Monthly Archives

elokuu 2017

J.L. Runeberg-laivalla Porvooseen

Kun odotettu elokuinen lauantai vihdoin koitti, säätiedotukset varoittelivat kesän pahimmasta myrskystä. Meillä oli edessä risteilypäivä Porvooseen miehen järjestyksenvalvojayhdistyksen porukan kanssa. Porvoossa ohjelmassa oli mm. tutustuminen Noark-pienoismallinäyttelyyn. Mies on aika paljon mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa, ja minusta oli tosi kiva juttu, että minullekin tarjoutui mahdollisuus päästä mukaan tällaiselle virkistysretkelle avecina. Pisteet tästä PKJV:lle.

Porvooseen matkattiin Ms J.L. Runebergillä, joka on rakennettu jo vuonna 1912 ja entisöity vanhaa kunnioittaen (laivasta oli muuten vähän hankala saada otettua kuvia ilman että oli aina paljon ihmisiä edessä). Sehän on siis yhtä vanha kuin Titanic? Titanic tosin on meren pohjassa. Huhhuh… Kyllä se luvattu myrsky sieltä sitten iski kotimatkan lopussa ja saatiin tällekin reissulle vähän dramatiikkaa… Onneksi kuitenkin selvittiin ihan ehjin nahoin maihin.

J.L. Runeberg lähti aamulla Kauppatorin rannasta kello 10.00 ja matka Porvooseen kesti kolme ja puoli tuntia. Laivan tiloista mainitsen sen verran, että laivassa on kolme kerrosta ja neljä erikokoista salonkia, jotka voi varata erilaisten ryhmien käyttöön. Istumapaikkoja on myös ulkokannella. Laivan pituus on 28,80 m ja leveys 6,65 metriä ja laivaan mahtuu 220 matkustajaa. Aika täyttähän siellä oli ja minua ihmetyttikin jo laivaan astuessa, että mahtuvatko nämä kaikki ihmiset muka tuonne vai pitääkö osa jättää rannalle ruikuttamaan. Laivassa pohdin, mahtuisivatko kaikki matkustajat sisätiloihin ja riittäisikö niissä istumapaikkoja, jos sää olisi esimerkiksi tavallista huonompi. Meillä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa kovinkaan hankalaa löytää mieleisiä istumapaikkoja, mahduttiin aina johonkin väliin joko ulkona tai sisällä, sen mukaan missä milloinkin haluttiin istua.

Olin unohtanut tyhjentää muistikortin, enkä ehtinyt saada merirosvolaivan näköisestä purjeveneestä parempaa kuvaa…

Laivassa on myös kahvila, jota en jostain syystä ehtinyt ollenkaan käydä katsomassa. Meidän ryhmällä oli ruokasali tarjoiluineen varattuna sekä meno- että paluumatkan lopuksi, eli ei tullut tarvetta ostaa mitään ylimääräistä kahvilasta. Menomatkalla minulla oli myös omia eväitä mukana ja meillä oli myös omat vesipullot. Toisaalta laivassa oli kyllä aika täyttä, eikä siellä tullut kovinkaan paljon liikuttua, ellei nyt vessaan sattunut olemaan asiaa. Menomatkalla kävin pari kertaa kannella ottamassa kuvia ja paluumatkalla kuvailin vähän enemmänkin. Purjeveneitä oli taas aika paljon liikenteessä. Runeberg-laiva poikkeaa tarvittaessa Mustassa Hevosessa ja Haikon Kartanon laiturissa.

Menomatkalla en tarennut istua kannella ollenkaan, vaan minua alkoi tuuli kylmäämään jo ennen laivan lähtöä. Tämä johtui ehkä siitäkin, että minuun oli edellisenä päivänä iskenyt flunssa. Flunssat etenevät minulla yleensä aina täsmälleen saman kaavan mukaan, eli ensin on vuorossa ärsyttävät kurkkukipupäivät, noin parisen päivää, minkä jälkeen tauti muuttuu yskäksi ja nuhaksi. Pahin räkäpäivä sattui vasta maanantaiksi, enkä tiedä, olisiko sellaisena päivänä tullut jäätyä kotiin, ihan noin muidenkin ihmisten viihtyvyyttä ajatellen. Mutta lauantaina oli siis vasta kurkkukipupäivä ja äänikin alkoi hävitä pikkuhiljaa, mikä on minun tapauksessani ihan tavallista. En tuntenut oloani muuten mitenkään sairaaksi, joten koska matka oli minun osaltani maksullinen ja se oli jo maksettu, eikä kyse ollut laulamisesta, puhumisesta tai urheilusuorituksesta, en viitsinyt kotiinkaan jäädä. Joskus sitä miettii, että mitenköhän sitten kävisi, jos sattuisi olemaan jossain nuhassa, kun pitäisi nousta lentokoneeseen, mutta ilmeisesti pienet flunssat eivät ole esteenä lentämisellekään, jos käyttää nenäsuihketta (sen verran olen aiheesta lukenut). Ei ole vielä sattunut sellaista tilannetta eteen ja toivottavasti ei sattuisikaan.

Mentiin sitten miehen kanssa istumaan siihen 22 hengen ruokasaliin, joka oli varattu meidän ryhmälle vähän myöhemmin. Sitten kun varauksen aika tuli, kaikki ylimääräiset jouduttiin valitettavasti ajamaan pois. Minne lie sitten menivät. Ruokasalissa oli jo menomatkalla aika lämmin, mutta kotimatkalla se oli jo suorastaan sauna. Meidän ryhmälle tuotiin menomatkalla kahvit/teet, Runebergin tortut ja omenapiirakkaa.

Ranta-aittoja Porvoossa

Minäkin ahmin pari Runebergin torttua, koska useita vuosia kestänyt viljaton ruokavalio on nyt ainakin toistaiseksi jonkinlaisella tauolla. En tiedä, mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. Tiedän, että jotkut hoitavat viljattomalla tai gluteenittomalla ruokavaliolla myös esim. migreeniä ja kokevat ruokavalion auttavan, mutta minä en ole saanut vuosia kestäneestä kokeilusta huolimatta mitään kovin varmaa tai selkeää vastausta itselleni. Oireita on silloin tällöin, söin mitä söin. Olen leiponut tattarista, pellavasta, kookoksesta, mantelista ja perunasta, jos jotain jauhoja olen halunnut käyttää (riisiä olen syönyt joskus harvoin). On aika hankala vierailla missään ja on myös vaikea löytää kasvissyöjäystävän kanssa kaupungilla pyöriessä molemmille sopivaa (edullista) ravintolaa. Tällaista ruokavaliota voi olla myös muutenkin mahdotonta ylläpitää tässä maailmassa, vaikka yrittäisikin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Joku aika sitten aloitin jo kauran syömisen (käytän sitä lähinnä leivonnassa). Olen myös syönyt muita gluteenittomia, jos on tarjottu (en tosin pidä teollisia gluteenittomia leivonnaisia sen terveellisempinä kuin puhdasta vehnäpullaa). Olen myös syönyt kesän aikana pari kertaa ravintolassa pitsan ja maksanut vähän enemmän gluteenittomasta vaihtoehdosta, kun ennen en olisi ottanut sitäkään. On vaikea sanoa, mitä jauhoja niissä oli, eli melkein voisi samantien ottaa tavallisenkin pitsan, en tiedä. Ajattelin nyt sitten seuraavaksi kokeilla lipsua tällaisissa erikoistilanteissa, kun vehnäleivoksia tarjotaan, kunhan ei liikaa näitä tilanteita tule. Vaarana on tietysti se, että nyt pystyn ostamaan kaupasta evääksi mitä tahansa epäterveellistä, mihin ei ole aikoihin voinut kajota. Ennen oli tyytyminen pelkkään suklaaseen. Haha.

Sahasaaret

Sen pystyn kyllä sanomaan, että jos on vuosia syömättä vehnää, tajuaa sitä uudelleen maistettuaan, että se maistuu ihan paperilta. Ikävä tosiasia: se ei oikein enää maistu miltään. Minun tekisi mieli maistaa ehkä joku croissantti, mutta muuta vehnäistä ei tee edes mieli. Täytyy kuitenkin sanoa, että Runebergin tortut ovat sen verran hyvin maustettua tavaraa, että ne olivat kyllä ihan maistuvia. Nämä Runeberg-laivan tortut olivat ihan erityisen hyviä ja onnistuneita.

