All Posts By

tiatones

Bye-Bye Espoo

Niin kuin jo edellisessä postauksessani mainitsin, uusi vuosi tuo tullessaan ison elämänmuutoksen, kun Espoo jää taakse ja muuttokuorma suuntaa takaisin Savoon. Koko rojukasa pitäisi siis roudata takaisin samaa reittiä, mitä se kolme vuotta sitten tulikin, ja vielä vähän pidemmälle… Siinäpä sitä seikkailua taas riittää. Muutto (ja vielä pitkän matkan sellainen) pakkaamisineen ja uuden kodin laittamisineen teettää sen verran paljon työtä ja stressiä, että vaikka tässä aika kokeneita näissä hommissa ollaankin, ainakin tämän blogin päivittäminen, ja reissailu yleensäkin, jää nyt joksikin aikaa vähemmälle.

Savostahan meillä on ennestään kokemusta Mikkelistä, jossa ehdittiin asua melkein vuosi, mutta Mikkeliin ei tällä kertaa suunnata. Olen käynyt uudessa kotikaupungissamme tasan kaksi kertaa: kerran nelisen vuotta sitten pikaisesti junaa vaihtaessa ja toisen kerran joulukuun lopussa katsomassa asuntoja. Seuraavaksi olisikin tarkoitus ostaa pelkkä menolippu.

Kyllähän se uuden paikan pienuus ja sijainti (minun näkökulmastani) ikään kuin ”keskellä ei mitään” vähän pelottaa, mutta olen oikeasti iloinen, kunhan vain pääsen pois pk-seudulta. En tykkää pk-seudun (ahdistavasta) ihmisryysiksessä yhtään. Aikaisemmin esimerkiksi Iso Omena oli vielä melko siedettävä kauppakeskus, mutta nyt länsimetron myötä siitäkin on tullut liiallisine ihmismassoineen epämiellyttävä (yhtä epämiellyttävä kuin Sello on minusta aina ollut). Toinen asia on tietysti pääkaupunkiseudun älyttömät asumiskustannukset. Nyt sitten kävi näin, että toinen sai työpaikan Savon sydämestä ja sen perässä lähdetään. Nykyaikana saa olla aika onnellinen, että joku ylipäätään saa oikean työpaikan. Toisaalta olen kyllä tykännyt kiertolaiselämästä. Minusta on kiva tutustua aina johonkin ihan uuteen ja itselle vieraaseen kaupunkiin asumalla siellä. Muuton ja sen sujumisen suhteen on tietysti aina kovasti stressiä. Mitään halpaa lystiäkään se ei ole.

Mutta ihan kiva, kun joskus käy näinkin päin: muutto pk-seudulta autioituvammille seuduille… En nyt ehkä ihan niin pientä paikkaa ajatellut, kun mietin sellaisia ”sopivan kokoisia kaupunkeja”. Vaikka ei se tietenkään mikään kaikkein pienin tuppukylä ole. En vain ole niin pienellä paikkakunnalla ennen asunut, mutta enköhän keksi sielläkin riittävästi tekemistä… 😉 Ihan avoimin ja positiivisin mielin siis lähden katsomaan, minkälaista eläminen siellä on, koska eihän sitä voi kokeilematta tietää, miten hyvin siellä viihtyy. Toivon, että määränpäästä löytyy kaipaamaani rauhaa ja luontoa. Ehkä siellä tulee taas pyöräiltyäkin enemmän, kun Espoossa sekin on vähän jäänyt.

Niin kuin joskus olen saattanut mainita, en tykkää hirveästi ulkoilla Espoossa, kun kaikki ympäristö lähellä on niin rakennettua ja koko ajan rakennetaan lisää isoja taloja postimerkin kokoisille tonteille. Kyllähän tätä eteläistäkin Espoota monin paikoin mainostetaan luonnonläheisenä, mutta kun minä menen luontoon, minä en halua, että siellä tulee koko ajan vastaan muita ihmisiä.

Joskus 20-vuotiaana oli coolia muuttaa Helsinkiin, mutta kolme vuotta sitten, kun piti taas raahautua tänne suuntaan, niin en oikein ollut enää kovin innostunut. Kuvittelin, että jouduttaisiin elämään täällä vanhuusikään asti, koska töitä ei muualla olisi, mutta yllättäen Savo kutsuukin taas… 🙂 Toiveissa olisi, että päästäisiin tällä kertaa oikein asettumaan.

Juu, en tainnut vieläkään mainita uuden paikkakunnan nimeä. Ehkä minua vähän pelottaa mainita sellaisia… 😉

(Matka)bloggaamisesta…

Tänä vuonnahan tämä erittäin suuren sukseen saavuttanut (haha) matkablogi täyttää kokonaista kaksi vuotta, huhtikuussa, tarkemmin sanottuna. Välillä tietysti mietityttää, että onkohan tämmöisen pitämisessä mitään järkeä, mutta olen huomannut, että vanhojen matkajuttujen lukeminen on hauskaa, joten ihan omaksi iloksikin tällaista voi kyllä kirjoitella. Ja miksei maailmaan mahtuisi joku tällainen ”ihan tavallisistakin” reissuista ja retkistä kertova blogi, jolla ei siis pyritä mihinkään ammattimaisuuteen tai kaupallisuuteen. Monilla matkabloggareilla tuntuu olevan pyrkimyksenä vähintäänkin ns. blogiyhteistyöt. Minun on vähän vaikea kuvitella itseäni ja blogiani sellaiseen, koska minulla tuskin olisi mitään kovin suurta näkyvyyttä tarjota millekään yrityksille. Ei ole niin paljon lukijoita, ja kuinka voisi ollakaan? En ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostava juttuineni, ihan tällainen tavallinen talliainen vain (tämä siis on joke, tavallinenhan minä en nimenomaan kuulemani mukaan ole ja se juuri on se ’ongelma’, en ole massoille) 😉 Jonkin sortin keski-ikäisenä (?) kaduntallaajana koen ehkä myös vähän vieraaksi tuon hillittömän somettamisen ja seuraajien kalastelun. Ei minulla oikein jaksa riittää mielenkiintoa sellaiseen. On muutakin elämää ja hyvä niin. Mutta joka tapauksessa, tänne lukuisten matkablogien joukkoon on kiva hukkua ja tehdä vain rauhassa omaa juttuaan.

Varmasti 2-vuotisjuhlan kunniaksi pitäisi tehdä jonkinlainen kooste blogissa käsitellyistä maista ja kohteista ja jotain kivoja kuvia siihen myös koota.

Kokonaan toinen juttu on, että olen pitkään pyöritellyt päässäni ideaa toisen blogin perustamisesta, siis täysin eri aiheesta (jos mahdollista, vieläkin vähemmän suurta yleisöä kiinnostavasta), ja nyt vuoden alussa uusi blogini aloittikin toimintansa. Olen nimittäin kokenut blogityyppisen kirjoittamisen itselleni sopivaksi (siis niin että jotain saatetaan valmiiksi pienissä osissa ja julkaistaan, että yleensä joskus saadaan jotain valmiiksi…), ja koska minulla on toive, että saisin vielä tämän elämän aikana aikaiseksi tietynlaisia tuotoksia, toivon myös, että uusi blogi auttaisi minua siinä asiassa. Onhan tässä jo tätä ikääkin kertynyt, eikä sitä koskaan voi tietää, miten kauan edes riittää terveyttä tehdä juttuja. Uuden blogin pääasiallinen tarkoitus on siis haastaa itseni tietynlaiseen tekemiseen. Sitä en tiedä, onnistuuko se, mutta ainakin olen heittänyt aloituksen kehiin. Onhan sekin jo jotain 😉

Tietysti muutto vie nyt paljon aikaa ja energiaa ja sen takia uuden blogin ajoitus on ehkä vähän huono. On vähän vaikea yrittää repiä tarvittava aika kuvataide- ja kirjoitushommiin, kun pitäisi koko ajan pakata ja viedä tavaroita kierrätykseen, ja sitten uudessa paikassa pitäisi laittaa koti valmiiksi, tutustua ympäristöön jne. Sisustusjututkin ovat alkaneet taas vaiheeksi vähän kiinnostaa, kun on taas uusi koti laitettavana. Mutta eiköhän se uusi blogi jossain vaiheessa lähde etenemään, jos niin on tarkoitus. Harmittaa nyt kyllä vähän kun viimeinen kuukausi on ollut lähinnä tavaroiden pakkaamista. Sitä kuvittelee pystyvänsä moneen asiaan samaan aikaan, mutta kyllä se muutto kuitenkin aika lailla vie voimat.

Nyt on kyllä yritetty tosi paljon heittää turhaa tavaraa pois ja paljon on lähtenyt myös kierrätykseen. Silti meillä vain tuntuu tavaraa riittävän… ihan liikaa. Minä olen ehkä luonteeltani sellainen, että jatkuvasti mietin, mistä voisin luopua ja järjestelen laatikoita, mutta mies taas on (minun mielestäni) lähempänä himohamstraajat-osastoa, eli hänelle tekee tosi tiukkaa luopua yhtään mistään.

Uusi koti on onneksi ihan tilavan ja valoisan oloinen ja pohjaratkaisultaan sellainen sopivan vanhanaikainen, että huonekalut pitäisi pystyä ihan kivasti asettelemaan. Meillä kun on esimerkiksi tosi iso työpöytä, jonka ääressä vietetään kotona valveilla ollessa varmaan 90 % ajasta ja sille pitäisi aina olla olohuoneessa oma tilansa tai puolensa. Sohvalla loikoiluun ja television katsomiseen meillä käytetään huomattavasti vähemmän aikaa, mutta kyllä sillekin toiminnalle oma puoli pitää olla.

Tia Tones -matkablogissa tutustutaan varmaan tässä kevään mittaan lähinnä kotimaan kohteisiin. Uudesta tukikohdasta kun pääsee taas sopivasti moniin paikkoihin ja minähän olen tunnetusti innokas kotimaan matkailija. Minua ei Suomessa haittaa edes talven pimeys. Itse asiassa rakastan pimeässä (ja miksei sopivasti kylmässäkin) ulkoilemista, kunhan nyt ei mikään loskakeli ole. Ulkomaille lähtö voi tehdä tänä vuonna vähän tiukkaa lomapäivien vähyyden vuoksi, mutta Moskovan junareissu on kyllä alustavasti suunnitteilla. Myös junalla Ruotsin läpi Tanskaan (ja ehkä Saksaankin asti) kiinnostaisi minua jossain vaiheessa. Niin kuin jo lentojutussani totesin, lentäminen saa nyt jäädä pitemmällekin tauolle. Eli Sisilian reissu ei ole suunnitelmissa ihan vielä, vaikka ehkä senkin aika koittaa joskus. Tai vaikka sen Skotlannin. Haaveosastolla nuo ovat.

Tämän jutun kuvat ovat Espoosta, vähän niin kuin Bye Bye Espoo -tyyliin. Kävin napsimassa tässä tammikuussa vielä muutaman kuvan Isosta Omenasta lauantai-iltana. Keilaniemen ”pilvenpiirtäjät” on kuvattu parisen vuotta sitten syksyllä. Nyt kun se länsimetro on alkanut suhahtelemaan, niin enää ei tuo näkymä ole jatkuvasti vastassa, kun ei enää ajeta busseilla Helsingistä sillan yli Espooseen, vaan on käytettävä metroa Matinkylään asti ja siitä sitten jatkettava bussilla. Espoon tuomiokirkostakin otin tähän mukaan pari kuvaa. Meren rannasta on yksi talvinen kuva. Sitten on vielä tuo ufo, eli futuro-talo, joka seisoo WeeGee-talon pihalla Espoossa. Jos oikein muistan, ollaan ehditty kolmen Espoo-vuoden aikana käydä kolme kertaa kyseisessä museossa. Siellä on siis neljä museota: Espoon modernin taiteen museo Emma, Espoon kaupunginmuseo, Suomen lelumuseo ja kellomuseo. Kesäisin siellä siis pääsee tutustumaan myös tuohon futuro-taloon.

Espoon luontokohteista (Nuuksio, Rövaren-saari, Luukki, Luukki, Stora Herrö -saari) minulla onkin jo erikseen useita juttuja tehty, eli niistä en viitsi tähän erikseen kuvia laittaa. Suositeltava museokohde Espoossa on tietysti myös Gallen-Kallelan museo. Yksi jännimmistä Espoon kohteista taisi olla tämä Kuvia Espoon autiotalokadulta.

Monissa matkablogeissa oli nyt vuoden vaihteessa koostejuttuja edellisvuoden reissuista, mutta minä en nyt jaksanut tässä tilanteessa sellaiseen ryhtyä. Viime vuonna käytiin syyskuussa Espanjan Baskimaalla, jossa tutustuttiin San Sebastianiin ja Bilbaoon. Samalla reissulla tuli piipahdettua myös Ranskan maaperällä lentokentällä pyörimisen merkeissä. Maaliskuussa käytiin Prahassa. Virossa käytiin kahteenkin kertaan, maaliskuussa ja kesäkuussa. Käyntikohteita olivat Tallinn Legends ja Kadriorgin palatsi. Kotimaan reissuista mieleen jäi erityisesti kauan odotettu lapsuuden maisemien metsästys sateisessa Kirkonmaan saaressaTuusulanjärven taiteilijakotikierros sekä Porvoon reissulla Runeberg-laivassa koettu hurja myrsky. Myös Tahkovuoren maisemat miellyttivät.

Jatkossa tulen sitten varmaan kertomaan tässä blogissa myös seikkailuistani Savon korvessa… 😉 Instassa saattaa vähän nopeamminkin näkyä jotain kuvia, joten sinne vain seuraamaan, jos kiinnostaa… 🙂 Siellä voi seurata jatkossa myös toisen blogini juttuja (digitaalista kuvataidettani). Minulla ei oikein tunnu riittävän aikaa eikä energiaa somettamiseen, etenkin ”läpyskän” (=puhelin) räplääminen jää usein aika vähiin. Taidan olla liian vanha räpläämään jotain pientä läpyskää, en vain tykkää koko laitteesta… 😉

Syksystä Jouluun

Joulu olisi taas kerran juhlittu ja uusi vuosi kolkuttelee jo ihan ovella. Ensi vuoden puolella onkin luvassa vähän isompi elämänmuutos, tai sanotaan nyt suoraan: maisemanmuutos.  En nyt tässä vielä paljasta mitään sen tarkemmin. Joskus olen ehkä saattanut mainitakin, että en pk-seudulla asumisesta ja elämisestä kovinkaan paljon tykkää, ja että rojukasaa on ennenkin roudattu satoja kilometrejä sinne tänne.

Saa nähdä, milloin niitä viime postauksessa suunnittelemiani (lennottomia) ulkomaan matkoja ehditään alkaa toteuttaa, kun tässä on nyt luvassa kaikenlaista muuta, ja jos ei miehellä lomaakaan juuri ole, niin sitä on aika vaikea mihinkään lähteä. Mutta kotimaassa ainakin ehditään toivottavasti tutustua vuoden alkupuoliskonkin aikana uusiin paikkoihin…

Aikaisemman Joulusta Juhannukseen -postauksen innoittamana laitan tähän nyt joitakin syksyn aikana räpsimiäni kuvia. Monia kuvia on nähty Instassa (vaikka aika laiska somettaja olenkin), mutta ne eivät ole oikein sopineet mihinkään blogipostaukseen, kun eivät ole liittyneet mihinkään ”isompaan” retkeen, josta olisi viitsinyt omaa juttuaan tehdä. Näitä on räpsitty lähistöllä, siellä sun täällä.

Alkusyksystä ehdittiin käydä ainakin Kansallismuseossa, jossa on hieno kattomaalaus… Siitä, kun olin viimeksi käynyt Kansallismuseossa, oli sen verran aikaa, että siellä oli ihan kiva käydä.

Raveissa käytiin nyt syksyllä parikin kertaa, koska miehellä sattui olemaan vapaalippuja Vermoon. Minä en ollut koskaan ennen raveissa käynytkään. Veikkasin hevosia tietysti sen mukaan, millä hevosella sattui olemaan kaikkein paras nimi… 😉 Taisin jopa kerran voittaakin muutaman hassun euron tällä menetelmällä 🙂

Linnanmäen valokarnevaalit oli aika jäätävä tilaisuus noin sään puolesta. Väkeä kyllä riitti, mutta valokuvaaminen oli vähän hankalaa, kun kädet meinasivat jäätyä kalikoiksi. Kesän viimeinen päivä, kun Linski oli avoinna. Tai ei siellä nyt enää mikään kesä ollut. Mutta kiva näitä valoja oli kuvata.

Länsimetro alkoi sitten vihdoin ja viimein kulkea ja yhtenä sunnuntaina käytiin vähän ajelemassa ja tutustumassa kaikkiin uusiin asemiin. Olipas se rankkaa hommaa, kun uusia asemia taisi olla peräti kahdeksan. Kohtahan tuo länsimetron suhina ja muut isot omenat ovatkin meille taaksejäänyttä elämää…

Kuvassa alla jännä tunneli Niittykummussa.

Urheilupuiston asema oli yksi jännittävimmän näköisistä (kuva alla)…

Tapiolan aseman vihreää eleganssia (kuva alla)…

Siellä Vermossa oltiin siis vielä toisenkin kerran, myöhemmin syksyllä, ja heppoja oli ihan kiva taas kuvailla… (tuleekohan tästä nyt vähän liian hevospainotteinen juttu…)

Seuraavassa kuvassa komeilee Stockmannin joulukuusi. Käytiin ystäväni kanssa shoppailemassa joululahjoja.

No mutta, laitetaanpa tähän vielä luminen kuva kaupungista, josta voi itse kukin ihminen olla mitä mieltä tahansa… Valkea joulu tulla tupsahti sitten tällä kertaa eteläänkin. Tässä kuvassa ollaan aatonaattona Kouvolan asemalla vaihtamassa junaa matkalla Lahdesta Kymiin. Laiturilla tai junan kyljessä ei lukenut ollenkaan, mihin juna oli menossa, aika ovelaa Vr, mutta sinne vain rohkeasti astuttiin peremmälle ja asia selvisi kuulutusvaiheessa: tämä on taajamajuna Kotkan satamaan. Jee. Hyvin arvattu! (siis ei tuo kuvassa näkyvä, vaan se samanlainen, jonka ovella seisoin ottamassa kuvaa).

Banaani käsimatkatavaroissa. Eli, milloin lopetan lentämisen?

EN oikeasti halua olla lentokoneissa. En yhtään. Viimeisin reissu sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei matkanteko taivaalla jylisevissä ahtaissa purkeissa ole minua varten. Joko lentäminen täytyy lopettaa kokonaan tai ainakin lentokohteet on harkittava tarkkaan ja jätettävä hyvin vähiin. Vaihtolennot on ainakin unohdettava. Olin vaihtolentoja vastaan jo ennen Baskimaan reissua, mutta kuinkas sitten kävikään…?

Taas liikaa nousuja ja laskuja lentopelkoiselle. Taas liian rankkaa matkantekoa, vaikka yksittäiset lennot eivät kovin pitkään kestäneetkään. Silti: jo ennen perillepääsyä ihminen on ihan rättipoikki.

(Seuraavissa kuvissa muuten lennetään Pariisin taivaalla…)

Kokonaan toinen asia on lentomatkailun ekologinen puoli. Jos kerran olen jo nuorena tehnyt valinnan, etten koskaan yksityisautoile ja olen vielä onnistunut löytämään samanhenkisen miehenkin, niin miksi ihmeessä lentäisimme? Oikeasti, suurin syy, miksi en ole koskaan kiinnostunut autoilusta, on varmaan se, että en vain tykkää henkilöautossa matkustamisesta (yhtään sen enempää kuin lentokoneistakaan), ja vaikka tykkäisinkin, autoon ja sen ylläpitoon ei olisi kuitenkaan varaa. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa (tai ainakin ne yhteiskunnan, tai minkä lie ”pitää” ja ”kuuluu” -järjestelmän, sanelemat ”valinnat”), siinä määrin, mitä itse kullekin on mahdollisuuksia annettu. Ymmärrän tietysti, että ainakin jossain työ- tai asuinpaikoissa oma auto on välttämätön. Tunnen silti yhden ihmisen, joka on suostunut asumaan pahemmissakin peräkylissä työn takia, ilman omaa autoa, ja ne on kyllä aikamoisia extremejuttuja…

Joka tapauksessa, ekologisesti ajatteleva puoli minussa on selvästi liian tiuhaa lentämistä vastaan. Toisaalta pystyn hyvin ymmärtämään myös ihmisen kaipuun nähdä ja kokea. Itsellänikin on sellainen ajoittainen seikkailun kaipuu, vaikka tavallaan viihdynkin parhaiten kotona omassa rauhassani ja arvostan, että voi elää sellaista ”ihan normaalia rauhallista elämää”. Välillä tekee kuitenkin mieli päästä näkemään paikkoja ja suunnittelemaan matkoja, ne on kuitenkin kivoja juttuja, mitä odottaa ja mitä sitten on kiva jälkeenpäin muistella. Tietää vähän eläneensä, eikä vain istuneensa paikoillaan.

Luulen, että ihan älyttömän paljon minun ei kuitenkaan kannattaisi matkoja ahnehtia, koska silloin ne varmasti alkaisivat helposti maistumaan puulta. Toisaalta en myöskään kaipaa niin hirveän kauas, koska pitkä matkanteko on sen verran stressaavaa. Monethan tykkäävät mennä mahdollisimman kauas, mutta minua kaukokohteet eivät niin kauheasti houkuttele. Karsastan myös ajatusta sellaisista paikoista, joissa ihmiseen voisivat pesiytyä kaikenmaailman loisiot ja madot, tai mitkä lie superpöpöt. Hyvä, että mies on ehtinyt käydä Afrikassa ennen kuin tutustui minuun, koska nyt sitä ei enää päästettäisi. 😉

Pelko, huono olo, ekologiset näkökohdat. Siinä on jo aika paljon asioita, jotka puoltaisivat sitä, että lentäminen pitäisi minun osaltani lopettaa. Vaikka siis jotain pientä matkabloginräpellystä tässä kirjoitankin.

(Täytyihän näille hienoille ”Pariisin kuville” tehdä tämä pieni blogijuttu…?)

 

Vaihtolennolla Pariisin kautta Bilbaoon ja takaisin

Viimeksi lennettiin syyskuussa Baskimaalle. Meitä molempia kiinnosti Pohjois-Espanja enemmän kuin etelän kuumat aurinkorannikot. Minä halusin erityisesti San Sebastianiin, koska maisemat näyttivät kuvissa niin hienoilta. San Sebastian lisäksi tutustuimme myös Bilbaoon, joka sekin osoittautui aivan ihanaksi kaupungiksi.

Olisimme voineet lentää suoralla lennolla Helsingistä Ranskan Biarritziin ja mennä siitä junalla Espanjan puolelle, mutta lentoja oli vain kerran viikossa. Ei sopinut meille, pihistelijöille. Me halusimme olla matkalla vain viisi yötä. Vaihtolennotkin olivat aika huonoihin vuorokaudenaikoihin. Sieltä sitten oli pakko valita joku vähemmän paha vaihtoehto, vaikka ensimmäinen lento lähti niin aikaisin, että piti taas mennä Espoosta taksilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Taksia pihistelijämatkailija välttelee viimeiseen asti. Lähtö kotoa taksilla oli kello 5.30. Lentokoneen lähtöaika oli kello 7.35.

Päädyimme siis lentämään Pariisin kautta Bilbaoon, josta piti vielä matkustaa San Sebastianiin bussilla. Onneksi sellainen meni suoraan lentokentältä, vaikka myöhästyimmekin yhdestä ja jouduimme odottamaan tunnin seuraavaa. Se on sitten tätä, heräät kotona kukonlaulun aikaan ja matkustat koko päivän iltaan asti. Sitten kun tulet kotiinpäin, matkustat vielä rankan lentopäivän jälkeen lentoasemalta junalla Helsingin keskustaan ja sieltä kaikki mahdolliset kylät kiertelevällä yöbussilla Espooseen kotiovellesi. Silloin, kun junat ja bussit kulkevat, emme tuhlaa taksiin.

Helsinki-Pariisi –lentomme pääsi lähtemään noin puoli tuntia myöhässä, koska juuri kun se oli lähdössä, renkaassa havaittiin ruuvi (?!), ja rengas jouduttiin vaihtamaan turvallisuussyistä. Pariisissa oltiin kuitenkin ihan aikataulun mukaisesti. Lentosää oli alussa ok, mutta suurimman osan matkaa alla oli pilveä, eli ei näkynyt paljon mitään. Ranskan ilmatilassa selkeni ja Ranska näytti peltotäkiltä, jossa oli vähän metsääkin. Kone teki pitkää kierrosta maan pinnalla, koska kenttä oli iso. Väsytti ja heikotti jo tämän ensimmäisen lennon jälkeen, vaikkei se ollut tuntunut edes pitkältä, vajaa kolme tuntia.

En tajua, miksi niin monet väittävät, että lentokoneissa on kylmä. Minulla on aina liian kuuma, ihan kuin saunassa olisi (huonohappisessa saunassa vielä kaiken lisäksi). Olkoon ulkopuolella sitten vaikka 50 astetta pakkasta. Usein vielä istun ikkunapaikalla ja aurinko paahtaa siellä pilvien yläpuolella suoraan minuun (jostain olen muuten lukenut, että siinä kannattaisi uv-säteilykin muistaa). Ja minähän olen siis yleensä tunnettu vilukissa, kotonakin menen nukkumaan kahden paksun peiton ja lämpöpussin kanssa, koska muuten minua palelee. Nytkin tietysti valitsin lentokoneessa joka kerta ikkunapaikan, kun mahdollisuus oli. Ja hottista oli. Eli on ainakin yksi paikka (saunan lisäksi), jossa minua ei palele: lentokone.

 

Pidänkö minä matkustamisesta…?

Reissu oli joka tapauksessa mukava ja onnistunut. Näimme kaksi ihan erilaista, mutta tosi mielenkiintoista kaupunkia. Kuitenkin tämä matka sai minut kyselemään itseltäni, pidänkö minä edes koko matkustamisesta. Totesin miehelle, että matkustaminen on nimenomaan hänen juttunsa, oli jo ennen kuin hän tapasi minut. Matkustaminen taas ei ollut minun juttuni, ennen kuin tapasin hänet. Koin koko ajatuksen paria päivää pitemmistä ulkomaanmatkoista liian stressaavana ja ensi alkuun olin ajatusta vastaan, vaikka mielelläni uusiin paikkoihin tutustunkin. Sittemmin matkustelusta tuli yhteinen juttu, mutta onko se kuitenkaan minun juttuni? Minä tykkään kyllä valokuvaamisesta ja matkakertomusten kirjoittamisesta. Nytkin pystyn toteamaan, että itse kohteissa oli kivaa ja niistä päivistä jäi mukavat muistot. Mutta kun kokonaisuuteen liittyy rasittava matkanteko… Toisin sanoen: lentäminen. Sen lisäksi, että lentokoneessa pelottaa, liian pitkä matkanteko yläilmoissa tekee olon vähintään pyörryttäväksi ja huonoksi. Siis vähintään. Minusta olisi mukavampi matkustaa niin että itse matkanteko olisi myös kivaa ja rentoa ja voisi katsella maisemia ja nähdä erilaisia paikkoja, ehkä pysähdellä ja levätäkin. Joku bussi olisi selkeästi liian ahdas vaihtoehto muutamaa tuntia pitemmille matkoille, mutta juna tai laiva kuulostaisivat jo paremmilta. Esteenä olisivat tietenkin aika ja raha.

 

Älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa…

Jos Suomesta haluaa johonkin vähän kauemmas, edes Euroopassa, on nopein vaihtoehto yleensä lentäminen. Taitaa se usein olla halvinkin. Joka tapauksessa lentokone on pelottava, rasittava ja vaivalloinen kaikkine turvatarkastuksineen ja myöhästymisineen ja odotteluineen. Jotain olen kyllä ehtinyt oppiakin: älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa. Maaliskuussa Prahassa sellainen piippasi minulla turvatarkastuksessa ja sitä sitten kaivettiin pikkurepun pohjalta, kun en edes muistanut, että siellä oli sellainen. Juu, en matkustanut banaani käsimatkatavaroissa Pariisiin, enkä Bilbaoon.

Lentokoneella pääsee kyllä nopeasti kohteeseen, mutta sen jälkeen on vähintäänkin jonkinlainen huono olo ja purkissa ollessa on saanut pelätä henkensä edestä joka tärähdystä. Se, että olen korkealla taivaalla (jonne ihminen ei mielestäni kuulu) on jo itsessään jotenkin pelottavan ja luonnottoman tuntuista, mutta ehkä vieläkin pahemmaksi asian tekee ahdas ja suljettu tila, josta ei pääse pois ja jonka armoilla ikään kuin olen. Minähän siis inhoan henkilöautojakin, vaikka ne kulkevat sentään maan pinnalla. Ne ovat mielestäni vaarallisia, liian pieniä ja ahtaita purkkeja, joissa en kovin mielelläni matkusta. Lentokoneet eivät tietenkään tilastollisesti ole yhtä vaarallisia, mutta niissä pelkään vielä enemmän.

 

Kone, joka tärisi…

Kuvassa lentokone, joka odottaa meitä Charles de Gaullen lentokentällä kotimatkalle…

Paluumatkalla koneet olivat vähän enemmänkin myöhässä, mutta ei nyt mitenkään liiallisesti. Pariisissa oli ollut aamupäivällä joku lennonjohdon lakko, joten Bilbaon kone oli tullut Bilbaoon myöhässä ja pääsi siksi myös lähtemään Pariisiin myöhässä.

Kotiinpaluulennolla Pariisista Helsinkiin kone tärisi kovasti ja silloin aloin jo muutenkin olla saanut tarpeekseni koko lentämisestä. Ihmisiä käskettiin menemään paikoilleen ja kiinnittämään turvavyönsä. Sellaista sattuu harvemmin, vaikka ollaan tässä viime vuosina vähän lenneltykin. Sanoin miehelle, etten lähde näihin säilykepurkkeihin enää ikinä. Pelästyin jokaista kellon kilahdustakin. Luulin, että nyt tulee ilmoitus pakkolaskusta johonkin tuonne kylmään ja pimeään. Asiaa ei yhtään helpota se, että ainoa ohjelma, jota mieheni katsoo televisiosta urheilun lisäksi on Lentoturmatutkinta. Se vain sattuu olemaan hänen suosikkiohjelmansa. Ja tämä on ihan tosi juttu. Tietenkin päässäni alkoivat pyöriä kaikki ne sivusilmällä (tai joskus tarkemmallakin silmällä) vilkuilemani jaksot. Mieleeni tulvi kuvia ihmisistä, jotka istuvat lentokoneen matkustamossa pahaa aavistamatta. Seuraavaksi kone alkaa täristä (tai käyttäytyä muuten oudosti) ja kuva siirtyy ohjaamoon, jossa lentäjät tajuavat, että nyt kaikki ei toimikaan ihan oikein. Sen jälkeen ei mene montaakaan sekuntia, kun kone jo aloittaa hurjan syöksyn maata kohti.

Pelastusliivien esittely joka lennon alussa ei myöskään helpota oloani tippaakaan. Kysyin mieheltä, muistuuko hänelle mieleen joku Lentoturmatutkinnan jakso, jossa ihmiset olisivat rauhallisesti ehtineet vetäistä pelastusliivit ylleen, kiinnittää ne asianmukaisesti ja kipitellä siistissä jonossa avoimelle ovelle, josta olisivat laskeneet liukumäkeä pitkin johonkin mereen (jos sellainen olisi sattunut alapuolella vellomaan). Ulkona ihmiset olisivat vetäisseet narusta pelastusliivinsä täyteen ja jääneet veteen (arvatenkin kylmään, mustaan ja pimeään) lillumaan ja joku olisi heidät sieltä vielä pelastanut…? Niin kuin tästä saattaa huomata, osaan pelastautumisen yksityiskohdat lähestulkoon ulkoa, mutta arvatenkaan mikään ei onnistuisi tositilanteessa. No, ei tullut yhtään jaksoa mieleen, mutta on niitä kuulemma tapauksia, joissa joku on pelastunut laskettuaan liukumäkeä pelastusliivit yllään. Selvä.

 

Ja kaiken lisäksi pyssymiehet…

Tosiasiassa lentokoneen pelastusliivit tuovat yhtä vähän turvallisuuden tunnetta kuin Pariisin lentokentällä ympäriinsä hiiviskelevät ja hitaasti kääntyilevät rynnäkkökiväärimiehet (ja naiset). Minua ei ainakaan hirveästi rauhoita, jos ohitseni kuljeskellaan isojen pyssyjen kanssa piiput pystyssä, siis melkein ihmisiin osoitellen. Kerran pääsivät yllättämään takaapäin, niin että pyssyn piippu ohitti minut noin puolen metrin päästä, siis melkein olkapäätäni hipoen. Välillä olivat armeijan ja välillä poliisin joukkoja. Kulkivat neljän ryhmissä ja ainakin yhdellä etummaisella oli aina sellainen ote aseesta, että huhhuh. Sitten tuli vielä joku kuulutus, ja käsitin niin, että joltain oli jäänyt johonkin joku laukku (minulle tuli tietysti heti mieleen: pommilaukku) ja se pitäisi turvallisuussyistä poistaa välittömästi.

Jos nyt varovaisesti uskaltaisin ilmaista mielipiteeni, niin en vain pidä ampuma-aseista. Mitä enemmän aseita, sitä varmemmin niillä ammutaan. Ja entä sitten pelastusliivit?! Laskuvarjot lentokoneissa pitäisi olla!

 

Se lentopelko…

Ihmettelen kovasti lentoemäntiä. Miten ne voivat päivästä toiseen tarjoilla yläilmoissa kahvejaan ja mustikkamehujaan? Ihan rauhallisen näköisinä, niin kuin olisi muka jotenkin normaalia seisoskella työkseen taivaalla jossain purkissa, joka on sullottu täyteen ihmisiä. Ja pahimmillaan purkki rupeaa tärisemään ja vatkaamaan.

Vuosi sitten lensimme Finnairin suorilla lennoilla välillä Helsinki-Ljubljana, joten nämä mustikkamehut olivat minulle jo tuttuja. Makeahan rauhoittaa pelokasta ihmistä…? Jopa pelkät suomenkieliset kuulutukset lentokoneessa tuovat yleensä jotenkin turvallisemman olon. Mutta ei sittenkään tarpeeksi turvallisen, eikä kaikissa tilanteissa…

Jotenkin tämä lentopelko tuntuu vain pahenevan mitä enemmän lennän, vaikka luulisi sen olevan toisinpäin. Olin lentänyt muutamia kertoja teini-ikäisenä ja sitten lennoissani oli parinkymmenen vuoden tauko. Sitten näitä lentoja alkoikin tulla joka vuosi. Tänä vuonna on jo käyty kahdella lentoja vaatineella reissulla, kun keväällä käytiin Prahassa. Nykyään älyän sentään jo ottaa koneessa kengät pois puristamasta ja nostaa jalat ylös penkille ja istua jonkinlaisessa zen-asennossa, en suinkaan meditoidakseni, vaan siksi että muistaisin liikutella jalkojani. Joo, minä kyllä kokeilin esineen pitämistä kädessä (ei rauhoittanut pahimmassa tärinässä) ja minulla oli edessäni varattuna ”stressisuklaa”. Suussa sulava suklaa rauhoittaa jonkin verran tilannetta kuin tilannetta. En silti pystynyt edes äänikirjaa kuuntelemaan, vaikka olin sellaisenkin varannut mukaan.

Vasta kotona tajusin, etten lentokoneessa istuessani ollenkaan muistanut, että niitähän menee kotini yli jatkuvalla syötöllä. Miten ihmeessä olin saattanut sellaisen asian ”unohtaa”? Jos minun muka on pakko pelätä lentokoneita, eikö olisi ”järkevämpää” pelätä, että joku niistä putoaa päähäni kuin että juuri se kone, jossa minä satun istumaan, syöksyisi alas? Tietääkseni kotini kohdalle ei ole vielä yhtään konetta pudonnut, vaikka niitä jylisee yli melkein koko ajan. No, eipä jotenkin vain muistunut purkissa istuessa mieleen… Mainitsinkin kai tuossa aikaisemmin jotakin suljetusta tilasta ja ahtaasta purkista, joka lentää korkealla taivaalla. Totean tähän, että matkan jälkeen oli helpottavaa kuunnella lentokoneiden ääniä ja iloita sellaisesta pikku asiasta, ettei tarvitse olla ylhäällä taivaalla.

Lento Helsingistä Pariisiin kesti kolmisen tuntia ja Pariisista Bilbaoon puolitoista tuntia. Helsinki-Pariisi väli mentiin Finnairilla ja Pariisi-Bilbao väli Hop for Air Francella, sellaisella pienemmällä Embraer-koneella. Ei edes saatu menomatkalla siinä Hop! -koneessa miehen kanssa vierekkäisiä paikkoja, vaikka siinä oli vain kaksi paikkaa käytävän molemmin puolin. Höh… Hop! –kone oli minusta aika resuinen purkki, penkitkin näyttivät vähän repaleisilta. Pariisi kyllä näkyi hienosti noustessa. Sanoin miehelle, joka istui edessäni, että nyt on sitten Pariisi nähty.

Meillä olisi ollut Pariisissa molempiin suuntiin mennessä kuusi tuntia aikaa, eikä kumpikaan meistä ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pariisissa tai Ranskassa, mutta päätettiin kuitenkin olla menemättä keskustaan, koska koko päivän kestävä matkanteko oli muutenkin niin rankkaa.

 

Charles de Gaulle…

Charles de Gaullen lentokenttä on iso ja Bilbaon kone lähti terminaali G:stä, joka on erillään ja kaukana kaikesta muusta. Sinne piti mennä terminaali F:stä bussilla ja se ei ollutkaan ihan lyhyt matka. Ulkona, Ranskan maaperällä, tuli siis myös käytyä.

Charles de Gaulle ei ehkä ollut ihan niin hankala, kuin olisi voinut kuvitella, mutta kiireessä siellä voisi ehkä olla vaikeampi suunnistaa. Välimatkat terminaaleista toiseen ovat pitkiä. Minusta Charles de Gaulle muistutti enimmäkseen kellaria tai betonista pysäköintihallia. Mutta kun aikaa oli runsaasti, siellä oli ihan kiva istuskella, katsella matkalaukkuja rullaavia ihmisiä ja ikkunoiden takana lipuvia jättimäisiä lentokoneita. Se erillään oleva terminaali G oli muuten myös jotenkin viihtyisämpi, mukavia nojatuoleja ja sen sellaista, eikä siellä hiiviskellyt pyssymiehiä.

Sen lisäksi, että Pariisi pelotti minua terroristien takia (vaikka nykyään tuntuukin olevan ihan sama missä on, missä vain voi tapahtua mitä vain), myös ranskalaiset arveluttivat minua jonkun verran. Olen aina elänyt vakaasti siinä uskossa, että ranskalaiset ovat tylyä porukkaa, jotka puhuvat vain ranskaa, enkä siksi ole uhrannut ajatustakaan Ranskaan matkustamiselle. Erityisesti Pariisista minulla on sellainen mielikuva, että se on turisteja täyteen ahdettu kaupunki, jossa pitäisi vain jonottaa jossain turistimassoissa pakollisten suurten nähtävyyksien edessä ja sen lisäksi siellä olisi kallista ja töykeitä ranskalaisia.

Pohdimme pitkään, kannattaisiko kentältä lähteä Pariisin keskustaan. Siirtymiset, turvatarkastukset ja syömiset veisivät kuitenkin aikaa. Voisi olla ruuhkia tms. Minua pelottivat terroristien lisäksi mahdollinen tungos ja tyly meininki. Jätimme ensin vähän avoimeksi, että ehkä paluumatkalla retken voisi tehdä, mutta ei sitten kuitenkaan sitä tehty. Keskustaan olisi siis päässyt junalla suoraan lentoasemalta, vähän samaan tapaan kuin Frankfurtissakin pääsi, ja Helsingissäkin pääsee nykyään.

Alla kuva Charles de Gaullen juna-asemasta… Tuosta olisi siis päässyt junalla Pariisin keskustaan.

 

Pelottavat ranskalaiset…

Jos meidän on pakko Ranskassa syödä, niin mennään nyt sitten edes Mäkkäriin ja otetaan minulle RANSKALAISET. Mäkkäristä pääsee sentään nopeasti pois. Tämä tehtiinkin: menomatkalla käytiin lentoaseman Mac Donaldsissa. Siellä oli kosketusnäytöt, joilla tilaus tehtiin ja maksettiin, eli siellä ei tarvinnut puhua. Sen kun vain valitsi näytöltä oman kielensä eli englannin. Siitä sai sitten kuitin ja tiskiltä huudettiin numero, kun tilaus oli valmis. Sain siis syödä Ranskassa ranskalaiset perunat. Perunat olivat taattua mäkkärilaatua. Mäkkärissä on parhaat perunat, jos vertaa muihin vastaaviin ketjuihin. Myöhemmin ehdittiin vielä syödä kioskista ostettua valmissalaattia (minä) ja leipää (mies).

Paluumatkalla käytiin sitten syömässä vähän ”hienommin”, Paul –nimisessä ravintolassa. Otettiin jotkut lohiannokset, joissa oli jonkinlaisen perunapannukakun päällä kylmäsavulohen tapaista. Asiointi onnistui englanniksi. Olihan se sentään lentoasemalla. Pakkohan niiden on siellä kieliä puhua. Ruoka ei ollut minusta mitään kovin kummoista, mutta kyllä sitä söi (kuva alla).

Tokihan minä ranskaakin puhun, jos on pakko. Busuu mösjöö, busuu madam. Asioin lentokentän kaupoissa useaan otteeseen ranskaksi ja yllätyin miten sujuvasti se meni. Ostin kynsilakkaa, suklaata ja vesipulloja. En tosin tarvinnut kuin paria sanaa, bonjour ja merci. Olen opiskellut ranskaa pari vuotta yläasteella, mutta unohtanut koko kielen lähes täydellisesti. Vain muutama tärkeä sana on jäänyt mieleen: bonjour, merci, merde… Saksa sentään on jäänyt parilla opiskelukerralla vähän paremmin mieleen (aloitin alkeista sekä lukiossa että yliopistossa). Venäjääkin osaan edelleen lukea, vaikken paljon mitään ymmärrä. Jos jotain kieltä pitäisi vielä opiskella, niin se voisi mieluiten olla espanja. Siitä ei tosin olisi tainnut olla paljoakaan apua Baskimaalla, jossa ei aina tiennyt, mitä kieltä siellä olisi pitänyt käyttää…

Niin mutta pysytäänpäs nyt asiassa: kyllähän me Pariisiin maan kamaralle astuttiin, niin että kotiin tultua voitiin tökätä nuppi meidän seinäkarttaan Pariisin kohdalle. Jee, Pariisi käyty. Ei tarvitse mennä toiste. 😉

 

Frankfurt & Paris – nuo nopeasti vilkaistut kaupungit

Kaksi vuotta sitten lensimme Lissaboniin, ensin Lufthansalla Helsingistä Frankfurtiin ja sitten Tap Portugalin koneella Lissaboniin. Tällä kertaa olisi ollut pikavisiittivuorossa Pariisi, mutta päädyimme nyt sitten kuitenkin jättämään sen väliin. Ai miten niin väliin? Lentokoneethan kaartelivat näyttävästi Pariisin yllä ja erotimme ikkunasta sekä Eiffel-tornin, Seinen että Ikean. Siinähän ne tärkeimmät kai olivatkin? 😉 Ruotsalaisilla on oma edustuksensa joka kaupungissa ja ovat näköjään myös varmistaneet, että ne kirjaimet näkyvät kauas, jos ei nyt sentään avaruuteen asti, niin ainakin lentokoneisiin. Mutta Eiffel-torni on nähty joka tapauksessa! Ei sitä tarvitse sen lähempää nähdäkään. Mukava katsella yläilmoista, kun alhaalla parveilisi kuitenkin liikaa ihmisiä.

Pariisi näytti ilmasta käsin loputtomalta harmaalta korkeiden talojen ja risteilevien katujen jatkumolta. Älyttömän suurelta. Oikeasti, älyttömän.

Ehkä tässä Pariisi-jutussa on sekin puoli, että minua eivät hirveästi kiinnosta suurimmat ja kuuluisimmat turistimassakaupungit. Rooma ei kiinnosta, Barcelona ei kiinnosta, Amsterdamkaan ei kiinnosta, eikä Venetsia, eikä New York… Voin kyllä mielelläni katsella kuvia ja lukea juttuja, jos joku muu on niissä käynyt, mutta siinä se. Odotankin jo innolla, että virtuaalitodellisuushommat kehittyy, sittenhän kai pääsen joka paikkaan, kun olen vain joku virtuaalihahmo, eikä minun tarvitse olla niissä oikeasti? 😉 Johonkin vuoren huipulle tai Borneon viidakkoon vaikka… 🙂

Niin. Prahassa ehdinkin jo käydä turistiparvia ihmettelemässä. Ihan oikeasti.

Toinen ei-kiinnostava juttu on sellaiset paikat, joista tulee yhtäkkiä niin muotia, että kaikki käyvät niissä vähintäänkin kääntymässä. Sellaiset alkavat tuntua minusta nopeasti epäkiinnostavilta.

Sinänsä minulla ei olisi mitään Pariisin vilkaisemista vastaan (paino sanalla vilkaiseminen), mutta en välttämättä haluaisi tunkea mihinkään ”pakollisiin” paikkoihin, vaan kierrellä ja katsella vapaammin, mitä eteen sattuisi tulemaan. Sellainen olisi voinut olla ihan kivaa, jos ei olisi myöskään ollut mitään lennolle ehtimistä stressattavana. Ehkä Ranskassa olisi kuitenkin mukavampi tutustua joihinkin pienempiin paikkoihin. Onhan siellä kaikenlaista chateauta…?

Lentokoneesta katsottuna Ranska näytti laakealta peltotilkkutäkiltä (siis jättimäisen ja harmaan Pariisiin ulkopuolella). Jonkun ison mutkittelevan joen näin myös.

Frankfurtissa käytiin kyllä pari vuotta sitten ihan oikeasti kaupungilla. Meillä olisi ollut hyvin aikaa kierrellä kaupunkia enemmänkin (kolmisen tuntia), mutta silloin satoi ja se vähän harmitti, koska kaupungin katselu jäi odotettua vähemmälle. Tyydyimme huitaisemaan muutamia valokuvia pilvenpiirtäjistä ja kuuluisasta Römerbergin aukiosta (jossa turistit parveilivat sateesta huolimatta) ja lopuksi kävimme KFC:ssä syömässä (Kentucky Fried Chicken, pikaruokaa, naminam). Vaikka vaihtolennot ovat rankkoja, minusta oli kivaa, että pääsin näkemään sitäkin kaupunkia. Muutenhan sinne tuskin olisi tullut koskaan mentyä. Saksassa olin tietysti aiemmin käynyt myös Berliinissä. Mies on pyörinyt Saksassa enemmänkin.

Laitan tähän alle nyt pari vanhaa kuvaa myös Frankfurtista (pilvenpiirtäjistä ja Römerbergin aukiosta), kun sopivat tähän lentoaiheiseen juttuun.

 

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään…? Tai sitten en…

Olen joskus kai maininnutkin, että haaveilen Sisilian matkasta. Sen lisäksi olisi ehkä kiva päästä myös Skotlantiin. Sisiliassa minua kiinnostaisi nähdä tulivuoria, ja luulen, että siellä olisi muutenkin kaikkea jännää: meri, rannat, hienot maisemat, historiallisia kaupunkeja… Liian kuumana aikana en kuitenkaan haluaisi sinne matkustaa ja myöskin pahimpia turistikausia olisi ehkä syytä välttää. Olisi tosiaan kiva, jos voisi mennä suorilla lennoilla ja aikaa olisi sen verran, että voisi kiertää mahdollisimman paljon paikkoja. Mutta luulen, että lentämisessä olisi nyt parempi pitää vähän pitempi tauko, enkä siis todellakaan ryntää katselemaan mitään Sisilian matkoja ensi vuoden puolelle. Mielelläni kyllä antaisin Italialle vielä joskus toisen mahdollisuuden, siksi että Italiassa sattuu olemaan aktiivisia tulivuoria… Haluaisin siis vielä Etelä-Italiaan ja nimenomaan Sisiliaan. Tietysti olisi kivaa, jos olisi niin paljon aikaa, että voisi matkustaa Euroopan läpi junalla Sisiliaan asti, mutta eipä taida olla.

Tietääkö kukaan, pääseekö Skotlantiin mitenkään laivalla mistään maasta (Tanskasta, Saksasta, Hollannista?)? (siis jos täällä on lukijoita, muuten kysymys olkoon retorinen). Laivamatkustus ei (risteilyjä lukuun ottamatta) taida olla kauhean in, kun lentokoneet täyttävät ilmatilat ja lentoja myydään köyhillekin pikkurahalla. Aikaa, ja varmasti rahaakin, sellainen reissu täältä asti tietysti vaatisi.

 

Moskovan valot. Eli mitä olen suunnitellut lentämisen tilalle…

Ollaan tässä mietitty, jos lähdettäisiin junalla Venäjän maalle tai vaikka Ruotsin kautta Tanskaan. Venäjällehän pääsee helposti junalla… Vai kuinka pitkään muka aion lykätä siihen maahan menemistä? Vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Idän Ihmemaa on ollut koko ajan ihan vieressä, eipä ole rohkeus riittänyt lähtemiseen. Jotenkin se pelkkä viisumisähellyskin tuntuu ihan oudolta ja liialliselta. Mutta minäpä olen (melkein) päättänyt, että sitten kun lähdetään, ei mennäkään Allegrolla Pietariin, vaan Tolstoilla Moskovaan. Tietysti Moskova on tosi iso ja varmasti ruuhkainen, enkä tiedä, miten hyvin siellä viihtyisin, mutta toisaalta siellä olisi paljon kulttuuria, taidetta, komeita rakennuksia ja ehkä kullan kimallustakin…? Kyllä sellainen kiinnostaisi. Mieskään ei ole koskaan käynyt Moskovassa. Sitä paitsi, nyt hänellä olisi mukana ”kielitaitoinen” henkilö. Hahaha, luen kyllä kyrillisiä kirjaimia sujuvasti, eli osaisin lukea asemien nimet ynnä muun sellaisen ongelmitta, mutta en ymmärrä muuten juuri mitään. Olenkin yrittänyt tässä vähän alkaa kertailemaan venäjän kieltä. Jos nyt edes muutaman sanan osaisi siellä venäläisessä yöjunassa, jos sinne asti joskus päästään.

Toinen kohde, mikä minua on alkanut viime aikoina kiinnostaa, on Tanska. Ensin siis laivalla Tukholmaan ja siitä junalla Ruotsin läpi ja sen hienon Juutinrauman sillan yli Tanskaan. Tanskassa on tietääkseni ainakin hienoja linnoja ja rantoja, enkä minä ole siellä ikinä käynyt. Tanska on kyllä käsittääkseni aika kallis maa, enkä tiedä, olisiko meillä edes varaa yöpyä siellä missään. Saksan puolellekin voisi olla kiva siitä jatkaa (esim. Hampuri olisi kiinnostava, kun minä en ole sielläkään käynyt). Saksa on minusta ihan mukava (ja suomalaiselle myös edullinen) maa ja mielellään sielläkin matkustelisin enemmän. Saksaanhan pääsisi laivallakin, mutta ne ovat niin kalliita matkoja, ettei sellaiselle tule varmaan kyllä ikinä lähdettyä.

Myös Baltian maat on yksi vaihtoehto, jos lentokoneita haluaa vältellä. Ainakin Baltia saattaisi sopia paremmin meidän budjetille. Laivalla pääsee helposti Tallinnaan ja siitä pääsisi bussilla Latvian puolelle, Riikaan ainakin reilussa neljässä tunnissa. Olisi tietysti kiva jatkaa matkaa myös Liettuaan. Siinä olisi taas pari maata, joissa minä en ole käynyt (mies tietysti on). Kovin pitkä bussissa istuminen ei vain ole niin kovin houkuttelevaa, eli siksi tämä vaihtoehto ei tunnu ihan niin vetovoimaiselta, mutta vaihtoehto se on kuitenkin.

Mitään maabongausta en sinänsä välitä harrastaa, ennemminkin tykkään bongailla erilaisia maisemia. Esimerkiksi viime vuonna nähtiin alppimaisemia Sloveniassa. Tulivuoret meillä on vielä näkemättä. Suosikkimaisemani ovat kyllä ehdottomasti Portugalissa (jyrkänteiset valtameren rannat), jos nyt ei sitten Suomea oteta lukuun (oma maa mansikka).

Kivahan se olisi aina välillä joku uusi maakin saada listalle. Itselläni on ennemminkin taipumusta katsella karttaa sillä silmällä, missä suunnalla (Eurooppaa) ei vielä näy minun karttaneulojani. Meillä on olohuoneen seinällä iso maailmankartta, johon isketään nuppeja sitä mukaa niihin ulkomaankohteisiin (kaupungit suurinpiirtein), joissa ollaan käyty. Molemmilla on omat värit ja sitten on yhteinen nupinväri niitä kohteita varten, joissa molemmat ovat käyneet (niissä kaikissa ollaan käyty muuten myös yhdessä). Minä en ole käynyt Euroopan ulkopuolella.

Kotimaassakin tietysti olisi kiva matkustaa, esimerkiksi pitkästä aikaa pohjoiseen. Sinne on tietysti junalla pitkä matka ja säädyllisistä majoituksista saa maksaa itsensä kipeäksi, mutta noin muuten kotimaan maisematkin kyllä kiinnostavat kovasti.

 

HUONE JA OMA KYLPPÄRI HALVALLA, KIITOS

Rahajutut ja erilaiset kustannukset kuulemma kiinnostavat ihmisiä. Olisikohan näin…? Joka tapauksessa: kannanpa minäkin korteni kekoon esittelemällä kavalkadin kohtuuhintaisia majapaikkoja. Tässä jutussa paljastan, minkälaisissa paikoissa olemme tähän mennessä majoittuneet Euroopan kohteissa (muualla kuin kotimaassa), kun budjetti on yleensä maksimissaan noin 50 e/yö ja ehdoton vaatimuksemme on, että huoneeseen kuuluu oma kylpyhuone. Sijaintiakin on katsottu hinnan ja kylppärin lisäksi jonkin verran.

Eli kaksi aikuista matkailee mahdollisimman mukavasti, mutta kuitenkin mahdollisimman halvalla, koska rahaa ei ole tuhlattavaksi turhaan luksukseen.

Esittelen tässä viimeisen ulkomaan reissumme (San Sebastian ja Bilbao) majapaikkojen lisäksi myös sitä edeltävien reissujen majapaikkoja. Kaupungeista ovat mukana, San Sebastianin ja Bilbaon lisäksi, Praha, Ljubljana, Koper, Sintra ja Berliini. Majoitusbudjetti on ylittynyt huomattavasti tähän mennessä vain Espanjassa, Baskimaan vihreällä rannikolla ja ihanissa kaupungeissa

 

Pension Anorga – San Sebastian, Espanja (72 e/yö, viivyimme kolme yötä)

Plussat:

+ keskeinen sijainti

+ kiva katunäkymä

+ ihan hyvä suihku

Miinukset:

– vähän ahdasta

– tulviva vessan lattia

– hirvittävä katumelu

– vähäiset pistorasiat

– peitot

Pension Anorga on pieni majatalon tyyppinen hotelli kerrostalossa keskellä kaupunkia. Anorgan parhaisiin puoliin kuuluu ehdottomasti keskeinen sijainti. Esim. rantaan oli lyhyt matka.

Huoneessa oli kiva takorautaparveke ja kaunis katunäkymä, koska vastapäiset talotkin olivat kauniita. Aamiaista ei näin pienessä paikassa ollut tarjolla, joten kävimme vastapäisessä kahvilassa.

Talon porrasaula oli ihan kivan näköinen, mutta portaikko vähän ahdas ja pimeä, samoin käytävät. Hissikin oli. Itse paikka, toisessa kerroksessa, oli pieni ja siellä oli melko kapea käytävä, joka oli täynnä ovia. Selvästikin sinne oli yritetty saada mahtumaan mahdollisimman monta pientä huonetta.

Reseption, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, oli pienessä korkeintaan vaatehuoneen kokoisessa kopperossa. Meidät otti vastaan nainen, joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan. Jonkinlaisella yksittäisten sanojen hapuilulla ja elekielellä siinä yritettiin selvitellä asioita, kunnes paikalle tuli mies, joka puhui ihan hyvää englantia.  Ystävällisen tuntuisia ihmisiä olivat kyllä. Me saimme kolme avainta, yhden alaoveen, yhden käytävän oveen ja yhden huoneen oveen. Erityisesti käytävän ovi osoittautui muutaman kerran aika hankalaksi. Avain vain pyöri ja pyöri, eikä meinattu saada ovea auki.

Itse huone oli pieni ja ahdas ja siinä oli kaksi erillistä leveähköä sänkyä, jotka täyttivät melkein koko tilan. Sänkyjen välissä oli paikoilleen kiinnitetty yöpöytä (sänkyjä ei siis mitenkään voinut siirtää vierekkäin) ja oven lähellä oli tämän lisäksi pieni kapea pöytä. Yksi tuolikin huoneessa oli (ja kaappi). Nurkassa oli pieni televisio seinätelineessä. Sängyissä oli Portugalistakin tuttu peittosysteemi, eli tässä tapauksessa viltti, jonka alla oli irrallinen lakana. Ei siis mitään pussilakanoita. Miehen sängystä irrallinen peittolakana puuttui ekana yönä, mutta ei se häntä kuulemma haitannut. Verhot olivat aika ohuet, niistä kuulsi läpi yöllä, eikä niitä saanut vedettyä edestä päivisin. Toisaalta emme tajunneet, että parvekkeen puolelta olisi ehkä voinut sulkea ikkunaluukut öisin.

Kadulta kantautuva meteli oli aikamoinen, joten tehokkaasti vaimentavat korvatulpat olivat ainakin minulle välttämättömyys. On vähän vaikea sanoa, mitä meteliä kadulta ei olisi kuulunut, sieltä kun kuului melkein kaikkea mitä kuvitella saattaa: liikenteen melun, huutojen ja sireenien lisäksi ikkunan alla oli vihreä säiliö, johon kaadettiin pulloja, eli särkyvän lasin korvia huumaavaa kilinää sai kuunnella myös yöaikaan. Nukkumisesta ilman korvatulppia ei olisi minulla tullut mitään. Mies kaiketi olisi nukkunut tyytyväisenä, vaikka kadulla olisivat pommit räjähdelleet. Onneksi olin löytänyt apteekista yhdet tehokkaammat silikonitulpat ennen matkaa. Ne vaimensivat metelin lähes täysin. Kun tungin ne korviini, en kuullut yhtään mitään. Niissä on vain se huono puoli, että ainakaan minun korvissani niitä ei voi pitää kauhean monta yötä putkeen, tai korvat tulevat kipeiksi ja menevät pahimmillaan verille. Tosiasiassa ne eivät kai edes ole tarkoitettu nukkuessa pidettäviksi (herää kysymys, missä muussa tilanteessa ihminen muka tarvitsee niin tehokkaita korvatulppia?!). Kolme yötä selvisin ja Bilbaossa käytin sitten vähän kevyempiä silikonitulppia, kun sielläkin kuului kadulta liikenteen ääniä, vaikkakin vähemmän.

Olen jo pitkään kokenut tämän korvatulppa-asian todella hankalaksi, koska joskus sattuu kohdalle tosi meluisia naapureita, eli olisi tärkeää, että joku valmistaisi sopivia ja hyvin vaimentavia tulppia myös pienille korvakäytäville ja sitten jos niitä vielä saisi jostain helposti ostettua… Pehmeät vaahtomuovitulpat eivät mene minulla ollenkaan korviin.

Äänieristys taisi muutenkin olla Anorgassa aika olematon, mutta naapurihuoneissa ei kuitenkaan kukaan mölynnyt häiritsevästi (tai mistä minä tietäisin, kun en öisin mitään tulpiltani kuullut). Ei tämä siis hirveästi häirinnyt, mutta huoneen oven alla oli joka tapauksessa iso aukko, josta käytävän valo paistoi läpi. Huoneen oven vieressä oli käytävän puolella ovi vessaan, joka oli täsmälleen samanlainen ja samankokoinen kuin meidän huoneen kylppäri. Se vessa oli tarkoitettu niille, joiden huoneissa ei ollut omaa vessaa ja siinä tietysti ravasi ihmisiä.

Huoneen puutteisiin voisi ehkä laskea ahtauden lisäksi sen, että pistorasioita oli vain kaksi, yksi ihan huoneen oven vieressä ja toinen vessassa. Miehellä oli tietokone ja puhelin käytössä, minä taas halusin öisin ladata lähinnä kameraa. Puhelin minulla oli tämänkin matkan ajan melkein kokonaan suljettuna, joten siitä ei paljon akku tyhjentynyt. Pystyn myös hyvin olemaan viikon erossa somesta, mihin mieheni ei todellakaan pysty: sen pitää kyllä sinne rakkaaseen Facepukkiinsa päästä kirjautumaan vähintäänkin joka päivä. 😉

Kylpyhuone oli myös pieni ja melko ahdas koppero, mutta oli siellä sentään vähän hyllytilaa ja pyyhekoukut. Suihku oli kyllä ihan hyvä, koska sitä sai pitää sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Ja sieltä tuli ihan hyvin vettä, mutta ehkä vähän liiankin kovalla paineella. Vaikka ympärillä oli suihkuverho, lattialle saattoi silti roiskua suihkualtaasta niin paljon vettä, että sellainen vesimäärä pienen kopperon lattialla oli oikeasti vähän epämukavaa ja hankalaa. Lattiapyyhettä ei ollut. Myös vessan ovi oli aika levähtänyt ja rapistunut alaosastaan jatkuvan kastumisen takia ja sitä oli vaikea liikuttaa. Huone oli kuitenkin muuten ihan siisti.

Huomasin, että Espanjassa, tai ainakin täälläpäin Espanjaa, hanavesi haisi ja maistui tosi pahalle. Sellainen kloorimainen haju (ja maku).

Me emme yleensä juo hanavettä matkoilla, vaikka useimmissa maissa, joissa olemme olleet, vesi olisikin ollut juomakelpoista. Espanjassakin vettä olisi kaiketi voinut juoda, ilman että siitä olisi ollut mitään vaaraa, mutta niin kuin sanoin, se oli niin pahanmakuista, ettei sitä olisi pystynyt sen takia juomaan. Pelkkä hampaiden pesukin tuntui vähän äklöttävältä. Ruokakaupassa huomasin paikallisten ihmisten ostavan isoja juomavesipakkauksia, enkä ihmettele yhtään. Tajusin taas, miten onnekkaita me Suomessa olemme, kun hanavesi on niin hyvää. Kyllä olisi autottomalle aikamoinen homma raahata juomavesi kaupoista. Matkoilla sentään selvitään pikkupulloilla, eikä ole kovinkaan paljon muuta ostettavaa.  Mies harmittelee aina, kun muissa maissa ei ole samanlaista pullonkierrätysjärjestelmää ja kaikki muovi menee roskiin. Jos jokaiseen hotellihuoneeseen jäisi niin paljon tyhjiä vesipulloja kuin me jätämme jälkeemme ja kyseisessä maassa olisi pullopantit, joku siivooja voisi kerätä ihan mukavat summat pulloja palauttelemalla.

Lisää San Sebastianista: Patikointia San Sebastianin maisemissa ja Kaunein koskaan näkemäni kaupunki ja San Sebastianin tiedemuseo

 

Hotel Ibis Bilbao Centro – Bilbao, Espanja (hinta 79 e/yö, viivyimme 2 yötä)

Plussaa:

+ mikä ihana sänky!

+ tilaa riittävästi

+ ihan paras kylppäri ja suihku, jossa käyminen oli nautinto

+ ravintola

+ hotellissa ja ravintolassa osataan englantia

+ aamiainen lisämaksusta

Miinusta:

– en minä tästä miinuksia keksi (se maksoi rahaa ja rahalla näköjään saa)

Hotellilla oli kokonaista yksi tähti (*) ja tämä Ibis osoittautui parhaimmaksi hotelliksi, jossa koskaan olemme yhdessä majoittuneet. Mies tosin pitää Prahan Hotel Petriä parempana, ja tavallaan nämä kaksi voivatkin olla jokseenkin yhtä hyviä. Perustelisin Ibiksen paremmuuden sillä, että en löydä siitä yhtään varsinaista huonoa puolta, kun taas Hotel Petrissä oli yksi: huoneiden välinen äänieristys.

Luultavasti muilla hotelleilla ei ole ollut sitä yhtäkään tähteä, ja mistä näistä tähtiluokituksista edes tietää, ne kun ovat lukemani mukaan sen verran epämääräisiä ja maasta toiseen vaihtelevia juttuja.

Heti sisään astuessani vakuutuin Ibiksestä. Täällähän on oikein kunnon aula ja reseptiontiski (no joo, sellainen oli kyllä Prahan Hotel Petrissäkin, joka siis oli melkein yhtä hyvä). Aulan yhteydessä oli baari ja ravintola ja tilaa oleskella. Ibiksen reseptionista saimme kartan ja vinkkejä ja neuvoja sekä karttaan piirrettyjä reittejä kaupungilla kiertelemiseen. Huoneemme oli neljännessä (tai suomalaisittain ajateltuna viidennessä) kerroksessa. Pitkiä käytäviä ja paljon ovia, näytti ihan oikealta hotellilta. Ibiksessä palvellaan myös sujuvasti englanniksi, onhan se iso ketjuhotelli.

Ibis on siis ketjuhotelli ja huoneet yleisilmeeltään yksinkertaisia ja persoonattomia, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Huoneessa oli mielestäni tilaa ruhtinaallisesti, vaikka kuvista se ei ehkä niin näykään. Joka tapauksessa tilaa oli paljon siihen nähden, mihin olemme yleensä majapaikoissamme tottuneet. Myös kylpyhuone oli tilava. Sekä huoneessa että kylpyhuoneessa oli isot peilit. Sänky osoittautui aivan uskomattoman ihanaksi ja pehmeäksi. En tiedä, minkälaiset patjat siinä oli, mutta mitään jousituksia en tuntenut. Se vain muotoutui allani juuri niin kuin pitääkin. Tämä punkkahan oli parempi kuin kotona! Sekään ei haitannut, että peittoja oli vain yksi, koska se oli tosi jättikokoinen ja hyvä peitto. En huomannut, että siitä olisi tullut minkäänlaista riitaa vieruskaverin kanssa, hyvin sen alle molemmat mahduttiin.

Sänkyä vastapäätä oli seinässä televisio ja ikkunan puolella puiset pöytä- ja penkkitasot, tuoli ja henkari-/hyllykkösysteemit. Ei mitään luksusta, mutta siistiä, käytännöllistä ja yksinkertaista. Ikkunassa oli hyvä pimentävä rullaverho tavallisten verhojen lisäksi. Kylpyhuoneessakin oli runsaasti tilaa ja suihku, jossa käyminen oli nautinto. Yleensä meillä on ollut varaa vain ahtaisiin kopperoihin ja liukkaisiin suihkuverhoihin, jotka eivät kauheasti houkuttele pesulle, mutta Ibiksessä oli hieno, tilava suihkukaappi.

En keksi tästä hotellista yksinkertaisesti mitään huonoa sanottavaa. Edes joka paikkaan (= jopa sängylle) asetellut mainosplakaatit eivät häirinneet. Ehkä pyyhkeitä olisi voinut olla yksi enemmän (käsipyyhkeeksi). Lattiapyyhe oli ja lattia välttyi kastumasta, kun astui pyyhkeelle suihkusta tullessa. Jos yksi tähti on näin hyvä, mihin ihminen muka tarvitsee kahta, kolmea, neljää tai viittä? En tarvitse ketään laukkujani kantamaan, enkä muutenkaan mitään ”ylimääräistä” palvelua, kunhan nyt siivooja käy, se riittää. Tietysti, mitä enemmän paikassa oleilee, sitä tärkeämpää sen viihtyisyys on. Jos huoneeseen jotain enemmän vielä kaipaisi, niin siinä voisi tietysti olla jotain nojatuoleja, sohvaryhmiä tms., mutta se nyt ei ole mitenkään välttämätöntä ja sitä suuremmat tilat nyt ainakin olisivat ihan turhia, kun ei siellä hotellihuoneessa kuitenkaan yleensä tule kovin paljon aikaa vietettyä.

Alhaalla oli tosiaan vielä ravintola, josta ruokaa sai 24 h/vrk. Se on iso plussa ja lisää viihtyisyyttä huomattavasti, kun illalla saa olla rauhassa ja syödä omalla hotellilla, eikä tarvitse etsiä mitään ruokapaikkoja ulkoa, jos ei jaksa tai halua.

Kadulta kuului jonkin verran liikenteen meteliä. Autot tööttäilivät kovasti ainakin päivisin, mutta yöt selvisin kuitenkin hieman kevyemmillä silikonikorvatulpilla. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä vilkkaalle kadulle ja vastapäisiin taloihin, joiden ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja parvekkeilla ja kattoterasseilla isompiakin kasveja. Naapurihuoneista ei kuulunut mitään eli äänieristys vaikutti siinä suhteessa hyvältä.

Ibiksen hinta näkyi ulkona olevassa mainostaulussa olevan 79 e/vrk. En muista, mikä hinta me siitä maksettiin, oliko se juuri tuo sama, sitä luokkaa kuitenkin, mutta joka tapauksessa hinta meni reippaasti normaalin max 50 e/yö –budjettimme yli. Aamiaiset maksoivat vielä erikseen.

Aamiaisella söin mielelläni espanjalaista perunamunakasta, croissantteja ja voitaikinasta tehtyjä suklaapullia (nyt kun matkalla ollessa annan itselleni luvan syödä vehnää, niin näitä croissantteja kyllä menisi alas enemmänkin, leivistä ja muusta en niin välitä). Suosikkini oli kuitenkin hedelmäsalaatti tuorejuustolla ja suklaahipuilla. Hedelmäsalaatissa ei ainakaan vaikuttanut olevan mitään säilykehedelmiä, vaan se oli ihan tuoretta tavaraa. Mies söi leipiään ja lihojaan, joita se aina syö. Kaikenlaisia muroja, rouheita, jogurttia yms. oli tarjolla myös. Suklaahipuista erityismaininta, koska sellaisia en ole ennen hotelliaamiaisilla nähnyt. Miehen mielestä tomaatit olivat epähygieenisesti tarjolla, koska niitä piti itse leikkailla paljain käsin, jos ei ottanut kulhosta kokonaista tomaattia. Siis ainakin niitä olivat jotkut siellä leikkailleet ja jättäneet osan siihen. Muuta kummallista emme huomanneet. Paitsi että olin maistavinani, että kuuma vesi oli sitä kloorimakuista hanavettä ja minulta jäi siksi tee juomatta.

Lisää Bilbaosta: Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki ja Bilbaon kissamummo

ja Baskimaan safkoista

 

Hotel Petr – Praha, Tsekki (kolme yötä)

Tästä hotellihuoneesta ja aamiaisesta voi katsoa lisää kuvia tästä Prahan jutusta.

Plussaa:

+ huoneessa kaikki, mitä hotellihuoneelta odottaa

+ hyvä kylpyhuone ja suihku

+ hinta/laatusuhde erittäin hyvä

Miinusta:

  • huonohko äänieristys, viereisen huoneen meteli viimeisenä yönä

Prahassa meidänkin minibudjetilla (max 50 e/yö) oli mahdollista majoittua asiallisessa hotellissa, jossa kaikki oli niin kuin hotellissa kuuluu olla. Ansaitsee kärkipaikan tässä vertailussa yhdessä Bilbaon Hotel Ibiksen kanssa.

Hotellissa oli asiallisen näköinen aula ja reseption-tiski. Huoneessa näytti hotellihuoneelta. Siellä oli kunnollisen sängyn ja petivaatteiden lisäksi peilipöytä, tuoli, televisio ja jääkaappi sekä vedenkeitin. Huoneessa oli tarpeeksi kaappi- ja naulakkotilaa vaatteille. Kylpyhuoneessa oli tarpeeksi laskutilaa tavaroille ja paikkoja pyyhkeille sekä erinomainen suihku, jota pystyi pitämään sekä ylhäällä että käsisuihkuna. Pyyhkeet olivat asiallisia ja niiden vaihtaminen oli asiallisesti hoidettu. Sai itse päättää, halusiko niitä vaihdettavan päivittäin vai ei.

Hotellin aamiaisbuffet oli myös ihan hyvä (munakokkelia olisi kyllä saanut olla useammin). Tarjolla oli myös jonkinlaista gluteenitonta rouhetta (mysliä/muroa tms.). Ainoa miinus hotellissa oli huonohko äänieristys ja metelöivät saksalaiset viimeisenä yönä. Nukkuminen hoitui kyllä tulpat korvissa, mutta kun ne löystyivät, heräsin välillä kovaan pälätykseen.

 

Rooms Ambrozic – Ljubljana, Slovenia (48 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ sijainti lähellä Lohikäärmesiltaa, keskustassa, vajaa kilometri juna-/bussiasemalle

+ huoneessa oli ilmastointi, jonka sai halutessaan päälle ja pois päältä

+ ikkunasta oli kaunis näkymä Ljubljanica-joelle ja Lohikäärmesillalle

+ kyllä, tämä oli sijaintiinsa nähden edullinen

+ sänky oli ihan asiallinen

+ suihkukaappi

Miinusta:

– aika vaatimaton sisustus, ei tuolia, ei kaappeja, ei hyllyjä tai naulakoita, ei yöpöytiä

– kylpyhuoneessa ei pyyhekoukkuja, eikä minkäänlaista laskutilaa tai telinettä edes vessapaperirullille, vaikka kylppäri muuten olikin siisti ja asiallinen

– pyyhkeitä tuotiin miten sattuu

– rakennus ulkopuolelta ja käytävien puolelta vähän rapistuneen oloinen

– jonain iltana ylhäällä katonrajassa näkyi jotain pieniä ötököitä, jotka ei tosin meitä häirinneet, koska pysyivät siellä

– aamiaista ei ollut tarjolla

– reseption vähän kauempana samalla kadulla

– televisiota ei ollut, jos joku nyt sellaista kaipaa

– erittäin yksinkertainen ja vaatimaton, ei mitään ylimääräistä

Rooms Ambrozic on sisustukseltaan vaatimattomin majapaikka, mihin olemme miehen kanssa eksyneet. Sijainti melko ydinkeskustassa, lähellä Lohikäärmesiltaa. Huoneen ikkunasta näkyi joelle ja Lohikäärmesillalle. Huone oli siisti, mutta erittäin vaatimaton. Mitään ylimääräistä ei ollut. Vain parisänky, sohvasänky, keikkuva pöytä ja vaatetanko muutamalla henkarilla. Ei edes tuolia. Sänky oli kuitenkin ihan hyvä ja asiallinen. Korkealla sänkyjen yläpuolella oli jokin parven näköinen kaiteeton ”hylly”, josta ei tiedetty, oliko sekin tarkoitettu nukkumiseen, vai mihin. Sinne ei kuitenkaan päässyt kiipeämään mitenkään.

Kylpyhuone oli myös siisti, tosin pyyhkeitä tuotiin vähän epämääräisesti, välillä pieniä ja välillä suuria. Minua häiritsi lähinnä se, ettei mitään laskutilaa tavaroille ollut pesualtaan reunoja lukuun ottamatta. Edes pyyhkeille ei ollut pyyhekoukkuja, eikä vessapaperirullalle telinettä. Kaikki rullat ja pyyhkeet keikkuivat yhden ainoan seinätelineen (vai oliko se kuivatuspatteri?) päällä. Mitään tämän suurempaa valittamista ei kuitenkaan ollut, koska huone oli siisti ja sijainti oli hyvä. Ulkoapäin talo näytti paikoin vähän ränsistyneeltä, mutta se ei meitä haitannut. Keskeisen sijainnin takia kadulta saattoi kuulua meteliä, joten korvatulpat olivat ainakin minulle nukkuessa tarpeen.

Tässä painoi enimmäkseen sijainti, ts. näin keskustasta ei tämän kummoisempaa meidän budjetilla (max 50 e/yö) ja kylppärivaatimuksella saanut.

Lisää Ljubljanasta: From Ljubljana with Love

 

Museum Hostel – Koper, Slovenia (50 e/yö, vietimme kolme yötä)

Plussaa:

+ melko tyylikäs sisustus pienessä tilassa

+ oma pieni keittiö astioineen ja pieni ruokapöytä baarijakkaroineen

+ kiva makuualkovi, jossa kivat hyllyt ja televisio

+ hyvin laskutilaa tavaroille, esim. hyllyillä ja yöpöydillä

+ viihtyisä, kodikas, hyvin varusteltu

+ keskustassa, lyhyt matka meren rantaan

+ vanhan kaupungin kujat heti kulman takana

+ hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa

+ jos olet hobitti, ota tämä 😉

Miinusta:

  • huoneisto tosi minikokoa, ikään kuin hobittikolo, vaikka liian ahtaalta ei itse huoneessa kuitenkaan tuntunut (ehkä me olemme niin pieniä…? 😉 )
  • vessa oli oikeasti aika matala ja ahdas
  • suihku ahdas, lattiankastumisongelma sekä suihkun että minilavuaarin kanssa
  • aika ohut peitto, vaikka paksumpaa ei kyllä niin lämpimässä olisi tarvinnutkaan
  • hyttysiä (eivät varsinaisesti kuuluneet kalustoon, mutta tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta)
  • ei aamiaista, mutta hyvät mahdollisuudet syödä omassa huoneessa tai vaikka pihalla

Koperissa hintataso oli sen verran alhaisempi kuin pääkaupungissa, että samalla rahalla (max 50 e/yö) sai vähän tasokkaamman ja mukavasti varustellun huoneen. Tämä oli ikään kuin minikokoinen huoneisto, minikeittiöllä ja makuualkovilla. Oli jääkaappi, keittolevy ja astioita, viinilaseja myöten. Yksi kivoimmista majapaikoista.

Sisäänkäynti huoneeseen oli mukavalta ja suojaisalta pihalta. Meidän huoneisto oli maan tasalla ja yleensä ollaan aika tarkkoja siitä, että maan tasalta ei oteta, jos rakennus on jossain kadun varressa, mutta tässähän sitä ongelmaa ei ollut.

Kuvassa Museum Hostellin pihalla… Lisää Koperista: Koperin ihana keskiaikainen vanhakaupunki

 

Hotel Oceano – Sintra, Portugali (45 e/yö, vietimme 4 yötä)

Sintrassa majapaikkamme sijaitsi valtameren rannalla, Praia das Macasissa, 10 kilometriä keskustasta. Neljä yötä maksoi 180 euroa.

Plussaa:

+ valtameri ja rannan läheisyys, upeat rantamaisemat

+ ympäristö melko rauhallista, ei mitään isoja hotellikomplekseja ihan vieressä

+ pieni ja kodikas hotelli

+ hotellin aamiainen oli hyvä, vaikka vihanneksia ei ollut (leivospöytä oli erityisen runsas, mutta tarjolla oli myös hedelmäsalaattia, munakokkelia ja pekonia)

+ huoneen ikkunasta näkyi Praia das Macasin ranta

+ ravintola hotellin yhteydessä oli erinomainen

+ edullinen vaihtoehto kauempana pahimmista turistiryysiksistä

+ museoraitiovaunu lähtee hotellin edestä

Miinusta:

  • matkat bussilla keskustaan ja nähtävyyksille veivät aikaa, vaikka bussiyhteydet olivat ihan hyvät (rauhallisuus, maisemat, ranta ja valtameri kyllä korvasivat tämän)
  • huone oli aika pieni ja ahdas, sänky oli kahdelle kapea ja siinä oli vain yksi peitto irrallisella lakanalla, eli ei pussilakanaa (kaapissa olisi ollut lisävilttejä, jos niitä olisi tarvittu), sänky myös natisi aika tavalla, mutta nämä ei kuitenkaan olleet mitään kovin suuria haittoja
  • vanha pieni kuvaputkitelevisio (vaikka en minä nyt televisiota hirveästi katsele, niin kuvaputkilaitteita en oikeasti katsele, koska en siedä niiden välkettä)
  • kylpyhuoneessa oli vain amme, jollaista en halunnut käyttää
  • vain kädessä pidettävä suihku, eli hiusten peseminen oli aika hankalaa taiteilua ammeen pohjalla liukastellen, kun toinen piti suihkua pään päällä

Hotellin aamiaishuone: (aamiaisesta löytyy kuvia Sintran jutusta.)

 

Plus Berlin – Berliini, Saksa (49,66 e/yö, vietimme neljä yötä)

Jonkinlainen hotellin ja hostellin yhdistelmä.  Sijaitsee Berliinin itäpuolella värikkäässä Friedrichshainin kaupunginosassa lähellä Spree-jokea, Oberbaumin siltaa ja East Side Galleryn toista päätä. Alexander Platzille on hotellilta noin kolmisen kilometriä.

Plussaa:

+ huoneessa tilaa riittävästi, ehkei nyt ihan tanssisalia tarvittaisi, mutta tästä ei paljon puuttunut

+ hotellissa oli ravintola

+ aamiainen (erillismaksusta)

+ huoneessa oli tilava kylppäri ja suihkukaappi (tosin suihku oli vain ylhäällä kiinni)

+ huoneessa oli tallelokero!

+ sopii sellaisille, jotka haluavat hieman erikoisempaa hotellikokemusta, mutta kuitenkin huokeaan hintaan

+ hinta/laatusuhteeltaan hyvä

+ katutaide!

Miinusta:

  • jonkinmoista meteliä öisin käytävillä, joten korvatulpat olivat tarpeen
  • yhtenä iltana meitä ei tultu palvelemaan ravintolassa

Huone oli iso ja korkea. Siellä oli isot ikkunat niin korkealla, että piti kiivetä ikkunalaudalle, jos halusi nähdä ulos (tietysti kiipesinkin).

Kalustus:  sängyt, kirjoituspöytä, kova nahkasohva, vaatekaappi, iso peili. Kaapissa tallelokero.

Rakennus oli melkoisen iso ja sokkeloinen, vanha koulurakennus vuodelta 1891. Vaikuttavan suuria portaikoita ja muutenkin aika jännittävänoloinen paikka. Berliinin katutaide oli käytävillä, aulassa ja sisäpihalla näkyvästi esillä.

Plus Berlinissä on käsittääkseni myös isommille porukoille sopivia hostellihuoneita, joten nuorta porukkaa oli aika paljon. Sopiikin ehkä hyvin ”nuorekkaampaan makuun”. Meillekin tämä sopi ihan hyvin, vaikka meillä onkin ikää kertynyt, olemme ilmeisesti mieliltämme nuoria…?

Sauna ja uima-allaskin olisi ollut, mutta emme ehtineet käydä niitä edes vilkaisemassa, koska päivät menivät ympäri Berliiniä kolutessa ja huoneessa vietettiin lähinnä vain yöt.

Berliinissä katutaidekierroksella

Syksyisiä Berliinin kuvia

Loppusanat:

Matkablogeja jonkin verran seuranneena kuvittelisin, että 50 euroa (eli yhdelle maksettavaksi jää 25 euroa) yöstä on aika minimaalinen budjetti, ellei nyt sitten ole kyse jostain hostellidormeissa majoittumisesta, mitä me emme harrasta. Yksin tästä tasosta saisi todennäköisesti maksaa saman hinnan kuin me maksamme kahdelta, koska yksin matkustaminen tulee yleensä aina kalliimmaksi. Jos haluaisimme päästä vielä halvemmalla tai tosi halvalla, meidän pitäisi tyytyä vähintään jaettuihin kylpyhuoneisiin ja sellaiset taas eivät ole minun juttuni (mies kyllä selviäisi vähemmällä ja on selvinnytkin, silloin kun on matkustellut yksinään).

Majoitukset etsimme aina hotelleista tai vastaavista majoituslaitoksista. Mitään airbnb:tä en periaatesyistä kannata, kun ajattelee, miten sellainen systeemi voi levitessään tehdä paikallisten ihmisten asumiselle ja viihtyvyydelle hallaa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Tunnen ihmisiä, jotka ovat airbnb-majoituksia käyttäneet ja jokainen tekeekin oman valintansa tarpeittensa mukaan. Itse haluan stressata mahdollisimman vähän siitä, voiko majoittajaan luottaa ja onko asumus sellainen kuin on luvattu jne. Ihan hyvin voin lyhyet reissuaikani asua hotellissakin. Toki esimerkiksi oma pieni keittiö on kiva ja tästäkin jutusta löytyy tosiaan yksi keittokomerollinen vaihtoehto.

Tietenkin matkailu on monin paikoin räjähtänyt aika lailla käsistä ja se on saanut miettimään omaakin matkustelua: mitä minulla on ihan oikeasti tarve päästä näkemään ja kokemaan, ja mikä on ekologista? Ei ole esimerkiksi järkevää lähteä sellaisiin ryysiksiin ja turistirysiin, joissa en hyvin todennäköisesti viihtyisi, vaikka ne olisivat kuinka kuuluisia paikkoja. Lentämistä tulen tässä lähiaikoina pohtimaan ihan omassa postauksessaan, siis lentämisen jättämistä, paristakin painavasta syystä, joista kumpikaan ei ole raha (vaikka rahaakaan ei kyllä ole liioin tuhlattavaksi). Ja taidanpa siinä jutussa sitten kertoa vähän tulevista matkasuunnitelmistakin.

Noin yleisesti ottaen, majoituksia on ollut laidasta laitaan. Jossain on ollut ”puutteita” ja hyvinkin yksinkertaiset puitteet, jossain muualla taas on ollut ”kaikki kohdallaan”. Samalla rahalla on saanut maasta, kaupungista ja sijainnista riippuen vähän erilaista varustetasoa. Kaikkialla on kuitenkin ollut aina siistiä ja puhdasta ja vähintäänkin sängyt, vessa ja suihku ja suljettava ovi. Tähän mennessä 50 euron yöbudjetti on ylittynyt huomattavasti vain yhdessä maassa, Espanjassa. San Sebastianissa ja Bilbaossa oli pakko joustaa parilla kympillä, koska toiveiden mukaista huonetta kahdelle ei vain löytynyt huokeampaan hintaan.

 

Helsingin värit, tornit ja ulokkeet

Marraskuussa lähdin pienelle kuvausretkelle Helsinkiin. Tarkemmin sanottuna eteläiseen Helsinkiin. Olin kypsytellyt tällaista kuvausretki-ideaa jo jonkin aikaa, luultavasti siksi, että elättelen vieläkin toiveita muualle muuttamisesta: jospa me sittenkin pääsisimme onnellisesti muuttamaan pois pääkaupunkiseudulta…? Jos ei ennen länsimetroa, niin ainakin sen jälkeen. Haha. Muualle muuttohan tarkoittaisi tietenkin sitä, etten pääsisi enää niin helposti kuvailemaan Helsinkiä. Joten eiköhän pitäisi käydä vielä katselemassa pääkaupungin hienoja taloja? No, jäämmekö vai lähdemmekö, sitä en todellakaan tiedä, mutta mielelläni siis kuitenkin asuisin jossakin muualla. Jotakin tällaista pyöri mielessäni…

Joka tapauksessa: tykkään näistä kauniista, värikkäistä, vanhoista rakennuksista, joita Helsingistä löytyy hyvinkin pienellä vaivalla. Mietin usein, mikseivät uudetkin talot voi olla näin kauniita ja koristeellisia, tai edes kauniin värisiä. Tai sama toisin päin: miksi monet uudet talot (etenkin kerrostalot) ovat niin rumia? Jossain harvoissa paikoissa on panostettu väreihin ja silloin olen aina ihan: ooh…

Asuukohan täällä iloisia ihmisiä? Värit ovat ainakin näissä taloissa aika herkullisia…

Kävelin ensin Eirassa ja Ullanlinnassa. Siellä asunnot ovat tunnetusti ökyhinnoissa. En siis ollut ostamassa, vain katselemassa ja kuvailemassa. Monissa hienoissa lukaaleissa majailee myös eri maiden suurlähetystöjä. Mielenkiintoisia suurlähetystöjä on muuten myös esimerkiksi Kulosaaressa, joka on yksi hyvä paikka bongailla hulppeita kämppiä, jos sellaisesta on kiinnostunut. Siellä on joitain tosi erikoisiakin rakennuksia, esimerkiksi se Irakin suurlähetystö. Nuorena asuin joitakin vuosia Herttoniemenrannassa (jossa en muuten tykännyt asua), niin silloin siellä tuli usein käppäiltyä.

Eirassa ja Ullanlinnassa on aika rauhallista verrattuna Helsingin keskustaan. Inhotti kävellä takaisin Kampin ryysikseen. Me asutaan onneksi Espoossa aika rauhallisella alueella, mutta Espoossa esimerkiksi Leppävaara ja Sello on sellainen, mistä en tykkää yhtään, siellä on melkein häiriintynyt tunnelma suoraan sanottuna. Onneksi se on meistä aika kaukana, eikä siellä tarvitse kovin usein käydä.

Helsingissä olen käynyt kuvailemassa taloja ennenkin, esimerkiksi viime vuoden syksyllä osallistuin katukuvauskurssille. Myös Hietaniemen hautausmaa on yksi suosikkipaikkojani Helsingissä ja siitäkin löytyy kuvia jostakin vanhasta blogijutusta (laitan vaikka linkkejä tämän jutun loppuun).

Tässä siis vähän uutta Helsinki-kuvasarjaa, olkaapa hyvät. Ensin kuvia Armfeltintieltä. Täällä törmäsin myös useisiin suurlähetystöihin.

Jotenkin söpö torni tuossakin… (kuva alla)

Huvilakujalla törmäsin keltaisiin vaahteranlehtiin…

Nämä karkkiväriset talot Huvilakujalla olivat ehkä ihanimpia, mitä näin… Voisipa asua noin kauniissa talossa.

Eräässä näyteikkunassa bongasin tällaisen vanhanaikaisen potan. En tiedä, olisinko muuten ottanut kuvaa, mutta juuri samana päivänä olin kuullut iloisen vauvauutisen lähipiiristä.

Tämä seuraava rakennus on Pietarinkadulla, Kointähti, jota olen ihastellut ja kuvannut ennenkin. Julkisivussa lukee ”Kointähti 1907” ja tornin päässä komeilee hieno tähti.

Venäjän Federaation suurlähetystö on aika massiivinen pytinki. Portille sattui juuri kuvaushetkellä kurvaamaan cd-auto.

Ihanat ulokkeet ja tornierkkerit tuossakin talossa… Siinä lukee ”Villa Ulrika”.

Nousin vielä Tähtitorninvuorelle. Kun ehdin Kaartinkaupunkiin ja Kasarmitorille, taivaalta alkoi sataa jotain epämääräistä. Sitä ennen sää olikin ollut kuvaustarkoitukseen varsin miellyttävä, pilveä ja pilkistelevää aurinkoa. Laitan tähän yhden vanhan kuvan Kasarmitorilta, olisikohan se parin vuoden takaa kesältä. Joka tapauksessa oltiin silloin menossa yhteen runotilaisuuteen, jossa esitettiin minunkin tekeleitä. Eipä sitä kauheasti kehtaa nykyisen turvotuksen kanssa tuollaisiin mekkoihin pukeutua. ”Torilinna” on tuo rakennus, mikä on minusta hieno. Tällä kertaa en siis saanut sitä kuvattua, kun alkoi sataa.

Ullanlinnankadulla asui vuosina 1944-2001 muuan kuuluisa Tove Jansson…

Tässä on lopuksi vielä yksi vanha kuva näiltä kulmilta, missä nytkin kävelin. Onkohan tämä nyt viime vuodelta, syksyltä tai loppuvuodelta joka tapauksessa. Jotain räntähyhmää siellä taisi silloin sataa. Oltiin silloin menossa yhteen konserttiin Johanneksen kirkkoon.

Tässä vielä katutaidetta, lintu, joka oli oikeastaan ihan eka tällä nimenomaisella kävelyretkellä nappaamani kuva…

Tästä linkistä löytyy lisää pääkaupungin komeita rakennuksia ja muitakin katukuvia:

Katukuvausta Helsingissä

Seuraavasta linkistä löytyy kuvia myös mm. Hietaniemen hautausmaalta, joka on yksi suosikkipaikoistani Helsingissä:

Joulusta Juhannukseen

Tässäkin on Helsinki-aiheeseen liittyviä kuvia:

Tunnelmia Lux Helsingistä

plasmapallo

Halkaistu koira ja muita sisäelimiä San Sebastianin tiedemuseossa

Maanantaiksi oli luvattu sadetta koko päiväksi, joten päätimme jo edellisenä iltana, että ainakin osa päivästä vietettäisiin jossain museossa. Maanantaisin melkein kaikki museot olivat tietysti suljettuja ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta tiedemuseo Eureka, joka sijaitsee kauempana San Sebastianin keskustasta. Sinne pääsi kuitenkin ihan kätevästi bussilla nro 28.

Perillä taivas oli harmaa ja pilvinen, mutta vieläkään ei satanut. Se oli ihan hyvä juttu, koska heti pihalla meidät vastaanotti mielenkiintoisen näköinen kokoelma rakennusten pienoismalleja. Niiden kiertelemisessä ja katselemisessa meni jonkin aikaa.

Itse museo, Eureka, oli osittain samanlainen kuin tiedekeskus Heureka Vantaalla (tosin tässä pitää nyt ottaa huomioon, että viimeisestä käynnistäni on voinut kulua jo parikymmentä vuotta, tai ainakin melkein, en edes muista). Samat Foucaultin heilurit ja plasmapallot löytyivät täältäkin. Nuo plasmapallothan taisivat olla joskus 90-luvun lopussa tai vuosituhannen vaihteessa muotia ja niitä myytiin pienempinä versioina valaisinosastoillakin. Itsekin harkitsin silloin nuorena sellaisen ostamista, olihan se niin ihmeellisen makean näköinen pallo, mutta en kuitenkaan sellaista sitten lopulta hankkinut. Varmaan ihan hyvä niin…

Höh. Höh. Höh… Olisin halunnut planetaarioon ja simulaattoreihin…

Olin vähän harmissani siitä, että planetaario oli remontissa ja kovasti odottamiini simulaattoreihinkin olisi päässyt vasta kello 16-19. Siellä olisi ollut virtuaalivuoristoratoja ja muita jänniä juttuja. Höh. Ihan kiva kohde tämä Eureka kuitenkin oli, eikä väkeäkään tietysti ollut meidän lisäksi keskellä maanantaipäivää kuin kourallinen, eli kierrellä ja katsella sai kyllä ihan rauhassa.

Eurekassa oli siis mm. kaikenlaisia fysiikan vempaimia. Siellä pääsi myös itse kokeilemaan erilaisten tutkimustulosten paikkansapitävyyttä. Tämän lisäksi Eurekassa oli myös eläviä eläimiä. Yhdellä osastolla oli esimerkiksi gekkoja, myrkkysammakoita ja käärmeitä.  Sen lisäksi oli osastoja, joissa sai testailla omaa notkeuttaan, reaktionopeuttaan, kehonsa vesimäärää jne. Peiliosasto ja etenkin peililabyrintti oli ihan hauska.

Pääsin myös selvittämään, kuinka harvinainen olen ulkoisilta piirteiltäni. Minulta kysyttiin esimerkiksi kasvojen ja huulten muotoa ja silmien ja hiusten väriä. Minulle kone antoi vastauksen, että vain kuusi (6) 134 165 kävijästä on ollut piirteiltään samanlaisia kuin minä. Että taidan sitten olla aika eksoottinen tapaus!?

Museon kaikkein parasta antia oli kuitenkin anatomian osasto, jonka ovella oli isot varoitustekstit neljällä eri kielellä. ”Very important! All the human and animal pieces of this exhibition are real and can hurt your sensitivity.” Sepäs kuulosti kumman lupaavalta. Siellä vierähtikin sitten hetki jos toinenkin kaikenmaailman porsaan sikiöitä, koiran keuhkoja, ihmisen aivoja, sydämiä ja muita sisäelimiä tuijotellessa. Olihan siellä tietysti pääkalloja ja luurankokin. Siellä oli jopa melkoisen hurjannäköinen halkaistu koira, jonka sisäelimet näkyivät toiselta puolelta ja kuono ja jalat oli jätetty karvaisiksi.

Tässä museossa vierähti mukavasti useampi tunti, eivätkä kaikki osastot olleet edes auki, eli jonkin verran jäi vielä näkemättäkin. Sadetta ei kovista lupauksista huolimatta tämänkään päivän aikana saatu, eli ehdittiin vielä oikein hyvin kiertelemään ja kävelemään myös kaupungille ja rannalle.

Edit: Ai niin, onhan minulla nyt Youtubessakin yksi pieni video San Sebastianin patikkapoluista. Sellaista tavanomaista huiskintaa, koska en jaksa koskaan keskittyä noudattamaan isin ja äidin neuvoja, mitä kunnolliseen videokuvaamiseen tulee. Haha.

https://www.youtube.com/watch?v=pJj6JgaIvt0

P.S. Ilmoittelinkin jo viimeksi, että blogin erillinen Facebook-sivu jää pois… Olen tosi laiska kaiken ylimääräisen somettamisen kanssa. Blogi jatkaa entiseen malliin ja linkit uusimpiin juttuihin julkaistaan omalla Facebook-sivullani. Seurailla voi myös Instagramissa.

Ensilumi Vanhan Vaasan raunioilla

Länsirannikolle tulee harvemmin mitään asiaa, koska olen ihan toisesta suunnasta (eli Kotkasta) kotoisin. Pohjanmaalla käytiin kyllä kolme vuotta sitten, Lapualla. Vaasassa olin ennen viime viikon reissua käynyt vain kerran ja siitäkin oli ehtinyt vierähtää 25 vuotta. Lähdin siis mielelläni mukaan pikaiselle yhden yön syysreissulle, kun sellaiseen tarjoutui tilaisuus. Kuvittelin, että pääsisin kuvailemaan syksyistä Vaasaa, mutta aika talvisia lumikuvia tällä reissulla kuitenkin tuli räpsittyä… Lokakuista ensilunta, olkaapa hyvä…

Tällä kertaa suuntasimme Vaasaan, koska miehellä sattui olemaan siellä asioita. Junamatka Helsingistä kesti 3,5 tuntia. Huiman kyydin tarjosi Pendolino, se virtaviivainen italialainen juna (tämän muistan aina mainita, kun pääsen Pendolinoon, siihen ’virtaviivaiseen italialaiseen junaan’). VR:n liput olivat sen verran ylihintaiset, että hotelliksi valittiin (tietenkin) halvin mahdollinen, Omenahotelli Vaasan keskustassa (69 euroa/ yö).

’Köyhän naisen matkablogi’ esittelee, Omenahotelli, melkein säädyllistä majoitusta…

Omenahotellissa ei ole henkilökuntaa, kuten useimmat varmaan tietävätkin. Sisään mennään ovikoodeja näpyttelemällä. Hieman ankeaahan siellä oli, jos nyt joku yksi sana pitäisi keksiä kuvaamaan omaa kokemustani. Huone oli ihan ok ja kyllä siinä yhden yön ihan hyvin nukkui. Jos vertaa viimeiseen hotelliimme ulkomailla (Ibis Bilbao), niin tämä ei kyllä yltänyt samalle tasolle viihtyisyydeltään, tai edes siisteydeltään, mutta olipahan joku luukku, jossa nukkua.

MOITTEEN SANA: tyynyliinoissa oli mustia karvoja ja hiuksia (siis sekä että)! Niin kuin olen joskus saattanut todeta, kotimaassa täysin säädyllistä majoitusta ei saa pikkurahalla. Muuten huone ja kylpyhuone olivat ihan siistejä. Tuoleissa oli vähän pinttyneitä tahroja, mutta siinä se.

Plussaa oli se, että huoneessa oli lämpimämpää kuin kotona (piti oikein ottaa villatakkia pois) ja että huoneessa oli ihan mukavasti huonekaluja. Ikkunoiden puolella oli iso pöytä, löystyneen näköiset sohvasänkytuolit ja pari tavallista tuolia. Vähän ahdasta siellä pöytänurkassa oli, mutta se nyt ei hirveästi haitannut. Pistorasioita oli riittävästi. Keskellä huonetta seisoi tilanjakajana vaatenaulakko/ hyllykkö. Huoneessa oli myös mikroaaltouuni, vedenkeitin, teepusseja ja jääkaappi omassa punaisessa hyllykössään, ei tosin käytetty niistä mitään. Katosta roikkui jättimäinen televisio.

Seinällä oli muuten myös iso ja hempeän värinen merimaisema-maalaus…

Vaikka tässä huoneessa oli näin paljon kaikkea, tästä tuli minusta jotenkin laitosmainen fiilis. Viimeisin ulkomaan hotellikokemuksemme (Ibis, Bilbao) oli yksinkertainen ketjuhotellihuone täynnä mainosplakaatteja, mutta pidin sitä silti jotenkin mukavana ja viihtyisänä, sellaisella hotellimaisella tavalla, niin että siihen ikään kuin saattoi kotiutua väliaikaisesti. No, Omenahotelli kyllä menetteli, kun luksukseen ei ole varaa. Edulliseen yöpymiseenhän se kai on tarkoitettu (ja edullisella tarkoitetaan tässä Suomen oloissa edullista). Yöllä oli melkoisen rauhallista, korvatulppia vaati lähinnä käytävältä kantautuva satunnainen ovien pauke.

Mitä näimme Vaasassa…

Saavuttiin Vaasaan vasta illalla yhdeksän aikoihin. Suurimman osan matkasta oli ollut pimeää, eli eipä siinä mitään maisemia paljon menomatkalla nähty, kun ikkunan takana näkyi suurimmaksi osaksi vain pelkkää mustaa. Jossain vaiheessa maa alkoi hohtaa valkoisena ja valkoista vihmoi lisää taivaan täydeltä. Ihanaa, lunta! Tuuli oli kyllä vähän ärsyttävä, kun se painoi kaiken taivaalta tulevan tavaran päin pläsiä heti kun jalkauduimme Vaasan asemalle. Omenahotelli oli siinä melkein tien toisella puolella. Vietiin reput huoneeseen ja lähdettiin etsimään ruokapaikkaa.

Käveltiin torille ihmettelemään jotain patsasta ja päädyttiin lopulta Kokokanaan syömään jonkinlaiset hienot lohisalaatit. Melko kallista (siis köyhän naisen matkablogin näkökulmasta), mutta ihan hyvää. Sen jälkeen pyörittiin vielä jokunen kortteli ympäri. Ei siinä pimeässä lumituiskussa mitenkään kovin hyvin Vaasan keskustasta selvää saanut. Jotain haalaripukuisia opiskelijoita siellä oli liikenteessä ja jonottamassa yhdellä ovella, mutta muuten oli aika väljän ja rauhallisen näköistä. Ajattelin, että olisipa kiva asua tällaisessa sopivan kokoisessa kaupungissa, jossa on illalla näin rauhallista. Keskiviikkoilta siis oli kyseessä. Tosin sääkin saattoi vähän rajoittaa ulkoilijoita, enpä tiedä.

Avointa ruokakauppaa ei kymmenen jälkeen enää löydetty, joten aamulla piti turvautua syömättä jääneisiin matkaeväisiini: yksi banaani, yksi satsuma ja pähkinäpussi, jotka jaomme puoliksi (minulle se riitti aamiaiseksi ihan hyvin). Rautatieaseman kahvilassa olisi ollut myös jonkinsortin yksinkertainen aamiainen tarjolla maksusta, mutta se oli kuvauksen mukaan sen verran yksinkertainen, ettei siitä meidän mielestä kannattanut maksaa.

Alla kuva seuraavan päivän retkeltä Vanhaan Vaasaan. Raunioiden lähellä oli grillikioski (”Rauniokioski”) ja tuolla taaempana näkyvässä rakennuksessa kauppa ja joku kahvilakin siinä taisi olla…

Vanhan Vaasan raunioilla…

Vaasaan ei tule tosiaankaan kovin usein lähdettyä eli halusin ehdottomasti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tutustua nähtävyyksiin. Seuraavana päivänä olin päättänyt mennä yksin bussilla katsomaan seitsemän kilometrin päässä keskustasta sijaitsevaa Vanhaa Vaasaa, sillä aikaa kun mies oli asioillaan.

Lähdin aamupäivällä puoli yhdentoista bussilla. Linjan numero oli 4, vaikka olisi sinne lähelle kai mennyt pari muutakin bussia. Tämä bussi kulki tunnin välein. Oltiin katsottu edellisenä iltana pysäkki hotellin läheltä, asemaa vastapäätä. Bussimatka taisi kestää melkein puoli tuntia. Jossain lähiöissä se kierteli. Bussissa välkkyi valotaulussa seuraava pysäkki, joten tiesin, missä kohtaa painaa nappia, vaikka näkyi siellä ulkona opastetaulujakin. Ja sen rauniokirkon olisi kyllä huomannut tien vieressä muutenkin, se oli kuitenkin sen verran huomiota herättävä rakennus.

Vaasan kaupunkihan sijaitsi Vanhan Vaasan paikalla ennen vuoden 1852 paloa. Etenkin 1400-1500-luvulla rakennetun Pyhän Marian kirkon rauniot kiinnostivat minua. Tykkään kaikenlaisista raunioista ja etenkin tällaiset rauniokirkot, joissa ei ole kattoa, ovat minusta jotenkin mystisiä ja jänniä paikkoja (yksi mielenkiintoinen rauniokirkko löytyy vanhassa Berliinin jutussa).En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, että Suomesta löytyy näin hieno ja vanha rauniokirkko. Nyt löysin kyllä useammista matkablogeista juttuja tästä, kun aloin etsiä tietoa Vaasan nähtävyyksistä.

Lähellä on myös Wasastjernan talo, joka selvisi Vaasan palosta ainoana yksiasuntona. Talon rakennutti vuosina 1780-81 kauppias Abraham Falander, joka aateloitiin myöhemmin nimellä Wasastjerna. Iso valkoinen kivitalo toimii nykyään museona. Museo taitaa kuitenkin olla auki ainoastaan kesäisin. Ei niin, että minä olisin ehtinyt siellä käymään, kun aikaa oli vain noin tunnin verran, mutta pihalla kävin kuitenkin katselemassa. Aika hiljaiselta näytti.

Lunta oli tosiaan satanut aika paljon, eikä raunioille näyttänyt menevän minkäänlaista aurattua tietä tai polkua. Ylitin tien ja jouduin kahlaamaan lumessa ” pellon” poikki jonkun toisen jalanjälkiä pitkin (oli siitä sentään joku mennyt), vaikka lumi oli tietysti uutta ja pehmeää, eikä siinä paljon jalanjäljet auttaneet. Onneksi minulla oli umpinaiset nahkanilkkurit ja villasukat ja villakankaiset housut, jotka hylkivät mukavasti kosteutta, kun siinä tietysti menivät lahkeet ihan lumisiksi. Kengät olisi kyllä saaneet olla vieläkin talvisemmat, mutta kyllä noillakin pärjäsi.  Sen verran oli kuitenkin säätiedotuksia silmäilty etukäteen, että varsilenkkareissa en ollut enää lähtenyt. Vaikka ne nahkaiset ovatkin, niillä ei kyllä olisi ollut tuonne mitään asiaa.

Jee, olin ainoa turisti paikalla! Läheisessä rinteessä oli joku mies pienen lapsen kanssa pulkkamäessä. Ilmeisesti olivat kiertäneet kierroksen raunioissakin, koska siellä oli pulkan jälkiä ja pääsin niitäkin pitkin etenemään. Muita ihmisiä ei raunioiden lähistöllä näkynyt.  Tämä tietenkin miellytti minua, omaa rauhaa arvostavaa ihmistä.

Kiertelin jonkin aikaa raunioita ympäri ja otin kuvia. Se oli kyllä tosi hieno paikka ja olin iloinen, että olin lähtenyt sinne. Minusta oli myös ihan kivaa, kun oli lunta. Siitä sulkeutui raunioihin jotenkin ihan omanlaisensa salaperäinen talvitunnelma. Onneksi ei sentään satanut vettä, mitä olin pelännyt. Vesisateessa olisi ollut huonompi kuvata ja olisi varmaan myös ollut aika kurjan ja harmaan näköistä. Lunta satoi siinä sitten lisääkin koko ajan. Kesäisin paikka näyttää varmaan aika erilaiselta.

Kävin katsomassa myös kellotornia, mutta rinteen toisella puolella näkyviä matalampia raunioita en käynyt katsomassa, koska siitä olisi tullut jo liikaa lumessa pohraamista.

Omat jalanjälkeni kuvassa alla…

Ylempänä rinteessä oli ilmeisesti kellotornin jäänteet (kuva alla)…

Kun olin saanut raunioista tarpeekseni, kävelin takaisin Kauppiaankadulle katsomaan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa Wasastjernan taloa. Alunperin olin ajatellut kävellä katsomaan myös lähistöllä sijaitsevaa Vanhan Vaasan sairaalaa, mutta siihen ei sitten enää jäänyt aikaa, kun olin päättänyt lähteä pois 12.03 bussilla ja liukkailla kaduilla eteneminen oli aika hidasta. Löysin bussipysäkin Wasastjernan taloa vastapäätä. Lumen takia bussi oli myöhässä enemmän kuin kymmenen minuuttia, mutta tiesin sen tulevan, koska olin nähnyt sen menevän toiseen suuntaan, jossa se kävi päätepysäkillään, lentokentällä.

Ajoin bussilla Vaasan torille, jossa minua jo odoteltiinkin. Käytiin syömässä Panoraman lounasbuffetissa. Siellä sai syödä niin paljon kuin halusi. Jälkiruuaksi oli pannukakkua (saan ottaa vehnäjuttuja matkoilla), enkä suinkaan yhtään liioitellut kermavaahdon kanssa… haha. Kermavaahto on suklaan lisäksi suurinta herkkuani.

Ehdittiin vielä hyvin kierrellä kaupungilla ja nähdä Vaasan kauppahalli, Vaasan kirkko ja pari kauppakeskusta (Rewell-center ja Hs-center). Kaupungilla kadut olivat muuttuneet ärsyttäväksi loskaksi. Jalat kastuivat, yääk! Ei ollut mitään vedenpitäviä talvikenkiä vielä jalassa. Onneksi junassa sai vaihtaa sukat. Villasukat ja kengät ehtivät kuivuakin matkan aikana.

Vaasa vaikutti aika kivalta ja sopivan kokoiselta kaupungilta hyvien liikenneyhteyksien päässä, vaikka se aika kaukana meidän alkuperäisistä kotikaupungeistamme (Kotka ja Lahti) onkin. Itse haluaisin mielelläni asua jossain muualla kuin pk-seudulla. Espoo on tietysti vähän kivempi paikka asua kuin Helsinki, jos on ihan pakko täällä olla, mutta joku siinä silti ärsyttää… Ehkä enimmäkseen ihmispaljous ja ryysis. En todellakaan kaipaa jatkuvasti jotain hemmetin markkinatunnelmaa. Sen lisäksi rakennukset lisääntyvät koko ajan sienirihmastomaisen kavalasti. Täällä on myös pitkä matka ulkoilemaan minun mielestäni ’kivempiin’ paikkoihin, sellaisiin ei rakennettuihin, joissa ei tule ketään vastaan (erakko saarnaa taas, haha). Ei tule siksi edes paljon ulkoiltua. Kaikkialle pääsee bussilla ja sillä tulee sitten mentyä ja lihottua siinä sivussa. Espoossa meillä on nyt vierähtänyt jo kolme vuotta. Sitä ennen asuttiin vajaa vuosi Mikkelissä.

Niin, mitähän vielä Vaasasta sanoisin… Vaasan seudullahan olisi ollut paljon kaikenlaista mielenkiintoista nähtävää. Raippaluoto, sillat ja kalastajakylät esimerkiksi, mutta niitä ei tietysti näin lyhyellä reissulla ehtinyt näkemään. Mihinkään museoon ei myöskään tällä reissulla ehditty. Vaasasta pääsisi myös laivalla Ruotsin puolelle Uumajaan. Mutta joo, tuskinpa sitä reittiä nyt tulee ihan heti lähdettyä menemään, kun ei siellä päin asuta.

Milloin minä viimeksi näille nurkille eksyinkään…

Edellisen Vaasan visiitin tein siis 25 vuotta sitten, kun ajeltiin perheen kanssa Suomi melkein ympäri. Nyt kun tämä Vaasa tuli yllättäen ajankohtaiseksi, tarkistin tuon matkareitin perheen vanhasta caravan-päiväkirjasta, joka minulla on sähköiseen muotoon tallennettuna. Nuorena ei edes tullut niin hirveästi paneuduttua siihen, missä milloinkin pysähdyttiin, ellei paikassa sattunut sijaitsemaan jokin erityinen nähtävyys. Nyt kun vanhan reitin tutkiminen kartalta yhtäkkiä alkoi kiinnostaa, on hyvä, että aiheesta löytyy dokumenttia. Meillä on reissuista myös videota, joten kokemuksiin pystyy palailemaan näin vuosikymmenienkin jälkeen… Ensin ajettiin itäpuolelta Ylämaan, Punkaharjun, Kerimäen, Kontiolahden ja Nurmeksen kautta pohjoiseen. Sitten kurvattiin Kajaanin, Puolankajärven, Ranuan, Kittilän ja Levin kautta Kilpisjärvelle. Kilpisjärvellä kiivettiin Saana-tunturille ja ajettiin vielä Norjan puolelle Skibotniin katselemaan vuoria ja Jäämeren rantaa. Sen jälkeen lähdettiin takaisin etelään päin: Muonion, Aavasaksan, Tornion, Simon, Oulun ja Kalajoen kautta länsirannikkoa pitkin Vaasaan asti. Viimeinen yöpymispaikka taisi olla jossain Harjavallassa. Poria ja Raumaa en muista silti koskaan nähneeni, joten niiden kohdalla minulla on tosiaan kotimaan matkailussa musta aukko. Turun kulma jäi sillä reissulla väliin (Turussahan olen käynyt peräti kolme kertaa tähän mennessä, ja joka kerta linnassa… viimeksi parisen vuotta sitten). Isona alueena lähinnä itäinen Lappi on jäänyt minulla väliin, jos kotimaan matkailusta puhutaan.

Tottakai jokaisen kannattaisi kiertää oma maansa edes kerran ympäri. Suomessa on uskomattoman paljon hienoja paikkoja. Aina ei tarvitse lähteä maailman ääriin, voidakseen nähdä ja kokea paljon. Onhan tämä aika pitkä maa. Suomessa on sitä paitsi yksi asia ylitse muiden. Täällä on aika helppo löytää omaa rauhaa (pk-seudun ulkopuolelta ainakin). Se on sellainen asia, jota itse arvostan. Ei ole mitään hermoille käyvää ryysistä joka notkelmassa ja niemennokassa. Tämä on muistunut mieleen aina, kun on pyöritty Keski-Euroopassa päin. Ajattelen, että olen onnekas, kun voin aina palata takaisin tänne metsien maahan.

Itse tykkään paljon kotimaan matkailusta. Se, ettei sitä tule harrastettua enemmän, johtuu monista eri syistä… Yöpymisen kalleus nyt lähinnä aina ensimmäiseksi mietityttää. Haluaisin pohjoiseen ja junamatka sinne olisi myös aika pitkä (sen lisäksi että se olisi todennäköisesti myös kallis). Ehkä me kuitenkin tässä lisäämme lähimatkailua (myös lähimaihin) sen takia, että haluan vähentää lentämistä. Se johtuu ensinnäkin siitä, että inhoan lentämistä, ja toiseksi, pitäisi ajatella myös ekologisesti. Eihän meillä ole autoakaan, joten miksi lentäisimme?

25 vuoden takaisella Vaasan reissulla kohteina olivat lähinnä Wasalandia ja Tropiclandia. Wasalandiahan taitaa olla nykyään jo lopettanut toimintansa. Muistan, että siellä oli ainakin tosi hieno kummitustalo. Ja laitteet taisivat olla muutenkin aika mieleisiä. Vanhemman pikkuveljen kanssa juostiin aina hirveää vauhtia kieputtimesta toiseen, niin että tuskin ikinä ehdittiin edes syömään millään huvipuistoreissulla. Wasalandia oli sen verran kaukana, että siellä tuli tosiaan käytyä vain tuon yhden kerran. Linnanmäki, Särkänniemi ja etenkin Kouvolan Tykkimäki ehtivät lapsuusaikoina tulla enemmän tutuiksi.

En muista juurikaan nähneeni Vaasan keskustaa 25 vuoden takaisella reissulla. Oulusta on jotenkin samantyyppiset muistot, eli keskustaa en ole nähnyt ollenkaan, vaikka Oulun seudulla olenkin ollut meren rantaa ihmettelemässä. Sitä seuraavana vuonna osallistuin vielä yhdelle lyhyemmälle kotimaan kierrokselle (pyörittiin keskellä), jonka kohokohtia olivat ainakin Särkänniemi, Himos, Rapalan luolat, Valamon ja Lintulan luostarit, Olavinlinna sekä Imatran kylpylä.

Kotimaassa haluaisin tosiaan suunnata pohjoiseen jossain vaiheessa. Ainakin Ouluun ja Rovaniemelle olisi kiva päästä tutustumaan, jos ei sen kauemmas jaksaisi julkisilla mennä. Mieluiten haluaisin mennä Lappiin talvella tai syksyllä, koska en tykkää hirveästi itikoista, joita siellä kesällä on. Haluaisin myös joskus nähdä revontulia. Sellaisia värillisiä. Kun en minä, etelän tyttö, ole sellaisia koskaan nähnyt.

ILMOITUSASIANA: Olen poistamassa Tia Tones -matkablogin Facebook-sivun lähiaikoina, koska linkkien jakaminen kahdella Facebook-sivulla tuntuu turhalta vähäisestä kiinnostuksesta johtuen. Ilmeisesti Facebook myös luulee, että kyseessä on jonkinlainen yritys, jos sillä on oma sivu, koska yrittää koko ajan kerjätä minulta rahaa? Eli ilman maksamista julkaisut eivät välttämättä edes näy juuri kenellekään. En kuitenkaan yritä ansaita tällä blogilla rahaa, enkä mitään muutakaan hyödykkeitä. Blogi on minulle rakas harrastus ja sen toiminta jatkuu normaalisti. Linkit uusimpiin juttuihin julkaisen tästä lähtien vain omalla henk.koht. Facebook-sivullani, voin laittaa ne siellä julkisiksi (saa seurata). Kuvia ja vinkkauksia uusimmista blogijutuista voi nähdä myös seuraamalla Tia Tonesia Instagrammissa. Näköjään tätä blogia voi seurata myös blogit.fi-osoitteessa. En muistanut koko juttua, ennen kuin huomasin joku aika sitten, että olin ilmeisesti laittanut sen sinnekin. Blogloviniin en onnistunut tätä aikoinani lisäämään, vaikka yritin.

Kiitän kaikkia seuraajia, tykkääjiä ja lukijoita <3

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

chilitukka

Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki

Bilbao näyttää heti ensisilmäyksellä ihan erilaiselta kaupungilta kuin San Sebastian. Vähän modernimmalta, eikä ihan niin ’hienostuneelta’. Kun harhailimme bussilta hotellille, ei belle eepokista ollut tietoakaan. Mutta Bilbaosta löytyy silti oma rosoinen viehätyksensä. Yhtälailla kuin ihastuin San Sebastianiin, ihastuin myös Bilbaoon.

Bilbaossakin on kaunis vanha kaupunki, casco viejo, josta löytyy kapeita kujia ja takorautaparvekkeita. Mutta Bilbaossa on myös futuristinen puolensa. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa, monenkirjava, uusi ja vanha… Täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Paljon muutakin kuin Guggenheim.

Olin joskus aikaisemmin kuvitellut, että Bilbao saattaisi olla tylsempi kuin San Sebastian. Mutta ei Bilbao ollut vähääkään tylsä! Enhän minä siitä etukäteen paljon mitään tiennyt, mutta oli tosi kiva kierrellä sellaisessa kaupungissa, josta ei arvannut, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan. Ainakaan vielä Bilbao ei vaikuttanut mitenkään liiallisen turismin kyllästämältä, vaikka Guggenheim kuulemma väkeä vetääkin.

Erikoista arkkitehtuuria…

Bilbao osoittautui nopeasti mielenkiintoiseksi kaupungiksi. Se oli ehkä vähän hektisempi ja levottomampi kuin San Sebastian. Yhteiskunnan eri kerrokset ja etniset ryhmät näkyivät myös katukuvassa enemmän. Liian hektinen se ei kuitenkaan minun mielestäni ollut. Jos nyt vertaa vaikka vuosi sitten vilkaistuun Italian Triesteen, jossa pelkkä keskustan pakokaasu ja melusaaste tuntui epämiellyttävältä, vaikkei se taida olla edes väkiluvultaan Bilbaon kokoinen.

Viileää Bilbaossa ei syyskuun puolivälissä ollut, vaan melkein heti, kun bussista oli astuttu ulos, alkoi tulla kuuma. Lämpötila kipusikin molempina päivinä +26 asteen paikkeille. Shortseille ja aurinkovoiteelle oli vihdoinkin käyttöä.

Bilbao on sen verran isompi kaupunki kuin San Sebastian, että eksyttiin (tai ainakin harhailtiin) muutamaan otteeseen. Ensin ei meinattu löytää hotellille, koska kaikki katukyltit olivat baskin kielellä. Lopulta Ibis kuitenkin löytyi, eli ei kun kamat huoneeseen ja sitten ulos aurinkoon.

Jo ensimmäisenä päivänä tehtiin aikamoinen kävelykierros. Illalla minulla oli jalat nilkoista alaspäin ihan kipeät. Air Force Oneillani pystyy kyllä kävelemään vähän pitempiä matkoja, ennen kuin jalkapohjat ja nilkat kipeytyvät, mutta eivät nämäkään kengät ihan määrättömien matkojen talsimiseen sovellu. Kengät ovat kuitenkin hyvä hankinta ja aion ostaa samanlaisia kenkiä jatkossakin, sitten jos ja kun nämä nykyiset joskus hajoavat. Hyvät ja tukevat kävelyyn, mutta eivät näytä liian urheilukengiltä, vaan ovat sillä tavalla siistit, että niillä kehtaa tallustella melkein joka paikkaan. Eli matkoilla ne ovat erityisen käytännölliset, kun kenkiä ei kuitenkaan mahdu mukaan kovin montaa paria.

Ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, eli casco viejoon. Matkalla sinne nähtiin mm. kaunis vanha asemarakennus (kuvat alla).

Vanhassa kaupungissa syötiin ravintola Pentxossa, joka oli tarkka Tripadvisor-tähdistään… (katso juttu Baskimaan ruuista tästä linkistä). Kirkkoon olisi ollut pääsymaksu, joten sinne ei menty (kyseisen kirkon ovi näkyy kuvassa alla).

Vanhassa kaupungissa oli ihan kivoja katuja ja jänniä putiikkeja, siis muutakin kuin pelkkää turistikrääsää. Esimerkiksi Tarot Reading –paikka, jossa oli ”Zombie Tarot” –kortit ikkunassa, oli aika mielenkiintoinen. Aika hämyisen oloinen mesta Helsingin new age –putiikkeihin verrattuna. Toisena päivänä taisin ostaa jotain pientä AleHop-nimisestä krääsäkaupasta, mutta se ei ollut varsinaista turistikrääsää, vaan esimerkiksi 5-vuotiaalle kummitytölle löytyi sellainen kiva kassi, jonka saa itse värittää. Toivottavasti tytöllä ei semmoista vielä ole…

Nunniakin nähtiin, tai en tiedä, mitä nämä valkopukuiset olivat…

Joen rannassa oli värikkäitä taloja ja sieltä löytyi myös mielenkiintoista katutaidetta. Käväistiin joen toisella puolella ihailemassa ”chilitukkaa”, samalla kun odotettiin kauppahallin avautumista. Mercado de la Ribera on hieno rakennus sekin. Siinä on ikään kuin sekoitettu uutta ja vanhaa. Myös peililasia oli käytetty ja muut rakennukset heijastuivat siitä kohtaa kivasti. Peililasiin törmättiinkin Bilbaossa siellä sun täällä. Kauppahallissa oli paljon kaikenlaisia lihoja, hienon näköisiä pintxoja ja tapaksia ynnä muuta muuta ruokatavaraa.

Alla näkymä kauppahallin ikkunasta…

Mies osti meille kauppahallista mandariineja ja pysähdyttiin syömään niitä joen rantaan. Siitä jatkettiin joen vartta pitkin kohti Guggenheimia. Ei se mikään lyhyt kävelymatka ollut sekään. Talot olivat kivan värikkäitä ja niissä oli paljon jänniä lasisia ulokkeita tai erkkereitä.

Bilbaossa on myös paljon siltoja…

Matkan varrelta löytyi mm. jännät polkimet ja muita kuntoiluvempeleitä…

Zubizurin silta ja se takana kohoavat pilvenpiirtäjät ovat aika futuristinen näky. Silta näytti minusta pelottavalta, enkä ensin meinannut uskaltaa lähteä ylittämään sitä. Suostuin sitten, kun huomasin, että seuraavassa sillassa olisi ollut aika rankan näköiset monikerroksiset raput. Joku silta siinä kuitenkin piti ylittää Guggenheimin puolelle päästäkseen.

Joo, en todellakaan halua kiivetä noita ihan älyttömiä portaita tuolla… (kuva alla)

Niin, se Guggenheim. Moderni arkkitehtuuri ei aina ihan sytytä, mutta kaikki modernit rakennukset eivät suinkaan ole rumia, tai eivät ainakaan ihan hirveän rumia… En nyt oikein tiedä, mitä olisin tästä Guggenheimista mieltä. Ainakaan ulkopuolelta se ei tehnyt mitään kovin suurta vaikutusta. Näin vertailun vuoksi toteaisin, että Helsinkiin kohoaa minun mielestäni usein melko rumia rakennuksia, mitään kuitenkaan tässä erityisesti yksilöimättä.  Olihan tämä Guggenheim erikoinen ja varmaankin se nykytaiteen museona ajaa asiansa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi asuinrakennuksista tai kaikista julkisista rakennuksista pitää tehdä nykyään harmaita, teräksisiä, lasisia jne. Haluaisin iloisempia värejä. Kauniimpia taloja. Sellaisia kuin joskus kauan sitten oli. Vaikka joskus belle eepokilla. Jotkut futuristiset rakennukset tai kaupunkimaisemat saattavat miellyttää silmää, mutta niissä täytyy sitten olla joku tasapaino, symmetria, kauneus tms., tai pitäisi sopia ympäristöön jotenkin. No joo, en osaa sanoa tästä Guggenheim-rakennuksesta muuta kuin että aika iso, erikoinen, monimutkainen, käsittämätönkin, tulipahan nähtyä. Alla Guggenheimin hämähäkki.

Tykkäsin enemmän noista joen toisella puolella olevista taloista.  Seuraava kuva. Ihan siitä Guggenheimin pihalta kuvattu…

Emme me Guggenheimissa sisällä käyneet, eikä todellakaan tultu Bilbaoon Guggenheimin takia, joten ihan turha mitään Guggenheimia olisi minun mielestäni sitä varten Helsinkiin rakennella, että ihmiset nimenomaan sellaista tulisivat katsomaan. Ainakaan minä en valitsisi ulkomailta matkakohdetta sillä perusteella. Onhan se ehkä jonkinlainen lisä mahdolliseen muuhun tarjontaan ja tässä Bilbaon tapauksessa on kaiketi koko kaupunki noussut uuteen kukoistukseen tämän Guggenheimin avulla, mutta niin kuin sanoin, emme menneet katsomaan, minkälainen se olisi ollut sisältä. Ja minä en siis edes ole ihminen, jota eivät museot tai taidemuseot kiinnostaisi. Nykytaide nyt vain… noh, joskus vähän tökkii. Ja ehkä tässä on sekin, että se on vähän liian sellainen ”pitää nähdä” -paikka. Tottahan toki mekin Guggenheimin luo vaellettiin, kun se kerran siellä oli, mutta siihen se sitten jäikin…

Vesitaideteos siinä ulkopuolella oli kyllä kiva ja mielenkiintoinen ja olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa ihmettelemään. Mies vain olisi voinut alkaa hermostua, jos olisin jäänyt koko illaksi siihen kyykistelemään ja samoja vesiä kuvailemaan… 🙂

Bilbaon Guggenheim muistutti joltain puolelta katsottuna isoa teräslaivaa ja ulkopuolellakin oli ihan riittävästi (ilmaista) nähtävää. Innostuin siis kuvailemaan vesiä, tai mitä lie suihkulähteitä, jotka ilmestyivät maasta ja katosivat räiskähtäen. Turisteja ei ollut ainakaan syyskuussa mitenkään häiritsevän paljon, joten Guggenheimin liepeillä oli ihan mukavat oltavat.

Ehkä ihmiset kuvaavat useammin Guggenheimin kukkakoiraa kuonon puolelta, niinpä minä kuvailin takapuolelta… SE KUULUISA KUKKAKOIRA:

Guggenheimin terassilla ostimme juomat. Minä valitsin viiden euron tuorepuristetun appelsiinimehun (kai sitä nyt voi vähän ylikalliisiin nautintoihin investoida, kun ei kerran museoon sisällekään menty) ja mies sai Heinekenin, eli suomeksi ”heinäkengän”, oluen, mitä se ei olisi halunnut Espanjassa juoda. Olin siinä vaiheessa kaikesta kävelystä jo aika väsynyt, mutta silti päätettiin kävellä vielä toista reittiä takaisin hotellille. Kotona voi sitten löhöillä, vai miten se menikään…?

Taidan kertoa toisesta Bilbao-päivästämme vielä erillisessä jutussa. Näitä juttuja on vähän vaikea koostaa ja joskus niistä saattaa tulla vähän liian pitkiä… San Sebastianistakin riittäisi tarinaa vielä ainakin yhteen tiedemuseosta kertovaan juttuun. Samoin majoitukset ovat vielä käsittelemättä. Ja Pariisin lentokenttä… 🙂

Linkit Baskimaan reissun edellisiin juttuihin:

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit (kuvia sekä San Sebastianista että Bilbaosta)

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki (San Sebastian)

Otuksia leivän päällä (eli Baskimaan parhaat sapuskat…)

Joka tapauksessa: Bilbaoon kannattaa kyllä mennä ja tutustua. Se on oikeasti ihana ja aito kaupunki.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.