Banaani käsimatkatavaroissa. Eli, milloin lopetan lentämisen?

EN oikeasti halua olla lentokoneissa. En yhtään. Viimeisin reissu sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei matkanteko taivaalla jylisevissä ahtaissa purkeissa ole minua varten. Joko lentäminen täytyy lopettaa kokonaan tai ainakin lentokohteet on harkittava tarkkaan ja jätettävä hyvin vähiin. Vaihtolennot on ainakin unohdettava. Olin vaihtolentoja vastaan jo ennen Baskimaan reissua, mutta kuinkas sitten kävikään…?

Taas liikaa nousuja ja laskuja lentopelkoiselle. Taas liian rankkaa matkantekoa, vaikka yksittäiset lennot eivät kovin pitkään kestäneetkään. Silti: jo ennen perillepääsyä ihminen on ihan rättipoikki.

(Seuraavissa kuvissa muuten lennetään Pariisin taivaalla…)

Kokonaan toinen asia on lentomatkailun ekologinen puoli. Jos kerran olen jo nuorena tehnyt valinnan, etten koskaan yksityisautoile ja olen vielä onnistunut löytämään samanhenkisen miehenkin, niin miksi ihmeessä lentäisimme? Oikeasti, suurin syy, miksi en ole koskaan kiinnostunut autoilusta, on varmaan se, että en vain tykkää henkilöautossa matkustamisesta (yhtään sen enempää kuin lentokoneistakaan), ja vaikka tykkäisinkin, autoon ja sen ylläpitoon ei olisi kuitenkaan varaa. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa (tai ainakin ne yhteiskunnan, tai minkä lie ”pitää” ja ”kuuluu” -järjestelmän, sanelemat ”valinnat”), siinä määrin, mitä itse kullekin on mahdollisuuksia annettu. Ymmärrän tietysti, että ainakin jossain työ- tai asuinpaikoissa oma auto on välttämätön. Tunnen silti yhden ihmisen, joka on suostunut asumaan pahemmissakin peräkylissä työn takia, ilman omaa autoa, ja ne on kyllä aikamoisia extremejuttuja…

Joka tapauksessa, ekologisesti ajatteleva puoli minussa on selvästi liian tiuhaa lentämistä vastaan. Toisaalta pystyn hyvin ymmärtämään myös ihmisen kaipuun nähdä ja kokea. Itsellänikin on sellainen ajoittainen seikkailun kaipuu, vaikka tavallaan viihdynkin parhaiten kotona omassa rauhassani ja arvostan, että voi elää sellaista ”ihan normaalia rauhallista elämää”. Välillä tekee kuitenkin mieli päästä näkemään paikkoja ja suunnittelemaan matkoja, ne on kuitenkin kivoja juttuja, mitä odottaa ja mitä sitten on kiva jälkeenpäin muistella. Tietää vähän eläneensä, eikä vain istuneensa paikoillaan.

Luulen, että ihan älyttömän paljon minun ei kuitenkaan kannattaisi matkoja ahnehtia, koska silloin ne varmasti alkaisivat helposti maistumaan puulta. Toisaalta en myöskään kaipaa niin hirveän kauas, koska pitkä matkanteko on sen verran stressaavaa. Monethan tykkäävät mennä mahdollisimman kauas, mutta minua kaukokohteet eivät niin kauheasti houkuttele. Karsastan myös ajatusta sellaisista paikoista, joissa ihmiseen voisivat pesiytyä kaikenmaailman loisiot ja madot, tai mitkä lie superpöpöt. Hyvä, että mies on ehtinyt käydä Afrikassa ennen kuin tutustui minuun, koska nyt sitä ei enää päästettäisi. 😉

Pelko, huono olo, ekologiset näkökohdat. Siinä on jo aika paljon asioita, jotka puoltaisivat sitä, että lentäminen pitäisi minun osaltani lopettaa. Vaikka siis jotain pientä matkabloginräpellystä tässä kirjoitankin.

(Täytyihän näille hienoille ”Pariisin kuville” tehdä tämä pieni blogijuttu…?)

 

Vaihtolennolla Pariisin kautta Bilbaoon ja takaisin

Viimeksi lennettiin syyskuussa Baskimaalle. Meitä molempia kiinnosti Pohjois-Espanja enemmän kuin etelän kuumat aurinkorannikot. Minä halusin erityisesti San Sebastianiin, koska maisemat näyttivät kuvissa niin hienoilta. San Sebastian lisäksi tutustuimme myös Bilbaoon, joka sekin osoittautui aivan ihanaksi kaupungiksi.