Siinä menee sitten Johan Ludvigin vaimo Fredrika

Näistä miehen yhdistysjutuista minä en yleensä hirveästi ole kärryillä. Järjestyksenvalvonta nyt on vielä kohtuullisen helppo ymmärtää, siis mitä siellä tehdään jne. Se on monessa mukana, kun on sosiaalinen ja seurallinen luonteeltaan ja mitä ilmeisimmin tykkää kaikenlaisista väenkokouksista, toisin kuin minä. Muu elämäntyyli ja arvomaailma meillä sitten kai onkin aika samanlaiset, vaikka joskus tuleekin tuota tiettyä erilaisuutta ihmeteltyä ja naureskeltua. Mutta olipas kerrankin kiva päästä katsomaan, minkälaisissa porukoissa se oikein liikkuu… 🙂

Meitä odotti sitten linja-auto satamassa ja sillä matkustettiin Porvoon Ilolaan Noark Worldiin. Mieheni oli aikaisemmin maininnut minulle, että retkellä käydään tutustumassa johonkin näyttelyyn ja olin tietysti kuvitellut, että kyseessä olisi joku taidenäyttely. Ei minulle tullut muu mieleenkään, eikä mieskään tuntunut kovin tarkkaan tietävän, mistä on kyse. Minä olen sitä paitsi joissakin asioissa sen verran hetkessä eläjä, että en jaksa niitä kauheasti selvitellä etukäteen, eli vielä bussissa minulle oli melko epäselvää, että mihinkäs Nooan arkki -näyttelyyn tässä nyt sitten ollaankaan menossa. Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, että jostain pienoismalleista tässä nyt kuitenkin on kysymys. No, sehän kuulosti aika kivalta. Onneksi ei muuten ollut mikään Noaan arkkia vaativa vedenpaisumus tulossa, vaikka joku pieni ’Lucifer-myrsky’ meitä riepottelikin paluumatkalla…

Noark World

Noarkissa meille oli tarjolla munkkikahvit. Maistoin kyllä munkkia, toisin sanoen, haukkasin siitä pari palaa, mutta niin kuin sanoin, vuosien vehnättömyyden jälkeen se maistui valitettavasti paperille tai ’ei millekään’. Annoin sen miehelle ja söin itse mieluummin jäätelöä. Siellä sitten kahvia ja teetä hörppiessä meille esitelmöitiin Samarian toiminnasta. Samaria on kai jokin päihdeongelmaisia auttava taho, joka järjestää kuntouttavaa työtoimintaa, ja se siis myös omistaa tämän Noarkin. Niin minä käsitin.

Noark pienoismallinäyttely: presidentinlinna – Sale, millon mä saan kutsun? 😉

Tätä pienoismallinäyttelyä voin kyllä todellakin suositella. Se oli hieno näyttely, mutta valitettavasti meillä ei ollut kauheasti aikaa tutustua siihen. Ensin katsottiin ulkona sellaista junaratamaisemaa ja sitten mentiin sisätilaan, joka oli semmoinen iso halli, missä oli jos jonkinlaista tunnettua maamerkkiä pienoismallin muodossa. Se jäävuoreen törmännyt ja uppoava Titanic-laivakin sieltä löytyi. En ollut ehtinyt katsoa puoltakaan huoneesta, kun jo huhuiltiin, että pitäisi lähteä pois. Se näyttely oli siis vähän niin kuin juostu läpi, vaikka siinä olisi kyllä riittänyt tutkittavaa pitemmäksikin ajaksi.

Mikäs se siinä uppoaa? (aika huitaistun näköinen kuva tämäkin, mutta saahan tästä nyt jonkun käsityksen…)

Lähdettiin bussilla takaisin kohti vanhaa Porvoota, jossa aikaa vanhassa kaupungissa kiertelyyn ja laivalle kävelyyn jäi 45 minuuttia. Onneksi Porvoo on minulle ennestään tuttu kaupunki, ettei jäänyt mitenkään harmittamaan, vaikka aikaa ei niin hirveästi ollutkaan. Olen asunut Kotkassa ja pääkaupungissa, niin että Porvoossa on tullut joskus aikaisemminkin käytyä ja sitäkin useammin ajettua sen läpi bussilla. Runebergin kodissakin muistan joskus käyneeni.

