Monthly Archives

maaliskuu 2018

Pakkasta ja trooppisia perhosia

Botania

Tällä kertaa Suomen kaupungeista on vuorossa Joensuu, jossa en muista aikaisemmin käyneeni. Sen ohi kyllä ajettiin vuoden 1992 karavaanireissulla ja perheen reissupäiväkirjasta pystyn helposti tarkastamaan, että tuolloin on yövytty ”Vuokonjärven lomassa”. Kyseinen paikka on ilmeisesti sijainnut Juukassa, mutta lopettanut sittemmin toimintansa.

Nyt oli viimeinkin aika tutustua minulta väliin jääneeseen Joensuuhun. Kuviteltiin, että se olisi helposti hoidettu Pieksämäeltä. Hah-hah. Jos oltaisiin lähdetty sunnuntaina päiväreissulle julkisilla kulkuvälineillä, aikaa kohteessa kiertelyyn olisi jäänyt vain pari tuntia. Meidän oli siis melkein ”pakko” viipyä yön yli.

Hypättiin bussiin lauantaina iltapäivällä. Se lähti ensin huristelemaan kohti Varkautta. Mikkelin aikana käytiin sielläkin kerran päiväreissulla. Silloin oli aika kuuma ja käveltiin odotettua pitempi matka Mekaanisen musiikin museolle. Se museo on kyllä niin uskomaton sirkus, että haluaisin mennä sinne uudestaan. Pieksämäeltä olisi sinne vielä lyhyempi matka…

Varkaudesta bussi jatkoi kohti Joensuuta. Siinä vaiheessa päästiin istumaan vierekkäin. Kuuntelin matkalla äänikirjaa ja välillä yritin bongailla ikkunasta autiotaloja. Saattoi siellä muutama sen näköinen vilahtaakin. Matkan aikana nähtiin myös iso hirvi, joka toljotti bussia metsästä. Hyvä kuitenkin, että pysyi metsän puolella. Jossain vaiheessa alkoi pimentyä ja peltojen ja metsien keskellä harvakseen nököttävät talot näyttivät kirkkaine valoineen nukkekodeilta.

Muistelisin, että Pohjois-Karjalassa on paikoin aika näyttäviä maisemia. Esimerkiksi Vuokonjärven lomassa oli huimia korkeuseroja, alhaalla järvi ja vastarannalla korkeaa kalliota ja metsää. Lampaita niityllä ruohokenttäisen caravan-alueen vieressä. Kolilla ei jostain syystä silloin käyty, vaikka aika läheltä liipattiinkin.

Joensuun keskustassa huimista maisemista ei tietysti ole tietoakaan. Ensisilmäykseltä Joensuu näyttää ihan tavalliselta suomalaiselta kaupungilta ja äkkiseltään katsottuna voisi kuvitella ilmestyneensä ihan mihin tahansa niistä. Monet niistä näyttävät yllättävän samanlaisilta. On tori ja siinä kaikenlaista liiketoimintaa ympärillä.

Matka Joensuuhun tuntui pitkältä. Ihan kuin kaupunki olisi tosi kaukana kaikesta. Kun kartasta katsoo, niin kyllähän se tunne siitäkin vahvistuu. Pieksämäki on selvästi ”keskellä ei mitään”, eikä Pieksämäellä ole juuri mitään, mutta jos asuisi Joensuussa, olisi tosi pitkä matka joka paikkaan…?

susipatsas

Joensuussa on torin laidalla kuuluisa susipatsas. Turisti saa halutessaan valokuvata itsensä puistonpenkillä suden kainalossa, minkä minäkin tietysti tein. ”Susi kosiomatkalla” on patsaan nimi. Aika hurjaa. Tarkistin Wikipediasta.

Jäimme Joensuussa pois torin pysäkillä. Tori näytti olevan jonkinlaisessa remontissa. Nyt ei ollut mikään hikinen hellesää, niin kuin edellä mainitulla Varkauden reissulla tai samalle kesälle sattuneella Kuopion kierroksella. Nyt oli maaliskuun alku ja vielä kunnon talvi: lunta ja kirpeää pakkasta. Torin toisella puolella paistoi keltaisin kirjaimin Las Palmas. Ehkä se on Joensuun kuumin menomesta?

Olimme varanneet huoneen Hotel GreenStarista. Se löytyi torin toiselta puolelta jostakin Taitokorttelin takaa. Ihan keskustamajoitus siis.

Hotellin tuulikaapin nurkassa kökötti automaatti sisään kirjautumista varten. Henkilökuntaa ei enää siihen aikaan ollut paikalla, mutta on kuitenkin mainittava, että tässä hotellissa on myös reseptionluukku, joka oli rullattu auki sunnuntaiaamuna, kun lähdimme pois.

Kummallisiksi menneet nämä hotellit nykyään, totesin miehelle. Kun minä olin lapsi, niissä oli isot aulat ja oleskelutiloja, reseptiontiskit, baarit ja ravintolat, uima-allasosastot ja tenniskentät… Nyt on vain hissi, hieman tylsiä portaita ja käytäviä, pienehkössä eteisaulassa välipala-automaatti ja pari mikroaaltouunia. Joko minulla oli lapsena varaa hienompiin hotelleihin tai sitten joku on muuttunut?

Oikeastaan pääsin lapsena aika usein hotellilomille, koska äiti pääsi työnsä puolesta joihinkin hotelleihin puoli-ilmaiseksi. Silloin hotellissa olo itsessään oli hienoa lomailua, vähän niin kuin luksusta. Tässä iässä, tai tällä budjetilla, on vaikeampi päästä samaan fiilikseen. Muuten vieraaseen kaupunkiin tutustuminen ja siellä kiertely tuntuu kivalta lomailulta, mutta hotelli on vain paikka missä nukutaan.

hotellihuone

Huone GreenStarissa oli kolmannessa kerroksessa ja oikein siisti. Tuli vähän mieleen Bilbaon Ibis, josta tykkäsin. Täällä oli kaksi sänkyä, jotka sai myös siirrettyä vierekkäin. Sen lisäksi oli pienet yöpöydät, peilipöytä ja tuoli, vihreä nojatuoli ja taulutelevisio. Eipä sitä nyt yhdeksi yöksi mitään sen kummempaa tarvitsekaan. Sänky oli aika pehmeä, mutta kuitenkin jotenkin ihmeellisen pinkeä. Se ei ollut huono, mutta kuitenkin pidän kotisänkyäni parempana ja siihen oli mukava reissun jälkeen palata. Tässä hotellissa oli myös ihan rauhallista. Ei kuulunut mitään meteliä. Vessan suihkunurkasta kuului kyllä äänekästä lorinaa vähän väliä ja pelkäsin, että se kuuluisi yölläkin, mutta en ainakaan nukkuessani huomannut mitään. GreenStarhan siis mainostaa olevansa hotelli, joka säästää ympäristöä kuluttamalla perinteisiä hotelleja vähemmän energiaa ja vettä.

