All Posts By

tiatones

chilitukka

Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki

Bilbao näyttää heti ensisilmäyksellä ihan erilaiselta kaupungilta kuin San Sebastian. Vähän modernimmalta, eikä ihan niin ’hienostuneelta’. Kun harhailimme bussilta hotellille, ei belle eepokista ollut tietoakaan. Mutta Bilbaosta löytyy silti oma rosoinen viehätyksensä. Yhtälailla kuin ihastuin San Sebastianiin, ihastuin myös Bilbaoon.

Bilbaossakin on kaunis vanha kaupunki, casco viejo, josta löytyy kapeita kujia ja takorautaparvekkeita. Mutta Bilbaossa on myös futuristinen puolensa. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa, monenkirjava, uusi ja vanha… Täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Paljon muutakin kuin Guggenheim.

Olin joskus aikaisemmin kuvitellut, että Bilbao saattaisi olla tylsempi kuin San Sebastian. Mutta ei Bilbao ollut vähääkään tylsä! Enhän minä siitä etukäteen paljon mitään tiennyt, mutta oli tosi kiva kierrellä sellaisessa kaupungissa, josta ei arvannut, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan. Ainakaan vielä Bilbao ei vaikuttanut mitenkään liiallisen turismin kyllästämältä, vaikka Guggenheim kuulemma väkeä vetääkin.

Erikoista arkkitehtuuria…

Bilbao osoittautui nopeasti mielenkiintoiseksi kaupungiksi. Se oli ehkä vähän hektisempi ja levottomampi kuin San Sebastian. Yhteiskunnan eri kerrokset ja etniset ryhmät näkyivät myös katukuvassa enemmän. Liian hektinen se ei kuitenkaan minun mielestäni ollut. Jos nyt vertaa vaikka vuosi sitten vilkaistuun Italian Triesteen, jossa pelkkä keskustan pakokaasu ja melusaaste tuntui epämiellyttävältä, vaikkei se taida olla edes väkiluvultaan Bilbaon kokoinen.

Viileää Bilbaossa ei syyskuun puolivälissä ollut, vaan melkein heti, kun bussista oli astuttu ulos, alkoi tulla kuuma. Lämpötila kipusikin molempina päivinä +26 asteen paikkeille. Shortseille ja aurinkovoiteelle oli vihdoinkin käyttöä.

Bilbao on sen verran isompi kaupunki kuin San Sebastian, että eksyttiin (tai ainakin harhailtiin) muutamaan otteeseen. Ensin ei meinattu löytää hotellille, koska kaikki katukyltit olivat baskin kielellä. Lopulta Ibis kuitenkin löytyi, eli ei kun kamat huoneeseen ja sitten ulos aurinkoon.

Jo ensimmäisenä päivänä tehtiin aikamoinen kävelykierros. Illalla minulla oli jalat nilkoista alaspäin ihan kipeät. Air Force Oneillani pystyy kyllä kävelemään vähän pitempiä matkoja, ennen kuin jalkapohjat ja nilkat kipeytyvät, mutta eivät nämäkään kengät ihan määrättömien matkojen talsimiseen sovellu. Kengät ovat kuitenkin hyvä hankinta ja aion ostaa samanlaisia kenkiä jatkossakin, sitten jos ja kun nämä nykyiset joskus hajoavat. Hyvät ja tukevat kävelyyn, mutta eivät näytä liian urheilukengiltä, vaan ovat sillä tavalla siistit, että niillä kehtaa tallustella melkein joka paikkaan. Eli matkoilla ne ovat erityisen käytännölliset, kun kenkiä ei kuitenkaan mahdu mukaan kovin montaa paria.

Ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, eli casco viejoon. Matkalla sinne nähtiin mm. kaunis vanha asemarakennus (kuvat alla).

Vanhassa kaupungissa syötiin ravintola Pentxossa, joka oli tarkka Tripadvisor-tähdistään… (katso juttu Baskimaan ruuista tästä linkistä). Kirkkoon olisi ollut pääsymaksu, joten sinne ei menty (kyseisen kirkon ovi näkyy kuvassa alla).

Vanhassa kaupungissa oli ihan kivoja katuja ja jänniä putiikkeja, siis muutakin kuin pelkkää turistikrääsää. Esimerkiksi Tarot Reading –paikka, jossa oli ”Zombie Tarot” –kortit ikkunassa, oli aika mielenkiintoinen. Aika hämyisen oloinen mesta Helsingin new age –putiikkeihin verrattuna. Toisena päivänä taisin ostaa jotain pientä AleHop-nimisestä krääsäkaupasta, mutta se ei ollut varsinaista turistikrääsää, vaan esimerkiksi 5-vuotiaalle kummitytölle löytyi sellainen kiva kassi, jonka saa itse värittää. Toivottavasti tytöllä ei semmoista vielä ole…

Nunniakin nähtiin, tai en tiedä, mitä nämä valkopukuiset olivat…

Joen rannassa oli värikkäitä taloja ja sieltä löytyi myös mielenkiintoista katutaidetta. Käväistiin joen toisella puolella ihailemassa ”chilitukkaa”, samalla kun odotettiin kauppahallin avautumista. Mercado de la Ribera on hieno rakennus sekin. Siinä on ikään kuin sekoitettu uutta ja vanhaa. Myös peililasia oli käytetty ja muut rakennukset heijastuivat siitä kohtaa kivasti. Peililasiin törmättiinkin Bilbaossa siellä sun täällä. Kauppahallissa oli paljon kaikenlaisia lihoja, hienon näköisiä pintxoja ja tapaksia ynnä muuta muuta ruokatavaraa.

Alla näkymä kauppahallin ikkunasta…

Mies osti meille kauppahallista mandariineja ja pysähdyttiin syömään niitä joen rantaan. Siitä jatkettiin joen vartta pitkin kohti Guggenheimia. Ei se mikään lyhyt kävelymatka ollut sekään. Talot olivat kivan värikkäitä ja niissä oli paljon jänniä lasisia ulokkeita tai erkkereitä.

Bilbaossa on myös paljon siltoja…

Matkan varrelta löytyi mm. jännät polkimet ja muita kuntoiluvempeleitä…

Zubizurin silta ja se takana kohoavat pilvenpiirtäjät ovat aika futuristinen näky. Silta näytti minusta pelottavalta, enkä ensin meinannut uskaltaa lähteä ylittämään sitä. Suostuin sitten, kun huomasin, että seuraavassa sillassa olisi ollut aika rankan näköiset monikerroksiset raput. Joku silta siinä kuitenkin piti ylittää Guggenheimin puolelle päästäkseen.

Joo, en todellakaan halua kiivetä noita ihan älyttömiä portaita tuolla… (kuva alla)

Niin, se Guggenheim. Moderni arkkitehtuuri ei aina ihan sytytä, mutta kaikki modernit rakennukset eivät suinkaan ole rumia, tai eivät ainakaan ihan hirveän rumia… En nyt oikein tiedä, mitä olisin tästä Guggenheimista mieltä. Ainakaan ulkopuolelta se ei tehnyt mitään kovin suurta vaikutusta. Näin vertailun vuoksi toteaisin, että Helsinkiin kohoaa minun mielestäni usein melko rumia rakennuksia, mitään kuitenkaan tässä erityisesti yksilöimättä.  Olihan tämä Guggenheim erikoinen ja varmaankin se nykytaiteen museona ajaa asiansa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi asuinrakennuksista tai kaikista julkisista rakennuksista pitää tehdä nykyään harmaita, teräksisiä, lasisia jne. Haluaisin iloisempia värejä. Kauniimpia taloja. Sellaisia kuin joskus kauan sitten oli. Vaikka joskus belle eepokilla. Jotkut futuristiset rakennukset tai kaupunkimaisemat saattavat miellyttää silmää, mutta niissä täytyy sitten olla joku tasapaino, symmetria, kauneus tms., tai pitäisi sopia ympäristöön jotenkin. No joo, en osaa sanoa tästä Guggenheim-rakennuksesta muuta kuin että aika iso, erikoinen, monimutkainen, käsittämätönkin, tulipahan nähtyä. Alla Guggenheimin hämähäkki.

Tykkäsin enemmän noista joen toisella puolella olevista taloista.  Seuraava kuva. Ihan siitä Guggenheimin pihalta kuvattu…

Emme me Guggenheimissa sisällä käyneet, eikä todellakaan tultu Bilbaoon Guggenheimin takia, joten ihan turha mitään Guggenheimia olisi minun mielestäni sitä varten Helsinkiin rakennella, että ihmiset nimenomaan sellaista tulisivat katsomaan. Ainakaan minä en valitsisi ulkomailta matkakohdetta sillä perusteella. Onhan se ehkä jonkinlainen lisä mahdolliseen muuhun tarjontaan ja tässä Bilbaon tapauksessa on kaiketi koko kaupunki noussut uuteen kukoistukseen tämän Guggenheimin avulla, mutta niin kuin sanoin, emme menneet katsomaan, minkälainen se olisi ollut sisältä. Ja minä en siis edes ole ihminen, jota eivät museot tai taidemuseot kiinnostaisi. Nykytaide nyt vain… noh, joskus vähän tökkii. Ja ehkä tässä on sekin, että se on vähän liian sellainen ”pitää nähdä” -paikka. Tottahan toki mekin Guggenheimin luo vaellettiin, kun se kerran siellä oli, mutta siihen se sitten jäikin…

Vesitaideteos siinä ulkopuolella oli kyllä kiva ja mielenkiintoinen ja olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa ihmettelemään. Mies vain olisi voinut alkaa hermostua, jos olisin jäänyt koko illaksi siihen kyykistelemään ja samoja vesiä kuvailemaan… 🙂

Bilbaon Guggenheim muistutti joltain puolelta katsottuna isoa teräslaivaa ja ulkopuolellakin oli ihan riittävästi (ilmaista) nähtävää. Innostuin siis kuvailemaan vesiä, tai mitä lie suihkulähteitä, jotka ilmestyivät maasta ja katosivat räiskähtäen. Turisteja ei ollut ainakaan syyskuussa mitenkään häiritsevän paljon, joten Guggenheimin liepeillä oli ihan mukavat oltavat.

Ehkä ihmiset kuvaavat useammin Guggenheimin kukkakoiraa kuonon puolelta, niinpä minä kuvailin takapuolelta… SE KUULUISA KUKKAKOIRA:

Guggenheimin terassilla ostimme juomat. Minä valitsin viiden euron tuorepuristetun appelsiinimehun (kai sitä nyt voi vähän ylikalliisiin nautintoihin investoida, kun ei kerran museoon sisällekään menty) ja mies sai Heinekenin, eli suomeksi ”heinäkengän”, oluen, mitä se ei olisi halunnut Espanjassa juoda. Olin siinä vaiheessa kaikesta kävelystä jo aika väsynyt, mutta silti päätettiin kävellä vielä toista reittiä takaisin hotellille. Kotona voi sitten löhöillä, vai miten se menikään…?

Taidan kertoa toisesta Bilbao-päivästämme vielä erillisessä jutussa. Näitä juttuja on vähän vaikea koostaa ja joskus niistä saattaa tulla vähän liian pitkiä… San Sebastianistakin riittäisi tarinaa vielä ainakin yhteen tiedemuseosta kertovaan juttuun. Samoin majoitukset ovat vielä käsittelemättä. Ja Pariisin lentokenttä… 🙂

Linkit Baskimaan reissun edellisiin juttuihin:

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit (kuvia sekä San Sebastianista että Bilbaosta)

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki (San Sebastian)

Otuksia leivän päällä (eli Baskimaan parhaat sapuskat…)

Joka tapauksessa: Bilbaoon kannattaa kyllä mennä ja tutustua. Se on oikeasti ihana ja aito kaupunki.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Sen lisäksi, että itse kaupunki rakennuksineen on kuin karkki, myös ympäröivät maisemat ovat huikeita: vihreitä kukkuloita ja valtameren majesteettiset aallot. Voiko lomakohteeltaan enempää toivoa?

San Sebastianissa säät voivat kuitenkin olla sateiset ja oikukkaat, eikä aurinkoa oltu kauheasti lupailtu meillekään syyskuun puolivälissä. Suuremmilta sateilta kuitenkin vältyttiin, ainakin päiväsaikaan, ja meillä taisi todellakin käydä aikamoinen tuuri, sen verran sateisilta sääennusteet olivat ensialkuun näyttäneet. Suurimman osan ajasta oli pilvistä ja harmaata, mutta taisi se aurinkokin muutamaan otteeseen vähän pilkahdella ja lämmittää niiden muutaman päivän aikana, jotka San Sebastianissa vietimme. Yleisesti ottaen oli aika viileää, noin 15-20 astetta. Toisaalta kauhean kuumassa ei jaksaisi kävellä ja kiipeillä, eli sää oli yleisesti ottaen hyvä, kun ei satanut.

San Sebastianin kuviahan löytyi jo aikaisemmastakin jutusta, jossa on myös kuvia Bilbaosta… linkki, mutta tässä näitä kuvia tulee vielä lisää… Patikointiretken maisemia taas voi katsella tästä linkistä.

Ja onhan San Sebastianissa palmujakin, vaikka pohjoisessa Espanjassa ollaan… Palmut tietenkin lämmittävät aina suomalaisen mieltä…?

Saavuimme San Sebastianiin bussilla, joka lähti Bilbaon lentokentältä. Bussimatka kesti noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Melkoisen rankkaa matkantekoa taas kerran, kun oli lähdetty aamulla kotoa kukonlaulun aikaan ja takana oli tuossa vaiheessa jo kaksi lentoa ja pitkä odottelu Pariisissa Charles de Gaullen lentokentällä. Mutta kyllähän se matkanteko kannatti…

Perille päästyämme oli juuri alkanut hämärtää. Ensimmäiseksi huomion kiinnittivät San Sebastianin sillat ja joenrannan kauniit rakennukset torneineen. Bussin ikkunasta huomasin myös ensimmäisen keskellä puistoa intohimoisesti suutelevan nuoren parin. Sittemmin näitä pusupareja sattuikin kohdalle siellä sun täällä, eli San Sebastian osoittautui myös suutelevien parien kaupungiksi.

Bussiasemalta oli noin puolen kilometrin kävelymatka hotellille. Ensin piti ylittää silta ja matkan varrelle osui mm. komea ”Hyvän Paimenen kirkko”. Se oli juuri sellainen kuin olin kuvitellut kirkkojen Espanjassa olevan. En oikeastaan tiedä espanjalaisista kirkoista sen tarkemmin, mutta hieno se oli, kellertävänruskeaa kiveä ja taivasta hipova terävähkö torni.

Mies luki karttaa ja minä yritin napsia kuvia, kuten tavallista. Hyvän Paimenen kirkko oli oikeastaan ihan lähellä majapaikkaamme ja sitä päästiin ihastelemaan vielä useaan otteeseen, sekä ulkopuolelta että sisältä. Muihin kirkkoihin emme San Sebastianissa jaksaneet tutustuakaan.

Majoituimme Pension Anorgassa, joka on pieni hotelli tai majatalontapainen keskellä kaupunkia. Se taisi olla halvin majapaikka, jonka onnistuimme löytämään meidän vaatimuksillamme ja silti se meni jonkin verran yli normaalin maksimibudjetin. Tietysti jossain kauempana keskustasta olisi voinut nukkua yönsä halvemmalla, mutta me painotimme tällä kertaa myös sijaintia. Hyvä sijainti helpottaa kuitenkin paljon, kun majapaikasta on helppo lähteä kiertelemään ja katselemaan paikkoja ja sinne on myös helppo palata tarvittaessa lepäilemään kesken päivän. Sellaisiakin reissuja on tehty, että koko päivä on oltu liikkeessä, koska majapaikka on ollut jossain kauempana, mutta sellainen on kieltämättä aika rankkaa, ellei sitten jossain syrjäisemmässä paikassa ole jotain muuta erityistä tai mielenkiintoista. Tässä tapauksessa keskustamajoitus oli hyvä valinta.

Pension Anorgasta oli lyhyt kävelymatka rannalle ja vanhaan kaupunkiin. Sieltä oli siis helppo lähteä kävelylle tai syömään, palata takaisin ja lähteä taas. Lisää tästä majoituksesta kerron myöhemmin, kun teen koostejutun majoituksistamme.

San Sebastianhan sijaitsee melkoisen lähellä Ranskan rajaa, Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla. Kaupunki on tunnettu myös filmifestivaaleistaan. Yritimme ajoittaa matkamme niin, ettemme osuisi paikalle juuri festivaalin aikaan, koska silloin majoitusten hinnat olisivat varmasti olleet korkeammat ja väkeä enemmän. Festivaali taisikin olla juuri loppunut, kun me saavuimme.

Pension Anorga on sen verran pieni hotelli, ettei siellä ollut mitään aamiaista tarjolla. Nautimme siis aamiaiset majapaikkaamme vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä oli aikamoinen kilinä ja muutenkin hektisen oloinen meno. Ekana aamuna valitsemassani mangosmoothiessa ei ollut siirappia säästelty. Aika äklön makeaa, sanoisin. Huoneeseen olimme ostaneet hedelmiä, mutta kahvilassa otin aina croissantin, koska nyt kun minulla on lupa syödä vehnätuotteita erikoistilanteissa (jollaiseksi matkalla olo luetaan), en jätä tilaisuutta käyttämättä. Tämä tarkoittaa sitä, että söin croissantin tai pari aina, kun niitä oli sopivasti tarjolla, koska jostain syystä croissantit ja muut voitaikinatyyppiset leivonnaiset ovat ainoita vehnätuotteita, joita himoitsen. Ai että ne croissantit olivatkin hyviä, ihan parhaita, nam nam.

Toisena aamuna otin kupin paksua kuumaa suklaata. Samanlaista kuin Prahassa. Hyvää oli, mutta terveelliseksi tällaisia aamiaisia ei voi kyllä sanoa. No, eihän sitä jatkuvasti matkoilla olla, kotona pääsisin kyllä taas pakastemarjojeni, hedelmieni ja rahkojeni makuun.

Mielenkiintoinen portti sulki jotain sisäänsä…

Minun mielestäni San Sebastianissa parasta on valtameri ja vuoristoiset maisemat sekä kauniit ja koristeelliset rakennukset. Sitä aina ihmettelen, miksi nykyaikana tehdään niin rumia rakennuksia (ainakin Suomessa), mikseivät uudetkin talot voi olla tällaisia, kauniita, värikkäitä ja koristeellisia? Tykkäsin erityisesti takorautaparvekkeista ja meidänkin huoneeseen kuului kapea takorautaparveke. Ja ikkunasta oli tietysti tosi kaunis näkymä, koska vastapäisetkin talot olivat niin kauniita.  Hienoja vaateputiikkeja tässä kaupungissa näkyi olevan myös aika paljon ja niidenkin näyteikkunoita oli ihan kiva katsella, vaikkei mitään ole varaa ostaakaan. San Sebastianissa pystyy myös todella helposti jättämään kaupungin hulinan taakseen ja lähtemään vaikka Ulia-vuoren poluille patikoimaan, eikä maisemissa tosiaankaan ole valittamista.

San Sebastianissa on kaksikin hienoa ja isoa kaupunkirantaa, hevosenkengän tai simpukan muotoisen lahden suojiin jäävä La Concha ja tuulisempi Zurriola, joka on erityisesti surffareiden suosiossa. La Conchan toisessa päässä on Igueldo-vuori, jossa emme käyneet. Siellä olisi kai ollut jonkinlainen pieni huvipuisto ja ylös olisi päässyt myös funikulaarilla. Ajattelimme sen olevan ehkä enemmän lasten kohde, vaikka Igueldolta avautuvia maisemia monet taitavat kehuakin. Rantojen välissä kohoaa Urgull-vuori, jonka laella seisoo Kristus-patsas kaupunkia ja merenkulkijoita suojelemassa (?). Ensimmäiseksi tästä tulee tietysti mieleen Rio de Janeiro, kun vihreitä kukkuloitakin näkyy joka puolella. No, minä tuskin tulen koskaan Rioon lähtemään (= liian vaarallinen paikka), joten ihanaa, että voin katsella, kuunnella ja haistella Atlanttiani täältä San Sebastianin puolelta. Komeat ovat maisemat täälläkin. Ja varmasti myös turvallisemmat. Zurriolan rannalla emme juurikaan kävelleet, koska siellä olisi ollut ihan liian tuulista. Ohitimme sen vain kerran, kun kävelimme sen toiseen päähän Ulian patikkapoluille (alla kuva).

Seuraavissa kuvissa Kristus-patsas ja näköaloja Urgull-vuorelta…

La Conchan lahden keskellä kohoaa pieni jyrkkärinteinen Santa Claran saari, jonne olisi päässyt venekyydillä. Katselimme Urgullilta, kun ”tuurimoottorin” näköinen botski heittelehti aalloissa Santa Claran terävien kallioden lähistöllä. Näytti aika hurjalta menolta (kuva alla).

Sunnuntaina, kun olimme palanneet Ulian patikkaretkeltämme  ja jonkin aikaa levänneet huoneessa ruuan jälkeen, lähdimme tietysti takaisin ulos, kun ei iltapäiväksi luvattua sadetta näkynyt vieläkään. Kävimme katsomassa lähellä majapaikkaa kohoavaa Hyvän Paimenen kirkkoa, johon ei kuitenkaan silloin päässyt sisään. Siitä suuntasimme kohti rantaa ja vanhan kaupungin kujia, josta jatkoimme Urgull-vuorelle.

Alla vähän vanhan kaupungin katunäkymiä. Taustalla kohoaa Urgull-vuori.

Ensin kiersimme koko Urgull-vuoren, kun emme tienneet, mistä kohtaa ylös pääsee. Meren puolella puhalsi tosi kova tuuli ja vettä roiskui päällemme, mikä tuntui ihan siltä kuin olisi satanut. Minun piti tunkea korviin paperinenäliinoista rutistetut pallot, että pystyin rannoilla kävelemään. Tuuli olisi muuten tuntunut tosi inhottavalta korvissa.  Vasta toiselta puolelta löysimme raput ylös.

Urgull-vuorelle ja Kristus-patsaalle kiipeäminen kävi yllättäen kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian patikkapolut. En tiedä, olimmeko siinä vaiheessa liian väsyneitä päivän kiipeilyistä, vai olivatko Urgullin portaat jotenkin harvinaisen jyrkkiä… Urgulliltakin on joka tapauksessa tosi hienot näköalat. Alas tullessa minulle tuli outo dejavu-tunne: hetkinen, eikö me olla laskeuduttu samannäköisessä paikassa alas ennenkin? Joo, tämähän muistuttaa ihan sitä reittiä, jota tultiin alas Ljubljanan linnalta vuosi sitten, Sloveniassa. Nimenomaan joku näissä portaissa sai tämän tuntemuksen aikaan. Ehkä niissä oli jotain samanlaista? Urgullillakin on siis jonkinlainen linnoitus.

La Conchan kupeessa pyörähteli myös tosi ihana karuselli, Carrousel Belle Epoque. Olin juuri pari päivää ennen matkaa käynyt katsomassa Espoossa Tivoli Seiterän ihanaa venetsialaista heppakarusellia, kun sellainen sattui ilmestymään melkein naapuriin, ja harmitellut, että illalla oli niin valoisaa, kun olisin niin mielelläni halunnut kuvata karusellia pyörimässä pimeässä. Kuvittelin tietysti, että nyt voisin kuvailla samantyyppistä, vaikkakin vähän isompaa, karusellia San Sebastianissa, mutta valitettavasti Carrousel Belle Epoqueen vedettiin muovit eteen jo ennen pimeän tuloa.

Tuolla karusellin takana näkyy kuvassa kaksitorninen rakennus, jota luulin ensin kasinoksi. Hahaha. Ei se nyt noin iso ole todellakaan… Kasinon sisäänkäynti löytyi pikkukadulta jostain tuolta takaa, vanhan kaupungin puolelta, ja se oli oikeastaan aika vaatimattoman näköinen oviaukko.

Meidän sunnuntaikävelyt eivät vielä Urgull-vuoren valloitukseen loppuneet, vaan sen jälkeen käveltiin vielä La Conchan rantapromenadia pitkin katselemaan kauempana näkyviä hienoja taloja. San Sebastianin pitkä rantapromenadi muistutti minusta Brightonin rantapromenadia. Eipä tällaisia promenadeja nyt muistu niin hirveän montaa edes mieleen, tai en ole ainakaan minä niitä pitkin talsinut, mutta kuitenkin. En tiennyt, että se pitkä ja matala, palatsimainen rakennus siinä La Conchan rannalla on kylpylä. Sain tietää sen vasta jälkikäteen (alla olevassa kuvassa melkein keskellä).

Tämän jälkeen kävely alkoi pikkuhiljaa riittää siltä päivältä. Pilvet olivat aika synkän näköisiä. Sade alkoi kuitenkin vasta kun oltiin juuri kävelemässä takaisin hotellille. Lähdettiin siitä sitten vielä syömään pintxoja.

Maanantaiksi oli luvattu sen verran kovaa sadetta, että päätimme aamupäivällä lähteä tiedemuseoon. Mitään kovin kummoista sadetta ei kuitenkaan sinäkään päivänä saatu. Pilvistä ja harmaata kyllä.

Maanantaina Hyvän Paimenen kirkko oli auki ja ehdimme käydä katsomassa sitä sisältä. Sanoin miehelle, että Suomessakin pitäisi olla rippituolit, vai mitkä komerot ne nyt sitten ovatkaan… Ihmiset voisivat käydä tunnustamassa syntejään papille ristikon lävitse. Miehen mielestä ei kuulemma pitäisi. Hahaha. No, eipä se taitaisi luterilaisuuteen kovin hyvin istua. Kirkossa oli kauniit värilasi-ikkunat ja kaikenlaisia koristuksia, sivualttareita ja patsaita, kuten katolisissa kirkoissa yleensä. Siellä oli jopa Jeesus lasiarkussa. Sellaista en muista aikaisemmin nähneeni.

Kirkon jälkeen mies kävi shoppailemassa jättimäisessä Zarassa ja löysi sieltä itselleen mieleisen hupparin. Minä en mitään uusia vaatteita tarvinnut, joten minä vain katselin. Käytiin myös isommassa supermarketissa, Super Amarassa, jossa ihmeteltiin pakastealtaiden irtotavarana myytäviä mereneläviä sekä valkoisia säilykepurkkimatoja (kaipa ne olivat surimeja eikä mitään matoja? Toivottavasti…)

Alla olevassa kuvassa joku tutkii pulloja ruokakaupassa, huomatkaa shopping bag… 🙂

Maanantai-iltana ehdittiin vielä kävellä La Concha rantaa päästä päähän. Rannan hiekka ei ollut ollenkaan upottavaa, vaan siinä pystyi hyvin kävelemään. Saatoin vain kuvitella, miten täynnä ihmisiä ranta voisi olla aurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Täyteen ahdetut rannat eivät toisaalta mitenkään houkuttele, enkä muutenkaan ole mitään auringonpalvojatyyppiä. Valtameren aaltoja olisi tietysti ollut kiva päästä vähän kokeilemaan, jos ei olisi ollut niin viileää. Mutta ihan kivaa kuitenkin, että rannalla oli rauhallista ja tilaa kävellä. Eikä edes satanut.