Olisimme voineet lentää suoralla lennolla Helsingistä Ranskan Biarritziin ja mennä siitä junalla Espanjan puolelle, mutta lentoja oli vain kerran viikossa. Ei sopinut meille, pihistelijöille. Me halusimme olla matkalla vain viisi yötä. Vaihtolennotkin olivat aika huonoihin vuorokaudenaikoihin. Sieltä sitten oli pakko valita joku vähemmän paha vaihtoehto, vaikka ensimmäinen lento lähti niin aikaisin, että piti taas mennä Espoosta taksilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Taksia pihistelijämatkailija välttelee viimeiseen asti. Lähtö kotoa taksilla oli kello 5.30. Lentokoneen lähtöaika oli kello 7.35.

Päädyimme siis lentämään Pariisin kautta Bilbaoon, josta piti vielä matkustaa San Sebastianiin bussilla. Onneksi sellainen meni suoraan lentokentältä, vaikka myöhästyimmekin yhdestä ja jouduimme odottamaan tunnin seuraavaa. Se on sitten tätä, heräät kotona kukonlaulun aikaan ja matkustat koko päivän iltaan asti. Sitten kun tulet kotiinpäin, matkustat vielä rankan lentopäivän jälkeen lentoasemalta junalla Helsingin keskustaan ja sieltä kaikki mahdolliset kylät kiertelevällä yöbussilla Espooseen kotiovellesi. Silloin, kun junat ja bussit kulkevat, emme tuhlaa taksiin.

Helsinki-Pariisi –lentomme pääsi lähtemään noin puoli tuntia myöhässä, koska juuri kun se oli lähdössä, renkaassa havaittiin ruuvi (?!), ja rengas jouduttiin vaihtamaan turvallisuussyistä. Pariisissa oltiin kuitenkin ihan aikataulun mukaisesti. Lentosää oli alussa ok, mutta suurimman osan matkaa alla oli pilveä, eli ei näkynyt paljon mitään. Ranskan ilmatilassa selkeni ja Ranska näytti peltotäkiltä, jossa oli vähän metsääkin. Kone teki pitkää kierrosta maan pinnalla, koska kenttä oli iso. Väsytti ja heikotti jo tämän ensimmäisen lennon jälkeen, vaikkei se ollut tuntunut edes pitkältä, vajaa kolme tuntia.

En tajua, miksi niin monet väittävät, että lentokoneissa on kylmä. Minulla on aina liian kuuma, ihan kuin saunassa olisi (huonohappisessa saunassa vielä kaiken lisäksi). Olkoon ulkopuolella sitten vaikka 50 astetta pakkasta. Usein vielä istun ikkunapaikalla ja aurinko paahtaa siellä pilvien yläpuolella suoraan minuun (jostain olen muuten lukenut, että siinä kannattaisi uv-säteilykin muistaa). Ja minähän olen siis yleensä tunnettu vilukissa, kotonakin menen nukkumaan kahden paksun peiton ja lämpöpussin kanssa, koska muuten minua palelee. Nytkin tietysti valitsin lentokoneessa joka kerta ikkunapaikan, kun mahdollisuus oli. Ja hottista oli. Eli on ainakin yksi paikka (saunan lisäksi), jossa minua ei palele: lentokone.

 

Pidänkö minä matkustamisesta…?

Reissu oli joka tapauksessa mukava ja onnistunut. Näimme kaksi ihan erilaista, mutta tosi mielenkiintoista kaupunkia. Kuitenkin tämä matka sai minut kyselemään itseltäni, pidänkö minä edes koko matkustamisesta. Totesin miehelle, että matkustaminen on nimenomaan hänen juttunsa, oli jo ennen kuin hän tapasi minut. Matkustaminen taas ei ollut minun juttuni, ennen kuin tapasin hänet. Koin koko ajatuksen paria päivää pitemmistä ulkomaanmatkoista liian stressaavana ja ensi alkuun olin ajatusta vastaan, vaikka mielelläni uusiin paikkoihin tutustunkin. Sittemmin matkustelusta tuli yhteinen juttu, mutta onko se kuitenkaan minun juttuni? Minä tykkään kyllä valokuvaamisesta ja matkakertomusten kirjoittamisesta. Nytkin pystyn toteamaan, että itse kohteissa oli kivaa ja niistä päivistä jäi mukavat muistot. Mutta kun kokonaisuuteen liittyy rasittava matkanteko… Toisin sanoen: lentäminen. Sen lisäksi, että lentokoneessa pelottaa, liian pitkä matkanteko yläilmoissa tekee olon vähintään pyörryttäväksi ja huonoksi. Siis vähintään. Minusta olisi mukavampi matkustaa niin että itse matkanteko olisi myös kivaa ja rentoa ja voisi katsella maisemia ja nähdä erilaisia paikkoja, ehkä pysähdellä ja levätäkin. Joku bussi olisi selkeästi liian ahdas vaihtoehto muutamaa tuntia pitemmille matkoille, mutta juna tai laiva kuulostaisivat jo paremmilta. Esteenä olisivat tietenkin aika ja raha.

 

Älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa…

Jos Suomesta haluaa johonkin vähän kauemmas, edes Euroopassa, on nopein vaihtoehto yleensä lentäminen. Taitaa se usein olla halvinkin. Joka tapauksessa lentokone on pelottava, rasittava ja vaivalloinen kaikkine turvatarkastuksineen ja myöhästymisineen ja odotteluineen. Jotain olen kyllä ehtinyt oppiakin: älä matkusta banaani käsimatkatavaroissa. Maaliskuussa Prahassa sellainen piippasi minulla turvatarkastuksessa ja sitä sitten kaivettiin pikkurepun pohjalta, kun en edes muistanut, että siellä oli sellainen. Juu, en matkustanut banaani käsimatkatavaroissa Pariisiin, enkä Bilbaoon.

Lentokoneella pääsee kyllä nopeasti kohteeseen, mutta sen jälkeen on vähintäänkin jonkinlainen huono olo ja purkissa ollessa on saanut pelätä henkensä edestä joka tärähdystä. Se, että olen korkealla taivaalla (jonne ihminen ei mielestäni kuulu) on jo itsessään jotenkin pelottavan ja luonnottoman tuntuista, mutta ehkä vieläkin pahemmaksi asian tekee ahdas ja suljettu tila, josta ei pääse pois ja jonka armoilla ikään kuin olen. Minähän siis inhoan henkilöautojakin, vaikka ne kulkevat sentään maan pinnalla. Ne ovat mielestäni vaarallisia, liian pieniä ja ahtaita purkkeja, joissa en kovin mielelläni matkusta. Lentokoneet eivät tietenkään tilastollisesti ole yhtä vaarallisia, mutta niissä pelkään vielä enemmän.

 

Kone, joka tärisi…

Kuvassa lentokone, joka odottaa meitä Charles de Gaullen lentokentällä kotimatkalle…

Paluumatkalla koneet olivat vähän enemmänkin myöhässä, mutta ei nyt mitenkään liiallisesti. Pariisissa oli ollut aamupäivällä joku lennonjohdon lakko, joten Bilbaon kone oli tullut Bilbaoon myöhässä ja pääsi siksi myös lähtemään Pariisiin myöhässä.

Kotiinpaluulennolla Pariisista Helsinkiin kone tärisi kovasti ja silloin aloin jo muutenkin olla saanut tarpeekseni koko lentämisestä. Ihmisiä käskettiin menemään paikoilleen ja kiinnittämään turvavyönsä. Sellaista sattuu harvemmin, vaikka ollaan tässä viime vuosina vähän lenneltykin. Sanoin miehelle, etten lähde näihin säilykepurkkeihin enää ikinä. Pelästyin jokaista kellon kilahdustakin. Luulin, että nyt tulee ilmoitus pakkolaskusta johonkin tuonne kylmään ja pimeään. Asiaa ei yhtään helpota se, että ainoa ohjelma, jota mieheni katsoo televisiosta urheilun lisäksi on Lentoturmatutkinta. Se vain sattuu olemaan hänen suosikkiohjelmansa. Ja tämä on ihan tosi juttu. Tietenkin päässäni alkoivat pyöriä kaikki ne sivusilmällä (tai joskus tarkemmallakin silmällä) vilkuilemani jaksot. Mieleeni tulvi kuvia ihmisistä, jotka istuvat lentokoneen matkustamossa pahaa aavistamatta. Seuraavaksi kone alkaa täristä (tai käyttäytyä muuten oudosti) ja kuva siirtyy ohjaamoon, jossa lentäjät tajuavat, että nyt kaikki ei toimikaan ihan oikein. Sen jälkeen ei mene montaakaan sekuntia, kun kone jo aloittaa hurjan syöksyn maata kohti.