Tämä GreenStar oli kyllä selvästi parempitasoinen ja siistimpi kuin Omenahotelli, jossa yövyttiin Vaasassa. Tätä voi oikeasti suositellakin. Omenassa oli vähän ankeaa ja mm. karvoja tyynyliinalla (lue tarkemmin tästä). Yhtä lämmintä näissä oli molemmissa, eli ei kotimaan hotelleissa ainakaan tämän otoksen perusteella palella tarvitse. GreenStarin huoneessa oli varustuksena vedenkeitin, pieni jääkaappi ja kolme Ikean posliinikuppia, jotka olivat tietysti väriteeman mukaisesti vihreitä. Vedenkeitin näytti vähän pölyiseltä, enkä saanut kantta auki, ja muutenkin, en oikein tiedä, pitäisikö hotellihuoneiden keittimiä käyttää, kun olen lukenut niistä hurjia juttuja… Posliinikupit ovat kuitenkin hyvät olemassa. Ne näyttivät puhtailta, mutta jokseenkin perusteellisena ihmisenä huuhtelin omani moneen otteeseen. Kävin lämmittämässä vettä alakerran mikroaaltouunissa (huom. omat teet piti käydä ostamassa kaupasta). Vähän pitkä matka sinne mikroaaltouuneille kolmannesta kerroksesta, mutta hyvä juttu kuitenkin, kun oli kiva nauttia illalla kuuma teekupillinen huoneessa. Vaikka eteiseen pinotut mikroaaltouunit ovat pöljän näköisiä, ne ovat kuitenkin ehdottomasti plussaa.

Illalla päätettiin lähteä vähän kävelemään ja sen jälkeen johonkin syömään. Käveltiin ensin Taitokorttelissa ja sitten päädyttiin joen rantaan ja Ilosaareen. Minun oli vähän vaikea saada käsitystä Ilosaaresta. Ehkä se johtui siitä, että oli pimeää. Siis oliko se nyt joku saari joessa? Taisi olla. En saanut mielestäni mitään kovin hyviä kuvia oikein mistään, vaikka yritin käyttää jalustaa.

Keskikaupungilla oli aika paljon nuorisoa liikenteessä. Näin Pieksämäkeen jo tottuneelle, Joensuu tuntui jopa liian meluisalta ja rauhattomalta metropolilta. Yritettiin katsella ruokapaikkaa ja päätettiin, että mennään johonkin pitseriaan. Tuossa on joku Sinet, mies sanoi. Minulle tuli kadulla sellainen ikään kuin intuitiivinen tunne, että en voi mennä syömään paikkaan, jonka nimi on Sinet. Siis sellainen ihan tosi nopea ajatus, jota puoliääneen siinä mumisinkin. No, minä olen kai enimmäkseen jalat maassa tyyppi, enkä alkanut sen enempää mietiskellä mitään nomen est omen -juttuja. Olisi ehkä pitänyt, koska siinä melkein vieressä olisi ollut joku toinenkin pitsa-kebap-paikka, jonka nimi oli Aurinko. Kumman itse valitsisitte? Jälkeenpäin tulin taas kerran miettineeksi, että jos tuon Sinetin olisi jättänyt jonkun ohikiitävän ajatuksen takia väliin (en edes osaa sanoa, mikä nimessä muka häiritsi, vai häiritsivätkö minua sittenkin liian edullisilta tuntuvat tarjoukset…), silloinhan ei olisi ikinä saanut tietää, että sinne ei ihan oikeasti olisi pitänyt mennä.

Sinet näytti ihan tavalliselta pitsa-kebap-paikalta. Tosin aika monilla pöydillä lojui edellisten asiakkaiden astioita, joita kukaan ei ollut viitsinyt korjata pois. Tässä paikassa oli tarjolla myös gluteenittomia pitsoja, mikä ei ole mitenkään tavallista paikoissa, jotka eivät kuulu mihinkään ketjuun. Se nyt on oikeasti yks ja hailee, minkä pohjan nykyään otan, vähän on hakusessa nämä jutut taas…

