Monthly Archives

lokakuu 2017

Bilbaon kissamummo – eli siellä oli sittenkin kissoja!

Meillä oli Bilbaossa keskiviikkona yksi kokonainen päivä. Edellisenä päivänä oli ehditty jo nähdä paljon, ainakin ne ’tärkeimmät’ (katso edellinen Bilbaon juttu tästä), joten tällä kertaa päätettiin matkustaa metrolla Indautxun asemalta Santurtzin asemalle, joka on melkein päätepysäkki. Se matka oli aika pitkä, mutta halusimme vielä nähdä valtameren. Sieltähän se sitten näkyikin. Tarkemmin sanottuna, satama.

Meidän oli tarkoitus kiivetä kukkuloille maisemia katselemaan. Kukkuloita olisi tietysti ollut lähempänä keskustaakin, mutta tällä kertaa seikkailtiin vähän kauempana, paikallisessa lähiössä, kai sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Kävelimme ensin talojen välistä näkyviä kukkuloita kohti, vaikka mitään tietoa ei ollut mistään. Kadun varrella oli vuoronperään hedelmä- ja lihakauppoja, erikokoisia supermercatoja, vilkkuvilla risteillä varustettuja farmacioita sekä paljon lemmikkikoiria, niin kuin kaikkialla Baskimaalla, tai ehkä ylipäätään Espanjassa. Koirat, blääh, minä olisin halunnut tavata KISSOJA!

Päädyttiin sitten kiertämään kerrostaloaluetta ja pohdittiin, että pääseeköhän täältä nyt sittenkään mistään mihinkään ylös. Portaita nousemalla päätyi yleensä vain talojen pihoille. Osa taloista oli uudemman, osa vähän kuluneemman näköisiä. Pyykkejä roikkui ikkunoiden ulkopuolella jos jonkinlaisissa mielikuvituksellisissa häkkyröissä ja tellingeissä.

Nähtiin kuitenkin yhden talon pihalla, portaiden päässä, yksi ruskea KISSA. Ja minä kun olin jo ehtinyt luulla, ettei Espanjassa olisi yhtään kissaa! Kissa tuijotteli minua oman aikansa kaukaisuudesta, kun yritin maanitella sitä ja hiipiä samalla varovasti vähän lähemmäs. Sitten kun mieskin uskalsi astua portaille, kissa päätteli, että on parempi ottaa hatkat.

En saanut kissasta kunnon kuvaa, koska kamerassani on niin onneton zoom. En ymmärrä, miksei se voisi olla edes vähän parempi, koska miehen halpispokkarissakin on enemmän zoomia. Miehen kameralla otetussa kuvassa kissan sentään erotti, vaikka kuva oli tietysti muuten huonompi, koska kameran laatu on muuten mikä on. Minä olen zoomin puutetta lukuunottamatta omaan kameraani aika tyytyväinen. Olin aikoinaan ostamassa minijärkkäriä, mutta minulle saatiin myytyä tämä Sony, eikä minulla nyt jatkuvasti ole varaa kameroita ostella, joten saa kelvata niin kauan kuin kestää kovassa käytössä ehjänä. Kameran suhteen vaatimukseni on seuraava: käsilaukkuun kuin käsilaukkuun on mahduttava sekä kamera että pieni kolmijalka. En kanniskele mitään mötiköitä enkä putkia. Puhelimilla (eli läpysköillä) en kuvaile.

Aamu oli ollut viileämpi, mutta päivästä muodostui taas helteinen. Lopulta päädyttiin jostakin portista rinteelle, johon oli laitettu puita kasvamaan. Ei oikein tiedetty, mikä alue se oli tai saiko siellä kävellä, mutta ei meitä ainakaan kukaan tullut pois ajamaan. Hyvät kävelyreitit siellä kuitenkin oli. Ei jaksettu sitten kuitenkaan kiivetä ylös asti, kun alkoi jo tulla niin hirveän kuuma.

Kun lähdettiin alaspäin, meitä vastaan tuli kissamummo valkoista kissaa kanniskellen ja sylissään rutistaen. Olin jostain lukenut, että kissat ovat Espanjassa harvinaisia lemmikkejä ja melkein kaikilla on koira. No, koiria kyllä näkyikin kaupunkikuvassa sen verran runsaasti, että sitä ei ollut vaikea uskoa. Etenkin kaikenlaiset pienemmät puudelit tuntuivat olevan mummojen suosiossa. Mutta täällä, Santurtzissa, se kissamummo sitten viimeinkin asui! Mummo tietenkin puhui meille jotain, ilmeisesti kissastaan. Mies nyökkäili ja hymyiltiin, vaikkei mitään ymmärretty.

Tuolta se kissamummo lähestyy, kissa sylissä maukuen… (oli minulla siitä lähempääkin kuva, mutten kehtaa laittaa vieraista ihmisistä)

Alhaalla kaduilla touhu oli muuttunut entistä eläväisemmäksi. Siellä oli ihmisiä, kaikenikäisiä, lapsista vanhuksiin. Kirkon edessä lapset leikkivät, en sitten tiedä, oliko siestan aikaan koulusta vapaata. Eivät ne ainakaan missään sisällä olleet. Ostettiin kahvilasta tonic vesi ja olut. Istuttiin juomaan.

Huomattiin, että siinähän on ihan vieressä metron toinen sisäänkäynti. Siitä pääsi jollain ihmeen funikulaarilla alas metrolle. Metroasemat olivat yleisesti ottaen inhottavan meluisia ja akustiikaltaan huonoja. Meteli oli suorastaan korvia hajottava, kun juna lipui asemalle. Portit varmistivat joka paikassa vähintään pariin tai kolmeen kertaan, ettei kukaan vain pääse matkustamaan pummilla. Lippua tarvittiin myös ulospääsyyn.

Mentiin metrolla casco viejoon eli vanhaan kaupunkiin. Päädyttiin suoraan hissillä ulos aurinkoon, yllättäen juuri sinne, minne oltiin menossa: lähelle Begonan basilikaa, isojen Mallona-portaiden yläpäähän (niitähän me ei oltu vielä nähtykään…)

Valitettavasti hautausmaa oli suljettu, mikä oli tietysti meille jonkinlainen pettymys. Juuri sinne me olimme olleet menossa. Se pieni kaistale, mitä yhdestä portista näkyi (niin että senkin suljetun portin takana oli vielä toinen muuri ja portti), hautausmaa näytti tosi jännältä ja mielenkiintoiselta. Siellä olisi ollut vanhoja ristejä ja melko rehevää, palmujakin. Mutta hyvin oli muureilla ja vielä niiden päälle asetelluilla piikkilangoilla varjeltu salaisuus tämä espanjalainen hautausmaa. Me ei oikein tätä ymmärretty, kun Suomessa hautausmaat ovat kaikille avoimia puistoalueita.

Jossain isoissa kaupungeissahan hautausmaat ovat niin suosittuja turistinähtävyyksiä, että joillekin hautausmaille on jopa pääsymaksut. Maaliskuussa juututtiin Prahassa jopa ruuhkaan hautausmaalla (linkki). Sinne ei kylläkään ollut pääsymaksua ja ehkä ruuhka johtuikin juuri siitä, enpä tiedä. Tämä Bilbaon hautausmaa vaikutti itse asiassa aika pieneltä. Kierrettiin muurit ympäri, kun etsittiin avointa sisäänkäyntiä, mutta eihän sitä sitten löytynyt, ei edes suljettua, paitsi se yksi. Eli mistään muusta kohdasta ei siis vahingossakaan päässyt edes kurkkimaan, minkälaisesta leposijasta oli kyse.

Sään puolesta oli ihan täysi kesä, + 26 astetta. Lähdettiin sitten alas portaita ja etsimään lounaspaikkaa. Vanhassa kaupungissa törmättiin toiseenkin jännännäköiseen okkultismikauppaan. Sekin oli aika hämyisen näköinen putiikki patsaineen, kivineen ja kynttilöineen. Vaikka kauppa oli siestan takia suljettu, voimakas suitsukkeen tuoksu leijaili ulos kadulle. Bilbaon vanhassa kaupungissa taisi olla vähän vähemmän ruuhkaa kuin San Sebastianin vastaavassa. Tai ainakin minulle jäi sellainen kuva.

Hotellille käveltiin San Fransisco -nimistä katua pitkin. Pitkä katu, jonne värikkyys, rastaletit, takorautaparvekkeet, pakettiautoihin lastatut elämää nähneet patjat ja huuto näytti kuuluvan. Päättelimme, että tuota katua ei ehkä pimeän aikaan kannattaisi kävellä. En sitten tiedä, mutta niin me vain päättelimme.

Minulla oli päänsärkyä, joten siirryin pariksi tunniksi huoneeseen lepäämään. Mies meni sillä aikaa kauppaan. Onneksi maltoin levätä, koska sillä ja lääkkeellä päänsärky meni ohi ja päästiin taas yhdessä ulos.

Iltakävelyllä suuntasimme katsomaan läheistä härkätaisteluareenaa. Pitihän sellainen nähdä, kun kerran Espanjan maalla oltiin. Se oli iso, korkea ja pyöreä rakennus. Bilbaon alueella härkätaistelut taitavat nimenomaan olla jonkinlainen perinne. Härkätaistelumuseokin olisi ollut, mutta se oli jo siihen aikaan illasta suljettu. Härkätaisteluja ei meidän vierailumme aikana myöskään järjestetty. Jos niitä olisi ollut, olisimme ehkä voineet mennä katsomaan sellaista. Niistähän voi toki olla montaa mieltä, enkä minä nyt varsinaisesti aio olla mitään mieltä. Olisi vain kiinnostanut kerran nähdä, jos olisi sellaiseen tarjoutunut tilaisuus. Mielipide olisi varmaan sitten ollut helpompi muodostaa.

Ihan tässä toro-areenan ovella oli tuollainen matadori-patsas…

Minusta kaupungilla oli kiva kävellä illan tullen, kun ilma oli vähän viilentynyt, mutta kuitenkin oli vielä mukavan lämmintä. Kävellä vailla päämäärää, niin ettei tarvitse suorittaa mitään tyyliin: nyt ollaan suuntaamassa johonkin tiettyyn paikkaan. Sen sijaan katsotaan vain mitä eteen tulee. Nähtiin se jännä lasiseinäinen rakennuskin. Ja paljon koulupukuisia lapsia, joita aikuiset taluttivat (ilmeisesti) kotiin vasta myöhään illalla. Täälläpäin maailmaa se elämä ei taida olla lapsillakaan niin vapaata kuin Suomessa. Johonkin kirkkoonkin eksyttiin sisälle (sinne ei ollut pääsymaksua).

Torstaiaamuna lähdimme kävelemään matkalaukkujen kanssa Plaza Moyualle, josta lähti bussi lentokentälle. Bussimatka ei ollut kovin pitkä. Oltiin sen lähtöpaikka katsottu jo aikaisemmin. Hieno rannikko näkyi Bilbaon kentältä noustessa. Meri, jyrkänteet, hiekkarannat ja vihreät vuoret. Kone oli myöhässä noin 45 minuuttia, koska Pariisissa oli ollut lennonjohdon lakko. Koneessa oli muutama muukin suomalainen meidän lisäksi, kyllä me niin oudon kielen puhujat erotettiin. Pariisissa nähtiin Eiffel-torni lentokoneen ikkunasta. Pariisin lentokentästä kerron sitten jossain vaiheessa enemmän. Samoin ongelmastani lentämisen kanssa. Minä kun en oikein tiedä, pitäisikö se (lentäminen) lopettaa vai ei. Ainakin siinä olisi syytä pitää pitempi tauko ja keksiä tilalle vaihtoehtoisia matkustustapoja. Ja senkin jälkeen se olisi varmaan syytä jättää aika vähälle.

Mitä tässä nyt vielä Bilbaosta sanoisi? Miten minä joskus saatoinkaan ajatella, että pitääkö meidän nyt San Sebastianin lisäksi Bilbaoonkin mennä…? No, kyllä kannatti. Bilbao on kaikkea muuta kuin tylsä.

chilitukka

Rosoinen ja värikäs Bilbao, aito kaupunki

Bilbao näyttää heti ensisilmäyksellä ihan erilaiselta kaupungilta kuin San Sebastian. Vähän modernimmalta, eikä ihan niin ’hienostuneelta’. Kun harhailimme bussilta hotellille, ei belle eepokista ollut tietoakaan. Mutta Bilbaosta löytyy silti oma rosoinen viehätyksensä. Yhtälailla kuin ihastuin San Sebastianiin, ihastuin myös Bilbaoon.

Bilbaossakin on kaunis vanha kaupunki, casco viejo, josta löytyy kapeita kujia ja takorautaparvekkeita. Mutta Bilbaossa on myös futuristinen puolensa. Bilbao on rosoinen, värikäs, eloisa, monenkirjava, uusi ja vanha… Täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Paljon muutakin kuin Guggenheim.

Olin joskus aikaisemmin kuvitellut, että Bilbao saattaisi olla tylsempi kuin San Sebastian. Mutta ei Bilbao ollut vähääkään tylsä! Enhän minä siitä etukäteen paljon mitään tiennyt, mutta oli tosi kiva kierrellä sellaisessa kaupungissa, josta ei arvannut, mitä kaikkea siellä voisi tulla vastaan. Ainakaan vielä Bilbao ei vaikuttanut mitenkään liiallisen turismin kyllästämältä, vaikka Guggenheim kuulemma väkeä vetääkin.

Erikoista arkkitehtuuria…

Bilbao osoittautui nopeasti mielenkiintoiseksi kaupungiksi. Se oli ehkä vähän hektisempi ja levottomampi kuin San Sebastian. Yhteiskunnan eri kerrokset ja etniset ryhmät näkyivät myös katukuvassa enemmän. Liian hektinen se ei kuitenkaan minun mielestäni ollut. Jos nyt vertaa vaikka vuosi sitten vilkaistuun Italian Triesteen, jossa pelkkä keskustan pakokaasu ja melusaaste tuntui epämiellyttävältä, vaikkei se taida olla edes väkiluvultaan Bilbaon kokoinen.

Viileää Bilbaossa ei syyskuun puolivälissä ollut, vaan melkein heti, kun bussista oli astuttu ulos, alkoi tulla kuuma. Lämpötila kipusikin molempina päivinä +26 asteen paikkeille. Shortseille ja aurinkovoiteelle oli vihdoinkin käyttöä.

Bilbao on sen verran isompi kaupunki kuin San Sebastian, että eksyttiin (tai ainakin harhailtiin) muutamaan otteeseen. Ensin ei meinattu löytää hotellille, koska kaikki katukyltit olivat baskin kielellä. Lopulta Ibis kuitenkin löytyi, eli ei kun kamat huoneeseen ja sitten ulos aurinkoon.

Jo ensimmäisenä päivänä tehtiin aikamoinen kävelykierros. Illalla minulla oli jalat nilkoista alaspäin ihan kipeät. Air Force Oneillani pystyy kyllä kävelemään vähän pitempiä matkoja, ennen kuin jalkapohjat ja nilkat kipeytyvät, mutta eivät nämäkään kengät ihan määrättömien matkojen talsimiseen sovellu. Kengät ovat kuitenkin hyvä hankinta ja aion ostaa samanlaisia kenkiä jatkossakin, sitten jos ja kun nämä nykyiset joskus hajoavat. Hyvät ja tukevat kävelyyn, mutta eivät näytä liian urheilukengiltä, vaan ovat sillä tavalla siistit, että niillä kehtaa tallustella melkein joka paikkaan. Eli matkoilla ne ovat erityisen käytännölliset, kun kenkiä ei kuitenkaan mahdu mukaan kovin montaa paria.

Ensin käveltiin vanhaan kaupunkiin, eli casco viejoon. Matkalla sinne nähtiin mm. kaunis vanha asemarakennus (kuvat alla).

Vanhassa kaupungissa syötiin ravintola Pentxossa, joka oli tarkka Tripadvisor-tähdistään… (katso juttu Baskimaan ruuista tästä linkistä). Kirkkoon olisi ollut pääsymaksu, joten sinne ei menty (kyseisen kirkon ovi näkyy kuvassa alla).

Vanhassa kaupungissa oli ihan kivoja katuja ja jänniä putiikkeja, siis muutakin kuin pelkkää turistikrääsää. Esimerkiksi Tarot Reading –paikka, jossa oli ”Zombie Tarot” –kortit ikkunassa, oli aika mielenkiintoinen. Aika hämyisen oloinen mesta Helsingin new age –putiikkeihin verrattuna. Toisena päivänä taisin ostaa jotain pientä AleHop-nimisestä krääsäkaupasta, mutta se ei ollut varsinaista turistikrääsää, vaan esimerkiksi 5-vuotiaalle kummitytölle löytyi sellainen kiva kassi, jonka saa itse värittää. Toivottavasti tytöllä ei semmoista vielä ole…

Nunniakin nähtiin, tai en tiedä, mitä nämä valkopukuiset olivat…

Joen rannassa oli värikkäitä taloja ja sieltä löytyi myös mielenkiintoista katutaidetta. Käväistiin joen toisella puolella ihailemassa ”chilitukkaa”, samalla kun odotettiin kauppahallin avautumista. Mercado de la Ribera on hieno rakennus sekin. Siinä on ikään kuin sekoitettu uutta ja vanhaa. Myös peililasia oli käytetty ja muut rakennukset heijastuivat siitä kohtaa kivasti. Peililasiin törmättiinkin Bilbaossa siellä sun täällä. Kauppahallissa oli paljon kaikenlaisia lihoja, hienon näköisiä pintxoja ja tapaksia ynnä muuta muuta ruokatavaraa.

Alla näkymä kauppahallin ikkunasta…

Mies osti meille kauppahallista mandariineja ja pysähdyttiin syömään niitä joen rantaan. Siitä jatkettiin joen vartta pitkin kohti Guggenheimia. Ei se mikään lyhyt kävelymatka ollut sekään. Talot olivat kivan värikkäitä ja niissä oli paljon jänniä lasisia ulokkeita tai erkkereitä.

Bilbaossa on myös paljon siltoja…

Matkan varrelta löytyi mm. jännät polkimet ja muita kuntoiluvempeleitä…

Zubizurin silta ja se takana kohoavat pilvenpiirtäjät ovat aika futuristinen näky. Silta näytti minusta pelottavalta, enkä ensin meinannut uskaltaa lähteä ylittämään sitä. Suostuin sitten, kun huomasin, että seuraavassa sillassa olisi ollut aika rankan näköiset monikerroksiset raput. Joku silta siinä kuitenkin piti ylittää Guggenheimin puolelle päästäkseen.

Joo, en todellakaan halua kiivetä noita ihan älyttömiä portaita tuolla… (kuva alla)

Niin, se Guggenheim. Moderni arkkitehtuuri ei aina ihan sytytä, mutta kaikki modernit rakennukset eivät suinkaan ole rumia, tai eivät ainakaan ihan hirveän rumia… En nyt oikein tiedä, mitä olisin tästä Guggenheimista mieltä. Ainakaan ulkopuolelta se ei tehnyt mitään kovin suurta vaikutusta. Näin vertailun vuoksi toteaisin, että Helsinkiin kohoaa minun mielestäni usein melko rumia rakennuksia, mitään kuitenkaan tässä erityisesti yksilöimättä.  Olihan tämä Guggenheim erikoinen ja varmaankin se nykytaiteen museona ajaa asiansa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi asuinrakennuksista tai kaikista julkisista rakennuksista pitää tehdä nykyään harmaita, teräksisiä, lasisia jne. Haluaisin iloisempia värejä. Kauniimpia taloja. Sellaisia kuin joskus kauan sitten oli. Vaikka joskus belle eepokilla. Jotkut futuristiset rakennukset tai kaupunkimaisemat saattavat miellyttää silmää, mutta niissä täytyy sitten olla joku tasapaino, symmetria, kauneus tms., tai pitäisi sopia ympäristöön jotenkin. No joo, en osaa sanoa tästä Guggenheim-rakennuksesta muuta kuin että aika iso, erikoinen, monimutkainen, käsittämätönkin, tulipahan nähtyä. Alla Guggenheimin hämähäkki.

Tykkäsin enemmän noista joen toisella puolella olevista taloista.  Seuraava kuva. Ihan siitä Guggenheimin pihalta kuvattu…

Emme me Guggenheimissa sisällä käyneet, eikä todellakaan tultu Bilbaoon Guggenheimin takia, joten ihan turha mitään Guggenheimia olisi minun mielestäni sitä varten Helsinkiin rakennella, että ihmiset nimenomaan sellaista tulisivat katsomaan. Ainakaan minä en valitsisi ulkomailta matkakohdetta sillä perusteella. Onhan se ehkä jonkinlainen lisä mahdolliseen muuhun tarjontaan ja tässä Bilbaon tapauksessa on kaiketi koko kaupunki noussut uuteen kukoistukseen tämän Guggenheimin avulla, mutta niin kuin sanoin, emme menneet katsomaan, minkälainen se olisi ollut sisältä. Ja minä en siis edes ole ihminen, jota eivät museot tai taidemuseot kiinnostaisi. Nykytaide nyt vain… noh, joskus vähän tökkii. Ja ehkä tässä on sekin, että se on vähän liian sellainen ”pitää nähdä” -paikka. Tottahan toki mekin Guggenheimin luo vaellettiin, kun se kerran siellä oli, mutta siihen se sitten jäikin…

Vesitaideteos siinä ulkopuolella oli kyllä kiva ja mielenkiintoinen ja olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa ihmettelemään. Mies vain olisi voinut alkaa hermostua, jos olisin jäänyt koko illaksi siihen kyykistelemään ja samoja vesiä kuvailemaan… 🙂

Bilbaon Guggenheim muistutti joltain puolelta katsottuna isoa teräslaivaa ja ulkopuolellakin oli ihan riittävästi (ilmaista) nähtävää. Innostuin siis kuvailemaan vesiä, tai mitä lie suihkulähteitä, jotka ilmestyivät maasta ja katosivat räiskähtäen. Turisteja ei ollut ainakaan syyskuussa mitenkään häiritsevän paljon, joten Guggenheimin liepeillä oli ihan mukavat oltavat.

Ehkä ihmiset kuvaavat useammin Guggenheimin kukkakoiraa kuonon puolelta, niinpä minä kuvailin takapuolelta… SE KUULUISA KUKKAKOIRA:

Guggenheimin terassilla ostimme juomat. Minä valitsin viiden euron tuorepuristetun appelsiinimehun (kai sitä nyt voi vähän ylikalliisiin nautintoihin investoida, kun ei kerran museoon sisällekään menty) ja mies sai Heinekenin, eli suomeksi ”heinäkengän”, oluen, mitä se ei olisi halunnut Espanjassa juoda. Olin siinä vaiheessa kaikesta kävelystä jo aika väsynyt, mutta silti päätettiin kävellä vielä toista reittiä takaisin hotellille. Kotona voi sitten löhöillä, vai miten se menikään…?

Taidan kertoa toisesta Bilbao-päivästämme vielä erillisessä jutussa. Näitä juttuja on vähän vaikea koostaa ja joskus niistä saattaa tulla vähän liian pitkiä… San Sebastianistakin riittäisi tarinaa vielä ainakin yhteen tiedemuseosta kertovaan juttuun. Samoin majoitukset ovat vielä käsittelemättä. Ja Pariisin lentokenttä… 🙂

Linkit Baskimaan reissun edellisiin juttuihin:

Baskimaan vihreä rannikko ja ihanat kaupungit (kuvia sekä San Sebastianista että Bilbaosta)

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki (San Sebastian)

Otuksia leivän päällä (eli Baskimaan parhaat sapuskat…)

Joka tapauksessa: Bilbaoon kannattaa kyllä mennä ja tutustua. Se on oikeasti ihana ja aito kaupunki.

Otuksia leivän päällä

Eli Baskimaan parhaat sapuskat…

Pintxoja ja muita Baskimaan sapuskoja kehutaan kovasti joka paikassa, joten kyllähän niitä teki mieli päästä testaamaan. Pintxot ovat siis paikallisia tapaksen korvikkeita, leipäpaloja, joiden päälle on aseteltu mitä mielikuvituksellisempia pikku annoksia, yleensä tikkuun pujotettuna. Niitä löytyi helposti sekä San Sebastianin että Bilbaon baaritiskeiltä. (Yllä olevassa kuvassa on tarjolla herkkuja Bilbaon kauppahallista, Mercado de la Riberasta).

San Sebastianissa on myös suuri määrä Michelin tähti –ravintoloita. Se onkin sitten eri juttu, kiinnostavatko Michelin tähdet meitä, tavallisia tallaajia, joilla ei ehkä ole rahaa tai aikaa istuskella tuntikausia nautiskelemassa tähtielämyksistä. Ja eikö niistä tähdistä jää vähän nälkäiseksi? Ei niin, että olisin päässyt ikinä sellaisia pöperöitä maistelemaan, mutta olen nähnyt niistä kuvia. Haha. Minulle ei riitä, että ruoka on hyvää. Sitä on myös oltava tarpeeksi.

Mutta joo, siirrytäänpäs sitten vähitellen jutun aiheeseen eli siihen, mitä me San Sebastianissa ja Bilbaossa söimme…

Seuraavassa kuvassa näkyy ravintola Pentxon pintxoja Bilbaon vanhassa kaupungissa ja mieheni pelaamassa rahapeliä.

Minulle sopisi hyvinkin etelämaalainen elämäntyyli, jossa paksummin syötäisiin illalla tai jopa myöhään illalla. Miehelleni iltamässäilyyn taipuminen olisi kovempi pala, joten yleensä söimme Baskimaan reissun aikana iltapäivällä, jotakuinkin kolmen tai neljän maissa (yleensä viimetingassa), lounasmenuun, johon kuului alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat. Mies halusi nimenomaan löytää aina tällaisen lounaspaikan, koska oli jo aikaisemmilla Espanjanmatkoillaan tottunut niihin ja kokenut ne hyviksi. Illalla söimme sitten toiseen otteeseen, jotakin pienempää, esimerkiksi pintxoja tai patongin väliin tungettua espanjalaista perunamunakasta tai salaattiannoksia.

Ravintoloissa ei useinkaan puhuttu ollenkaan englantia (hotelli Ibiksen ravintolaa lukuunottamatta) ja aika vähäistä sen osaaminen oli kaikkialla muuallakin Baskimaalla. Myöskin englanninkieliset ruokalistat olivat harvinaisuus. Onnistuimme kuitenkin tekemään tilaukset kielellä, jota emme osanneet, mikä kieli se nyt sitten olikaan…? Kyllä ne siellä Holaa huutelivat, mutta ruokalistat ja kadunnimet taisivat kuitenkin olla Baskimaan omalla kielellä, euskaralla. Ei siis välttämättä tiedetty, mitä ruokaa pöytään milloinkin ilmaantuisi, kunhan arvailtiin…

Ekana iltana, San Sebastianissa, olimme tosi väsyneitä, emmekä halunneet tunkea ihmisiä pullisteleviin pintxo-paikkoihin. Siksi vain valitsimme jonkun tyhjännäköisen ravintolan , vaikka niin ei mukamas koskaan saisi tehdä, pitäisi vain mennä sinne, minne muutkin menevät, joopa joo… Jonot, tungos ja seisomapaikat eivät vain ole minulle mikään ihanteellisen ruokapaikan merkki, eivät ainakaan pitkän ja rasittavan matkustuspäivän jälkeen. Ravintolan pöydät alkoivat kuitenkin meidän saapumisemme jälkeemme täyttyä tasaiseen tahtiin. Eli kyllä sinne muutkin eksyivät.

Halusin ehdottomasti syödä Espanjassa paellaa ja valitsin paellan, jossa oli meren ja maan elukoita, koska se sattui olemaan ainoa tarjolla oleva sitä lajia. Olin myös ollut näkevinäni jotakin sen näköistä pannulla tiskin takana ja se oli näyttänyt nopeasti vilkaistuna ihan syötävältä. Ajattelin, että jos siinä on jotain simpukoita päällä, nehän voisi siirtää pois… No, pöytään kannettiin pannu, jossa oli isoja rapuja, simpukoita ja mustekalarenkaita, kananpaloja (joita olisi saanut olla enemmän kuin pari) ja ties mitä otuksia…? Ja tietysti riisiä, papuja (?) ja sen sellaista, noh, jotain vihreää ainakin. Siis joo, jotain simpukoita ja matoja siinä tosiaan oli, en ole ihan varma, kun en otuksia tunne enkä tiedä.

Ravuista tykkään kyllä, namnam, mutta mustekalaa en halua syödä (joskus Kreikassa olen pienen palan maistanut ja oli liian sitkeää, eli en sellaiseen hampaillani kajoa). En myöskään haluaisi syödä simpukoita tai mitä lie limaisia mato-otuksia, vaikka nyt maistoinkin niiden sisuksia vähän. Ilmeisesti juuri niissä (?) oli outo (ehkä vähän pistävä) haju, vaikka ne eivät maistuneetkaan mitenkään pahalle, eivätkä ne olleet erityisen limaisiakaan. Paella ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvän makuista, ainoastaan ravut ja kananpalat olivat hyviä, ja minua pyörrytti jo syödessä. Pistin pyörrytyksen väsymyksen ja matkarasituksen piikkiin. Olin kuitenkin herännyt aamulla Suomessa kukonlaulun aikaan, lentänyt ensin Pariisiin, pyörinyt Charles de Gaullen kentällä kuutisen tuntia, lentänyt sieltä Bilbaoon ja matkustanut vielä bussilla San Sebastianiin. Pyörrytti ja heikotti, ja ei kai se siinä vaiheessa ainakaan ruuasta voinut vielä johtua…

En siis loppujen lopuksi tiedä, tuliko se outo kohtaus, johon heräsin noin puolentoista tunnin päästä nukkumaan menosta, ruuasta, lentorasituksesta vai mistä, tai oliko se allerginen kohtaus…

Heräsin jonkinlaiseen outoon oloon, vedin tulpat korvista ja huomasin, että meteli kadulla jatkui edelleen. Tiedän kyllä, että olen allerginen joillekin syötäville asioille ja ne ovat nimenomaan sellaisia ”oudompia” syötäviä tai ruoka-aineita, joita voisi pitää myös jopa lääkkeinä tai myrkkyinä, riippuen tapauksesta. Jonkinlaista allergiataipumusta tässä siis on, niin että pitäisi muistaa olla varovainen, mutta aina ei vain muista tai älyä… Kohtaus kuitenkin muistutti yhtä sellaista kohtausta, jonka sain kerran, olikohan se viime vuonna, kun olin syönyt ystäväni kanssa kiinalaisessa ravintolassa. Silloin olin syönyt sienikeiton, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kiinalaiset voivat käyttää ruuissaan sellaisia (myös luontaislääkinnässä käytettyjä) sieniä, joille olen allerginen. Vaikea kuitenkaan siitäkään sanoa, mikä kohtauksen lopulta aiheutti. Nytkin alkoi joka tapauksessa pistellä ja poltella niskassa, hartioissa ja käsivarsissa. Pelästyin sitä kovasti ja sydän alkoi hakata. Hitto, tässähän ollaan ulkomailla, eikä täällä juuri kukaan osaa edes englantia, jos tässä pitää johonkin sairaalaan lähteä… Että kyllähän siinä pieni paniikki iski. Herätin tietysti miehen. En ollut ajatellut, että meren elävät tai mikään muukaan paellassa voisi mitään allergiaa aiheuttaa. Mutta ovathan ne simpukat, tai mitkä lie otukset, ihan outoja, enkä ollut sellaisia ennen syönyt. Onneksi kohtaus meni ohi vettä juomalla ja pääsin uudelleen nukkumaan. Aamulla olin taas ihan kunnossa, valmiina San Sebastianin patikkapoluille. Siinä sitten päätin, että mitään epämääräistä ei enää syödä, jätetään matoset ensi kerralla linnuille, mutta mitäs vielä, seuraavana iltana oli taas epämääräisiä otuksia leivän päällä…

Alla kuvia supermarketin irtotavarasta…

En voisi varmaan koskaan lähteä esimerkiksi Aasiaan, koska en tiedä, mitä siellä voisin tai uskaltaisin syödä, kun ruoka on näin kummallista jo Espanjassakin… No, eipä tässä mitään asiaa mihinkään Aasiaan olekaan. Jos lähtisin johonkin niin kauas, pitäisi olla rahaa luksukseen, esimerkiksi johonkin risteilyyn, jossa täysihoito pelaisi ja laiva lipuisi siististi satamasta toiseen. Elikkä suomeksi sanottuna: sellaista ei tule koskaan tapahtumaan. Sitä paitsi, tämän Espanjan matkan jälkeen tajusin viimeistään, että lentäminen on pakko jättää vähemmälle Euroopankin osalta… Tulen tästäkin kertomaan tarkemmin jossain vaiheessa… Sukseehan on tällä blogilla aivan valtaisa, joten varmaan siellä odotellaankin jo herkullisia mietteitäni lentämisestä… hahah. Painavaa sisältöä täällä riittää suosiosta huolimatta. Ellei jopa maahan painavaa. 😉

Mutta joo, yritän sitten pysytellä ”tavallisessa” ruuassa… Kun ei sitä ikinä voi tietää, mille erikoisuudelle satunkin olemaan allerginen. Ja mitähän se ”tavallinen” ruoka sitten on, ja mitä ei? Omassa arkiruuanlaitossani käytän aika paljon mausteita, tykkään niitä joka mössöön heitellä. Ruuanlaitto on muuten semmoinen välttämätön paha, on vain pakko olla kohtuullinen kokki, kun ns. valmissafkojahan minä en arvosta yhtään, eli ruokakaupoissa tietynlaisten teollisten valmisteiden osastot on minulle täysin tuntemattomia. Mitä mausteisiin tulee, en nyt mistään liian tulisesta tykkää, kyllä ruuan oma makukin pitää tulla esiin, mutta kuitenkin mausteita menee. En ole tietääkseni ainakaan millekään sellaiselle mausteelle allerginen, mitä itse käytän, mutta eihän sitä aina oudoista mausteistakaan voi tietää…

Tällä matkalla olin siis myös päättänyt ottaa leivät ruokavaliooni, siis nämä vehnäleivät, joita en kotioloissa syö. Muuten ruokailuhommat olisivat menneet niin hankaliksi, ettei mistään olisi tullut mitään. Nyt ei ollut kauheasti väliä, vaikken ravintoloiden ruokalistoja ymmärtänytkään. Minulle kelpaa kaikki, kunhan se ei ole makkaraa tai outoja (limaisia, sitkeitä tms.) otuksia (makkaroistakin kelpaa ns. suolamakkarat, meetvurstit, salamit tms.). Eli minun pitäisi olla melko kaikkiruokainen…?

Ekana päivänä löydettiin lounaspaikka, jossa alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät maksoivat 13 euroa per nuppi. Minulle kannettiin pöytään tosi hyvä ja ISO tonnikalasalaatti (mixed salad tai ensalada mixta, jossa oli aina tonnikalaa ja kananmunaa). Valitsemani pääruoka taas oli kuin suoraan nuoruusmuistoistani Englannin maalta: teinit ihmettelevät meininkiä isäntäperheessä, kukaan ei näytä olevan kotona ja on hirveä nälkä, paetaan salaa iltahämärissä avoimesta takaovesta, jätetään se apposen auki ja juostaan lähimpään fish and chips –paikkaan, ostetaan annokset ja availlaan kääreet puistonpenkillä, syödään sormin ja juostaan takaisin, jee, kukaan ei huomannut.

Joo, sellainen fish and chips se oli, että aloin jo ihmetellä, että missäs maassa sitä oikein ollaankaan… Miehelle tuli taas lihaa, ranskalaisia ja paistettua munaa. Ja alkuruuaksi sillä oli joku ihmeen makkara ja juustolautanen (näkyy osittain alla olevassa kuvassa). Siis lautaselle levitettyjä leikkelemakkara- ja juustosiivuja.

Jälkiruokalistaa katsellessani älysin nopeasti, että kannattaa valita joku homemade-alkuinen. Mies valitsi suklaamoussen ja sai Lidlin Milbonan! Hahaha. Siinä ei ollut lukenut edessä homemade. Ainakin minua nauratti siinä vaiheessa aika makeasti. Etenkin kun minä sain hyvää kotitekoista vaniljakiisseliä tai mitä vanukasta se nyt sitten olikaan (vanillacream).

Paikan nimi oli muuten Koskol, eikä se ollut saanut ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja, mutta minusta ruoka oli hyvää, ei minulla ollut valittamista. Ainakaan ruuan määrässä ei pihistelty eli annokset olivat isoja. Pääruoka nyt ei ollut mikään kovin ihmeellinen, mutta eipä se ollut sitä monessa muussakaan paikassa. Ja tietysti miehen jälkiruoka, Lidlin suklaamousse, oli huvittava yllätys.

Illalla päätettiin, että täytyyhän niitä pintxoja kerran kokeilla. Silloin oli alkanut sataa, vaikka päivät saatiinkin onneksi nauttia sateettomasta säästä. Mentiin läheiseen pikkupaikkaan, jonka nimi oli Lobo. Pintxot lojuivat tiskillä, niin kuin kaikkialla muuallakin, ja vapaana oli vain seisomapaikkoja oven vieressä. Ihmiset seisoskelivat myös siinä pintxotiskin vieressä, joku koirakin taisi ottaa lattialla rennosti. Luukku oli auki kadulle, niin että halutessaan saattoi istua myös ulkona kadulla luukun edessä, vähän sateelta suojassa. Televisiossa potkittiin jalkapalloa, niin kuin kaikkialla ja joka ilta. Siinä oli vastapäätä myös sellainen pieni kioskin kokoinen kauppa, josta sai hedelmiä, vettä ja muuta purtavaa. Kävimme siinä aika usein, koska sekin oli lähellä majapaikkaamme.

Aika huono kuva tämä näistä meidän pintxoista, mutta kuva kuitenkin… (alla)

Parit ekat pintxot olivat ihan hyviä. Toisessa oli kraavilohen tapaista ja sen alla pursuili punavalkoisia matoja, tai no, madon näköisiä. Sanoin miehelle, että ei ne mitään matoja ole, että eikö ne ole niitä surimeja? Surimit ovat kai jotain kalasta tai lihasta puristettuja juttuja? Selvitin asian myöhemmin Googlen avulla, koska oman pään sivistys ei riittänyt. No, en tiedä, mitä ne olivat ja saattoivat nekin kyllä raakoja olla. Miehen mielestä Espanjassa uskaltaa syödä raakaa kalaa, vaikka on myös maita, joissa hän ei tällaisia ruokia söisi. No, on tuo ainakin kerran tullut Tallinnasta syömästä ja yrjönnyt sen jälkeen melkein sisälmyksensä pitkin huushollia, joten Viro nyt on ainakin sellainen maa, jossa ei kaiketi kannata mitään ihmeempiä suuhunsa laittaa…?

No, ei me näistä pintxoista ainakaan kipeiksi tultu. Tosi hyvän makuista se kalaleipä oli, vaikka en minä tiedä, oliko se minun mielestä mitenkään kovin ihmeellistä, vähän erikoista toki, kun siinä oli niitä madon näköisiä kalan alla hienosti aseteltuna.  Pyysin miestä hakemaan vielä tiskiltä yhdet (eli kolmannet), joissa oli tonnikalan näköistä, mutta se onneton meni valitsemaan väärät, jotkut sellaiset, joissa oli jotain epämääräisiä otuksia. Kuinkas muutenkaan…?! Olin erottavinani imukärsän ja sen pistävän (edellisiltaisesta paellasta tutun) hajun erotin varmasti. Siinä vaiheessa se haju jo todella ällötti, elimistö varoitti, että älä nyt hyvä ihminen tuon hajuista otusta suuhusi pistä. En siis voinut niitä syödä. Joku voimakas maustekin siinä tuntui olevan, josta en kauheasti tykännyt. Mies sai syödä ne päälliset. Jälkeenpäin sanoin, että on ehkä parempi, etten tiedäkään, mitä kaikkea olen tässä taas syönyt, nimimerkillä ”sairaalassa tavataan”. No, hengissä selvittiin kuitenkin, mutta vannoin, että tämän jälkeen pysyttäisiin oikeasti kaukana kaikenmaailman omituisten otusten osastolta.

DA-DAA…

Voisikohan joku ystävällisesti kertoa minulle, mitä nuo madonnäköiset noissa säilykepurkeissa oikein ovat? Eivät kai ne sentään matoja ole, vai…? En tiedä, mutta jotenkin hurjan näköisiä joka tapauksessa…

Kun maanantaina palailtiin tiedemuseo Eurekasta keskikaupungille, mentiin Bar Erlaitz nimiseen paikkaan. Lounas: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, leivät ja juomat maksoivat 11 euroa per naama. Mies sai aina lounaalla kokonaisen viinipullon, minä otin vettä. Tässä paikassa ei puhuttu englantia, eikä se muutenkaan vaikuttanut miltään turistipaikalta. Sielläkin oli pintxoja tiskillä, mutta meitä ne eivät enää kiinnostaneet, koska emme voineet mitenkään tietää, mitä niissä on. Lounaslistalta yritettiin arvailla jotain. Otin turvallisen ensalada mixtan. Pääruuaksi luulin saavani lohta tai jotakin kalaa, mutta sieltä tulikin lihaa ja ranskalaiset perunat. Jälkiruuaksi onnistuin saamaan juustokakkua. No, minulle nyt kelpaa mikä vain, kunhan se ei ole makkaraa tai niitä limaisia tai muuten outoja otuksia. Sain syödäkseni ja se oli pääasia. Ruoka ei edelleenkään vaikuttanut minusta mitenkään kovin ihmeelliseltä. Jostain syystä lounaspaikoissa soi aina taustalla 90-luvun alun teiniaikojen hittimusiikki, melkeinpä niitä kappaleita voisi klassikoiksikin kutsua. Nykyään tuskin enää mitään klassikoksi kelpaavaa tehdäänkään musiikin puolella. Ainakaan tämä vanha täti ei kuuntele nuorisomusiikkia.

Alkuruuat eli salaatit:

Pääruuat eli lihat ja perunat: (tätä lajia saatiinkin sitten jatkossa oikein olan takaa)

Jälkiruuat eli juustokakku ja vanukas:

Illalla mentiin Sansse-nimiseen baariin. Musiikki (tällä kertaa selvästi paikallinen sellainen) pauhasi ja televisiossa potkittiin jalkapalloa. Otin ensalada mixtan, koska olin jo oppinut, että se on varma ja turvallinen valinta paikassa kuin paikassa. Mies valitsi jonkun tomaattijutun ja saikin sen päällä sardiineita, joista ei ollenkaan tykkää (sardiinit ja sillit, yök, yök, se sanoo). Ilme oli hieman nyrpeä ja ihan näkemisen arvoinen. No, sardiinit siirrettiin minun lautaselleni, ja minä kyllä söin ne hyvällä ruokahalulla. Minun salaattini oli halvempi, mutta paljon isompi kuin miehen tomaattiannos. Ei siis olisi kannattanut valita hienoja sardiinitomaatteja.

Seuraavana päivänä siirryttiinkin Bilbaoon. Ensimmäinen ruokapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, casco viejossa, sijaitseva Pentxo. Pentxo oli erittäin tarkka tripadvisor-tähdistään. Meidänkin pöytäämme lätkäistiin peräti kahteen otteeseen paikan käyntikortit, joissa meitä kannustettiin postaamaan arviomme tuota pikaa. Ravintolan edessä oli jopa omistajaa esittävä patsas. Ainakin olin huomaavinani yhdennäköisyyden ravintolassa häärivän vanhemman miehen ja kyseisen patsaan välillä. Englantia ei täälläkään puhuttu. Eipä siinä mitään, olimme jo tottuneet tilailemaan kielellä, jota emme osanneet ja josta emme edes varmasti tienneet, mikä kieli oli kyseessä. Kaipa se euskara oli…?

Ihmeteltiin, miten tiskillä tuntikausia seisovat täytetyt pintxot muka säilyvät syötävinä, vai ovatko ne kenties vain jotain mallikappaleita? En olisi kyllä niitä tilannut. Ymmärsin lounasruokalistasta vain tomaton ja pollon, joten otinpa sitten ne. Alkuruuaksi tuli jokin tomaattisalaatti hienoilla kastikeviiruilla ja pääruuaksi kanaa chilikastikkeessa ja lohkoperunat soossin alla. Jälkiruuasta minulla ei ollut hajuakaan, kuvittelin valinneeni jäätelöä, mutta pöytään ilmestyikin joku cremepursotteilla täytetty keksintapainen suklaakastikkeella. Ruoka oli ihan hyvää. Saattaisin jopa sanoa, että Pentxo oli jollain tasolla hienoin ravintola, mihin osuttiin. Kun vain olisi ymmärtänyt ruokalistoista vähän enemmän…

Miehen alkuruoka oli jotain epäterveellisen näköistä makaroni-pekoni-juttua… Kaikkea se valitseekin… Mistä se muuten yleensä tiesi tai osasi valita noin itselleen mieleisen sapuskan…? (vastaus: pasta carbonara)

Seuraavana päivänä päädyimme taas kerran lounasmenuulle. Siinä paikassa meidät komennettiin johonkin takahuoneeseen, joka oli lounaita varten. Pentxossakin olisi kai ollut sellainen isompi ravintolan puoli jossakin ylhäällä, mutta emme olleet älynneet sitä, vaan olimme jääneet siellä heti oven viereen ja meille levitettiin siihen pikkupöytään valkoinen liina. Tässä toisen päivän paikassa oli ruokalistat jopa englanniksi. Sain taas lihaa ja ranskalaisia pääruuaksi. Lounasruoka ei siis todellakaan noin yleisesti ottaen vaikuttanut mitenkään ihmeelliseltä, mutta kyllä sitä söi. Valitsemamme alkuruuat näkyvät alla olevassa kuvassa. Minulla oli jotain parsoja, miehellä ensalada mixtaa. Paikan nimi oli Iru Anai.

Iltaisin söimme Ibis hotellin baarissa. Ensimmäisenä iltana espanjalaisella perunamunakkaalla täytetyt patongit ja toisena iltana minä salaatin ja mies jotain leipäjuttua. Isoja ja maittavia annoksia, ei valittamista. Televisioruudulla potkittiin jalkapalloa ja porukka tietysti toljotti sitä. Mieheni rakastaa kaikenmaailman pallopelejä, tai rakastaa on ehkä lievä ilmaisu, jos pelit vie suurimman osan vapaa-ajasta. Minä en jalkapalloista enkä muistakaan palloista välitä. Eivät kiinnosta ollenkaan, ei sen enempää pelaaminen kuin katsominenkaan.

Miehen mielestä Baskimaan ruuat olivat erittäin hyviä. Minusta ne taas eivät olleet mitään kovin ihmeellisiä, jos nyt ei oteta huomioon kaikenmaailman erikoisia otuksia, joita taas en välttämättä olisi halunnut maistaa ollenkaan. Se on kyllä totta, että yhtään hirveän huonoa ruokapaikkaa ei tullut vastaan, eli aika tasalaatuista oli.

Espanjalainen perunamunakas oli ihan miellyttävä uusi tuttavuus. Salaatit olivat oikein hyviä ja runsaita, mutta en olisi halunnut jatkuvasti syödä pääruuaksi kuivakkaa annosta nuijittua lihaa ja ranskalaisia perunoita. Vaikka se ei pahaa olekaan, niin se alkoi kuitenkin vähän tympimään. Olisin halunnut syödä enemmän vaikka kalaa ja kasviksia. Sen lisäksi, että emme ymmärtäneet ruokalistoja, yksi syy yksipuolisiin ruokiimme oli minun mielestäni se, että meidän piti aina mennä lounaspaikkoihin. Jos olisi raaskinut kokeilla jotain muuta, niin olisi ehkä voinut saada jotain parempaa pääruokaa? Tietysti se olisi sitten voinut maksaa enemmän, eikä olisi raaskinut ottaa alku- ja jälkiruokia. Pahoja nämä ruuat eivät missään tapauksessa olleet ja melkoisen halvallahan niissä lounaspaikoissa söi, kun sai tosiaan koko hoidon, mutta nuijittu liha ja ranskalaiset joka päivä…

Muista maista…

Muista maista minulle muistuu ainakin Sloveniasta mieleen parikin erittäin maistuvaa annosta (joista toinen kylläkin oli liian kalliissa ravintolassa, johon oli menty vahingossa) ja Portugalistakin ainakin yksi aivan erinomainen ateria (kaikille ei ehkä oliiviöljyssä tirisevä turska maistu, mutta minulle maistui, ja alkukeittokin oli hyvää). Huonoimman ruuan olen tähän mennessä saanut eteeni Italiassa, jossa olen syönyt vain kerran ja silläkin kerralla jätin suurimmaksi osaksi syömättä (siitä voi lukea enemmän vuoden takaisesta Triesten jutusta…).

Ylivoimaisesti paras ruoka on ollut mielestäni Tsekissä. Siellä saattoi mennä ihan mihin tahansa ja ruoka oli aina erinomaista (ja hintapuolikin siellä oli tietysti kohdallaan). Paljonhan siellä oli lihaa ja perunaa, mutta minusta se vain oli siellä hyvää. Miehen mielestä tsekkiläinen ruoka on ”äijämättöä”, mutta en voi mitään, jos tykkään sellaisesta ja maku on minulle mieleen (kyllähän tuo mies itsekin niistä tietysti tykkää). Niin no, ja Suomessakin, jos viitsii vähän maksaa, niin ruoka on yleensä hyvää. Mutta kuka sitä nyt viitsii maksaa, tämähän on köyhäilymatkablogi… 😉

Oikeasti, meillä on tässä jo pitempään ollut tarkoitus mennä testaamaan yhtä georgialaista ravintolaa Helsingissä (sitä Kurvissa sijaitsevaa), mutta ei olla missään vaiheessa ehditty. Mies on nimittäin matkustellut Georgiassa ja kehunut sen maan sapuskoja kovasti, niin että minäkin haluaisin mielelläni maistaa.

Kaunein koskaan näkemäni kaupunki

San Sebastian, eli baskin kielellä Donostia, on kaunein koskaan näkemäni kaupunki. Sen lisäksi, että itse kaupunki rakennuksineen on kuin karkki, myös ympäröivät maisemat ovat huikeita: vihreitä kukkuloita ja valtameren majesteettiset aallot. Voiko lomakohteeltaan enempää toivoa?

San Sebastianissa säät voivat kuitenkin olla sateiset ja oikukkaat, eikä aurinkoa oltu kauheasti lupailtu meillekään syyskuun puolivälissä. Suuremmilta sateilta kuitenkin vältyttiin, ainakin päiväsaikaan, ja meillä taisi todellakin käydä aikamoinen tuuri, sen verran sateisilta sääennusteet olivat ensialkuun näyttäneet. Suurimman osan ajasta oli pilvistä ja harmaata, mutta taisi se aurinkokin muutamaan otteeseen vähän pilkahdella ja lämmittää niiden muutaman päivän aikana, jotka San Sebastianissa vietimme. Yleisesti ottaen oli aika viileää, noin 15-20 astetta. Toisaalta kauhean kuumassa ei jaksaisi kävellä ja kiipeillä, eli sää oli yleisesti ottaen hyvä, kun ei satanut.

San Sebastianin kuviahan löytyi jo aikaisemmastakin jutusta, jossa on myös kuvia Bilbaosta… linkki, mutta tässä näitä kuvia tulee vielä lisää… Patikointiretken maisemia taas voi katsella tästä linkistä.

Ja onhan San Sebastianissa palmujakin, vaikka pohjoisessa Espanjassa ollaan… Palmut tietenkin lämmittävät aina suomalaisen mieltä…?

Saavuimme San Sebastianiin bussilla, joka lähti Bilbaon lentokentältä. Bussimatka kesti noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Melkoisen rankkaa matkantekoa taas kerran, kun oli lähdetty aamulla kotoa kukonlaulun aikaan ja takana oli tuossa vaiheessa jo kaksi lentoa ja pitkä odottelu Pariisissa Charles de Gaullen lentokentällä. Mutta kyllähän se matkanteko kannatti…

Perille päästyämme oli juuri alkanut hämärtää. Ensimmäiseksi huomion kiinnittivät San Sebastianin sillat ja joenrannan kauniit rakennukset torneineen. Bussin ikkunasta huomasin myös ensimmäisen keskellä puistoa intohimoisesti suutelevan nuoren parin. Sittemmin näitä pusupareja sattuikin kohdalle siellä sun täällä, eli San Sebastian osoittautui myös suutelevien parien kaupungiksi.

Bussiasemalta oli noin puolen kilometrin kävelymatka hotellille. Ensin piti ylittää silta ja matkan varrelle osui mm. komea ”Hyvän Paimenen kirkko”. Se oli juuri sellainen kuin olin kuvitellut kirkkojen Espanjassa olevan. En oikeastaan tiedä espanjalaisista kirkoista sen tarkemmin, mutta hieno se oli, kellertävänruskeaa kiveä ja taivasta hipova terävähkö torni.

Mies luki karttaa ja minä yritin napsia kuvia, kuten tavallista. Hyvän Paimenen kirkko oli oikeastaan ihan lähellä majapaikkaamme ja sitä päästiin ihastelemaan vielä useaan otteeseen, sekä ulkopuolelta että sisältä. Muihin kirkkoihin emme San Sebastianissa jaksaneet tutustuakaan.

Majoituimme Pension Anorgassa, joka on pieni hotelli tai majatalontapainen keskellä kaupunkia. Se taisi olla halvin majapaikka, jonka onnistuimme löytämään meidän vaatimuksillamme ja silti se meni jonkin verran yli normaalin maksimibudjetin. Tietysti jossain kauempana keskustasta olisi voinut nukkua yönsä halvemmalla, mutta me painotimme tällä kertaa myös sijaintia. Hyvä sijainti helpottaa kuitenkin paljon, kun majapaikasta on helppo lähteä kiertelemään ja katselemaan paikkoja ja sinne on myös helppo palata tarvittaessa lepäilemään kesken päivän. Sellaisiakin reissuja on tehty, että koko päivä on oltu liikkeessä, koska majapaikka on ollut jossain kauempana, mutta sellainen on kieltämättä aika rankkaa, ellei sitten jossain syrjäisemmässä paikassa ole jotain muuta erityistä tai mielenkiintoista. Tässä tapauksessa keskustamajoitus oli hyvä valinta.

Pension Anorgasta oli lyhyt kävelymatka rannalle ja vanhaan kaupunkiin. Sieltä oli siis helppo lähteä kävelylle tai syömään, palata takaisin ja lähteä taas. Lisää tästä majoituksesta kerron myöhemmin, kun teen koostejutun majoituksistamme.

San Sebastianhan sijaitsee melkoisen lähellä Ranskan rajaa, Atlantin valtameren ja Biskajanlahden rannalla. Kaupunki on tunnettu myös filmifestivaaleistaan. Yritimme ajoittaa matkamme niin, ettemme osuisi paikalle juuri festivaalin aikaan, koska silloin majoitusten hinnat olisivat varmasti olleet korkeammat ja väkeä enemmän. Festivaali taisikin olla juuri loppunut, kun me saavuimme.

Pension Anorga on sen verran pieni hotelli, ettei siellä ollut mitään aamiaista tarjolla. Nautimme siis aamiaiset majapaikkaamme vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä oli aikamoinen kilinä ja muutenkin hektisen oloinen meno. Ekana aamuna valitsemassani mangosmoothiessa ei ollut siirappia säästelty. Aika äklön makeaa, sanoisin. Huoneeseen olimme ostaneet hedelmiä, mutta kahvilassa otin aina croissantin, koska nyt kun minulla on lupa syödä vehnätuotteita erikoistilanteissa (jollaiseksi matkalla olo luetaan), en jätä tilaisuutta käyttämättä. Tämä tarkoittaa sitä, että söin croissantin tai pari aina, kun niitä oli sopivasti tarjolla, koska jostain syystä croissantit ja muut voitaikinatyyppiset leivonnaiset ovat ainoita vehnätuotteita, joita himoitsen. Ai että ne croissantit olivatkin hyviä, ihan parhaita, nam nam.

Toisena aamuna otin kupin paksua kuumaa suklaata. Samanlaista kuin Prahassa. Hyvää oli, mutta terveelliseksi tällaisia aamiaisia ei voi kyllä sanoa. No, eihän sitä jatkuvasti matkoilla olla, kotona pääsisin kyllä taas pakastemarjojeni, hedelmieni ja rahkojeni makuun.

Mielenkiintoinen portti sulki jotain sisäänsä…

Minun mielestäni San Sebastianissa parasta on valtameri ja vuoristoiset maisemat sekä kauniit ja koristeelliset rakennukset. Sitä aina ihmettelen, miksi nykyaikana tehdään niin rumia rakennuksia (ainakin Suomessa), mikseivät uudetkin talot voi olla tällaisia, kauniita, värikkäitä ja koristeellisia? Tykkäsin erityisesti takorautaparvekkeista ja meidänkin huoneeseen kuului kapea takorautaparveke. Ja ikkunasta oli tietysti tosi kaunis näkymä, koska vastapäisetkin talot olivat niin kauniita.  Hienoja vaateputiikkeja tässä kaupungissa näkyi olevan myös aika paljon ja niidenkin näyteikkunoita oli ihan kiva katsella, vaikkei mitään ole varaa ostaakaan. San Sebastianissa pystyy myös todella helposti jättämään kaupungin hulinan taakseen ja lähtemään vaikka Ulia-vuoren poluille patikoimaan, eikä maisemissa tosiaankaan ole valittamista.

San Sebastianissa on kaksikin hienoa ja isoa kaupunkirantaa, hevosenkengän tai simpukan muotoisen lahden suojiin jäävä La Concha ja tuulisempi Zurriola, joka on erityisesti surffareiden suosiossa. La Conchan toisessa päässä on Igueldo-vuori, jossa emme käyneet. Siellä olisi kai ollut jonkinlainen pieni huvipuisto ja ylös olisi päässyt myös funikulaarilla. Ajattelimme sen olevan ehkä enemmän lasten kohde, vaikka Igueldolta avautuvia maisemia monet taitavat kehuakin. Rantojen välissä kohoaa Urgull-vuori, jonka laella seisoo Kristus-patsas kaupunkia ja merenkulkijoita suojelemassa (?). Ensimmäiseksi tästä tulee tietysti mieleen Rio de Janeiro, kun vihreitä kukkuloitakin näkyy joka puolella. No, minä tuskin tulen koskaan Rioon lähtemään (= liian vaarallinen paikka), joten ihanaa, että voin katsella, kuunnella ja haistella Atlanttiani täältä San Sebastianin puolelta. Komeat ovat maisemat täälläkin. Ja varmasti myös turvallisemmat. Zurriolan rannalla emme juurikaan kävelleet, koska siellä olisi ollut ihan liian tuulista. Ohitimme sen vain kerran, kun kävelimme sen toiseen päähän Ulian patikkapoluille (alla kuva).

Seuraavissa kuvissa Kristus-patsas ja näköaloja Urgull-vuorelta…

La Conchan lahden keskellä kohoaa pieni jyrkkärinteinen Santa Claran saari, jonne olisi päässyt venekyydillä. Katselimme Urgullilta, kun ”tuurimoottorin” näköinen botski heittelehti aalloissa Santa Claran terävien kallioden lähistöllä. Näytti aika hurjalta menolta (kuva alla).

Sunnuntaina, kun olimme palanneet Ulian patikkaretkeltämme  ja jonkin aikaa levänneet huoneessa ruuan jälkeen, lähdimme tietysti takaisin ulos, kun ei iltapäiväksi luvattua sadetta näkynyt vieläkään. Kävimme katsomassa lähellä majapaikkaa kohoavaa Hyvän Paimenen kirkkoa, johon ei kuitenkaan silloin päässyt sisään. Siitä suuntasimme kohti rantaa ja vanhan kaupungin kujia, josta jatkoimme Urgull-vuorelle.

Alla vähän vanhan kaupungin katunäkymiä. Taustalla kohoaa Urgull-vuori.

Ensin kiersimme koko Urgull-vuoren, kun emme tienneet, mistä kohtaa ylös pääsee. Meren puolella puhalsi tosi kova tuuli ja vettä roiskui päällemme, mikä tuntui ihan siltä kuin olisi satanut. Minun piti tunkea korviin paperinenäliinoista rutistetut pallot, että pystyin rannoilla kävelemään. Tuuli olisi muuten tuntunut tosi inhottavalta korvissa.  Vasta toiselta puolelta löysimme raput ylös.

Urgull-vuorelle ja Kristus-patsaalle kiipeäminen kävi yllättäen kovemmasta kuntoilusta kuin Mount Ulian patikkapolut. En tiedä, olimmeko siinä vaiheessa liian väsyneitä päivän kiipeilyistä, vai olivatko Urgullin portaat jotenkin harvinaisen jyrkkiä… Urgulliltakin on joka tapauksessa tosi hienot näköalat. Alas tullessa minulle tuli outo dejavu-tunne: hetkinen, eikö me olla laskeuduttu samannäköisessä paikassa alas ennenkin? Joo, tämähän muistuttaa ihan sitä reittiä, jota tultiin alas Ljubljanan linnalta vuosi sitten, Sloveniassa. Nimenomaan joku näissä portaissa sai tämän tuntemuksen aikaan. Ehkä niissä oli jotain samanlaista? Urgullillakin on siis jonkinlainen linnoitus.

La Conchan kupeessa pyörähteli myös tosi ihana karuselli, Carrousel Belle Epoque. Olin juuri pari päivää ennen matkaa käynyt katsomassa Espoossa Tivoli Seiterän ihanaa venetsialaista heppakarusellia, kun sellainen sattui ilmestymään melkein naapuriin, ja harmitellut, että illalla oli niin valoisaa, kun olisin niin mielelläni halunnut kuvata karusellia pyörimässä pimeässä. Kuvittelin tietysti, että nyt voisin kuvailla samantyyppistä, vaikkakin vähän isompaa, karusellia San Sebastianissa, mutta valitettavasti Carrousel Belle Epoqueen vedettiin muovit eteen jo ennen pimeän tuloa.

Tuolla karusellin takana näkyy kuvassa kaksitorninen rakennus, jota luulin ensin kasinoksi. Hahaha. Ei se nyt noin iso ole todellakaan… Kasinon sisäänkäynti löytyi pikkukadulta jostain tuolta takaa, vanhan kaupungin puolelta, ja se oli oikeastaan aika vaatimattoman näköinen oviaukko.

Meidän sunnuntaikävelyt eivät vielä Urgull-vuoren valloitukseen loppuneet, vaan sen jälkeen käveltiin vielä La Conchan rantapromenadia pitkin katselemaan kauempana näkyviä hienoja taloja. San Sebastianin pitkä rantapromenadi muistutti minusta Brightonin rantapromenadia. Eipä tällaisia promenadeja nyt muistu niin hirveän montaa edes mieleen, tai en ole ainakaan minä niitä pitkin talsinut, mutta kuitenkin. En tiennyt, että se pitkä ja matala, palatsimainen rakennus siinä La Conchan rannalla on kylpylä. Sain tietää sen vasta jälkikäteen (alla olevassa kuvassa melkein keskellä).

Tämän jälkeen kävely alkoi pikkuhiljaa riittää siltä päivältä. Pilvet olivat aika synkän näköisiä. Sade alkoi kuitenkin vasta kun oltiin juuri kävelemässä takaisin hotellille. Lähdettiin siitä sitten vielä syömään pintxoja.

Maanantaiksi oli luvattu sen verran kovaa sadetta, että päätimme aamupäivällä lähteä tiedemuseoon. Mitään kovin kummoista sadetta ei kuitenkaan sinäkään päivänä saatu. Pilvistä ja harmaata kyllä.

Maanantaina Hyvän Paimenen kirkko oli auki ja ehdimme käydä katsomassa sitä sisältä. Sanoin miehelle, että Suomessakin pitäisi olla rippituolit, vai mitkä komerot ne nyt sitten ovatkaan… Ihmiset voisivat käydä tunnustamassa syntejään papille ristikon lävitse. Miehen mielestä ei kuulemma pitäisi. Hahaha. No, eipä se taitaisi luterilaisuuteen kovin hyvin istua. Kirkossa oli kauniit värilasi-ikkunat ja kaikenlaisia koristuksia, sivualttareita ja patsaita, kuten katolisissa kirkoissa yleensä. Siellä oli jopa Jeesus lasiarkussa. Sellaista en muista aikaisemmin nähneeni.

Kirkon jälkeen mies kävi shoppailemassa jättimäisessä Zarassa ja löysi sieltä itselleen mieleisen hupparin. Minä en mitään uusia vaatteita tarvinnut, joten minä vain katselin. Käytiin myös isommassa supermarketissa, Super Amarassa, jossa ihmeteltiin pakastealtaiden irtotavarana myytäviä mereneläviä sekä valkoisia säilykepurkkimatoja (kaipa ne olivat surimeja eikä mitään matoja? Toivottavasti…)

Alla olevassa kuvassa joku tutkii pulloja ruokakaupassa, huomatkaa shopping bag… 🙂

Maanantai-iltana ehdittiin vielä kävellä La Concha rantaa päästä päähän. Rannan hiekka ei ollut ollenkaan upottavaa, vaan siinä pystyi hyvin kävelemään. Saatoin vain kuvitella, miten täynnä ihmisiä ranta voisi olla aurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Täyteen ahdetut rannat eivät toisaalta mitenkään houkuttele, enkä muutenkaan ole mitään auringonpalvojatyyppiä. Valtameren aaltoja olisi tietysti ollut kiva päästä vähän kokeilemaan, jos ei olisi ollut niin viileää. Mutta ihan kivaa kuitenkin, että rannalla oli rauhallista ja tilaa kävellä. Eikä edes satanut.

Igueldo-vuori taustalla alla olevassa kuvassa…

Sää oli siis minun mielestäni liian kylmä sekä uimiseen että kahlaamiseen, vaikka jotkut siellä vedessä heiluivat vielä illallakin. Aika viileäähän San Sebastianissa tosiaankin oli. Millekään aurinko- tai biitsilomalle me ei oltu lähdetty, mutta meillä kävi kuitenkin aika hyvä tuuri, kun ei sitten sattunutkaan sadetta päiväsaikaan, vaikka sellaista oli kovasti luvattu. Nyt päästiin ihan hyvin katselemaan maisemia sekä patikkapoluilla että kaupungissa, ja tietysti ottamaan valokuvia ilman että kamera kastui.

Tällä kertaa en siis kokeillut valtameren aaltoja edes sormella. Jotkut muut saivat uhmata kylmää tuulta ja aaltoja uimalla ja kävelemällä paljain varpain. Sinä iltana lähdettiin vielä uudelleen kaupungille kävelemään ja mentiin sillä reissulla myös syömään.

Seuraavana aamuna olikin sitten edessä Bilbaoon siirtyminen. Aamiainen nautittiin huoneessa. Hedelmiä ja vastapäisestä kahvilasta haettuja leipomotuotteita. Parvekkeella oli viileän tuntuista. Asemalle kävellessä taivaalta ropsahti pieni sadekuuro. Ostimme postimerkkejä tupakkakaupasta ja odottelimme bussia San Sebastianin linja-autoasemalla, joka oli meluisa ja akustiikaltaan epäonnistunut. En ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan tällaista asiaa, koska Suomessa en muista samanlaiseen kaikukakofoniaan törmänneeni. Espanjassa tämä taas tuntui olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Myös Bilbaon metroasemilla törmättiin samaan meluongelmaan.

Bussi Bilbaoon kaahaili puolitoista tuntia vihreissä vuoristomaisemissa, välillä valtameri toisella puolella vilkkuen. Kukkuloita, mäkiä, siltoja, jyrkkiä rinteitä, lehmiä, lampaita, kerrostaloja, kirkkoja, kyliä, teollisuuslaitoksia… Aurinko paistoi, ja Bilbaossa meitä, San Sebastianin viileyteen tottuneita, odottikin helteinen sää. Bussimatkan varrelta napsittuja kuvia voi myös katsoa aikaisemmasta jutusta… linkki (siinä on siis myös lisää kuvia San Sebastianista ja Bilbaosta)

San Sebastianin patikointipolkujen maisemiin tästä.

San Sebastianiin todellakin ihastuin. Ihan niin kuin Bilbaoonkin sen jälkeen. Bilbaosta tulossa vielä oma juttunsa ja lisää kuvia jossain vaiheessa…

Patikointia San Sebastianin maisemissa

Sunnuntaina säätiedotus lupaili, ettei sadetta saataisi ainakaan ennen kello viittätoista. No, ei kun patikoimaan sitten! Ulia-vuoren patikointipoluille pääsi Zurriola-biitsin toisesta päästä. Olimme selvittäneet etukäteen, että matka Pasaiaan asti olisi jotakuinkin 6,8 kilometriä. Olimme suunnitelleet, että kävelemme reitin korkeintaan yhteen suuntaan ja tulemme sitten Pasaiasta bussilla takaisin.

Ensin ulkona, ja etenkin rannalla, tuntui tosi viileältä. Kävelimme La Concha rannan ja Belle Epoque -karusellin ohi ja jatkoimme eteenpäin Zurriolan suuntaan. Vanha kaupunki on ikään kuin siinä rantojen välissä. Lopulta pääsimme ylittämään sillan, jonka takana Zurriola jo häämöttikin. Meren tuoksu oli huumaavan voimakas ja tuuli vain yltyi mitä lähemmäs Zurriolaa kävelimme. Surffarit läpsyttelivät paljain jaloin menemään rantapromenadilla. Käveltiin rannan toiseen päähän (Zurriolakin on siis aika iso ranta) ja löydettiin lopulta oikea kohta, josta lähdettiin kiipeämään ylös portaita talojen välistä.  Aurinko alkoi siinä vaiheessa paistaa ja yhtäkkiä tuntui liian kuumalta. Päälläni oli villapaita ja farkkutakki ja jotain piti ottaa pois.

 

Ensin oli todella jyrkkää nousua. Nähtiin vuohia verkkoaidan takana ja jotkut mummot ja papat painelivat ohitse kävelykeppeihinsä nojaten. Että sillä lailla. Joillakin on kunto kova vielä kypsällä iällä ja hattua täytyy sellaiselle nostaa. Vaikka kuvissa näyttääkin, että nuo vuohet meitä tuijottelivat, ikään kuin poseeraten kameralle, eivät ne kyllä kauhean kauan viitsineet paikallaan seistä, vaan pyörivät kuin häkkyrät, joten tämän parempia kuvia en niistä saanut. Vastavaloon oli vielä vähän hankala kuvata kaiken lisäksi.

Jossakin vaiheessa jyrkkyys vähän helpotti, mutta poluilla oli silti paljon nousuja ja liukkaan oloisia luonnonkiviportaita. Polut olivat myös paikoin aika mutaisia. Viime aikoina oli tainnut sataa aika lailla. Siihenkin oli kyllä varauduttu, että sataisi. Meillä oli repuissa jopa kertakäyttösadetakkeja, mutta niitä ei nyt sitten kuitenkaan tällä matkalla tarvittu. Jälkeenpäin ajatellen oli onni, että päivä oli sittenkin sateeton. Ei olisi ollut kovin turvallista liukastella jyrkillä kiviportailla ja mutaisilla poluilla sateessa, kun nytkin piti mennä aika hitaasti ja varovasti.

Aikamoista viidakkoa…

Alhaalla levittäytyivät uskomattoman upeat maisemat, kaunis kaupunki ja kirkontornit, rannat ja rantapromenadit, joita pitkin kävelevät ihmiset näyttivät muurahaisen kokoisilta. Vihreitä vuoria näkyi silmänkantamattomiin. Kyllä näitä maisemia kelpasi pysähdellä ihailemaan.

Jossakin vaiheessa päätettiin, ettei kävelläkään reittiä kokonaan, vaan lähdetään takaisin päin. Siinä vaiheessa oltiin jo nähty hienoja maisemia ja jyrkänteistä valtameren rantaa. Alhaalla näkyi joku mielenkiintoisen näköinen jyrkkäkallioinen niemennokka, jossa näytti olevan myös jotain raunioituneita rakennuksia. Juuri sellainen paikka, joka olisi voinut kiinnostaa minua. Raunioita ja tällaisissa maisemissa! Emme kuitenkaan tienneet, miten tai mistä sinne olisi päässyt. Ehkä sinne ei olisi ainakaan päässyt kovin helposti tai turvallisesti, joten valitettavasti raunioihin tutustuminen jäi nyt väliin.  Paikoitellen reitillä oli todella jyrkkiä pudotuksia ihan polun vierestä, eli varovainen siellä sai olla (hyvä esimerkki kuvassa alla…)

Tuonne alas raunioiden luo minä olisin kovasti halunnut… (kuva alla)

Tätä patikointia jyrkänteisissä valtamerimaisemissa oli kyllä kovasti odotettu. Mielessä oli tietysti parin vuoden takainen Portugalin reissu, jossa patikoitiin Cabo Da Rocalla, Euroopan mantereen läntisimmässä kohdassa. Täällä Pohjois-Espanjassa ja Biskajanlahden rannalla maisemat olivat jonkun verran erilaiset, ainakin kasvillisuuden puolesta. Siinä missä Portugalin kuivahkoilla patikointipoluilla kasvillisuus oli matalaa piikkipensasta (kuvia löytyy täältä), täällä Espanjassa kasvillisuus oli huomattavasti rehevämpää, oli metsää, puita, heinää ja pusikkoa. Sitä se jatkuva sade teettää: vihreää, vihreää, vihreää.

Joku linnakekin siellä ylhäällä oli, mutta ei oikein saatu selville, mikä, kun ei jaksettu kiertää sinne metsän kautta. Jossain vaiheessa tuuli yltyi yhtäkkiä todella kovaksi. Paluumatkalla ihmeteltiin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveää eläimen kiljuntaa. Jossain siellä pusikossa, jonkinlaisten epämääräisten aitojen tai puskien takana näytti todellakin seisoskelevan aasi. Ei sitä kunnolla näkynyt, mutta ääntelystä ja hahmosta päättelin, että aasi se oli.

Jossain tuolla aasi asui…?

Meinasin lähteä lentoon kun palattiin alas kaupunkiin. Tuuli oli niin kova, ettei voitu mennä rannan kautta, vaan piti paeta kaduille talojen suojiin. Löydettiin lounaspaikka: alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka, juomat ja leivät, 13 euroa per naama. Mies halusi aina käydä syömässä lounaspaikoissa iltapäivällä. Niistä lisää sitten Baskimaan ruokajutussa…