Pelastusliivien esittely joka lennon alussa ei myöskään helpota oloani tippaakaan. Kysyin mieheltä, muistuuko hänelle mieleen joku Lentoturmatutkinnan jakso, jossa ihmiset olisivat rauhallisesti ehtineet vetäistä pelastusliivit ylleen, kiinnittää ne asianmukaisesti ja kipitellä siistissä jonossa avoimelle ovelle, josta olisivat laskeneet liukumäkeä pitkin johonkin mereen (jos sellainen olisi sattunut alapuolella vellomaan). Ulkona ihmiset olisivat vetäisseet narusta pelastusliivinsä täyteen ja jääneet veteen (arvatenkin kylmään, mustaan ja pimeään) lillumaan ja joku olisi heidät sieltä vielä pelastanut…? Niin kuin tästä saattaa huomata, osaan pelastautumisen yksityiskohdat lähestulkoon ulkoa, mutta arvatenkaan mikään ei onnistuisi tositilanteessa. No, ei tullut yhtään jaksoa mieleen, mutta on niitä kuulemma tapauksia, joissa joku on pelastunut laskettuaan liukumäkeä pelastusliivit yllään. Selvä.

 

Ja kaiken lisäksi pyssymiehet…

Tosiasiassa lentokoneen pelastusliivit tuovat yhtä vähän turvallisuuden tunnetta kuin Pariisin lentokentällä ympäriinsä hiiviskelevät ja hitaasti kääntyilevät rynnäkkökiväärimiehet (ja naiset). Minua ei ainakaan hirveästi rauhoita, jos ohitseni kuljeskellaan isojen pyssyjen kanssa piiput pystyssä, siis melkein ihmisiin osoitellen. Kerran pääsivät yllättämään takaapäin, niin että pyssyn piippu ohitti minut noin puolen metrin päästä, siis melkein olkapäätäni hipoen. Välillä olivat armeijan ja välillä poliisin joukkoja. Kulkivat neljän ryhmissä ja ainakin yhdellä etummaisella oli aina sellainen ote aseesta, että huhhuh. Sitten tuli vielä joku kuulutus, ja käsitin niin, että joltain oli jäänyt johonkin joku laukku (minulle tuli tietysti heti mieleen: pommilaukku) ja se pitäisi turvallisuussyistä poistaa välittömästi.

Jos nyt varovaisesti uskaltaisin ilmaista mielipiteeni, niin en vain pidä ampuma-aseista. Mitä enemmän aseita, sitä varmemmin niillä ammutaan. Ja entä sitten pelastusliivit?! Laskuvarjot lentokoneissa pitäisi olla!

 

Se lentopelko…

Ihmettelen kovasti lentoemäntiä. Miten ne voivat päivästä toiseen tarjoilla yläilmoissa kahvejaan ja mustikkamehujaan? Ihan rauhallisen näköisinä, niin kuin olisi muka jotenkin normaalia seisoskella työkseen taivaalla jossain purkissa, joka on sullottu täyteen ihmisiä. Ja pahimmillaan purkki rupeaa tärisemään ja vatkaamaan.

Vuosi sitten lensimme Finnairin suorilla lennoilla välillä Helsinki-Ljubljana, joten nämä mustikkamehut olivat minulle jo tuttuja. Makeahan rauhoittaa pelokasta ihmistä…? Jopa pelkät suomenkieliset kuulutukset lentokoneessa tuovat yleensä jotenkin turvallisemman olon. Mutta ei sittenkään tarpeeksi turvallisen, eikä kaikissa tilanteissa…

Jotenkin tämä lentopelko tuntuu vain pahenevan mitä enemmän lennän, vaikka luulisi sen olevan toisinpäin. Olin lentänyt muutamia kertoja teini-ikäisenä ja sitten lennoissani oli parinkymmenen vuoden tauko. Sitten näitä lentoja alkoikin tulla joka vuosi. Tänä vuonna on jo käyty kahdella lentoja vaatineella reissulla, kun keväällä käytiin Prahassa. Nykyään älyän sentään jo ottaa koneessa kengät pois puristamasta ja nostaa jalat ylös penkille ja istua jonkinlaisessa zen-asennossa, en suinkaan meditoidakseni, vaan siksi että muistaisin liikutella jalkojani. Joo, minä kyllä kokeilin esineen pitämistä kädessä (ei rauhoittanut pahimmassa tärinässä) ja minulla oli edessäni varattuna ”stressisuklaa”. Suussa sulava suklaa rauhoittaa jonkin verran tilannetta kuin tilannetta. En silti pystynyt edes äänikirjaa kuuntelemaan, vaikka olin sellaisenkin varannut mukaan.

