonnistunut. En ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan tällaista asiaa, koska Suomessa en muista samanlaiseen kaikukakofoniaan törmänneeni. Espanjassa tämä taas tuntui olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös Bilbaon metroasemilla törmättiin samaan meluongelmaan.

Bussi Bilbaoon kaahaili puolitoista tuntia vihreissä vuoristomaisemissa, välillä valtameri toisella puolella vilkkuen. Kukkuloita, mäkiä, siltoja, jyrkkiä rinteitä, lehmiä, lampaita, kerrostaloja, kirkkoja, kyliä, teollisuuslaitoksia… Aurinko paistoi, ja Bilbaossa meitä, San Sebastianin viileyteen tottuneita, odottikin helteinen sää. Bussimatkan varrelta napsittuja kuvia voi myös katsoa aikaisemmasta jutusta… linkki (siinä on siis myös lisää kuvia San Sebastianista ja Bilbaosta)

San Sebastianin patikointipolkujen maisemiin tästä.

San Sebastianiin todellakin ihastuin. Ihan niin kuin Bilbaoonkin sen jälkeen. Bilbaosta tulossa vielä oma juttunsa ja lisää kuvia jossain vaiheessa…

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…

 

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se sijaitsee Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Ranskan rajasta.

San Sebastianissa rakennukset ovat uskomattoman kauniita ja koristeellisia, ja kaupunki huokuu hienostunutta ja eleganttia belle epoque -tunnelmaa. Takorautaparvekkeita ja torneja näkyy kaikkialla.

Bilbaossa tunnelma on rosoisempi ja modernimpi. Etniset ryhmät ja eri kansankerrokset ovat näkyvämmin esillä. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa ja monen kirjava, paikoin futuristinenkin. Se on yhtä aikaa uusi ja vanha… ja ennen kaikkea: aito. Se on paljon muutakin kuin Guggenheim. Eikä Bilbao todellakaan ollut vähääkään tylsä, niin kuin ehkä olin joskus aikaisemmin kuvitellut. Päinvastoin. Oli tosi kiva kierrellä kaupungissa, josta ei tiennyt etukäteen, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan.

Mieheni on melko kokenut Espanjan kävijä. Hänellä oli ennestään koluttuna Barcelona, Madrid ja Mallorca. Minä taas pääsin Espanjaan, laskutavasta riippuen, ensimmäistä tai korkeintaan toista kertaa. Tarina nimittäin kertoo, että annoin äidilleni ensimmäiset merkit olemassaolostani Espanjan maankamaralla, tarkemmin sanottuna Kanarian saarilla: ”OO Las Palmas, OO Las Palmas…” Tarina kertoo myös, että sain Las Palmasin lomalla sen verran paljon aurinkoa, että minusta tuli siksi hieman keskimääräistä suomalaista ruskeampi. Haha. Niin, tottahan se on, että Las Palmasin reissu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. En usko, että esimerkiksi muutaman kuukauden tai vuodenkaan vanhat matkailijat muistavat reissuistaan sen enempää kuin minä tässä tapauksessa, jolloin matka tehtiin ennen syntymääni. Kyllä se lasketaan?

Nyt pääsin sitten vihdoin käymään Espanjassa ”ihan oikeasti”, en kuitenkaan lähelläkään Kanarian saaria, vaan niin kaukana sieltä kuin mahdollista, Pohjois-Espanjassa ja vielä tarkemmin sanottuna Baskimaassa, joka kaiketi haluaisi olla jopa ihan oma maansa. Baskimaalla tosiaan on oma maineensa, mutta turistille tämä ei juurikaan näy muuten kuin parvekkeille ripustettuina baskinkielisinä banderolleina ja seinäkirjoituksina.

En edes jälkeenpäin pysty sanomaan, kummasta kaupungista tykkäsin enemmän, San Sebastianista vai Bilbaosta. Ne olivat ihan erilaisia, mutta ihastuin silti kumpaankin ikihyviksi. Kaupungit erosivat tietysti vähän myös sijainniltaan, koska San Sebastian on ihan rannalla ja Bilbao enemmän sisämaassa, vaikka Bilbaossakin mentiin toisena päivänä metrolla pitkä matka meren suuntaan… Bilbaossa on myös hieno vanha kaupunki, casco viejo, värikäs joen ranta, kauppahalli, siltoja, ja tietysti se Guggenheim, jota tyydyttiin katselemaan vain ulkoa päin. Molemmat kaupungit oli helppo ottaa haltuun kävellen, mutta Bilbao, vähän isompana, tarjosi tietysti pitempiä kävelymatkoja ja satunnaisia eksymisiäkin. San Sebastianissa on vajaa 190 000 asukasta, kun taas Bilbaossa asukkaita on noin 350 000.