Porvoon vanhassa kaupungissa on jos jonkinlaista putiikkia ja kahvilaa ja galleriaa, mutta tällä kertaa ei käyty missään sisällä, eikä ostettu mitään. Aika paljon oli turisteja liikenteessä. Ja ilma ei siis ollut ainoastaan lämmin ja jotakin hautova, se oli suorastaan painostava.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Aika kiva mörkökissa, vai mikä se on?

Laiva lähti takaisinpäin joskus kello 16 jälkeen. Kun se irtautui Porvoon satamasta päällemme rapsahti pieni sadekuuro. Kotimatkalla laivassa ja merelläkin oli sen verran lämmin, että istuttiin keskikannella seinän vieressä aika pitkän matkaa. Tuuli oli Suomen oloihin harvinaisen lämmintä. Kyllähän sen tiesi, että jotain poikkeavaa olisi tulossa, kun sellainen fööni puhalsi naamalle. Ihmeteltiin kaikenlaisia isoja luksus-paatteja ja matkan varrella saatiin ihailla myös vesihiihtäjää, joka esitteli taitojaan useampaan kertaan kiitämällä laivan ohitse. Vasta myöhemmin, aavemmalla, alkoi tuntua vähän viileältä, niin että siirryttiin sisätiloihin.

Meillä oli ruokailu kello 18.00. Siinä vaiheessa alkoikin jo olla vähän nälkä… Oikein hyvä, että ennätettiin syömään ennen myrskyä, koska muuten olisivat saattaneet lautaset valua syliin… Mikä sen myrskyn nimi nyt sitten olikaan, Lucifer, Klaara vai Kiira, joka paikassa kun näkyi olevan eri titteleitä.

Ruuaksi meille tarjoiltiin yrttistä uunilohta, perunoita ja salaattia. Hyvää oli. Pöydissä tosin oli vähän ahdasta ja juuri ja juuri kaikkien lautaset niille taisivat mahtua, minunkin lautaseni taisi ulottua vähän pöydän reunan yli. Meitä taisi olla juuri se 22 ihmistä.  Aika lämmin tunnelmahan siinä salongissa oli. Ruuan jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että tarvitsen oikeasti vähän raitista ilmaa, tai kohta pökrään. Tuntui, etten pysty siellä salongissa kohta enää hengittämään. Siellä oli tosiaan kuin saunassa, ilma vaihtui aika huonosti ja päätäkin särki välillä. Taivas alkoi näyttää siltä, että kohta jysähtäisi ja kunnolla.

Innoissani sitten roikuin kannella kuvaamassa, kun seilasimme tummia pilvimassoja päin. Pienessä laivassa kaidetta vasten oli kiva seistä, ei tullut mitään korkean paikan kammoa. Sivusuunnalla erottui trombin näköinen myrskyrintama, jota kuvasin yhdessä muiden kanssa. En ehkä osannut säätää kamerasta parhaita mahdollisia asetuksia, koska pilvikuvista tuli taas vähän suttuisia, mutta kuitenkin… Taivas välkkyi jo siinä vaiheessa aika tasaiseen tahtiin.

Aika nopeasti se myrsky sitten pamahti päälle. Tuuli piiskasi sateen sekunnissa kannen läpi ja juomalasit särkyivät lattiaan. Ehdin perääntyä laidalta ilman että kastuin ja hakeuduin takaisin sisälle mieheni viereen. Olin lievästi innoissani, että tää oli kyllä parasta tällä matkalla, ihan MAHTAVAA! Ja minua jopa nauratti, kun se oli ollut mukamas niin jännää.

Salonkiin alkoi sitten pakkautua porukkaa ja jotkut tulivat jopa ihan uitetun näköisinä. Tuuli kai painoi laivan ihan vinoon ja loppumatkan se ajoikin sitten ihan kallellaan, niin että pelkäsin sen kaatuvan ja uppoavan. Siinä vaiheessa minua ei enää naurattanut, vaan alkoi pelottaa. Etenkin kun tunsin olevani suljetun paikan loukussa ihmisiä täynnä olevassa ahtaassa kabinetissa. Vannoutuneena katastrofiajattelijana mielessäni ehti tietysti käväistä, että viimeiset hetkemme olivat nyt koittaneet. Oliko se sittenkin laiva, eikä lentokone, mikä koitui kohtaloksemme? Kukapa siinä mitään ehtisi, kun laiva kaatuisi kumoon ja ihmiset lentelisivät sinne tänne, ajattelin. Sitten alkoivat valotkin välkkyä pois päältä ja päälle ja pois päältä.

