Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply