Tuusulanjärven taiteilijakodeista ja F-duuritakasta

Ainolan pihalla, tienviitat

Heinäkuussa käytiin testaamassa, miten hoituu Tuusulanjärven kolmen kovanluokan taiteilijakodin kiertäminen julkisilla kulkuvälineillä.

En ollut ikinä käynyt tutustumassa Tuusulanjärven ympäristöön, vaikka nämä hienot taiteilijakodit ovat näinkin lähellä, ja olen sentään pk-seudulla asunut pitkään aikaisemminkin. Olin jotenkin tähän asti kuvitellut, ettei useamman paikan kiertäminen olisi kovin helppoa, vannoutuneille julkisen liikenteen käyttäjille. No, kyllähän se kuitenkin ihan hyvin julkisillakin onnistui. Voin melkein suositella.

Ensin mentiin R-junalla Helsingistä Ainolan seisakkeelle. Siitä 1,1 km kävely Ainolaan. Ainolasta on lyhyt kävelymatka (olisiko jotain alle puolisen kilometriä) Aholaan. Ihan melkein Aholan edessä on bussipysäkki, josta hypättiin bussiin, joka vei meidät Järvenpäästä Tuusulan puolelle. Toki noin neljän kilometrin matkan olisi voinut myös kävellä, mutta me ei kävelty. Ensimmäinen ihmetyksen hetki tuli vastaan Halosenniemen pysäkillä. Hetkinen, mihinkäs tässä nyt on oikein jouduttu? Pysäkki vähän niin kuin keskellä ei mitään, joku heinittyneen navetan näköinen tien poskessa. Ei minkään näköisiä kylttejä eikä opasteita missään! Paitsi tienviitat Puolustusvoimien ja Taistelukoulun alueelle. Mitä ihmettä? Eikö Suomessa muka kukaan muu käytä julkisia?

Aloin siinä sitten jo muistella, että eihän meillä taida olla enää repussa vettäkään kuin nimeksi, että jos tässä ’paahteessa’ joutuu lähteä teille tiettymättömille kävelemään, eikä ole edes juotavaa… Ja taivaalle alkoi myös pikkuhiljaa kerääntyä tummanpuhuvia pilviä, vaikka aurinko vielä paistoikin. Byää! En kuitenkaan hermostunut, vaan menin ottamaan kuvia navetasta sillä aikaa kun mies räpläsi puhelintaan ja yritti kai etsiä jotain tietoa siitä, missä olimme.

Jostain tien toiselta puolelta pöllähti sitten yhtäkkiä joku pariskunta, joka näytti vähän siltä, että olisivat jalkaisin Halosenniemeen menossa. Miehellä oli baskeri päässä, niin ajattelin sen olevan ehkä joku taiteilija. Oltiin siinä vaiheessa jo lähdetty ottamaan askeleita tulosuuntaan, että jos se nyt olisikin tuolla edellisen pysäkin suunnassa tai jotain, mutta huomattiin sitten, että pariskunta pysäytti ohitse juoksevan lenkkeilijän ja lenkkeilijä viittilöi kädellään selvästi reittiä neuvoen. No, ei sitten muuta kuin seuraamaan tuota pariskuntaa Taistelukoulun suuntaan.  Seurattiin metsäpolulle asti, mutta sieltä ne kääntyivät vähän matkan päästä takaisin (vaikka se olisi itse asiassa ollut oikopolku, huomattiin se sitten takaisin tullessa) ja kysyivät meiltä, että ollaanko mekin Halosenniemeen menossa. No, siitä sitten edettiin Taistelukoulun suuntaan ja oikealle, niin johan siellä jossain vaiheessa alkoi Halosenniemen kyltti pilkottamaan. Juu, löydettiin sitten perille sentään.