Huomasin heti, että pitsani näytti vähän erilaiselta kuin mihin olen pitserioissa yleensä tottunut: se oli aika pieni ja paksu. Sen lisäksi pitsa vaikutti jotenkin raa’alta. Juustot (mm. aurajuusto) eivät olleet edes kunnolla sulaneet. Päälle oli heitelty pari pekonisiivua, jotka nekin olisivat voineet olla kypsempiä ja rapeampia. Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä niin kuin pitsa olisi otettu suoraan pakaste-altaasta ja tungettu uuniin liian vähäksi aikaa. Myös maultaan ja muulta tuntumaltaan pitsa oli kaupan pakastepitsan oloinen (olkoonkin, etten ole sellaisia syönyt varmaan kymmeneen vuoteen, enkä nyt muutenkaan hirveästi mitään valmistuotteita syö). Valituista täytteistä huolimatta pitsa oli aika mauton. No, syömättähän se minulta osittain jäi, vaikkei se ollut edes mikään kovin iso. Ei miehen valitsema pannupitsakaan mitään hyvää ollut. Jälkeenpäin googlasin, että Sinet mainostaa olevansa Joensuun paras pitseria. Ohhoh. Jos tuo oli paras, minkälaisia ne muut sitten mahtavat olla…? Ei niin, että mitenkään kovin todennäköisesti tulisin niissä jatkossa asioimaan, mutta kuitenkin.

Sanottakoon nyt, että tästä tuli loppuillaksi paha mieli ja koko Joensuu tuntui heti paskalta kaupungilta. Kauhean usein en ole muistaakseni tässä blogissa ruuasta valittanut: vain kerran aikaisemmin olen saanut huonoa ruokaa ravintolassa, Italian Triestessä. Eli jos Joensuuhun menette ja pitsaa tekee mieli, niin emme voi suositella tätä Sinetiä.

Onneksi seuraava päivä Joensuussa oli onnistuneempi. Päivä alkoi Hotel GreenStarin buffetaamiaisella. Se maksoi 9 euroa/henkilö, kun sen osti paikan päällä. Siellä sitten maistelin kaikenlaisia vehnäisiä juttuja, koska nykyään saatan niitäkin maistella, mm. pannukakkua. Karjalanpiirakat olivat lämpimiä ja ihan parhaita, mutta niitä en uskaltanut ottaa kuin yhden, kun eikös karjalanpiirakoissa ole kuitenkin ruisjauhoja…? Ajattelin, että niistä voi kyllä tulla vatsa kipeäksi. Hyvää smoothieta oli myös tarjolla.

hotelliaamiainen

Runsaan aamiaisen jälkeen kelpasi lähteä ulos. Siellä oli kirkas talvinen ulkoilusää. Tosin minulla menee liiasta auringosta (ja etenkin auringon ja lumen yhdistelmästä) helposti nuppi sekaisin ja alkaa heikottaa. Olen yleisesti ottaen parhaimmillani pimeässä. Mutta ei muuta kuin mustat lasit päähän ja menoksi.

Joensuun reissun pääkohteeksi olin valinnut Botanian, kasvitieteellisen puutarhan. Sinne oli hotellilta noin parin kilometrin kävelymatka. Matkan varrella nähtiin mm. Joensuun kirkko. Sen on suunnitellut sama Josef Stenbäck, joka on suunnitellut monta muutakin suomalaista kirkkoa. Esimerkiksi Mikkelin tuomiokirkon, jossa asteltiin vihille, ja Kotkan kirkon.

Joensuun kirkko

Joensuun kirkossa oli juuri alkamassa sunnuntain jumalanpalvelus ja kellot kumahtelivat. Mielellään tuota kirkkoa olisi katsellut lähempääkin, se näytti niin kauniilta rakennukselta.

Botaniassa päästiin sukeltamaan suoraan pakkasesta tropiikin lämpöön. Ensimmäisessä huoneessa ilmankosteus oli suorastaan käsin kosketeltavaa ja kamera joutui aika koville, kun ensin oltiin pakkasessa ja sitten hypättiin yhtäkkiä kuumaan ja kosteaan. Ensimmäisissä kuvissa näkyi lähinnä höyryä. Paksuissa paidoissa ja villakankaisissa housuissa tuli kieltämättä aika kuuma, vaikka kaikissa osastoissa ei ihan tropiikin lämmössä oleiltukaan, vaan toiset olivat selvästi viileämpiä. Kasvihuoneissa on edustettuna neljä eri suurilmastoa.

