Monthly Archives

heinäkuu 2017

Tuusulanjärven taiteilijakodeista ja F-duuritakasta

Ainolan pihalla, tienviitat

Heinäkuussa käytiin testaamassa, miten hoituu Tuusulanjärven kolmen kovanluokan taiteilijakodin kiertäminen julkisilla kulkuvälineillä.

En ollut ikinä käynyt tutustumassa Tuusulanjärven ympäristöön, vaikka nämä hienot taiteilijakodit ovat näinkin lähellä, ja olen sentään pk-seudulla asunut pitkään aikaisemminkin. Olin jotenkin tähän asti kuvitellut, ettei useamman paikan kiertäminen olisi kovin helppoa, vannoutuneille julkisen liikenteen käyttäjille. No, kyllähän se kuitenkin ihan hyvin julkisillakin onnistui. Voin melkein suositella.

Ensin mentiin R-junalla Helsingistä Ainolan seisakkeelle. Siitä 1,1 km kävely Ainolaan. Ainolasta on lyhyt kävelymatka (olisiko jotain alle puolisen kilometriä) Aholaan. Ihan melkein Aholan edessä on bussipysäkki, josta hypättiin bussiin, joka vei meidät Järvenpäästä Tuusulan puolelle. Toki noin neljän kilometrin matkan olisi voinut myös kävellä, mutta me ei kävelty. Ensimmäinen ihmetyksen hetki tuli vastaan Halosenniemen pysäkillä. Hetkinen, mihinkäs tässä nyt on oikein jouduttu? Pysäkki vähän niin kuin keskellä ei mitään, joku heinittyneen navetan näköinen tien poskessa. Ei minkään näköisiä kylttejä eikä opasteita missään! Paitsi tienviitat Puolustusvoimien ja Taistelukoulun alueelle. Mitä ihmettä? Eikö Suomessa muka kukaan muu käytä julkisia?

Aloin siinä sitten jo muistella, että eihän meillä taida olla enää repussa vettäkään kuin nimeksi, että jos tässä ’paahteessa’ joutuu lähteä teille tiettymättömille kävelemään, eikä ole edes juotavaa… Ja taivaalle alkoi myös pikkuhiljaa kerääntyä tummanpuhuvia pilviä, vaikka aurinko vielä paistoikin. Byää! En kuitenkaan hermostunut, vaan menin ottamaan kuvia navetasta sillä aikaa kun mies räpläsi puhelintaan ja yritti kai etsiä jotain tietoa siitä, missä olimme.

Jostain tien toiselta puolelta pöllähti sitten yhtäkkiä joku pariskunta, joka näytti vähän siltä, että olisivat jalkaisin Halosenniemeen menossa. Miehellä oli baskeri päässä, niin ajattelin sen olevan ehkä joku taiteilija. Oltiin siinä vaiheessa jo lähdetty ottamaan askeleita tulosuuntaan, että jos se nyt olisikin tuolla edellisen pysäkin suunnassa tai jotain, mutta huomattiin sitten, että pariskunta pysäytti ohitse juoksevan lenkkeilijän ja lenkkeilijä viittilöi kädellään selvästi reittiä neuvoen. No, ei sitten muuta kuin seuraamaan tuota pariskuntaa Taistelukoulun suuntaan.  Seurattiin metsäpolulle asti, mutta sieltä ne kääntyivät vähän matkan päästä takaisin (vaikka se olisi itse asiassa ollut oikopolku, huomattiin se sitten takaisin tullessa) ja kysyivät meiltä, että ollaanko mekin Halosenniemeen menossa. No, siitä sitten edettiin Taistelukoulun suuntaan ja oikealle, niin johan siellä jossain vaiheessa alkoi Halosenniemen kyltti pilkottamaan. Juu, löydettiin sitten perille sentään.

No mutta, mistäs tämä kaikki alkoi… Siinä vaiheessa, kun ihmeteltiin Halosenniemen puuttuvia opasteita, meillä oli jo Ainola ja Ahola käytyinä…

Kaiken kaikkiaan minä taisin tykätä eniten Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta. Siellä oli paljon kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joiden mukana pääsi sukeltamaan entisaikojen elämään. Ainola oli näistä kolmesta eniten kodinomainen ja siellä oli aivan ihana tunnelma. Ehkä siksi tykkäsin siitä niin paljon. Mieheni taas sanoi tykänneensä eniten Pekka Halosen hulppeasta hirsihuvilasta. Se oli myös minusta tosi upea, mutta siitä tuli enemmän sellainen taidegalleriamainen fiilis kuin kotifiilis, vaikka oli sielläkin kivoja huoneita, kuten esim. Anni-tyttären huone, ja tietysti paljon eri taiteilijoiden maalauksia katseltavana ja ihmeteltävänä.

Juhani Ahon Ahola taas ei ole säilynyt ollenkaan kodiksi kalustettuna kotimuseona, koska perhe muutti sieltä pois vuonna 1911 ja talo on ollut sen jälkeen muussa käytössä. Sinne oli kuitenkin pystytetty ihan mielenkiintoinen näyttely. Meidän ei ollut tarkoitus edes käydä Aholassa sisällä, vaan vilkaista taloa pelkästään ulkoapäin, mutta pihalla huomattiin, että bussin tuloon olisi 50 minuuttia, joten ehdittäisiin hyvin käydä sielläkin sisällä. Sinne taisi olla vähän halvempi sisäänpääsy kuin muihin.

Ensin käytiin siis Ainolassa, joka on säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Aino Sibeliuksen koti. Säveltäjä vaimoineen on myös haudattu kotitalon puutarhaan. Niin, enpä muistakaan koskaan nähneeni Sibeliuksen nimeä Hietaniemen taiteilijakukkulalla. Kukapa sitä nyt mihinkään taiteilijakukkulalle haluaisikaan, jos voi kotipihalleenkin jäädä?

Jean Sibeliushan kuoli Ainolassa vuonna 1957. Aino asui talossa vielä sen jälkeen kuolemaansa asti.

Talo on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja se valmistui vuonna 1904. Vuonna 1911 pärekatto vaihdettiin tiilikatoksi ja ulkoseinät laudoitettiin. Silloin myös yläkerta saatiin asumiskäyttöön.  Talossa ei ollut Jean Sibeliuksen aikana vesijohtoa tai viemäröintiä, koska sellaisista aiheutuva mökä olisi häirinnyt säveltäjän työtä. Sibelius sävelsi Ainolassa suurimman osan tuotannostaan. Sibeliuksen tyttäret myivät kiinteistön Suomen valtiolle vuonna 1972. Koti avattiin museona vuonna 1974 ja se on säilytetty siinä asussa, jossa se oli, kun Jean ja Aino Sibelius vielä elivät ja asuivat siellä.

Tuollahan näyttäisi olevan niin kuin linnunpesä?

Ainola on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kotimuseo ja siellä käy myös paljon ulkomaalaisia vieraita. Onhan Sibeliuksella paljon faneja ympäri maailmaa ja fanit kuulemma lähettelivät hänelle aikanaan sikareita, joita hän ei ehtinyt kaikkia millään elinaikanaan edes polttaa. Koko Ainolan alueella oli muuten tupakointi kielletty, ja koirat.

Huomiota herättävä taulu Ainolan ruokasalissa. Minulta kesti pitkään tajuta, että siinä on hevosia…

Ainolan sisätiloissa kuvien ottaminen oli vähän hankalaa, koska siellä sattui olemaan samaan aikaan aivan hirvittävä määrä ihmisiä. Hyvä, että kaikki sinne edes mahtuivat. Vaikutti tosiaankin aika suositulta paikalta. Jotenkin pystyin siitäkin huolimatta aistimaan kodin tunnelman hyvinkin vahvasti. Joissain oviaukoissa piti aina välillä jonottaa, että pääsi kurkistelemaan niihin huoneisiin, jotka oli rajattu narulla. Yläkertaan ei päässyt ollenkaan.

Alhaalla oli ainakin Jean Sibeliuksen vanhuusvuosien työ- ja makuuhuone, kirjasto, sali (jossa oli tietysti piano tai flyygeli), ruokasali, keittiö ja keittiön takana jonkinlainen kotiapulaisen huone. Keittiössä oli paljon jänniä esineitä ja ruokasalin lasikaapeissa (esim. portaiden alla) oli hienoja astioita.

Jänniä esineitä apulaisen huoneen hyllyllä

Alkoi tehdä mieli vohveleita…

Kaikkein paras katseenvangitsija oli kuitenkin ruokasalin vihreä F-duuritakka. Sibeliushan oli mitä ilmeisimmin synesteetikko ja näki ilmeisesti eri sävellajit väreinä. F-duuri oli siis vihreä, tai tietty vihreä, ja säveltäjä oli halunnut kotiinsa F-duurissa soivan takan.

Ruokasalin F-duuritakka, miellytti silmää

Synestesiahan siis tarkoittaa jonkinlaista aistien sekoittumista yksilön kokemana. Ominaisuus on kaiketi melko yleinen taiteilijoilla, ja Wikipedia tietää kertoa, että autismin kirjon ihmisistä 20%:lla on synestesia. Vaikka itsellänikin mitä ilmeisimmin on synesteettisiä taipumuksia, minun on silti vähän vaikea ymmärtää, mikä oikeasti on ihmisten mielestä ”aistien sekoittumista”. Olen lukenut joitakin juttuja synestesiasta ja yleensä esimerkkeinä käytetään ihmisiä, jotka esimerkiksi näkevät numerot tai kirjaimet tietyn värisinä. On myös ihmisiä, jotka haistavat tai maistavat värejä tai erilaisia sanoja. Itse näen esimerkiksi kuukaudet eräänlaisen vastapäivään kiertävän ympyrän lohkoina, tietyillä paikoillaan, ja näin muistan olleen aina. Jos ajattelen vaikka syyskuuta, se tuottaa minulle heti tietynlaisen mielikuvan tai aistimuksen ympyrästä, jossa tietty kuukausi on tietyllä paikallaan. En edes tiennyt tämän olevan synestesiaa, ennen kuin aloin lueskella aiheesta vähän enemmän. Lisäksi aistini sekoittuvat niinkin voimakkaasti, että näen äkilliset äänet välähdyksinä tai joskus tunnen jopa sähköiskun kaltaisina tuntemuksina (lähinnä tämä kuitenkin on ongelma silmät kiinni, eli nukkumaan mentäessä, ei tässä päiväsaikaan kauheasti välkytä, ja hyvä niin). Yleensähän synestesiaa pidetään positiivisena asiana, mutta jos äänien näkeminen välähdyksinä on synestesiaa, mieluummin luopuisin siitä ominaisuudesta.

Synestesian sanotaan olevan tavallisempaa kuin luullaankaan. Ehkä moni myös on tietämättään synesteetikko, ja vain tottunut omaan tietynlaiseen havaitsemisentapaansa? Mitään kovin hyödyllisiä ominaisuuksiahan nämä eivät yleensä, ainakaan päällisin puolin, tunnu olevan, mutta jostain syystä nämä ovat kuitenkin säilyneet ihmisillä evoluutiossa sen verran vahvasti, että jokin tarkoitus niillä voi olla.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Synestesia

Sibeliuksen myöhempien aikojen työ- ja makuuhuone

Jotenkin tunsin hengenheimolaisuutta Sibeliuksen kanssa tämän synestesian takia, tuntui kuin olisin ollut jollain hyvällä ystävällä kyläilemässä. Toki pidän Sibeliuksen musiikista ja harrastan säveltämistä itsekin. En tosin harrastaisi, jos en kuulisi sävelmiä valmiina päässäni. Sekin ominaisuus on ollut minulla aina. Jos näin ei olisi, varmaan vain piirtäisin ja kirjoittaisin, en siis alkaisi mitään sävelmiä keksimällä keksimään, enkä olisi sitten koskaan tehnyt musiikkia. Olen myös aina kuullut melodioita erilaisissa huminoissa ja hurinoissa. En tiedä, onko silläkin jotain tekemistä synestesian kanssa. Aika vaikeasti käsitettävä ilmiöhän tuo on, koska vaikuttaa olevan niin monimuotoinen.

Minusta Ainola oli oikeasti ihana paikka! Siellä oli myös ulkorakennuksia, kuten saunarakennus, jossa sai käydä sisälläkin katselemassa, sekä uudempi kahvilarakennus, jossa toimii lipunmyynti, kahvila ja museokauppa. Syötiin jäätelöä kahvilan terassilla.

Jos minun pitäisi valita yksi näistä taiteilijakodeista, mihin menisin uudestaan, se olisi ehdottomasti Ainola. Joku siinä tunnelmassa vetosi. Se oli niin kuin oikea koti.

Kirjailija Juhani Ahon ja hänen vaimonsa taidemaalari Venny Soldan-Brofeltin koti Ahola osoittautui isoksi keltaiseksi kartanomalliseksi rakennukseksi. Oho, aika iso ja komea, oli ensimmäinen ajatukseni. Olin jotenkin odottanut, että kirjailijan talo olisi ollut vähän vaatimattomampi. Aholahan ei ole säilynyt samalla tavalla kodiksi kalustettuna kuin kaksi muuta vierailukohdettamme, koska perhe muutti pois talosta jo vuonna 1911. Ihan kiva näyttely talossa kyllä oli ja monenmoista tietoa taiteilijoista ja esimerkiksi Ahon teoksista.

Saatiin sellaiset audio-opastuslaitteet mukaan, joista painettiin aina huoneen numeroa ja sitten painettiin luuri korvalle ja kuunneltiin huoneeseen liittyvä selostus. Äänimaailma oli muutenkin aika kiva, kun Ahon tekstejä kuului taustalla huoneissa kävellessä. Pianoakin olisi saanut soittaa, mutta en soittanut, koska en ole mikään soittaja, vaan säveltäjä. Haha. On tässä kirjojakin joskus ehditty kirjoittaa, niitä ei tosin ole kukaan koskaan julkaissut. Hyvin varustelluista kirjastoista saattaa tosin löytyä joku teos, jossa on minunkin tekstejäni (tarkemmin sanottuna laululyriikoita), mutta se siitä sitten. Juu, en oikeasti soita kovin hyvin, kun en ole edes aikoihin paljon enää mitään soitellut, joten oli ehkä parempi, ettei karkotettu yleisöä millään helevetillisellä pimputuksella.

Siihen aikaan kun isä lampun osti…

Juhani Aho oli kyllä yksi suosikkini näistä suomalaisista kansalliskirjailijoista tai klassikoista, silloin, kun aloittelin turhaakin turhempia (vaikkakin rakkaita) kirjallisuuden opintojani yliopistolla. Rautatie on erityisen hauska kirja ja Papin tytär ja Papin rouva upposivat muuten vain paremmin kuin moni muu klassikko. Juhani Ahon omakin elämä oli aika ’vauhdikasta’, hänellähän oli lapsia sekä vaimonsa Vennyn että vaimon siskon Tillyn kanssa ja kaikki elivät yhdessä, eli Aho piti tavallaan kahta vaimoa, toista avio- ja toista avovaimona. Asioiden laita ei kyllä ollut heidän elinaikanaan muiden tiedossa, eli vaimon siskon kanssa tehty lapsi esiteltiin Tillyn ottolapsena. Ahohan oli nuorena ollut kovasti ihastunut myös Järnefeltin Ainoon, mutta kuten tiedetään, Ainolle ei mikään kirjailija kelvannut, Aino otti säveltäjän.

Kalastus oli Aholle rakas harrastus kirjoittamistyön vastapainona ja siihen liittyvää esineistöä oli myös nähtävillä. Aholassa nähtiin myös mm. juniin liittyviä esineitä, Rautatien innoittamana tietysti. Ja tietysti Tuusulanjärven taiteilijayhteisö oli hyvin esillä.

Minä muuten luulin ensin, että tuo tuolla on Ahola, kun käveltiin sinne päin…

Aholasta etenemme sitten pienten mutkien kautta Halosenniemeen, taidemaalari Pekka Halosen ja hänen perheensä kotiin, joka on nykyään sekä taidemuseo ja kotimuseo. Komea hirsirakennus, jossa ei kuitenkaan saanut valokuvata sisätiloissa. No, siinä ehti sitten ihastella tauluja ja komeaa arkkitehtuuria oikein kunnolla. Korkea ateljee, jossa oli parvi, varasti aikalailla huomion. Ja tauluja oli tosiaan muiltakin aikalaistaitelijoilta, esimerkiksi nyt vaikka Venny Soldan-Brofeltilta, Edelfeltiltä, Gallen-Kallelalta ja Järnefeltiltä. Kuvataiteen tuntemus ei ole vahvinta alaani, joten minulle jäi nyt ainakin mieleen se, että Pekka Halonen tykkäsi maalata lumisia talvimaisemia.

Halosenniemessä saatiin ihastella kesäisiä järvimaisemia ja järven yllä kohoilevia tummanpuhuvia pilviä. Järvi oli täällä lähempänä kuin muissa kohteissa. Rannassa oli saunarakennus, joka kierrettiin, mutta sinne ei päässyt sisälle. Kun tultiin talosta takaisin ulos, tuuli oli muuttunut aika kylmäksi ja jouduttiin lisäämään vähän vaatetta päälle.

Tein alla olevan kuvan hamehousut joku aika sitten, mutta tuntuu, etteivät ne(kään) näytä minun päällä kovin hyviltä. Voisinhan näitä kaventaa tai lyhentää joskus, jos kyllästyy. Itse tekemisessä on se hyvä puoli, että vaatteet on sitten helppo muunnella joksikin muuksi. Korkeavyötäröiset ja siniset pellavasta tehdyt leveät shortsit onnistuivat vähän paremmin. Olen nyt viime aikoina halunnut itselleni vain shortseja ja hamehousuja, kun olen jotenkin kyllästynyt hameisiin ja mekkoihin.

Itsetehdyt hamehousut ja neuletakkikin on minun ompelema.

Mitä omiin kuvataiteiluihini tulee, itse piirtelen nykyään lähinnä tietokoneella ja piirtopöydän avulla (sitä olin viime keväänä opiskelemassakin Aalto yliopiston avoimessa). Digitaaliseen puoleen kun kerran tutustuu, niin ei sitä jaksa enää mihinkään maalisotkuihin sekaantua. Klik, klik ja klik, virheet vain pois, klik. Tykkään kai piirrellä eniten ihmishahmoja. Puiden piirtämisestä pidän myös. Olin vähän miettinyt, että jos syksyllä olisi joku kiva piirustuskurssi tuolla Aallon avoimessa (siis ei-digitaalinen, koska se on jo käyty), voisin ehkä mennä, mutta todennäköisesti se jää kuitenkin väliin, koska näkö reistailee ajoittain sen verran, että se tuntuisi vähän hölmöltä, kun ei tiedä, milloin on taas ongelmia ja milloin ei. Lisäksi kouluissa ym. julkisissa tiloissa on yleensä loisteputkivalaistus, joka hankaloittaa näkemistäni entisestään.

Juu, näiden kaikkien herrojen taiteenlajit ovat myös minulle rakkaita ja pitkäikäisiä harrastuksia, minä sekä kirjoittelen että piirtelen ja onnistuupa minulta ihan kelpo partituurikin näköjään: viimeiset kuukaudet kun on viettänyt yhtä vääntäessä, niin tietää kyllä työtä tehneensä, vaikka nykyaikana sentään onkin nuotinkirjoitusohjelma apuna. Muuten minä en tuollaiseen rääkkiin ryhtyisikään. Mutta ainahan pitää jotain yrittää, jos on edes se mahdollisuus.

Tuusulan Rantatiellä olisi sijainnut myös J.H. Erkon koti Erkkola ja Aleksis Kiven kuolinmökki, mutta ne jäivät meiltä nyt tällä kertaa väliin.

Lähdimme sieltä Halosenniemestä sitten kävelemään takaisin bussipysäkille ja sade alkoi sopivasti juuri, kun olimme katoksen alle päässeet. Sehän meni sitten kerrankin ihan sääennusteiden mukaisesti. Kiitos siitä. Ajoimme bussilla Hyrylään, koska oli kova nälkä, mutta ei löydetty sieltä nopeasti muuta meille kelpaavaa ruokapaikkaa kuin Hesburger. Pikaruokien jälkeen lähdettiin bussilla Helsinkiin päin.

Ihan hyvin ja sujuvastihan tämä retki hoitui julkisillakin ja näin paljon nähtiin. Me ollaan kyllä totuttu julkisiin. Yleensä ihmiset haluavat ajella autoilla? Mutta me ei autoa ajeta. Itse pelkään henkilöautoissa vähääkään nopeammassa vauhdissa tai pitemmillä matkoilla, ne on kamalia säilykepurkkeja, enkä hirveän mielelläni niihin astu. Välillä kuitenkin on pakko, tai ei nyt mikään pakko, mutta kun ei kehtaa kieltäytyäkään. Linja-autoissa en pelkää niinkään (paitsi joskus). Vaarallisempaahan tieliikenne oikeasti onkin, tilastollisesti katsottuna, kuin esimerkiksi lentäminen, jota tunnetusti pelkään jo niin paljon, että mietiskelen koko ajan sitä päivää, jolloin olen mielestäni nähnyt maailmaa tarpeeksi, niin että voin lopettaa lentämisen. Minähän en aikaisemmin ollut kovinkaan innostunut matkustelemisesta, ennen kuin mieheni sai minuun tämänkin innostuksen tartutettua.

Kaikkiin juttuihin ei keksi ihan niin paljon sanottavaa, mutta esimerkiksi nämä taiteilijakodit nyt oli sellainen aika mieleinen kohde ja ne herättivät aika paljon kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Meillä on muuten tulossa tässä elokuussa myös joku taideristeily Porvooseen, eli laivalla sinne, siellä tutustumaan johonkin taidemestaan ja sitten vielä takaisin tullessa illallinen laivalla. Kuulostaa aika hyvältä, vaikken oikein koko jutusta mitään tiedäkään. Pääsen mukaan avecina, josta joutuu maksamaan 🙂

 

Aholansaari ja Paavon pirtti

Aholansaari on 1800-luvulla eläneen herännäisjohtaja ja talonpoika Paavo Ruotsalaisen kotisaari, jossa sijaitsee leiri- ja lomakeskuksen lisäksi Paavon pirtti. Kotimuseona toimiva Paavon pirtti on vanha hirsirakennus, joka on ollut Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka.

Linkki Aholansaaren sivuille: https://www.aholansaari.fi/

Perjantaina, kun saavuimme Tahkon lomakeskukseen ja kotiuduimme Alppitalo Sinitähteen mm. käymällä kaupassa ja täyttämällä jääkaapin, lähdimme sitten vielä illalla kävelemään noin parin kilometrin matkan Sääskiniemen laiturille, josta pääsee laivalla Aholansaareen. Herättäjäjuhlien aikaan laivat kulkivat Aholansaareen tavallista useammin ja vielä illallakin.

Matka saareen kesti noin 15 minuttia. Saaressa sitten päätettiin suunnata heti Paavon pirtille, että ehdittäisiin käydä sisällä, ennen kuin paikka suljettaisiin. Tällainen tie vei Paavon pirtille:

Talo oli oikeastaan aika iso ja tilava. Paavon ja Riitan kamarit ovat peräisin 1830-luvulta ja ne ovat talon vanhimpia osia. Paavon kamarissa on Paavo Ruotsalaisen itse tekemät huonekalut ja hänen kuolinvuoteensa. Sen vieressä on ”akkain kamari”, jossa on nähtävillä 1800-luvun lopun kalustusta ja naisten käsityövälineistöä. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu Paavon kuolinvuodelta 1852 peräisin oleva savutupa ja 1900-luvun alkupuolelta oleva keittiö. Näitä kaikkia yhdistää eteistila.

Herättäjäjuhlilla hitiksi ovat nousseet Paavon pallit eli Paavon Ruotsalaisen tuolin nykyaikaiset kopiot, joita juhlilla myydään. Kuvassa Paavon kamari ja Paavon kuolinvuode.