No mutta, mistäs tämä kaikki alkoi… Siinä vaiheessa, kun ihmeteltiin Halosenniemen puuttuvia opasteita, meillä oli jo Ainola ja Ahola käytyinä…

Kaiken kaikkiaan minä taisin tykätä eniten Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta. Siellä oli paljon kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joiden mukana pääsi sukeltamaan entisaikojen elämään. Ainola oli näistä kolmesta eniten kodinomainen ja siellä oli aivan ihana tunnelma. Ehkä siksi tykkäsin siitä niin paljon. Mieheni taas sanoi tykänneensä eniten Pekka Halosen hulppeasta hirsihuvilasta. Se oli myös minusta tosi upea, mutta siitä tuli enemmän sellainen taidegalleriamainen fiilis kuin kotifiilis, vaikka oli sielläkin kivoja huoneita, kuten esim. Anni-tyttären huone, ja tietysti paljon eri taiteilijoiden maalauksia katseltavana ja ihmeteltävänä.

Juhani Ahon Ahola taas ei ole säilynyt ollenkaan kodiksi kalustettuna kotimuseona, koska perhe muutti sieltä pois vuonna 1911 ja talo on ollut sen jälkeen muussa käytössä. Sinne oli kuitenkin pystytetty ihan mielenkiintoinen näyttely. Meidän ei ollut tarkoitus edes käydä Aholassa sisällä, vaan vilkaista taloa pelkästään ulkoapäin, mutta pihalla huomattiin, että bussin tuloon olisi 50 minuuttia, joten ehdittäisiin hyvin käydä sielläkin sisällä. Sinne taisi olla vähän halvempi sisäänpääsy kuin muihin.

Ensin käytiin siis Ainolassa, joka on säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Aino Sibeliuksen koti. Säveltäjä vaimoineen on myös haudattu kotitalon puutarhaan. Niin, enpä muistakaan koskaan nähneeni Sibeliuksen nimeä Hietaniemen taiteilijakukkulalla. Kukapa sitä nyt mihinkään taiteilijakukkulalle haluaisikaan, jos voi kotipihalleenkin jäädä?

Jean Sibeliushan kuoli Ainolassa vuonna 1957. Aino asui talossa vielä sen jälkeen kuolemaansa asti.

Talo on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja se valmistui vuonna 1904. Vuonna 1911 pärekatto vaihdettiin tiilikatoksi ja ulkoseinät laudoitettiin. Silloin myös yläkerta saatiin asumiskäyttöön.  Talossa ei ollut Jean Sibeliuksen aikana vesijohtoa tai viemäröintiä, koska sellaisista aiheutuva mökä olisi häirinnyt säveltäjän työtä. Sibelius sävelsi Ainolassa suurimman osan tuotannostaan. Sibeliuksen tyttäret myivät kiinteistön Suomen valtiolle vuonna 1972. Koti avattiin museona vuonna 1974 ja se on säilytetty siinä asussa, jossa se oli, kun Jean ja Aino Sibelius vielä elivät ja asuivat siellä.

Tuollahan näyttäisi olevan niin kuin linnunpesä?

Ainola on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kotimuseo ja siellä käy myös paljon ulkomaalaisia vieraita. Onhan Sibeliuksella paljon faneja ympäri maailmaa ja fanit kuulemma lähettelivät hänelle aikanaan sikareita, joita hän ei ehtinyt kaikkia millään elinaikanaan edes polttaa. Koko Ainolan alueella oli muuten tupakointi kielletty, ja koirat.

Huomiota herättävä taulu Ainolan ruokasalissa. Minulta kesti pitkään tajuta, että siinä on hevosia…

Ainolan sisätiloissa kuvien ottaminen oli vähän hankalaa, koska siellä sattui olemaan samaan aikaan aivan hirvittävä määrä ihmisiä. Hyvä, että kaikki sinne edes mahtuivat. Vaikutti tosiaankin aika suositulta paikalta. Jotenkin pystyin siitäkin huolimatta aistimaan kodin tunnelman hyvinkin vahvasti. Joissain oviaukoissa piti aina välillä jonottaa, että pääsi kurkistelemaan niihin huoneisiin, jotka oli rajattu narulla. Yläkertaan ei päässyt ollenkaan.