Igueldo-vuori taustalla alla olevassa kuvassa…

Sää oli siis minun mielestäni liian kylmä sekä uimiseen että kahlaamiseen, vaikka jotkut siellä vedessä heiluivat vielä illallakin. Aika viileäähän San Sebastianissa tosiaankin oli. Millekään aurinko- tai biitsilomalle me ei oltu lähdetty, mutta meillä kävi kuitenkin aika hyvä tuuri, kun ei sitten sattunutkaan sadetta päiväsaikaan, vaikka sellaista oli kovasti luvattu. Nyt päästiin ihan hyvin katselemaan maisemia sekä patikkapoluilla että kaupungissa, ja tietysti ottamaan valokuvia ilman että kamera kastui.

Tällä kertaa en siis kokeillut valtameren aaltoja edes sormella. Jotkut muut saivat uhmata kylmää tuulta ja aaltoja uimalla ja kävelemällä paljain varpain. Sinä iltana lähdettiin vielä uudelleen kaupungille kävelemään ja mentiin sillä reissulla myös syömään.

Seuraavana aamuna olikin sitten edessä Bilbaoon siirtyminen. Aamiainen nautittiin huoneessa. Hedelmiä ja vastapäisestä kahvilasta haettuja leipomotuotteita. Parvekkeella oli viileän tuntuista. Asemalle kävellessä taivaalta ropsahti pieni sadekuuro. Ostimme postimerkkejä tupakkakaupasta ja odottelimme bussia San Sebastianin linja-autoasemalla, joka oli meluisa ja akustiikaltaan epäonnistunut. En ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan tällaista asiaa, koska Suomessa en muista samanlaiseen kaikukakofoniaan törmänneeni. Espanjassa tämä taas tuntui olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös Bilbaon metroasemilla törmättiin samaan meluongelmaan.

Bussi Bilbaoon kaahaili puolitoista tuntia vihreissä vuoristomaisemissa, välillä valtameri toisella puolella vilkkuen. Kukkuloita, mäkiä, siltoja, jyrkkiä rinteitä, lehmiä, lampaita, kerrostaloja, kirkkoja, kyliä, teollisuuslaitoksia… Aurinko paistoi, ja Bilbaossa meitä, San Sebastianin viileyteen tottuneita, odottikin helteinen sää. Bussimatkan varrelta napsittuja kuvia voi myös katsoa aikaisemmasta jutusta… linkki (siinä on siis myös lisää kuvia San Sebastianista ja Bilbaosta)

San Sebastianin patikointipolkujen maisemiin tästä.

San Sebastianiin todellakin ihastuin. Ihan niin kuin Bilbaoonkin sen jälkeen. Bilbaosta tulossa vielä oma juttunsa ja lisää kuvia jossain vaiheessa…

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…

 

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Se sijaitsee Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Ranskan rajasta.

San Sebastianissa rakennukset ovat uskomattoman kauniita ja koristeellisia, ja kaupunki huokuu hienostunutta ja eleganttia belle epoque -tunnelmaa. Takorautaparvekkeita ja torneja näkyy kaikkialla.

Bilbaossa tunnelma on rosoisempi ja modernimpi. Etniset ryhmät ja eri kansankerrokset ovat näkyvämmin esillä. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa ja monen kirjava, paikoin futuristinenkin. Se on yhtä aikaa uusi ja vanha… ja ennen kaikkea: aito. Se on paljon muutakin kuin Guggenheim. Eikä Bilbao todellakaan ollut vähääkään tylsä, niin kuin ehkä olin joskus aikaisemmin kuvitellut. Päinvastoin. Oli tosi kiva kierrellä kaupungissa, josta ei tiennyt etukäteen, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan.

Mieheni on melko kokenut Espanjan kävijä. Hänellä oli ennestään koluttuna Barcelona, Madrid ja Mallorca. Minä taas pääsin Espanjaan, laskutavasta riippuen, ensimmäistä tai korkeintaan toista kertaa. Tarina nimittäin kertoo, että annoin äidilleni ensimmäiset merkit olemassaolostani Espanjan maankamaralla, tarkemmin sanottuna Kanarian saarilla: ”OO Las Palmas, OO Las Palmas…” Tarina kertoo myös, että sain Las Palmasin lomalla sen verran paljon aurinkoa, että minusta tuli siksi hieman keskimääräistä suomalaista ruskeampi. Haha. Niin, tottahan se on, että Las Palmasin reissu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. En usko, että esimerkiksi muutaman kuukauden tai vuodenkaan vanhat matkailijat muistavat reissuistaan sen enempää kuin minä tässä tapauksessa, jolloin matka tehtiin ennen syntymääni. Kyllä se lasketaan?

Nyt pääsin sitten vihdoin käymään Espanjassa ”ihan oikeasti”, en kuitenkaan lähelläkään Kanarian saaria, vaan niin kaukana sieltä kuin mahdollista, Pohjois-Espanjassa ja vielä tarkemmin sanottuna Baskimaassa, joka kaiketi haluaisi olla jopa ihan oma maansa. Baskimaalla tosiaan on oma maineensa, mutta turistille tämä ei juurikaan näy muuten kuin parvekkeille ripustettuina baskinkielisinä banderolleina ja seinäkirjoituksina.

En edes jälkeenpäin pysty sanomaan, kummasta kaupungista tykkäsin enemmän, San Sebastianista vai Bilbaosta. Ne olivat ihan erilaisia, mutta ihastuin silti kumpaankin ikihyviksi. Kaupungit erosivat tietysti vähän myös sijainniltaan, koska San Sebastian on ihan rannalla ja Bilbao enemmän sisämaassa, vaikka Bilbaossakin mentiin toisena päivänä metrolla pitkä matka meren suuntaan… Bilbaossa on myös hieno vanha kaupunki, casco viejo, värikäs joen ranta, kauppahalli, siltoja, ja tietysti se Guggenheim, jota tyydyttiin katselemaan vain ulkoa päin. Molemmat kaupungit oli helppo ottaa haltuun kävellen, mutta Bilbao, vähän isompana, tarjosi tietysti pitempiä kävelymatkoja ja satunnaisia eksymisiäkin. San Sebastianissa on vajaa 190 000 asukasta, kun taas Bilbaossa asukkaita on noin 350 000.

Espanjan kohdetta valitessa valtameri ja pohjoisrannikon maisemat houkuttelivat meitä tällä kertaa eniten, mutta ei minulla olisi mitään muihinkaan Espanjan kolkkiin tutustumista vastaan. En tykkää liian kuumasta, mutta toisaalta toivoin, ettei myöskään hirveästi sataisi. Matkamme ajankohta oli syyskuun puoliväli ja sääennusteet lupasivat etukäteen aika ikävää säätä, etenkin San Sebastianiin.  Aika viileähän siellä lopulta oli. Mittareissa näkyi suurin piirtein viittätoista astetta, mutta saattoi siellä olla pariakymmentäkin. Valtameren läheisyys ja rannalla puhaltava kova tuuli vaikuttivat viileyden tuntuun varmaan aika paljon.

Kyllähän siinä La Conchan hiekalla astellessa muutaman kerran mietti, että pitikö sitä nyt Espanjaan asti lähteä palelemaan…? Ei tehnyt mieli kokeilla veden lämpöä edes sormella, saati sitten varpailla. Jotkut tietysti uhmasivat kylmää tuulta ja valtameren aaltoja, vaikka aurinkoakaan ei näkynyt missään. Iltasellakin La Conchalla näkyi vielä satunnaisia uimareita ja paljain jaloin kävelijöitä. Voi miten olisikin ollut kiva päästä kahlailemaan, mutta liian kylmä, liian kylmä. Hyvä että oli villapaita mukana, edes ohuempi sellainen. Surffareiden suosimalla Zurriolan rannalla tuuli olisi kai ollut jatkuvasti niin kova, että sinne emme juurikaan uskaltautuneet kävelemään.

Sää oli kuitenkin siinä mielessä onnistunut, että lopulta ei kuitenkaan satanut ihan niin paljon kuin ennusteissa luvattiin. San Sebastianissa sää vaikutti melko ailahtelevalta, niin kuin tälle alueelle kaiketi on tyypillistä, mutta sateet tulivat kuuroina. Bilbaossa saatiinkin sitten nauttia melkein helteistä, kun lämpötila kipusi päivisin +26 asteeseen.

Ekana päivänä San Sebastianissa päästiin patikoimaan Ulia-vuoren patikkapoluille.  Aurinkokin välillä pilkisteli ja lämmitti. Oikeastaan se oli melkein täydellinen sää. Jos olisi ollut liian kuuma, jyrkillä kiviportaisilla poluilla kiipeily ei olisi ollut enää kivaa. Aika kova tuuli siellä kyllä iski jossain vaiheessa päin pläsiä. Jyrkänteiset valtamerimaisemat muistuttivat vähän Portugalista (jossa patikoitiin pari vuotta sitten Cabo da Rocalla), mutta toisaalta ne olivat kyllä ihan eri näköisiä, ainakin noin kasvillisuuden puolesta. Jos noin yleisesti ottaen mietin Espanjan ja Portugalin eroja, (niitähän tulee ehkä miettineeksi, kun maat ovat vierekkäin ja molemmissa on nyt käväisty), niin jotenkin minusta tuntuu, että Espanjassa oli kovempi kälätys kuin naapurimaassa, jossa ihmiset ovat ehkä hieman rauhallisempia.  Portugalissa oli myös paljon autiotaloja, joita Espanjassa ei näkynyt yhtään. Yksi sellainen piirre, minkä huomasin San Sebastianissa, oli jatkuva suuteleviin pareihin törmääminen. Ei niin pientä nurkkaa, puistoa tai pusikkoa, ettei siellä olisi ollut joku pari pussailemassa. Olihan se aika veikeää. Bilbaossa en tällaista kuitenkaan huomannut.

San Sebastianin patikkapoluista on tulossa myöhemmin ihan oma maisemapostauksensa.  Samana päivänä ehdittiin vielä kiipeämään Urgull-vuoren Kristus-patsaalle (Urgullin portaat kävivät minusta jotenkin vielä kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian polut) ja kävelemään rantabulevardille. Vasta illalla, kun oltiin palailemassa hotellille ja lähdössä vielä syömään, alkoi sataa. Seuraavana päivänä oli luvattu enemmän sadetta ja päätettiin valita kohteeksi joku museo. Koska oli maanantai ja melkein kaikki museot olivat kiinni, kohteeksi valikoitui lopulta kauempana keskustasta sijaitseva tiedemuseo Eureka, ihan vain siksi, että se oli ainoa, joka oli avoinna. Lopulta ei sitten kuitenkaan satanut niin paljon kuin odotettiin. Rannallekin päästiin vielä kävelemään ja kaupunkia ihastelemaan.

Pohjoisrannikkohan on todella mukava (ja ehkä rauhallisempikin) vaihtoehto suomalaisturistien kansoittamille välimeren rannoille. Toki ailahteleva sää voi pelottaa monia. Suomalaisia ei niin hirveästi näkynyt eikä kuulunut, vaikka pois lähtiessä Bilbao-Pariisi –koneessa taisikin olla meidän lisäksemme muutama muukin suomalainen.  Menomatkalla ei sellaista huomattu.

Baskimaassahan syödään tapasten tilalla pintxoja, leipäpalasia, joiden päälle on kasattu kaikenlaista tavaraa. Alueen sapuskoja kehutaan paljon ja San Sebastiania pidetään jonkinlaisena Espanjan ruokapääkaupunkina, joten minun täytyy tehdä erillinen juttu siitä, mitä syötiin ja mitä me paikallisista ruuista tykkäsimme.

Bilbao oli siis tosiaan ihan erilainen kaupunki kuin San Sebastian, vaikka välillä oli vaivaiset sata kilometriä. Se matka taittui mukavasti bussilla, joka hurjasteli vihreiden vuoristomaisemien läpi, mäkisillä teillä ja tunneleissa (eikä ihme kyllä edes paljoa pelottanut). Vuoret ovat jonkinlaisia Pyreneitten häntiä ja niitä on joka puolella. Seuraavat kuvat ovat bussista otettuja kaupunkien väliltä…

Alun perin meidän oli tarkoitus tehdä Bilbaosta retki Gaztelugatxeelle, hienoissa maisemissa sijaitsevalle jyrkänteiselle erakkosaarelle, jossa on pieni kirkko ja jonne johtaa mantereelta kiinanmuuria muistuttava kiemurteleva kivinen silta. Vähän ennen matkaa satuin kuitenkin näkemään Rantapallossa jutun, jossa kerrottiin että paikasta on tullut muotia. Monethan varmaan tietävätkin, että siellä on kuvattu Game of Thronesia. Itse en ole kyseistä sarjaa katsonut kuin pari ekaa tuotantokautta, enkä olisi sen takia ollut paikalle menossa, vaan ihan muista syistä, toisin sanoen siksi, että se oli näyttänyt hienolta kuvissa. Paikat, joihin kaikki haluavat mennä, menettävät kuitenkin valitettavasti heti kiinnostukseni. Toisaalta vielä painavampi syy siihen, ettei lähdetty tätä retkeä toteuttamaan, oli se, että ensin olisi pitänyt matkustaa Bilbaosta bussilla pitkä matka johonkin rannikon pikkukylään (Bakio) ja sieltä olisi mennyt perille vain yksi pikkubussi kahden tunnin välein. Jotkut tietysti jaksaisivat kävelläkin sen matkan (olisikohan se ollut jotain kuusi kilometriä suuntaansa?). No, tällainen ei oikein houkutellut, etenkin, jos paikka on niin suosittu, että parin tunnin välein menevään pikkubussiin saattaisi olla jopa ruuhkaa. Ei viitsitty alkaa ottamaan mitään riskejä, että retki menisikin mönkään ja ainoa kokonainen päivä Bilbaossa olisi sitten siinä.