Savutupa on toiminut seuratupana ja siellä oli hieno uunin pankko. Sanoin miehelle, että jos olisin elänyt entisaikoina, olisin ehdottomasti vaatinut, että olisin saanut nukkumapaikakseni jonkun lämpimän uuninpankon. 🙂

Tilaa savutuvassa oli ihan mukavasti. Alla savutuvan mustunut oviaukko.

Kuljeskeltiin sitten jonkin aikaa ympäriinsä ja katseltiin erilaisia rakennuksia.

Aholansaaressa järjestetään rippikoululeirejä ja yhdessä hirsimökissä oli valokuvanäyttely, jossa oli valokuvia Aholansaaren rippileireiltä eri vuosikymmeniltä.

Meidät toi saareen Kleofas-niminen laiva ja pois pääsimme Toivolla. Tykkäsin näistä kumpuilevista Pohjois-Savon järvimaisemista. En edes muista, olinko koskaan aikaisemmin ollut saarella, joka sijaitsee järvessä…?! Hmm. No, kerta se on ensimmäinenkin. Minähän olen merikaupungin tyttö ja lapsuuden kesät menivät aikalailla merellä, niin että järvet ovat minulle aina jotenkin eksoottista kamaa… (kts. esim. melko tuore juttu: Kirkonmaa – vetinen kesäretki )

Linkit muihin tämän reissun juttuihin:

Yhden naisen retkikunta valloittaa Tahkovuorta: Tahkovuoren maisemissa

Ja miksi me oikeastaan tännekin päin Suomea päädyttiin: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Tahkovuoren maisemissa

Heinäkuun alussa vietettiin viikonloppu Nilsiässä ja Tahkolla. Reissu alkoi perjantaiaamuna aikaisella herätyksellä, kun piti ehtiä kello 8.19 Helsingistä Kuopioon matkaavaan junaan. Kuopiosta mentiin toisella junalla Siilinjärvelle, jossa pysähdyttiin syömässä. Siilinjärveltä ajettiin sitten bussilla Nilsiään ja Nilsiästä toisella bussilla Tahkolle. Reissusta kotiuduttiin myöhään sunnuntai-iltana. Melkein ihmeen kaupalla ehdimme junaan, koska ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli tupaten täynnä ja myöhässä.

Nilsiällä majoituttiin Tahkon lomakylässä Alppitalo Sinitähdessä, josta kerroin enemmän edellisessä jutussa. Siinä kerron myös muista majoituksista, joita meillä on Herättäjäjuhlilla käydessä ollut, ja ylipäätään, miksi näillä juhlilla käymme: Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Perjantai-iltana ehdimme miehen kanssa tehdä vielä retken Aholansaareen, jossa on herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen viimeinen asuinpaikka (siitä erillinen pieni juttu: Aholansaari ja Paavon pirtti). Lauantaina, aamupäivällä, tein yhden naisen retken Tahkovuorelle, jolta tämän jutun kuvat ovat. Mies oli sillä aikaa Nilsiässä töissä Herättäjäjuhlilla.

Tahkovuoren korkeus on Wikipedian mukaan 296 metriä merenpinnasta. Korkein kohta on nimeltään Välimäki, jonka korkeus on 314 metriä. Tahkon rinteiltä avautuu silmiä hivelevän upeat näkymät Syvärinjärven saaristoon.

Ylös olisi päässyt hissilläkin, mutta minä en oikein niistä tuolihisseistä tykkää, joten lähdin reippaasti kävelemään ja kiipeämään. Ylös näytti menevän jos jonkinlaisia teitä ja polkuja. Mistään hirveän jyrkästä kohdasta ei tietenkään kannattanut lähteä suoraan kiipeämään. Reitti, jonka valitsin, mutkitteli sopivan loivasti rinnettä ylös. Välillä tuli vastaan vähän jyrkempiäkin kohtia ja sitten jossain kohdassa, ikävä kyllä, tie loppui tai muuttui niin heinäiseksi polkuksi, etten enää jatkanut eteenpäin. Olin mielestäni siinä vaiheessa jo kiivennyt tarpeeksi ylös, että saatoin katsella Syvärinjärven komeita maisemia. Sääkin oli tosi hyvä. Ei liian kuuma, vaikka kiivetessä tulikin aika lämmin.

Retkeni alkoi tästä: sillan yli ja vuorelle…

Mikähän vuori tuo tuolla kaukana siintää? (seuraavassa kuvassa)

Rinteillä ei aluksi ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ruuhkaa. Vain kolme kävelijää tuli minua vastaan ylös mennessä, mutta vähän ajan päästä alkoi tapahtua, kun maastopyöräilijät alkoivat suihkia hirveää vauhtia rinnettä alas. Ahaa, kesäisin täällä siis harrastellaan tällaista: ihmiset menevät tuolihississä pyörän kanssa ylös ja laskevat alas hirveää vauhtia. Minulle ihan uusi juttu, tai en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Ainakaan, että se ihan noin hurjan ja päättömän näköistä menoa on. Huhhuh.

 

Minun valitsemani tie loppui tosiaan vähän niin kuin kesken, enkä päässytkään näköalaravintolalle asti. Se ei kuitenkaan haitannut. Maisemat olivat tosi upeita jo siinäkin korkeudessa, jonka saavutin.

Alaspäin tullessa yritin pysähtyä syömään eväitä laavun ja grillipaikkojen kohdalle, mutta ei siitä tullut mitään, kun paarmat hyökkäsivät kimppuun. Jouduin juoksemaan aika pitkään, ennen kuin sain paarman hätistettyä kannoiltani. Onneksi siinä ei ollut niin kauhean jyrkkää. Jyrkimmissä kohdissa oli vähän hankalampaa tulla alaspäin, kun sorainen rinne oli aika liukuvaa.

Kyllähän näissä maisemissa kelpasi kiipeillä. Kamerassa vain näytti olevan sellainen ongelma, että linssissä oli ilmeisesti jotakin ’paskaa’. En ollut muistanut kotona sitä putsata, enkä viitsinyt sitä reissun aikanakaan ruveta pyyhkimään, kun ei ollut mitään siihen tarvittavia välineitä mukana, se olisi vain voinut vain mennä entistä pahemmaksi. Ainakin näissä kuvissa tuntuu olevan melkein kaikissa jotain sennäköistä häikkää, että jotain ylimääräistä on linssissä ollut, mutta kyllähän näistä kai selvän saa… Kuvien käsitteleminenkin vie aina niin hirveästi aikaa, ja minulla tuppaa kuvat jäämään usein aika tummiksi. Varmaan edellisen koneen kanssa tehdessä tämä oli vielä enemmän ongelmana, koska siinä ruudulla kaikki näytti jotenkin vaaleammalta. Hirvittää katsoa nyt uudella masiinalla joitain vanhoja julkaisujani.

Viihdyin Tahkon upeissa maisemissa ja hienossa alppitalohuoneistossa sen verran hyvin, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Olisi ollut kiva jäädä vain sinne. Toisaalta, olihan sen jälkeen vielä monta muutakin kotimaan reissua heitettävänä, kaikki ahdettuna miehen lyhyeen kesälomapätkään. Muun ajan vuodesta se tekeekin sitten niin paljon töitä, että edes yhtä päivää on vaikea saada irrotettua minkäänlaiseen reissuun. Haha.

Niin kuin jo taisin edellisessä jutussa mainita, Herättäjäjuhlilla käymisessä on se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan kotimaassa sellaisiin paikkoihin, joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä.

Herättäjäjuhlilla missä milloinkin

Vantaan Herättäjäjuhlat

Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Joka kesä järjestetään jossakin päin Suomea Herättäjäjuhlat, jossa kokoonnutaan seuroihin veisaamaan Siionin virsiä ja kuuntelemaan seurapuheita. Muita herätysliikkeitä ovat mm. lestadiolaisuus ja evankelisuus. Herättäjäjuhlia ei siis pidä sekoittaa esimerkiksi lestadiolaisten Suviseuroihin, jotka pidettiin tänäkin vuonna viikkoa aikaisemmin. Lestadiolaisethan ovat mediassa huomattavasti enemmän esillä, mikä johtunee heidän säännöistään, elämäntavoistaan ja tiiviistä yhteisöstä, jotka poikkeavat paljon valtaväestön elämästä. Körteistä ei sen sijaan näe niin paljon mainintoja. Wikipedia tietää kertoa, että herännäisyys on nykyään ”maltillinen ja yleiskirkollinen” ja liikkeen oppi (jos sitä nyt yleensä voi sanoa olevan) on tavallista suomalaista luterilaisuutta, joka kuitenkin ’korostaa Jumalan suuruutta ja ihmisen pienuutta’.

Todetaan tähän alkuun, että uskonto ei näyttele juuri minkäänlaista roolia minun arkielämässäni. Mieheni on körtti, joka ei juurikaan uskonasioista(an) toitottele. Minä taas lienen ’tavallinen agnostikko’, määritelmä, joka ei varsinaisesti uskosta kerro mitään, eikä siitä tulekaan tässä sen enempää informaatiota. Sitten asiaan…

Nilsiän Herättäjäjuhlat järjestettiin hautausmaalla, metsän keskellä

Herättäjäjuhlat ovat rauhallinen ja rento tilaisuus, ja minäkin olen tuntenut oloni siellä ihan kotoisaksi. Siellä ei ole ainakaan koskaan ollut mitään huutamalla puhumista, tuomitsemista tai asioiden tuputtamista (jollaiset minä ehkä saattaisin kokea epämiellyttäviksi). Körttien juhlia voisin suositella kokemuksena ihan kenelle tahansa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Kaikki ovat juhlille tervetulleita, kenenkään uskon määrää tai laatua ei kysellä. Seurapuheet ovat yleensä tuntuneet aika yleisinhimillisiltä ja niitä kuuntelee ihan mielellään. Siionin virret eroavat jonkin verran tavallisista virsistä. Esimerkiksi tuttu ’Herraa hyvää kiittäkää’ lauletaan vähemmän tunnetulla b-sävelellä. Körttipastillejakin juhlilla kannattaa maistaa. Sanotaan, että yhdessä pastillissa riittää imeskeltävää yhden seurapuheen mittaisen ajan. Juhlat hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja mieheni osallistuu juhlille joka vuosi vapaaehtoistyöntekijänä. Hänellä menee siis suurin osa juhlista järjestyksenvalvojan hommissa.

Uusi paita Sotkamosta

Körttipastilleja Nilsiässä

LAPUA  – POHJANMAAN LAKEUKSILLA 2014

Olen itse osallistunut Herättäjäjuhlille tähän mennessä jo neljä kertaa. Ekat juhlani koin Lapualla vuonna 2014. Minulle jäi juhlista tosi kivat fiilikset. Muistan ihmetelleeni, että porukkaa on tosi paljon, mutta meno  on silti tosi rauhallista, kaikki käyttäytyvät hyvin, eikä kukaan örvellä. Tykkäsin kovasti. Sää Lapualla oli tosi aurinkoinen ja helteinen. Sekä sään että uutuudenviehätyksen takia tuli osallistuttua aika moniin seuroihin.  Majoituksemme oli myös niin lähellä juhlakenttää, että paikan päälle oli helppo mennä ja kuulutukset kantautuivat parvekkeelle asti. Myös oheisohjelmaa tuli testattua ainakin yhden kirkkokonsertin verran. Artikkelikuva on muuten Lapualta (otettu jollain vanhalla kännykällä).

Lättykojuja Lapualla

Vaunualuetta Lapualla, Pohjanmaan lakeuksilla, majapaikan ikkunasta kuvattuna

Pohjanmaan lakeuksille matkustimme Mikkelistä useammalla junalla. Majoituimme tyhjillään olevassa Lapuan kaupungin vuokra-asunnossa, jonne oli meitä varten tuotu patjat lattialle. Asunto oli ihan tavallinen kerrostalokaksio, jossa ei siis ollut mitään huonekaluja, verhoja tms. Kaikki vuodevaatteet, tyynyt, peitot yms. piti tuoda itse mukanaan, eli oli siinä aika isot matkalaukut raahattavana. Vaikka majoitusratkaisu oli erikoinen, se oli tosi kiva, koska se oli edullinen ja oli käytettävissä oma keittiö, hella ja jääkaappi, vaikka tietysti pitikin syödä lattialla istuen. Ainoa oikea miinus taisi olla vessa/kylppäri, joka oli oikeasti paskainen, eikä siivousvälineitä ollut. Mieheni oli aikaisemmilla juhlilla majoittunut yhteismajoituksissa koulujen lattioilla, mutta minulle sellainen ei kelpaa, koska tarvitsen omaa rauhaa. Jotain kotimajoituksiakin olisi kai tarjolla huokeampaan hintaan, mutta en ole vielä saanut itsestäni irti sellaista sosiaalisuutta, että vieraitten ihmisten kotiin lähtisin. Tämä tyhjä asunto sopi meille tosi hyvin ja näitä toivoisi olevan useamminkin käytettävissä.

Aika vanhan näköinen juna (jossain vaiheessa matkaa kohti Lapuan juhlia)

Autiotalo (?) Lapualla

SOTKAMON JA VUOKATIN VAARAMAISEMISSA 2015

Toiset juhlat olivatkin sitten pohjoisemmassa, Sotkamossa asti. Sinne matkustettiin Espoosta, ensin junalla Kajaaniin ja sieltä sitten bussilla perille. Majoitus meillä oli Vuokatin Urheiluopistolla aika pienessä ja askeettisessa rivitalohuoneessa, jossa oli vain sängyt, pöytätaso, jääkaappi ja pieni, vähän rapistunut, wc/suihkutila. Huoneenlevyisestä ikkunasta oli kyllä kaunis näkymä sateiselle lammelle. Majoitukseen sisältyi urheiluopiston runsas ja monipuolinen aamiainen. Itikoita oli paljon, niitä kulkeutui kämppään ja ne söivät minulta nilkat paukamille.

Vuokatti. Meidän majapaikka oli lammen vastarannalla.

Vuokatista oli aika pitkä matka Sotkamoon, jossa juhlat pidettiin. Urheiluopistolta meni nonstopbussi juhlille, mutta valitettavasti todella huono sää sotki minun suunnitelmani. Olin tuolloin ajatellut jättää juhlat muutenkin vähän vähemmälle ja patikoida itsekseni Vuokatin maisemissa, mutta jatkuvan sateen takia mistään ei tullut oikein mitään. Sain käytyä sentään Vuokatin uimahallissa, ettei koko ajan tarvinnut mökkerössä kököttää. Vuokatissahan olisi ollut myös Katinkullan kylpylä, mutta se ei ollut ihan siinä vieressä. Lauantai-iltana sateen joksikin aikaa lakattua n. klo 21, kiipesin jollekin kukkulalle katselemaan maisemia.

Perjantai-iltana ehdin kokea myös pelottavan tuolihissimatkan ylös vaaralle kesken kaiken alkaneessa kaatosateessa (oli sateenvarjo mukana, kyllä). Muistan, etten ollut aivan varma, vapisinko enemmän kylmästä vai korkeanpaikankammosta, kun minulle tuntemattomat vieruskaverit vielä vitsailivat alas putoamisesta ja murskautumisesta, ja tuoli pysähtyi vähän väliä keikkumaan keskelle kylmää sadetta. En ollut tajunnut, että kesäisin tuolihissi on niin korkealla, kun lunta ei ole, vaikka olin kyllä mennyt sellaisessa kesällä aiemminkin (oliko se nyt jossain Levin kesäkelkkamäessä 90-luvun alussa). Tämän jälkeenhän mentiin miehen kanssa oikein kunnon matka Slovenian Vogel-vuorella vastaavanlaisella hissillä, kun oltiin viime vuonna vähän Alppimaisemia katsomassa (linkki: Bohinj-järven ja Vogel-vuoren maisemissa).

Tuolihissi Vuokatin laelle

Maisemia Vuokatissa

Maisemia Vuokatissa

Jos välillä ei sataisi ja pääsisi tuolla kauempana siintävään kauppaan…

Vuokatin laella ei sitten sateen takia nähnyt oikein mitään. Hölmöintä koko jutussa oli se, että kaikkialla muualla Suomessa oli tuolloin kesän melkein ainoat hellepäivät ja me olimme jossain kummallisessa ja ainoassa pisteessä, jossa satoi koko ajan kaatamalla. Körtit kyllä jaksoivat istua seuroissa paljaan taivaan alla ja veisata sankoin joukoin sateessakin. Ja mieheni jaksoi seistä kaiket päivät vesisateessa ohjaamassa liikennettä kertakäyttösadetakki päällään. Sunnuntaina ennen kotiinlähtöä osallistuin lyhyesti loppuseuroihin.

Sotkamon Herättäjäjuhlien juhlaportilla

VANTAA 2016

Viime vuonna juhlat olivat Vantaalla, joten mitään majoitusta ei tarvinnut hankkia, koska asumme Espoossa. Kävin siellä jotkut iltaseurat katsomassa ja tultiin sitten miehen kanssa yhtä matkaa kotiin. Siellä oli juhlakentän laidoilla katetut katsomot, että sateen sattuessa olisi saanut olla suojassa. Pilvet olivat kyllä aikamoiset ja sateenkaari hieno.

NILSIÄ JA TAHKON LOMAKYLÄ 2017

Tänä vuonna juhlat olivat Nilsiällä, joka kuuluu nykyään Kuopioon. Kuopiossa kävimme kolme vuotta sitten päiväretkellä (siitä retkestä on jotain kuvia viime kesänä tekemässäni ”Suomen kootut näkötornit” –jutussa… linkki). Mikkelistä ei ollut Kuopioon kovin pitkä matka. Mieleen jäi silloin ainakin erittäin kuuma ylämäkikävely Puijon tornille ja Kuopion museon ihanan viileä ja rauhallinen mammuttihuone.

Tahkon lomakeskukseen saapuminen

Tahkon lomakeskus

Tahkon maisemia. Majapaikalle oli check in:stä jonkin verran kävelymatkaa.

Emme löytäneet tällä kertaa mitään kovin edullista majoitusta ja meidän piti ottaa Tahkolta Tahko.comin kautta alppitalomajoitus. Sinitähden huoneistossa oli nukkumapaikat kuudelle hengelle (eli aika runsaasti tilaa kahdelle), hyvin varusteltu keittiö, olohuone, erillinen makuuhuone, takka, sauna ja vielä ylhäällä parvella oleskelutilaa ja nukkumatilat neljälle. Kyllä tämä aika luksusta oli ja hieno oli hintakin (166 e 2 yötä). Hintaan ei sisältynyt siivousta, eli se piti hoitaa itse. Rahalla senkin olisi kyllä saanut. Me raahasimme myös omat liinavaatteet mukanamme, koska niiden vuokraus olisi maksanut erikseen. Oikeastaan juuri liinavaatteet veivät eniten tilaa matkalaukuissa. Tykkäsin kyllä kovasti tästä majoituksesta, keittiöstäkin löytyi kaikki mahdolliset välineet ja astiat, niin kuin olisi kotona ollut. Olohuoneen nurkasta löytyi jopa diskovalolamppu (!), jonka huomasin vasta loppusiivousta tehdessäni. Toteaisin lopuksi, että majoitun kaikkein mieluiten juuri tällaisessa paikassa, jossa voi tehdä ruokaa ja olla kuin kotonaan. Ihan melkein vieressä oli K-market.

Kolme samanlaista alppitaloa. Meidän asunto oli tuolla viimeisessä.

Meidän ovi ylhäällä oikealla

Päivän voimistelutuokio

Ulkomailla ollaan yleensä yritetty löytää majoitus korkeintaan 50 eurolla/yö, siis sillä meidän vaatimuksella eli omalla kylpyhuoneella, mutta tulevalla Espanjan reissulla täytyy vähän löysätä budjettia, koska esim. San Sebastianista ei oikein viidellä kympillä mitään huonetta omalla kylppärillä löytynyt (siitä sitten aikanaan).

Tämäkin komea hirsimökki näkyi olevan myytävänä

Olin tästä Tahkosta jo etukäteen innoissani (ihan niin kuin olin pari vuotta sitten innoissani Vuokatista) ja toivoin, että säät tällä kertaa suosisivat edes sen verran, että voisin patikoida ja kiipeillä Tahkovuorella, sillä aikaa kun mies on Nilsiässä juhlilla töissä. Selailin esitteitä ja totesin, että Tahkolla riittää varmasti minulle niin paljon tekemistä, näkemistä ja tutkittavaa, ettei minun millekään juhlille tarvitse ennättääkään. Viihdyn hyvin myös itsekseni, eikä minua niin hirveästi haittaa, vaikka täytyykin välillä retkeillä yksinään. Olen aina innoissani tutustumassa uusiin paikkoihin ja maisemiin. Aholansaareen mies sentään ennätti perjantai-iltana mukaan. Siellä tutustuttiin herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen pirttiin (teen siitä, kuten myös Tahkovuoren maisemista, erillisen jutun). Säät siis todellakin suosivat ja pääsin lauantaina aamupäivällä kiipeämään Tahkovuorelle. Lauantai-iltana kävelimme vielä ympäri mökkikyliä miehen kanssa. Melkein loputtomien hirsihuviloiden keskellä tuntui jotenkin siltä kuin olisi kävellyt jossain elokuvan lavasteissa. Aika paljon mökkejä tyhjillään, kaikki siistiä, polkupyörätkin kaksin kappalein joka pihassa samaan suuntaan aseteltuina jne. Jos säät eivät olisi suosineet, olisin ehkä saattanut mennä kylpylään, mutta nyt se jäi väliin.

Minä viihdyin niin hyvin sekä Tahkon upeissa maisemissa  ja lomakylässä että hienossa alppitalossa, etten olisi halunnut edes kotiin lähteä. Sunnuntaina mies oli jo mennyt juhlille töihin aamupäiväksi, minä hoidin Tahkolla loppusiivouksen ja avainten palautuksen ja matkustin sitten bussilla Nilsiälle. Osallistuin ennen kotiin lähtöä miehen kanssa loppuseuroihin, että edes yhdet seurat tuli tälläkin kertaa kuunneltua. Nilsiällä juhlakenttä oli yllättäen aika metsäinen, hautausmaa. Siellä olisi kuulemma ollut jossain myös Paavo Ruotsalaisen hauta. Juhla-alueen sisääntuloväylille oli laitettu esteeksi isoja traktoreita yms., eli terrorismiin varautuminen näkyi täälläkin.

Traktori näkyy tuolla takana esteenä

Menomatkahan alkoi aikaisin perjantaiaamuna. Kotoa piti lähteä jo seitsemän jälkeen ja juna Helsingistä Kuopioon lähti kello 8.19.  Ajettiin junilla Siilinjärvelle asti ja syötiin siellä SiiliMaxin buffetissa. Ehdittiin vähän myös katsella ympäristöä. Oltiin menossa Nilsiään julkisella bussivuorolla, mutta päädyttiin kuitenkin jonkun juhlille menossa olevan tilausbussin kyytiin.

Vanhoja junanvaunuja Kuopion asemalla kuvattuna

Siilinjärvi

SiiliMaxin buffetsapuskat

Siilinjärven kirkossa oli juuri häät alkamassa

Nilsiän kirkko

Kotiin palatessa ehdimme kuin ihmeen kaupalla junaan. Päivän ainoa bussi Nilsiältä Kuopioon oli seisomapaikkoja myöten täynnä (ei mitään kovin mukavaa eikä turvallista matkantekoa) ja tietysti siksi myöhässä. Olimme ensin menossa Siilinjärvelle, mutta päätimmekin mennä bussilla Kuopioon asti. No, ehdimme onneksi junaan. Helpotuksen huokaus. Olisihan sieltä vielä yksi juna tullut, mutta sitten oltaisiin oltu kotona vasta seuraavan vuorokauden puolella.

Pääkaupunkiin paluu tuntui ihan siltä kuin olisi palannut toiseen (huomattavasti karumpaan) todellisuuteen jostakin satumaailmasta: Tahkon kauniista maisemista ja Nilsiän juhlilta, jossa ihmiset olivat ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä.

Herättäjäjuhlilla käymisessä on se kiva puoli, että tulee samalla tutustuttua Suomessa sellaisiinkin paikkakuntiin, joihin ei ehkä muuten tulisi koskaan mentyä.

Tahkon maisemista ja Aholansaaresta tulossa vielä omat juttunsa…

Kirkonmaa – vetinen kesäretki

Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, kun pääsin vihdoin ja viimein 26 vuoden tauon jälkeen takaisin lapsuusajoilta tuttuun Kirkonmaan saareen? Löysinkö saaren hautausmaalta tuntemattoman pikkutytön haudan, jota muistin aina lapsena käyneeni katsomassa, vai oliko koko muistikuva pelkkää tarinaa ja mielikuvitusta? Entä miten käy, kun kesäretkeä ei peruta huonon sään takia?

Alkuun kuva länsipuolen kiviseltä rannalta…

Tästä retkestä oli haaveiltu jo vuosia: pääsisinpä vielä kerran katsomaan, minkälaista Kirkonmaassa on nykyään! Etenkin hautausmaa, hautausmaan laituri ja viereinen uimaranta kiehtoivat mieltä. Olin nähnyt usein keväisin unia näistä paikoista ja kirjoitin niiden pohjalta joitakin vuosia sitten myös runon Kirkonmaan hautausmaasta, ”pikku Annan” haudasta ja uimarannasta.

Miten vanhat paikat olivat muuttuneet 30 vuodessa?

Hmm… Eivät juuri mitenkään. Tuttu mökkialue ainakin oli niin kuin ennenkin…

Ne vanhat pikku mökit olivat saaneet pintaansa punaisen värin, siinä näkyvin muutos…

Kirkonmaa on siis kivinen ja metsäinen saari Kotkan edustalla. Saaren pinta-ala on n. 7,9 km2. Kirkonmaassa toimi ennen merivoimien varuskunta ja saaren eteläpuoli oli sotilaskäytössä. Nyt kun koko saari on yleisölle avoin, pääsimme kurkistamaan myös sellaisia paikkoja, joita en ollut ennen nähnyt.

Reissua Kotkan Kirkonmaahan oli tosiaan suunniteltu jo viime kesänä, mutta silloin kävimme kuitenkin Rankin saaressa, joka avautui yleisölle pari vuotta sitten ja joka on aika erilainen kohde. Linkki Rankin juttuun. Neljä vuotta sitten kävimme mieheni kanssa myös Lehmässä, joka oli lapsena yksi suosikkisaaristani. Muita suosikkeja olivat ainakin Nuokot, mutta ne ovat saaria, joihin ei päässyt, eikä edelleenkään pääse, muuten kuin omilla veneillä.

Valitsimme tällä kertaa maksullisen vuoroveneen sijasta maksuttoman yhteysalus Tekla I:n. Tekla oli ihan hyvä laiva, vaikkakin aikaa nähnyt, mutta niinpä olen minäkin… Matkat olivat ilmaisia, koska ne ovat valtion tukemia. Tekla I lähti Kuusisen satamasta kello 9.00. Takaisin Tekla I tuli kahden jälkeen iltapäivällä.

Retkipäiväksi valittiin heinäkuinen keskiviikko. Sääennusteet eivät lupailleet parastaan, mutta toivoimme silti, ettei ainakaan koko ajan sataisi, tai ei ainakaan paljon… No, lopputulos oli sitten aikamoinen extreme-kesäretki tasaisen harmaassa sateen ropinassa, joka jatkui ja jatkui, eikä lakannut, ennen kuin olimme palanneet takaisin mantereelle. Ajoitus oli kyllä aikamoisen tarkka. Haha.

Minun ja mieheni lisäksi tällä retkellä olivat mukana vanhempani, jotka olivat tietysti ensin vähän sitä mieltä, ettei tällaisella ilmalla kannata mihinkään lähteä, mutta lopulta hekin olivat ihan tyytyväisiä tähän vähän erikoisempaan kesäretkeen. Jee, me uskallettiin ja selvittiin!

Kovin moni tuskin lähtisi saareen viettämään kesäpäivää, kun koko päiväksi on luvattu ainakin kohtuullista sadetta, mutta jos varustautuu asiallisesti, eikä pientä kastumista pelkää, sitä voi melkeinpä suositella, koska eteen voi tulla erikoisiakin kokemuksia, esimerkiksi nyt vaikka eväiden syöntiä hautausmaan puutarhavälinevarastossa. Sitä paitsi, jos emme olisi nyt menneet, retki olisi todennäköisesti pitänyt siirtää taas vuodella eteenpäin.

Yhteysalukset pysähtyvät saaren länsilaiturissa, jota lapsena kutsuttiin tuuliseksi puoleksi. Olin varustautunut äidiltä lainaamallani sadetakilla ja sadehousuilla ja lisäksi minulla oli sateenvarjo. Säilyin siis kenkien (tarkemmin sanottuna varpaiden) kastumista lukuun ottamatta kuivana. Lopulta vesi meni sisään kenkien tuuletusrei’istä, koska neljä tuntia sateessa tarpomista on kuitenkin aika pitkähkö aika… Onneksi ilma oli sateesta huolimatta melko lämmin, noin 15 astetta.

Lähdettiin tietysti heti laivasta päästyämme kävelemään saaren läpi kulkevaa hiekkatietä, jotka pitkin päästiin saaren toiselle puolelle. Huomioin, että metsää oli hakattu ja harvennettu puolin ja toisin aika rankalla kädellä. Ensin pysähdyttiin vanhalla mökkialueella, jossa ollaan vietetty aikaa joskus 80-luvulla, kun mökkejä sai vuokrata isän työn puolesta.

Seuraavassa kuvassa ollaan jo ehditty mökkialueen kohdalle…

Tien toisella puolella olivat vanhat ”ulkit” vielä paikoillaan. Muistan, että noissa en halunnut koskaan käydä, olivat myös jotenkin liian kaukana mökeistä.

Juuri mikään mökkialueella ei ollut 30 vuodessa muuttunut. Mökit olivat ehkä saaneet vähän uutta maalia pintaan, mutta muuten kaikki oli paikoillaan. Rannasta löytyivät tutut saunat, grillikatos, punainen venevaja ja laituri, josta pulahdettiin uimaan silloin joskus kauan sitten… Vanhat keinutkin olivat samassa kohdassa ja niiden alta oli heinät leikkaamatta. Jotenkin hämärästi muistan, että aika pitkää heinää siinä oli jaloissa silloinkin kun olin lapsi (tosin silloin ei tarvinnut pelätä punkkeja ja niiden levittämiä tauteja niin kuin nyt). Muistan vieläkin, miten kerran keinuin siinä ja näin kyykäärmeen ampaisevan suhisten mökkipihan poikki.

Nykyihmisen makuun nämä mökit taitavat olla hieman alkeellisia, mutta 80-luvulla ne kyllä kelpasivat yöpymiseen. En tiedä, olisiko minusta enää nykyään lähtemään niin alkeelliseen mökkiin, josta muistan vieläkin elävästi kostean ”mökin hajun”. Mitään vessoja tai muita mukavuuksia niissä ei ollut. Sähkö nyt sentään oli.

Linnunpöntötkin olivat vähän vinossa…

Venevaja oli lapsena jännittävä paikka…

Ne keinut…

Mökkialueen jälkeen jatkoimme lätäköiden täplittämää tietä hautausmaan suuntaan.  Sade ropisi varjoihin, eikä lakannut hetkeksikään, mutta metsän raikasta tuoksua oli mukava hengittää. Vihdoin hautausmaan lankkuaidat ilmestyivät näkyviin. Kirkonmaan hautausmaahan on siis Kuutsalon kylän, tai saaren, hautausmaa. Melko uusiakin hautoja näkyi olevan muutama (uusilla tarkoitan kuluvaa vuosikymmentä).

Hautausmaalla yritettiin sateessa ja märkien heinien seassa etsiä sitä yhtä hautaa, mutta loppujen lopuksi en ole varma, oliko sitä olemassakaan sellaisena kuin sen muistan, tai mikä se nimenomainen hauta sitten mahtoi olla. Lasten hautoja löytyi kyllä useampia. Esimerkiksi  vuosina 1928-32 eläneen Vilma Liisan ja vuonna 1941 syntyneen 7-vuotiaaksi eläneen Heikin haudat. Olin kuitenkin mielessäni kuvitellut kuolleen tytön olleen vähän vanhempi, ehkä sen ikäinen kuin olin itsekin ollut löytäessäni haudan ensimmäistä kertaa (Minkä ikäinen sitten olinkaan…? Runossani puhutaan 9-vuotiaasta tytöstä). Päättelin, että tarina on vain muotoutunut päässäni sellaiseksi kuin se nyt on.  Minä kun olen tällainen tarinatäti, kirjoitellut ja piirrellyt pienestä pitäen.

Tosiasiassa kyse saattoi hyvinkin olla pienen Vilma Liisan haudasta, koska hautakivi oli hieman muista erottuva, toisin sanoen vaalean punertava, ja siinä oli pieni soikea metallilaatta. Jos Vilma Liisa olisi saanut elää pitempään ja eläisi vieläkin, hän olisi nyt mummoni ikäinen, 89-vuotias. Todennäköisesti juuri Vilma Liisa oli se, jota aina kävin katsomassa, vaikken enää muistanutkaan tytön nimeä, tai sitä millä vuosikymmenellä hän oli elänyt.

”Aina katsoin Annan hautaa, vajaa sekä ammetta, jossa luulin hautaamista varten pestiin ruumiita.”

Kävimme hautausmaan viereisellä hiekkarannalla usein uimassa. Siinä oli hiekkapohja ja pitkälle matalaa. Myöhemmin, kun meillä oli paremmin yöpymiseen soveltuva vene, yövyimme usein hautausmaan laiturissa, kun siinä ei ollut vielä silloin mitään kylttejä, jotka olisivat kieltäneet sellaisen. Olin melkein 15-vuotias, kun kävin saarella viimeisen kerran. Sen jälkeen vanhempani myivät veneen pois. Niin, olen tosiaan myöhemminkin tykännyt hautausmailla kiertelystä, mm. erikoiset nimet kiinnostavat minua. (Tässä muuten linkki juttuun, jossa on kuvia Hietaniemen hautausmaalta Helsingistä: Joulusta Juhannukseen)

Kirkonmaassa oli muuten aika paljon Autioiden hautoja. En ole omaa sukua Autio, niin ei olla sitä silloin aikanaan pantu merkille.

Minua harmitti, etten päässyt tai viitsinyt sateen takia mennä tutkimaan hiekkarantaa tarkemmin. Olisin halunnut kävellä sen ”päästä päähän”. Nyt tyydyin ottamaan vain vähän kuvia laiturin kohdalla. Kuvailu oli sateenvarjon alla kieltämättä melko hankalaa. Laiturikin oli poistettu käytöstä sortumavaaran takia.

Alla olevassa kuvassa näkyy, mitä hautausmaan laiturista oli jäljellä…

Se hiekkaranta, jossa yleensä uimme, vähän tuolla kauempana, missä näkyy enemmän vihreää…

Sama ranta 80-luvulla. Keskimmäisessä kuvassa minä ja veljet. Vanhempieni kotialbumi.

Sillä aikaa kun kuvailin rantaa, muut ehtivät kadota johonkin. Yhtäkkiä oli kumman hiljaista. Luulin ensin heidän jo lähteneen (takaisin tielle) ja jättäneen minut yksin, mutta löysinkin heidät tyytyväisen näköisinä syömässä eväitä hautausmaan työkalukopista, kun ensin kiersin toisen pään oville. En voinut kuin nauraa, niin hassun näköistä se oli: pariovet levällään ja siellä ne mussuttivat suut ruokaa täynnä kaikenmaailman haravien ja kottikärryjen ja haudan kansien keskellä.

Jatkoimme hautausmaalta vielä vähän eteenpäin, sinne, missä emme olleet koskaan aikaisemmin käyneet (paitsi tietysti isäni, joka on käynyt Kirkonmaassa armeijan joskus 70-luvulla).  Löydettiin vanha Kirkonmaan kansakoulu ja rivitalot, jotka ovat kai nykyään vuokrattavia loma-asuntoja. Aika hiljaiselta sielläkin näytti.

Tien vieressä oli rakennus, jonka päädyssä oli hyvä katos. Siellä oli mm. halkopinoja ja sinne myös pysähdyimme hetkeksi suojaan sateelta.

Kirkonmaan vanha kansakoulu oli komea tiilirakennus metsän keskellä. Portaat olivat aika sammaloituneet.

Rannalta löytyi rantakahvila ja jäätelökioski, jotka olivat tietysti suljettuja. Luukuilla oli laput, joissa luki, että jos emme ole paikalla, soita. Ei oikein tehnyt mieli soittaa jäätelöä paikalle vähintäänkin keskitason sateen ropistessa ympärillä harmaana ja itsepäisenä muurina. Syötiin sitten eväitä katosten alla ja käytiin ulkohuusseissa.

Pitemmälle emme sitten enää kävelleet, vaan lähdimme takaisin samaa tietä. Välillä pysähdyttiin pitämään sadetta yhden vuokramökin terassille. Lopussa istuttiin odottamassa laivaa kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa,  joka sattui seisomaan tuulisen puolen laiturin lähistöllä ja joka minusta näytti ihan sateen keskelle eksyneeltä sirkusvankkurilta. Siinä sitten vähän pelättiin, että ehkä se ei tulekaan, kun oli ollut jotain puhetta tuulen noususta. Isä soitteli yhden aikaan, että täältä olisi nyt neljä ihmistä tulossa kyytiin Kirkonmaasta, mutta vain vastaaja vastasi. Kun Tekla I vihdoin saapui, se oli täynnä Haapasaaresta tulevia matkustajia. Väkeä oli huomattavasti enemmän kuin menomatkalla. Olivatkohan ihmiset Meripäiville menossa?

Seuraavissa kuvissa palataan takaisin tuulisen puolen kivilaiturille… Muistan miten tuo matka mökeiltä kivilaiturille tuntui lapsena pitkältä, mutta eihän se kuitenkaan oikeasti mikään kovin pitkä ollut, noin kilometri. Mökeiltä hautausmaan uimarannalle oli vähän lyhyempi matka.

Kun retkeä ei peruttu säätilan takia, siitä muodostui vähän erikoisempi kokemus. Olin kuitenkin innoissani ja iloinen, että pääsin vihdoinkin näkemään vanhat paikat. En tiedä, palaanko tälle saarelle tässä elämässä enää koskaan. En sano, ei koskaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Jos pistäydyn Kotkan saaristossa, luulen, että menen kuitenkin mieluummin retkelle Lehmään, ja vähän kauniimmalla ilmalla, kiitos. Lehmässähän ei juuri palveluja ole, mutta sinne menee vuorovene ja siellä on mm. tosi hienoja hiekkarantoja ja kalliota. Rankin saaressa taas palveluita on enemmän ja ne ovat heti siinä laiturin vieressä. Tietysti matkailijan kannattaa muistaa myös aika lyhyen venematkan päässä oleva historiallinen Varissaari, jossa on ainakin ravintola. Kirkonmaassa palveluille joutuu kävelemään aikamoisen matkan soratietä pitkin, ellei tule omalla veneellä tai vaihtoehtoisesti ota mukaan autoa tai polkupyörää. Autonhan saa kyllä mukaan, jos varaa sille paikan yhteysalukseen.

Sateesta huolimatta tämä retki oli ihan kiva kokemus. Vanhempienikin täytyi myöntää, että tällaisella kesäretkellä hekään eivät olleet aikaisemmin olleet. Ei ihan sitä kaikkein tavallisinta, kun ei jääty odottelemaan aurinkoista päivää.

Kirkkaanpunaisessa katujunan vaunussa oli märkää tunnelmaa…

Nämä blogijutut ilmestyvät nyt vähän väärässä järjestyksessä, koska minulla on vielä Nilsiän ja Tahkon reissuistakin jutut kirjoittamatta, mutta ne ilmestyvät varmaankin seuraavaksi.