Alhaalla oli ainakin Jean Sibeliuksen vanhuusvuosien työ- ja makuuhuone, kirjasto, sali (jossa oli tietysti piano tai flyygeli), ruokasali, keittiö ja keittiön takana jonkinlainen kotiapulaisen huone. Keittiössä oli paljon jänniä esineitä ja ruokasalin lasikaapeissa (esim. portaiden alla) oli hienoja astioita.

Jänniä esineitä apulaisen huoneen hyllyllä

Alkoi tehdä mieli vohveleita…

Kaikkein paras katseenvangitsija oli kuitenkin ruokasalin vihreä F-duuritakka. Sibeliushan oli mitä ilmeisimmin synesteetikko ja näki ilmeisesti eri sävellajit väreinä. F-duuri oli siis vihreä, tai tietty vihreä, ja säveltäjä oli halunnut kotiinsa F-duurissa soivan takan.

Ruokasalin F-duuritakka, miellytti silmää

Synestesiahan siis tarkoittaa jonkinlaista aistien sekoittumista yksilön kokemana. Ominaisuus on kaiketi melko yleinen taiteilijoilla, ja Wikipedia tietää kertoa, että autismin kirjon ihmisistä 20%:lla on synestesia. Vaikka itsellänikin mitä ilmeisimmin on synesteettisiä taipumuksia, minun on silti vähän vaikea ymmärtää, mikä oikeasti on ihmisten mielestä ”aistien sekoittumista”. Olen lukenut joitakin juttuja synestesiasta ja yleensä esimerkkeinä käytetään ihmisiä, jotka esimerkiksi näkevät numerot tai kirjaimet tietyn värisinä. On myös ihmisiä, jotka haistavat tai maistavat värejä tai erilaisia sanoja. Itse näen esimerkiksi kuukaudet eräänlaisen vastapäivään kiertävän ympyrän lohkoina, tietyillä paikoillaan, ja näin muistan olleen aina. Jos ajattelen vaikka syyskuuta, se tuottaa minulle heti tietynlaisen mielikuvan tai aistimuksen ympyrästä, jossa tietty kuukausi on tietyllä paikallaan. En edes tiennyt tämän olevan synestesiaa, ennen kuin aloin lueskella aiheesta vähän enemmän. Lisäksi aistini sekoittuvat niinkin voimakkaasti, että näen äkilliset äänet välähdyksinä tai joskus tunnen jopa sähköiskun kaltaisina tuntemuksina (lähinnä tämä kuitenkin on ongelma silmät kiinni, eli nukkumaan mentäessä, ei tässä päiväsaikaan kauheasti välkytä, ja hyvä niin). Yleensähän synestesiaa pidetään positiivisena asiana, mutta jos äänien näkeminen välähdyksinä on synestesiaa, mieluummin luopuisin siitä ominaisuudesta.

Synestesian sanotaan olevan tavallisempaa kuin luullaankaan. Ehkä moni myös on tietämättään synesteetikko, ja vain tottunut omaan tietynlaiseen havaitsemisentapaansa? Mitään kovin hyödyllisiä ominaisuuksiahan nämä eivät yleensä, ainakaan päällisin puolin, tunnu olevan, mutta jostain syystä nämä ovat kuitenkin säilyneet ihmisillä evoluutiossa sen verran vahvasti, että jokin tarkoitus niillä voi olla.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Synestesia

Sibeliuksen myöhempien aikojen työ- ja makuuhuone

Jotenkin tunsin hengenheimolaisuutta Sibeliuksen kanssa tämän synestesian takia, tuntui kuin olisin ollut jollain hyvällä ystävällä kyläilemässä. Toki pidän Sibeliuksen musiikista ja harrastan säveltämistä itsekin. En tosin harrastaisi, jos en kuulisi sävelmiä valmiina päässäni. Sekin ominaisuus on ollut minulla aina. Jos näin ei olisi, varmaan vain piirtäisin ja kirjoittaisin, en siis alkaisi mitään sävelmiä keksimällä keksimään, enkä olisi sitten koskaan tehnyt musiikkia. Olen myös aina kuullut melodioita erilaisissa huminoissa ja hurinoissa. En tiedä, onko silläkin jotain tekemistä synestesian kanssa. Aika vaikeasti käsitettävä ilmiöhän tuo on, koska vaikuttaa olevan niin monimuotoinen.