Botania

kasvitieteellinenpuutarha

Botaniassa on myös maailman pohjoisin trooppinen perhospuutarha. Talvella perhoset eivät olleet kovin aktiivisia, vaan ennemminkin uneliaita. Vain muutama musta yksilö lepatteli siellä täällä. En tiedä, mitä ne olivat nimeltään. Isommat perhoset joko nukkuivat tai olivat kuolleita. Enhän minä perhosista mitään tiedä, mutta joka tapauksessa suurin osa näkemistämme yksilöistä makaili penkeillä, eikä tuntosarvikaan värähtänyt. Jonkinlaisissa puutauluissa roikkui myös perhosen koteloita (huom. ei kotiloita).

perhospuutarha

perhospuutarha

perhosen kotelot

Botaniassa asuu myös Juuso-niminen papukaija, kultatöyhtökakadu, joka on nimestään huolimatta tyttö. Se on syntynyt vuonna 1990, eli aika vanha tipu. Välillä Juuso mökötti, eikä katsonut meihin päinkään, mutta välillä se villiintyi ja alkoi päästellä erilaisia ääniä, vihellyksiä ja naksahduksia. Taisin jossain vaiheessa erottaa sen huutelevan myös ”terve, terve”. Mitään muita sanoja se ei kyllä meille toistellut. Jossain vaiheessa Juuso rupesi taas mököttämään, eikä reagoinut, vaikka yritettiin puhua sille.

kultatöyhtökakadu

Oltiin sen verran aikaisin liikenteessä, että saatiin oleilla kasvihuoneissa aika rauhassa. Siellä oli ihanaa haistella ja istuskella kasvien keskellä. Kivaa oli myös se, että kasvien keskelle pääsi kävelemään, tuli vähän viidakkofiilistä. Aurinko tietysti paistoi kirkkaasti sisälläkin.

Oikea tropiikkiin matkustaminen ei juurikaan kiinnosta minua. En oikein tykkää hirveän kuumasta, kosteasta, enkä auringostakaan kovin suurissa määrin. Sitten on tietysti ne kaikenmaailman loisiot, madot, tai mitkä lie superpöpöt, jotka jossain kaukokohteissa olisivat ihmisiin tarrautumassa. Näin pakkasen paukkuessa oli kuitenkin ihan virkistävää päästä hetkeksi piipahtamaan tropiikin lämmössä ja kaukaisten maiden kasveja ihmettelemässä.

carambola

Nähtiin värikkäitä kukkia ja mm. carambola-hedelmiä ja mangoja.

Kummalliset kivikukat jäivät mieleen, vaikka niitä olikin vähän vaikea ensin erottaa. Sellaiset kasvavat Etelä-Afrikan karuimmilla aavikoilla. Jotkut näyttivät minusta ihan hampailta tai halkaistuilta sormilta.

kivikukat

kivikukat

Botania on ollut ilmeisesti jonkinlaisissa talousvaikeuksissa ja siellä on tapahtunut lähiaikoina omistajan vaihdos. Paikkaa aiotaan nyt laajentaa ja uudistaa.

Minusta Botania oli tosi kiva paikka. Etenkin näin talviaikaan siellä oli jännä käydä, kun ulkona oli niin kylmä. Ei tarvinut matkustaa maapallon toiselle puolelle.

Paikalle alkoi ilmaantua enemmän ihmisiä vasta, kun me siirryimme jo kahvilan puolelle. Siinä vaiheessa ainakin minulle oli ehtinyt tulla jo aikamoinen jano. Lähdettiin sitten vähän ajan päästä kävelemään takaisin keskustaan. Aurinko paistoi edelleen kirkkaasti.

Joensuun taidemuseo

Joensuun taidemuseo (kuva yllä) on massiivisen näköinen vanha rakennus, vaikka sinne ei tällä kertaa mentykään. Pihapiiristä löydettiin taidekeskus Ahjo, jonne oli vapaa pääsy. Rahallinen tukeminen oli vapaaehtoista. Siellä oli esillä tauluja muutamalta eri kuvataiteilijalta, joiden nimiä ainakaan minä en ollut aikaisemmin kuullut. Enhän minä tietysti mikään kuvataiteen asiantuntija olekaan. Aikamoisia hintoja oli tauluilla. En taida olla ihan kohderyhmää siinä mielessä. Koska harrastan kuvataiteilua itsekin, seinille on aina riittänyt ripustettavaa omastakin takaa, eikä taiteeseen sijoittaminen ole käynyt muutenkaan mielessä. Uuteen kotiin tulostutin juuri yhden digitaalisen maalaukseni, kummitusmetsässä mammutilla ratsastavan tytön, ja ostin Tokmannilta halvan ison kehyksen. Hintaa taululle tuli alle pari kymppiä. Taulu kuin taulu. Ja kuva on ainakin mieleinen.

Taidemuseon sijaan suunnattiin torin laidalle Carelicumiin ja siellä Pohjois-Karjalan museoon Hilmaan, jonka pääsymaksu ei paljon lompakkoa verottanut. Olin siinä vaiheessa jo aika väsynyt kaikesta kirkkaudesta. Helpotti, kun repun sai hetkeksi säilytyslokeroon.

Hilmassa minua miellytti erityisesti vanhojen karttojen katselu. Olin nimittäin juuri pari päivää aikaisemmin kysynyt mieheltä, että miten ennen vanhaan tehtiin kartat, kun ei voitu kuvata ylhäältä käsin. Noita karttoja varten oli kyllä vähän kävelty ja seilailtu rantoja pitkin. Aika hassun näköisiä. Myös jukeboxhuone oli jännä ja pantiin siellä musa pauhaamaan. Ensin valittiin yksimielisesti Paviansin ”Olen eläin”, mikä osoittautui hyväksi kappaleeksi. Siellä me sitten istuttiin vierekkäin jammailemassa.

Tässä museossa ei ehkä ollut mitään sellaista niin ihmeellistä ja sydämeen käypää kuin Kuopion museon viileä mammuttihuone nelisen vuotta sitten. Tämäkin museo oli kuitenkin ihan kohtuuajassa kierrettävissä ja siellä esiteltiin enimmäkseen karjalaista elämäntapaa. Alakerrassa oli vielä lastenkirja- ja nukkenäyttely, jossa oli ideana, että nukketaiteilijat olivat valinneet jonkun lastenkirjahahmon ja tehneet siitä nuken.

Vaikka aamulla oli syöty aika tukevasti, päätettiin silti käydä vielä ennen junan lähtöä syömässä, ja tällä kertaa jossain kunnon ravintolassa. Valittiin Torero.

Juna Pieksämäelle lähti 15.50 ja se oli kiskobussi, johon ei myydä paikkalippuja. Se pakkautui täyteen ihmisiä. Onneksi ehdittiin ajoissa sisään, että saatiin istumapaikat. Käytävät ja eteisetkin olivat lopulta ihan täynnä. Kaiken kävelyn jälkeen olisi ollut vähän tukalaa seistä yli parin tunnin matka Pieksämäelle. Oliko tähän nyt sitten syynä hiihtoloma-aika, vai mikä? Vr olisi kyllä voinut vähän lisätä vaunuja.

Nyt on sitten Joensuukin nähty. Viimeksi tehtiin lokakuussa vastaavanlainen yön yli reissu Vaasaan, eli aika laidasta laitaan on menty. Vaasan reissu ei kyllä ollut samalla tavalla huvireissu, vaan aika pikainen pyrähdys, koska miehellä oli siellä asioita ja minä vain lähdin mukaan. Ehdin sentään käydä Vanhan Vaasan raunioilla yksinäni seikkailemassa.