Hei, saisiko tätä Titanic-tunnelmaa vähän vähemmälle, kiitos.

Valot eivät kuitenkaan välkkyneet myrskyn tai laivan uppoamisen takia: salonkiin vain oli pakkautunut niin paljon porukkaa, että jotkut seinän vieressä seisojat nojailivat koko ajan vahingossa katkaisijaan. Titanic-fiilis tietysti helpotti vähän, kun tajusin tämän. Taivaskin välkkyi koko ajan. Miten niin lyhyt loppumatka saattoikin tuntua niin piinaavan pitkältä ja hitaalta?

Hei, tää laiva on 105-vuotias, eihän tää ole ennenkään uponnut! Yritin ajatella. Kun vihdoin päästiin Kauppatorin rantaan, sade oli onneksi melkein lakannut. Ei tarvinnut metroasemalle kävellä missään myrskyssä.

Kiva mökki, vai onkohan se sauna, ennen myrskyä kuvattuna…

Retki oli minusta oikein kiva ja ihan tuollaista myrskyä en ollut tainnut ennen kokea. Retken aikataulu ehkä oli vähän hassusti organisoitu, kun näyttelykin juostiin läpi ja koko päivä eleltiin pelkällä pullalla, ennen kuin vasta matkan loppuvaiheessa klo 18.00 saatiin laivassa ruoka. Mutta kävihän se näinkin.

Porvoon vanhaa kaupunkia

Minusta risteily Porvooseen oli kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus. Ms J.L. Runeberg sopii sellaiselle vanhan ajan tunnelmaa ja romantiikkaa arvostavalle matkustajalle, joka haluaa nauttia saaristomaisemista hitaasti nautiskellen.

Edit: unohtui laittaa linkit Noark Worldin sivuille: http://www.noark.fi/

ja Ms J.L. Runebergin sivulle: http://www.msjlruneberg.fi/risteilyt/

Lentokoneita ja sudenkorentoja

Miksi Luukki on Espoon paras retkipaikka ja lentokenttä Vantaan?

No, ne vain ovat minun suosikkejani. Kukapa voisi vastustaa peilityynenä lepääviä salaperäisiä metsälampia tai nousevia lentokoneita? Miten nämä sitten liittyvät yhteen? No, ainakin Luukissa koneet näyttivät nousevan puiden takaa Hauklammen ylle.

Hauklampi, kuvajainen

Kävimme Luukissa ekan kerran toukokuussa ja ihastuin. Ajattelin, että tänne haluan uudestaan.

Luukkiin on julkisilla monimutkainen matka Etelä-Espoosta. Siihen saattaa hyvinkin vierähtää pari tuntia ja tarvita kolme bussia, mutta ei se mitään: Luukissa on niin ihanaa, että matka kyllä kannattaa.

Päätettiin lähteä Luukkiin toisen kerran heinäkuun loppupuolella. Tällä kertaa oltiin Luukissa alkuillasta, mikä on valokuvaamiseen mukavampaa aikaa kuin kirkas keskipäivä. Päätettiin kiertää 5,6 kilometrin ”sininen lenkki” (kuulostaa makkaralta, yök).

Ensin käveltiin tuttu puolitoista kilometriä pysäkiltä kierroksen alkuun ja huomioitiin, että tuossahan huristelee ohitse bussi, joka menee ihan viereen (mies oli taas katsellut reittiopasta, haha).

Luukissa on valittavana parikin reittiä, keltainen ja sininen, joista sininen on lyhyempi. Lampiakin pitäisi olla ainakin seitsemän. Kartano on ison tien toisella puolella. Sinne käveltiin kierroksen jälkeen vielä käymään vessassa ja katsomaan, onko jäätelökioski auki. Ei ollut, eikä ollut kartanon kahvilakaan, oltiin sen verran myöhään liikenteessä. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että Luukissa on tällaisetkin palvelut lähellä, vaikka Luukki on ’kaukana’.

Ja sitten se ihana aarnimetsä, peikkometsä. Metsässä on aina mukava kulkea, kun aurinko ei häikäise suoraan silmiin, enkä välttämättä tarvitse aurinkolaseja. Ja siellä on niin kaunista ja rauhallista. Ja ne metsälammet. Kaikenlaisista vesistä rakastan eniten juuri metsälampia ja sitten toisaalta valtameriä, niissä molemmissa on vain ”sitä jotain”. Suomessa ei ole valtameriä, mutta metsälampia on onneksi sitäkin enemmän. Niitä kelpaa sitten tuijotella.

Tällä kertaa ohitettiin Hepolampi ja suunnattiin suoraan Hauklammelle (kuva yllä). Istuttiin pitkään Hauklammen rannalla, syötiin eväitä ja tuijoteltiin metsälammen tyyntä pintaa, siihen heijastuvia jyrkkiä kallioita, puita ja pilviä. Välillä hiljaisuuden katkaisivat puiden takaa nousevat lentokoneet. Sitten hiljaisuus taas palasi ja huomio kiinnittyi veden pinnan yllä poukkoileviin sudenkorentoihin. Lentokone ei voisi tehdä noin, vaihtaa vain yhtäkkiä suuntaa.

Sudenkorento Käärlammella

Lumpeenlehti ja sudenkorento Käärlammella

Jotkut lentokoneet kaarsivat selvästi kallellaan ja totesin, että jos nyt oltaisiin tuolla ylhäällä, niin olisin todennäköisesti aika paniikissa. Nousut ja laskut ovat kamalia. Jos kone vähääkään kallistuu (tai jopa tärisee), kuvittelen heti, että nyt ollaan vähintäänkin putoamassa.

Vaikea lasku… hehe, onko se matematiikkaa, vai pitäisikö se maksaa pois?

Oli sunnuntai-ilta, tasan viikko siitä, kun olimme olleet Vantaalla katselemassa nousevia lentokoneita. Hetki, jolloin lentokoneita lähtee paljon. Maasta katseltuna ne ovatkin ihan kivoja. On ihan eri juttu olla itse siellä purkissa. Lentopelko tuntuu vain pahenevan, mitä enemmän lentämistä harrastan. Joku siinä kyllä sitten kiehtookin, kun se tuntuu niin hirveän vaaralliselta. Olen aina innoissani lähdössä, kunnes tajuan taas olevani taivaalla.

Olen tehnyt itse nämä leveät pellavashortsit. Tykkään pitää kesäisin pellavavaatteita.

Nyt tuntui hyvältä vain olla metsässä, metsälammen rannalla, katsella hiljaisuudessa lentäviä korentoja ja välillä ylitse jyliseviä lentokoneita. Oma itse ja kaikenlaiset turhat huolet unohtui. Ajattelin, että tämä on varmaan maailman ihanin paikka.  Ihmisen on tällaisessa paikassa hyvä olla.

Kun lentokoneet loppuvat, jää vain sudenkorennot ja hiljaisuus, ajattelin. Lentokoneet eivät kuitenkaan ihan heti loppuneet.

Mitähän tapahtuisi, jos jäisi tähän penkille istumaan koko yöksi? Ilmestyisikö ufoja? Joutuisinkohan siepatuksi? Heh.

Käytiin myös katsomassa läheistä Käärlampea. Mustikat olivat kypsiä ja hyviä. Kävelimme hiljakseen ja rauhallisesti, ei ollut mihinkään kiirettä.

Käärlampi

Käärlampi

Metsässä on paljon kaikenlaista, mutta silti aistit jotenkin lepäävät. Minulla kun yksityiskohdat pomppaavat esiin jatkuvasti. Aivot rekisteröivät koko ajan pienimpiäkin murusia ja ötököitä, ”merkityksettömyyksien maailmaa”, kadulla, kotona, joka paikassa. Mutta metsässä on erilaista, metsä on täynnä neulasia ja kaikenlaista muuta pienenpientä, niin ettei se enää häiritsekään niin paljon. Paitsi että kyllä minä silti huomaan ”kaiken”, esimerkiksi nyt vaikka ne sammakot. Pienen pienet metsäpolun väriset sammakot, jotka pomppivat jalkojen juuressa sinne tänne. Vaarallista leikkiä.