Minusta Ainola oli oikeasti ihana paikka! Siellä oli myös ulkorakennuksia, kuten saunarakennus, jossa sai käydä sisälläkin katselemassa, sekä uudempi kahvilarakennus, jossa toimii lipunmyynti, kahvila ja museokauppa. Syötiin jäätelöä kahvilan terassilla.

Jos minun pitäisi valita yksi näistä taiteilijakodeista, mihin menisin uudestaan, se olisi ehdottomasti Ainola. Joku siinä tunnelmassa vetosi. Se oli niin kuin oikea koti.

Kirjailija Juhani Ahon ja hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin koti Ahola osoittautui isoksi keltaiseksi kartanomalliseksi rakennukseksi. Oho, aika iso ja komea, oli ensimmäinen ajatukseni. Olin jotenkin odottanut, että kirjailijan talo olisi ollut vähän vaatimattomampi. Aholahan ei ole säilynyt samalla tavalla kodiksi kalustettuna kuin kaksi muuta vierailukohdettamme, koska perhe muutti pois talosta jo vuonna 1911. Ihan kiva näyttely talossa kyllä oli ja monenmoista tietoa taiteilijoista ja esimerkiksi Ahon teoksista.

Saatiin sellaiset audio-opastuslaitteet mukaan, joista painettiin aina huoneen numeroa ja sitten painettiin luuri korvalle ja kuunneltiin huoneeseen liittyvä selostus. Äänimaailma oli muutenkin aika kiva, kun Ahon tekstejä kuului taustalla huoneissa kävellessä. Pianoakin olisi saanut soittaa, mutta en soittanut, koska en ole mikään soittaja, vaan säveltäjä. Haha. On tässä kirjojakin joskus ehditty kirjoittaa, niitä ei tosin ole kukaan koskaan julkaissut. Hyvin varustelluista kirjastoista saattaa tosin löytyä joku teos, jossa on minunkin tekstejäni (tarkemmin sanottuna laululyriikoita), mutta se siitä sitten. Juu, en oikeasti soita kovin hyvin, kun en ole edes aikoihin paljon enää mitään soitellut, joten oli ehkä parempi, ettei karkotettu yleisöä millään helevetillisellä pimputuksella.

Siihen aikaan kun isä lampun osti…

Juhani Aho oli kyllä yksi suosikkini näistä suomalaisista kansalliskirjailijoista tai klassikoista, silloin, kun aloittelin turhaakin turhempia (vaikkakin rakkaita) kirjallisuuden opintojani yliopistolla. Rautatie on erityisen hauska kirja ja Papin tytär ja Papin rouva upposivat muuten vain paremmin kuin moni muu klassikko. Juhani Ahon omakin elämä oli aika ’vauhdikasta’, hänellähän oli lapsia sekä vaimonsa Vennyn että vaimon siskon Tillyn kanssa ja kaikki elivät yhdessä, eli Aho piti tavallaan kahta vaimoa, toista avio- ja toista avovaimona. Asioiden laita ei kyllä ollut heidän elinaikanaan muiden tiedossa, eli vaimon siskon kanssa tehty lapsi esiteltiin Tillyn ottolapsena. Ahohan oli nuorena ollut kovasti ihastunut myös Järnefeltin Ainoon, mutta kuten tiedetään, Ainolle ei mikään kirjailija kelvannut, Aino otti säveltäjän.

Kalastus oli Aholle rakas harrastus kirjoittamistyön vastapainona ja siihen liittyvää esineistöä oli myös nähtävillä. Aholassa nähtiin myös mm. juniin liittyviä esineitä, Rautatien innoittamana tietysti. Ja tietysti Tuusulanjärven taiteilijayhteisö oli hyvin esillä.

Minä muuten luulin ensin, että tuo tuolla on Ahola, kun käveltiin sinne päin…

Aholasta etenemme sitten pienten mutkien kautta Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ja hänen perheensä kotiin, joka on nykyään sekä taidemuseo ja kotimuseo. Komea hirsirakennus, jossa ei kuitenkaan saanut valokuvata sisätiloissa. No, siinä ehti sitten ihastella tauluja ja komeaa arkkitehtuuria oikein kunnolla. Korkea ateljee, jossa oli parvi, varasti aikalailla huomion. Ja tauluja oli tosiaan muiltakin aikalaistaitelijoilta, esimerkiksi nyt vaikka Venny Soldan-Brofeltilta, Edelfeltiltä, Gallen-Kallelalta ja Järnefeltiltä. Kuvataiteen tuntemus ei ole vahvinta alaani, joten minulle jäi nyt ainakin mieleen se, että Pekka Halonen tykkäsi maalata lumisia talvimaisemia.

Halosenniemessä saatiin ihastella kesäisiä järvimaisemia ja järven yllä kohoilevia tummanpuhuvia pilviä. Järvi oli täällä lähempänä kuin muissa kohteissa. Rannassa oli saunarakennus, joka kierrettiin, mutta sinne ei päässyt sisälle. Kun tultiin talosta takaisin ulos, tuuli oli muuttunut aika kylmäksi ja jouduttiin lisäämään vähän vaatetta päälle.

Tein alla olevan kuvan hamehousut joku aika sitten, mutta tuntuu, etteivät ne(kään) näytä minun päällä kovin hyviltä. Voisinhan näitä kaventaa tai lyhentää joskus, jos kyllästyy. Itse tekemisessä on se hyvä puoli, että vaatteet on sitten helppo muunnella joksikin muuksi. Korkeavyötäröiset ja siniset pellavasta tehdyt leveät shortsit onnistuivat vähän paremmin. Olen nyt viime aikoina halunnut itselleni vain shortseja ja hamehousuja, kun olen jotenkin kyllästynyt hameisiin ja mekkoihin.

Itsetehdyt hamehousut ja neuletakkikin on minun ompelema.

Mitä omiin kuvataiteiluihini tulee, itse piirtelen nykyään lähinnä tietokoneella ja piirtopöydän avulla (sitä olin viime keväänä opiskelemassakin Aalto yliopiston avoimessa). Digitaaliseen puoleen kun kerran tutustuu, niin ei sitä jaksa enää mihinkään maalisotkuihin sekaantua. Klik, klik ja klik, virheet vain pois, klik. Tykkään kai piirrellä eniten ihmishahmoja. Puiden piirtämisestä pidän myös. Olin vähän miettinyt, että jos syksyllä olisi joku kiva piirustuskurssi tuolla Aallon avoimessa (siis ei-digitaalinen, koska se on jo käyty), voisin ehkä mennä, mutta todennäköisesti se jää kuitenkin väliin, koska näkö reistailee ajoittain sen verran, että se tuntuisi vähän hölmöltä, kun ei tiedä, milloin on taas ongelmia ja milloin ei. Lisäksi kouluissa ym. julkisissa tiloissa on yleensä loisteputkivalaistus, joka hankaloittaa näkemistäni entisestään.

Juu, näiden kaikkien herrojen taiteenlajit ovat myös minulle rakkaita ja pitkäikäisiä harrastuksia, minä sekä kirjoittelen että piirtelen ja onnistuupa minulta ihan kelpo partituurikin näköjään: viimeiset kuukaudet kun on viettänyt yhtä vääntäessä, niin tietää kyllä työtä tehneensä, vaikka nykyaikana sentään onkin nuotinkirjoitusohjelma apuna. Muuten minä en tuollaiseen rääkkiin ryhtyisikään. Mutta ainahan pitää jotain yrittää, jos on edes se mahdollisuus.

Tuusulan Rantatiellä olisi sijainnut myös J.H. Erkon koti Erkkola ja Aleksis Kiven kuolinmökki, mutta ne jäivät meiltä nyt tällä kertaa väliin.