Vasta kotona tajusin, etten lentokoneessa istuessani ollenkaan muistanut, että niitähän menee kotini yli jatkuvalla syötöllä. Miten ihmeessä olin saattanut sellaisen asian ”unohtaa”? Jos minun muka on pakko pelätä lentokoneita, eikö olisi ”järkevämpää” pelätä, että joku niistä putoaa päähäni kuin että juuri se kone, jossa minä satun istumaan, syöksyisi alas? Tietääkseni kotini kohdalle ei ole vielä yhtään konetta pudonnut, vaikka niitä jylisee yli melkein koko ajan. No, eipä jotenkin vain muistunut purkissa istuessa mieleen… Mainitsinkin kai tuossa aikaisemmin jotakin suljetusta tilasta ja ahtaasta purkista, joka lentää korkealla taivaalla. Totean tähän, että matkan jälkeen oli helpottavaa kuunnella lentokoneiden ääniä ja iloita sellaisesta pikku asiasta, ettei tarvitse olla ylhäällä taivaalla.

Lento Helsingistä Pariisiin kesti kolmisen tuntia ja Pariisista Bilbaoon puolitoista tuntia. Helsinki-Pariisi väli mentiin Finnairilla ja Pariisi-Bilbao väli Hop for Air Francella, sellaisella pienemmällä Embraer-koneella. Ei edes saatu menomatkalla siinä Hop! -koneessa miehen kanssa vierekkäisiä paikkoja, vaikka siinä oli vain kaksi paikkaa käytävän molemmin puolin. Höh… Hop! –kone oli minusta aika resuinen purkki, penkitkin näyttivät vähän repaleisilta. Pariisi kyllä näkyi hienosti noustessa. Sanoin miehelle, joka istui edessäni, että nyt on sitten Pariisi nähty.

Meillä olisi ollut Pariisissa molempiin suuntiin mennessä kuusi tuntia aikaa, eikä kumpikaan meistä ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pariisissa tai Ranskassa, mutta päätettiin kuitenkin olla menemättä keskustaan, koska koko päivän kestävä matkanteko oli muutenkin niin rankkaa.

 

Charles de Gaulle…

Charles de Gaullen lentokenttä on iso ja Bilbaon kone lähti terminaali G:stä, joka on erillään ja kaukana kaikesta muusta. Sinne piti mennä terminaali F:stä bussilla ja se ei ollutkaan ihan lyhyt matka. Ulkona, Ranskan maaperällä, tuli siis myös käytyä.

Charles de Gaulle ei ehkä ollut ihan niin hankala, kuin olisi voinut kuvitella, mutta kiireessä siellä voisi ehkä olla vaikeampi suunnistaa. Välimatkat terminaaleista toiseen ovat pitkiä. Minusta Charles de Gaulle muistutti enimmäkseen kellaria tai betonista pysäköintihallia. Mutta kun aikaa oli runsaasti, siellä oli ihan kiva istuskella, katsella matkalaukkuja rullaavia ihmisiä ja ikkunoiden takana lipuvia jättimäisiä lentokoneita. Se erillään oleva terminaali G oli muuten myös jotenkin viihtyisämpi, mukavia nojatuoleja ja sen sellaista, eikä siellä hiiviskellyt pyssymiehiä.

Sen lisäksi, että Pariisi pelotti minua terroristien takia (vaikka nykyään tuntuukin olevan ihan sama missä on, missä vain voi tapahtua mitä vain), myös ranskalaiset arveluttivat minua jonkun verran. Olen aina elänyt vakaasti siinä uskossa, että ranskalaiset ovat tylyä porukkaa, jotka puhuvat vain ranskaa, enkä siksi ole uhrannut ajatustakaan Ranskaan matkustamiselle. Erityisesti Pariisista minulla on sellainen mielikuva, että se on turisteja täyteen ahdettu kaupunki, jossa pitäisi vain jonottaa jossain turistimassoissa pakollisten suurten nähtävyyksien edessä ja sen lisäksi siellä olisi kallista ja töykeitä ranskalaisia.

Pohdimme pitkään, kannattaisiko kentältä lähteä Pariisin keskustaan. Siirtymiset, turvatarkastukset ja syömiset veisivät kuitenkin aikaa. Voisi olla ruuhkia tms. Minua pelottivat terroristien lisäksi mahdollinen tungos ja tyly meininki. Jätimme ensin vähän avoimeksi, että ehkä paluumatkalla retken voisi tehdä, mutta ei sitten kuitenkaan sitä tehty. Keskustaan olisi siis päässyt junalla suoraan lentoasemalta, vähän samaan tapaan kuin Frankfurtissakin pääsi, ja Helsingissäkin pääsee nykyään.

Alla kuva Charles de Gaullen juna-asemasta… Tuosta olisi siis päässyt junalla Pariisin keskustaan.

 

Pelottavat ranskalaiset…

Jos meidän on pakko Ranskassa syödä, niin mennään nyt sitten edes Mäkkäriin ja otetaan minulle RANSKALAISET. Mäkkäristä pääsee sentään nopeasti pois. Tämä tehtiinkin: menomatkalla käytiin lentoaseman Mac Donaldsissa. Siellä oli kosketusnäytöt, joilla tilaus tehtiin ja maksettiin, eli siellä ei tarvinnut puhua. Sen kun vain valitsi näytöltä oman kielensä eli englannin. Siitä sai sitten kuitin ja tiskiltä huudettiin numero, kun tilaus oli valmis. Sain siis syödä Ranskassa ranskalaiset perunat. Perunat olivat taattua mäkkärilaatua. Mäkkärissä on parhaat perunat, jos vertaa muihin vastaaviin ketjuihin. Myöhemmin ehdittiin vielä syödä kioskista ostettua valmissalaattia (minä) ja leipää (mies).

Paluumatkalla käytiin sitten syömässä vähän ”hienommin”, Paul –nimisessä ravintolassa. Otettiin jotkut lohiannokset, joissa oli jonkinlaisen perunapannukakun päällä kylmäsavulohen tapaista. Asiointi onnistui englanniksi. Olihan se sentään lentoasemalla. Pakkohan niiden on siellä kieliä puhua. Ruoka ei ollut minusta mitään kovin kummoista, mutta kyllä sitä söi (kuva alla).

Tokihan minä ranskaakin puhun, jos on pakko. Busuu mösjöö, busuu madam. Asioin lentokentän kaupoissa useaan otteeseen ranskaksi ja yllätyin miten sujuvasti se meni. Ostin kynsilakkaa, suklaata ja vesipulloja. En tosin tarvinnut kuin paria sanaa, bonjour ja merci. Olen opiskellut ranskaa pari vuotta yläasteella, mutta unohtanut koko kielen lähes täydellisesti. Vain muutama tärkeä sana on jäänyt mieleen: bonjour, merci, merde… Saksa sentään on jäänyt parilla opiskelukerralla vähän paremmin mieleen (aloitin alkeista sekä lukiossa että yliopistossa). Venäjääkin osaan edelleen lukea, vaikken paljon mitään ymmärrä. Jos jotain kieltä pitäisi vielä opiskella, niin se voisi mieluiten olla espanja. Siitä ei tosin olisi tainnut olla paljoakaan apua Baskimaalla, jossa ei aina tiennyt, mitä kieltä siellä olisi pitänyt käyttää…

Niin mutta pysytäänpäs nyt asiassa: kyllähän me Pariisiin maan kamaralle astuttiin, niin että kotiin tultua voitiin tökätä nuppi meidän seinäkarttaan Pariisin kohdalle. Jee, Pariisi käyty. Ei tarvitse mennä toiste. 😉

 

Frankfurt & Paris – nuo nopeasti vilkaistut kaupungit

Kaksi vuotta sitten lensimme Lissaboniin, ensin Lufthansalla Helsingistä Frankfurtiin ja sitten Tap Portugalin koneella Lissaboniin. Tällä kertaa olisi ollut pikavisiittivuorossa Pariisi, mutta päädyimme nyt sitten kuitenkin jättämään sen väliin. Ai miten niin väliin? Lentokoneethan kaartelivat näyttävästi Pariisin yllä ja erotimme ikkunasta sekä Eiffel-tornin, Seinen että Ikean. Siinähän ne tärkeimmät kai olivatkin? 😉 Ruotsalaisilla on oma edustuksensa joka kaupungissa ja ovat näköjään myös varmistaneet, että ne kirjaimet näkyvät kauas, jos ei nyt sentään avaruuteen asti, niin ainakin lentokoneisiin. Mutta Eiffel-torni on nähty joka tapauksessa! Ei sitä tarvitse sen lähempää nähdäkään. Mukava katsella yläilmoista, kun alhaalla parveilisi kuitenkin liikaa ihmisiä.

Pariisi näytti ilmasta käsin loputtomalta harmaalta korkeiden talojen ja risteilevien katujen jatkumolta. Älyttömän suurelta. Oikeasti, älyttömän.

Ehkä tässä Pariisi-jutussa on sekin puoli, että minua eivät hirveästi kiinnosta suurimmat ja kuuluisimmat turistimassakaupungit. Rooma ei kiinnosta, Barcelona ei kiinnosta, Amsterdamkaan ei kiinnosta, eikä Venetsia, eikä New York… Voin kyllä mielelläni katsella kuvia ja lukea juttuja, jos joku muu on niissä käynyt, mutta siinä se. Odotankin jo innolla, että virtuaalitodellisuushommat kehittyy, sittenhän kai pääsen joka paikkaan, kun olen vain joku virtuaalihahmo, eikä minun tarvitse olla niissä oikeasti? 😉 Johonkin vuoren huipulle tai Borneon viidakkoon vaikka… 🙂

Niin. Prahassa ehdinkin jo käydä turistiparvia ihmettelemässä. Ihan oikeasti.

Toinen ei-kiinnostava juttu on sellaiset paikat, joista tulee yhtäkkiä niin muotia, että kaikki käyvät niissä vähintäänkin kääntymässä. Sellaiset alkavat tuntua minusta nopeasti epäkiinnostavilta.

Sinänsä minulla ei olisi mitään Pariisin vilkaisemista vastaan (paino sanalla vilkaiseminen), mutta en välttämättä haluaisi tunkea mihinkään ”pakollisiin” paikkoihin, vaan kierrellä ja katsella vapaammin, mitä eteen sattuisi tulemaan. Sellainen olisi voinut olla ihan kivaa, jos ei olisi myöskään ollut mitään lennolle ehtimistä stressattavana. Ehkä Ranskassa olisi kuitenkin mukavampi tutustua joihinkin pienempiin paikkoihin. Onhan siellä kaikenlaista chateauta…?

Lentokoneesta katsottuna Ranska näytti laakealta peltotilkkutäkiltä (siis jättimäisen ja harmaan Pariisiin ulkopuolella). Jonkun ison mutkittelevan joen näin myös.

Frankfurtissa käytiin kyllä pari vuotta sitten ihan oikeasti kaupungilla. Meillä olisi ollut hyvin aikaa kierrellä kaupunkia enemmänkin (kolmisen tuntia), mutta silloin satoi ja se vähän harmitti, koska kaupungin katselu jäi odotettua vähemmälle. Tyydyimme huitaisemaan muutamia valokuvia pilvenpiirtäjistä ja kuuluisasta Römerbergin aukiosta (jossa turistit parveilivat sateesta huolimatta) ja lopuksi kävimme KFC:ssä syömässä (Kentucky Fried Chicken, pikaruokaa, naminam). Vaikka vaihtolennot ovat rankkoja, minusta oli kivaa, että pääsin näkemään sitäkin kaupunkia. Muutenhan sinne tuskin olisi tullut koskaan mentyä. Saksassa olin tietysti aiemmin käynyt myös Berliinissä. Mies on pyörinyt Saksassa enemmänkin.

Laitan tähän alle nyt pari vanhaa kuvaa myös Frankfurtista (pilvenpiirtäjistä ja Römerbergin aukiosta), kun sopivat tähän lentoaiheiseen juttuun.

 

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään…? Tai sitten en…

Olen joskus kai maininnutkin, että haaveilen Sisilian matkasta. Sen lisäksi olisi ehkä kiva päästä myös Skotlantiin. Sisiliassa minua kiinnostaisi nähdä tulivuoria, ja luulen, että siellä olisi muutenkin kaikkea jännää: meri, rannat, hienot maisemat, historiallisia kaupunkeja… Liian kuumana aikana en kuitenkaan haluaisi sinne matkustaa ja myöskin pahimpia turistikausia olisi ehkä syytä välttää. Olisi tosiaan kiva, jos voisi mennä suorilla lennoilla ja aikaa olisi sen verran, että voisi kiertää mahdollisimman paljon paikkoja. Mutta luulen, että lentämisessä olisi nyt parempi pitää vähän pitempi tauko, enkä siis todellakaan ryntää katselemaan mitään Sisilian matkoja ensi vuoden puolelle. Mielelläni kyllä antaisin Italialle vielä joskus toisen mahdollisuuden, siksi että Italiassa sattuu olemaan aktiivisia tulivuoria… Haluaisin siis vielä Etelä-Italiaan ja nimenomaan Sisiliaan. Tietysti olisi kivaa, jos olisi niin paljon aikaa, että voisi matkustaa Euroopan läpi junalla Sisiliaan asti, mutta eipä taida olla.

Tietääkö kukaan, pääseekö Skotlantiin mitenkään laivalla mistään maasta (Tanskasta, Saksasta, Hollannista?)? (siis jos täällä on lukijoita, muuten kysymys olkoon retorinen). Laivamatkustus ei (risteilyjä lukuun ottamatta) taida olla kauhean in, kun lentokoneet täyttävät ilmatilat ja lentoja myydään köyhillekin pikkurahalla. Aikaa, ja varmasti rahaakin, sellainen reissu täältä asti tietysti vaatisi.

 

Moskovan valot. Eli mitä olen suunnitellut lentämisen tilalle…

Ollaan tässä mietitty, jos lähdettäisiin junalla Venäjän maalle tai vaikka Ruotsin kautta Tanskaan. Venäjällehän pääsee helposti junalla… Vai kuinka pitkään muka aion lykätä siihen maahan menemistä? Vaikka olen Kotkasta kotoisin ja Idän Ihmemaa on ollut koko ajan ihan vieressä, eipä ole rohkeus riittänyt lähtemiseen. Jotenkin se pelkkä viisumisähellyskin tuntuu ihan oudolta ja liialliselta. Mutta minäpä olen (melkein) päättänyt, että sitten kun lähdetään, ei mennäkään Allegrolla Pietariin, vaan Tolstoilla Moskovaan. Tietysti Moskova on tosi iso ja varmasti ruuhkainen, enkä tiedä, miten hyvin siellä viihtyisin, mutta toisaalta siellä olisi paljon kulttuuria, taidetta, komeita rakennuksia ja ehkä kullan kimallustakin…? Kyllä sellainen kiinnostaisi. Mieskään ei ole koskaan käynyt Moskovassa. Sitä paitsi, nyt hänellä olisi mukana ”kielitaitoinen” henkilö. Hahaha, luen kyllä kyrillisiä kirjaimia sujuvasti, eli osaisin lukea asemien nimet ynnä muun sellaisen ongelmitta, mutta en ymmärrä muuten juuri mitään. Olenkin yrittänyt tässä vähän alkaa kertailemaan venäjän kieltä. Jos nyt edes muutaman sanan osaisi siellä venäläisessä yöjunassa, jos sinne asti joskus päästään.

Toinen kohde, mikä minua on alkanut viime aikoina kiinnostaa, on Tanska. Ensin siis laivalla Tukholmaan ja siitä junalla Ruotsin läpi ja sen hienon Juutinrauman sillan yli Tanskaan. Tanskassa on tietääkseni ainakin hienoja linnoja ja rantoja, enkä minä ole siellä ikinä käynyt. Tanska on kyllä käsittääkseni aika kallis maa, enkä tiedä, olisiko meillä edes varaa yöpyä siellä missään. Saksan puolellekin voisi olla kiva siitä jatkaa (esim. Hampuri olisi kiinnostava, kun minä en ole sielläkään käynyt). Saksa on minusta ihan mukava (ja suomalaiselle myös edullinen) maa ja mielellään sielläkin matkustelisin enemmän. Saksaanhan pääsisi laivallakin, mutta ne ovat niin kalliita matkoja, ettei sellaiselle tule varmaan kyllä ikinä lähdettyä.

Myös Baltian maat on yksi vaihtoehto, jos lentokoneita haluaa vältellä. Ainakin Baltia saattaisi sopia paremmin meidän budjetille. Laivalla pääsee helposti Tallinnaan ja siitä pääsisi bussilla Latvian puolelle, Riikaan ainakin reilussa neljässä tunnissa. Olisi tietysti kiva jatkaa matkaa myös Liettuaan. Siinä olisi taas pari maata, joissa minä en ole käynyt (mies tietysti on). Kovin pitkä bussissa istuminen ei vain ole niin kovin houkuttelevaa, eli siksi tämä vaihtoehto ei tunnu ihan niin vetovoimaiselta, mutta vaihtoehto se on kuitenkin.

Mitään maabongausta en sinänsä välitä harrastaa, ennemminkin tykkään bongailla erilaisia maisemia. Esimerkiksi viime vuonna nähtiin alppimaisemia Sloveniassa. Tulivuoret meillä on vielä näkemättä. Suosikkimaisemani ovat kyllä ehdottomasti Portugalissa (jyrkänteiset valtameren rannat), jos nyt ei sitten Suomea oteta lukuun (oma maa mansikka).

Kivahan se olisi aina välillä joku uusi maakin saada listalle. Itselläni on ennemminkin taipumusta katsella karttaa sillä silmällä, missä suunnalla (Eurooppaa) ei vielä näy minun karttaneulojani. Meillä on olohuoneen seinällä iso maailmankartta, johon isketään nuppeja sitä mukaa niihin ulkomaankohteisiin (kaupungit suurinpiirtein), joissa ollaan käyty. Molemmilla on omat värit ja sitten on yhteinen nupinväri niitä kohteita varten, joissa molemmat ovat käyneet (niissä kaikissa ollaan käyty muuten myös yhdessä). Minä en ole käynyt Euroopan ulkopuolella.

Kotimaassakin tietysti olisi kiva matkustaa, esimerkiksi pitkästä aikaa pohjoiseen. Sinne on tietysti junalla pitkä matka ja säädyllisistä majoituksista saa maksaa itsensä kipeäksi, mutta noin muuten kotimaan maisematkin kyllä kiinnostavat kovasti.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply