All Posts By

tiatones

ENSIKERTALAISEN PIETARI VIIDESSÄ TUNNISSA

Mitä ensikertalainen ehtii nähdä ja kokea Pietarissa viidessä tunnissa? Ainakin suuria ja komeita rakennuksia ja taivaallisen hyvää ruokaa. Ja maatuskoja, silmänkantamattomiin… Valitse omasi kimaltelevien rivistöjen kätköistä, tunnustele nuken kiiltävää lakkapintaa, loksauta se auki ja nuuhki tuoretta puuntuoksua. Aah.

Kuka muu suomalainen on lykännyt Venäjälle matkustamista loputtomiin?

Pari vuotta sitten en olisi vielä uskonut, että tämäkin päivä vihdoin koittaisi: minä olen matkustanut Venäjän maalle. Olen uskaltanut.

Venäjä, tarkemmin sanottuna Pietari, on nyt nähty. Melko pikaisesti, mutta kuitenkin. Enkä suinkaan haluaisi jättää tätä visiittiä viimeiseksi. Milloin lähdetään uudestaan?? 🙂

Siitä hetkestä, kun aloimme suunnitella Venäjän reissua, suunnitelmat ehtivät muuttua aika moneen kertaan. Lopulta reissu typistyi Päivä Pietarissa –risteilyksi. Olenkin jo kertonut Princess Anastasia –laivasta erillisessä jutussa, jossa pohdin myös sitä, kannattaako viisumivapaalle kahden yön risteilylle lähteä.  Me päädyimme risteilylle, koska alkuperäinen matkamme peruuntui. Oman kokemukseni perusteella suosittelisin seuraavaa: jos sinulla on aikaa, hanki viisumi ajoissa ja mene junalla. Niin mekin olisimme tehneet, jos aikaa olisi ollut. Nyt olemme kuitenkin yhtä risteilykokemusta rikkaampia.

 

Mitä ehdimme nähdä Pietarissa…

Se, mikä tässä risteilypaketissa toimi tosi hyvin, oli bussikuljetus laivalta keskustaan (Iisakin kirkolle) ja takaisin. Busseja lähti satamasta sitä mukaa kun ne täyttyivät. Eli tässä tapauksessa meille jäi sellainen viitisen tuntia aikaa kaupungilla kiertelyyn. Tosin me emme palanneet laivalle ihan viimeisimmällä bussilla, koska halusimme minimoida riskin unohtua vahingossa Venäjälle. Ehdimme kuitenkin hyvin kiertää ne paikat, mitkä olimme etukäteen suunnitelleet.

Ensinäkymät bussin ikkunasta Pietariin avautuivat jonkin verran ränsistyneinä. Ihmettelin, että onpas täällä paljon muureja ja piikkilankaa. Onko täällä vankiloita joka kulmalla, vai mitä nämä ovat? Kun bussi sukelsi Nevan varrelle, talot alkoivat muuttua vähemmän rapistuneiksi ja ohitimme ensimmäisen kullatun kupolin. Vaikutti siltä kuin suuria, komeita ja palatsimaisia taloja olisi kohonnut silmänkantamattomiin joka suunnassa.

Ensimmäiset kullatut sipulikupolit kuvattuna bussin ikkunasta:

Pian myös Iisakin kirkko kohosi edessämme hämmästyttävän suurena ja korkeana. Olisimme todennäköisesti menneet sinne sisään, jos olisimme olleet kaupungissa pitemmällä visiitillä. Heti passintarkastusjonossa vietetyn parituntisen jälkeen minua ei kuitenkaan innostanut vähäinenkään lippuluukulle jonottaminen. Katselimme ihmisiä, jotka laskeutuivat rappusia ja liikkuivat pieninä pisteinä korkeuksissa.

Iisakin kirkko:

Kiersimme kirkon ympäri ja lähdimme kävelemään Nevski Prospektin suuntaan. Joku Nevan haarahan siinä taisi virrata (Moika) ja sitä sitten seurasimme. Pietarihan on kai tunnettu myös erikokoisista silloistaan ja niitäkin nähtiin. Välillä tuntui, että Neva vähän lemahteli.

Pietari vaikutti ylöspäin katsottaessa olevan täynnä eri suuntiin risteileviä lankoja ja niitä näkyy myös monissa kuvissa.

Etenkin Nevski Prospektilla ja Verikirkon luona parveili paljon kaikenlaista lappujen ojentelijaa ja naamioasuista hemmoa tarjoamassa poseerauksia ja keräämässä turisteilta rahoja pois.

Jostain syystä olin kovasti odottanut Verikirkon näkemistä. Se oli näyttänyt kuvissa aina niin eksoottisen värikkäältä ja koristeelliselta. Yllättäen kirkko ei ollutkaan niin kirkkaan värinen kuin mitä olin kuvitellut. Ikään kuin se olisi ollut jotenkin tummunut ja likainen. Sitä paitsi korkein torni oli paketissa ja muutenkin kirkko taisi olla ulkopuolelta suureksi osaksi remontissa. Pitipäs sattua. Olin aiemmin suunnitellut, että haluaisin Verikirkkoon sisälle. Nyt minusta tuntui, että olisin halunnut nähdä mieluummin Iisakin kirkon sisältä, koska se on niin suuri, mahtava ja korkea ja siellä olisi päässyt kiipeämään parvekkeille näköaloja ihailemaan.

Kuvassa Verikirkon yksityiskohtia, niin että muovipussit ja rakennustelineet on rajattu piiloon, ja värejä sopivasti kirkastettu…

Alun perin, kun meillä oli suunnitteilla pitempi reissu, meidän oli tarkoitus suunnata myös Kunstkameraan eli antropologian ja etnografian museoon, joka on kuuluisa kummallisten esineiden kokoelmistaan. Se olisi kiinnostanut meitä molempia. Jossain palatsissa olisin voinut myös vierailla ihan mielelläni.

18.8.18 taisi olla Venäjälläkin suosittu hääpäivä. Näimme ainakin yhden parin poseeraamassa jollakin Nevan lukuisista silloista ja Iisakin kirkon edessä näimme komean sormuksilla koristetun hääauton.

Nyt kun kerrankin pääsin Pietariin, olisin halunnut viettää siellä edes vähän enemmän aikaa, mutta minkäs teet, kun vaihtoehtoja ei kovin paljon ollut. Muuten en hirveästi tykännyt Pietarista, eikä siitä tullut, ainakaan noin äkkiseltään vilkaistuna, minulle mitään suosikkikaupunkia. Siellä oli ihan liian paljon ihmisiä ja ainakin suurimpien nähtävyyksien liepeillä parveili hirveät määrät turisteja. Turistien lisäksi siellä pyöri myös kaikenlaisia ’rahat pois turisteilta’ –tyyppejä, enemmän kuin olen missään muualla koskaan nähnyt. Kuitenkin minua jäi kovasti harmittamaan kaikki kiinnostavat nähtävyydet, jotka Pietarissa jäivät väliin,  vaikka muuten kaupunki olikin selvästi liian iso minun makuuni.

Ihan viimeisenä käytiin Eremitaasin luona, ennen kuin lähdettiin kävelemään takaisin Iisakin kirkon suuntaan. Pietarin ydinkeskusta on oikeastaan melko helposti käsitettävissä, vaikka kävelymatkat tuntuivatkin aika pitkiltä. Aika lämminkin siellä tietysti sattui olemaan.

Eremitaasi on käsittääkseni hyvinkin kuuluisa turistimääristään ja jonoistaan. Katsoin jo kauempaa, että palatsiaukiolla parveilee sen verran paljon väkeä, että minua ei huvita mennä yhtään lähemmäs. Katselimme sitten kauempaa, tien toiselta puolelta, ja yritin ottaa kuvia ohitse jylisevien autojen yli.

Aikamoinen ihmismäärä tuolla…

Puistossa, lähellä Eremitaasia, paukkui. En tiedä, miksi. Ei kai siellä sentään kukaan pyssyllä ampunut…? Pauke tosiaankin vähän ihmetytti ja arvelutti.

Sää sattui olemaan aurinkoinen ja lämmin ja Pietarin katuja tallatessa tuli oikeasti kuuma. Tuuli sekoitti hiukset ja lennätti hatun päästä. Huomasin miettiväni vähän väliä, napattaisiinko laukkuni, jos irrottaisin otteeni siitä. Juotavaa piti ostaa aika usein, ettei tulisi nestevajausta. Kävelymatkaa nähtävyydeltä toiselle kertyi jonkin verran. Metroa emme kokeneet tarvitsevamme, vaikka tiedämme toki, että metroasemat ovat Venäjällä komeita ja palatsimaisia ja niitäkin kannattaa käydä katsomassa, jos aikaa on.

Minusta Venäjällä oli hauskaa tavailla kaikenlaisia kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja aidossa ympäristössä. Minähän olen sitä venäjääkin joskus kauan sitten opiskellut, mutta se on vähän päässyt unohtumaan. Luen kyllä sujuvasti, vaikken juuri mitään ymmärrä.

 

Taivaallisen hyvää ruokaa

Olimme etukäteen valinneet georgialaisen ravintolan, jota kohti suuntasimme, koska sitä paikkaa oli kovasti kehuttu ja suositeltu. Mitenköhän minä nyt sitten tähän sen nimen ja osoitteen laittaisin, kun ne olivat kyrillisin kirjaimin…? Tavallisilla kirjaimilla nimi on jotakin siihen suuntaan kuin ”Hinkalnaja na Neve” ja osoite on Sadovaja Ulitsa 13-15.  www.hinkaly.ru

Mies on matkustellut myös Georgiassa ja georgialainen ruoka kyllä maistuu meille molemmille hyvin. Tämän ravintolan ruokalistassa oli vaihtoehtoja sen verran runsaasti, että minulle meinasi iskeä pieni paniikki paljouden edessä. Ruokalistat oli saatavilla myös englanniksi, joten siinä mielessä ei olisi tarvinnut niin hirveästi panikoida. Täällä sai siis myös palvelua englannin kielellä.

Söimme alkuruuat, pääruuat ja jälkiruuat, ja ruoka oli varmaan parasta mitä olimme koskaan syöneet, suorastaan taivaallisen hyvää. Sen lisäksi ruoka oli niin täyttävää, että minulla teki jo vähän tiukkaa saada jälkiruuaksi valitsemaani suklaakakun palaa syötyä. Täytyy sanoa, että harvemmin minulla kyllä jälkiruuat syömättä jäävät. Tämä suklaakakku oli vielä aivan erityisen hyvää.

Alkuruuat:

Minä valitsin alkuruuaksi kylmän vaihtoehdon, jossa oli erilaisia kasviksia. Se maistui aivan uskomattoman hyvältä. Myös pääruoka oli maukasta ja kermaista, siinä oli porsaan lihaa, herkkusieniä, tomaattia ja perunaa. Jälkiruuaksi valitsin kermatäytteistä suklaakakkua. Mies valitsi alkuruuaksi keiton, pääruuaksi lammasta (jonkinlaisessa ruukussa) ja jälkiruuaksi jättimäisen palan hunajakakkua.

Pääruuat:

Venäjällä kaikki on suurta. Kakunpalakin on melkein miehen kokoinen 😀

En osaa varmaankaan tarpeeksi kehua tätä ruokaa. Palvelukin oli hyvää ja ystävällistä. Kovin kalliskaan tämä paikka ei ollut: euroissa ateriamme maksoi ehkä jotain viitisen kymppiä.

Mene siis, hyvä ihminen, Pietariin syömään. Erityisesti gruusialainen keittiö on suositeltava valinta.

Vähän tuon ruokailun jälkeen epäilytti, jaksaisiko niin täydellä vatsalla liikkua enää mihinkään…

Valitsin muuten uskomattoman laajasta teevalikoimasta jäkiruuan kanssa ”The Arabian Nights” -nimistä teetä, jossa maistui mm. kirsikka, ja ai että oli hyvää.

 

Miksi rakastan venäläisiä maatuskoita?

Maatuskat liittyvät vahvasti minun lapsuuteeni ja symboloivat minulle sitä onnellista ja huoletonta aikaa, jolloin sai vielä leikkiä, eikä tarvinnut kauheasti pohtia maailman murheita.

Vanhempani kävivät 80-luvulla lyhyillä viikonloppumatkoilla silloisessa Neuvostoliitossa. Me lapset emme oikein ymmärtäneet Neuvostoliitosta mitään. Meille se näyttäytyi vain jonkinlaisena maatuskojen, kaleidoskooppien ja pahanmakuisen suklaan maana. Suklaata ei sitten myöhemmin enää tuotukaan, kun sitä ei kuitenkaan kukaan syönyt. Vanhemmat kuitenkin toivat joka kerta meille maatuskat. Jostain syystä tykkäsimme veljen kanssa kovasti leikkiä maatuskoilla, joita kutsuimme ”maamuiksi”. Niillä saattoi leikkiä perheleikkejä, joissa isoin puunukke oli isä, toisiksi isoin äiti ja loput lapsia. Sitten nämä meidän perheemme tietysti seikkailivat siellä sun täällä. Joskus joku maatuska taisi joutua kylpyhuoneessa jopa vesivatiin, ja tietäähän sen, miten puiselle nukelle siinä käy, se turpoaa ja kuivuttuaan halkeaa. En tiedä, osaavatko nykyajan lapset enää leikkiä tällaisia mielikuvitusleikkejä, mutta minulle ja veljelle kelpasi samaan tarkoitukseen niin maatuskat, legoukot kuin kesällä saaressa kivet ja risutkin. Koskaan ei ollut tylsää.

Minulla on vielä kaksi äidin ja isän tuomaa maatuskaa jäljellä. Toisesta on värit aika lailla haalistuneet. Lisäksi minulla on muutama uudempi maatuska, jotka mieheni on tuonut minulle joiltakin lyhyiltä Venäjän reissuilta. Halusin tällä kertaa ostaa itselleni matkamuistoksi ’vähän isomman maatuskan’. Se olisi kuitenkin ensimmäinen maatuska, jonka itse valitsisin ja toisin kotiin.

Yllätyin, miten paljon hienoimmat ja parhaimman näköiset maatuskat maksavat. Jos mieleisen näköisen maatuskan hinta on euroissa parikin sataa, ei se oikein sovi meidän budjettiin. Ihan niitä arkisemman ja perinteisemmän näköisiä maatuskoja en halunnut, vaan toivoin, että minun maatuskassani olisi vähän kimallusta (sellaista ei muuten 80-luvun maatuskoissa ollut, vaan ne olivat hyvinkin yksinkertaisia ja arkipäiväisen näköisiä ”maalaismaatuskoja”). Toivoin, että uudessa maatuskassani olisi myös joku kaunis kuva vatsan kohdalla, sellainen, missä olisi mieluiten fantasiatyylisiä ihmishahmoja.

Maatuskakaupassa riitti valinnanvaraa…

Oli melko vaikea löytää jotain mieleisen näköistä, joka olisi kuitenkin halvempi. Valikoimasta löytyi myös Putineita, kissoja, kukkavatsaisia, perinteisempiä, eri muotoisia ja vaikka mitä.

Lopulta minulle löytyi maatuska joka maksoi 5199 ruplaa, eli mitä se nyt sitten euroissa tekeekään… n. 75 euroa (iik!) Ei se ollut lähelläkään halvimpia, mutta ei niitä kalleimpiakaan. Maatuskassani on tietenkin myös se vanha tuttu puinen maatuskan tuoksu, joka muistuttaa minua lapsuudesta ja leikeistä.

Satamasta ostin vielä kimaltavat ja koristeelliset peilirasiat lahjapakkauksessa, koska en muutakaan keksinyt ja johonkin loput ruplat piti tuhlata. Yllättäen myös meripihkakorut olivat niin kalliita, että meidän ruplamme eivät niihin riittäneet.

Kyllä reissuun kuitenkin kannatti lähteä…

Jotain Pietarissa siis ehtii viidessäkin tunnissa näkemään ja kokemaan. Ei minua sentään ryöstetty, vaikka asia koko ajan mielessä pyörikin, kun jonkinlaista kassia oli kuitenkin pakko kanniskella mukana. En tiedä, viihdyinkö Pietarissa erityisemmin, koska tietyissä paikoissa ihmispaljous voi aika helposti alkaa ahdistaa. Nähtävää Pietarissa olisi varmasti riittänyt pitemmäksikin aikaa.

Tällä kertaa ehdimme siis hyvin nähdä etukäteen suunnitellut kohteet ulkopuolelta. Näitä olivat Iisakin kirkon lisäksi Verikirkko ja Eremitaasi. Ehdimme myös syödä hyvin ja ostaa maatuskan. Tarkempi nähtävyyksiin tutustuminen jää sitten seuraavaan kertaan ja paremmalle ajalle.

Hassua, että sitä on ehtinyt näinkin kypsään ikään, eikä ole tullut ennen Venäjällä piipahdettua, vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Venäjän maa on koko ajan ollut ihan vieressä.

Kertaalleen Pietari kannattaisi kyllä jokaisen suomalaisen käydä katsomassa ja kokemassa, on se kuitenkin sen verran iso ja hieno kaupunki ihan naapurissa. Viipurikin minua kiinnostaisi, ihan noin historiansakin puolesta, ja olisihan se tietysti pienempikin.

Laivamatkassa ainut hyvä puoli taisi olla viisumivapaus. Seuraavalla kerralla valitsisin kuitenkin mieluummin junan ja hommaisin viisumini hyvissä ajoin.

 

PÄIVÄKSI PIETARIIN – Risteily Princess Anastasialla

Niinhän siinä sitten kävi, että pitkään odotettu Venäjän matkamme meinasi kokonaan peruuntua. Alkuperäinen matka kyllä peruuntuikin, mutta loppujen lopuksi päädyimme kuitenkin testaamaan viisumivapaan Päivä Pietarissa –risteilyn.

Jos viisumivapaa pyrähdys Pietariin houkuttelee, niin laivalla sellainen onnistuu. Viisumivapaus on myönnetty laivamatkustajille maksimissaan 72 tunniksi, joten halutessaan on mahdollista valita myös pitempi reissu, jossa kahden laivayön lisäksi vietetään kaksi yötä hotellissa. Siinä ajassa ehtii varmasti näkemään ja kokemaankin vähän enemmän kuin pelkällä yhden päivän visiitillä. Me päädyimme kuitenkin (olosuhteiden pakosta) valitsemaan lyhyemmän Päivä Pietarissa –risteilyn, joka on ikään kuin vanhan tutun Päivä Tukholmassa –risteilyn itäinen versio.

Kannattaako tällaiselle risteilylle lähteä? Sanoisin, että tietynlaisissa tilanteissa kyllä, mutta itse en ehkä toistamiseen lähtisi laivalla Pietariin. Syy siihen on melkoisen selvä ja siihen palaan tämän jutun loppupuolella.

Päädyimme tälle risteilylle monen mutkan kautta ja se oli tässä tapauksessa parempi kuin ei mitään. Kyllä tällaisella Päivä Pietarissa -risteilyllä ihan hyvin yhden kerran voi käydä. Uudelleen toistettavaksi huvitukseksi, Tukholman ja Tallinnan risteilyjen tapaan, siitä ei kuitenkaan minun mielestäni ole.

Kuvassa värikäs Princess Anastasia -laiva pilkottaa satamassa Pietarissa. Kuva otettu bussin ikkunasta. Laivasta oli vähän vaikea saada otettua kuvia ulkoapäin.

 

Princess Anastasia

Princess Anastasia on entinen Viking Linen Olympia, jolla olen tehnyt elämäni ensimmäisen ulkomaan matkan Tukholmaan 80-luvun puolivälissä. Laiva muistuttaa sisätiloiltaan paljon sisaralustaan Mariellaa. Laivan kylkiin on maalattu riemunkirjavia kuvia mm. sipulikupoleista, ja monet ovat varmaan nähneet tämän laivan lipuvan ohi, esimerkiksi Tallinnan reissulla. Princess Anastasia seilaa Helsingin ja Pietarin välin lisäksi myös Tallinnaan ja Tukholmaan. Firman nimi on Moby SPL ja laivan kotipaikka on Napoli.

Matkaa varatessa meille mainostettiin viisumivapauden lisäksi ainakin kansainvälistä tunnelmaa, korkeatasoista show- ja viihdetarjontaa, monipuolisia ravintoloita ja matkan hintaan sisältyviä shuttlebus-kuljetuksia satamasta keskustaan ja takaisin.

Joka paikassa muistuteltiin myös, että laiva on ’parhaat päivänsä nähnyt’ ja sisätilojen kunto voi olla vähän toista kuin mihin Tallinnan ja Ruotsin laivoilla on totuttu. No, samapa tuo, kunhan ei uppoa, ajattelin. Meitä ei siis pieni rähjäisyys pelottanut.

Listataanpa seuraavaksi vähän, mitä laivasta löytyi ja mitä ei…

 

  1. Kansainvälinen tunnelma?

Kyllä. Kansalaisuuksiltaan matkustajajoukko vaikutti hyvinkin kirjavalta. Suomalaiset ja suomen kieli olivat selkeästi vähemmistössä. Eniten laivalla taisi olla venäläisiä ja aasialaisia matkustajia. Myös ruotsia ja viroa kuuli puhuttavan melko usein. Suomenkielistä palvelua ei tässä laivassa luvata, emmekä sitä kyllä odottaneetkaan. Englannilla pärjää ravintoloissa hyvin. Turvallisuuskuulutukset ja -ohjeet annettiin pelkästään englanniksi, venäjäksi, ruotsiksi ja viroksi.

Laivalla oli myös hyvin tilaa istua, eikä mitään suurempi tungos häirinnyt. Baarissa, ravintoloissa ja kahvilassa löytyi tilaa silloin kun niihin halusimme. Laivan irtautuessa satamista viihdyttiin vielä pitkään kannella maisemia töllistelemässä, eikä sieltäkään ollut koskaan vaikea löytää tyhjää istumapaikkaa. Helsingistä laiva lähti tunnin myöhässä ja taisipa se lähteä myöhässä Pietaristakin. Teknomusiikki jumputti ja elokuun lämpö helli, joten mikäs siinä oli kannella istuskellessa. Sää sattui kerrankin olemaan lämmin ja kesäinen.

Meno tällä laivalla oli melko rauhallista kaikin puolin. Tallinnan laivoilta tuttu känniörvellys loisti poissaolollaan. Lieneekö tähän sitten syynä suomalaisten vähäinen määrä…? Viimeksi risteiltiin Tallinnaan Eckerö Linen Ms Finlandialla ja siellähän riitti keskellä kirkasta päivää jos jonkinmoista draamaa, niin että alettiin jälkeenpäin kutsua sitä ”juoppolaivaksi”. Princess Anastasialla ihmiset osasivat käyttäytyä.

 

  1. Korkeatasoinen viihdetarjonta ja esiintyjät?

Ikävä kyllä, Columbus-baarissa taustanauhan kanssa esiintynyt laulaja-sähkökitaristi ei oikein ollut minun makuuni. Ylipäätään taustanauhatouhu kummastutti. Kitaristeja oli itse asiassa kaksi vuorottelemassa, mutta lavalla yksinään seisova ilmeetön sähkökitaristi oli jotenkin orvon näköinen. Jos minulta kysyttäisiin, olisin kaivannut oikeasti elävää musiikkia. Jopa Viking Linen iänikuista ’humppabändiä’ tuli hieman ikävä. Baarissa oli mielestäni harvinaisen vähän porukkaa jopa yhdeksän aikaan. Varsinainen show alkoi kello 22, mutta minä en jaksanut jäädä sitä odottamaan. Sen verran taitaa ikä jo painaa, että en vain jaksanut riekkua ylhäällä ihmisten ilmoilla sen enempää pitkän Helsinkiin matkustamisen kuin Pietari-päivänkään jälkeen. Ei niin, etteikö minua olisi kiinnostanut nähdä, minkälainen show oli kyseessä. Mies jäi ensimmäisenä iltana vähäksi aikaa katsomaan, kun minä lähdin jo hyttiin lepäämään.  Lavalle oli kuulemma ilmestynyt ballerinoja, jotka tanssivat Dana Internationalin musiikin tahtiin.

Myös ruokaravintoloiden yhteydessä oli ns. elävää musiikkia. Pianisti oli minusta erittäin hyvä. Minua häiritsi vain se, että musiikki ei ihan täysin tuntunut sopivan ympäristöönsä. Jos kyseessä olisi ollut joku oikeasti hieno ravintola, jossa tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset syövät illallista jne., pikkumustaan sonnustautunut pianisti olisi sopinut paikkaan kuin nenä päähän. Mutta täällä porukkaa virtasi ohi yhtä hyvin ulkoilu- ja urheiluvaatteissa kuin mekoissa. Ei tämä nyt mikään haittapuoli ollut, mutta jotenkin se vain tuntui hassulta, kun musiikkiesitys ei ihan täysin sulautunut ympäristöönsä tai ympäristö musiikkiesitykseen.

Kun pianisti piti tauon, tilalle ilmestyi laulaja, joka lauloi taustanauhajumputuksen päälle ja silloin ristiriitaa löytyi minusta jo itse esityksessäkin. Tyttö laulaa kauniisti ja herkin sävelin ja terävä marssibiitti naputtaa taustalla. Ei oikein uponnut minuun sekään. Lauluun olisi minun mielestäni sopinut paremmin esimerkiksi pianosäestys. Laulu ei myöskään kuulunut hirveän hyvin, vaikka tietenkään ruokaravintolassa metelin ei pidä mitenkään turhan kova ollakaan, mutta en sitten tiedä, mikä siinä olisi ollut oikea volyymi.

Ehkä esiintyjät olivat enemmänkin venäläiseen makuun?

Ohitettiin myös joku torvensoittajamies, mutta sitä ei jääty erityisemmin kuuntelemaan.

 

  1. Monipuoliset ravintolat?

Laivan ravintoloista testattiin Napoli Mia. Sen vieressä sijaitsi New York City. Niiden lisäksi laivalta löytyy ainakin Princess Garden, joka on buffetti.

Ekana iltana syötiin pastat Napoli Miassa ja kuunneltiin samalla pianistia ja laulajaa. Minä valitsin pestopastaa ja mies carbonaraa. Minun pasta-annokseni oli itse asiassa isompi kuin miltä se ensin näytti. Kakku levisi lautaselle ja siinä olikin aika paljon syötävää. Pasta oli ihan hyvää, mutta ei nyt mitään kovin ihmeellistä. Sanotaan vaikka keskitasoa. Oltiin syöty päivällä Helsingissä Pizzariumissa muutama pitsapala ja se oli ollut huomattavasti maistuvampi ateria. Ei tämä Napoli Mian pastakaan tietysti pahaa ollut. Vaikka Ruotsin ja Tallinnan laivoilta saa varmasti parempaa ruokaa. Palvelu ravintolassa oli ihan asiallista. Sellaista venäläistyylisen ilmeetöntä ja vähäsanaista. Esiintyjätkään eivät muuten turhia välispiikkailleet. Suoraan lavalle vaan ja hommiin ja sitten pois, kun homma on hoidettu. Mitäpä sitä turhaan höpöttelemään? Sellainen onkin aika yliarvostettua.

Laivan kahvilan tarjonta oli myös meidän mielestämme aika vaatimatonta. Sen lisäksi se oli tietysti kallis. Joku pieni mehupullokin taisi maksaa neljä euroa. Toisena iltana oltaisiin kaivattu voileipiä, sandwicheja tai vastaavaa pientä iltapalaa, mutta ei siellä ollut muuta kuin makeita leivonnaisia. Myymälästäkään ei löytynyt edes napostelujuustoja, vaan jouduttiin tyytymään pelkkiin höttösipseihin. Ei siinä oikein viitsinyt niihin hidastempoisiin ravintoloihinkaan enää lähteä tilailemaan ’jotain pientä’.

Aamupalabuffettia ei testattu ollenkaan. Käytiin lauantaiaamuna laivan kahvilassa ja mies otti sieltä munakokkelia ja pekonia ja minä pari croissantia, jotka osoittautuvat suklaatäytteisiksi. Tosi ’terveellistä’. Olisi siellä ollut puuroakin ja jotain leipäpaloja.

Meillä oli hytissä myös eväitä, mm. banaaneja, kuivahedelmäpähkinäsekoitusta ja kauravälipalakeksejä. Suosittelen kyllä ehdottomasti ottamaan tälle laivalle omia eväitä mukaan. Sunnuntaiaamuna ei ostettu laivalta enää mitään, vaan syötiin aamiaista McDonaldsissa Helsingin asematunnelissa.

 

  1. Laivan rähjäisyys?

Mies olisi matkaa varatessa valinnut muitta mutkitta kaikkein halvimman B-hytin. Sanoin, että ota nyt edes ikkunallinen hytti, niin ottihan se sitten A-luokan. Olisin itse valinnut Commodoren, mutta miehen mielestä se oli järkyttävän kallis. Sen lisäksi vaihtoehtoina olisi ollut vielä jotain Deluxeja ja Sviittejä.

Meidän hytti oli siis tavallinen neljän hengen A-luokan hytti, jossa on ylä- ja alapedit. Kahdestaan tällaiseen mahtuu tietysti ihan hyvin, koska yläpedit saavat olla koko ajan seinää vasten, eivätkä vie tilaa. Sänky oli aika kova ja tyyny pieni ja muhkurainen, mutta ei kai tähän hintaluokkaan voi kummempaa odottaakaan.

Ihan siistiä hytissä oli, vaikka sisustus olikin jäänyt johonkin kauas 80-luvulle. 80-luvulla ihmiset eivät myöskään latailleet laitteita, joten koko hytissä oli vain yksi ainut pistorasia, mikä voi nykyaikana aiheuttaa ongelmia. Meitä kun oli vain kaksi, niin latauksista selvittiin vuoronperää. Minä latailin tälläkin reissulla lähinnä kameraani. Mutta voin vain kuvitella, kun joku neljän hengen porukka on ahtautunut samaan hyttiin kaikenmaailman vehkeiden kanssa. En yhtään ihmettele, että jotkut seisoivat käytävillä latailemassa puhelimiaan.

Olihan hytissä toki myös jonkin verran kuluneisuutta, mutta ei se nyt ihan älyttömän rähjäinen kuitenkaan ollut. Ainoa, mikä oli selvästi rikki, oli suihkun pidike: suihku ei pysynyt ylhäällä. Muistona laivan suomalaisvalmisteisuudesta: radio- ja herätyspaneelissa luki suomen kieltä.

Muistan tältä laivalta hämärästi, että kävin lapsena uimassa jännässä kahdeksikon muotoisessa uima-altaassa, joka minun käsittääkseni on tällä laivalla vieläkin. Me emme kuitenkaan käyneet tällä kertaa tutustumassa sauna- tai allasosastoihin.

Hytissä on minun mielestäni hyvä olla ikkuna, koska muuten siellä olisi vähän turhan ankeaa. Etenkin, jos väsyttää ja haluaa lepäillä hytissä, on mukavaa, että voi välillä katsella ikkunasta, missä mennään. Lauantaiaamuna heräsin jo viiden aikaan kurkkimaan maisemia, kun en oikein saanut nukuttua laivan hurinassa ja tärinässä. Onnistuin näkemään erikoisia vallisaaria ja isoja autioita tiilirakennuksia, joista katot olivat osittain romahtaneet ja vain savupiiput törröttivät pystyssä. Sen jälkeen näkyi isoja kerrostalokomplekseja ja satama-alueita. Ihan uusia maisemia minulle kaikki.

Kuvassa suuren maailman kerrostalokomplekseja.

 

  1. Shuttlebus-kuljetus satamasta keskustaan ja takaisin

Tämä oli kaikkein parhaiten toimiva osuus koko matkassa. Kun älyttömästä kahden tunnin passitarkastusjonosta oli selvitty, ulkona odotti rivi valkoisia pikkubusseja. Bussiin pääsi heti ja se lähti heti, kun se oli täynnä, eli melkein saman tien. Bussi vei meidät Iisakin kirkolle ja takaisin bussit lähtivät samasta paikasta. Viimeinen bussi olisi lähtenyt viiden aikaan, mutta me ilmaannuttiin varmuuden vuoksi paikalle jo vähän aikaisemmin, eikä bussiin silloinkaan tarvinnut erityisemmin jonottaa. Jonkin aikaa piti kyllä odotella, että bussi täyttyi ja bussissa oli siinä vaiheessa tosi kuuma.

Aikaa maissa kiertelyyn jäi lopulta viitisen tuntia, koska passintarkastus vei niin paljon aikaa. Ehdittiin kuitenkin nähdä ne paikat, jotka oltiin suunniteltukin. Sen lisäksi ehdittiin hyvin käydä syömässä ja matkamuisto-ostoksilla. Pietarin kaltaisessa suurkaupungissa tällainen on tietysti vain pintaraapaisu, ja koska tämä oli minulle ihan eka kerta Pietarissa ja ylipäätään koko Venäjällä, haluaisin kyllä lähteä toisenkin kerran. Nyt kun huomasin, että Venäjän maalla voi oikeasti käydä, eikä minua (ainakaan tällä kertaa) edes ryöstetty eikä lähetetty Siperiaan, vaikka valokuvailinkin liikaa maatuskoja… 😉

Ruoka, mitä söimme Pietarissa, oli suorastaan taivaallisen hyvää ja siitä kerron tarkemmin erillisessä jutussa, jossa esittelen myös tarkemmin, mitä Pietarissa ehtii nähdä viidessä tunnissa.

Suuren maailman siltoja laivan kannelta kuvattuna.

Pelottava hetki, kun laiva alitti tuon putkimaisen sillan (kuvassa alla), mahtui juuri ja juuri, ja hetken näytti aivan siltä, että ollaan menossa väärästä kohdasta, laivan piippu osuu siltaan ja katkeaa…

 

Miksi päädyimme risteilylle?

Alun perin meillä oli varattuna Kantamatkoilta kolmen yön bussimatka Pietariin. Ajateltiin, että päästäisiin helpommalla, kun matkanjärjestäjä hoitaisi ryhmäviisumin, eikä tarvitsisi itse sähläillä sen asian kanssa. Tietysti ajatus pitkästä bussimatkasta hieman arvelutti, kun Venäjälle pääsee kätevästi junallakin. Toisaalta ajateltiin, että olisi helppoa, kun joku vain kuljettelisi paikasta toiseen. Jostain syystä Kantamatkat ei kuitenkaan näyttänyt mainostavan kyseistä reissua mitenkään ja aloimme epäillä, toteutuuko se ollenkaan. Meille piti myöhemmin tulla ilmoitus siitä, toteutuisiko matka vai ei. Jossain vaiheessa mies alkoi kysellä asiaa Kantamatkoilta, kun tarvittavat valokuvat ja paperitkin olisi jo pitänyt heille toimittaa. Kun Kantamatkat vihdoin suvaitsi vastata, niin vastaus oli, että matkalle oli ilmoittautunut vain kaksi henkilöä, eli me, ja matka ei toteudu. Siinä vaiheessa aikaa suunniteltuun matka-ajankohtaan oli vielä reilu kolme viikkoa. Mies soitti saman tien Kouvolan matkatoimistoon ja pyysi tarjousta juna-hotellimatkapaketista Pietariin samalle ajankohdalle. Matkan hintaan olisi kuulunut myös viisumi. Teoriassa oltaisiin vielä ehditty, jos oltaisiin saman tien syöksytty otattamaan valokuvia ja saatu heti allekirjoitettu matkavakuutustodistus vakuutusyhtiöstä ja lähetetty passit ynnä muut paperit pikaisesti kirjattuna kirjeenä matkatoimistoon, niin että ne olisivat olleet viimeistään parin päivän päästä perillä. Päätettiin kuitenkin, että ei jakseta alkaa kiirehtimään ja stressaamaan. Venäjän matkalle lähtö pitäisi todellakin hoitaa paremman ajan kanssa.

Tietysti meitä harmitti. Juuri kun olin päättänyt vihdoin ja viimein ottaa elämässäni suuren askeleen idän suuntaan, niin matka peruuntuu! Minullehan tämä oli siis elämäni ensimmäinen visiitti itänaapurissa. Opiskelin venäjän kieltä pari vuotta joskus parikymmentä vuotta sitten ja silloin olisi ollut mahdollisuus lähteä ryhmän mukana naapurimaahan, mutta minä jäin kotiin, koska kuvittelin Venäjän olevan niin vaarallinen ja pelottava paikka, etten ikimaailmassa sinne haluaisi. Nyt olen kyllä tyytyväinen, että vaivauduin nuorena opiskelemaan edes kieltä. Vaikken juuri mitään enää ymmärräkään, osaan sentään edelleen lukea sujuvasti kyrillisiä aakkosia. Ja tämä matka oli tietysti hyvä syy kertailla unohtuneita venäjän alkeita.

Miehellä oli tosiaan tänä vuonna vain ne kaksi lomapäivää, eli alettiin pikaisesti miettiä, mihin muualle voitaisiin mennä Pietarin sijasta. Lentomatkat eivät tulleet kysymykseen. Oltiin jo melkein valitsemassa kohteeksi Riika, koska sinne olisi ehtinyt sopivasti laivalla ja bussilla. Minä en ole sielläkään koskaan käynyt. Valmiiden Riikan bussimatkojen aikataulut olivat kuitenkin vähän hankalia. Olisihan sen matkan tietysti voinut omatoimisestikin tehdä, niin että olisi varannut haluamansa laivat, bussiliput ja hotellit erikseen. Sitten muistin yhtäkkiä, että eikö Pietariin ole viisumivapaita risteilyjä. Eikös tilattaisi sellainen? Päästäisiin kuin päästäisiinkin Venäjälle? Näin sitten kuitenkin päädyimme Pietariin.

Miehen loma-ajankohdalle olisi itse asiassa löytynyt myös pitempi kaksi yötä laivalla ja kaksi yötä hotellissa –vaihtoehto, mutta voi onnetonta: mies oli mennyt sopimaan lomaa edeltäväksi illaksi muuta menoa. Lähtö pitemmälle reissulle olisi ollut juuri silloin, keskiviikkona. Siinä oli sitten turha valittaa, että olisipa ollut kivaa retkeillä Pietarissa pitempään. Lopulta päädyttiin valitsemaan Päivä Pietarissa –risteily, eli laiva lähti Helsingistä perjantai-iltana ja palasi takaisin sunnuntaiaamuna. Kyllähän siinäkin jotain ehti nähdä. Eipä ainakaan jäänyt harmittamaan, että Venäjän reissu olisi jäänyt kokonaan tekemättä, vaikka tietysti meidän pitää nyt alkaa miettiä ajankohtaa seuraavalle Venäjän reissulle. Pietarissa kun olisi nähtävää riittänyt ja Viipurikin minua kiinnostaisi.

 

Miksi laivalla, miksi ei?

Laivamatkan hyviin puoliin kuuluu tietysti viisumivapauden lisäksi se, että laivalla on huomattavasti rennompaa ja mukavampaa matkustaa kuin monessa muussa vehkeessä.  Toki juna olisi ollut nopea vaihtoehto ja toivon mukaan päädymme seuraavalla kerralla valitsemaan sen. Matkan järjestely viisumeineen on vain siinä tapauksessa aloitettava hyvissä ajoin ja koetettava välttää sellaisia vaihtoehtoja, joissa peruuntumismahdollisuus meistä riippumattomista syistä on suuri.

Missä tapauksissa voin suositella Päivä Pietarissa -risteilyä?

– Jos pidät laivalla olosta ja haluat vain kierrellä muutamia tunteja kaupungilla, ehkä syödä ja tehdä ostoksia. Jos haluat saada Pietarin ydinkeskustasta nopean yleiskuvan. Tällä reissulla ainakin me ehdimme nähdä hyvin suurempia ja tunnetuimpia nähtävyyksistä ulkoapäin. Halutessamme olisimme ehkä ehtineet käydä jossain sisälläkin, esimerkiksi kirkossa, koska niihin jonot eivät kuitenkaan näyttäneet ihan mahdottomilta.

– Jos sinun täytyy päästä matkalle ex tempore, eikä sinulla ole aikaa hommata viisumia. Jos sinulla ei ole aikaa enempään kuin kahden yön matkaan tai et jostain syystä halua yöpyä maissa, vaan laiva tuntuu mieleisemmältä vaihtoehdolta.

– Jos nyt et vain missään tapauksessa halua sähläillä viisumiasioiden kanssa. Risteileminen kiinnostaa ja Pietarikin tulee siinä sivussa vilkaistua.

– Jos haluat kokea vähän erilaisen risteilyn tuttujen Tukholman ja Tallinnan risteilyjen sijasta.

Miksi en kuitenkaan lähtisi Pietarin laivamatkalle toista kertaa?

Yksinkertaisen selkeä vastaus: passintarkastusjonojen takia. Me pääsimme ulos laivasta melkein eturintamassa, mutta silti jouduimme seisomaan passintarkastusjonossa kaksi tuntia. Siinä vaiheessa, kun olimme itse jo lähellä tarkastuskoppeja, jono kiemurteli vielä takanamme hallin lävitse ulos ja ulkona pitkän matkaa laivalle asti.

Kannattaa huomioida, että Pietarissa laivalta laskeudutaan maihin jyrkkiä metallisia portaita pitkin ja kiivetään samaa tietä takaisin, eli huonoilla jaloilla ja isojen laukkujen kanssa toimitus ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin. Meillä ei ollut isoja laukkuja, koska matkatavarat sai jättää hyttiin.

Jono siinä sitten mateli matelemistaan, ensin oltiin ulkona, sitten sisällä, jossain vaiheessa jo lähempänä luukkuja. Mies otti aikaa, että ns. tavalliselta tapaukselta (kuten nyt esimerkiksi minä) passin leimailu ja lappujen tulostelu vei aikaa noin 1,5-2 minuuttia. Jos taas kyseessä oli joku ’epäilyttävämpi’ henkilö, sellaista ei niin vain Venäjälle päästettykään ja aikaa saattoi tuhrautua hyvin paljon pitempään. Siitä kärsi sitten koko jono. Entä jos olisimme olleet ihan viimeisiä laivalta ulos ehtineitä? Olisimmeko siinä tapauksessa jonottaneet esim. kolme, neljä tai viisi tuntia? Jokainen voi miettiä ihan itse, haluaako mahdollisesti seisoa jonossa koko päivän vai ei, ja jos haluaa, niin kannattaisiko varmuuden vuoksi valita kuitenkin se pitempi reissu, jossa ollaan pari yötä maissa, niin ettei mahdollinen jonon hännille jääminen ehkä haittaa. Itse ottaisin kyllä mieluummin jonkun juna- ja hotellipaketin. Junaan voisimme kaiken lisäksi hypätä kätevästi Kouvolasta, joka on huomattavasti lähempänä meitä kuin Helsinki.

Laivalle palattaessa jono passintarkastukseen ei ollut läheskään yhtä pitkä. Jonkin aikaa siinäkin seisottiin, mutta oikeastaan sen verran vähän aamupäiväiseen verrattuna, ettei se niinkään jäänyt mieleen. Satamassa saattoi myös vielä tehdä viime hetken ostoksia ja tuhlailla jäljelle jääneitä ruplia.

Itse kyllä jättäisin tämän viisumivapaan risteilykokemuksen mielellään vain tähän yhteen kertaan. Viisumin hankkiminen (ainakin omatoimisesti) on varmasti hankalaa, mutta mieluummin hankkisin viisumin hyvissä ajoin (ts. ottaisin jonkun matkapaketin, jossa se sisältyisi hintaan) ja matkustaisin Venäjälle junalla, jos siihen vain olisi mahdollisuus. Junassa tarkastukset hoidetaan käsittääkseni matkan aikana. Sitä paitsi juna on nopeampi. En ole niin kauhean kiinnostunut tästä nimenomaisesta laivasta, että jaksaisin senkään takia tätä kokemusta uusia. Meillä ei vain tällä kertaa ollut ajanpuutteen vuoksi muuta mahdollisuutta kuin valita viisumivapaa risteily. Mahdolliset passintarkastusjonot olivat kyllä meillä etukäteen tiedossa, eli kun olimme jo etukäteen asennoituneet niin, että tässä voi nyt joutua seisomaan tuntikausia, eikä ole mitään takeita, että ehdimme kaupungilla nähdä tai tehdä yhtään mitään, niin hyvin se päivä kuitenkin sitten sujui. Kaupungillekin ehdittiin, eikä siinä oikeastaan olisi sen enempää jaksanut kävelläkään, eli loppuvaiheessa toivoi jo pääsevänsä takaisin laivalle lepäämään.

Eli jos valitset risteilyn, asennoidu etukäteen iloisin mielin mahdolliseen jonotukseen.

Pietariin matkustamista suosittelen joka tapauksessa kaikille niille suomalaisille, jotka eivät ole vielä koskaan Venäjän puolelle uskaltautuneet. Pietari on iso ja komea kaupunki, ja niin lähellä, että kaipa siellä käyminen kuuluu ihan yleissivistykseen. Kyllä, minä ainakin haluan uudelleen Venäjälle. Ei sitä maata yhteen kertaan jätetä, kun on vauhtiin päästy.

Laivan kannelta näkyi hyvin myös Pietarin uusi pilvenpiirtäjä, Gazpromin torni. Onko tuo nyt sitten uusi Euroopan korkein rakennus?

Kerron vielä myöhemmin erillisessä jutussa, mitä ehdimme nähdä viidessä tunnissa Pietarin kokoisessa kaupungissa.

Vanha Varkaus

Käväistiin lauantaina naapurikaupunki Varkaudessa kiertämässä Vanhan Varkauden kävelykierros. Retkipäivän lopuksi ehdittiin vielä tornikahvilaan, joka sekin on ihan viihtyisä vierailukohde. Jos olet suuntaamassa Varkauteen, tässä meiltä muutama vinkki.

Varkaus on aika pieni kaupunki. Asukkaita on jotain 21 000 eli vain muutama tuhat enemmän kuin Pieksämäellä. Silti Varkaus vaikuttaa jonkin verran vireämmältä paikalta. Ainakaan tyhjiä liiketiloja ei ole niin silmiinpistävän paljon kuin nykyisessä kotikaupungissamme.

Edellisen kerran käytiin huviretkellä Varkaudessa neljä vuotta sitten, jolloin asuttiin Mikkelissä. Silloin pääkohteemme oli Mekaanisen musiikin museo ja tornikahvilan näköalojakin ehdittiin ihastelemaan. Tällä kertaa päätettiin jättää Mekaanisen musiikin museo väliin, koska kävelymatka on tunnetusti ”hirmuinen” niille, jotka saapuvat kaupunkiin julkisilla. Vai tunnetusti, hehe, eihän Suomessa meidän lisäksemme ketään muita hulluja ole, joita jalat kantavat joka paikkaan? Yleensä ainakin tuntuu, että kaikki muut ajavat autolla ohi. Meillä vain kunto kasvaa kohisten, tai ainakin niin luulisi… Neljä vuotta sitten sattui olemaan aikamoinen helle ja kävelymatka tuntui siksi melko pitkältä ja tuskalliselta. Tänä kesänä tappohelteet ovat jatkuneet jo vähän turhankin pitkään, joten päätettiin museon sijasta valita jokin muu kohde. Tarkoitus olisi kyllä mennä Mekaanisen musiikin museoon vielä uudestaan, koska siellä on sen verran kreisi show, että sen joutaisi kyllä toisenkin kerran kokemaan. Ehkä se on kuitenkin parempi jättää talviaikaan.

Mitä muuta nähtävää Varkaudessa sitten on? Sinne kun on kuitenkin kohtuullisen lyhyt matka Pieksämäeltä.

Ainakin Vanhan Varkauden kulttuurihistoriallisesti merkittävä tehdas- ja asuinalue. Varkauden museo. Taipaleen kanavamuseo. Kanavamuseotakin mietittiin, mutta sinne olisi ollut ehkä hieman vaikeampi päästä. Eli päätettiin sitten lähteä tutustumaan Vanhaan Varkauteen. Matkustettiin Varkauteen tällä kertaa junalla ja matka suuntaansa kesti noin puoli tuntia.

Varkauden keskustahan on levinnyt eri puolille kuin pannukakku, tai ainakaan se ei ole yhtä selkeä kuin Pieksämäki. Kävelymatkaa paikasta toiseen on enemmän. Vanhan Varkauden alue on hieman erillään ja kauempana ns. kauppakeskustasta. Haettiin ensialkuun Hotelli Oscarin aulasta kävelykierroksen kartta. Karttaa seuraamalla kaikki kohteet tuli nähtyä. Kierros alkoi kaupungintalon ja Tyyskän talon kohdalta. Siitä se sitten jatkui tehtaanpiippujen suuntaan.

Tyyskän talo vuodelta 1859 toimi Varkauden tehtaiden lääkärien asuntona vuoteen 1947 asti. Nykyään siinä toimii Varkauden kotiseutukeskus, jonka pihapiirissä on kaikenlaisia rakennuksia. Esimerkiksi tuon punaisen rakennuksen yhdessä ovessa luki ”ETSIVÄTOIMISTO DETEKTIVBYRÅ”. Keltaisessa talossa olisi ollut ravintola ja kahvila, mutta oltiin juuri syöty ennen kierrokselle lähtemistä, niin ei tehnyt sillä hetkellä mieli mitään.

Tykkäsin kovasti Taidekeskus Väinölän iloisennäköisestä talosta, jonka seinään nojasi iso päivänkakkara. Siellä olisi ollut naivistien taidenäyttely ja sisään olisi maksanut viisi euroa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt mennä sisään johonkin, ehkä juuri tuonne Väinölään. Kierroksesta ja sen sisällöstä ei vain ollut hirveän paljon tietoa etukäteen, niin ei oikein tullut sitten mihinkään mentyä, kun sitä vain ihmetteli, että mitäköhän tässä nyt vastaan tulee…

1876 paikalleen siirretty ruukinpatruunan asuinrakennus Villa eli virkamiesklubi ei oikein avautunut minulle. Ison vaalean rakennuksen oven edessä seisoi asuntoauto, jossa luki ”kirjamobiili”. Eli kiertävä kirjakauppa. Sivu- tai takapihalta löytyi mm. kanoja häkissä, hieman keskeneräisen näköinen terassi, erikokoisia polkupyöriä ja lastenvaunut täynnä vaatteita. Minusta tuntui, että olin hiiviskellyt kuokkimaan jonkun (hieman sotkuiselle) kotipihalle tai johonkin sellaiseen, mikä on vähän kesken. En uskaltanut tutustua taloon sen lähemmin. En siis tiedä, olisiko sinne voinut mennä sisään tai jotain. Tai mitä siellä yleensä olisi ollut. Karttalehtinen ei hirveästi informoinut rakennusten nykyisestä käytöstä, vaan enemmänkin pelkästä historiasta.

Jostain syystä pitkään jatkunut trooppinen säätila oli päättänyt pitää yhden välipäivän ja Varkaudessa tuntui itse asiassa melko viileältä. Lämpötila oli jonkin verran yli kahdenkymmenen plusasteen ja helteisiin tottuneena minua jopa paleli. Pieksämäellä oli selvästi lämpimämpää, vaikka välimatka on vain nelisenkymmentä kilometriä.

Päätin poseerata ’uima-altaan’ reunalla helteen väistymisen (tai ainakin hetkellisen väistymisen) kunniaksi. Oikeasti olin ottanut varmuuden varalle mukaan mm. kaulahuivin ja valkoisen paidan kietaistavaksi hihattoman päälle, ja sitä paitaa kyllä tarvittiin. Ihan hyvä. Ei tuota kierrosta olisi kyllä missään tappohelteessä jaksanut kävelläkään. Tuo paikka on siis Walterin puisto ja leijonanpäällä varustettu suihkulähde. A. Ahlström Osakeyhtiön pääjohtajan Walter Ahlströmin rintakuva löytyy puiston toisesta päästä.

Tehtaan kohdalla humisi ja kolisi, ja tuore sellun tuoksu leijaili nenään vähän väliä. Karhulan tyttönä tunnistan kyllä sellun tuoksun vaikka unissani.

Aluetta alettiin kehittää voimakkaasti joskus 1910-luvulla ja asemakaavan mukaan eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset asuivat omilla asuinalueillaan. Lähimpänä tehdasta sijaitsivat alempien virkamiesten asuinrakennukset. Mitä korkeammalla hierarkiassa oli, sitä enemmän asunnossa oli huoneita. Työläisillä oli esimerkiksi vain yksi hellahuone. Tehtaanjohtajilla taas oli omat huvilansa Kosulanniemen puutarhakaupunginosassa. Huvilat näyttivät olevan yksityisomistuksessa.

Jotkut vanhoista työläisten asuintaloista vaikuttivat tyhjiltä ja asumattomilta, jotkut taas siltä, että niissä asui ihmisiä. Asutun näköiset talot olivat ulkoa päin ihmeen huonokuntoisen ja rapistuneen näköisiä, kun taas jotkut sellaiset, jotka näyttivät tyhjiltä, vaikuttivat olevan paremmassa kunnossa. Kaikilla taloilla on tietysti omat nimensä.

Varkauden kirkkokin sijaitsee tällä alueella ja ovesta oli juuri hääpari astumassa ulos saippuakuplasateeseen. Aina me näköjään satutaan jonkun kirkon ovelle töllistelemään ventovieraiden elämän suuria hetkiä.

Kirkko on tosiaan ulkoasultaan vähän erilainen kuin monet muut kirkot ja se on vuodelta 1939. Sinne ei päässyt sisään (kokeiltiin hääporukan mentyä).

Vanhan Varkauden jälkeen ehditiin vielä ihmettelemään Varkauden kauppakeskustaa, vaikka nilkkani ja jalkapohjani valittivatkin jo liiasta kävelystä. Ei tainnut olla parhaat mahdolliset kengät jalassa. Lopulta käveltiin kuitenkin vielä tornikahvilalle asti, kun aikaa kerran oli. Kaikki muut kahvilat olivat tietysti menneet lauantaina jo kahdelta kiinni. Tornikahvilassa syötiin vohveli kermalla ja hillolla ja minä join mehua ja mies olutta. Siellä näytti olevan jos jonkinmoista syötävää ja juotavaa tarjolla.

Kattoterassilla on mukavia pöytiä, sekä sohvia ja lepodivaaneita. Myös vilttejä löytyy, jos sattuu palelemaan. Hieman siellä ylhäällä tietysti tuuli kävi, mutta pilvisen päivän päätteeksi alkoi sitten aurinkokin pilkistelemään. Näin sateettomalla säällä 15. kerroksen terassikahvila on tietysti ihan kiva ja viihtyisä, mutta jos sataisi, se olisi tietysti eri juttu, koska paikkoja katoksen alla näyttää olevan melko niukasti. Lisäksi muistin oikein, että kahvilassa on vain yksi vessakoppi. Mutta viihtyisä kahvila ja hyvät näköalat. Tykkään.

Tornikahvilassa minä ja vanhat jalkani saimme nauttia kovasti kaivatun lepohetken.

Vaikkei Varkaudessa ehkä loputtomasti nähtävää ole, niin kyllä siellä silti jotain juttuja löytyy, joiden takia siellä kannattaa hyvinkin vierailla. Se Mekaanisen musiikin museo nyt on sellainen, mitä suosittelen ehdottomasti kaikille, vaikka tällä kertaa ei siellä käytykään. Sellaista paikkaa ei kyllä toista Suomesta löydy. Vanhan Varkauden kierros on ihan kiva historiasta kiinnostuneille. Etenkin nyt kun sää oli mukavan pilvinen ja lämmin, ei satanut, eikä ollut liian kuuma, siellä oli oikein kivaa ja mielenkiintoista kävellä ja katsella.

Tornikahvila on ihan toisella suunnalla kuin Vanhan Varkauden kierros, mutta tornista on hyvät näkymät tehdasalueen suuntaan, niin kuin muihinkin suuntiin.

Oltaisiin mielellään käyty nyt kesällä myös esimerkiksi Savonlinnassa (jossa minä olen käynyt vain kerran nuorena), mutta sinne on samalla tavalla huonot yhteydet kuin Joensuuhun, eli jos haluaa päiväretkelle, aikaa paikan päällä pyörimiseen jää liian vähän. Siellä siis pitäisi pakosti yöpyä yksi yö hotellissa ja se ei sovi enää tämän kesän suunnitelmiin. Koska olen elänyt suurimman osan elämääni etelärannikolla, joko Kotkassa tai pk-seudulla (ja reissaillut erityisesti niiden väliä), minulle on tullut aikamoisena yllätyksenä, ettei muualla Suomessa pääsekään liikkumaan yhtä vapaasti näinkään lyhyillä välimatkoilla.

Näin sivumennen mainittuna, aika usein saa todeta, että tässä maassa kannatetaan vain yksityisautoilua. Vaikka junaratoja menee täältä joka suuntaan, junia ei kulje. Ainoastaan etelän suuntaan on kohtuullisesti vuoroja. Esimerkiksi Kuopiosta ja Jyväskylästä on hankala päästä ilta-aikaan kotiin, mikä on minun mielestäni jokseenkin käsittämätöntä. Entä jos joku haluaisi esimerkiksi harrastaa jotain sellaista, mitä löytyy vain isommasta kaupungista, tai käydä vaikka jossain tapahtumissa tai tilaisuuksissa? Minun mielestäni myös kansallispuistojen pitäisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuisto olisi meiltä kohtuullisen lyhyen matkan päässä, mutta autottomilla ei ole sinne mitään asiaa. Mikä kansallispuisto sellainen on, minne tavallinen kansalainen ei pääse? Ei kaikilla ole varaa autoon ja sellaisen ylläpitämiseen.

Pieksämäellä ollaan ehditty tähän mennessä käymään jo kahdessa museossa, kun kulttuuripappilan jälkeen käytiin myös Savon radan museossa, joka on myös auki kesäisin. Sehän siis sijaitsee Pieksämäen vanhassa asemarakennuksessa ja keskittyy rautatieliikenteen historian esittelyyn. En tehnyt siitä mitään blogijuttua, mutta viihdyttiin siinä museossa hyvin ja se on ihan mielenkiintoinen ja suositeltava käyntikohde, jos nyt joku Pieksämäelle eksyy.

Tämä kesä on tosiaan ollut kotimaapainotteinen ja mikäs siinä, kun säätkin ovat suosineet. Pari viikkoa sitten Kotkan suunnalla oleillessa käväisin myös helteisessä Haminassa ystävääni moikkaamassa.

Tietysti meidän olisi vielä tänä vuonna tarkoitus päästä ulkomaillekin… Valitettavasti alkuperäinen kolmen yön bussimatka Pietariin peruuntui. Sen tilalle on kuitenkin varattu toinen matka, joka on risteily, koska viisumien kanssa olisi tullut vähän turhan kiire siinä vaiheessa, kun saimme selville, ettei päästäkään nauttimaan ryhmäviisumista. Olisi kuitenkin kiva päästä siihen kohteeseen, mitä oli alunperin suunniteltu, eli onneksi viisumivapaita risteilyjä on olemassa. Kerron sitten myöhemmin lisää tästä aiheesta.

 

Tampere, juhlat ja Forenom Aparthotel

Tänä vuonna Herättäjäjuhlat pidettiin Tampereella. Sopivan majoituksen löytäminen isosta kaupungista on tietenkin huomattavasti helpompaa kuin pikkupaikkakunnilta. Silti se kannattaa tällaisten juhlien ajaksi hoitaa hyvissä ajoin. Päädyttiin taas kerran mahdollisimman edulliseen hotellimajoitukseen. Valintamme oli Forenom Aparthotel, joka sijaitsee Tampereen pääkadun, eli Hämeenkadun, päässä. Kävelymatkaa asemalta hotellille on noin kilometri. Yleisesti ottaen hotellin sijainti on hyvä ja keskeinen. Juhlapaikka vain sattui sijaitsemaan ihan toisella puolella kaupunkia, Kalevan kirkon takana, eli aseman kohdalta kilometri täysin vastakkaiseen suuntaan. Kävelyä kertyikin viikonlopun aikana reippaasti, kun ei viitsitty mitään bussejakaan käyttää. Tampereella tuli vietettyä oikein mukava viikonloppu. Lauantaina ehdin tavata ystäväänikin, sillä aikaa kun mies oli töissä juhlilla.

 

Herättäjäjuhlat

Tampereen juhlat olivat jo viidennet Herättäjäjuhlat, joille olen osallistunut, vaikka en ole edes körtti. Mies on asunut aiemmin työn takia Pohjois-Pohjanmaalla ja jotenkin se körttiläisyys on hänen mukaansa sieltä tarttunut. Kotkan työkomennukselta tarttuikin sitten matkaan jotain ihan muuta, eli kyllä sitä on kannattanut maata kierrellä. Minun näkökulmastani katsottuna körtti ei uskonelämästään paljon meteliä pidä. Mies ei tykkää sanasta ”uskovainen” tai pitää sitä sanaa jotenkin itselleen vieraana. Körtti voi aivan hyvin olla naimisissa minunlaiseni maallisen henkilön kanssa, eli melkoisen suvaitsevaista ja rauhanomaista eloa tuo lienee.

Herättäjäjuhlilla puheet ovat yleensä aika ihmisläheisiä ja puhujia on laidasta laitaan, siis muitakin kuin kirkon ihmisiä. Tänä vuonna suurelle yleisölle tunnetuimpia puhujia taisivat olla kansanedustaja Pekka Haavisto ja näyttelijä Laura Malmivaara. Kaikki varmaan tietävätkin, että Haavisto edustaa ns. seksuaalivähemmistöjä, joten siitä voi päätellä, että näissä piireissä suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yleisesti ottaen aika suvaitsevaista. Myös naispappeuteen suhtaudutaan myönteisesti ja naiset saavat pitää puheita. Kaikissa herätysliikkeissähän ei suinkaan näin ole.

Seuroissa siis veisataan Siionin virsiä, niin että puheet ja virren veisuu vuorottelevat. Tykkään kyllä paljon juhlien tunnelmasta. Kaiken ikäiset ihmiset käyttäytyvät hyvin ja kukaan ei örvellä. Kaljateltat puuttuvat ja tupakointikin on juhla-alueella kielletty. Tykkään myös siitä, että körtit eivät selvästikään asettele ketään ihmisen ja Jumalan väliin sääntöjä latelemaan, eli minulta ei ainakaan ole kukaan körtti ikinä kysynyt, olenko oikeanlaisessa uskossa, vääränlaisessa uskossa tai yleensä missään uskossa. En nyt tietysti tunnekaan hyvin kuin yhden körtin.

Maistoin perjantai-iltana ekaa kertaa juhlilla lätyn, kun en ole aikaisempina vuosina syönyt vehnää. Olen vain kieli pitkälläni haistellut niitä kojuja, joissa lukee houkuttelevasti LÄTTYJÄ. Hyvin maistui. Sunnuntaina söin pitkässä pöydässä riisipuuron, jonka valitsin useista eri ruokavaihtoehdoista. Hyvää oli sekin. Herättäjäjuhlilla minua miellyttävät myös paikalle roudatut kunnolliset vesivessat. Ei tarvitse kärvistellä missään haisevissa bajamajoissa.

Jos juhlat kiinnostaa, muutamista edellisistä juhlista löytyy kuvia tästä.

 

Forenom Aparthotel

”Köyhän naisen matkablogi” esittelee taas… Milloinkohan muuten vaihdan tuohon kansikuvan yhteyteen nimeksi ihan oikeasti ”Köyhän Naisen”…? Lukijoitahan köyhällä naisella ei kai montaa liene, mutta kävijöitä on riittänyt sen verran, että ei tätä ”blogia” sentään olla vielä kuoppaamassa 😉

Forenom Aparthotel on vähän Omenahotellin tyyppinen. Forenom Aparthotellia voin suositella varovasti, Omenahotellia taas en (ainakaan Vaasan kokemuksen perusteella). Forenomissakaan ei minkäänlaiseen henkilökuntaan törmää. Siivouskärryn näin käytävällä poislähtiessäni, mutta sitä nyt ei varsinaisesti voi kutsua henkilökuntaan kuuluvaksi. Sisään hotelliin mennään ovikoodilla. Poiskirjautumista ei tarvitse mitenkään erikseen suorittaa, vaan riittää, että kerää kimpsunsa ja kampsunsa, sulkee oven perässään ja häipyy paikalta.

Tässä talossa oli vanhat hissit ja kivat kierreportaat. Mutta valkoisena hohtavassa käytävässä tuli ehkä hieman klaustrofobinen tunne.

Forenomin huone muistutti tosiaan Omenahotellin huonetta. Oli tilanjakajahylly, tai mikä lie vaateripustuspaikka, ruokapöytä sekä jättimäinen katosta riippuva televisio. Melko askeettista, mutta kuitenkin vähän siistimpää kuin Vaasan Omenahotellissa (kts. juttu). Ei täällä ainakaan joutunut nyppimään karvoja tyynyliinoilta. Pöytä ja penkitkin oli lattiaan pultattu ja materiaaliltaan sellaiset, että ne on helppo siivota, eikä pinttyneitä tahroja pääse kovin helposti syntymään. Tilpehööriä täällä oli ehkä vähän enemmän. Jääkaapin ja mikron lisäksi huoneesta löytyi vedenkeitin, kahvinkeitin, leivänpaahdin, hiustenkuivain, silitysrauta ja -lauta, pesusoikko ja astianpesuaine. Lisäksi lipaston päällä oli astioita ja ruokailuvälineitä sekä muutama tee- ja pikakahvipussi. Kai tätä voisi jonkinlaiseksi huoneistohotelliksi kutsua. Olisin kyllä toivonut, että edellä lueteltuja laitteita varten olisi ollut edes jonkinlainen pieni keittiötaso tai hyllykkö. Nyt keittimet ja paahdin oli kasattu jääkaapin ja mikron päälle jokseenkin älyttömäksi ja epäkäytännölliseksi torniksi.

Luulin, että olin ottanut sängyistä hyvän kuvan, ja olinkin, mutta mies on siinä kuvassa myös ja on unohtanut vetää vatsansa sisään, eli sitä ei voi laittaa yleiselle paikalle 😀 Täytyy siis tyytyä huoneen muista nurkista otettuihin kuviin.

Mitään aamiaista tässä hotellissa ei ollut tarjolla, paitsi arkisin erilliseen hintaan läheisessä kahvilassa, mikä ei tietenkään haitannut, koska tällaisessa huoneessa on tarkoituskin, että ihmiset voivat pupeltaa omia eväitään. Öisin oli myös aika rauhallista. Ainoa oikea miinus tässä hotellissa oli se, että huoneessa oli jäätävän kylmä keskellä kesää. Toisena aamuna herätessä tuntui jo nenä tukkoiselta ja kurkun ja korvan välinen rööri kipeältä. Ilmastointi? Kylmillä penkeillä oli myös vähän ikävä istua, ainakin vähemmissä vaatteissa.

Noin yleisesti ottaen tämä majoitus oli ihan kelvollinen. Eli jos edullista ja ihan siistiä tasoa haluaa, niin kyllä tätä voi suositella. Etenkin jos tykkää tällaisesta omatoimisuudesta, mistä minä kyllä yleensä tykkään. Olihan tämä tietysti ihan eri maailmasta kuin viime vuoden juhlien ajaksi hommaamamme alppitaloasunto Tahkon lomakylässä. Se meni ehkä pikkuisen meidän normaalin köyhäilybudjetin ylitse, mutta sieltä päin ei silloin halvempaakaan löytynyt. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin ei se nyt mikään ihan älyttömän hintainen ollut.

Viimeksi majoituttiin toukokuussa Rovaniemellä ja olihan se Sokos Hotel Vaakunakin vähän erityyppinen kokemus extraleveine sänkyineen, revontulivalaistuksineen, Dermosil kauravoiteineen ja runsaine aamiaisineen. Kummasta sitten tykkään enemmän, sellaisesta perinteisestä hotellista, vai tällaisesta omatoimisten puuhanurkkauksesta, joissa hälytysvärinen ruokailuryhmä on pultattu lattiaan…? Hmm. Riippuu vähän tilanteesta. Sanotaan, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Maaliskuussa Joensuussa hotelli GreenStar taisi olla vähän jotain siltä väliltä.

Viime kesäinen alppitalo oli kyllä erityisesti minun mieleeni. Kaikkein ankein majoitus, mikä meillä on ollut Herättäjäjuhlien aikaan, oli Vuokatin Urheiluopiston rivitalohuone. Silloin satoi koko ajan, enkä päässyt kopperosta juuri mihinkään. Siellä oli vain kaksi sänkyä ja jääkaappi ja siellä sitten kökötin itikat seuranani. Vuokatin Urheiluopistossa tarjottiin kyllä erinomainen aamiainen, mutta mitään muuta plussaa en siitä majoituksesta keksi. Yritettiin tietysti päästä mahdollisimman halvalla silloinkin.

Tämä Tampereen Forenom Apart maksoi nyt 62 euroa yöltä ja kaksi yötä oltiin, eli olihan tämä Suomen hintatasossa melko edullinen.

Tietysti Herättäjäjuhlilla olisi aina mahdollisuus patjamajoitukseen koulujen lattioilla tai vaikka kotimajoitukseen. Ensiksi mainitulle sanon kyllä ehdottomasti ei. Patja kelpaa kyllä, jos kyseessä ei ole mikään yhteismajoitus, vaan esimerkiksi tyhjä kaupungin vuokra-asunto, jollainen meillä oli Lapuan juhlilla. Kotimajoitusta voisin harkita hätätapauksessa, jos muutakaan ei löytyisi. Tosin en ole varma, taipuisinko kovin helposti sellaiseen sosiaalisuuteen, mitä vieraiden ihmisten nurkissa pyöriminen ehkä vaatisi.

Kuvassa Aleksanterin kirkko ja suihkulähde lähellä hotellia.

 

Tampereen kuvia

Tampere on ihan kiva kaupunki. Onhan siellä tietysti tullut monet kerrat käytyä, mutta nyt, kun sai majoittua pari yötä ihan keskustassa, kaupungin menoon ja meininkiin pääsi jotenkin ihan eri tavalla sisälle. Tampere tuntui olevan täynnä kaikenlaista tapahtumaa, musiikkia ja rytmiä, ja kaduilla käveli vastaan selvästi erikoisemmin ja värikkäämmin pukeutuvia ihmisiä kuin Pieksämäen kaltaisessa pikkukaupungissa. Nyt ei edes tullut kertaakaan sellaista ahdistavaa oloa, mikä johtuisi liiasta ryysiksestä. Viimeksi, kun vaihdettiin junaa Tampereella pohjoiseen mentäessä, minua ärsytti jo pelkkä kävelymatka asemalta Mäkkärille. Nyt keskusta oli vielä aika täynnä raitiovaunukiskotyömaata, eli paikoitellen joutui vähän kiertelemään ja oli ahdastakin, mutta ei se silti kovin paljon haitannut.

Finlaysonin vanhalla tehdasalueella oli erityisen mukava kierrellä. Ei tule ihan heti mieleen toista rakennettua aluetta, joka olisi minusta näin kaunis. Ilta-aikaan valo ja heijastukset veden pinnasta ovat valokuvaukseen erityisen sopivat. Aika hiljaista siellä oli paikoitellen, vaikka oli perjantai-ilta. Keskeisemmillä paikoilla oli sitten enemmän puheensorinaa ja ihmisiä terasseilla. Käytiin Friends & Brgrsissa vähän hienommilla burger-aterioilla ja sitten vain käveltiin ympäriinsä. Oltaisiin ensin menty Napoliin, mutta ajateltiin, että sinne voisi olla jonoa, kun se on kuulemma Tampereen suosituin pitsapaikka. Friends & Brgrs osoittautui kyllä tosi hyväksi ruokapaikkavalinnaksi.

Lauantaiaamuna mies suuntasi perinteisesti töihin juhlille. Minä sen sijaan tapasin ystäväni, joka asuu kohtuullisen lyhyen matkan päässä Tampereelta. Suunnattiin ensin Pyynikin näkötornille, kun minä en ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Siellä oli aika pitkät jonot ja poislähtiessämme vielä pidemmät. Ilmeisesti alas laskeutuminen tornin ulkoseinää pitkin on tamperelaisista hauska harrastus, koska vaijereiden varassa roikkuvia ihmisiä olisi voinut seurailla koko ajan. Nyt tuli sitten tämäkin näkötorni hankittua valloitettujen listalle, vaikka Puijo pysyy suosikkinani kaikista maan (ja jopa maailman) näkötorneista. Nautittiin tietysti Pyynikin kahvilassa munkit, jotka ovat kuulemma Tampereen parhaita. Ihan hyvä munkki se olikin, ei siinä mitään. Munkissa oli reikä keskellä. Oli myös kiva välillä nähdä Tampere jostakin muustakin tornista kuin Näsinneulasta. Suosittelen siis Pyynikkiä, jos Neula on jo nähty tai muuten vain tympii.

Pyynikin lisäksi käytiin myös mm. Tallipihalla, jossa on erilaisia käsityöläisputiikkeja, mm. suklaapuoti, Näsinpuistossa, kaupoissa ja ravintola Puistossa pitsoilla. Käytiin ensin katsomassa Napolin edessä, mutta sinne oli hirveä jono. Muuten oltaisiin varmaan menty sinne. Sitten kun ystäväni lähti kotia kohti, kävin vielä illansuussa yksinäni katsomassa Tampereen tuomiokirkkoa, ennen kuin suuntasin Herättäjäjuhlille iltaseuroihin. Tuomiokirkko on sisältäkin komea. Samoin kuin myös Kalevan kirkko, joka on moderni betonirakennus ja tyyliltään ihan eri maailmasta.

Koska olen jonkinlainen hautausmaafriikki, halusin myös mennä katsomaan Kalevankankaan hautausmaata. Miehen työvuoro oli siltä päivältä ohi ja hän halusi lähteä mukaan, joten käveltiin sitten vielä iltaseurojen jälkeen Kalevankankaalle. Sieltä löytyi postilaatikosta karttoja, joihin oli merkitty kuuluisuuksien hautojen sijainnit, eli siellä ei tarvinnut alkaa mitenkään arvuuttelemaan, missä nyt vaikka Väinö Linnan tai Juice Leskisen hauta mahtaa olla. Minusta varsinaista hautausmaata mielenkiintoisempi oli kuitenkin käytöstä poistettujen muistomerkkien puoli hautuumaan muurien ulkopuolella. Osa vanhoista risteistä oli jo niin kuluneita, ettei niiden nimistä mitään selvää saanut. Eli jos satut olemaan köyhä ja hylkiö, eikä sinulla ole ikinä varaa päätyä hautuumaalle, niin eipä sillä ole näköjään niin väliäkään, kun joskus sieltäkin kannetaan kuitenkin ulos. Täällä näille uloskannetuille on sentään oma paikkansa, jollaiseen en ole kyllä monessakaan muussa paikassa törmännyt.

Kuvassa etualalla on Kerttu Helena Vettenrannan muistomerkki. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän on ollut, tai minkä alan ihminen, mutta hieno on patsas ja siitäkin huolimatta varsinaisen hautuumaan ulkopuolella.

Tämän kaiken jälkeen olinkin taas saanut kävellä koko päivän ympäriinsä, eli jalat olivat hotellille päästyämme jo aika kipeät.

 

Me maankiertäjät

Ensi vuonna juhlat järjestetään Pohjois-Pohjanmaalla Nivalassa. Se onkin sitten taas niin pieni paikka, että sitä tuskin tulisi ilman juhlia valittua matkakohteeksi. Se tässä juhlilla käymisessä onkin minusta parasta, että pääsee tutustumaan erilaisiin paikkakuntiin, myös sellaisiin, joihin ei muuten tulisi koskaan eksyttyä.

Suomen kaupunkeja on tullut sen verran kierrettyä, että aika hyvin pystyn sanomaan, mikä on suosikkini. Paras kaupunkikeskusta on minun mielestäni Mikkelissä. Siinä on kyllä suunnittelu osunut ihan nappiin. Vireä tori sekä hyvät kauppakeskukset ja ostosmahdollisuudet sen välittömässä läheisyydessä. Pieksämäeltä tuleekin siellä käytyä ja onhan se myös ennestään tuttu kaupunki, kun siellä on ehditty vähän aikaa asuakin. Ihmisiä ja meininkiä on, muttei koskaan tule sellaista liiallisen ruuhkan ahdistusta, niin kuin suuremmissa kaupungeissa helposti tulee. Jyväskyläkin on nyt melko lähellä, joten sekin on alkanut tulla minulle vähän enemmän tutuksi. Suomen ankeimman kaupunkikeskustan pystyn myös aika helposti nimeämään: Kouvola. Huippuesimerkki siitä, kun rakennetaan joku ostoskeskus johonkin huitsin nevadaan ja varsinainen keskusta jätetään kuihtumaan ja näivettymään. Kouvolassa joudutaan vaihtamaan junaa aina Kymiin mennessä, että jos nyt on vaikka joku parikin tuntia siinä kaupungissa palloiltava, niin kyllä se joskus aika koville ottaa. Ei niin, etteikö siinä kaupungissa olisi muuten paljon kivoja paikkoja ja nähtävää. Jos se Anjalan kartanokin taas avautuu, niin siellä olisi ainakin tosi kiva käväistä pitkästä aikaa.

Suomen 20 suurimmasta kaupungista (kts. Wikipedia) minulta on muuten kokonaan käymättä pelkästään Pori. Toki on pari muutakin sellaista kaupunkia, joista olen vain mennyt läpi joko junaa vaihtaen tai bussilla (Seinäjoki, Salo). Kyllähän sitä välillä miettii, että pitäisikö se Porikin joskus käydä katsomassa. Olisihan siellä länsirannikolla toki paljon myös mielenkiintoisia pienempiä kaupunkeja.

No, kotomaan kaupunkivisiittejä on varmaan tässä vielä jonkin verran tänä kesänä luvassa. Tampereelle oli ihan mukavan yksinkertainen matka Pieksämäeltä. Suoralla junalla 2,5 tuntia. Ei paha.

 

Kulttuuripappilan kummitusvintillä

Mitä Pieksämäeltä löytyykään…?

Anoppi tuli kyläilemään ja siinä samalla meillekin tarjoutui tilaisuus kierrellä vähän Pieksämäen nähtävyyksiä… Pieksäjärven maisemat ja rauhalliset lenkkeilymaastot aivan kaupungin keskustassa tuntuivat olevan erityisesti anopin mieleen, hän kun tulee huomattavasti suuremmasta citystä. Minä taas arvostan täällä landella enemmän ns. ”teillä tiettymättömillä ajelua”, eli kun löydän sopivan rauhallisia teitä virkistävissä järvi- ja lampimaisemissa, niin mikäs siellä on ajellessa, ”teillä tiettymättömillä”. Jonkin verran on jo pyöräretkillä napsittuja kuvia tänä kesänä kertynytkin.

Anopin kanssa pääsimme kiertelemään Taidekatua sekä käymään Kulttuuripappila Sylvissä, joka on kesäaikaan avoinna yleisölle. Pappila sijaitsee lähellä Pieksämäen vanhaa kirkkoa, jonne on meiltä melko lyhyt kävelymatka. Pappilassa voi tutustua mm. vaihtuviin taidenäyttelyihin, ullakkomuseoon sekä Sylvi Kekkosen elämään ja tuotantoon Sylvin Kamarissa. Pappilan pihapiirissä järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia, kuten kesäteatterinäytöksiä. Talvisin pappila on taiteilijoiden käytössä. Linkki Kulttuuripappilan sivuille.

Nykyinen pappilarakennus on vuodelta 1804 ja edustaa komeaa kustavilaista tyyliä. Rakennus on siis jo 214 vuotta vanha, ja silloin kun se on rakennuttu, Suomi on ollut vielä Ruotsin vallan alla. Se on myös Etelä-Savon vanhin säilynyt pappilarakennus. Samalla paikalla, lähellä Pieksämäen vanhaa kirkkoa, on sijainnut sitä edeltäviäkin pappiloita jo 1500-luvulta lähtien.

Sylvi Kekkonen, kirjailija ja presidentti Urho Kekkosen puoliso, on syntynyt pieneen apupapin tupaan, jota ei enää ole olemassa. Sylvin synnyinkodin paikalle on pystytetty muistokivi ja puutarhassa voi kierrellä myös Sylvi Kekkosen aforismipolkua. Sisälle pappilaan on kolmen euron pääsymaksu, eli paljon siellä käynti ei kukkaroa kevennä. Tuotot käytetään Iso-Pappilan säilyttämiseen ja toiminnan ylläpitoon.

Mitä Kekkoseen tulee, niin onhan meillä juttu Tamminiemestäkin.

Alakerrassa oli esillä vanhoja pukuja ja valokuvia.

Kuka tuo tyylikäs hattupäinen rouva tuolla peilissä on?

Kummitteleva kirjavintti kuulosti houkuttelevalta. Ja se osoittautuikin tosi jännäksi paikaksi… Wow! Ullakolla oli heti vastassa aika spooky meininki… Vanha rullatuoli ja tekojalka. Ja täytetty susikin tuijottelee aika tuimasti.

Tykkäsin kovasti tästä pappilan kummitusullakosta. Se oli täynnä kaikenlaista vanhaa tavaraa ja esinettä. Miehen mielestä se oli ehkä vähän liiankin täynnä, tai jopa jonkinlainen sekametelisoppa. Minä olisin viihtynyt noin jännittävässä paikassa pitempäänkin, ihan vain tunnelmia kuulostelemassa. Ehkä en kuitenkaan haluaisi olla siellä yksikseni iltahämärällä tai öiseen aikaan. Vanhat lattialankut ja kattoparrut, kiikkustuolit ja kehdot, joita ehkä kummitukset aikansa kuluksi keikuttelevat. Hui… Vintillä oli myös pari huonetta täynnä myytäviä kirjoja.

Hieno ja jotenkin eläväntuntuinen kuva entisaikojen tuvasta ja ihmisistä tuossa esineiden takana.

Saman viikonlopun aikana ehdittiin myös pystyttää Taidekatua, jossa 25 taiteilijaa on täyttänyt Pieksämäen keskustan tyhjien liiketilojen näyteikkunat taiteella. Minäkin olen siis mukana yhtenä taiteilijoista. Pari mammuttiaiheista digitaalista maalaustani löytyy Keskuskadulta suurinpiirtein Lidliä vastapäätä. Näyttely jatkuu heinäkuun 22. päivään asti. Se tuo kyllä mukavasti eloa katukuvaan 🙂

 

Lehmä – paratiisisaareni numero 1

 

Tuurilla Lehmäsaareen… (ja miksi tuurimoottori todella on tuurimoottori, eli tarvitaan hyvää tuuria, että se kulkee…!)

Minun ei tarvitse lähteä maapallon toiselle puolelle etsimään paratiisirantoja, koska minun mielestäni maailman ihanin, kaunein ja paras saari löytyy Kotkan edustalta. Sehän on tietysti Lehmä! Aika ei ole kullannut lapsuusmuistoja, vaan hiekkarantojen reunustama saari näyttää edelleen veden ympäröimältä paratiisilta.

Jos Lehmään mielit mennä, niin sehän onnistuu joko tuurimoottorilla tai omalla veneellä. Saaristoliikenne Lehmään alkoi vasta kesäkuun ensimmäinen päivä ja olimme hieman huolissamme, että lämpimät ja sateettomat säät loppuisivat siihen. Lehmän biitsit vaativat ehdottomasti aurinkoa ja mielellään vähän lämpöäkin.

Lehmäsaareen tosiaankin pääsee kätevästi tuurimoottorilla. Sillä nimellä saaristoliikenteen vuoroveneitä Kotkassa kutsutaan. Lapsena en koskaan päässyt matkustamaan tuurilla, koska meillä oli aina oma vene. Aina kun tuuri pörisi ohi, sitä tuijotettiin pitkään ja odotettiin sen isoja aaltoja, jotka saivat pienemmän veneen keikkumaan. Tuurimoottori lienee väännetty ruotsin kielestä, tur ja motor, turmotor – tuurimoottori. Ruotsiksihan tur on sekä vuoro että tuuri.

Ms Jaana lähti tuttuun tapaan Sapokasta, Tulikukon edestä, kello kymmenen. Jaana liikennöi Rankkiin, ja Lehmään pääsee samalla kyydillä, kun vain muistaa sitä pyytää. Matka Lehmään kestää vain parikymmentä minuuttia. Jos palaa takaisin kahdelta Rankista lähtevällä tuurimoottorilla, aikaa Lehmässä oleiluun jää nelisen tuntia, mikä on mielestäni sopiva kesto päiväretkelle. Rankin 20 euron menopaluuta pidän melko kalliina, mutta Lehmässä pääsee käymään kympillä.

Kesäkuun toinen oli monelle valmistujaisjuhlapäivä, joten tuurimoottorin kyytiin ei ehkä siksi ollut tungosta, vaikka oli lauantai ja säänkin puolesta kesä. Jouduimme jännittämään, päästäänkö matkaan ollenkaan, kun meitä oli vain neljä. Siihen, että Ms Jaana irtautuu laiturista, tarvitaan vähintään viisi maksavaa asiakasta!! Hyvällä tuurilla TUURIMOOTTORI siis kulkee, ja huonommalla tuurilla ei… Riittävän matkustajamäärän lisäksi pitää muistaa säävaraus. Onneksi paikalle sitten touhotti joku nainen, joka oli menossa Rankkiin, ja pari minuuttia ennen lähtöä kyytiin hyppäsi vielä pari miestäkin. Olipa täpärällä. Meitä olisi kyllä harmittanut tosi paljon, jos matkustajia olisi ollut liian vähän, niin että oltaisiin jääty rannalle, kun sääkin pani parastaan. Kotkaan ehtimisiä ja saariretkiin sopivia säitä on yleensä hirveän vaikea saada sovitettua yhteen, mistä viime kesän Kirkonmaan retki on hyvä esimerkki. Kahden vuoden takaisesta Rankin retkestä voit lukea tästä.

Kävimme miehen kanssa Lehmässä viimeksi viisi vuotta sitten, kun asuimme vielä Kotkassa (sen jälkeen asuinpaikka onkin vaihtunut useampaan otteeseen, kun on vedetty aikamoista siksakkia Suomen kartalla…). Sitä edellisestä käynnistäni olikin ehtinyt jo vierähtää huomattavan paljon aikaa. Tällä kertaa mukaan lähtivät vanhempani, jotka olivat mukana myös viime kesän Kirkonmaan retkellä ja toissa kesänä Rankissa.

 

Luontoretkeilyä ja upeita hiekkarantoja…

Lehmä on ehdottomasti suosikkisaareni Kotkan saarista, ja ehkäpä jopa kaikista maailman saarista. Miksi minä mihinkään muualle kaipailisin, kun Lehmä ammuu kotoisella Suomenlahdella? Hiekkaharjuineen Lehmä tarjoaa jopa hieman eksoottisen oloisia näkymiä. Lehmässä vain on sitä jotain, mitä muissa saarissa ei ole. Oli ihanaa taas päästä merelle, keskelle aaltojen loiskintaa, vilvoittavaan tuuleen ja tuoksuun. Ohitimme Kukourin linnakesaaren ja pieniä somia luotoja.

Yllä olevassa kuvassa komeilee Kukourin linnakesaari ja taustalla (vasemmalla) häämöttää myös Varissaaressa seisova Ruotsinsalmen taistelun muistomerkki. Varissaaressa on ravintola, eikä saari ole erityisemmin koolla pilattu. Kukouriinkin pääsee tuurilla, jos erikseen pyytää, mutta sitä en sitten tiedä, jaksaako kukaan siinä ympyrässä yli neljää tuntia pyöriä. Historiallisena kohteena se kyllä kiinnostaisi, mutta näillä tuurivuoroilla voisin kuvitella, että niin pienellä pläntillä saattaisi tulla aika vähän pitkäksi. Tilausajoja on tietysti olemassa, jos joku haluaa sellaisista maksaa tai on esimerkiksi jokin isompi ryhmä kyseessä. Rantauduttiin Kukouriin vain kerran omalla veneellä 80-luvulla. Silloin linnoitusraunio ei ollut vielä samalla tapaa entisöity, eli ainakaan mitään puurakennelmia siinä ei silloin ollut.

Seuraavissa kuvissa saavutaan Lehmäsaareen. Hiekkapoukama kohosi edessämme ja tuurimoottori tömähti laituriin. Seikkailu saattoi alkaa.

Lehmäsaaressa ei ole ravintola- tai kahvilapalveluita. Sellaisia kaipaavien kannattaa suunnata Rankkiin tai hyvin lyhyen venematkan päässä sijaitsevaan Varissaareen. Monet haikailevat myös Kaunissaareen, vaikka se ei sijaitse edes Kotkassa, vaan Pyhtään puolella. Olen toki sielläkin joskus lapsena käynyt.

Lehmään täytyy ottaa omat syötävät ja juotavat mukaan. Kaivo kyllä löytyy, eli vettä ei välttämättä tarvitse raahata. En tiedä, onko kaivovesi juomakelpoista, enkä löytänyt siitä mitään tietoa. Kaivo lienee kuitenkin hyvä juttu yön yli retkeilijöille. Grillikatokset ja ulkohuussit Lehmästä löytyy myös. Itse asiassa, saaressa on nyt kolme uutta taukokatosta, joista löytyy tulentekopaikat, vessat ja puuliiterit. Ne näyttivätkin tosi uusilta, enkä muista, että niitä olisi ollut viisi vuotta sitten. Muistan vain jotenkin hämärästi jonkun vanhemman näköisen huussin siltä reissulta… Noh, huussin haju oli uutuuden hohdosta huolimatta tyypilliseen tapaan pistävän kitkerän kamala, enkä voi sanoa ulkeissa käymisestä mitenkään erityisesti nauttivani, en nyt vain viitsi mennä pöheikköönkään, etteivät punkit tartu persuksiin.

En oikein ymmärrä, miksi saaressa edes pitäisi olla ravintoloita tai kioskeja tai muuta vouhotusta. Kaunis luonto riittää minulle. Tykkäänkin eniten juuri Lehmän kaltaisista saarista, joissa ei ole mitään ”ylimääräistä”. On kivaa, kun voi ottaa mukaan eväitä ja syödä niitä ulkona maisemista ja luonnosta nautiskellen.

Uintimahdollisuudet Lehmässä ovat hyvät. Saaressa riittää hienoja hiekkarantoja, ja sieltä löytää varsin helposti myös oman rauhaisan sopukkansa. Suurin osa omalla veneellään paikalle tulleista ihmisistä viihtyi hiekkapoukaman ja venelaiturin läheisyydessä. Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän veneitä rantaan lipui, mutta heti hiekkaisen niemennokan toisella puolella oli melko rauhaisaa.  Siinä muistan lapsenakin uineeni ja keräilleeni ruosteenvärisiä kiviä. Veneestä katsottuna niemennokka näyttää pieneltä, mutta paikan päällä alueen laajuus yllättää joka kerta. Tämän lähemmäksi paratiisirantaa ei välttämättä näillä leveysasteilla pääse. Jos joku jotain turkoosia vettä kaipailee, niin sitä täältä ei löydy.

Tällä kertaa emme olleet tulleet uimaan, mutta minä uskaltauduin kuitenkin veteen kahlailemaan. Sen verran lämmin oli ja jalkoja kuumotti, että pakkohan sitä oli vilvoitella, kun vesi niin kutsuvasti liplatteli ja aurinko paistoi.

Lehmässä kannattaa ehdottomasti tutustua myös luontopolkuihin ja kävellä metsän läpi saaren toiselle puolelle, minkä mekin heti alkuun teimme. Polun reunaan oli paikoittain ripoteltu valkoisia karkkeja tai sokeripaloja, että muurahaiset kerääntyisivät niiden kimppuun ja muu osa polusta pysyisi muurahaisista vapaana.

Toisella puolella saarta kaartuu pitkä upea hiekkaranta. Ruusu kasvaa rannan tuntumassa laajana matalana mattona. Muistan ihailleeni sitä jo viisi vuotta sitten. Tämä, jos mikä, on upea paikka. Miksi siis lähteä maailman ääriin, kun lähempääkin löytyy tällaisia paratiiseja? Lehmässä ei ole vielä koskaan ollut muita turisteja ruuhkaksi asti. Jos ryysis rannalla ei ole sinunkaan juttusi, Lehmä lienee silloin varteenotettava kohde. Länsipuolelta näkyy hyvin myös Mussalon syväsatama.

Aallot kohisivat hiekalle ja tuuli puhalsi saaren länsipuolella sen verran, että eväiden syönti pitkän rannan läheisyydessä olisi tuntunut vähän hankalalta. Tältä puolelta saarta löytyy myös upeita kallioita. Viisi vuotta sitten söimme eväitä kalliolla, hiekkarannan kupeessa. Otin silloin kuvan isosta punavalkoisesta rahtilaivasta onnettomalla kännykkäkamerallani. Nyt laivoja ei näkynyt, vaikka satama nostureineen häämöttikin taustalla.

Ohitimme kuvankauniin kalliolaguunin ja hyppelimme rannan keikkuvien kivenmurikoiden kautta, kun yritimme etsiä sopivaa paikkaa, jossa voisimme syödä eväitä tuulelta suojassa. Joku lintu häiriintyi ja alkoi rääkyä kovaäänisesti. Kyykäärme oli luonut kalliolla nahkansa. Eväspaikka löytyi sitten kallion laen takaa, lähempänä metsänreunaa. Evästauon jälkeen palasimme takaisin ja näimme laguunin taustalla lipuvan joutsenen.

 

Punkit – ne vaaralliset eläimet – ne pienet pirulaiset

Lehmästä löytyvät minun paratiisirantani. Täällä olen onnellinen. Minun ei siis tarvitse matkustaa tämän kauemmas, eikä varsinkaan mihinkään tropiikkiin, kun en halua stressata pitkistä matkoista, lentokoneista, superpöpöistä tai loisioista… Mutta, mutta… Täällähän se vasta asustaakin vaarallisia tauteja levittävä otus! Kotkan saaristo on punkkien levittämän aivokuumeen riskialuetta, mikä tietysti kannattaa muistaa. Ikävä kyllä, juuri Kotkan saaristossa on sattunut myös punkin puremasta kuolemaan ja vakavaan vammautumiseen johtaneita tapauksia. En oikein tiedä, miten satunnaisen kävijän pitäisi aivokuumerokotukseen suhtautua. Toisaalta väitetään, että vain enemmän ja säännöllisesti saarissa liikkuvat tarvitsevat rokotteen. Kuitenkin tauti voi tarttua heti sellaista levittävän punkin purressa, eikä siihen sitten ole mitään parantavaa lääkettä, jos se pahaksi äityy. Teoriassa ei siis tarvittaisi kuin yksi kerta ja todella huono tuuri. Vaikka pahimmat mahdolliset tapaukset ovatkin ilmeisesti tosi harvinaisia. Enpä kuitenkaan usko, että nämä leveysasteet vetävät terveyden riskeeraamisessa vertoja tropiikeille tai esim. malaria-alueille, joihin minä en tietysti kovin mielelläni lähtisi.