Ihmettelen aina, että tämä yksityiskohtien ja pienimmänkin liikkeen esiin pomppaaminen tuntuu toimivan, vaikka tuntisin näköni muuten huonoksi tai häkäräksi. Yleensä löydän hyvin myös pienet esineet, jotka ovat pudonneet esimerkiksi lattialle.

Ohitimme soita, joissa sammakoiden on hyvä asua. Luukissa on aika monipuolista metsää. Aarnimetsää, soita, sammalsamettia ja vähän kuivempaa kuusikkoa. Ja tietysti niitä tosi kauniita metsälampia.

Yhteen kasvaneet.

Siksi Luukki on Espoon paras retkipaikka. Ja lentoasema on Vantaan paras retkipaikka, koska katselen mielelläni myös lentokoneita.

Potkurikone nousee. Katselupaikka kalliolla kiitoradan vieressä.

Samaan kuvaan osui sattumalta kaksi konetta

Toivon aina, että saisin lentokoneessa ikkunapaikan. Vaikka pelottaa, ikkunasta on silti kiva katsella alas, jos sattuu olemaan hyvä lentosää. Viimeksi, kun lensimme (Prahaan), oli hyvä sää ja näin lentokoneen ikkunasta kotitalomme. Hain ensin isompia maamerkkejä ja niitä seuraamalla pystyin löytämään sen. Lentokoneethan lentää aika paljon meidän ylitse. Joskus on vielä sellaisia aikoja, että lentävät tosi matalalla.

Seuraavaksi meidän olisi tarkoitus lentää Pohjois-Espanjaan Baskimaalle. Haaveilen myös matkoista Sisiliaan ja Skotlantiin, ehkä myös esim. Puolan tai Unkarin suunnalle. Keski-Euroopassa olisi kiva matkustaa junalla maasta maahan, mutta en tiedä, milloin meillä olisi aikaa sellaiseen. Kotimaassakin olisi kiva päästä käymään Lapissa poroja katsomassa, kun en ole siellä käynyt kuin kerran.

Kovin pitkiä matkoja tuskin tulen koskaan taivaalla kiitävissä metallipurkeissa matkustamaan, vaikka ei siihenkään tietysti pitäisi sanoa, ettei koskaan. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia toukokuiselta Luukin retkeltä… Keltainen kartano ja metsälampien lumo

Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia aiemmilta lentokoneiden kuvausreissuilta… Lentopelosta ja lentokoneiden kuvaamisesta

Ei levitointirajoitusta 😉

 

Ilmoitusasiana:

Blogin Twitter-sivulla ei ole enää mitään toimintaa, eli en enää laita blogijuttujen linkkejä sinne. Siellä ei ollut koskaan mitään reagointeja mihinkään, enkä itsekään käytä Twitteriä muuten koskaan.

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa, johon laitan valittuja kuvia.

Blogin Facebook-sivulle en ole enää nykyään jaksanut hirveästi kuvia laittaa, laitan lähinnä vain blogijuttujen linkit. Joskus tietysti saatan jotain kuviakin vielä laittaa. Ilmeisesti kunnon bloggarin pitäisi koko ajan paahtaa joka somessa, mutta minä nyt en kauheasti jaksa välittää mistään ”säännöistä”. En itsekään seuraa blogeja sen mukaan, että ne noudattaisivat jotain sääntöjä, että pitää olla sitä ja pitää olla tätä.

Kahteen kertaan jakamisen järkevyyttä Facebookissa on tullut välillä mietittyä, kun reagointia juttujani kohtaan ei sielläkään yleensä tunnu hirveästi olevan, jaan linkit sitten omalla tai blogin Facebook-sivulla. Annoin nyt kuitenkin blogin Facebook-sivun olla olemassa, vaikka yhdessä vaiheessa mietinkin sen poistamista. Pääasiahan tässä on kuitenkin tämä blogijuttujen tekeminen, tai mielestäni pitäisi olla. Facebook on mennyt entistä enemmän siihen suuntaan, että Facebook päättää, mitä se näyttää kellekin, eli näytetään maksettuja mainoksia ja suositut päivitykset menevät muiden edelle. Kiinnostus koko Facebookiin tai siellä jakamiseen on minulla vähän laskenut. Facebook myös pyytää koko ajan minulta rahaa, koska maksamalla ’niin ja niin vähän’ blogin Facebook-sivun päivitykset tavoittaisivat ’niin ja niin paljon ihmisiä’. No, tämän matkabloggaamisen ei kyllä ole tarkoitus olla minulle mikään ammatti, vaan harrastus, joten tuskinpa alan tässä mainoksia rahoittamaan.

Muistaako kukaan muuten vielä sellaista aikaa, kun asioita harrastettiin ilman, että niille tarvitsi haalia kovin suurta yleisöä? Asioita harrastettiin, jos niistä tykättiin. Eli tässä tapauksessa minä tykkään kyllä blogijuttujen tekemisestä, mutten niin kauheasti muusta somettamisesta.

Jossain olisi kiva kyllä näitä linkkejä jakaa. Tämä Rantapallo kun on tällainen sivusto, että pitäisi nuo somet olla erikseen, että pakko kai pitää se Facebook-sivu, vaikka mahdollista on, ettei Facebook edes mitään päivityksiäni kenellekään näytä.

Myönnän siis, etten ole kauhean kiinnostunut ylimääräisestä somettamisesta. Jos perustaisin nyt blogia, laittaisin sen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voisi seurata ikään kuin suoraan (ilmoitus sähköpostiin). Mitä sillä olisi väliä, jos ei tulisi kuin vaikka yksi seuraaja. Olisipahan ehkä kiinnostunut varsinaisista blogijutuista, eikä mistään sometileistä.

Instagrammiakin olen miettinyt alusta asti, että mitähän minäkin siellä teen, kun en edes kuvaa puhelimen kameralla. Ei ole varaa sellaisiin puhelimiin, joissa olisi ns. ’kunnon kamera’ ja jatkuva kuvien siirtäminen puhelimelle ei ole todellakaan mitään instant-toimintaa. Lisäksi puhelimella kuvaaminen on todella hankalaa ja epämiellyttävää, koska siitä lätyskästä on paha pitää kahdella kädellä kiinni, kun pitäisi toisella sohia jotain naurettavaa pistettä kosketusnäytöllä, jota painamalla siis kuva otetaan: eli melkein kaikki kuvat tärähtävät. Mitä hyötyä siis olisi, vaikka noin epäkäytännöllisessä laitteessa olisikin ’kunnon kamera’? Toisaalta vaadin ehdottomasti, että kamera mahtuu käsilaukkuun…

Tämä tulee siis jatkossakin olemaan ihan aito, tavallisen ihmisen harrastuksena pitämä blogi, ei siis mikään matkailusivusto. Reissut maksetaan omasta pussista ja matkoilla käydään sen verran, kun on aikaa ja varaa.

Viime keväänä skannasin nuorena Englannissa kirjoittamani päiväkirjan, koska se on ainoa nuoruuden päiväkirja, jota on tullut luettua moneen kertaan (tai ylipäätään luettua) jälkeenpäin, ja se oli siksi alkanut vähän rapistua. Matkoista jää jotenkin sellaisia arvokkaita muistoja, jotka miellyttävät minua enemmän kuin mikään maallisen mammonan keräily. Ehkä näitä blogijuttujakin on sitten kiva lueskella joskus myöhemmin. Tosin ei näissä varmaan sellaista menoa ja meininkiä ole kuin jonkun teinin yksityiskohtaisessa neljän viikon Englannin ihmeellisyyksien tilityksessä, mutta jotain menoa nyt kuitenkin.

Kiva, että kuitenkin saan näitä juttuja tehdä, ja kiitän kaikkia, jotka ovat lukeneet, kommentoineet tai vain satunnaisestikin eksyneet sivustolleni. En tiedä, onko minulla kovinkaan paljon lukijoita, ilmeisesti ei (mitään lukijatilastojuttuja tähän blogiin ei tule…), mutta blogi jatkaa silti, siihen tahtiin kuin asiaa on.

Lintu kuvattu Espoon keskuksessa bussia odotellessa