Espanjan kohdetta valitessa valtameri ja pohjoisrannikon maisemat houkuttelivat meitä tällä kertaa eniten, mutta ei minulla olisi mitään muihinkaan Espanjan kolkkiin tutustumista vastaan. En tykkää liian kuumasta, mutta toisaalta toivoin, ettei myöskään hirveästi sataisi. Matkamme ajankohta oli syyskuun puoliväli ja sääennusteet lupasivat etukäteen aika ikävää säätä, etenkin San Sebastianiin.  Aika viileähän siellä lopulta oli. Mittareissa näkyi suurin piirtein viittätoista astetta, mutta saattoi siellä olla pariakymmentäkin. Valtameren läheisyys ja rannalla puhaltava kova tuuli vaikuttivat viileyden tuntuun varmaan aika paljon.

Kyllähän siinä La Conchan hiekalla astellessa muutaman kerran mietti, että pitikö sitä nyt Espanjaan asti lähteä palelemaan…? Ei tehnyt mieli kokeilla veden lämpöä edes sormella, saati sitten varpailla. Jotkut tietysti uhmasivat kylmää tuulta ja valtameren aaltoja, vaikka aurinkoakaan ei näkynyt missään. Iltasellakin La Conchalla näkyi vielä satunnaisia uimareita ja paljain jaloin kävelijöitä. Voi miten olisikin ollut kiva päästä kahlailemaan, mutta liian kylmä, liian kylmä. Hyvä että oli villapaita mukana, edes ohuempi sellainen. Surffareiden suosimalla Zurriolan rannalla tuuli olisi kai ollut jatkuvasti niin kova, että sinne emme juurikaan uskaltautuneet kävelemään.

Sää oli kuitenkin siinä mielessä onnistunut, että lopulta ei kuitenkaan satanut ihan niin paljon kuin ennusteissa luvattiin. San Sebastianissa sää vaikutti melko ailahtelevalta, niin kuin tälle alueelle kaiketi on tyypillistä, mutta sateet tulivat kuuroina. Bilbaossa saatiinkin sitten nauttia melkein helteistä, kun lämpötila kipusi päivisin +26 asteeseen.

Ekana päivänä San Sebastianissa päästiin patikoimaan Ulia-vuoren patikkapoluille.  Aurinkokin välillä pilkisteli ja lämmitti. Oikeastaan se oli melkein täydellinen sää. Jos olisi ollut liian kuuma, jyrkillä kiviportaisilla poluilla kiipeily ei olisi ollut enää kivaa. Aika kova tuuli siellä kyllä iski jossain vaiheessa päin pläsiä. Jyrkänteiset valtamerimaisemat muistuttivat vähän Portugalista (jossa patikoitiin pari vuotta sitten Cabo da Rocalla), mutta toisaalta ne olivat kyllä ihan eri näköisiä, ainakin noin kasvillisuuden puolesta. Jos noin yleisesti ottaen mietin Espanjan ja Portugalin eroja, (niitähän tulee ehkä miettineeksi, kun maat ovat vierekkäin ja molemmissa on nyt käväisty), niin jotenkin minusta tuntuu, että Espanjassa oli kovempi kälätys kuin naapurimaassa, jossa ihmiset ovat ehkä hieman rauhallisempia.  Portugalissa oli myös paljon autiotaloja, joita Espanjassa ei näkynyt yhtään. Yksi sellainen piirre, minkä huomasin San Sebastianissa, oli jatkuva suuteleviin pareihin törmääminen. Ei niin pientä nurkkaa, puistoa tai pusikkoa, ettei siellä olisi ollut joku pari pussailemassa. Olihan se aika veikeää. Bilbaossa en tällaista kuitenkaan huomannut.

San Sebastianin patikkapoluista on tulossa myöhemmin ihan oma maisemapostauksensa.  Samana päivänä ehdittiin vielä kiipeämään Urgull-vuoren Kristus-patsaalle (Urgullin portaat kävivät minusta jotenkin vielä kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian polut) ja kävelemään rantabulevardille. Vasta illalla, kun oltiin palailemassa hotellille ja lähdössä vielä syömään, alkoi sataa. Seuraavana päivänä oli luvattu enemmän sadetta ja päätettiin valita kohteeksi joku museo. Koska oli maanantai ja melkein kaikki museot olivat kiinni, kohteeksi valikoitui lopulta kauempana keskustasta sijaitseva tiedemuseo Eureka, ihan vain siksi, että se oli ainoa, joka oli avoinna. Lopulta ei sitten kuitenkaan satanut niin paljon kuin odotettiin. Rannallekin päästiin vielä kävelemään ja kaupunkia ihastelemaan.

Pohjoisrannikkohan on todella mukava (ja ehkä rauhallisempikin) vaihtoehto suomalaisturistien kansoittamille välimeren rannoille. Toki ailahteleva sää voi pelottaa monia. Suomalaisia ei niin hirveästi näkynyt eikä kuulunut, vaikka pois lähtiessä Bilbao-Pariisi –koneessa taisikin olla meidän lisäksemme muutama muukin suomalainen.  Menomatkalla ei sellaista huomattu.

Baskimaassahan syödään tapasten tilalla pintxoja, leipäpalasia, joiden päälle on kasattu kaikenlaista tavaraa. Alueen sapuskoja kehutaan paljon ja San Sebastiania pidetään jonkinlaisena Espanjan ruokapääkaupunkina, joten minun täytyy tehdä erillinen juttu siitä, mitä syötiin ja mitä me paikallisista ruuista tykkäsimme.

Bilbao oli siis tosiaan ihan erilainen kaupunki kuin San Sebastian, vaikka välillä oli vaivaiset sata kilometriä. Se matka taittui mukavasti bussilla, joka hurjasteli vihreiden vuoristomaisemien läpi, mäkisillä teillä ja tunneleissa (eikä ihme kyllä edes paljoa pelottanut). Vuoret ovat jonkinlaisia Pyreneitten häntiä ja niitä on joka puolella. Seuraavat kuvat ovat bussista otettuja kaupunkien väliltä…

Alun perin meidän oli tarkoitus tehdä Bilbaosta retki Gaztelugatxeelle, hienoissa maisemissa sijaitsevalle jyrkänteiselle erakkosaarelle, jossa on pieni kirkko ja jonne johtaa mantereelta kiinanmuuria muistuttava kiemurteleva kivinen silta. Vähän ennen matkaa satuin kuitenkin näkemään Rantapallossa jutun, jossa kerrottiin että paikasta on tullut muotia. Monethan varmaan tietävätkin, että siellä on kuvattu Game of Thronesia. Itse en ole kyseistä sarjaa katsonut kuin pari ekaa tuotantokautta, enkä olisi sen takia ollut paikalle menossa, vaan ihan muista syistä, toisin sanoen siksi, että se oli näyttänyt hienolta kuvissa. Paikat, joihin kaikki haluavat mennä, menettävät kuitenkin valitettavasti heti kiinnostukseni. Toisaalta vielä painavampi syy siihen, ettei lähdetty tätä retkeä toteuttamaan, oli se, että ensin olisi pitänyt matkustaa Bilbaosta bussilla pitkä matka johonkin rannikon pikkukylään (Bakio) ja sieltä olisi mennyt perille vain yksi pikkubussi kahden tunnin välein. Jotkut tietysti jaksaisivat kävelläkin sen matkan (olisikohan se ollut jotain kuusi kilometriä suuntaansa?). No, tällainen ei oikein houkutellut, etenkin, jos paikka on niin suosittu, että parin tunnin välein menevään pikkubussiin saattaisi olla jopa ruuhkaa. Ei viitsitty alkaa ottamaan mitään riskejä, että retki menisikin mönkään ja ainoa kokonainen päivä Bilbaossa olisi sitten siinä.

Vähän ennen matkaa mietittiin myös retkeä Durangon keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, mutta lopulta päädyttiin siihen, että pysytään Bilbaossa, koska siellä riittää varmasti tarpeeksi nähtävää ja koettavaa, ja niinhän siellä riittikin…

Kysyin mieheltäni, mistä Manner-Espanjan kaupungista hän on pitänyt eniten: Madrid vai Barcelona vai San Sebastian vai Bilbao. Aikaisemmin hän oli todennut pitäneensä enemmän Madridista kuin Barcelonasta. Nyt hän ei osannut oikein sanoa. Taisi kuitenkin tykätä San Sebastianista ja Bilbaosta yhtä paljon kuin minäkin.

Tässä oli ensialkuun matkasta yleisesti, vähän sitä ja tätä. San Sebastianista ja Bilbaosta julkaisen lisää kuvia ja juttuja sitä mukaa, kun ehdin… 🙂 Majoituksista tulossa myös juttua myöhemmin… 🙂