Borrelioosin torjuntaan riittää, että punkin löytää ja irrottaa ihostaan vuorokauden sisällä. Borrelioosia vastaan voi siis suojautua sillä, että tekee punkkitarkastuksen saaristossa ja luonnossa liikkumisen jälkeen. Punkkipihdit kannattaa olla olemassa (meilläkin taitaa olla useita erilaisia, vaikka en sitten tiedä, minkälaiset tositilanteessa toimisivat parhaiten). Jos kuitenkin punkki on ehtinyt olla pitkään kiinni ja borrelioosin merkkejä tulee, pitää syödä antibioottikuuri. Sitä en sitten tiedä, kuinka todennäköisesti ihminen huitaisee tai raapaisee ihoon tarttuneen punkin vahingossa irti tarkemmin katsomatta, niin että punkin pää jää ihoon kiinni.  Mitenkä sen sitten irrottaisi…? Jos sitä edes huomaisi? Borrelioosiin rokote ei tietenkään tehoa.

Minuun ei ole vielä tähän mennessä punkki tarttunut, vaikka jalassa sellainen pienenpieni nymfi kiipesikin viime kesänä etsimässä sopivaa iskupaikkaa. Onneksi huomasin sen ajoissa. En haluaisi syödä edes antibiottikuuria, koska ei se lääkkeiden syöminenkään koskaan mitään haitatonta ole. Kannattaa siis tarkastaa itsensä ja läheisensä punkkien varalta, vaikka olisi tullut Kotkan seudulla liikuttua pelkästään takapihalla. Eläimet saattavat myös kuljettaa punkkeja sellaisiinkin paikkoihin, missä niitä ei muuten kuvittelisi olevan.

Jostain kumman syystä emme tälläkään saarireissulla törmänneet yhteenkään punkkiin, vaikka isäni valitsikin eväidensyöntipaikan minun mielestäni heinikkoiselta punkkikalliolta! Viltti oli taas kerran unohtunut kotiin. Muut iskivät persuksensa maahan, mutta minä tyydyin kyykistelemään. Kyykkyasennossa istun usein kotona tuolillakin, joten se ei ole minulle mikään ongelma.

 

Lehmän tunnettu ja vähemmän tunnettu puoli

Evästauon jälkeen kävelimme vielä pitkän rannan suuntaisesti etelään päin. Siellä ranta muuttuu vähän kivikkoisemmaksi. Tilaa riittää ja kaukana horisontissa häämöttää myös Suursaari. Lehmäsaari jatkuu vielä tästäkin, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea saaren eteläpäästä löytyy. Joku kerta voisi ottaa suunnaksi tuntemattoman eteläkärjen, ettei aina kuljeksisi vain samoissa paikoissa. Ilmeisesti siellä on yksityisalueita, vaikka kuljeskelu siellä on kuitenkin sallittua. Varsinainen virkistysalue polkuineen löytyy siis saaren pohjoispuolelta, jossa nytkin kiertelimme.

Kun palasimme takaisin tyynelle itäpuolelle, vanhukset painelivat hetkeksi päiväunille tyhjän grillikatoksen penkeille. Se ei muuten ollut yksi niistä kolmesta uudesta ja identtisestä katoksesta, vaan vähän pienempi ja avonaisempi. Kyllä Lehmästä kaikenlaista löytyy. Kiivettiin miehen kanssa vielä kertaalleen ylös hiekkaharjulle ottamaan kuvia, vaikka useimmat niistä vähän epäonnistuivatkin. Ainakin yhteiskuvat, koska puuhun asetettu kamera tarkensi oksaan. Ylhäällä poukaman toisella puolella kiilteli kallioläikkä, jossa istuskelimme viisi vuotta sitten ja josta silloin löysimme kivenmurikoista tehdyn sydämen.

Alhaalla alettiin tietysti ihmetellä, minne vanhukset ovat kadonneet. Pääsin sitten yllättämään katoksessa nukkujat kameran kanssa. Siitä ei kuulemma saa julkaista kuvaa blogissa. Hahaha. Kova ja epämukava nukkumapaikka sellainen kapea puupenkki, kuulemma. Pöydän molemmin puolin. Ehdittiin vielä hyvin istuskelemaan pehmeällä rantahiekalla niemen nokassa ja minä ehdin vielä kahlailemaan vanhalla uimapaikallani.

 

Lähimatkailua…

Lähimatkailun ystävänä, ja siihen hieman erikoistuneenakin, voin suositella Lehmäsaarta retkikohteeksi. Maisemia Lehmästä löytyy moneen makuun. Hiekkarannat sopivat erinomaisesti uimiseen ja kauniin kesäpäivän viettoon. Metsässäkin on tosi kaunista. Pohjoispuolen virkistysalueella on majoittuminen sallittua ja siellä voi halutessaan vaikka telttailla.

Harmi, etteivät lähialueet ja lähimatkailu ole aina kovin arvostettuja, vaan ihmiset haikailevat aina johonkin maailman ääriin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten joku paikka voi olla automaattisesti matkakohteena hienompi vain siksi, että se sattuu sijaitsemaan mahdollisimman kaukana. Pelkästään Euroopassa riittää hyvinkin monenlaista maisemaa. Myös ympäristön puolesta toivoisin, että kotimaan matkailu (ja lennottomuus) saisi enemmän arvostusta osakseen. Toki Suomessa saa hyvin rahaa menemään, jos pitempään reissuun lähtee, mutta monissa tapauksissa lähimatkailu sopii hyvin myös pienemmälle budjetille. Mielenkiintoisia luontokohteita löytyy läheltäkin.

Tämän blogin puitteissa tarkoitukseni on ottaa kuvia ja kirjoitella paikoista, joissa käymme, ei niinkään olla mikään ”oikea matkabloggari”. Emme käy jatkuvasti ulkomaan matkoilla, mikä on myös aika- ja rahakysymys. En myöskään välitä päätyä mihinkään kovin kauas. Lentäminen ei todellakaan ole suosikkipuuhiani. Voisihan joku Tyynenmeren saari olla mukava nähdä ja kokea, mutta sellaiset, kuten kaukokohteet yleensäkin, jäävät kyllä tässä elämässä minun tulotasoni ulottumattomiin. Sisilia ja Strombolin tulivuorisaari kyllä houkuttelisivat, eli kyllä minun varmaan täytyy vielä astua lentokoneeseen, vaikka ajatus lentämisestä kovin vastenmieliseltä tuntuukin. Mistään kovin kuumastahan minä en edes tykkää, eli silloin kun Suomessa on miellyttävän ja sopivan lämmintä, niin se on minulle ihan hyvä. Tosin, joskus voi sattua niitäkin kesiä, kun rantakelejä ei kotimaassa juuri ole. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että Suomessa on harvoin läkähdyttävän kuuma ja sitä pitäisi pitää ennemminkin positiivisena asiana ja matkailuvalttina. Tämäkin Lehmäsaaren retkipäivä oli nimenomaan miellyttävän lämmin, ei turhan tukala, ja sää olisi hyvin sopinut myös meressä uimiseen.

Suomalaista saaristoa ja saaristomaisemia pitäisi hehkuttaa enemmän. Järvi-Suomessakin on puolensa, mutta minulle meri ja saaristo on aina ollut tutumpi ja läheisempi. Kotkan saaristo taitaa olla muutenkin vähemmän tunnettu ihan suomalaistenkin keskuudessa, ellei nyt sitten satu olemaan paikallinen tai jotenkin muuten näihin seutuihin sidoksissa. Minulle Kotkan saaristo on lapsuudesta tuttu ja olen ehtinyt tehdä siitä useampia blogijuttuja: Kirkonmaa, Rankki. Espoossa asuessa ehdimme käydä parissakin saaressa (Rövaren, Stora Herrö), mutta mitään Lehmän hiekkarantojen kaltaista ei kyllä sielläkään tullut vastaan.

Eli jos vain Kotkaan asti pääset, niin suosittelen lämpimästi saaristoon tutustumista!

Toisaalta, eihän Lehmä olisi sama Lehmä, jos se muuttuisi hirveäksi turistirysäksi. Tottakai haluan säilyttää paratiisisaareni juuri sellaisena kuin se on aina ollut: lempeänä, rauhallisena, luonnonläheisenä, LEHMÄNÄ, vailla turhaa humputtelua.

Lehmä oli suosikkisaareni jo lapsena ja on sitä edelleen. Kotkan saarista menen mieluiten Lehmään ja voisin kuvitella meneväni sinne vielä monta kertaa uudestaan. Tällaiset retkipäivät ovat ihan parhaita 🙂

Missä sijaitsee sinun paratiisisaaresi?

Lisätietoa Lehmäsaaresta

Ms Jaanan aikataulut

 

”Olet Kotkan Kansallisessa Kaupunkipuistossa – You are in Kotka National Urban Park.”

 

 

 

Yöjunassa

Miten yöjunassa pystyy nukkumaan? Miten siellä voi huolehtia hygieniasta? Tällaisia kysymyksiä ainakin minä mietin etukäteen, ennen kuin pääsin testaamaan yöjunan ihan oikeasti, kun matkustimme sellaisella Tampereelta Rovaniemelle.

Yöjunassa matkustaminen tietysti jännitti vähän etukäteen, koska minä en ollut sellaisessa koskaan ennen matkustanut. Olin tainnut nähdä makuuhyttejä lähinnä Bond-elokuvissa. Haha. Tämän kummoisempaan majoitukseen James Bondin hengessä meillä ei olekaan varaa. Minulle ei kuitenkaan tullut mitään sen kummoisempaa James Bond -fiilistä. Ei se kyllä ollut pahitteeksikaan. Rautahammas tai joku muu roisto piileskelemässä jossain…? Eipä sentään. VR:llä ovelle ilmestyy vain konduktööri, joka tarkistaa liput ja sen jälkeen saa olla rauhassa. Makuuhyteissä eivät kuulutuksetkaan häiritse yön aikana.

Me olimme valinneet kahden hengen makuuhytin, jossa on kaksi sänkyä päällekkäin. Yläkerrassa olisi ollut tarjolla myös omalla wc:llä ja suihkulla varustettuja hyttejä, mutta makuuhytti ilman ylimääräisiä mukavuuksia kustansi jo sen verran paljon, että eiköhän siinä ollut ihan riittävästi. En suinkaan tarvinnut suihkua yhden yön aikana, vaikka sellainen olisi kyllä ollut käytettävissä. Se oli siis alakerran hyteille yhteinen, niin kuin vessatkin. Yleisellä vessalla pärjäsi mielestäni ihan hyvin, vaikka ensin ajattelin, että oma vessa olisi voinut olla kiva, mutta jälkeenpäin sanoisin, että siitä olisi kyllä ollut vähän turha maksaa. Kun ei liikaa juopotellut, ei vessassa tarvinnut yön aikana ravata. Ja lähin vessa ainakin oli sellainen iso ja tilavampi, eli ei niitä pieniä epämukavia.

Hytissä on pieni lavuaari ja avattava kaappi, jossa on peili. Siinä voi pestä hampaansa ja meikata. Matkan hintaan kuului vuodevaatteet, pyyhkeet ja vesipullo. Käytin VR:n tarjoaman vesipullon hampaiden pesuun, koska hanasta tuleva vesi ei ole juotavaa, niin en uskaltanut sillä hampaitakaan pestä. Olimme ostaneet mukaan vesipulloja, eli vettä riitti hyvin juotavaksikin. Jos ei halua tuhlata ravintolavaunussa, kannattaa varata mukaan juomavettä tarvitsemansa määrä.

Olin myös varannut mukaan hellävaraisia kosteuspyyhkeitä, joilla puhdistin kasvot. Ihoni on aika hankala ja mietin, että mitäköhän se tällaisesta tykkää, mutta ei tykännyt pahaa, onneksi. Meikkiä käytän aika kevyesti, niin ei ole mitään suurta sotamaalausta putsattavana. Yhden yön reissun pystyn vielä heittämään ilman konjac-sienen kanssa lotraamista, mutta kahden yön reissuille sieni on jo pakko ottaa mukaan, koska muuten naamaan ilmestyy isoja kipeitä paisefinnejä, jollaisista olen kärsinyt koko aikuisikäni. Aina kun kokeilen jättää yli yhdeksi yöksi sienellä pesun pois, finnejä puskee esiin. En muista, kuinka monta vuotta siitä nyt on, kun löysin konjac-sienet, mutta ne ovat ensimmäinen oikeasti toimiva keino ongelmaan. Jokainen kipeä patti kun pysyy naamassa kuukauden, tai jopa pari (ja jättää vielä jälkensäkin), niin on kivempaa, jos ne saa pidettyä kokonaan poissa. Junassa ei tietenkään olisi viitsinyt alkaa sientä kastelemaan ja huuhtelemaan, koska se vaatii kuitenkin aika paljon vettä.

Käsidesiä meillä on aina sekä pullossa että pyyhkeinä, vaikka kädethän tuolla junan vedellä nyt tietysti pystyy pesemään ihan hyvin. Pahvimukeja ja pari kosteuspyyhettä taisi tuosta kaapista löytyä ihan talon puolestakin.

Näissä hyteissä on myös ovi, joka yhdistää ne viereiseen hyttiin. Näin ne soveltuvat hyvin vähän isommillekin perheille tai muille porukoille. Meillä väliovi oli tietysti suljettuna.

Nämä junanvaunut ovat melko uusia ja varmaan siksikin siistejä. Ylimääräistä tilaa ei tietysti paljoakaan ole. Sängyissä on sivupaneelit, joissa on digitaalikello (taitaa siinä olla herätystoimintokin) ja pistorasia esimerkiksi laitteiden lataamista varten sekä kätevä hylly esimerkiksi vesipullolle ja korvatulpparasialle. Siinä ne pysyvät hyvin vauhdissa mukana. Miehen seinäpaneelin kello ei muuten toiminut.

 

Miten sitten sujui nukkuminen?

Minä kun en ole varustettu millään kovin kummoisilla unenlahjoilla, vaan häiriinnyn pienimmästäkin metelistä, enkä saa unta…

Korvatulpat eivät tässä tapauksessa erityisemmin auttaneet, koska junan tärinä ja kummallinen tunne mutkaan kaahaamisesta herätti ainakin minut vähän väliä. Nukkuminen oli jonkinlaista torkkumista, mutta makuuvaunussa oli kuitenkin ihan hyvä olla, kun sai levätä makuuasennossa. Matka meni nopeasti, ei sitä oikein ehtinyt huomatakaan. Kärsin tosin vielä pitkään sen jälkeen jonkinlaisesta huimauksesta. No joo, junat, laivat, lentokoneet. Aina sama juttu.

Kuvassa puhelin on latauksessa vaarallisen näköisesti sängyssä. Näistähän varoitellaan: älä lataa sängyssä, makuuhuoneessa, yöllä… No, tämä oli jonkinlainen poikkeustilanne. Olisi siellä sängyn jalkopäädyssäkin pari rasiaa ollut.

Me matkustimme tietysti ensin toisella junalla Pieksämäeltä Tampereelle, jossa vaihdoimme yöjunaan. Tampereella ehdimme käydä syömässä McDonaldsissa. Yöjuna lähti kohti Rovaniemeä kymmenen jälkeen. Juna oli perillä jo aamulla seitsemän aikaan, eli tässä tapauksessa kannatti mennä aika pian nukkumaan, jos halusi ehtiä nukkua. Juna nimittäin jatkoi vielä Rovaniemeltä Kemijärvelle. Aikainen herätys otti koville. Tai no, herätys ja herätys. Olinhan minä siinä vaiheessa keikkunut jo jonkin aikaa hereillä ja ehtinyt katsella vähän ohi lipuvia maisemiakin.

Rovaniemellä turistit on otettu hyvin huomioon. Juna-asema on siisti ja vessat ovat ilmaiset. Aamulla hampaiden pesun olisi voinut hyvin hoitaa aseman vessassakin, ehkä se olisi ollut siellä helpompaa ja mukavampaa. Syötiin aamiaista asemaravintolassa ja jätettiin laukut säilöön. Pääsimme hotelliin vasta iltapäivällä ja sitä ennen ehdittiin jo kierrellä kaupungilla ja käydä bussilla Joulupukin pajakylässä. Saman päivän iltana ehdittiin vielä nipin napin Arktikumiin.

Majoituimme siis kaksi yötä Sokos Hotel Vaakunassa.

Rovaniemen reissustamme voit lukea tarkemmin tästä.

Jälkeenpäin kyllä mietin taas, miten raskaalta meidän ”lomailumme” usein tuntuu. Eivätkö ihmiset yleensä lähde lomille lepäämään ja rentoutumaan? No, en minä tiedä. Mutta meillä ongelma on ehkä siinä, että aikaa on vähän ja nytkin haluttiin ehtiä tietyt paikat käydä katsomassa ja tietyt jutut tekemässä, ennen kuin ovet suljetaan.

Perjantaina ei onneksi tarvinnut nousta ihan niin aikaisin, vaikka minua olisi kyllä vielä nukuttanut. Aamiaiselle piti tietysti ehtiä ja sen jälkeen lähdettiin kiipeämään Ounasvaaralle, niin että iltapäivällä jäisi vielä aikaa kaupungille ja shoppailuun. Minulla sattui vielä olemaan huono olo ja päänsärkyä. Onneksi se sitten vähän helpotti, että päästiin illalla ravintolaan nauttimaan poronkäristystä ja suklaakakkua.

Viimeisen hotelliyön jälkeen oli lauantaina aamulla aikainen herätys, koska piti ehtiä käydä aamupalalla ennen junan lähtöä. Minusta tuntui, etten ollut saanut nukuttua reissun aikana ollenkaan tarpeeksi. Olin junassa tosi väsynyt ja penkillä kököttäminen otti koville, vaikka junamatkustus se kaikkein vähiten rasittavin vaihtoehto onkin. Pääseehän siinä sentään helposti jaloittelemaan ja vaikka ravintolavaunuun. Päiväjunassa matkustaminen oli kuitenkin tosi rankkaa, vaikka välillä vaihdettiinkin junaa Oulussa ja päästiin siellä jaloittelemaan. Suomi on tosi pitkä maa ja pohjoiseen matkustamiseen menee paljon aikaa. Siksi pohjoisen reissuun pitäisi mielestäni varata huomattavasti enemmän aikaa, ettei tarvitse lähteä ihan heti uudelleen.

Yöjunasta toteaisin lopuksi sen, että ainakaan minä en pystynyt siellä kunnolla nukkumaan. Siitäkin huolimatta voin suositella yöjunaa ja nimenomaan makuuhyttiä pohjoiseen matkustaville. Sängyssä on mukava maata ja matka menee nopeasti, vaikka vain torkkuisikin. Istumapaikalla matkustamisen jälkeen olisin varmasti ollut vielä väsyneempi, koska siinä tuskin olisin pystynyt nukkumaan ollenkaan. Minä kun en ole sitä tyyppiä, joka sammuu johonkin ’vahingossa’, vaikka olisinkin väsynyt.

 

Tulevat junailut ja muut suunnitelmat…

Tämä vuosi on ollut meillä kotimaanmatkailupainotteinen ja tulee jatkossakin aika lailla olemaan. Ulkomaillekin on kyllä tarkoitus vielä suunnata. Jos vaikka toteutuisi pieni reissu tuohon suuremman puoleiseen naapurimaahan… Aikaa ei kuitenkaan tänä vuonna ole mihinkään kovin kummoiseen retkeen. Interreilaus Ruotsin kautta Tanskaan, Saksaan ja Hollantiin (Belgiaakin mietittiin, mutta siitä voisi tulla jo turhan pitkä reissu), on jätettävä ensi vuoden suunnitelmiin. Alettiin kyllä jo yhtenä iltana alustavasti miettiä, mitä niin hurjan reissun kohteet ja kaupungit voisivat olla ja kuinka paljon aikaa ja rahaa sellainen vaatisi. Jos ei sellaisen reissun jälkeen tulisi lentokoneita ikävä, niin eipä tulisi varmaan koskaan… hahaha. Interreilausta ei kumpikaan meistä ole vielä kokeillut, joten kyllähän se pitäisi vielä tässä elämässä kokea. Itäisemmän Euroopan junailuidea on hylätty, koska Baltian läpi ei pääse junalla ja hirveän pitkät bussimatkat eivät houkuttele. Minä en ihan oikeasti suostu lentämään mihinkään ainakaan pariin vuoteen. Katsotaan sitten joskus, kun olen pitänyt tarpeeksi taukoa. Jos vaikka lentäisin vielä joskus Sisiliaan, tai sitten Skotlantiin tai Irlantiin. Varmasti keksisin monia muitakin hienoja paikkoja, mutta lentokohteet kyllä harkitsen erittäin tarkkaan.

Ja sitten kun taas lähden pohjoiseen, matkustan sinnekin mielelläni mahdollisimman ympäristöystävällisesti, eli junalla.

Kuopion parhaita

Puijon tornin luo ylämäkeä kiipeäminen ottaa koville, mutta tornista avautuvat maisemat ovat kiipeämisen arvoiset. Minne silmänsä vain kääntää, siellä lepää suomalainen järvimaisema: Kallavesi ja sitä täplittävät vihreät saaret, kaukana häämöttävät kukkulat. Näille näkymille antaisin kirkkaasti ykkössijan, jos Suomen näkötorneista puhutaan. Olenhan minä toki muutamassa muussakin piipahtanut. Katso vaikka tästä: ”Suomen kootut näkötornit” (osa tuon jutun kuvista on kyllä auttamattoman huonoja).

 

Suomen paras näkötorni on minun mielestäni Puijon torni.

75 metriä korkea Puijon torni kohoaa yli 300 metriä merenpinnan yläpuolelle. Korkein näköalatasanne on 306 metriä merenpinnan ja 224 metriä Kallaveden pinnan yläpuolella. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen Puijon torni rakennettiin jo vuonna 1856 ja se oli 16 metriä korkea puutorni? Toinen torni rakennettiin vuonna 1906, se oli kiveä ja korkeudeltaan 24 metriä. Nykyinen torni valmistui vuonna 1963.

Me kävimme Kuopiossa viimeksi kunnon päiväreissulla neljä vuotta sitten. Se oli meille vähän niin kuin ”häämatka”. Päätettiin nyt tehdä samanlainen päiväretki, kun Kuopio on taas sopivasti lähellä. Muuten minun visiittini Kuopiossa ovat olleet lähinnä junan vaihtoja. Kuopio ei siis ole vielä minulle mitenkään kovin tuttu kaupunki. Tiedän suurin piirtein, missä on rautatieasema, missä päin tori, missä päin satama. Ja Puijon torni näkyy kyllä asemalta, jos ei sen sijaintia satu muistamaan.

Tällä kertaa kohdalle ei osunut yhtä tukahduttavan helteistä päivää kuin neljä vuotta sitten. Aurinko kyllä paistoi, mutta tuuli puhalsi jokseenkin jäätävänä. Kiipeäminen ylämäkeä Puijon tornille suurten tuuheiden kuusten reunustamaa tietä pitkin kävi silti jonkin verran voimille. Sinnehän ei ilmeisesti mitään busseja kulje, eli jos et omista autoa, niin rautatieasemalta tornille taitaa olla sellainen 1,5 kilometriä ja suurin osa ylämäkeä. No, kaikki muuthan toki auton omistavat tai muuten vain pääsevät kyydillä, eikä kävelijöitä meidän lisäksemme muita näkynytkään. Yksi pyöräilijä vain. Mietin jo yhdessä vaiheessa, että kannattaisikohan tässä mäessä ruveta liftaamaan, mutta ei: Pieksämäki-kunnossa pystyn kyllä kiipeämään tällaiselle pikku mäen nyppylälle.

Mitään suurta ruuhkaa tornissa ei ainakaan näin toukokuussa ollut, mikä oli ihan hyvä, koska hissit ovat aika hitaat (jos vertaa esimerkiksi vaikka Näsinneulan hisseihin). Erimaalaisiin turisteihin törmättiin kyllä. Kuultiin ainakin saksan ja venäjän kieltä, ja aasialaisen näköisiäkin ihmisiä ylhäällä pyöri, vaikka heidän kieliään ei tunnistetukaan.

Tuuli kävi ylhäällä navakkana ja kovin kauaa ei ulkoilmatasanteella pystynyt ainakaan minun hepenissäni oleilemaan, kun jo alkoi pikkuhiljaa jäätyä kalikaksi. Haha, no, ei sentään kesällä kalikaksi jäädy, mutta kuitenkin. Tornissahan on myös kahvila ja ravintola ja alhaalla tietysti matkamuistomyymälä.

Seuraavassa kuvassa näkyy muuten oikealla Niuvanniemen sairaala…

Tornikeikan jälkeen käveltiin kaupunkiin. Alamäki sujui tietysti huomattavasti sutjakammin.

Käytiin tällä kertaa syömässä ravintola Kreetassa, jossa on nimensä mukaisesti tarjolla kreikkalaista ruokaa. Nam. Ravintolassa soi kreikkalainen musiikki ja sisustuksen yksityiskohdatkin olivat teemaan soveltuvia ja kivoja. Olen minä kerran Kreikassa käynyt, ja vaikka siitä on jo aikaa, tässä ravintolassa kreikkalainen tunnelma palasi mieleen ihan oikeasti. Sellainen rento, letkeä, lämmin. Annokset, joita pöytiin kannettiin näyttivät kauniilta ja taidolla tehdyiltä. Minä valitsin ”monastirin”, eli jonkinlaisen luostarin kasvispadan. Annokseen kuului myös lohkoperunoita ja kreikkalaista salaattia. Mies otti ”kotopulo a la kreman” eli kanaa. Ruokalistalla oli sen verran paljon houkuttelevia vaihtoehtoja, että oli vähän vaikea päättää, mitä kokeilisi, mutta päätin valita tällä kertaa kasvisruuan. Ruuat olivat erittäin maistuvia.

Jälkiruokalistakin oli sen verran houkutteleva, että ihan pakko oli maistaa, vaikka masu olikin jo aika täynnä. Minä valitsin ”Kadeifin” ja mies otti ”Baklavan”. Näyttävät kuvassa melko samanlaisilta, mutta Kadeifissa on nauhamaista fillotaikinaa, pähkinä- ja mantelitäytteinen rulla, jäätelöä ja kermavaahtoa. Miehen annoksessa puolestaan on lehtitaikinaa ja se oli myös makeampaa, koska siinä oli siirappia. Jälkiruuat olivat kyllä suussasulavan ihania. Ruokalistassa niitä kuvailtiin sanalla ”äkkimakea”.

Tällä kertaa emme menneet museoon, emmekä satamaan. Museossahan olisi asustellut myös se mammutti, joka lienee piakkoin muuttamassa toiseen huoneeseen. Näin olen lehdestä lukenut. Käveltiin kyllä museon ohi ja huomattiin, että se olisikin ollut sunnuntaisin kiinni. Neljä vuotta sitten päädyimme museoon hetkeksi hellettä pakoon. Viileä mammuttihuone tähtitaivaineen ja humisevine musiikkeineen teki minuun silloin suuren vaikutuksen. Olen tässä viime aikoina piirrellytkin mammutteja jonkin verran. Niitä kuvia löytyykin pari Instagramista.

Tällä kertaa aikakaan ei olisi välttämättä museoon riittänyt. Suunnattiin torille, jossa ehtittiin jopa kuulla hetken aikaa elävää musiikkia. Ystävä sä lapsien rokkiversiona, jee. Kuopiossa oli sinä viikonloppuna Lähetysjuhlat.

Kuvassa on yksityiskohtia Kuopioin kauppahallista, suihkulähteestä ja patsaasta. Joku oli tainnut vähän pesuainetta suihkutella tuonne altaaseen.

Minä halusin kuitenkin nähdä sen ufon teräspallon, johon olin ihastunut jo neljän vuoden takaisella kaupunkikierroksella. Kyseessä on valotaideteos, jonka nimi on Muuntamo no 149. Ilmeisesti valo loistaa pimeässä pallon seinässä olevasta lasiaukosta. Minulla ei vain ole ollut mahdollisuutta nähdä palloa valaistuna, koska aina kun minä satun olemaan Kuopiossa, aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Nyt oli kyllä kylmä, kali-kali. Tai ehkä minulla oli, toukokuun helteisiin jo tottuneena, liian vähän päällä. Pääsin kuitenkin poseeraamaan pallon kanssa. Sehän siis sijaitsee torin laidalla kaupungintalon vieressä. Minulle tulee tästä tietysti mieleen avaruuden muukalaiset, jotka ovat vihdoin lähettäneet pallon noutamaan omansa  takaisin 😀

Tosin minähän en lennä…? En ainakaan ihmisten laitteilla. Hahaha.

 

 

Uuhilammen valloitus ja luonnonmukaiset hyttyskarkotteet

Jos metsään haluat mennä nyt…

Minähän tietysti haluan. Pieksämäellä riittää sopivan pyöräilymatkan päässä niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa, että enpä ole sopivien säiden saavuttua paljon malttanut sisällä istua. Tykkään yleensä ajella sellaisia parin tunnin lenkkejä ja välillä on kiva myös parkkeerata pyörä johonkin ja tallustella metsään seikkailemaan.

”Metsäjoet” näyttävät erityisen houkuttelevilta. Esimerkiksi vaikka tämä ”Kirkkojoki” Kuopiontien kupeessa. Kaunis näkymä avautuu ihan pyörätien laidalta. Tekisi mieli mennä tuohon metsään ja seurata tuota idyllistä pientä jokea vaikka heti. Ja pilkottaahan siellä myös outoja ja salaperäisiä rakennelmia, jos ei pelkkä soliseva virta ja metsän hämy riitä luomaan tunnelmaa.

Kartta paljastaa, että jossakin metsän keskellä piilottelee Uuhilampi. Sen kun vain seuraat idyllistä pikku jokea. Matkaa lammelle on arviolta pari-kolmesataa metriä. Ainoa ikävä puoli ovat itikat, hyttyset, tai mitkä lie verenimijät, jotka hyökkäävät kimppuun suurin laumoin heti ensimmäisellä sekunnilla, jos ihminen vain uskaltautuukaan puiden varjoihin.

Uuhilammelle ei todellakaan ole tällä hetkellä asiaa ilman asianmukaista hyttysvarustusta. Itse asiassa jo parin metrin eteneminen ilman verkkohattua ja muuta suojaa on melko mahdotonta. Tämän olen ehtinyt lähipäivinä todeta useampaan kertaan. Jos astut metsän puolelle, ympärillesi pöllähtää heti sakea pilvi nälkäisiä inisijöitä.

Mikä siis neuvoksi?

Osta verkkohattu. Pukeudu vaaleisiin ja pitkälahkeisiin vaatteisiin (vaikka olisikin tosi kuuma, niin kuin tämä toukokuu on ollut). Käytä hyttyskarkotetta.

Seuraavassa kuvassa poseeraan täydessä metsävarustuksessani. Mitään selkeää polkua ei joen vieressä kovin pitkälle riittänyt ja maasto oli paikoin hieman vetistä ja upottavaa (isoja suoalueita riittää muuten tälläkin puolen Pieksämäkeä). Pääsin silti etenemään varvikossa pitkävartiset lenkkarit jalassa, ehkä minä olen vähän ”sissi”, hienohelma kaupunkilaistyttö kyllä, mutta koko lapsuuteni metsissä juoksennellut. Itikoista huolimatta koen metsät rauhoittaviksi ja ystävällismielisiksi ympäristöiksi. Menen metsään mielelläni. Uuhilammen luota löytyi sitten mm. tällainen silta ja joitakin epämääräisiä tienviittoja erilaisilla poluille tai reiteille.

Luonnonmukaiset ja kotitekoiset hyttyskarkotteet

Jos kaupassa myytävien myrkkyjen suihkuttelu ja levittely iholle tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta, niitä korvaamaan voi kokeilla myös luonnonmukaisia vaihtoehtoja.

Monien eteeristen öljyjen sanotaan karkottavan hyttysiä. Ainakin citronellan, teepuuöljyn, laventelin, eucalyptuksen, seetrin ja piparmintun väitetään olevan hyviä tähän tarkoitukseen. Eteerisissä öljyissä on tietysti muistettava, ettei niitä saa laittaa suoraan iholle, vaan kannattaa sekoittaa ne sopivassa suhteessa esimerkiksi johonkin ihoöljyyn. Itse päätin ensin kokeilla sitronellaa (pullon inci: cymbopogon nardus, eli sitruunaruoho). Sitronellan tuoksu on omaan nenääni miellyttävämpi kuin monen muun eteerisen öljyn, tosin tuoksu on aika voimakas. Myös öljyn aromaterapeuttiset vaikutukset (väitetään, että se kohottaa mielialaa ja rauhoittaa) ja esimerkiksi mahdollinen migreeniä lievittävä vaikutus houkuttelivat. Enhän halua saada tuoksustani päänsärkyä. Monet eteeriset öljyt ovat kuitenkin sen verran hintavia, että jos ostaisin useampia kerralla ja sekoittelisin niitä, niin kuin monessa ohjeessa neuvotaan, hintalappu kotitekoiselle hyttyskarkotteelle alkaisi olla jo huomattava ja kiusaus tarttua päivittäistavarakaupan edulliseen Off-puteliin kasvaisi.

Hyvinä (tai ainakin jonkinlaisina) luonnonmukaisina hyttyskarkoitteina mainitaan monin paikoin myös mm. neem-öljy, mausteneilikka, vanilja, tai pelkän ruokaöljyn käyttö iholle levitettynä. Villasukista olen myös kuullut olevan suurta iloa. Suurin osa paukamista löytyy ainakin minulta aina nilkoista. Eivät kai ne otukset sitä kammottavaa imukärsäänsä sentään saa paksun villan läpi tungettua. Jokainen varmasti löytää kokeilemalla itselleen sopivan karkotteen.

Googlaamalla löydät varmasti monia ohjeita luonnonmukaisen hyttyskarkotteen tekoon. Omat kokeiluni selostan tässä seuraavaksi…

Itse tein tällä kertaa kahta erilaista hyttyskarkotetta, suihketta ja iholle levitettävää öljyä. Öljyyn valitsin pohjaksi manteliöljyn, vaikka tavallinen ruokaöljykin varmasti käy. Itse kyllä käyttäisin siinä tapauksessa mieluiten kookosöljyä, jota muutenkin käytetään ihon hoidossa. Tuntuu nimittäin minusta vähän hassulta ajatukselta alkaa levitellä iholleen vaikka rypsi- tai oliiviöljyä. Jos nyt ajatellaan, että haluaisi samalla reissulla piipahtaa metsän lisäksi jossain ihmisten ilmoilla. En haluaisi tuoksahtaa esimerkiksi oliivilta, vaikka laadukkaiden oliiviöljyjen ystävä ruuanlaitossa sekä ruokiin lorautettuna olenkin. Ehkä jossain vaiheessa kokeilen pohja- tai sekoiteöljynä myös kookosöljyä, lähinnä siksi, että se on manteliöljyä edullisempaa. Kookosöljyhän muuttuu +25 asteen lämpötilassa juoksevaksi.

Minulla sattuu olemaan kotona manteliöljyä ihonhoitotarkoituksiin. Eli sekoitin pari  tippaa (tai muutaman tipan) sitronellaa noin ruokalusikalliseen manteliöljyä. Minulla on pieniä muovipurkkeja (ns. matkapurkkeja), en tosin tiedä, onko muovi eteeristen öljyjen kanssa mitenkään suositeltava vaihtoehto. Ei näitä sekoituksia viitsi säilöä kovin kauan, eli sellainen pieni määrä kerralla on hyvä. Tämän öljyn levitin niihin kohtiin, joihin itikat mieluiten hyökkäävät, eli lähinnä nilkkoihin ja ranteisiin ja tietysti paljaaksi jääviin kämmenselkiin. Kaulaa, kasvoja ja päätä minun ei tarvinnut suojata muulla kuin verkkohatulla.

Tein myös suihketta. Laitoin pieneen suihkepulloon noin puoli desilitraa vettä ja 10-20 tippaa sitronellaa. Ihmettelen, miten myös vaniljan väitetään karkottavan hyttysiä. Ennemminkin kuvittelisi niin makean tuoksun houkuttelevan hyönteisiä, ainakin joitakin niistä. Päätin kuitenkin lisätä joukkoon myös vähän vaniljauutetta, koska näin oli tehty yhdessä netistä löytämässäni ohjeessa. Lähinnä tein tämän sen takia, että suihkeen tuoksu olisi minulle itselle miellyttävämpi. Tätä saatoin sitten suihkia hatulle ja vaatteillekin (en suosittele suihkimaan, jos vaatteiden mahdollinen tärveltyminen tai tuoksahtaminen tai jokin muu yllätys ei innosta!). Jotta öljyt ja vesi sekoittuisivat, pullo pitää ravistaa AINA ennen suihkuttamista.

Käytin siis öljyseosta suoraan iholle ja suihketta suihkutin vaatteiden päälle.

Ikävä kyllä suihkepulloni hajosi juuri ennen lähtöä. Jouduin teippaamaan sen, että kestäisi edes tämän yhden reissun. Muutenkin kuljetin nämä voimakkaasti tuoksahtavat sekoitukseni polkupyörän tavarakorissa, etteivät ne päässeet valumaan mihinkään.

Suihke ei minusta ollut mikään kovin tehokas, koska ainakin suihkuttelemani verkkohatun ympärillä itikat inisivät itsepintaisesti koko sen ajan, mitä metsässä vietin. Välillä suihkuttelin lisääkin. Öljyseos tuntui sen sijaan ensialkuun tehoavan yllättävän hyvin. Itikat aivan selkeästi välttelivät paljaita kamerakäsiäni. Vasta loppuvaiheessa, kun olin viettänyt metsässä lähemmäs tunnin, itikat alkoivat jo istahdella sormillekin, ikään kuin hikoilu, öljyn haihtuminen tai jokin muu olisi yhtäkkiä tehnyt sormistani turvallisia paikkoja lekotella. Pään ympärillä ne pyörivät ja inisivät koko ajan itsepäisinä, mutta verkkohattua vastaan niillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Koko metsäreissun aikana onnistuin saamaan vain yhden paukaman käsivarteen. Joku yksilö oli onnistunut pistämään minua pitkähihaisen puseron läpi.

Näin jälkeenpäin ajateltuna voisin valita sekoitukseen mukaan vielä jonkin toisenkin eteerisen öljyn ja kokeilla, lisääkö se tehoa. Täytyy selvitellä, mikä yhdistelmä voisi olla hyvä. Tietysti luonnonmukaisia karkotteita saa myös ostettua valmiina sekoituksina, mutta itse en nyt ryhtynyt mitään tilailemaan, kun en löytänyt sellaisia ennestään tutuista nettikaupoista. Ostin siis luontaistuotekaupasta vain pullon Citronellaa (Frantsilan) ja testasin sen.

Luultavasti jätän seuraavalla kerralla suihkeesta vaniljauutteen pois. Mietin myös, mahtaisiko oreganoöljystä olla mitään apua näissä sekoituksissa, koska sellaista minulla sattuu olemaan kaapissa, eikä minulla oikeastaan ole sille paljon muutakaan käyttöä. Sitäkin voisin testata, koska jossain taidettiin mainita ötököiden yhteydessä myös oregano. Olisiko se kuitenkin paukamiin ja auringonpolttamiin parempi?

Pääsin kuin pääsinkin Uuhilammelle asti! Ja olihan se upea paikka. Tosin täällä maasto tuppaa olemaan sen verran märkää, ettei ihan lammen reunalle ole kauheasti asiaa.

Muutetaanko risumajaan?

Jostain syystä nämä metsät ovat täynnä kaikenlaisia risumajoja ja muita jänniä rakennelmia. Myös Kirkkojoen varrella näitä rakennelmia tökötti vastassa useampia. Tämä viimeinen risumaja on kuvattu yhdellä aikaisemmalla retkellä Kuopiontien varressa. Maja näkyy hyvin pyörätielle asti. Ensin nämä rakennelmat vaikuttivat minusta jotenkin pelottavilta tai jopa uhkaavilta, kun en ole tottunut sellaisia täynnä oleviin metsiin, mutta jossain vaiheessa aloin tottua niihin, eivätkä ne enää häirinneet. Ei niissä ainakaan ketään erakkoa majaillut väijymässä 🙂 Vain iso lauma verenhimoisia hyttysiä seurasi minua metsästä pyörätielle, ja minun piti ajaa jonkin matkaa, että sain ne karistettua kannoiltani.

Myös juttuni Vedenjakaja-reitistöstä kannattaa vilkaista, jos luontoretkeily Pieksämäellä kiinnostaa: linkki

Mitä tehdä Rovaniemellä toukokuussa?

1. Mene tapaamaan Joulupukkia. Ja laula pukille vaikka Hard Rock Hallelujah…

Rovaniemen keskustasta pääsee bussilla numero 8 kätevästi Joulupukin pajakylään. Pajakylässä voit tavata Joulupukin joka päivä ja ylittää Napapiirin rajan. Ennen pajakylää bussi pysähtyy myös Santa Parkin edessä.

Helatorstaina pajakylä vaikutti hyvinkin hiljaiselta. Niin kuin olisi kulisseissa kuljeskellut. Ei ihmisiä eikä elämää missään. Myös poroaitaukset ammottivat tähän vuoden aikaan tyhjinä. Nuolella varustettu”poroja”-kyltti oli itse asiassa piilotettu kuvassa näkyvään kotaan. Loppujen lopuksi emme onnistuneet tällä Lapin reissulla näkemään yhtään elävää poroa.

Matkamuistomyymälöiden keskellä törmäsimme muutamiin ulkomaalaisiin turisteihin, jotka napsivat innoissaan Napapiirin ylityskuvia, mutta mitään ruuhkaa ei ollut. Mittarin luona lämpötila oli aamupäivällä ja keskipäivän paikkeilla vielä kohtuullinen, +17 astetta. Tuuli kävi aika kylmästi korviin ja minä ainakin tarvitsin vielä takkia ja villapuseroa. Iltapäivällä alkoi lämmetä.

Me olimme molemmat ylittäneet Napapiirin ennenkin, joten siinä ei, ainakaan minulle, ollut tällä kertaa mitään kovin maagista, mutta tulipahan kuitenkin viivalla pyörittyä ja napattua muutama kuva. Aika harvoin sitä kuitenkaan näin pohjoiseen lähdetään.

Minä en ollut etukäteen suunnitellut Joulupukin tapaamista, mutta mies halusi välttämättä mennä pukin luo. Ihmettelin vähän, että sinnekö se nyt ihan oikeasti painelee… Ehdin katsoa, että tuossa on pari tonttua tiskin takana, tervepä terve. Oli vain pakko seurata perässä. Timantit hehkuivat, rattaanpyörät kääntyivät ja portaitakin kiivettiin. Reitti pukin luo oli jännittävä, mutkitteleva ja kivasti tehty. Aikuistakin alkoi vähän pelottaa. Siis ihan positiivisella tavalla, koska ainahan Joulupukin tapaaminen vähän jännittää.

Siellä se pukki sitten lopulta istui monen mutkan takana. Tonttu huikkasi ovelta iloisesti ”hello”, ja tuntui yllättyvän, kun oltiinkin Suomesta. Minä puristelin kameraa käsissäni, mutta en uskaltanut ottaa kuvaa pukista, koska tiesin, että täällä on kuvaajatonttu ja kuvista veloitetaan. Niin paljon pelotti, etten uskaltanut edes kysyä. Päästiin pukin viereen istumaan ja tonttu otti meistä kuvia. Pukin kehotuksesta mies kiekaisi vielä lopuksi pätkän Lordin Hard Rock Hallelujaata.

Poistumisreitillä meidät pysäytti kassakonetonttu, joka kauppasi vierailustamme tallennettua kuva- ja videopakettia hintaan 40 euroa ja yhtä kuvaa hintaan 30 euroa. Täällä osataan selvästi tahkota turisteilta rahat pois, mikä on tietysti ihan hyvä. Köyhät suomalaiset uskaltavat tietysti olla ostamattakin. Pelkkä pukin tapaaminen on ilmaista, mutta sesonkiaikoihin voi tietysti olla paljon jonoakin. Ostimme lahjatavarapuodista perinteisen jääkaappimagneetin muistoksi vierailustamme.  Siinä on kuva Joulupukista, joka istuu kamarissaan vähän samannäköisenä kuin oikeastikin istui.

Olimme muuten näkevinämme samassa kylässä toisenkin oviaukon, jonka päällä luki, että tapaa pukki täällä. Hmm… kaksi pukkia?

Santa is here, and there and everywhere…!?

Ja täällä voi tietysti myös ihastella joulukuusia keskellä kesää…

Luulenpa, että Joulupukilla olisi ollut hyvinkin tylsä ja kiireetön päivä, ellei oltaisi menty häntä tapaamaan. Lapsiperheillehän tämä olisi tavallaan ihan hyvä ajankohta Joulupukin luona vierailuun. Missään ei ollut minkäänlaisia jonoja ja Joulupukilla oli aikaa jutella meidän vanhojen naamojenkin kanssa jopa 7 minuuttia. Mehän ollaan molemmat aina oltu kilttejä ja kyllä se pukki sen tiesi. Jos taas haluaa nähdä poroja, niin kuin minä olisin halunnut, ajankohta ei ole ihan niin hyvä. Pajakylässä ei sentään kannata ruveta kiukuttelemaan, koska tonttuja kurkistelee joka puolella… 😉

Peikkojakin pajakylässä on ja Joulupukki kertoi niiden tekevän remonttia 🙂 Joku kolkutushan siellä taisi kuulua. Näin sesonkien välissä voikin olla korjaustöille hyvä aika.

Lähellä Pajakylää sijaitsee myös maanalaiseen luolaan rakennettu teemapuisto Santa Park. Sitä en osaa sanoa, oliko siellä tähän aikaan vuodesta miten paljon väkeä, koska me emme sinne menneet.

Kuvaan pääsi täytetty poro Joulupukin pajakylästä matkamuistomyymälän edestä. Jotenkin tämä yksilö vaikutti vähän kärsineen näköiseltä… Sarvetkin on kursittu kokoon langalla…?

No, samapa tuo onko poro elävä vai kuollut, kunhan se on Petteri Punakuono? Ehkä kesällä ei nenä punoita, joten sovitaan, että se on Petteri.

 

2. Vieraile Arktikumissa

Arktikum on museo ja tiedekeskus, jossa voi tutustua pohjoiseen luontoon, kulttuuriin ja historiaan. Ehdimme tutustua Arktikumiin helatorstai-iltana. Arktikum meni kiinni kuudelta ja meillä jäi pari tuntia aikaa kiertelyyn. Aikaa olisi kyllä voinut tähän kohteeseen varata vähän enemmänkin, eli sanoisin, että pari tuntia riittää juuri ja juuri. Arktikumissa löytyi täytettyjä poroja. Olipa siellä lapinkoira, karhu ja jääkarhukin. Ja paljon muuta.

Tykkäsin kovasti todella kauniista Polar Opposites -videosta, joka esitteli Lapin luontoa eri vuodenaikoina ja jota sai katsella isolta screeniltä. Älyttiin mennä sinne kyllä vasta ihan lopuksi, hyvä, että ehdittiin.

Arktikum on hienolla paikalla ja rakennuksessa on pitkä kaarevalla lasikatolla varustettu tila, jossa oli auringon porottaessa kuuma kuin saunassa. Näyttelytiloihin avautui ovia molemmin puolin kahdessa kerroksessa, enkä ole ihan varma, missä järjestyksessä ne olisi pitänyt kiertää, kuten en ole varma siitäkään, tulivatko ne kaikki kierrettyä. Museokaupan katseluun meillä ei enää jäänyt juurikaan aikaa.

 

3. Kiipeä Ounasvaaralle

Ylitä Jätkänkynttiläsilta ja ihan lyhyen matkan päässä siitä alkavat jo Ounasvaaran polut. Nyt toukokuussa metsässä ja rinteillä oli vielä paikoitellen lunta. Etenkin hiihtoladun kohdalla, vaikka ei siinä sentään enää hiihtäminen olisi onnistunut. Ylhäällä maasto on aika kivistä ja kivipoluilla kulkemiseen kannattaa varata hyvät kengät. Vaaran laelta löytyy mm. näkötorni. Poroja ei täälläkään nähty, vaikka löydettiin jonkinlainen aitaus, joka sekin oli tyhjä. Tähän aikaan vuodesta positiivista on se, ettei itikoita vielä ollut. Säät sattuivat kuitenkin olemaan kesäisen lämpimät. Perjantaina oli vieläkin lämpimämpää kuin torstaina.

 

4. Syö poroa (ja muita Lapin herkkuja)

Olimme päättäneet jo etukäteen juhlistaa seuraavalle viikolle osuvaa hääpäiväämme syömällä yhtenä iltana vähän hienommassa ravintolassa. Valitsimme Rovaniemen keskustasta ravintola Nilin. Se on tosi kiva lappilaisteemainen ravintola, joka tarjoaa Lapin herkullisia makuja. Sisustus ja musiikki kuljettaa ajatukset mukavasti Lapin maisemiin ja erämaihin. Valittiin molemmat perinteiset poronpaistikäristykset. Enpä ole tainnut niin hyvää poronkäristystä ennen syödäkään. Annos oli myös ihan hyvän kokoinen.

Jälkiruuaksi valitsin ”Saagan suussa sulavaa suklaakakkua, pohjanvariksenmarjasorbettia ja valkosuklaamysliä” ja mies otti ”Aapasuon aatelin”, jossa on karpalovalkosuklaakakkua ja tervakinuskia (kuva löytyy tästä jutusta suklaakakkujen kohdalta).

Muuten yritimme päästä tällä reissulla ruokakuluissa vähän halvemmalla.  Söimme mm. Rovaniemen Torikeitaassa (grilli) ja Subwayssa. Hotellissa (Sokos Hotel Vaakuna) oli tarjolla erittäin hyvä aamiainen, josta löytyi Lapin erikoisuuksina mm. lappapuuroa (vispipuuro, jota meillä lapsena kutsuttiin ihan vain marjapuuroksi), leipäjuustoa ja lakkahilloa. Kuvassa lakkahillo näyttää kyllä erehdyttävästi appelsiinimarmeladilta, mitä se osittain onkin, koska lappasin sitäkin juustojen päälle…

 

5. Maista hienoja suklaakakkuja

Suklaakakut olivat suussa sulavan ihania.

Joulupukin pajakylässä…

suklaakakkua pajakylässä

Choco Delissä, joka on suklaaseen erikoistunut kahvila ja konditoria ja maailman pohjoisin suklaapuoti. Kyllä voi kakku olla päältä kaunis, mutta olipa se myös taivaallisen hyvää. Konvehteja emme ostaneet, mutta valitsimme mieleisen kakkupalan, kaakaon ja kahvin, joita nautittiin lämpimässä säässä Rovaniemen keskustassa.

Pihistelyyn taipuvaisina raaskimme ostaa yleensä vain yhden yhteisen kakkupalan, mutta ravintolassa, hienolla illallisella, molemmat valitsivat tietysti oman jälkiruoka-annoksensa.

 

6. Ota itsestäsi kuva Lordin aukiolla

Sovita käsiäsi Lordi-yhtyeen kädenjälkiin Lordin omalla aukiolla keskellä Rovaniemeä.

 

7. Ihmettele Kemijoessa kovaa vauhtia kohisevia jäälauttoja

Helatorstaina jäälautat kohisivat ohitse hurjaa vauhtia, mutta perjantaina niitä ei enää näkynyt. Uutisissa sanottiin, että seuraavalla viikolla pohjoiseen voi tulla ennätyksellisen pahoja tulvia.

 

8. Töllöttele televisiota revontulivalaistuksella varustetussa huoneessa Sokos Hotel Vaakunassa

Meillä oli huone Sokos Hotel Vaakunassa, joka sijaitsee keskustassa lähellä Kemijoen rantaa. Minulla ei ollut tässä hotellissa ja huoneessa juurikaan valittamista. Aamiainen oli myös erittäin hyvä. Croissantit maistuivat minulle erityisen hyvin. Ja sitten oli tietysti vielä Lapin erikoisuuksia, kuten lakkahilloa, leipäjuustoa ja lappapuuroa, joista jo mainitsinkin. Herkkulettujakin löytyi toisena aamuna.

Miehen aamiaisannos on usein aika ”terveellisen” näköinen… (nakkeja, yök)

Televisioruudussa näkyy muuten Euroviisulava. En seuraa Euroviisuja kovinkaan usein. Nykyajan musiikki tuppaa olemaan muutenkin minun korviini aika mitäänsanomatonta, mutta Euroviisuissa se oli sitä jo viime vuosituhannella. Tänä vuonna tuli kuitenkin vähän seurattua noita viisuja. Matkan aikana oli menossa semifinaali.

Melko lempeä tuo revontulivalaistus oli, niin ettei se yhtään välkkynyt, vaikka värit vaihtuivatkin. Minullakin kun on vähän migreenitaipumusta, niin ei tuo valaistus ainakaan minua mitenkään häirinnyt. Eihän sitä tietysti ole pakko laittaa päälle, mutta onhan se mukava ja eksoottinen lisä huoneessa. En ole nähnyt oikeita värillisiä revontulia vielä koskaan. Etelässä kotipihalla muistan nähneeni vain kerran lapsena jotain haaleita ja värittömiä revontulentapaisia pohjoistaivaalla. Jos ne nyt revontulia edes olivat. Lapissa olen käynyt vain kesällä, jolloin on revontulien sijasta yöttömän yön vuoro.

 

Toukokuussa Rovaniemellä

Toukokuu, talvi- ja kesäsesonkien välissä, on Rovaniemellä vähän hiljaisempaa aikaa. Turisteja ei ole ruuhkaksi asti, mutta Rovaniemi on silti melkoisen eloisa kaupunki ja nuorta väkeä näkyy katukuvassa paljon. Kaduilla kuljeskellessa huomaa hyvin, että Rovaniemi on matkailukaupunki. Pienellä alueella on paljon hotelleja ja ravintoloita ja kaikenlaisia safarijuttuja mainostetaan siellä täällä. Shoppailuunkin on ihan hyvät mahdollisuudet. Joulupukin naamatauluun ei myöskään voi olla törmäämättä. Sillä myydään vähän kaikkea.

Näin toukokuussa oli vähän vaikea päättää, minkälaisia vaatteita olisi ottanut mukaan, kun sitä tietysti ajattelee, että pohjoisessa voi olla kylmempää, vaikka lämmintä sinnekin oli luvattu. Nyt sattui olemaan jopa poikkeuksellisen lämpimät ilmat. Mitään kesähepeniä en laukkuuni varannut, vaikka lämpö sitten yllättikin. Hyvä, etten sentään ottanut pitempää mustaa kevättakkia, koska sitä ei olisi tarvittu ja se olisi vienyt vain turhaa tilaa. Viileämmät hetket pärjäsin ihan hyvin farkkutakilla ja villapuserolla.

Helatorstaiaamuna, kun astuttiin yöjunasta Rovaniemen asemalle aamulla seitsemän aikaan, oli vielä jonkin aikaa viileää ja tuuli puhalsi kylmästi. Iltapäivällä lämpeni huomattavasti ja perjantaina oli vielä lämpimämpää. Lauantaina, kun käväisimme kotimatkalla Oulussa, oli jo suorastaan tukahduttavan kuuma.

Perjantai-iltana oli mukava lähteä vielä iltakävelylle, kun pahin paahde ja kirkkaus oli ohi. Käytiin katsomassa Rovaniemen kirkkoa ja vanhoja hautausmaita.

Rovaniemi on minusta mukava ja kivankokoinen kaupunki. Olin käynyt Lapissa aikaisemmin vain kerran nuorempana. Silloin ajettiin Rovaniemen ohi pohjoisemmaksi, käytiin mm. Levillä, Saanalla ja Norjassa Jäämeren rannalla. Rovaniemen keskustassa en siis ollut koskaan aikaisemmin käynyt.

Haluaisin matkustaa Lappiin myös joskus syksyllä. Niin ettei itikoita enää olisi, mutta ei vielä luntakaan. Mikähän se oikea hetki olisi? Kuusamo ei kuulemma ole Lappia ollenkaan, mutta Kuusamo on kuitenkin yksi sellainen paikka pohjoisessa, mihin saattaisin haluta mennä. Sinne on kuitenkin vähän hankala päästä Pieksämäeltä julkisilla kulkuvälineillä.

Matka pohjoiseen on pitkä ja rasittava ja siksi olisin toivonut, että aikaa olisi ollut tällä kertaa enemmän. Olisi ollut kiva päästä näkemään enemmän pohjoisen maisemia, ja tietysti myös poroja. Tämä oli ehkä enemmän pelkkä kaupunkiloma, vaikka luontoonkin päästiin, koska Rovaniemellä se on lähellä. Paluumatkalla vaihdoimme vielä junaa Oulussa ja siellä oli aikaa kierrellä reilu tunti. En ollut Oulussakaan koskaan ennen ydinkeskustassa käynyt. Söimme jäätelöt ja ennätin käydä jopa pikaisilla pikku ostoksilla.