Seuraavaksi haluaisin lähteä pohjoiseen. Oulu ja Rovaniemi kiinnostaisivat. Molempien ohi olen kyllä ajanut, mutta kaupunkeja en muista varsinaisesti nähneeni. Poroja olisi myös kiva nähdä. Ongelmana on tietysti taas se, että mistä repäistäisiin tarpeeksi aikaa sellaiseen reissuun. Täältä olisi kuitenkin vähän lyhyempi matka kuin etelästä ja junalla mentäisiin. Venäjälle ollaan myös jonkinlaista junamatkaa suunniteltu. Sitä en kyllä tiedä, riittääkö minulla sittenkään rohkeus Moskovan junaan vai mentäisiinkö sittenkin vain Pietariin.

Pieksämäki on vaatinut vähän totuttelua, esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen suhteen tai siinä, ettei ruokakaupoista välttämättä löydy kaikkea, mihin on tottunut. Se on kyllä kivaa, kun kaikki on kävelymatkan päässä ja läheltäkin löytyy pienempiä ruokakauppoja. Espoossahan meillä ei ollut kovin lähellä minkäänlaista elintarvikemyymälää. Landella myös tulee liikuttua enemmän, koska kauppoihin pitää kävellä, ja muutenkin ympäristö houkuttelee enemmän ulkoilemaan.

Pk-seudun ryysiksiä en kaipaa yhtään. Välillä ehkä saattaa kaivata sellaista Kotka-Mikkeli –kokoisen kaupungin tarjontaa, esimerkiksi ostosmahdollisuuksia ja tapahtumia. Toisaalta, eipähän pitäisi mennä niin helposti rahaa heräteostoksiin. Mikkeliin pääsee kyllä Pieksämäeltä junalla 40 minuutissa, eikä Jyväskyläänkään paljon sen pitempi matka Vr:n kyydillä ole. Espoossa meni saman verran aikaa Helsingin keskustaan sen jälkeen kun länsimetro otettiin käyttöön. Eli siihen verrattuna isommat kaupungit eivät ole kaukana, mutta junien vuoroväli on tietysti huomattavasti harvempi. Mikkelistä tykkään siinä mielessä, että se on jotenkin sellainen sopivan kokoinen kaupunki ja myös ennestään tuttu.

Tykkään kyllä Pieksämäellä rauhasta ja luonnonläheisyydestä. Odotan jo innolla, että pääsisin pyöräilemään ja katselemaan järviä ja lampia. Minulle ne ovat edelleen jotenkin eksoottisia, koska olen pohjimmiltani merikaupungin ja joen varsien tyttö. Sitä en sitten tiedä, kuinka pitkälle täällä on pyöräilyyn sopivia teitä, vai loppuuko sellaiset joka suunnassa siihen pisteeseen, missä metsät alkaa. Joku uusi Vedenjakaja-reitistö täällä ainakin on, Pieksämäen uusi matkailuvaltti, johon kuuluu ilmeisesti ainakin patikointi- ja maastopyöräilyreittejä. Aion kyllä tutustua siihen paremmin heti kun kelit ovat siinä määrin kohdillaan, että pääsen reittien suuntaan pyörällä.

Blogiin ilmestyy juttua ainakin silloin kun jossain käydään. Toista blogia saatan myös päivitellä aina välillä, mutta en nyt jaksa tässä siitä sen enempää vaahdota.

Tässä oli tosiaan iso muuttoruljanssi ja sen jälkeen minulle ilmaantui yllättäen muitakin kirjoitustöitä. Pari tekstiäni pääsee oikein painettuun kirjaan (tällaista on tapahtunut vain kerran aikaisemmin), ja niitä tekstejä piti sitten alkaa hiomaan kustannustoimittajien kanssa. Kohtahan tässä tuntee itsensä melkein kirjailijaksi. Haha.