Lähdimme sieltä Halosenniemestä sitten kävelemään takaisin bussipysäkille ja sade alkoi sopivasti juuri, kun olimme katoksen alle päässeet. Sehän meni sitten kerrankin ihan sääennusteiden mukaisesti. Kiitos siitä. Ajoimme bussilla Hyrylään, koska oli kova nälkä, mutta ei löydetty sieltä nopeasti muuta meille kelpaavaa ruokapaikkaa kuin Hesburger. Pikaruokien jälkeen lähdettiin bussilla Helsinkiin päin.

Ihan hyvin ja sujuvastihan tämä retki hoitui julkisillakin ja näin paljon nähtiin. Me ollaan kyllä totuttu julkisiin. Yleensä ihmiset haluavat ajella autoilla? Mutta me ei autoa ajeta. Itse pelkään henkilöautoissa vähääkään nopeammassa vauhdissa tai pitemmillä matkoilla, ne on kamalia säilykepurkkeja, enkä hirveän mielelläni niihin astu. Välillä kuitenkin on pakko, tai ei nyt mikään pakko, mutta kun ei kehtaa kieltäytyäkään. Linja-autoissa en pelkää niinkään (paitsi joskus). Vaarallisempaahan tieliikenne oikeasti onkin, tilastollisesti katsottuna, kuin esimerkiksi lentäminen, jota tunnetusti pelkään jo niin paljon, että mietiskelen koko ajan sitä päivää, jolloin olen mielestäni nähnyt maailmaa tarpeeksi, niin että voin lopettaa lentämisen. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Kaikkiin juttuihin ei keksi ihan niin paljon sanottavaa, mutta esimerkiksi nämä taiteilijakodit nyt oli sellainen aika mieleinen kohde ja ne herättivät aika paljon kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Meillä on muuten tulossa tässä elokuussa myös joku taideristeily Porvooseen, eli laivalla sinne, siellä tutustumaan johonkin taidemestaan ja sitten vielä takaisin tullessa illallinen laivalla. Kuulostaa aika hyvältä, vaikken oikein koko jutusta mitään tiedäkään. Pääsen mukaan avecina, josta joutuu maksamaan 🙂

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply sarsa / Pohjoistuuli puhaltaa maanantai, heinäkuu 31, 2017 at 06:02

    Mä poikkesin viime kesänä Halosenniemessä, mutta jo silloin jäi kytemään ajatus että pitäisi tutustua paikkaan paremmin. Mielenkiintoista tuo synestesia. Töissä joskus kahvitauolla puhuttiin tuosta miten kukakin näkee vuoden. Joillakin se on päättymätön jana joillain vuodet ja kuukaudet on alekkain janoina. Mulla on ympyrä myötäpäivään ja joillakin se on vastapäivään.

    • Reply tiatones maanantai, heinäkuu 31, 2017 at 10:16

      Kyllä tuolla kannattaa käydä muissakin taiteilijakodeissa 🙂 Tää retki oli mulle aika mieleinen, kun oli monta mielenkiintoista taloa ja taiteenlajin edustajaa, eikä tarvinnutkaan valita vain yhtä. Eihän siitä Halosenniemestä kai enää kovin pitkä matka olisi ollut sinne Erkkolaan ja Aleksis Kiven kuolimökillekään…? Tosin ei sitä nyt ihan hirveän moneen paikkaan välttämättä jaksa keskittyä saman päivän aikana. Ehti jo tulla aika nälkäkin.

      Itse tosiaan tykkäsin paljon Ainolasta. Talossa oli vain vähän ahdasta sillä hetkellä, kun ilmeisesti siellä oli joku iso ryhmä samaan aikaan.

      Synestesiasta tuli taas vähän lueskeltua, kun siihen asiaan tuolla törmäsi. Mulla on tosiaan aina ollut vuosi mielessä vastapäivään kulkevana ympyränä, en tiedä, miksi just vastapäivään…

    Leave a Reply