Vähän ennen matkaa mietittiin myös retkeä Durangon keskiaikaiseen pikkukaupunkiin, mutta lopulta päädyttiin siihen, että pysytään Bilbaossa, koska siellä riittää varmasti tarpeeksi nähtävää ja koettavaa, ja niinhän siellä riittikin…

Kysyin mieheltäni, mistä Manner-Espanjan kaupungista hän on pitänyt eniten: Madrid vai Barcelona vai San Sebastian vai Bilbao. Aikaisemmin hän oli todennut pitäneensä enemmän Madridista kuin Barcelonasta. Nyt hän ei osannut oikein sanoa. Taisi kuitenkin tykätä San Sebastianista ja Bilbaosta yhtä paljon kuin minäkin.

Tässä oli ensialkuun matkasta yleisesti, vähän sitä ja tätä. San Sebastianista ja Bilbaosta julkaisen lisää kuvia ja juttuja sitä mukaa, kun ehdin… 🙂 Majoituksista tulossa myös juttua myöhemmin… 🙂

Menneen kesän retkiä ja hetkiä

Äijänniemen uimaranta Kotkassa. Hiljainen päivä, vain yksi uimari nähtiin tässä säässä.

Vanha pukukoppi on jotenkin ihanan nostalginen. Muistan, että se näytti jo lapsena vanhalta ja jotenkin pelottavalta, siellä ei koskaan käyty.

Minne hylätty rata vie?

Kesä alkaa kohta puolin kääntyä syksyksi. Suurimmaksi osaksi kesä tuli taas vietettyä kotimaan kamaralla. Mikäpäs Suomen viileää kesäsäätä voittaisi? No, ehkä viileä ja vetinen. Hahhah. Kyllähän tässä ihan kivoja säitäkin sattui kohdalle, enkä itse mistään liiallisesta helteestä edes kauheasti välitä. Eli missään paratiisibiitsillä paahtuminen ei ollut edes hakusessa. Sain sentään kastettua varpaat veteen Stora Herrön saarella koto-Espoossa. Näin jälkeen päin katsottuna retkipäiviä ja kohteita oli sen verran monta, ettei säätä voi täysin yksipuoliseksi moittia. Aurinkoa ja lämpöäkin koettiin. Ja aika paljon sattui sellaisia ihan sopivan lämpimiä päiviä, jolloin ei ollut turhan tukalaa kuljeskella siellä sun täällä.

Tässä on tällä kertaa kuvia muutamista lempipaikoistani Kotkassa: Äijänniemen uimarannalta ja Hallan vanhoista rautatiesilloista. Hallan siltojen luota näkyi Meripäivien aikaan myös suuria purjelaivoja Kantasataman suunnassa. Kamerassani ei ole muuta vikaa kuin zoomin puute, eli en saanut laivoista mitään kovin hyviä kuvia. Sitten jos joku toinen puute vielä pitäisi keksiä, niin se olisi varmaan osaamaton kuvaaja… 😉

Yksi ulkomaan reissukin ehdittiin heittää kesäkuukausien aikana, päiväretki tuttuun etelänkohteeseen eli Tallinnaan. Siellä tutustuttiin ihanaan Kadriorgin palatsiin ja paleltiin jäätävässä kesätuulessa: Kadriorg Ja matka hoitui: Eckerö Linellä. Tallinnasta löytyy varmaan vielä paljonkin tutustumisen arvoisia paikkoja ja sinne tulee varmaan taas jossain vaiheessa lähdettyä, etenkin, jos jatkossakin asutaan täällä pk-seudulla; täältähän sinne on helppo piipahtaa.

Muut kesän retket tehtiinkin sitten kotimaan kamaralla. Oli luontoretkiä lähelle: Espoon saaristoon Stora Herrö ja parikin retkeä Luukin metsälammille: Luukki1 Luukki2

Ja sitten oli retkiä vähän kauemmas, kuten Nilsiään ja Tahkolle, jossa säät onneksi suosivat: Tahko Aholansaari Herättäjäjuhlat

Kauan odotettu nostalgiaretki Kotkan Kirkonmaan saareen tehtiin tasaisen harmaassa sateenropinassa. Löydettiin hautuumaalta vaaleanpunainen hautakivi ja välinevaja, muttei sentään ’ammetta, jossa pestiin ruumiita’. Vajassa syötiin eväitä. Lapsuusmuistojen verestämistä ja ehkä omituisin kesäretki ikinä: Kirkonmaa

Sitten oli tietysti Tuusulanjärven taiteilijakotikierros, joka oli yksi menneen kesän ehdoton suosikkini: Tuusulanjärven taiteilijakodit

Porvoon risteilyllä keskellä merta koettu hurja myrsky jäi myös mieleen: Porvoon risteily

Kaiken kaikkiaan ihan hieno kesä, paljon ehdittiin nähdä ja kokea lähelläkin: Linnunlaulun huvilatunnelmaa

Hallan vanha rautatiesilta

Se on tehdas

Tämän jutun kuvat ovat sellaisilta retkiltä, joista en ole tehnyt erillisiä juttuja. Kuvia on Kotkasta vanhoista Hallan rautatiesilloista, joiden luokse pyöräilin usein Kotkassa asuessani. Nyt pyysin isääni kuskaamaan meidät siltojen luo, koska se on mielestäni tosi hieno paikka. Noille silloillehan ei siis olisi kaiketi suotavaa mennä, siinä isommassa ja helpommin löydettävässä on puomitkin edessä. Jalkoihin kannattaa ainakin katsoa tarkkaan, jos menee, koska siellä on reikiä… Toinen kuvauspaikka on Äijäniemen uimaranta, jossa tuli käytyä paljon lapsena.

Ehdimme loppukesästä käydä myös mm. Hämeenlinnassa kyläilemässä ja samalla käytiin Jean Sibeliuksen syntymäkodissa. Tässä on sitten siltäkin reissulta muutama kuva. Eli tämän kesän aikana on tullut Sibeliuksen kotejakin nähtyä peräti kaksi kappaletta. Tuusulanjärven taiteilijakodeista Sibeliuksen Ainola oli muuten ehdoton suosikkini.

Sibeliuksen syntymäkodissa oli juuri alkanut opastettu kierros, jolle ehdittiin mukaan. Kämppähän ei ole suuren suuri, eikä siitä minun mielestäni saa ihan sellaista kuvaa ajan arkielämästä kuin Ainolassa, mutta siellä kuunneltiin myös joitakin pätkiä Sibeliuksen musiikkia. Olihan tämäkin ihan kiva paikka nähdä, vaikka Ainola oli kyllä tunnelmaltaan mielenkiintoisempi.

Sibeliuksen syntymäkodista

Sibeliuksen syntymäkodista

Kasarmimiljöötä Hämeenlinnassa

Hämeenlinnassa syötiin pitsat ravintola Popinossa. Otin gluteenittoman version, ja täytyypä kyllä sanoa, että oli todella hyvää pitsaa, ehkä parasta mitä tähän mennessä muistan maistaneeni. Mitähän siinä minun pitsassa olikaan, lohta, suolakurkkua, pinaatin lehtiä… aika erikoista, mutta hyvää.

Kotimatkalla Hämeenlinnasta saatiin taas ihmetellä Tampere-Helsinki -junaa, jossa ei näkynyt vilahdustakaan minkäänlaisesta henkilökunnasta. Oli lauantai-ilta ja nuoriso otti matkasta ilon irti, kun saivat nauttia junassa alkoholia miten lystäsivät. Nyt kun  lähijunissa ei ole enää lipunmyyntiä, se kai tarkoittaa sitten tätä? Ei niin, että tämä olisi (tällä kertaa) minua mitenkään erityisemmin häirinnyt, mietitytti vain… Kovasti kyllä mainostivat kuulutuksissa ja seinäplakaateissa konduktöörejä, joilla on nyt matkustajille enemmän aikaa. Mitähän konduktöörejä sitten mahtavat tarkoittaa? On vain jo useampaan kertaan pantu merkille, että eipä näy enää ketään missään. Kai sitä junaa sentään joku ihminen ajoi, ei ollut vielä keinoäly ohjaksissa?

Hämeenlinnassa käytiin myös vuosi sitten (linnassa ja Aulangolla): kuvia Hämeenlinnasta

Blogi aktivoituu taas enemmän, kun asiaa tulee… Olen suunnitellut reissujen lisäksi juttua mm. majoituksista, joita meillä on ollut Euroopan kohteissa. Meillähän ei ole varaa mihinkään luksukseen, mutta toisaalta halutaan (tai minä haluan) omaa rauhaa, eli vaatimus on aina kahden hengen huone omalla kylpyhuoneella. Mitään kovin luksusta ei olla edes tarvittu, kun yleensä reissussa on tarkoitus viettää päivät muualla kuin hotellilla, siellä täällä seikkaillen. Tietysti jos isompi lottovoitto osuisi kohdalle, niin sitten muuttuisi ääni kellossa, lähtisin varmasti pitemmillekin matkoille ja nauttisin kaiken luksustasoisena jne. Haaveillahan aina saa, tyyliin: jos olisin rikas, en myöskään asioisi enää Ikeassa, vaan ostaisin kalliita huonekaluja, joita ei tarvitsisi itse koota ja maalata…

Somettaminen tökkii minulla edelleen… 😀 Keskityn enemmän näihin varsinaisiin juttuihin, sitten kun asiaa on. Mutta blogia ja sitä mitä täällä tapahtuu voi edelleen seurata Facebookissa ja Instagrammissa 😀

J.L. Runeberg-laivalla Porvooseen

Kun odotettu elokuinen lauantai vihdoin koitti, säätiedotukset varoittelivat kesän pahimmasta myrskystä. Meillä oli edessä risteilypäivä Porvooseen miehen järjestyksenvalvojayhdistyksen porukan kanssa. Porvoossa ohjelmassa oli mm. tutustuminen Noark-pienoismallinäyttelyyn. Mies on aika paljon mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa, ja minusta oli tosi kiva juttu, että minullekin tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan tällaiselle virkistysretkelle avecina. Pisteet tästä PKJV:lle.

Porvooseen matkattiin Ms J.L. Runebergillä, joka on rakennettu jo vuonna 1912 ja entisöity vanhaa kunnioittaen (laivasta oli muuten vähän hankala saada otettua kuvia ilman että oli aina paljon ihmisiä edessä). Sehän on siis yhtä vanha kuin Titanic? Titanic tosin on meren pohjassa. Huhhuh… Kyllä se luvattu myrsky sieltä sitten iski kotimatkan lopussa ja saatiin tällekin reissulle vähän dramatiikkaa… Onneksi kuitenkin selvittiin ihan ehjin nahoin maihin.

J.L. Runeberg lähti aamulla Kauppatorin rannasta kello 10.00 ja matka Porvooseen kesti kolme ja puoli tuntia. Laivan tiloista mainitsen sen verran, että laivassa on kolme kerrosta ja neljä erikokoista salonkia, jotka voi varata erilaisten ryhmien käyttöön. Istumapaikkoja on myös ulkokannella. Laivan pituus on 28,80 m ja leveys 6,65 metriä ja laivaan mahtuu 220 matkustajaa. Aika täyttähän siellä oli ja minua ihmetyttikin jo laivaan astuessa, että mahtuvatko nämä kaikki ihmiset muka tuonne vai pitääkö osa jättää rannalle ruikuttamaan. Laivassa pohdin, mahtuisivatko kaikki matkustajat sisätiloihin ja riittäisikö niissä istumapaikkoja, jos sää olisi esimerkiksi tavallista huonompi. Meillä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovinkaan hankalaa löytää mieleisiä istumapaikkoja, mahduttiin aina johonkin väliin joko ulkona tai sisällä, sen mukaan missä milloinkin haluttiin istua.

Olin unohtanut tyhjentää muistikortin, enkä ehtinyt saada merirosvolaivan näköisestä purjeveneestä parempaa kuvaa…

Laivassa on myös kahvila, jota en jostain syystä ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa. Meidän ryhmällä oli ruokasali tarjoiluineen varattuna sekä meno- että paluumatkan lopuksi, eli ei tullut tarvetta ostaa mitään ylimääräistä kahvilasta. Menomatkalla minulla oli myös omia eväitä mukana ja meillä oli myös omat vesipullot. Toisaalta laivassa oli kyllä aika täyttä, eikä siellä tullut kovinkaan paljon liikuttua, ellei nyt vessaan sattunut olemaan asiaa. Menomatkalla kävin pari kertaa kannella ottamassa kuvia ja paluumatkalla kuvailin vähän enemmänkin. Purjeveneitä oli taas aika paljon liikenteessä. Runeberg-laiva poikkeaa tarvittaessa Mustassa Hevosessa ja Haikon Kartanon laiturissa.

Menomatkalla en tarennut istua kannella ollenkaan, vaan minua alkoi tuuli kylmäämään jo ennen laivan lähtöä. Tämä johtui ehkä siitäkin, että minuun oli edellisenä päivänä iskenyt flunssa. Flunssat etenevät minulla yleensä aina täsmälleen saman kaavan mukaan, eli ensin on vuorossa ärsyttävät kurkkukipupäivät, noin parisen päivää, minkä jälkeen tauti muuttuu yskäksi ja nuhaksi. Pahin räkäpäivä sattui vasta maanantaiksi, enkä tiedä, olisiko sellaisena päivänä tullut jäätyä kotiin, ihan noin muidenkin ihmisten viihtyvyyttä ajatellen. Mutta lauantaina oli siis vasta kurkkukipupäivä ja äänikin alkoi hävitä pikkuhiljaa, mikä on minun tapauksessani ihan tavallista. En tuntenut oloani muuten mitenkään sairaaksi, joten koska matka oli minun osaltani maksullinen ja se oli jo maksettu, eikä kyse ollut laulamisesta, puhumisesta tai urheilusuorituksesta, en viitsinyt kotiinkaan jäädä. Joskus sitä miettii, että mitenköhän sitten kävisi, jos sattuisi olemaan jossain nuhassa, kun pitäisi nousta lentokoneeseen, mutta ilmeisesti pienet flunssat eivät ole esteenä lentämisellekään, jos käyttää nenäsuihketta (sen verran olen aiheesta lukenut). Ei ole vielä sattunut sellaista tilannetta eteen ja toivottavasti ei sattuisikaan.

Mentiin sitten miehen kanssa istumaan siihen 22 hengen ruokasaliin, joka oli varattu meidän ryhmälle vähän myöhemmin. Sitten kun varauksen aika tuli, kaikki ylimääräiset jouduttiin valitettavasti ajamaan pois. Minne lie sitten menivät. Ruokasalissa oli jo menomatkalla aika lämmin, mutta kotimatkalla se oli jo suorastaan sauna. Meidän ryhmälle tuotiin menomatkalla kahvit/teet, Runebergin tortut ja omenapiirakkaa.

Ranta-aittoja Porvoossa

Minäkin ahmin pari Runebergin torttua, koska useita vuosia kestänyt viljaton ruokavalio on nyt ainakin toistaiseksi jonkinlaisella tauolla. En tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. Tiedän, että jotkut hoitavat viljattomalla tai gluteenittomalla ruokavaliolla myös esim. migreeniä ja kokevat ruokavalion auttavan, mutta minä en ole saanut vuosia kestäneestä kokeilusta huolimatta mitään kovin varmaa tai selkeää vastausta itselleni. Oireita on silloin tällöin, söin mitä söin. Olen leiponut tattarista, pellavasta, kookoksesta, mantelista ja perunasta, jos jotain jauhoja olen halunnut käyttää (riisiä olen syönyt joskus harvoin). On aika hankala vierailla missään ja on myös vaikea löytää kasvissyöjäystävän kanssa kaupungilla pyöriessä molemmille sopivaa (edullista) ravintolaa. Tällaista ruokavaliota voi olla myös muutenkin mahdotonta ylläpitää tässä maailmassa, vaikka yrittäisikin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Joku aika sitten aloitin jo kauran syömisen (käytän sitä lähinnä leivonnassa). Olen myös syönyt muita gluteenittomia, jos on tarjottu (en tosin pidä teollisia gluteenittomia leivonnaisia sen terveellisempinä kuin puhdasta vehnäpullaa). Olen myös syönyt kesän aikana pari kertaa ravintolassa pitsan ja maksanut vähän enemmän gluteenittomasta vaihtoehdosta, kun ennen en olisi ottanut sitäkään. On vaikea sanoa, mitä jauhoja niissä oli, eli melkein voisi samantien ottaa tavallisenkin pitsan, en tiedä. Ajattelin nyt sitten seuraavaksi kokeilla lipsua tällaisissa erikoistilanteissa, kun vehnäleivoksia tarjotaan, kunhan ei liikaa näitä tilanteita tule. Vaarana on tietysti se, että nyt pystyn ostamaan kaupasta evääksi mitä tahansa epäterveellistä, mihin ei ole aikoihin voinut kajota. Ennen oli tyytyminen pelkkään suklaaseen. Haha.

Sahasaaret

Sen pystyn kyllä sanomaan, että jos on vuosia syömättä vehnää, tajuaa sitä uudelleen maistettuaan, että se maistuu ihan paperilta. Ikävä tosiasia: se ei oikein enää maistu miltään. Minun tekisi mieli maistaa ehkä joku croissantti, mutta muuta vehnäistä ei tee edes mieli. Täytyy kuitenkin sanoa, että Runebergin tortut ovat sen verran hyvin maustettua tavaraa, että ne olivat kyllä ihan maistuvia. Nämä Runeberg-laivan tortut olivat ihan erityisen hyviä ja onnistuneita.

Siinä menee sitten Johan Ludvigin vaimo Fredrika

Näistä miehen yhdistysjutuista minä en yleensä hirveästi ole kärryillä. Järjestyksenvalvonta nyt on vielä kohtuullisen helppo ymmärtää, siis mitä siellä tehdään jne. Se on monessa mukana, kun on sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan ja mitä ilmeisimmin tykkää kaikenlaisista väenkokouksista, toisin kuin minä. Muu elämäntyyli ja arvomaailma meillä sitten kai onkin aika samanlaiset, vaikka joskus tuleekin tuota tiettyä erilaisuutta ihmeteltyä ja naureskeltua. Mutta olipas kerrankin kiva päästä katsomaan, minkälaisissa porukoissa se oikein liikkuu… 🙂

Meitä odotti sitten linja-auto satamassa ja sillä matkustettiin Porvoon Ilolaan Noark Worldiin. Mieheni oli aikaisemmin maininnut minulle, että retkellä käydään tutustumassa johonkin näyttelyyn ja olin tietysti kuvitellut, että kyseessä olisi joku taidenäyttely. Ei minulle tullut muu mieleenkään, eikä mieskään tuntunut kovin tarkkaan tietävän, mistä on kyse. Minä olen sitä paitsi joissakin asioissa sen verran hetkessä eläjä, että en jaksa niitä kauheasti selvitellä etukäteen, eli vielä bussissa minulle oli melko epäselvää, että mihinkäs Nooan arkki -näyttelyyn tässä nyt sitten ollaankaan menossa. Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että jostain pienoismalleista tässä nyt kuitenkin on kysymys. No, sehän kuulosti aika kivalta. Onneksi ei muuten ollut mikään Noaan arkkia vaativa vedenpaisumus tulossa, vaikka joku pieni ’Lucifer-myrsky’ meitä riepottelikin paluumatkalla…

Noark World

Noarkissa meille oli tarjolla munkkikahvit. Maistoin kyllä munkkia, toisin sanoen, haukkasin siitä pari palaa, mutta niin kuin sanoin, vuosien vehnättömyyden jälkeen se maistui valitettavasti paperille tai ’ei millekään’. Annoin sen miehelle ja söin itse mieluummin jäätelöä. Siellä sitten kahvia ja teetä hörppiessä meille esitelmöitiin Samarian toiminnasta. Samaria on kai jokin päihdeongelmaisia auttava taho, joka järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, ja se siis myös omistaa tämän Noarkin. Niin minä käsitin.

Noark pienoismallinäyttely: presidentinlinna – Sale, millon mä saan kutsun? 😉

Tätä pienoismallinäyttelyä voin kyllä todellakin suositella. Se oli hieno näyttely, mutta valitettavasti meillä ei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen. Ensin katsottiin ulkona sellaista junaratamaisemaa ja sitten mentiin sisätilaan, joka oli semmoinen iso halli, missä oli jos jonkinlaista tunnettua maamerkkiä pienoismallin muodossa. Se jäävuoreen törmännyt ja uppoava Titanic-laivakin sieltä löytyi. En ollut ehtinyt katsoa puoltakaan huoneesta, kun jo huhuiltiin, että pitäisi lähteä pois. Se näyttely oli siis vähän niin kuin juostu läpi, vaikka siinä olisi kyllä riittänyt tutkittavaa pitemmäksikin ajaksi.

Mikäs se siinä uppoaa? (aika huitaistun näköinen kuva tämäkin, mutta saahan tästä nyt jonkun käsityksen…)

Lähdettiin bussilla takaisin kohti vanhaa Porvoota, jossa aikaa vanhassa kaupungissa kiertelyyn ja laivalle kävelyyn jäi 45 minuuttia. Onneksi Porvoo on minulle ennestään tuttu kaupunki, ettei jäänyt mitenkään harmittamaan, vaikka aikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Olen asunut Kotkassa ja pääkaupungissa, niin että Porvoossa on tullut joskus aikaisemminkin käytyä ja sitäkin useammin ajettua sen läpi bussilla. Runebergin kodissakin muistan joskus käyneeni.

Porvoon vanhassa kaupungissa on jos jonkinlaista putiikkia ja kahvilaa ja galleriaa, mutta tällä kertaa ei käyty missään sisällä, eikä ostettu mitään. Aika paljon oli turisteja liikenteessä. Ja ilma ei siis ollut ainoastaan lämmin ja jotakin hautova, se oli suorastaan painostava.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Aika kiva mörkökissa, vai mikä se on?

Laiva lähti takaisinpäin joskus kello 16 jälkeen. Kun se irtautui Porvoon satamasta päällemme rapsahti pieni sadekuuro. Kotimatkalla laivassa ja merelläkin oli sen verran lämmin, että istuttiin keskikannella seinän vieressä aika pitkän matkaa. Tuuli oli Suomen oloihin harvinaisen lämmintä. Kyllähän sen tiesi, että jotain poikkeavaa olisi tulossa, kun sellainen fööni puhalsi naamalle. Ihmeteltiin kaikenlaisia isoja luksus-paatteja ja matkan varrella saatiin ihailla myös vesihiihtäjää, joka esitteli taitojaan useampaan kertaan kiitämällä laivan ohitse. Vasta myöhemmin, aavemmalla, alkoi tuntua vähän viileältä, niin että siirryttiin sisätiloihin.

Meillä oli ruokailu kello 18.00. Siinä vaiheessa alkoikin jo olla vähän nälkä… Oikein hyvä, että ennätettiin syömään ennen myrskyä, koska muuten olisivat saattaneet lautaset valua syliin… Mikä sen myrskyn nimi nyt sitten olikaan, Lucifer, Klaara vai Kiira, joka paikassa kun näkyi olevan eri titteleitä.

Ruuaksi meille tarjoiltiin yrttistä uunilohta, perunoita ja salaattia. Hyvää oli. Pöydissä tosin oli vähän ahdasta ja juuri ja juuri kaikkien lautaset niille taisivat mahtua, minunkin lautaseni taisi ulottua vähän pöydän reunan yli. Meitä taisi olla juuri se 22 ihmistä.  Aika lämmin tunnelmahan siinä salongissa oli. Ruuan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen oikeasti vähän raitista ilmaa, tai kohta pökrään. Tuntui, etten pysty siellä salongissa kohta enää hengittämään. Siellä oli tosiaan kuin saunassa, ilma vaihtui aika huonosti ja päätäkin särki välillä. Taivas alkoi näyttää siltä, että kohta jysähtäisi ja kunnolla.

Innoissani sitten roikuin kannella kuvaamassa, kun seilasimme tummia pilvimassoja päin. Pienessä laivassa kaidetta vasten oli kiva seistä, ei tullut mitään korkean paikan kammoa. Sivusuunnalla erottui trombin näköinen myrskyrintama, jota kuvasin yhdessä muiden kanssa. En ehkä osannut säätää kamerasta parhaita mahdollisia asetuksia, koska pilvikuvista tuli taas vähän suttuisia, mutta kuitenkin… Taivas välkkyi jo siinä vaiheessa aika tasaiseen tahtiin.

Aika nopeasti se myrsky sitten pamahti päälle. Tuuli piiskasi sateen sekunnissa kannen läpi ja juomalasit särkyivät lattiaan. Ehdin perääntyä laidalta ilman että kastuin ja hakeuduin takaisin sisälle mieheni viereen. Olin lievästi innoissani, että tää oli kyllä parasta tällä matkalla, ihan MAHTAVAA! Ja minua jopa nauratti, kun se oli ollut mukamas niin jännää.

Salonkiin alkoi sitten pakkautua porukkaa ja jotkut tulivat jopa ihan uitetun näköisinä. Tuuli kai painoi laivan ihan vinoon ja loppumatkan se ajoikin sitten ihan kallellaan, niin että pelkäsin sen kaatuvan ja uppoavan. Siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, vaan alkoi pelottaa. Etenkin kun tunsin olevani suljetun paikan loukussa ihmisiä täynnä olevassa ahtaassa kabinetissa. Vannoutuneena katastrofiajattelijana mielessäni ehti tietysti käväistä, että viimeiset hetkemme olivat nyt koittaneet. Oliko se sittenkin laiva, eikä lentokone, mikä koitui kohtaloksemme? Kukapa siinä mitään ehtisi, kun laiva kaatuisi kumoon ja ihmiset lentelisivät sinne tänne, ajattelin. Sitten alkoivat valotkin välkkyä pois päältä ja päälle ja pois päältä.

Hei, saisiko tätä Titanic-tunnelmaa vähän vähemmälle, kiitos.

Valot eivät kuitenkaan välkkyneet myrskyn tai laivan uppoamisen takia: salonkiin vain oli pakkautunut niin paljon porukkaa, että jotkut seinän vieressä seisojat nojailivat koko ajan vahingossa katkaisijaan. Titanic-fiilis tietysti helpotti vähän, kun tajusin tämän. Taivaskin välkkyi koko ajan. Miten niin lyhyt loppumatka saattoikin tuntua niin piinaavan pitkältä ja hitaalta?

Hei, tää laiva on 105-vuotias, eihän tää ole ennenkään uponnut! Yritin ajatella. Kun vihdoin päästiin Kauppatorin rantaan, sade oli onneksi melkein lakannut. Ei tarvinnut metroasemalle kävellä missään myrskyssä.

Kiva mökki, vai onkohan se sauna, ennen myrskyä kuvattuna…

Retki oli minusta oikein kiva ja ihan tuollaista myrskyä en ollut tainnut ennen kokea. Retken aikataulu ehkä oli vähän hassusti organisoitu, kun näyttelykin juostiin läpi ja koko päivä eleltiin pelkällä pullalla, ennen kuin vasta matkan loppuvaiheessa klo 18.00 saatiin laivassa ruoka. Mutta kävihän se näinkin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Minusta risteily Porvooseen oli kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus. Ms J.L. Runeberg sopii sellaiselle vanhan ajan tunnelmaa ja romantiikkaa arvostavalle matkustajalle, joka haluaa nauttia saaristomaisemista hitaasti nautiskellen.

Edit: unohtui laittaa linkit Noark Worldin sivuille: http://www.noark.fi/

ja Ms J.L. Runebergin sivulle: http://www.msjlruneberg.fi/risteilyt/

Lentokoneita ja sudenkorentoja

Miksi Luukki on Espoon paras retkipaikka ja lentokenttä Vantaan?

No, ne vain ovat minun suosikkejani. Kukapa voisi vastustaa peilityynenä lepääviä salaperäisiä metsälampia tai nousevia lentokoneita? Miten nämä sitten liittyvät yhteen? No, ainakin Luukissa koneet näyttivät nousevan puiden takaa Hauklammen ylle.

Hauklampi, kuvajainen

Kävimme Luukissa ekan kerran toukokuussa ja ihastuin. Ajattelin, että tänne haluan uudestaan.

Luukkiin on julkisilla monimutkainen matka Etelä-Espoosta. Siihen saattaa hyvinkin vierähtää pari tuntia ja tarvita kolme bussia, mutta ei se mitään: Luukissa on niin ihanaa, että matka kyllä kannattaa.

Päätettiin lähteä Luukkiin toisen kerran heinäkuun loppupuolella. Tällä kertaa oltiin Luukissa alkuillasta, mikä on valokuvaamiseen mukavampaa aikaa kuin kirkas keskipäivä. Päätettiin kiertää 5,6 kilometrin ”sininen lenkki” (kuulostaa makkaralta, yök).

Ensin käveltiin tuttu puolitoista kilometriä pysäkiltä kierroksen alkuun ja huomioitiin, että tuossahan huristelee ohitse bussi, joka menee ihan viereen (mies oli taas katsellut reittiopasta, haha).

Luukissa on valittavana parikin reittiä, keltainen ja sininen, joista sininen on lyhyempi. Lampiakin pitäisi olla ainakin seitsemän. Kartano on ison tien toisella puolella. Sinne käveltiin kierroksen jälkeen vielä käymään vessassa ja katsomaan, onko jäätelökioski auki. Ei ollut, eikä ollut kartanon kahvilakaan, oltiin sen verran myöhään liikenteessä. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Luukissa on tällaisetkin palvelut lähellä, vaikka Luukki on ’kaukana’.

Ja sitten se ihana aarnimetsä, peikkometsä. Metsässä on aina mukava kulkea, kun aurinko ei häikäise suoraan silmiin, enkä välttämättä tarvitse aurinkolaseja. Ja siellä on niin kaunista ja rauhallista. Ja ne metsälammet. Kaikenlaisista vesistä rakastan eniten juuri metsälampia ja sitten toisaalta valtameriä, niissä molemmissa on vain ”sitä jotain”. Suomessa ei ole valtameriä, mutta metsälampia on onneksi sitäkin enemmän. Niitä kelpaa sitten tuijotella.

Tällä kertaa ohitettiin Hepolampi ja suunnattiin suoraan Hauklammelle (kuva yllä). Istuttiin pitkään Hauklammen rannalla, syötiin eväitä ja tuijoteltiin metsälammen tyyntä pintaa, siihen heijastuvia jyrkkiä kallioita, puita ja pilviä. Välillä hiljaisuuden katkaisivat puiden takaa nousevat lentokoneet. Sitten hiljaisuus taas palasi ja huomio kiinnittyi veden pinnan yllä poukkoileviin sudenkorentoihin. Lentokone ei voisi tehdä noin, vaihtaa vain yhtäkkiä suuntaa.

Sudenkorento Käärlammella

Lumpeenlehti ja sudenkorento Käärlammella

Jotkut lentokoneet kaarsivat selvästi kallellaan ja totesin, että jos nyt oltaisiin tuolla ylhäällä, niin olisin todennäköisesti aika paniikissa. Nousut ja laskut ovat kamalia. Jos kone vähääkään kallistuu (tai jopa tärisee), kuvittelen heti, että nyt ollaan vähintäänkin putoamassa.

Vaikea lasku… hehe, onko se matematiikkaa, vai pitäisikö se maksaa pois?

Oli sunnuntai-ilta, tasan viikko siitä, kun olimme olleet Vantaalla katselemassa nousevia lentokoneita. Hetki, jolloin lentokoneita lähtee paljon. Maasta katseltuna ne ovatkin ihan kivoja. On ihan eri juttu olla itse siellä purkissa. Lentopelko tuntuu vain pahenevan, mitä enemmän lentämistä harrastan. Joku siinä kyllä sitten kiehtookin, kun se tuntuu niin hirveän vaaralliselta. Olen aina innoissani lähdössä, kunnes tajuan taas olevani taivaalla.

Olen tehnyt itse nämä leveät pellavashortsit. Tykkään pitää kesäisin pellavavaatteita.

Nyt tuntui hyvältä vain olla metsässä, metsälammen rannalla, katsella hiljaisuudessa lentäviä korentoja ja välillä ylitse jyliseviä lentokoneita. Oma itse ja kaikenlaiset turhat huolet unohtui. Ajattelin, että tämä on varmaan maailman ihanin paikka.  Ihmisen on tällaisessa paikassa hyvä olla.

Kun lentokoneet loppuvat, jää vain sudenkorennot ja hiljaisuus, ajattelin. Lentokoneet eivät kuitenkaan ihan heti loppuneet.

Mitähän tapahtuisi, jos jäisi tähän penkille istumaan koko yöksi? Ilmestyisikö ufoja? Joutuisinkohan siepatuksi? Heh.

Käytiin myös katsomassa läheistä Käärlampea. Mustikat olivat kypsiä ja hyviä. Kävelimme hiljakseen ja rauhallisesti, ei ollut mihinkään kiirettä.

Käärlampi

Käärlampi

Metsässä on paljon kaikenlaista, mutta silti aistit jotenkin lepäävät. Minulla kun yksityiskohdat pomppaavat esiin jatkuvasti. Aivot rekisteröivät koko ajan pienimpiäkin murusia ja ötököitä, ”merkityksettömyyksien maailmaa”, kadulla, kotona, joka paikassa. Mutta metsässä on erilaista, metsä on täynnä neulasia ja kaikenlaista muuta pienenpientä, niin ettei se enää häiritsekään niin paljon. Paitsi että kyllä minä silti huomaan ”kaiken”, esimerkiksi nyt vaikka ne sammakot. Pienen pienet metsäpolun väriset sammakot, jotka pomppivat jalkojen juuressa sinne tänne. Vaarallista leikkiä.

Ihmettelen aina, että tämä yksityiskohtien ja pienimmänkin liikkeen esiin pomppaaminen tuntuu toimivan, vaikka tuntisin näköni muuten huonoksi tai häkäräksi. Yleensä löydän hyvin myös pienet esineet, jotka ovat pudonneet esimerkiksi lattialle.

Ohitimme soita, joissa sammakoiden on hyvä asua. Luukissa on aika monipuolista metsää. Aarnimetsää, soita, sammalsamettia ja vähän kuivempaa kuusikkoa. Ja tietysti niitä tosi kauniita metsälampia.

Yhteen kasvaneet.

Siksi Luukki on Espoon paras retkipaikka. Ja lentoasema on Vantaan paras retkipaikka, koska katselen mielelläni myös lentokoneita.

Potkurikone nousee. Katselupaikka kalliolla kiitoradan vieressä.

Samaan kuvaan osui sattumalta kaksi konetta

Toivon aina, että saisin lentokoneessa ikkunapaikan. Vaikka pelottaa, ikkunasta on silti kiva katsella alas, jos sattuu olemaan hyvä lentosää. Viimeksi, kun lensimme (Prahaan), oli hyvä sää ja näin lentokoneen ikkunasta kotitalomme. Hain ensin isompia maamerkkejä ja niitä seuraamalla pystyin löytämään sen. Lentokoneethan lentää aika paljon meidän ylitse. Joskus on vielä sellaisia aikoja, että lentävät tosi matalalla.

Seuraavaksi meidän olisi tarkoitus lentää Pohjois-Espanjaan Baskimaalle. Haaveilen myös matkoista Sisiliaan ja Skotlantiin, ehkä myös esim. Puolan tai Unkarin suunnalle. Keski-Euroopassa olisi kiva matkustaa junalla maasta maahan, mutta en tiedä, milloin meillä olisi aikaa sellaiseen. Kotimaassakin olisi kiva päästä käymään Lapissa poroja katsomassa, kun en ole siellä käynyt kuin kerran.

Kovin pitkiä matkoja tuskin tulen koskaan taivaalla kiitävissä metallipurkeissa matkustamaan, vaikka ei siihenkään tietysti pitäisi sanoa, ettei koskaan. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia toukokuiselta Luukin retkeltä… Keltainen kartano ja metsälampien lumo

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia aiemmilta lentokoneiden kuvausreissuilta… Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Ei levitointirajoitusta 😉

 

Ilmoitusasiana:

Blogin Twitter-sivulla ei ole enää mitään toimintaa, eli en enää laita blogijuttujen linkkejä sinne. Siellä ei ollut koskaan mitään reagointeja mihinkään, enkä itsekään käytä Twitteriä muuten koskaan.

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa, johon laitan valittuja kuvia.

Blogin Facebook-sivulle en ole enää nykyään jaksanut hirveästi kuvia laittaa, laitan lähinnä vain blogijuttujen linkit. Joskus tietysti saatan jotain kuviakin vielä laittaa. Ilmeisesti kunnon bloggarin pitäisi koko ajan paahtaa joka somessa, mutta minä nyt en kauheasti jaksa välittää mistään ”säännöistä”. En itsekään seuraa blogeja sen mukaan, että ne noudattaisivat jotain sääntöjä, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä.

Kahteen kertaan jakamisen järkevyyttä Facebookissa on tullut välillä mietittyä, kun reagointia juttujani kohtaan ei sielläkään yleensä tunnu hirveästi olevan, jaan linkit sitten omalla tai blogin Facebook-sivulla. Annoin nyt kuitenkin blogin Facebook-sivun olla olemassa, vaikka yhdessä vaiheessa mietinkin sen poistamista. Pääasiahan tässä on kuitenkin tämä blogijuttujen tekeminen, tai mielestäni pitäisi olla. Facebook on mennyt entistä enemmän siihen suuntaan, että Facebook päättää, mitä se näyttää kellekin, eli näytetään maksettuja mainoksia ja suositut päivitykset menevät muiden edelle. Kiinnostus koko Facebookiin tai siellä jakamiseen on minulla vähän laskenut. Facebook myös pyytää koko ajan minulta rahaa, koska maksamalla ’niin ja niin vähän’ blogin Facebook-sivun päivitykset tavoittaisivat ’niin ja niin paljon ihmisiä’. No, tämän matkabloggaamisen ei kyllä ole tarkoitus olla minulle mikään ammatti, vaan harrastus, joten tuskinpa alan tässä mainoksia rahoittamaan.

Muistaako kukaan muuten vielä sellaista aikaa, kun asioita harrastettiin ilman, että niille tarvitsi haalia kovin suurta yleisöä? Asioita harrastettiin, jos niistä tykättiin. Eli tässä tapauksessa minä tykkään kyllä blogijuttujen tekemisestä, mutten niin kauheasti muusta somettamisesta.

Jossain olisi kiva kyllä näitä linkkejä jakaa. Tämä Rantapallo kun on tällainen sivusto, että pitäisi nuo somet olla erikseen, että pakko kai pitää se Facebook-sivu, vaikka mahdollista on, ettei Facebook edes mitään päivityksiäni kenellekään näytä.

Myönnän siis, etten ole kauhean kiinnostunut ylimääräisestä somettamisesta. Jos perustaisin nyt blogia, laittaisin sen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voisi seurata ikään kuin suoraan (ilmoitus sähköpostiin). Mitä sillä olisi väliä, jos ei tulisi kuin vaikka yksi seuraaja. Olisipahan ehkä kiinnostunut varsinaisista blogijutuista, eikä mistään sometileistä.

Instagrammiakin olen miettinyt alusta asti, että mitähän minäkin siellä teen, kun en edes kuvaa puhelimen kameralla. Ei ole varaa sellaisiin puhelimiin, joissa olisi ns. ’kunnon kamera’ ja jatkuva kuvien siirtäminen puhelimelle ei ole todellakaan mitään instant-toimintaa. Lisäksi puhelimella kuvaaminen on todella hankalaa ja epämiellyttävää, koska siitä lätyskästä on paha pitää kahdella kädellä kiinni, kun pitäisi toisella sohia jotain naurettavaa pistettä kosketusnäytöllä, jota painamalla siis kuva otetaan: eli melkein kaikki kuvat tärähtävät. Mitä hyötyä siis olisi, vaikka noin epäkäytännöllisessä laitteessa olisikin ’kunnon kamera’? Toisaalta vaadin ehdottomasti, että kamera mahtuu käsilaukkuun…

Tämä tulee siis jatkossakin olemaan ihan aito, tavallisen ihmisen harrastuksena pitämä blogi, ei siis mikään matkailusivusto. Reissut maksetaan omasta pussista ja matkoilla käydään sen verran, kun on aikaa ja varaa.

Viime keväänä skannasin nuorena Englannissa kirjoittamani päiväkirjan, koska se on ainoa nuoruuden päiväkirja, jota on tullut luettua moneen kertaan (tai ylipäätään luettua) jälkeenpäin, ja se oli siksi alkanut vähän rapistua. Matkoista jää jotenkin sellaisia arvokkaita muistoja, jotka miellyttävät minua enemmän kuin mikään maallisen mammonan keräily. Ehkä näitä blogijuttujakin on sitten kiva lueskella joskus myöhemmin. Tosin ei näissä varmaan sellaista menoa ja meininkiä ole kuin jonkun teinin yksityiskohtaisessa neljän viikon Englannin ihmeellisyyksien tilityksessä, mutta jotain menoa nyt kuitenkin.

Kiva, että kuitenkin saan näitä juttuja tehdä, ja kiitän kaikkia, jotka ovat lukeneet, kommentoineet tai vain satunnaisestikin eksyneet sivustolleni. En tiedä, onko minulla kovinkaan paljon lukijoita, ilmeisesti ei (mitään lukijatilastojuttuja tähän blogiin ei tule…), mutta blogi jatkaa silti, siihen tahtiin kuin asiaa on.

Lintu kuvattu Espoon keskuksessa bussia odotellessa

Tuusulanjärven taiteilijakodeista ja F-duuritakasta

Ainolan pihalla, tienviitat

Heinäkuussa käytiin testaamassa, miten hoituu Tuusulanjärven kolmen kovanluokan taiteilijakodin kiertäminen julkisilla kulkuvälineillä.

En ollut ikinä käynyt tutustumassa Tuusulanjärven ympäristöön, vaikka nämä hienot taiteilijakodit ovat näinkin lähellä, ja olen sentään pk-seudulla asunut pitkään aikaisemminkin. Olin jotenkin tähän asti kuvitellut, ettei useamman paikan kiertäminen olisi kovin helppoa, vannoutuneille julkisen liikenteen käyttäjille. No, kyllähän se kuitenkin ihan hyvin julkisillakin onnistui. Voin melkein suositella.

Ensin mentiin R-junalla Helsingistä Ainolan seisakkeelle. Siitä 1,1 km kävely Ainolaan. Ainolasta on lyhyt kävelymatka (olisiko jotain alle puolisen kilometriä) Aholaan. Ihan melkein Aholan edessä on bussipysäkki, josta hypättiin bussiin, joka vei meidät Järvenpäästä Tuusulan puolelle. Toki noin neljän kilometrin matkan olisi voinut myös kävellä, mutta me ei kävelty. Ensimmäinen ihmetyksen hetki tuli vastaan Halosenniemen pysäkillä. Hetkinen, mihinkäs tässä nyt on oikein jouduttu? Pysäkki vähän niin kuin keskellä ei mitään, joku heinittyneen navetan näköinen tien poskessa. Ei minkään näköisiä kylttejä eikä opasteita missään! Paitsi tienviitat Puolustusvoimien ja Taistelukoulun alueelle. Mitä ihmettä? Eikö Suomessa muka kukaan muu käytä julkisia?

Aloin siinä sitten jo muistella, että eihän meillä taida olla enää repussa vettäkään kuin nimeksi, että jos tässä ’paahteessa’ joutuu lähteä teille tiettymättömille kävelemään, eikä ole edes juotavaa… Ja taivaalle alkoi myös pikkuhiljaa kerääntyä tummanpuhuvia pilviä, vaikka aurinko vielä paistoikin. Byää! En kuitenkaan hermostunut, vaan menin ottamaan kuvia navetasta sillä aikaa kun mies räpläsi puhelintaan ja yritti kai etsiä jotain tietoa siitä, missä olimme.

Jostain tien toiselta puolelta pöllähti sitten yhtäkkiä joku pariskunta, joka näytti vähän siltä, että olisivat jalkaisin Halosenniemeen menossa. Miehellä oli baskeri päässä, niin ajattelin sen olevan ehkä joku taiteilija. Oltiin siinä vaiheessa jo lähdetty ottamaan askeleita tulosuuntaan, että jos se nyt olisikin tuolla edellisen pysäkin suunnassa tai jotain, mutta huomattiin sitten, että pariskunta pysäytti ohitse juoksevan lenkkeilijän ja lenkkeilijä viittilöi kädellään selvästi reittiä neuvoen. No, ei sitten muuta kuin seuraamaan tuota pariskuntaa Taistelukoulun suuntaan.  Seurattiin metsäpolulle asti, mutta sieltä ne kääntyivät vähän matkan päästä takaisin (vaikka se olisi itse asiassa ollut oikopolku, huomattiin se sitten takaisin tullessa) ja kysyivät meiltä, että ollaanko mekin Halosenniemeen menossa. No, siitä sitten edettiin Taistelukoulun suuntaan ja oikealle, niin johan siellä jossain vaiheessa alkoi Halosenniemen kyltti pilkottamaan. Juu, löydettiin sitten perille sentään.

No mutta, mistäs tämä kaikki alkoi… Siinä vaiheessa, kun ihmeteltiin Halosenniemen puuttuvia opasteita, meillä oli jo Ainola ja Ahola käytyinä…

Kaiken kaikkiaan minä taisin tykätä eniten Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta. Siellä oli paljon kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joiden mukana pääsi sukeltamaan entisaikojen elämään. Ainola oli näistä kolmesta eniten kodinomainen ja siellä oli aivan ihana tunnelma. Ehkä siksi tykkäsin siitä niin paljon. Mieheni taas sanoi tykänneensä eniten Pekka Halosen hulppeasta hirsihuvilasta. Se oli myös minusta tosi upea, mutta siitä tuli enemmän sellainen taidegalleriamainen fiilis kuin kotifiilis, vaikka oli sielläkin kivoja huoneita, kuten esim. Anni-tyttären huone, ja tietysti paljon eri taiteilijoiden maalauksia katseltavana ja ihmeteltävänä.

Juhani Ahon Ahola taas ei ole säilynyt ollenkaan kodiksi kalustettuna kotimuseona, koska perhe muutti sieltä pois vuonna 1911 ja talo on ollut sen jälkeen muussa käytössä. Sinne oli kuitenkin pystytetty ihan mielenkiintoinen näyttely. Meidän ei ollut tarkoitus edes käydä Aholassa sisällä, vaan vilkaista taloa pelkästään ulkoapäin, mutta pihalla huomattiin, että bussin tuloon olisi 50 minuuttia, joten ehdittäisiin hyvin käydä sielläkin sisällä. Sinne taisi olla vähän halvempi sisäänpääsy kuin muihin.

Ensin käytiin siis Ainolassa, joka on säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Aino Sibeliuksen koti. Säveltäjä vaimoineen on myös haudattu kotitalon puutarhaan. Niin, enpä muistakaan koskaan nähneeni Sibeliuksen nimeä Hietaniemen taiteilijakukkulalla. Kukapa sitä nyt mihinkään taiteilijakukkulalle haluaisikaan, jos voi kotipihalleenkin jäädä?

Jean Sibeliushan kuoli Ainolassa vuonna 1957. Aino asui talossa vielä sen jälkeen kuolemaansa asti.

Talo on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja se valmistui vuonna 1904. Vuonna 1911 pärekatto vaihdettiin tiilikatoksi ja ulkoseinät laudoitettiin. Silloin myös yläkerta saatiin asumiskäyttöön.  Talossa ei ollut Jean Sibeliuksen aikana vesijohtoa tai viemäröintiä, koska sellaisista aiheutuva mökä olisi häirinnyt säveltäjän työtä. Sibelius sävelsi Ainolassa suurimman osan tuotannostaan. Sibeliuksen tyttäret myivät kiinteistön Suomen valtiolle vuonna 1972. Koti avattiin museona vuonna 1974 ja se on säilytetty siinä asussa, jossa se oli, kun Jean ja Aino Sibelius vielä elivät ja asuivat siellä.

Tuollahan näyttäisi olevan niin kuin linnunpesä?

Ainola on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kotimuseo ja siellä käy myös paljon ulkomaalaisia vieraita. Onhan Sibeliuksella paljon faneja ympäri maailmaa ja fanit kuulemma lähettelivät hänelle aikanaan sikareita, joita hän ei ehtinyt kaikkia millään elinaikanaan edes polttaa. Koko Ainolan alueella oli muuten tupakointi kielletty, ja koirat.

Huomiota herättävä taulu Ainolan ruokasalissa. Minulta kesti pitkään tajuta, että siinä on hevosia…

Ainolan sisätiloissa kuvien ottaminen oli vähän hankalaa, koska siellä sattui olemaan samaan aikaan aivan hirvittävä määrä ihmisiä. Hyvä, että kaikki sinne edes mahtuivat. Vaikutti tosiaankin aika suositulta paikalta. Jotenkin pystyin siitäkin huolimatta aistimaan kodin tunnelman hyvinkin vahvasti. Joissain oviaukoissa piti aina välillä jonottaa, että pääsi kurkistelemaan niihin huoneisiin, jotka oli rajattu narulla. Yläkertaan ei päässyt ollenkaan.

Alhaalla oli ainakin Jean Sibeliuksen vanhuusvuosien työ- ja makuuhuone, kirjasto, sali (jossa oli tietysti piano tai flyygeli), ruokasali, keittiö ja keittiön takana jonkinlainen kotiapulaisen huone. Keittiössä oli paljon jänniä esineitä ja ruokasalin lasikaapeissa (esim. portaiden alla) oli hienoja astioita.

Jänniä esineitä apulaisen huoneen hyllyllä

Alkoi tehdä mieli vohveleita…

Kaikkein paras katseenvangitsija oli kuitenkin ruokasalin vihreä F-duuritakka. Sibeliushan oli mitä ilmeisimmin synesteetikko ja näki ilmeisesti eri sävellajit väreinä. F-duuri oli siis vihreä, tai tietty vihreä, ja säveltäjä oli halunnut kotiinsa F-duurissa soivan takan.

Ruokasalin F-duuritakka, miellytti silmää

Synestesiahan siis tarkoittaa jonkinlaista aistien sekoittumista yksilön kokemana. Ominaisuus on kaiketi melko yleinen taiteilijoilla, ja Wikipedia tietää kertoa, että autismin kirjon ihmisistä 20%:lla on synestesia. Vaikka itsellänikin mitä ilmeisimmin on synesteettisiä taipumuksia, minun on silti vähän vaikea ymmärtää, mikä oikeasti on ihmisten mielestä ”aistien sekoittumista”. Olen lukenut joitakin juttuja synestesiasta ja yleensä esimerkkeinä käytetään ihmisiä, jotka esimerkiksi näkevät numerot tai kirjaimet tietyn värisinä. On myös ihmisiä, jotka haistavat tai maistavat värejä tai erilaisia sanoja. Itse näen esimerkiksi kuukaudet eräänlaisen vastapäivään kiertävän ympyrän lohkoina, tietyillä paikoillaan, ja näin muistan olleen aina. Jos ajattelen vaikka syyskuuta, se tuottaa minulle heti tietynlaisen mielikuvan tai aistimuksen ympyrästä, jossa tietty kuukausi on tietyllä paikallaan. En edes tiennyt tämän olevan synestesiaa, ennen kuin aloin lueskella aiheesta vähän enemmän. Lisäksi aistini sekoittuvat niinkin voimakkaasti, että näen äkilliset äänet välähdyksinä tai joskus tunnen jopa sähköiskun kaltaisina tuntemuksina (lähinnä tämä kuitenkin on ongelma silmät kiinni, eli nukkumaan mentäessä, ei tässä päiväsaikaan kauheasti välkytä, ja hyvä niin). Yleensähän synestesiaa pidetään positiivisena asiana, mutta jos äänien näkeminen välähdyksinä on synestesiaa, mieluummin luopuisin siitä ominaisuudesta.

Synestesian sanotaan olevan tavallisempaa kuin luullaankaan. Ehkä moni myös on tietämättään synesteetikko, ja vain tottunut omaan tietynlaiseen havaitsemisentapaansa? Mitään kovin hyödyllisiä ominaisuuksiahan nämä eivät yleensä, ainakaan päällisin puolin, tunnu olevan, mutta jostain syystä nämä ovat kuitenkin säilyneet ihmisillä evoluutiossa sen verran vahvasti, että jokin tarkoitus niillä voi olla.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Synestesia

Sibeliuksen myöhempien aikojen työ- ja makuuhuone

Jotenkin tunsin hengenheimolaisuutta Sibeliuksen kanssa tämän synestesian takia, tuntui kuin olisin ollut jollain hyvällä ystävällä kyläilemässä. Toki pidän Sibeliuksen musiikista ja harrastan säveltämistä itsekin. En tosin harrastaisi, jos en kuulisi sävelmiä valmiina päässäni. Sekin ominaisuus on ollut minulla aina. Jos näin ei olisi, varmaan vain piirtäisin ja kirjoittaisin, en siis alkaisi mitään sävelmiä keksimällä keksimään, enkä olisi sitten koskaan tehnyt musiikkia. Olen myös aina kuullut melodioita erilaisissa huminoissa ja hurinoissa. En tiedä, onko silläkin jotain tekemistä synestesian kanssa. Aika vaikeasti käsitettävä ilmiöhän tuo on, koska vaikuttaa olevan niin monimuotoinen.

Minusta Ainola oli oikeasti ihana paikka! Siellä oli myös ulkorakennuksia, kuten saunarakennus, jossa sai käydä sisälläkin katselemassa, sekä uudempi kahvilarakennus, jossa toimii lipunmyynti, kahvila ja museokauppa. Syötiin jäätelöä kahvilan terassilla.

Jos minun pitäisi valita yksi näistä taiteilijakodeista, mihin menisin uudestaan, se olisi ehdottomasti Ainola. Joku siinä tunnelmassa vetosi. Se oli niin kuin oikea koti.

Kirjailija Juhani Ahon ja hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin koti Ahola osoittautui isoksi keltaiseksi kartanomalliseksi rakennukseksi. Oho, aika iso ja komea, oli ensimmäinen ajatukseni. Olin jotenkin odottanut, että kirjailijan talo olisi ollut vähän vaatimattomampi. Aholahan ei ole säilynyt samalla tavalla kodiksi kalustettuna kuin kaksi muuta vierailukohdettamme, koska perhe muutti pois talosta jo vuonna 1911. Ihan kiva näyttely talossa kyllä oli ja monenmoista tietoa taiteilijoista ja esimerkiksi Ahon teoksista.

Saatiin sellaiset audio-opastuslaitteet mukaan, joista painettiin aina huoneen numeroa ja sitten painettiin luuri korvalle ja kuunneltiin huoneeseen liittyvä selostus. Äänimaailma oli muutenkin aika kiva, kun Ahon tekstejä kuului taustalla huoneissa kävellessä. Pianoakin olisi saanut soittaa, mutta en soittanut, koska en ole mikään soittaja, vaan säveltäjä. Haha. On tässä kirjojakin joskus ehditty kirjoittaa, niitä ei tosin ole kukaan koskaan julkaissut. Hyvin varustelluista kirjastoista saattaa tosin löytyä joku teos, jossa on minunkin tekstejäni (tarkemmin sanottuna laululyriikoita), mutta se siitä sitten. Juu, en oikeasti soita kovin hyvin, kun en ole edes aikoihin paljon enää mitään soitellut, joten oli ehkä parempi, ettei karkotettu yleisöä millään helevetillisellä pimputuksella.

Siihen aikaan kun isä lampun osti…

Juhani Aho oli kyllä yksi suosikkini näistä suomalaisista kansalliskirjailijoista tai klassikoista, silloin, kun aloittelin turhaakin turhempia (vaikkakin rakkaita) kirjallisuuden opintojani yliopistolla. Rautatie on erityisen hauska kirja ja Papin tytär ja Papin rouva upposivat muuten vain paremmin kuin moni muu klassikko. Juhani Ahon omakin elämä oli aika ’vauhdikasta’, hänellähän oli lapsia sekä vaimonsa Vennyn että vaimon siskon Tillyn kanssa ja kaikki elivät yhdessä, eli Aho piti tavallaan kahta vaimoa, toista avio- ja toista avovaimona. Asioiden laita ei kyllä ollut heidän elinaikanaan muiden tiedossa, eli vaimon siskon kanssa tehty lapsi esiteltiin Tillyn ottolapsena. Ahohan oli nuorena ollut kovasti ihastunut myös Järnefeltin Ainoon, mutta kuten tiedetään, Ainolle ei mikään kirjailija kelvannut, Aino otti säveltäjän.

Kalastus oli Aholle rakas harrastus kirjoittamistyön vastapainona ja siihen liittyvää esineistöä oli myös nähtävillä. Aholassa nähtiin myös mm. juniin liittyviä esineitä, Rautatien innoittamana tietysti. Ja tietysti Tuusulanjärven taiteilijayhteisö oli hyvin esillä.

Minä muuten luulin ensin, että tuo tuolla on Ahola, kun käveltiin sinne päin…

Aholasta etenemme sitten pienten mutkien kautta Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ja hänen perheensä kotiin, joka on nykyään sekä taidemuseo ja kotimuseo. Komea hirsirakennus, jossa ei kuitenkaan saanut valokuvata sisätiloissa. No, siinä ehti sitten ihastella tauluja ja komeaa arkkitehtuuria oikein kunnolla. Korkea ateljee, jossa oli parvi, varasti aikalailla huomion. Ja tauluja oli tosiaan muiltakin aikalaistaitelijoilta, esimerkiksi nyt vaikka Venny Soldan-Brofeltilta, Edelfeltiltä, Gallen-Kallelalta ja Järnefeltiltä. Kuvataiteen tuntemus ei ole vahvinta alaani, joten minulle jäi nyt ainakin mieleen se, että Pekka Halonen tykkäsi maalata lumisia talvimaisemia.

Halosenniemessä saatiin ihastella kesäisiä järvimaisemia ja järven yllä kohoilevia tummanpuhuvia pilviä. Järvi oli täällä lähempänä kuin muissa kohteissa. Rannassa oli saunarakennus, joka kierrettiin, mutta sinne ei päässyt sisälle. Kun tultiin talosta takaisin ulos, tuuli oli muuttunut aika kylmäksi ja jouduttiin lisäämään vähän vaatetta päälle.

Tein alla olevan kuvan hamehousut joku aika sitten, mutta tuntuu, etteivät ne(kään) näytä minun päällä kovin hyviltä. Voisinhan näitä kaventaa tai lyhentää joskus, jos kyllästyy. Itse tekemisessä on se hyvä puoli, että vaatteet on sitten helppo muunnella joksikin muuksi. Korkeavyötäröiset ja siniset pellavasta tehdyt leveät shortsit onnistuivat vähän paremmin. Olen nyt viime aikoina halunnut itselleni vain shortseja ja hamehousuja, kun olen jotenkin kyllästynyt hameisiin ja mekkoihin.

Itsetehdyt hamehousut ja neuletakkikin on minun ompelema.

Mitä omiin kuvataiteiluihini tulee, itse piirtelen nykyään lähinnä tietokoneella ja piirtopöydän avulla (sitä olin viime keväänä opiskelemassakin Aalto yliopiston avoimessa). Digitaaliseen puoleen kun kerran tutustuu, niin ei sitä jaksa enää mihinkään maalisotkuihin sekaantua. Klik, klik ja klik, virheet vain pois, klik. Tykkään kai piirrellä eniten ihmishahmoja. Puiden piirtämisestä pidän myös. Olin vähän miettinyt, että jos syksyllä olisi joku kiva piirustuskurssi tuolla Aallon avoimessa (siis ei-digitaalinen, koska se on jo käyty), voisin ehkä mennä, mutta todennäköisesti se jää kuitenkin väliin, koska näkö reistailee ajoittain sen verran, että se tuntuisi vähän hölmöltä, kun ei tiedä, milloin on taas ongelmia ja milloin ei. Lisäksi kouluissa ym. julkisissa tiloissa on yleensä loisteputkivalaistus, joka hankaloittaa näkemistäni entisestään.

Juu, näiden kaikkien herrojen taiteenlajit ovat myös minulle rakkaita ja pitkäikäisiä harrastuksia, minä sekä kirjoittelen että piirtelen ja onnistuupa minulta ihan kelpo partituurikin näköjään: viimeiset kuukaudet kun on viettänyt yhtä vääntäessä, niin tietää kyllä työtä tehneensä, vaikka nykyaikana sentään onkin nuotinkirjoitusohjelma apuna. Muuten minä en tuollaiseen rääkkiin ryhtyisikään. Mutta ainahan pitää jotain yrittää, jos on edes se mahdollisuus.

Tuusulan Rantatiellä olisi sijainnut myös J.H. Erkon koti Erkkola ja Aleksis Kiven kuolinmökki, mutta ne jäivät meiltä nyt tällä kertaa väliin.

Lähdimme sieltä Halosenniemestä sitten kävelemään takaisin bussipysäkille ja sade alkoi sopivasti juuri, kun olimme katoksen alle päässeet. Sehän meni sitten kerrankin ihan sääennusteiden mukaisesti. Kiitos siitä. Ajoimme bussilla Hyrylään, koska oli kova nälkä, mutta ei löydetty sieltä nopeasti muuta meille kelpaavaa ruokapaikkaa kuin Hesburger. Pikaruokien jälkeen lähdettiin bussilla Helsinkiin päin.

Ihan hyvin ja sujuvastihan tämä retki hoitui julkisillakin ja näin paljon nähtiin. Me ollaan kyllä totuttu julkisiin. Yleensä ihmiset haluavat ajella autoilla? Mutta me ei autoa ajeta. Itse pelkään henkilöautoissa vähääkään nopeammassa vauhdissa tai pitemmillä matkoilla, ne on kamalia säilykepurkkeja, enkä hirveän mielelläni niihin astu. Välillä kuitenkin on pakko, tai ei nyt mikään pakko, mutta kun ei kehtaa kieltäytyäkään. Linja-autoissa en pelkää niinkään (paitsi joskus). Vaarallisempaahan tieliikenne oikeasti onkin, tilastollisesti katsottuna, kuin esimerkiksi lentäminen, jota tunnetusti pelkään jo niin paljon, että mietiskelen koko ajan sitä päivää, jolloin olen mielestäni nähnyt maailmaa tarpeeksi, niin että voin lopettaa lentämisen. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Kaikkiin juttuihin ei keksi ihan niin paljon sanottavaa, mutta esimerkiksi nämä taiteilijakodit nyt oli sellainen aika mieleinen kohde ja ne herättivät aika paljon kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Meillä on muuten tulossa tässä elokuussa myös joku taideristeily Porvooseen, eli laivalla sinne, siellä tutustumaan johonkin taidemestaan ja sitten vielä takaisin tullessa illallinen laivalla. Kuulostaa aika hyvältä, vaikken oikein koko jutusta mitään tiedäkään. Pääsen mukaan avecina, josta joutuu maksamaan 🙂

 

Aholansaari ja Paavon pirtti

Aholansaari on 1800-luvulla eläneen herännäisjohtaja ja talonpoika Paavo Ruotsalaisen kotisaari, jossa sijaitsee leiri- ja lomakeskuksen lisäksi Paavon pirtti. Kotimuseona toimiva Paavon pirtti on vanha hirsirakennus, joka on ollut Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka.

Linkki Aholansaaren sivuille: https://www.aholansaari.fi/

Perjantaina, kun saavuimme Tahkon lomakeskukseen ja kotiuduimme Alppitalo Sinitähteen mm. käymällä kaupassa ja täyttämällä jääkaapin, lähdimme sitten vielä illalla kävelemään noin parin kilometrin matkan Sääskiniemen laiturille, josta pääsee laivalla Aholansaareen. Herättäjäjuhlien aikaan laivat kulkivat Aholansaareen tavallista useammin ja vielä illallakin.

Matka saareen kesti noin 15 minuttia. Saaressa sitten päätettiin suunnata heti Paavon pirtille, että ehdittäisiin käydä sisällä, ennen kuin paikka suljettaisiin. Tällainen tie vei Paavon pirtille:

Talo oli oikeastaan aika iso ja tilava. Paavon ja Riitan kamarit ovat peräisin 1830-luvulta ja ne ovat talon vanhimpia osia. Paavon kamarissa on Paavo Ruotsalaisen itse tekemät huonekalut ja hänen kuolinvuoteensa. Sen vieressä on ”akkain kamari”, jossa on nähtävillä 1800-luvun lopun kalustusta ja naisten käsityövälineistöä. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu Paavon kuolinvuodelta 1852 peräisin oleva savutupa ja 1900-luvun alkupuolelta oleva keittiö. Näitä kaikkia yhdistää eteistila.

Herättäjäjuhlilla hitiksi ovat nousseet Paavon pallit eli Paavon Ruotsalaisen tuolin nykyaikaiset kopiot, joita juhlilla myydään. Kuvassa Paavon kamari ja Paavon kuolinvuode.

Savutupa on toiminut seuratupana ja siellä oli hieno uunin pankko. Sanoin miehelle, että jos olisin elänyt entisaikoina, olisin ehdottomasti vaatinut, että olisin saanut nukkumapaikakseni jonkun lämpimän uuninpankon. 🙂

Tilaa savutuvassa oli ihan mukavasti. Alla savutuvan mustunut oviaukko.

Kuljeskeltiin sitten jonkin aikaa ympäriinsä ja katseltiin erilaisia rakennuksia.

Aholansaaressa järjestetään rippikoululeirejä ja yhdessä hirsimökissä oli valokuvanäyttely, jossa oli valokuvia Aholansaaren rippileireiltä eri vuosikymmeniltä.

Meidät toi saareen Kleofas-niminen laiva ja pois pääsimme Toivolla. Tykkäsin näistä kumpuilevista Pohjois-Savon järvimaisemista. En edes muista, olinko koskaan aikaisemmin ollut saarella, joka sijaitsee järvessä…?! Hmm. No, kerta se on ensimmäinenkin. Minähän olen merikaupungin tyttö ja lapsuuden kesät menivät aikalailla merellä, niin että järvet ovat minulle aina jotenkin eksoottista kamaa… (kts. esim. melko tuore juttu: Kirkonmaa – vetinen kesäretki )

Linkit muihin tämän reissun juttuihin:

Yhden naisen retkikunta valloittaa Tahkovuorta: Tahkovuoren maisemissa

Ja miksi me oikeastaan tännekin päin Suomea päädyttiin: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin